I T ET E E S
SÄ
TAPAHT UU
49
Higgsin bosoni ei karkaa minnekään
”Kokeellinen suurenergiafysiikka on uljasta ja ihailtavaa kansainvälistä toimintaa”, kirjoittaa akatemiaprofessori Risto Nieminen kolum- nissaan matemaatikoiden ja fyysikoiden Arkhi- medes-lehdessä 3/2002 (”Mitä meillä on aikaa tutkia?”). Meillä on paljon aikaan saapa CERN, joka jälleen panostaa suurhankkee- seensa, uuden sukupolven hiukkaskiihdytti- men rakentamiseen. Valtiot panostavat CER- Niin massiivisesti, niin jäsenvaltiot kuin ei-jä- senetkin. Tulevissa kokeissa CERNin fyysi- koilla on tavoiteena mm. hiukkasfysiikan stan- dardimallin vielä puuttuvan palasen, Higgsin bosonin, löytäminen. Kyse on siis perustutki- muksesta puhtaimmillaan, massan alkuperän lopullisesta selvittämisestä yms.
Niemisen kirjoitus on harvinaislaatuinen.
Yleensä tutkijoilla on kovasti taipumusta edel- lyttää nimenomaan alaansa panostamista, py- ritään todistelemaan rahoituksellista vajetta tai alan yleistä merkittävyyttä. Mutta mitä te- kee fyysikko Nieminen: kuvailtuaan suurener- giafysiikan menestystarinaa ja jopa poliitikko- jen ja hallitusten suopeutta projekteja kohtaan, hän ryhtyykin pohtimaan, josko samanlainen
”tavoitteiden yksituumaisuus ja yhteinen pa- nostus” voisivat onnistua myös toisilla tie- teenaloilla. Josko siis olisi aloja, joilla aika olisikin niukkuusvara? ”Hiukkasfysiikkahan katsoo itse asiassa taaksepäin niin pitkälle kuin pystyy, alkuräjähdykseen saakka. Tutki- muskohde on tässä mielessä staattinen eikä karkaa minnekään. Mitä merkitsee ihmiskun- nalle se, jos standardimallin puutteet kirkastu- vat muutama vuosi tai vuosikymmen myö- hemmin?”
Niemisellä on myös esimerkkivastaus val- miina: ”Perustutkimuksen kohde, jonka osalta aika on peruuttamattomasti kulumassa, on tie- tysti biodiversiteetti”: lukemattomien eliöla- jien – kasvien, mikro-organismien ja eläinten – osalta tunnistus ja luokittelu on tekemättä. Ja mitä ilmeisimmin lajeja on myös kiihtyvällä määrällä katoamassa. ”Ilman perustietoa vuo- similjardien aikana maapallolle kehittyneestä biodiversiteetistä emme pysty tekemään oikei- ta päätöksiä ympäristömme hoidosta”. Niemi-
sen mukaan olisi jo korkea aika käynnistää CERNin kaltainen toiminta tälläkin alalla, sa- mankaltaisella hallitusten tuella kuin hiukkas- fysiikka nyt nauttii. ”Higgsin bosoni säilyy, mutta biodiversiteetti ei.”
Uteliaana voidaankin nyt odottaa bosoni- miesten ja -naisten reaktiota – tai oikeammin:
poliitikkojen, hallitusten.
Sanoisin: melkomoisen rohkeaa ja harvi- naista puhetta. Voisikohan kuvitella vaikkapa Snellmanin koottujen teosten tutkimusprojek- tin tutkijoiden tai kirjallisuustieteilijäin totea- van, että joutaisipa tuota Snellmania, Shakes- pearen tai Paavo Haavikon runoutta ja kieltä myöhemminkin tutkia, ihmiskunnan kannalta kiireellisempiäkin tutkimuskohteita olisi ku- ten vaikkapa Aasian yllä lepäävät saastepilvet, Afrikan AIDS-tilanne tai ihan vain kotoiset syrjäytymisongelmat. Onneksi asiat eivät kui- tenkaan ole välttämättä lainkaan toisiaan pois- sulkevia. Yhtä sun toistakin joutaa varmaan tutkia samanaikaisestikin, enemmän kyse on tahdosta ja (tutkimus)politiikasta.
Miljoonan dollarin kysymys: voiko kahvikuppi räjähtää?
Samaisessa Arkhimedes-lehdessä esitellään jäl- leen mainiossa ”Matematikan miljoonan dol- larin ongelmat” -kirjoitussarjassa yksi problee- mi (aiemmissa niteissä on julkaistu jo viisi en- simmäistä Clay-instituutin miljoonan dollarin ongelmista, Osmo Pekonenpuolestaan esitteli niitä Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2000).
