T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
30
Tutkijankoulutusta edelleen kehitettäessä on tärkeää turvata opetuksen laatu. Tutkijanuran ja tutkijakoulujen houkuttelevuuden säilyttä- minen edellyttää tutkimus- ja koulutusympä- ristöjen jatkuvaa kehittämistä sekä koulujen voimavarojen turvaamista, muuten voi käydä niin, että lahjakkaimmat opiskelijat eivät koe tutkijakoulupaikkaa kilpailukykyiseksi mui- hin mahdollisuuksiin verrattuna. Liian koulu- mainen imago pienine palkkoineen voi pikku- hiljaa nakertaa tutkijankoulutuksen arvostus- ta. Riskinä on myös se, että tutkijakoulujen ul- kopuolisia aloja ja tohtoriopiskelijoita ei tue- ta riittävästi.
Professorin 10-vuotias poika Artturi kuvaili Tie- tysti 4/03 -lehdessä äitiään: ”Ei äiti näytä ollen- kaan professorilta. Joskus hän meikkaa aika pal- jon, varsinkin ennen TV:ssä esiintymistä. Onhan se välillä harmittavaa, kun äiti tekee iltaisinkin tietokoneella töitä ja matkustelee paljon.”
Tiedebarometri 2001 -tutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat tieteeseen ja arvostavat tutkimuksen tasoa. Kyselyyn vastanneista lähes tuhannesta henkilöstä 80 prosenttia oli sitä miel- tä, että tieteelle ja tutkimukselle on ominaista tehokkuus ja korkea ammatillinen osaaminen.
Noin puolet kuitenkin yhtyi väittämään, jonka mukaan tiede elää liian eristäytyneenä muusta yhteiskunnasta norsunluutornissaan vailla riit- tävää kosketusta ihmisen arkeen.
Nuorten usko koulutukseen on säilynyt vah- vana. Nuorisobarometri 2002 -tutkimuksessa haastateltiin lähes kahtatuhatta 15–29-vuotias- ta nuorta. Heistä 95 prosenttia uskoi, että kou- lutus parantaa oleellisesti työnsaantimahdolli- suuksia ja 78 prosenttia katsoi, että työelämäs- sä pysyminen edellyttää jatkuvaa kouluttautu- mista. Myös tutkijanuraa kohtaan nuorten kiin- nostus on ainakin Suomessa vielä varsin suurta:
jokaista tutkijakoulupaikkaa on hakenut keski-
määrin viisi opiskelijaa. Monissa länsimaissa on toisin, sillä useilla tieteenaloilla on vaikeaa saa- da nuoria kiinnostumaan tutkijanurasta.
Tutkijan peruskoulu ja työpaikka
Suomessa tohtorien koulutus sai lisävauhtia vuonna 1995 uuden tutkijakoulujärjestelmän myötä. Tällä hetkellä yliopistojen yhteydes- sä toimii 114 määräaikaista tutkijakoulua, jois- sa on 1426 opetusministeriön rahoittamaa opis- kelupaikkaa. Lisäksi tutkijakouluissa on arviol- ta 2500 tutkijankoulutuspaikkaa muulla rahoi- tuksella. Suuri osa tutkijakouluista toimii tut- kimuksen huippuyksiköiden, biokeskusten tai akatemia professorien tutkimusryhmien yhte- ydessä tai niiden kanssa läheisessä yhteistyössä.
Tutkijakoulut 2000 -selvityksen mukaan tohtori- opiskelijoiden mielipide tutkijakoulujärjes tel- mästä oli pääsääntöisesti myönteinen. Erityi sen hyvinä asioina painotettiin jatkuvuutta, mahdol- lisuutta kokopäiväiseen palkalliseen tutkimus- työhön, taattua rahoitusta sekä kontakteja suo- malaisiin ja ulkomaalaisiin tutkijoihin. Keskeisin tyytymättömyyden aihe oli palkkaus ja tästä ai- heutuvat toimeentulovaikeudet sekä tutkinnon viivästyminen. Erityisen hyviksi ja huonoiksi koetut asiat – jatkuvuus, kokopäiväinen palkka- työ, palkkaus – ovat minkä tahansa työpaikan tärkeitä piirteitä työn sisällön lisäksi.
