89 sulkevia!). Kuten Pajala itse toteaa, tele-
visio-ohjelmana Eurovision laulukilpai- lu on ”sekä rutiininomainen että poik- keuksellinen”, koska ohjelma toistuu vuo- sittain, mutta on toisaalta kansainväli- nen suora lähetys, jota käsitellään paljon mediassa (s. 13). Jäin pohtimaan, mitä Euroviisu-lähetysten analyysit voivat ker- toa oman aikansa televisio-ohjelmistos- ta yleensä, vai voivatko paljonkaan? Lau- lukilpailujen televisioinnit ja muut nii- hin liittyvät ohjelmat olisi voinut sitoa tii- viimmin television kehitykseen pohtimal- la esimerkiksi televisioteknologian uudis- tusten merkitystä Euroviisu-lähetyksille tai lähetysten suhdetta muuhun ohjelmis- toon. Työsarkaa tämän tärkeän populaa- rikulttuurin ilmiön tutkimisessa toki riit- tää vielä useampaankin tutkimukseen, ja Pajalan työn rajaus on tällaisenaan lop- puun asti mietitty.
Teos on tiiviisti kirjoitettu, mutta sitä on kuitenkin mukava lukea. Antoisin- ta ovat juuri tiettyjen esitysten analyysit.
Ainoastaan toisessa, Eurovision laulukil- pailun historiaa kulttuurisessa muistissa käsittelevässä luvussa lukija hämmentyy vaihtoehtoisten historioiden vyörytykses- tä. Erilaiset historiat toki havainnollista- vat, että menneisyyttä käsittelevät kerto- mukset ovat aina jollakin tavalla väritty- neitä. Niinkin yksinkertainen asia kuin lukujen numerointi auttaisi kuitenkin lukijaa pysymään paremmin selvillä siitä, minkä otsikon alle kukin alaluku kuuluu.
Pajalan työn suurin ansio on ehdotto- masti Eurovision laulukilpailuihin liitty- vien kansallisten myyttien purkaminen.
Lordin Euroviisu-voittoa käsittelevässä jälkikirjoituksessa Pajala osoittaa vielä, miten lyhyt loppujen lopuksi oli siirtymä häpeästä kansalliseen ylpeyteen. Teoksen nimi Erot järjestykseen! kiteyttääkin osu- vasti sen, mistä laulukilpailussa ainakin Suomen kannalta on kyse: eroista, ristirii- doista ja vastakohtaisuuksista, joita halu- taan samanaikaisesti sekä vahvistaa että häivyttää.
HEIDI KEINONEN
Tiedotustutkimus 2007:2
PELKOA JA INHOA ISOSSA-BRITANNIASSA
John Lloyd: WHAT THE MEDIA ARE DOING TO OUR POLITICS. Lontoo:
Constable 2004. 218 s.
Joukkoviestinnän arviointisuuntauksia on karkeasti jakaen kahta lajia. Yhtääl- tä median pitää tuottaa, mitä yleisö sen ulkopuolelta arvioiden tarvitsee, tajusi yleisö tarpeensa tai ei. Toinen näkökan- ta vaatii mediaa tuottamaan, mitä ylei- sö itse haluaa, piti tuottaja yleisön halu- ja hyväksyttävinä tai ei. Aikaisemmin hal- litseva tarjontaa painottava kanta on sit- temmin heikentynyt, kysyntää korostava argumentti vahvistunut. Suomessa muu- tos sijoittuu suunnilleen 70- ja 80-luku- jen taitteeseen muiden samanaikaisten ja -henkisten uudelleensuuntauksien jouk- koon.
Uudemman suuntauksen idea siis on antaa markkinoilla esiintyvän kysyn- nän ohjata joukkoviestinnän tuotantoa.
Kysyntäsuuntaus voi näyttäytyä tarjon- taa painottaville suoranaisena katastro- fi na. Yksi kauhistuneista on John Lloyd, Financial Times Magazinen päätoimitta- ja ja Lontoon City Universityn journa- lismin ja kustannustoimen laitoksen pro- fessori. Julkaisemissaan kirjoissa What the media are doing to our politics (2004) ja Th e Republic of Entertainment (2005) Lloyd asettaa vastakkain kaksi sosiaalisen elämän piiriä, valistusvaltion ja viihdeta- savallan (Enlightenment State vs. Republic of Entertainment). Edellinen on hallituk- sen, oikeuslaitoksen, tieteen ja akatemi- an maailma, jossa ihmiset ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan, asiantuntijoi- ta kunnioitetaan, ideoilla on etusija tun- teisiin nähden, arvot ovat kohdallaan ja johtavissa asemissa oleviin luotetaan. Jäl- kimmäisessä todellisuudessa, joukkovies- tinten 1900-luvun jälkipuolella rakenta- massa, asiat ovat toisin: julkisen huomi- on kohteeksi joutuneet ihmiset ovat syyl- lisiä syyttömiksi todistettuinakin, asian- tuntijat ajavat vain taustaryhmiensä etuja, tunteet menevät ajatuksien edelle, arvoille irvistellään ja auktoriteettiasemaan pääs-
90
Tiedotustutkimus 2007:2
seet ansaitsevat jo periaatteen vuoksi epä- luottamuksen. Siis vanha hyvä maailma vastaan kurja uusi. Uuden kurjuuteen on osoitettavissa syyllinen: media.
What the media are doing to our politics -kirjan pääteema on se uhka, jonka media muodostaa demokraattisille instituutioil- le. Teemallaan Lloyd liittyy demokratian tilasta huolestuneiden kirjoittajien jouk- koon, jotka ovat havainneet, että nykyi- senä ”puhtaammin kaupallisen, avoimem- min puolueellisen median aikana hävi- ää sellaisia funktioita, joita uutisilla on totuttu näkemään: toiminta laajalle ylei- sölle yhteisenä informaatiolähteenä, jonka nojalla se voi tehdä poliittiset päätökset”.
