60 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2017 KIRJALLISUUS
merkitystä eri kulttuureissa.
Kirja on yhdeksän artikkelin ko- koelma, ja kuten alaotsikosta voi päätellä, sisällöltään tutkimuksel- linen. Ruoka ei ole missään pelk- kää ruokaa, vaan se kertoo paljon syöjiensä sosiaalisista suhteista, arvomaailmasta, uskosta ja usko- muksista, historiasta ja maailman muuttumisesta.
On mielenkiintoista, että artik- keleiden ruokaan liittyvä aineisto on monessa tapauksessa kertynyt osana tutkimusta, jonka varsinai- nen kohde on ollut aivan toinen.
Se avaa kiinnostavan ikkunan sii- hen, millaista antropologinen tut- kimus ”toreilla seisoskeluineen”
on luonteeltaan ja kuinka laaja- alaista ja yllättävääkin aineistoa se voi tuottaa.
Kirjan keskeisenä teemana on kommensaalisuus eli yhdessä syö- minen. Samaan aikaan kun ruo- kaan liittyvät perinteet ovat hä- märtyneet ja yhteiset perheateriat osin korvautuneet ”aikatauluihin sitoumattomalla yksilöllisellä na- postelulla”, ruoan sosiaalinen puo- li on kokenut uuden nousun yhtei- söllisen kokkaamisen ja syömisen kasvattaessa suosiotaan.
Kun suomalaisten asennoitu- minen ruokaan on viime vuosi- kymmeninä muuttunut yhä sel- keämmin polttoaineajattelusta nautintoon, kirjan tekee erityisen mielenkiintoiseksi artikkelien kes- kittyminen meille enemmän tai vähemmän outoihin ruokakult- tuureihin: argentiinalaiseen, etelä- kiribatilaiseen, fidziläiseen, meksi- kolaiseen…
Suhtautuminen vaikkapa ”ruo- kalahjaan”, tarjottuun ja jaettuun ruokaan tai kutsuun istua yhteisen pöydän ääreen, vaihtelee huomat- tavasti paikasta toiseen. Ja aikaa myöten se on muuttunut myös yk- sittäisten yhteisöjen sisällä. Sii- näkin on useimmiten kyse jostain paljon enemmästä kuin pelkästä syömisestä – tai juomisesta, jota kirjassa myös tarkastellaan.
Kirjaa lukiessa saa myös uut- ta arkitietoa vanhojen käsitysten tilalle. Esimerkiksi havaijilaisen
keittiön symbolina pidetty ananas on sikäläisittäin tuontitavaraa, 1800-luvun alun uutuus, joka antoi yläluokalle mahdollisuuden erot- tua rahvaasta.
Joidenkin mielestä ruoan ase- ma on meillä television lukemat- tomine kokkiohjelmineen, sitke- ästi suosittuine keittokirjoineen ja Facebookin annoskuvapäivityk- sineen jopa ylikorostunut, mut- ta ei muissa kulttuureissa olla välttämättä sen vähemmän ruo- kakeskeisiä. Esimerkiksi itäafrik- kalaisissa Kilimanjaron kylissä vastaantulijoita tervehditään tie- dustelemalla ”Mitä olet syönyt tä- nään?”
Ruoka on kaikissa kulttuureis- sa ja kaikkina aikoina ollut keskei- sessä asemassa, sillä ilman sitä ei tule toimeen, ei pysy edes hen- gissä. Ihmisyys rakentuu pitkälti ruoalle, ruoanlaitolle ja syömisel- le – se käy hyvin ilmeiseksi kirjan sivuilta.
Ruoan kulttuuri on ajoittain hie- man raskasta luettavaa, sillä ra- kenteeltaan artikkelit noudattavat, ainakin väljästi, tieteellisten julkai- sujen formaattia. Teksti on kuiten- kin sujuvaa ja huolella toimitettua, monessa artikkelissa sitä elävöit- tävät lisäksi suorat sitaatit tutkitta- vien yhteisöjen jäseniltä.