Antti Kupiaisenartikkelissa tämänkertai- nen miljoonan dollarin probleemi on otsikoitu dramaattisesti: ”Voiko kahvikuppi räjähtää?”.
Ei siis ilmeisesti mikään turha probleemi, jos kysymys nimittäin todellakin on avoin, kahvi- tauot saavat täst’edes aivan uutta jännitettä!
”Sekoittaessamme sokeria kahviin, syntyy kahvikuppiin nestevirtaus. Kun poistamme lusikan, niin hetken päästä kahvin liike pysäh- tyy. Samoin käy kaikille nesteille ja kaasuille, supranesteitä lukuun ottamatta. Monelle lie- nee yllätys, että tälle ilmiselvälle tosiasialle ei ole olemassa matemaattista todistusta vaikka nesteen liikettä kuvaavat yhtälöt on tunnettu
Lyhyesti
218492_Rydman 22.8.2002 14:44 Sivu 49
T I ETE ES
S
ÄT
A P H A U T U
50
jo lähes 200 vuotta.” Siis me emme tiedä mitä kahvikupissa oikeasti tapahtuu, ja voiko ta- pahtumia todistaa. Käytyään tämän jälkeen tiukasti Navier-Stokesin yhtälön kimppuun ja tutkien, mitä kaikkea siitä seuraakaan esimer- kiksi nesteiden virtauksille ulkoisen voiman vaikutuksesta, päätyy Kupiainen pitkällisten integrointien ja derivointien jälkeen lopputu- lokseen, joka ehkä sentään rauhoittaa iltapäi- väkahville menijää: ”Räjähdyspisteiden jouk- ko ei … ole kovin suuri. Lisäksi voidaan tode- ta, että tietyn ajanhetken jälkeen heikolla rat- kaisulla ei ole enää räjähdyspisteitä, se on sileä ja suppenee kohti nollaa, kun aika menee ää- rettömiin. Ts. nesteen liike lakkaa. On mahdol- lista, että jos räjähtäviä heikkoja ratkaisuja esiintyy, niitä on käytännössä hyvin vaikea nähdä, koska pienikin muutos alkutilassa voi- si aikaansaada räjähdyksen häviämisen. Tämä skenaario on sopusoinnussa numeeristen las- kujen kanssa: toistuvista yrityksistä huolimat- ta räjähtäviä ratkaisuja ei ole numeerisesti nähty.” Hyvä niin, oikein hyvä.
Koulutus ei kannata – vai kannattaako sittenkin?
Koulutus ei kannata – ainakaan taloudellises- ti? Kun arvioidaan koko työssäoloajalta kerty- neitä nettotuloja, näyttää kirjoituksen mukaan pelkistetyssä investointien kannattavuuslas- kelmakehikossa koulutuksen rahallinen kan- nustavuus yksilön kannalta vähäiseltä. ”Pää- asiallisena syynä koulutuksen huonoon kan- nustavuuteen näyttää laskelmien valossa ole- van se, että koulutuksen tuloksena saatavien bruttopalkkojen erot eivät ole riittävän suu- ria”, väittää artikkelin kirjoittaja ja asiaa tutki- nut VTL Jarmo Pesola Kansantaloudellisessa ai- kakauskirjassa 2/2002.
Kun kirjoitusta lukee tarkemmin, huomaa, että aivan näin synkkä tilanne ei ehkä olekaan, kirjoittaja itsekin listaa joukon epävarmuuste- kijöitä, jotka oikeastaan pitäisi huomioida tar- kastelussa ja että kyse on oikeastaan vain kes- kiarvoista ja että oikeastaan taloudellinen nä- kökulma onkin ”vain yksi monien joukossa yksilön valitessa eri koulutusvaihtoehtojen vä- lillä”. Niinpä!