Yliopistoilla on vastuu myös tutkijakoulujen ulkopuolisten alojen tutkijankoulutuksen jär- jestämisestä. Monissa yliopistoissa rakennetaan tutkijankoulutusta tutkijakoulumallin mukaises- ti. Perinteisesti assistentit ovat tehneet väitöskir- jaa osana työtään, opettaneet, osallistuneet lai- tostehtäviin ja samalla pätevöityneet tutkijoik- si. Nämä virat ovat vähentymässä yliopistojen virkarakennemuutosten myötä, kun viroista teh- dään tohtoreille suunnattuja lehtoraatteja.
Keskustelua
Tohtorista on moneksi
Annamaija Lehvo ja Anneli Pauli
I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
31
Julkisen tutkimus- ja kehittämisrahoituk- sen lisääntyminen, tutkijakoulujärjestelmän pe- rustaminen sekä opetusministeriön tulosohja- us, jossa tohtoritutkintojen määrä on yliopisto- jen budjettirahoituksen tärkeä jakokriteeri, ovat johtaneet tohtorintutkintojen määrän nopeaan kasvuun. Tutkintomäärä on kasvanut kaikil- la aloilla vuoden 1990 yhteensä alle 500 tutkin- nosta vuoden 2002 runsaaseen 1200 tutkintoon.
Pohdittavaksi jää, onko näille tohtoreille tarjol- la riittävästi motivoivia työpaikkoja.
Tutkijankoulutuksen monenlaisista tarpeista kirjoittaa professori Riitta Nikula Suomen tieteen tila ja taso 2003 -katsauksessa seuraavasti:
”[Taidehistorian] tutkijankoulutuksen erityishaas- te ovat ne museoiden ammattilaiset, jotka halua- vat väitellä asiantuntemuksensa syventämiseksi.
Heitä on ohjattu yksilöllisten aikataulujen mukaan.
Taidehistorian tutkijankoulutus on käsittääkseni aina pidettävä auki sekä nuorille että kokeneille. Substans siasiantuntemuksen ja tuoreen teoreettisen näkökul- man kohtaaminen ei ole koskaan helppoa mutta aina välttämätöntä – sekä tutkijankoulutuksessa että työ- elämässä.”
Tutkijankoulutusta edelleen kehitettäessä on tärkeää turvata opetuksen laatu. Opetettavien tietojen ja taitojen tulisi olla riittävän monipuo- lisia ja valinnaista. Senioritutkijoiden antama ohjaus ja tuki on kaiken perusta; heillä ei voi olla ylivoimaisen paljon opiskelijoita vastuul- laan, jos halutaan laadukasta ja monipuolista opetusta ja ohjausta.
Tutkijanuran ja tutkijakoulujen houkutte- levuuden säilyttäminen edellyttää tutkimus- ja koulutusympäristöjen jatkuvaa kehittämis- tä sekä koulujen voimavarojen turvaamista.
Jatkossa voi käydä niin, että lahjakkaimmat opiskelijat eivät koe tutkijakoulupaikkaa kilpai- lukykyiseksi muihin mahdollisuuksiin verrat- tuna. Liian koulumainen imago pienine palk- koineen voi pikkuhiljaa nakertaa tutkijankoulu- tuksen arvostusta. Riskinä on myös se, että tut- kijakoulujen ulkopuolisia aloja ja tohtoriopiske- lijoita ei tueta riittävästi.
Yrityksessä, tutkimuslaitoksessa vai yliopistossa?
Suomessa tutkijankoulutusjärjestelmää ja tutkija- tohtorijärjestelmää on kehitetty aktiivisesti, mut- ta tohtorinväitöksen jälkeen ei ole tutkijanuralla menestymiseen perustuvaa järjestelmää luomas- sa tutkijalle näköaloja. Keskeistä on, minkälaiset mahdollisuudet tutkijalla on pätevöityä vaativiin
tutkimusvirkoihin.
Ainakin periaatteessa tohtorikoulutetulla on monta mahdollista väylää edessään. Tuoreim- mat Tilastokeskuksen luvut kertovat, että vuon- na 2002 tutkimus- ja kehittämistoiminnan pa- rissa työskenteli Suomessa kaikkiaan noin 73 000 henkilöä. Tämä on noin kolme prosenttia työllisestä työvoimasta ja OECD-maiden suu- rin osuus. Yliopistotutkinnon suorittaneita oli kaikkiaan noin puolet koko tutkimushenkilös- töstä ja tohtoreita oli 11 prosenttia.
Tutkimushenkilöstön määrä on kasvanut tasai sesti erityisesti yritys- ja korkeakoulusekto- reilla. Vuonna 2002 yrityssektorilla työskente- li 54 prosenttia, korkeakoulusektorilla 31 pro- senttia ja muulla julkisella sektorilla 15 prosent- tia tutkimushenkilöstöstä. Yrityssektorilla toh- toreiden osuus oli kuitenkin vain kolme pro- senttia, korkeakoulusektorilla 23 prosenttia ja muulla julkisella sektorilla 15 prosenttia.