Siinä missä Pyhä ruoka ker- too, kuinka syömisestä on tullut vai keaa, Ruoan kulttuuri antaa sii- hen yhden mahdollisen syyn ja se- lityksen. Ruoka on paljon muuta- kin kuin pelkkä energianlähde ja se liittyy lukemattomilla tavoilla ih- miselon eri puoliin ja piirteisiin.
MARKUS HOTAKAINEN Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoi- mittaja.
Tervetullutta tukea tutkijan julkaisutoiminnalle
Titus Hjelm: Globaalisti akatee- minen. Opas kansainväliseen tiedejulkaisemiseen. Vastapai- no 2016.Vertaisarvioidun tutkimusjulkaisun valmistelu muistuttaa meikkaamis- ta. Pohjatyöt on tehtävä huolella, mikäli jäljestä halutaan kestävää ja sille toivotaan myönteistä huomio- ta. Paikkailu näkyy ja luo epämää- räisen vaikutelman. Päinvastai- sesti erottuvat välineiden hallittu käyttö, selkeä tavoite ja ymmärrys siitä, kuinka tavoitteeseen pääs- tään. Kun perusta on kunnossa, voi halutessaan ottaa riskejä ja heittäytyä luovaksi.
Pohjatyö tarkoittaa esimerkik- si julkaisusuunnitelman tekemis- tä uudelle hankkeelle. On mietittä- vä, kenet halutaan tavoittaa, mikä kanava sopii tarkoitukseen parhai- ten ja mitä tutkija-kirjoittaja haluaa työnsä tuottavan. Jos tavoitteena on näkyä tietyssä teoreettises- sa keskustelussa, on syytä valita englanninkielinen lehti, jonka pii- rissä tuota keskustelua käydään.
Lehden vaatimuksiin, tapaan, toi- mitukseen ja julkaisuhistoriaan pe- rehtyminen tukee käsikirjoituksen valmistelua. Kotitehtävien tekemi- nen näkyy ja paljastaa toimittajal- le ensi silmäyksellä, että kirjoitta- ja on tosissaan ja haluaa julkaista juuri tässä lehdessä.
Myös kieli ja julkaisumuoto kannattaa valita perustellen. Ko- timaiseen julkiseen keskusteluun osallistuminen edellyttää sujuvaa kotikielistä kynää. Sen tuotokset saattavat taipua paremmin yleis-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2017 61
KIRJALLISUUS
tajuiseksi kirjaksi kuin tiedeleh- tiartikkeliksi, varsinkin jos kirjoit- taja tavoittelee asiantuntijauraa yliopistomaailman ulkopuolella.
Yhdessä tekemällä voi tavoittaa uusia yleisöjä, täydentää asian- tuntemusta ja osoittaa yhteis- työkykynsä. Yksilösuoritus ker- too omasta tutkimusosaamisesta ja itsenäisestä ajattelusta. Hyvä suunnittelu siis edellyttää strate- giaa, joka yhdistää kulloisetkin tavoitteet omiin uraa koskeviin ja tutkimuksen rahoittajan odotuk- siin.
Tiedejulkaisemisen opetukses- sa on kaivattu tärkeiden valinto- jen pariin ohjaavaa havainnollis- ta suomenkielistä oheislukemista.
Kansainvälistä tiedelehteä toimit- tavan ja useita englanninkielisiä kirjoja kirjoittaneen Titus Hjelmin kirja paikkaa puutetta nostamalla esiin perusasioita kirjojen ja tiede- lehtiartikkelien maailmalle saatta- misesta. Kirjassa käsitellään muun muassa julkaisuprosessin etene- mistä, kustantajan kanssa kom- munikointia ja sopimuskäytäntö- jä, jotka angloamerikkalaisessa maailmassa ovat toiset kuin Suo- messa. Hyödyllisiä muistutuk- sia on useita. Yksi on se, että kir- joittajakutsusta kannattaa joskus kieltäytyä vaikka kuinka imarrel- len pyydettäisiin, koska aika ei rii- tä kaikkeen. Työmäärän hallinnan lisäksi se voi olla eduksi tutkijan työn laadulle ja maineelle yhteis- työkumppanina.