Kirjoittaja toteaa edelleen, että ”Tarkastelu perustuu keskiarvoihin eikä siinä ole otettu huomioon sitä, että hajonta keskiarvojen ym- pärillä saattaa olla hyvinkin suurta. … Lisäksi laskelmissa on paljon yksinkertaistuksia ja
mahdollisesti painokkaasti asiaan vaikuttavia seikkoja ei ole otettu huomioon”. Kun vielä to- detaan, että ”investointi ylempään korkeakou- lututkintoon näyttäisi … olevan taloudellisesti kannattavaa”, tuntuu johtopäätös melko vah- valta ja yllättävältä: ”Voitaneen kuitenkin karkealla tasolla tehdä joitakin johtopäätök- siä” – eli että ”varsinaisia rahallisia kannusti- mia ei koulutuksella näyttäisi kovin vahvasti olevan”, että tuloeroja pitäisi siksi siis kasvat- taa. Jos kerran tutkimustulos on kovin epäsel- vä, eikä koko taloudellinen, elinaikaiseen net- totuloon pohjaava kannustavuus edes ole vält- tämättä lain ratkaisevin tai läheskään ainoa kriteeri, tuntuu politiikkaohjeen antaminen tutkijalta vähintäänkin rohkealta (”bruttopalk- kojen erot eivät ole riittävän suuria”).
Helsingin yliopiston Physicum:
uusliberalistisen kiinteistöpolitiikan riemuvoitto?
Alue ja ympäristö-aikakauskirjassa 1/2002 esi- tetään mielenkiintoinen lähestymistapa uudis- rakentamiseen ja muuttamiseen. Maantieteili- jät Jussi J. Jauhiainenja Vivi Niemenmaakä- sittelevät laajassa kirjoituksessaan Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen muuttoa vuonna 2001 Helsingin keskustan Porthanias- ta Kumpulan uudelle kampukselle valmistu- neeseen Physicumiin.
Kirjoittajille kyse ei ollutkaan pelkästä muutosta uusiin tiloihin vaan kyse onkin val- lan suuremmista voimista ja yhteiskuntapoli- tiikasta: ”Helsingin yliopiston tilallinen ja tie- teellinen organisointi, maantieteen aseman määrittely sekä osa alkanutta murrosta suo- malaisessa yliopistolaitoksessa ja tiedepolitii- kassa”. Kirjoittajien mukaan ”Physicum on esimerkki valtion uusliberalistisesta kiinteistö- politiikasta, josta on tullut itsestäänselvyys”, ja toisaalta ”Uusliberalistinen näkökulma kritisoi ja murentaa entistä hyvinvointivaltion kulma- kiveä eli valtion perinteistä hallintotapaa hi- taana, tehottomana ja tasapäistävänä.” Yli- opiston uusien tilojen suunnitteluprosessi on puolestaan ”osoitus vallankäytöstä, jossa to- dellisten käyttäjien ääntä ei juurikaan kuun- neltu”. Valtion kiinteistölaitoksen liikelaitos- tuminen, Senaatti-kiinteistöjen perustaminen ja yliopistojen muuntuminen vuokralaisiksi teki tilojen käytön tehostamisesta ylimmän to- tuuden, todetaan kirjoituksessa. Uusien tilojen myötä tilat vähenivät, lisäksi uudet tilat mai- 218492_Rydman 22.8.2002 14:44 Sivu 50
semakonttoreineen, työtilojen lasiseinineen ja ovineen on koettu kovin epätyydyttävinä. Tut- kijoiden sopeutumattomuus maisemakontto- reihin oli yllätys suunnittelusta vastanneille arkkitehdeille, ilmenee kirjoituksesta varsin suoraan. Arkkitehdit olivat kuvitelleet, että maisemakonttorit, avo- ja akvaariotilat sopisi- vat vallan mainiosti myös yliopistoille. Se, että tutkijat halusivatkin omat rauhalliset työhuo- neet, osoittautui yllätykseksi suunnittelijoille – eivät olleet tulleet kysyneeksi eivätkä ajatel- leeksi, kun kerran yksityissektorillekin avoti- lat ovat olleet sopivia, toteavat kirjoittajien lai- naamat tilojen suunnittelijat.
Kirjoituksen ehkä tahattoman hupaisa piir- re: kirjoituksessa mainitaan ja lainataan useam- paan otteeseen, mitä uudistiloista vastaava Helsingin yliopiston teknisen osaston johtaja (välillä ’päällikkö’) on sanonut mistäkin tiloja koskeneesta ongelmasta – mutta niin on pel- voittava hahmo ilmeisesti hän, etteivät kirjoit- tajat tohdi mainita kertaakaan hänen nimeän- sä! Tulee ihan mieleen eräskin perinnehahmo, jolle on annettu lukuisia nimiä ettei sitä oikeata tarvitsisi sanoa ääneen. Toisaalta kirjoittajat to- teavatkin: ”Kaikkea emme voi kertoa, koska olemme hallintamentaliteetin alla.”
Fiktio vahvistaa teorian?