Suomen elinkeinorakenne on muuttunut varsin lyhyessä ajassa tietovaltaisemmaksi, ja uudet työpaikat syntynevät yhä useammin korkeaa osaamistasoa vaativille aloille. Yritys- sektorin tutkimushenkilöstöstä yli puolet työs- kentelee sähköteknisen teollisuuden ja tietojen- käsittelypalvelun aloilla. Suomessa tietoteolli- suuden työllistävä vaikutus on OECD-maiden suurin, mutta työllistymiseen vaiku ttavat voi- makkaasti suhdannevaihtelut. Alan tutkimus- henkilöstön määrän kasvu on kuitenkin ollut voimakasta.
Korkeakoulusektorilla luonnontieteet ja tek- niikka työllisti puolet tutkimushenkilöstös- tä. Yliopistot pystyivät 1990-luvulla lisäämään tutkimustoimintaansa ja palkkaamaan lisää tutkimushenkilöstöä määräaikaisiin hankkei- siin ulkopuolisen rahoituksen nopean kasvun seurauksena. Näiden työvuosien määrä kas- voi eniten humanistisissa tieteissä, yhteiskun- tatieteissä sekä maatalous- ja metsätieteissä.
Yliopistojen opetuksesta vastaavan henkilö- kunnan määrä on kuitenkin pysynyt lähes sa- mana vuosina 1992–2002, kun taas opiskeli- jamäärä on kasvanut 140 prosenttia. Samassa ajassa ulkopuolisella rahoituksella palkattujen tutkijoiden ja tutkijankoulutettavien määrä on kasvanut 150 prosenttia. Yliopistojen rahoituk- sen kehittyminen, rahoitus- ja virkarakenteiden muutokset ja suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle vaikuttavat jatkossa työllistymiseen.
Muulla julkisella sektorilla eniten tutkimus- henkilökuntaa työllistävät kauppa- ja teolli- suusministeriön, maa- ja metsätalousministeri- ön sekä sosiaali- ja terveysministeriön hallin-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
32
nonalat. Suuri osa tutkimushenkilöstöstä työs- kentelee tutkimuslaitoksissa. Heidän lukumää- ränsä on kasvanut lähinnä ulkopuolisella mää- räaikaisella hankerahoituksella.
Pelkästään tutkimustyöhön perustuvia ura- kehitysmahdollisuuksia lienee kuitenkin riit- tämättömästi sekä julkisella että yksityisel- lä sektorilla. Menestyksekkäillä tutkijoilla tu- lisi olla pysyvä työsuhde kohtuullisella var- muudella ja siinä liikkumismahdollisuuksia.
Urakehitykseen tulisi myös lisätä joustavuutta;
esimerkiksi eläkkeelle tulisi voida jäädä jous- tavasti ja toisaalta työskennellä sen jälkeenkin, mikäli tutkija on edelleen aktiivinen.
Keskeisiä kehittämishaasteita ovat edelleen tutkijanuran esteiden poistaminen, tutkijan am- matin kilpailukyvyn säilyttäminen ja uran jat- kuvuuden varmistaminen. Tämä voi onnis- tua vain eri sektorien yhteistyönä muun mu- assa tutkijankoulutuksessa, tutkimusrahoituk- sen kohdentamisessa ja tutkimusinfrastruktuu- reja kehitettäessä.
Lisää virtaa ulkomailta
Ulkomaalaisten osuus Suomen tutkimushenki- löstöstä on Euroopan unionin neljänneksi pie- nin: hieman yli prosentin vuonna 2000. Suurin osa heistä on kotoisin EU:n ulkopuolisista Eu- roopan maista. Suomeen pysyvästi muuttaneita ulkomaalaisia tohtoreita on ollut kaikkiaan vain noin kymmenkunta vuosittain. Suomen yliopis- toissa opetus- ja tutkimushenkilökunnan vierai- lujen määrä ulkomaille on nykyään vähäisempää kuin ulkomaalaisten vierailujen määrä Suomen yliopistoihin.