Kirja sisältää useita yleispäte- viksi muotoiltuja väittämiä, joista voinee perustellusti olla myös eri mieltä. Tämä on omiaan ruokki- maan keskustelua kurssisalissa – ja tekee kirjasta kiinnostavan kan- sainvälisessä julkaisemisessa jo ansioituneille tutkija-kirjoittajille.
Ainakin omat jatko-opiskelijani ovat osoittaneet vääräksi Hjelmin väittämän, että ”[a]inoastaan tar- peeksi monesti hylätyksi tulemi- nen karaisee”. He ovat johdonmu- kaisesti välttäneet pettymykset soveltamalla kirjassa kuvattuja menetelmiä. Kansainväliseen tie- dejulkaisukenttään perehtymisen
ja käsikirjoituksen hiomisen paris- sa vietetty aika on korvattu monin- kertaisesti, kun arviointiprosessis- ta on selvitty ripeästi kohtuullisilla muokkauksilla, jotka ovat saat- taneet tekstin julkaistavaksi hy- vässä kansainvälisessä keskisar- jassa. Useiden käsikirjoitusten samanaikainen työstäminen yh- dessä, yksin ja eri julkaisuproses- sin vaiheissa on kehittänyt rutiine- ja ja ilmaisutaitoa sekä säästänyt kyllästymiseltä ja ahdistukselta.
Välillä on myös tajuttu sanoa ei.
Onnistuminen ensimmäises- tä yrityksestä alkaen on palkin- nut kärsivällisyydestä ja vahvista- malla itseluottamusta. Usko oman tekemisen vahvaan perustaan ja ymmärrys omasta epätäydelli- syydestä ovat auttaneet ajattele- maan, kuten Hjelm, että vertais- arviointiprosessi on mahdollisuus eikä uhka. Tylystäkin kritiikistä on ollut aina hyötyä – siihen on usein palattu ensituohtumuksen lauhduttua, tarvittaessa vertais- tukea hakien. Aivan kuten Hjelm kirjoittaa, niuhottavaltakin tuntu- van kritiikin voi tulkita kiinnostuk- seksi kiusanteon sijasta. Useim- mat arvioijat haluavat valmentaa kirjoittajaa parempaan suorituk- seen, siksi he käyttävät käsikirjoi- tuksen kommentointiin paljon ai- kaa ja energiaa. Tämän ajattelun opettamisessa, kuten myös kritii- kin antamisessa ja vastaanottami- sessa, on suomalaisissa yliopis- toissa vielä paljon tehtävää.
Kirja-arvostelujen kirjoittami- nen tiedelehtiin on hyvää harjoi- tusta vaativampiin koitoksiin. Suh- taudun kuitenkin epäillen Hjelmin näkemykseen, että ne ovat mer- kityksettömiä ”CV-näkökulmas- ta”. Toki kirja-arvosteluista kilah- taa vähemmän tuotantopisteitä kuin täysin referoiduista tutkimus- julkaisuista, mutta nekin osoittavat aktiivisuutta ja määrätietoisuutta sekä kykyä esittää omia näkemyk- siä. Koska kirjamarkkinoita on seu- rattava, miksei ajatuksiaan kirjoit- taisi auki ja jakaisi niitä julkisesti?
Kuten Hjelm toteaa, jatkuva kirjoit- taminen pitää vireessä.
Omien kokemusteni perusteel- la hakemusten joukosta saattaa ansioluetteloita vertailtaessa hy- vinkin erottua edukseen se nuo- ri tutkija, jolla on näyttöä aktiivi- suudesta. Lyhyen näkemystekstin kirjoittaminen osoittaa myös työ- välineen ja -ympäristön monipuo- lista hallintaa. Koska tutkijaura on turvaton ja kiinnostaa aikaisem- paa harvempia tohtorikoulutetta- via, kirja-arvostelut ja muut lyhyet tekstit voivat olla oiva lisä ansio- luettelossa varsinkin uran alku- vaiheessa. Tämä pätee nykyajan Suomessa, vaikkei ehkä Britanni- assa, jossa Hjelm työskentelee ja jossa tiedejulkaisuja pisteytetään ankarammin, mekaanisemmin ja suppeammin kuin Suomessa.