Kirjallisuustutkijoille kirjallisuus on tietysti li- keistä, myös teorian testausmielessä. Nyt muutkin tuntuvat suuntaavan huomionsa kaunomman puoleen. Tuoreessa Politiikka-ai- kakauskirjassa (2/2002) professori Vilho Har- leja YTL, tutkija Sami Moisioyrittävät artik- kelissaan (”Populaarista käytännölliseen geo- politiikkaan. Kansallisen identiteettiprojektin teoria empirian valossa”) perustella käyttä- määnsä ’kansallisen identiteettiprojektin teo- riaa’. He ovat määritelleet Suomen kansallisen identiteettiprojektinsa siten, että se on ”pyrki- mystä suomalaisten oman paikan määrittämi- seen muiden kansojen joukossa”. Kirjoittajat lähtevät siitä, että ’länsi’ on ollut Suomelle se paikka, johon on haluttu kuulua. Tätä otaksu- maa kirjoittajat täsmentävät vielä väitteellä, et- tä ”kansallinen identiteettiprojekti on rakentu- nut suomalaisten ja venäläisten jyrkän ja sel- värajaisen erottelun varaan”.
Kirjoittajien mukaan Suomen kansalliseksi identiteettiteoriaksi nimittämänsä ilmiö on yh- tä aikaa sekä tutkimustulos että tutkimustansa ohjaava aineistoon perustuva teoria!
Mutta koska teoriasta ei vielä vallitse laa- joissa tutkijajoukoissa yksimielisyyttä, sitä täy- tyy testata. Ja tässä vaiheessa tutkijamme yl- lättävät: ”Annamme tilaa aineistoille, joiden on väitetty ... tukevan teesiämme vastaan esi- tettyjä argumentteja. Olemme valinneet aineis- toiksi Ilkka Remeksen romaanit, eräiden kou- lunuorten mielipiteet sekä pääministeri Lippo- sen keskeiset tekstit.” Kohtuudella kaiketi voi- nee pitää teorian testaustapaa omalaatuisena tai vähintäänkin mielenkiintoisena.
Kirjoittajien mukaan Remeksen kaksi tuo- reinta romaania (Ruttokellot ja Uhrilento)
”muodostavat ensi katsannossa identiteettipo- liittisen vastinparin ja siten oivan tutki- musasetelman vaihtoehtoisten teesien toden- tamiselle. … Remeksen sujuvakynäiset kirjat ovat erinomaista aineistoa Suomen kansallista identiteettipolitiikkaa tutkittaessa.” Kirjoittajat muistuttavat, miten Ruttokellot Ulkopolitiikka- lehteen arvioinut tutkijakin (J. Bäckman) tote- si, että ”Viihdekirjallisuus voi ilmaista olen- naisia trendejä monia tutkimuksia parem- min”. Jos kirjoittajien ilmeisen oikean suuntai- sena pitämä Bäckmanin arvio viihdekirjalli- suudesta pätee, olisi tiede lähellä kriisitilaa?
Jotenkin artikkelin luettuaan jäi silti myös miettimään, onko mitään tällaisia ’kansallisia identiteettiprojekteja’ ja siitä johdettua teoriaa olemassakaan tosielämässä. Ja jos onkin, voiko teoriaa testata nimimerkkikirjailijan fiktiolla?
Tällainen kaunokirjallisuuden käyttö teo- riain testaamiseen tai todellisuuden kuvaajina on tietysti hupaisaa ja omalla tavallaan virkis- tävää, on siinä sitten jotakin syvempää tolk- kua tai ei. Eivätkä politiikan tutkijamme ole lainkaan yksin. Taannoin 1990-luvulla esimer- kiksi kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen pohti Kanavassa Mika Waltarin merkitystä taloustieteen kannalta ja rohkeni jopa esittää tämän Suomen merkittävimmäksi taloustieteilijäksi!
Akateemisen maailman ulkopuolelle hai- kailee myös esimerkiksi Hille Koskela tuo- reessa kirja-arviossaan (Terra2/2002) valoku- vaaja, taiteen tohtori Taneli Eskolan oikein mainiosta kirjasta Sininen Altai. J. G. Granö Si- perian valokuvaajana 1902-1916: ”Vaikka Sini- nen Altaiei olekaan tieteellinen teos eikä sen kirjoittaja maantieteilijä, antaisi sen lukeminen monille opiskelijoille enemmän oppihistorial- lista ymmärrystä kuin luennot tarjoavat”.
Sitä on ilmassa?
Jan Rydman
I T ET E E S
SÄ
TAPAHT UU
51
218492_Rydman 22.8.2002 14:44 Sivu 51