Kiristyvä kansainvälinen kilpailu lahjak- kaimmista tutkijoista haastaa kehittämään Suomen tutkimus- ja koulutusympäristöt entis- tä houkuttelevimmiksi. Niitä kehitettäessä ko- rostuvat erot tieteen- ja tutkimusalojen välil- lä. Hyvät tutkimusedellytykset ja tutkimustoi- minnan korkea laatu eivät yksin houkuta tut- kijoita Suomeen. Ulkomaalaisen tutkijan valin- toihin vaikuttavat myös useat tutkimusympä- ristöjen ulkopuoliset tekijät, kuten esimerkik- si palkkaus ja verotus, lasten koulutuksen jär- jestyminen, puolison työllistyminen ja maahan- muuttopolitiikka. Näitä tekijöitä on tarpeen sel- vittää ja esteitä madaltaa usean hallinnonalan yhteistyönä.
Hyppy tuntemattomaan
Suurin osa tohtoreista Suomessa sijoittuu yli- opistoihin, valtionhallintoon tai kuntien terve- ydenhuoltoon ja vain pieni osa yrityksiin. Kaik- kiaan noin kolmasosa tohtoreista työskentelee muissa kuin tutkimus- ja kehittämistehtävissä.
Uusi haaste yliopistoille ja koko innovaatiojär- jestelmälle on kyetä yhdistämään laadukas eri- koisosaaminen ja monipuolinen soveltava asian- tuntemus.
Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen henki- lös tö päällikkö Eveliina Saari on väitellyt tutki- musryhmien oppimis- ja kehittymisprosesseis- ta. Hän kuvaa omaa liikkumistaan tutkimuksen ja käytännön kehittämistyön välillä Suomen tie- teen tila ja taso 2003 -katsauksessa:
”Siirtymisvaiheeni tutkijasta [henkilöstön] kehittä- jäksi ei ollut ongelmatonta. Henkilöstöhallinnon kie- li tuntui aluksi itselleni vieraalta ja oma tutkimukseen perustuva puheeni henkilöstön kehittämisen piiris- sä vaikeaselkoiselta. Omien tutkimustulosten esit- täminen vaati niiden ’kääntämistä’ yleistajuisiksi.
Minun oli hillittävä tutkimukseen keskittyvää työta- paani ja opittava jakamaan aikani monen kehittämis- hankkeen kesken. Suurin oivallukseni siirtymisestä- ni käytännön kehittämisen ja tutkimustyön välillä oli se, kun ymmärsin, että soveltavaa teknistä tutkimus- ta tekevät tutkimusryhmät liikkuvat samalla tavoin käytännön ja tutkimuksen välillä vaihtaen näkökul- maansa aika ajoin. Jotta tutkijat voivat tuottaa saman- aikaisesti asiakasta hyödyttäviä ratkaisuja ja uutta tie- toa tutkimusyhteisölleen, he joutuvat ylittämään näi- den välisiä rajoja. Koen olevani kehittäjän roolissani vasta oman tutkimukseni hyödyntämisvaiheen alus- sa ja haasteeni on pitää edelleen elävä yhteys oman alani tutkimuskenttään. Vain jatkamalla tätä sukku- lointia tunnen kehittyväni asiantuntijana ja henkilös- tön kehittäjänä.”
Tietoyhteiskunnan kehittymisen kannalta on tärkeää, että tieto ja osaaminen siirtyvät sinne, missä niitä voidaan hyödyntää uudella tavalla ja monipuolisesti. Liikkuminen esimerkiksi yli- opistojen, valtionhallinnon ja yritysten välillä pitäisi olla joustavampaa ja houkuttelevampaa.
Tutkijoille olisi luotava mahdollisuuksia työ- hön esimerkiksi yrityksissä, ja väitöskirjoja voi- taisiin laatia nykyistä useammin yhteiskunnal- lisesti kiinnostavista kysymyksistä. Muun kuin tutkimuksen parissa työskenteleville tulisi tar- jota mahdollisuuksia asiantuntemuksen syven- tämiseen kouluttautumalla, ja työn ohessa väit- telemistä tulisi tukea. Keskeistä on yliopistojen ja yritysten entistä syvempi, vuorovaikuttei- suuteen ja liikkuvuuteen perustuva yhteistyö.
I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
33
Asenteissa korjattavaa
Kun yleinen työttömyys Suomessa on pysytellyt lähes 10 prosentissa, on tohtorien työttömyysaste huomattavasti pienempi. Vuonna 2000 se oli kes- kimäärin puolitoista prosenttia. Miksi kaikki toh- torit eivät työllisty? Eikö heidän tietojaan ja osaa- mistaan tarvita? Yksi syy monista lienee edelleen työnantajien asenteet.