Myös väittämä, että ”[k]irjoit- tajan kansalaisuus ei enää paina kansainvälisessä akateemisessa kustantamisessa” tuntuu yksioi- koiselta, vaikka mainittuun suun- taan ollaan onneksi menossa. Yh- täältä eksoottisuudesta voi olla etua asetelmassa, jossa kirja- ja lehtikustantajat vastaavat ang- loamerikkalaisen tieteen sisään- päinlämpiävyyden kritiikkiin. Yti- men ulkopuolelle verkottuminen on muuttunut muodikkaaksi. Siksi esimerkiksi tiedelehtien teemanu- meroihin ja artikkelikokoelmiin ha- lutaan vaihtoehtoisia näkökulmia ja uusia kirjoittajia.
Teoreettisesti valveutuneet ta- paustutkimukset Suomen kal- taisista periferioista kiinnosta- vat myös siksi, että yhä useampi lehti haluaa profiloitua ”globaali- na” kanavana. Tämä alkaa näkyä myös lehtien toimitusneuvosto- jen kokoonpanoissa, joihin pää- see jäseneksi vain kyseisiin leh- tiin kirjoittamalla ja kirjoittamalla niille lausuntoja. Strategisesti ajat- televa suomalainen tutkija-kirjoit- taja voi siis käyttää taustaansa ja tutkimusaihettaan hyödykseen, jos hän kykenee valjastamaan ta- paustutkimuksensa tuoreen teo- reettisen tai metodologisen näkö- kulman palvelukseen.
Toisaalta kytkös tiettyyn maa- han voi olla haitaksi, koska ”kan-
62 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2017 KIRJALLISUUS
sainvälistä” tiedelehtijulkaisemista painottavan kansallisen tiedepo- litiikan suositukset voivat tukkia tiedelehtien toimituksia. Varsin- kin johtavien lehtien toimituksis- sa näkyy nopeasti, kun perife- riassa X on patistettu tutkijoita julkaisemaan tietyllä tasolla ja tie- tynlaisissa kanavissa. Kotimaas- sa syntyneen paineen johdatta- mana käsikirjoituksia tuputetaan vääriin lehtiin. Kun toimittaja on lu- kenut niitä kyllästymiskynnyksen- sä ylittävän määrän, kaikki samas- ta maasta tarjotut käsikirjoitukset alkavat ajautua mustalle listalle.
Pahimmillaan kielteinen ennakko- odotus vääristää uusiin tarjouk- siin suhtautumista. Näin voi käy- dä, vaikka toimittajat tiedostaisivat ongelman ja sen välttämiseksi tehtäisiin ylimääräistä työtä. Tämä puolestaan hidastaa kaikkien käsi- kirjoitusten käsittelyä.
Itse en uskaltaisi suositella tur- vautumista ”englantia äidinkiele- nään puhuvan tutun” korjausluku- taitoihin. Kielenhuolto ja editointi edellyttävät erityistä osaamis- ta, joka useimmilta mitä hyvän- sä kieltä äidinkielenään puhuvilta puuttuu. Heikko kielitaito sotkee argumentointia, antaa tympeän vaikutelman ja turhauttaa kiireisen arvioijan. Vain harva suomalainen tutkija kirjoittaa idiomaattisen su- juvaa englantia ilman apua, vaikka luulot saattavat olla suuret. Siksi kääntyminen ammattimaisen kie- lentarkastajan puoleen voi paran- taa merkittävästi mahdollisuuksia.
Hjelmin alle 200-sivui- nen teos jättää tilaa uusille, asiaa laajentaville avauksille.
Esimerkiksi avoimesta julkaisemisesta (Open Access, OA) olisin lukenut mielelläni enemmän, koska Suomessa ajan- kohtaiset väittämät OA-lehtien vä- häisestä merkityksestä jäävät pe- rustelematta. Nopeasti yleistyvä artikkelikohtainen nettijulkaise- minen ABP (Article-Based Pub- lishing) olisi ollut myös hyvä sel- vittää, koska se on muuttanut julkaisuprosessin luonnetta, nope- utta ja kustantajien suhtautumis- ta painettuihin tuotteisiin. Suoma-
laiset tutkijat tarvitsisivat tietoa ja kokemusta myös tiedelehden tee- manumeroon kirjoittamisesta ja sellaisen toimittamisesta. Kansain- välisen tiedejulkaisemisen etiikas- takin olisi paljon opittavaa.
