T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
laskelmia, eikä todellisuus ole yhtä yksioikoi- nen kuin mitä kirjoituksessa esitetään [3].
Korkeakoulut ja tutkimuslaitokset ovat ah- taalla tieteellisten julkaisujen lisenssimaksujen takia. Vuodesta 1986 vuoteen 2004 sarjajulkai- sujen yksikköhinnat ovat kasvaneet 188 %; sa- maan aikaan suurten kustantajien, esimerkiksi Reed Elsevierin, voittomarginaaliksi arvioidaan jopa 34 % [4]. Kuten Turja toteaa, ”avointa saa- tavuutta ei tule arvioida ainoastaan tieteellises- ti vaan myös poliittisesti” (s. 42). Toivommekin, että poliittisilla päättäjillä olisi aiheesta myös ajantasaista tutkimustietoa käytettävissään.
Kirjoittajista Kalle Korhonen on suunnittelija Hel- singin yliopiston Kirjastopalvelujen koordinointiyk- sikössä ja Annikki Roos tietopalvelupäällikkö Kan- santerveyslaitoksella.
VIITTEET
[1] Ks. http://www.biomedcentral.com/info/about/
apcfaq.
[2] Ks. http://www.biomedcentral.com/info/about/
faq?name=impactfactor.
[3] J. Houghton – G. Vickery, Digital Broadband Con- tent: Scientifi c Publishing (OECD: Directorate for Science, Technology and Industry. Committee for Information, Computer and Communica- tions Policy. Working Party on the Information Economy), 2.9.2005 (www.oecd.org/datao- ecd/42/12/35393145.pdf), ss. 32-33, 35, taulukko s. 83.
[4] American Research Librariesin tilasto, http://www.
arl.org/stats/arlstat/graphs/2004/monser04.
pdf; Houghton – Vickery, ks. viite 3, 26 ja 35.
Emeritusprofessori Juhani Pietarinen ruotii Tieteessä tapahtuu -lehdessä 8/2005 Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä ja niiden perus- teita. Olemme varmasti kaikki yksimielisiä siitä, että läpinäkyvyys kaikissa akateemisis- sa valintaprosesseissa on hyväksi. Pietarinen esitti kuitenkin etenkin kansainvälisyydestä ja määrällisyydestä joitain sellaisia näkemyk- siä, jotka mielestäni kaipaavat keskustelua.
Pohjimmiltaan Pietarisen artikkelissa on kyse ansioituneisuuden mittareista tai niiden käytön kyseenalaisuudesta Suomen Akatemian pää- töksissä. Hän ei pyri vertailemaan rahoitusta saaneiden ansioita niihin, jotka jäivät ilman ra- hoitusta vuoden 2005 kevään Suomen Akatemi- an kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toi- mikunnan päätöksissä. Näin ollen hänen ana- lyysistään ei pitäisikään lukea kilpailuasetel- maa ”voittajien” ja ”häviäjien” välillä, vaikka se tuntuisi kuitenkin rivien välissä olevan ilmassa.
Pohdin seuraavassa kahta aspektia, jotka nousi- vat Pietarisen tekstistä korostuneesti esille: kan- sainvälisyyttä ja määrää kriteerinä.
Pietarinen ihmetteli rahoitettujen tutkijoi- den vähäistä kansainvälisten julkaisujen ja kon- ferenssiesitelmien määrää. Varmasti enemmän, nopeammin ja paremmin olisi erinomaista meil-
le kaikille. Ajattelen Pietarisen tavoin, että kaik- kien tutkijoiden tulisi olla ”kansainvälisiä”, mut- ta mitä kansainvälisyyden oikein tulisi olla?
Pohtiessaan kansainvälistä julkaisemista ja tässä tapauksessa etenkin rahoitusta tai vi- ran saaneiden heikkoa suoriutumista, Pietari- nen ei ota huomioon julkaisutyyppien ja -foo- rumeiden eritasoista vaativuutta. Mielestäni ul- komailla julkaistun yhden referoidun monogra- fi an kirjoittaminen pitäisi nähdä vaativampana kuin yhden referoidun ulkomailla julkaistun tai peräti kotimaassa julkaistun referoimattoman artikkelin kirjoittaminen. Toki on myös vaati- vampaa kirjoittaa laadukasta tieteellistä tekstiä vieraalla kielellä kuin äidinkielellä.