Kummitteleeko työhönottajan mielessä yhä edelleen joku tutkijan karikatyyri? Kenties ko- lossaan kyhjöttävä, teorioita suoltava pöllö ste- reotyyppinä on pikkuhiljaa väistymässä. Tilalle voisi muodostua mielikuva analyyttisestä ja ongel manratkaisutaitoisesta monipuolisesta
osaa jasta, jonka kintereillä yritysten kykyjen- metsästäjät roikkuvat.
Kirjoittajista Annamaija Lehvo on johtava tiedeasian- tuntija ja Anneli Pauli tutkimuksesta vastaava ylijoh- taja Suomen Akatemiassa.
Kirjoitus perustuu Suomen Akatemian marraskuus- sa 2003 julkaisemaan katsaukseen Suomen tieteen ti- lasta ja tasosta (johon voi tutustua Akatemian verk- kosivuilla www.aka.fi tai tilata ilmaiseksi osoitteesta viestinta@aka.fi .). Akatemia on myös laatinut selvi- tyksen ”Tohtoreiden työllistyminen, sijoittuminen ja tarve”, Suomen Akatemian julkaisuja 4/03.
Markus Hiekkanen on kritisoinut pitkään ja ankarasti, viimeksi Tieteessä tapahtuu -lehdes- sä 2/2004, kalkkilaastiajoitusmenetelmää pitä- en sitä ja alan tutkijoita epäluotettavina. Todel- lisuus näyttäytyy aivan toisenlaisena.
Markus Hiekkasen julkaisu Suomen kivikirkot keskiajalla (Otava 2003) on herättänyt vilkas- ta keskustelua suomalaisessa tiedeyhteisössä.
Syyt ovat monenlaiset. Henrik Lilius (Tietees- sä tapahtuu 1/2004) ja Bo Ossian Lindberg (Hbl 22.10.2003 ja 7.11.2003) ovat poikenneet yleensä kiittävästä kritiikistä siinä, että he ovat ankaras- ti puuttuneet Hiekkasen tapaan vähätellä mui- ta tutkijoita ja olla kertomatta heidän tutkimus- tuloksistaan.
Hiekkanen puolustautuu Tieteessä tapahtuu -lehdessä 2/2004 (s. 50) seuraavasti:
”Minusta menettelyni on täysin korrekti, sillä kirjan lopussa olevan laajan julkaisuluettelon ja sen julkai- sujen lähdeluetteloiden avulla pääsee asiassa ongel- mitta niin pitkälle kuin haluaa.”
Mielenkiintoista onkin siis tarkastella, kuin- ka Hiekkanen käsittelee esimerkiksi laastin
14C-ajoitusmenetelmää. Hiekkanen kirjoittaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä: ”Edelleenkään ei tiedetä, miksi samasta kohteesta olevien laas- tinäytteiden ikä eri näytteenottokerroilla vaih- telee enemmän tai vähemmän. Tämän vuok-
si ei myöskään voida luottaa yhdenmukaisiin tuloksiin”. Suomen kivikirkot keskiajalla -kirjassa Hiekkanen puolestaan kirjoittaa kivikirkkojen ajoituskeinoista (s. 65):
”Menetelmälle kehitettiin 1960-luvulla uusi sovel- lutus, joka käytti kalkkilaastia ja siihen kovettumis- prosessin aikana siirtynyttä ilmakehän hiilidioksidia.
Teorian tasolla menetelmä on hyvä, mutta käytännössä ovat ongelmat ja virheet sellaisia, ettei menetelmä ole käyt- tökelpoinen. Sitä onkin viime vuosina käytetty vain lähde- kritiikin suhteen vähemmän kunnianhimoisissa yhteyksis- sä. (Kursiv. Å.R.)
Tähän liittyvä julkaisuluettelo, joka löytyy Hiekkasen kirjan lopusta, sisältää pääasiassa viitteitä Markus Hiekkaseen itseensä, ei muu- hun laajaan alan kirjallisuuteen [1].
Epäluotettavat menetelmät?
Samassa Kivikirkot-kirjassaan Hiekkanen esitte- lee myös kaksikymmentä kirkkoa pienoisartik- keleissa. Niistä kolme on Ahvenanmaalta, Fin- ström, Eckerö ja Saltvik. Laastiajoitus on toistai- seksi toteutettu vain Eckerössä ja Saltvikissa. Mo- lempien yhteydessä hän kuitenkin ilmaisee var- man mielipiteensä metodista (s. 216):
”Silti Eckerön syrjäinen asema, taloudellisten mah- dollisuuksien niukkuus ja sen kappeliluonne ovat