Joka tapauksessa on mieles- täni oikein hyvä asia, että tämä kirja on olemassa. Jatko-opiske- lijat saavat siitä arvokkaita pe- rustietoja, ja kokeneemmat tutki- ja-kirjoittajat voivat arvioida omia käytäntöjään ja näkemyksiään.
Joku voi vierastaa lukijaa sinut- televaa ja innostavaa tyyliä, joka kuitenkin sopii kirjoittajan omista kokemuksista ammentavaan, hen- kilökohtaiseen teokseen. Häm- mentävää on, että julkaisemises- ta ja kustantamisesta puhutaan paikoitellen synonyymisesti. Myös kirjoittaja ja kirjailija ovat menneet sekaisin ja läpi arvostetun tiede- kustantajan seulasta.
PAULIINA RAENTO
Kirjoittaja on toimittanut tiedelehtiä suo- meksi ja englanniksi parinkymmenen vuoden ajan.
Tieteen mittaamisen menetelmät kannattaa tuntea
Maria Forsman: Julkaisut ja tie- teen mittaaminen. Bibliomet- riikan käännekohtia. Enosto- ne 2016.
YT-neuvotteluiden ohella isoim- mat yliopistoja koskevat otsikot taitavat kerätä yliopistojen ran- king-listoja koskevat uutiset. ”Hel- singin yliopisto rankattiin jälleen sadan parhaan joukkoon”, otsi- koi YLE viime syyskuussa. Uutinen kertoi kyseessä olevan arvoste-
tun vertailun, jonka kärkipaikoilla ovat anglosaksiset yliopistot. Tie- teen arviointi ei ole kuitenkaan pelkästään kiinnostavaa, vaan se myös ohjaa merkittävästi resurssi- en jakoa.
Pitkän uran kirjastoalalla ja tut- kijana tehneen Maria Forsmanin teos antaa tiiviisti perustietoa tie- teen mittaamisesta bibliometriikan keinoin sekä avaa mittausmene- telmien mahdollisuuksia ja haas- teita.
Forsman määrittelee biblio- metriikan eräänlaiseksi sateenvar- jokäsitteeksi, joka kokoaa alleen erilaista julkaisuihin liittyvää tutki- musta ja menetelmiä. Bibliomet- riikan voi tiivistää julkaisujen tilas- tolliseksi analyysiksi, julkaisujen mittaamiseksi. 2010-luvulla bib- liometriikka on altmetriikan myö- tä laajentunut myös tiedon jakami- sen tutkimiseen.
Lisäksi Forsman kertoo, miten bibliometriikkaa on käytetty hy- väksi ja kuinka sitä on kritisoitu.
Kirjoittajan oma historia on sym- paattisella tavalla mukana teok- sessa. Forsman pystyy kertomaan omasta ja suomalaisen yliopis- tolaitoksen suhteesta bibliomet- riikkaan tiiviisti ja kiinnostavasti.
Kirjan esimerkit pohjautuvat teki- jän tutkimuksiin ja analyyseihin, joita hän on tehnyt muun muas- sa Helsingin yliopiston tutkimuk- sen arvioinnissa. Tästä seuraava Helsinki-keskeisyys ei muodostu ongelmaksi, koska useimmat esi- merkit kelpaavat sovellettavaksi muissakin yliopistoissa.
Forsman pystyy avaamaan hy- vin julkaisukulttuurin ja tieteellis- ten kirjastojen roolin muutosta.
2000-luvulla elektroninen aineis- to on noussut korvaamaan painet- tua aineistoa – jonka voi havai- ta ihan paljaalla silmällä monessa tieteellisessä kirjastossa. Muutok- sen myötä suurten kansainvälis- ten tiedekustantajien merkitys on entisestään kasvanut sekä tieteel- lisessä julkaisemisessa että viit- taus- ja viitetietokantojen tuotan- nossa.
Kirjaston käyttäjä sen sijaan ei huomaa, että myös kirjastojen yh-