Käytännössä on niin, että päätämme oman alamme mukaan painotammeko ehkä puolen vuoden tai jopa vuoden työn vaativaa artikke- lin kirjoittamista vai keskitymmekö laatimaan vuosikausien työn vaativaa monografi aa. On aloja, joilla erityisesti monografi oita arvoste- taan ja joilla juuri kirjoja kirjoittamalla osallistu- taan tieteelliseen keskusteluun. Tämä pitää ot- taa erilaisissa arvioinneissa huomioon. Esimer- kiksi oma alani historia on selkeästi tällainen.
Hakijoiden vertailu eri alojen kesken on epäile- mättä tavattoman vaikeaa, koska alat ovat eri- laisia ja perinteet niillä vaihtelevat.
Suomen Akatemian rahoitus, kansainvälisyys ja julkaiseminen
Marjo Kaartinen
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
45
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
*
Pietarinen näkee kansainvälisyyden lähinnä vieraskielisinä artikkeleina ja konferenssiesitel- minä. Itse määrittelisin kansainvälisyyden an- karammin ulkomailla tapahtuvaksi ja vain har- voin sisällyttäisin mukaan kotimaassa julkais- tun. Ehkä kriteerinä pitäisi olla se, onko julkaisu todella kansainvälisesti liikkuva, mutta subjek- tiivisuuden armoilla siinäkin ollaan. Pietarinen ei mainitse, onko hän laskenut mukaan kaikki ei-kotimaankieliset julkaisut vai onko hän poi- minut kansainväliseksi vain hakijan itsensä an- karammin kansainvälisiksi luokittelemat (siis mahdollisesti ulkomailla julkaistut) tekstit. Il- mielävä elämä on opettanut, että varsin kirjava tuntuu olevan käytäntö siinä, mitä kehtaa refe- roiduksi ja kansainväliseksi kutsua. Tästä syys- tä Suomen Akatemiakin pyrkii voimakkaas- ti ohjaamaan ansio- ja julkaisuluettelojen sisäl- töjä. Sääntöjähän ei oikeastaan paljoakaan ole, mikä on myös eettinen ongelma.
Kansainvälisyyden pitäisi myös olla paljon muutakin kuin esitelmöintiä ja julkaisemista. Se ei saisi olla pakotettua ja pinnallista, vaan sen pitäisi olla oikeaa keskustelua tutkijoiden kes- ken, ajatusten vaihtoa. Ilman muuta kansainvä- lisyyteen pitää lukea myös tutkijan työskente- ly ulkomailla – johon Suomen Akatemia myös erinomaisesti kannustaa – enkä näe mitään syy- tä, miksi ns. kansallisten tieteiden edustajaa ei kansainvälisyys tässä mielessä kiinnostaisi.
*
Pietarisen analyysissa määrän painottaminen nousee ylitsevuotavaksi. Tiedän toki, että tä- mänkaltaisessa analyysissa on mahdotonta puuttua muuhun kuin määrään, mutta mie- lestäni olisi syytä pohtia laajemminkin meihin perinpohjaisesti iskostettua ajatusta kymme- nittäin tai jopa sadoittain tieteellisiä julkaisuja tuottavan tutkijan tieteellisestä ylivoimaisuu- desta suhteessa reppanaan, joka on laatinut – hatusta heittäen – viisitoista. Tokihan tiedäm- me, että oikeassa maailmassa ei kukaan viidel- lätoista pitkälle pötki, mutta pitäisiköhän miet- tiä uudelleen. Eikö olisi jo aika myöntää, että kukaan ei pysty kirjoittamaan saatikka ajatte- lemaan kovin lukuisia laajoja, syvällisiä, mono- grafi oita kymmenessä vuodessa?
Työskentelen parhaillaan Englannissa ja olen keskustellut aiheesta moneen otteeseen erilais- ten tutkijoiden kanssa. Määrä on tärkeää täällä- kin, mutta ehkä sentään vielä kohtuudessa, sillä väittäisin, että täällä tutkija, joka tehtailee lukui- sia julkaisuja vuodessa, on epäilyttävä. Moinen
julkaisutahti ei ole nimittäin kenenkään mieles- tä mahdollinen, jos halutaan täyttää tieteen kor- keat kriteerit.
Meidän pitäisi näin ollen painottaa arvioin- neissa tutkimuksen laatua ja antia tutkimusyh- teisölle, mutta sepä onkin vaikea temppu. Tie- dän mainiosti, että kyseessä on ikuisuusongel- ma ja ettemme koskaan pääse tietyillä ihmistie- teen aloilla eroon julkaisujen tehtailusta, koska kilpailijalla on aina enemmän. Pitäisi kuitenkin.
Pitäisi ryhtyä puppugeneraattorilakkoon!
*
Tulen kehuneeksi työnantajaani, mikä voi myös kuulostaa monen korvaan epäilyttävältä, mutta sanottakoon kuitenkin, että mielestäni Suomen Akatemia on ollut oikealla tiellä pitkään pyrki- essään katsomaan ansioituneisuutta laajemmin kuin mittanauhalla. Iso kysymys tällä hetkellä sen sijaan mielestäni on se, että kaikki alat ei- vät tule Akatemian arvioinneissa käsitellyiksi samalla tavalla. Joillakin aloilla on käytössä ar- vioitsijapaneelit, joillakin toisilla hakijat voivat hyvinkin joutua ’uhreiksi’ saadessaan vihamie- lisen yksilöarvioitsijan. Tämä vaara vähenee pa- neeleissa, joten tähän olisi suotuisaa kiinnittää huomiota, kun Akatemian arviointikäytäntöjä mietitään. Samoin on äärettömän tärkeää, että kaikille aloille saadaan sukupuolijakaumaltaan tasaiset paneelit.
Akatemia on toiminut aktiivisesti pyrkies- sään tasoittamaan naisten tutkijanuran isom- pia ojia ja on tässä osin onnistunutkin. Jos Pie- tarisen tulokset rahoitettujen tutkijoiden suora- naisesta määrällisestä heikkoudesta ovat paik- kaansa pitäviä, Akatemia näyttäisi onnistuneen etenkin siinä, että arvioijat pyrkivät selvästi kat- somaan tutkijan hakemusta kokonaisuutena ei- vätkä vain tuijottamaan tuotosten määrää. Pie- tarinen tosin tarkastelee vain rahoitusta saanei- den hakemuksia, ja pystyy näin ollen antamaan rahoituksen ulkopuolelle jääneiden laadusta ja kyvyistä vain tuntemiaan esimerkkitapauksia.
On siis mahdotonta sanoa, olisivatko ”hävin- neet” olleet parempia määränkään suhteen.
Väittäisin myös, että naiseus ei ratkaise ra- hoituksen saannissa, vaan nimenomaan koko- naishakemuksen erinomaisuus. Jos naiset sai- sivat virat naiseudellaan, akatemiatutkijan vir- koja lipsuisi naisille paljon taajempaan kuin nyt on näyttänyt käyvän. Nythän näyttää siltä, että yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen toimi- kunnan virkapäätöksissä on vielä toistaiseksi mieheys ollut parempi ansio.
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
Uskon, että Suomen Akatemian toiminnas- sa on onnistunut erityisen hyvin se, että iso osa menestynyttä hakemusta on tutkimussuunni- telma. Tutkimussuunnitelmalla ja hakemuksen tarkastelemisella kokonaisuutena tuleekin olla pääpaino. Tällöin ratkaisee muukin kuin mitta- nauhan käyttö ansioluettelon kohdalla. Tällöin saattaa tulla myös esiin sellainen kansainväli-
syys, jota myös kansainvälisesti kansainvälise- nä pidetään. Ansioituneisuus on monimutkai- nen kysymys, eikä siitä pitäisi selvitä pelkällä numerologialla.
Kirjoittaja on akatemiatutkija, dosentti Turun yli- opistossa ja työskentelee parhaillaan The Wellcome Trust Centressa University College Londonissa
Emeritus professori Juhani Pietarinen kirjoit- ti Tieteessä tapahtuu -lehdessä 8/2005 Suo- men Akatemian rahoitusperiaatteista otsikol- la ”Suomen Akatemia ja tutkijan urakehitys”. Kirjoittaja ottaa esille joitakin tärkeitä tutki- muspolitiikkaan ja tutkimuksen rahoitukseen liittyviä kysymyksiä. Pietarinen on tehnyt si- nänsä huolellista työtä toimikunnan rahoitus- päätösten analysoinnissa, mutta eräät hänen tekemänsä johtopäätökset ovat vääriä johtuen joko puutteellisesta asioiden tuntemuksesta tai tarkoituksellisesta asioiden yksinkertais- tamisesta.
Pietarinen perää myös enemmän keskuste- lua aiheesta. Tässä hän on oikeassa. Tutkimus- rahoitus on nykyään niin tärkeä tutkimuspoli- tiikan väline, että rahoitusperiaatteiden jatku- va pohdinta on tarpeellista. Akatemian sisäl- lä toimikunnat keskustelevat säännöllisesti tut- kimushankkeiden valinnan kriteereistä. Pidin itse lokakuussa asiasta alustuksen kaikkien toi- mikuntien yhteisessä seminaarissa. Olen myös esitellyt asiaa eri tieteenalojen järjestämissä ti- laisuuksissa, viimeksi viestintätieteiden ja oi- keustieteen alan tapahtumissa. Akatemian toi- mikunnat kiertävät aika ajoin yliopistoja ja ker- tovat hakemusten käsittelyprosesseista. Tut- kijakunta antaa toimikunnalle aktiivisesti pa- lautetta eri tavoin. Vuoropuhelu tutkijankun- nan kanssa näistä asioista on tärkeää, koska si- ten toimintamalleja voidaan kehittää ja samalla poistaa niihin kohdistuvaa epäluuloa. Tällaista keskustelua tulisi kaikin tavoin lisätä.
Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toi- mikunta osallistuu myös kahteen eurooppalai- seen yhteistyöverkostoon (yhteiskuntatieteiden
Norface ja humanististen tieteiden HERA), joi- den puitteissa eri maiden tiederahoittajat tar- kastelevat muun muassa hakemusten käsittely- prosesseja ja niihin liittyviä arviointikriteereitä.
Viimeisin yhteinen seminaari oli marraskuussa Dublinissa. Yhteisen pohdinnan tavoitteena on löytää keinoja arvioinnin kehittämiseksi tilan- teessa, jossa hakemusten määrä kasvaa, asian- tuntijoiden saaminen vaikeutuu ja yhteiskun- nan ylläpitämien toimintojen tehokkuusvaati- muksen lisääntyvät.
Pyrin seuraavassa vastaamaan Pietarisen esittämiin kysymyksiin ja korjaamaan kirjoi- tuksessa olevia vääriä käsityksiä. Käsittelen asi- aa kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toi- mikunnan näkökulmasta, mutta suurelta osin asiat voidaan yleistää koskevaksi koko Suomen Akatemiaa.
Tutkijan urakehitys
Tutkijanuraan liittyvät ongelmat ovat jo pitkään olleet tiedepoliittisessa keskustelun keskiössä.
Tohtoreiden määrän nopea kasvu on tehnyt täs- tä kysymyksestä entistä ajankohtaisemman.
Suomen Akatemia on tehnyt paljon erilai- sia toimenpiteitä tutkijanuran edistämiseksi.
Viimeisen 10 vuoden aikana Akatemian toimi- en painopiste on siirtynyt yhä enemmän väitös- kirjan jälkeiseen vaiheeseen. Siihen on vaikut- tanut muun muassa tutkijakoulu järjestelmän perustaminen. Vuonna 1997 Suomen Akatemia perusti rahoitusmuodon, joka suunnattiin täl- le tutkijaryhmälle. Aluksi puhuttiin post doc -paikoista, mutta pian nimi suomennettiin tut- kijatohtorin paikaksi. Tästä rahoitusmuodosta