Informatiivisen jounalismin tilalle on ver- sonut jotakin muuta, ja se muu on osoit- tautunut demokratian kannalta vahingol- liseksi. Omaksuessaan ”kyselevän, paljas- tuksia tekevän ja kiviä kääntelevän otteen uutisiin” journalistit asettuivat ”julkisen elämän ja julkisuuden henkilöiden tuo- mareiksi ja katsoivat olevansa totuuden ja moraalin ensimmäisiä vartijoita”.
”Britannian julkinen elämä kokonai- suudessaan on muuttunut paljon avoi- memmaksi ja raaemmin kyseleväksi parin viime vuosikymmenen aikana”; käytöksen ja kohteliaisuuden mittapuut on hylätty, saavutusten ja aseman kunnioitus kadon- nut, yksityiselämän koskemattomuus uhrattu. Aika ”suosii näytteillepanoa, ris- tiriitaa, henkilöä ja kuuluisuutta”. Varsi- naisesti Lloyd katsoo median vaarantavan demokratian sekaantumalla asioihin, jot- ka eivät sille kuulu, nimittäin yhtäältä jul- kisuudessa esiintyvien henkilöiden yksi- tyiselämään, toisaalta – ja tämä on olen- naisinta – politiikkaan kuvitellen itsen- sä sen osapuoleksi, oppositioksi, jota hal- lituksella ei muutoin olisi. Kun poliitikot ovat vastuussa parlamentille, oppositiol- le, medialle ja vaaleissa yleisölle, viestimet eivät ole vastuussa kenellekään; niillä on
”absoluuttinen ja vastuusta vapaa valta”.
Media vaarantaa poliittisen järjestelmän pyrkiessään repivässä vallanpitäjien kri- tiikissään järjestelmän osalliseksi sen ase- mesta, että pysyttelisi tehtävänsä mukai- sesti ulkopuolella.
Asemansa ja asiansa oikein ymmärtävät viestimet olisivat ensiksikin poliitikkojen ja muiden julkisten toimijoiden välinei-
tä, joiden avulla ne esittäisivät sanomansa yleisölle journalistien asiaan puuttumatta.
Toiseksi media etsisi totuutta ”selittämäl- lä yhteyksiä ja tapahtumia, käyttämällä havaintojen tekemisen ja tutkimisen rati- onaalisia välineitä”, näin ylläpitäen ”infor- moitua kansalaisuutta”. Repimisen ja hal- veksunnan sijaan pitäisi pyrkiä ”ymmär- tämään toimenpiteiden, politiikan, yri- tyselämän ja julkisten asioiden keskeisiä kysymyksiä” ja ”selventää eroja ja näyttää, missä ne ovat todellisesti, eivät keinote- koisesti aikaan saatuina”. Tällainen jour- nalismi ei suinkaan olisi vallanpitäjien tai hallituksen puolella, sillä se ”ottaa kan- taakseen sen velvollisuuden, että koettaa kertoa koko totuuden”, ja juuri sitä kansa- laisilla on oikeus odottaa.
Oikea toimintatapa on siis sanalla sanoen valistus; sen varaan on mahdol- lista luoda demokratian kansalaisia voi- maistava palvelu: ”objektiivinen totuut- ta tavoittava journalismi” vastakohtanaan
”epäluulon journalismi”. Nykymedia epä- onnistuu demokratiaa ylösrakentavas- sa tehtävässään ”lisätä ymmärrystämme maailmasta”.
Tarjotessaan yleisölle sen tarvitseman informaation media ”tietää, mikä yleisöl- le on hyväksi”. Joukkoviestinnän tehtävää eivät palvele ”alituiset aggressiot ja her- keämätön epäluulo julkisia viranomai- sia kohtaan”. Sellaiseen viestimet on kui- tenkin vienyt suuntaus, jota ”määritte- lee markkinoiden tulkitsema populaari kysyntä”. Objektiivinen eli valistava jour- nalismi on vakavaa. Vakava tarkoittaa asi- aa, ja asia ”Eurooppaa, maahanmuuttoa, rikollisuutta, verotusta, julkisia palveluja”.
Nykyjournalismi on kuitenkin vaihtanut vakavasta kepeään ja asian esiintyjän suo- ritukseen: yleisöä ”ei kutsuta arvioimaan kysymystä vaan performanssia”.
Lloydin mediakritiikki osuu mones- sa kohdalleen – suomalaiseenkin jouk- koviestintään kohdistettuna. Sen teoreet- tinen perusta on kuitenkin niin hapera, ettei juttu pysy pystyssä edes kirjoittajan vimmaisen asenteen tuella. Lloyd siis kat- soo, että median tehtävä on yleisön infor- mointi ja valistaminen, niin että yleisö voi tehdä poliittisia päätöksiä eli äänes- tää vaaleissa rationaalisesti. Järjestelmä toimisi niin, että vaalien voittajat muo-
91 dostavat hallituksen toteuttamaan poli-
tiikkaa, jota äänestäjien enemmistö toi- voo sen toteuttavan. Lloyd viittaa Antho- ny Blairin New Labouria ideoineen toisen Anthonyn, sosiologi Giddensin ajatuk- seen, jonka mukaan britit ovat – ehkä me kaikki olemme – jo vasemmisto/oikeisto- jaon tuolla puolen. Viestimet ovat Lloy- din mukaan reagoineet tähän asettumal- la itse oppositioksi, ”ei niinkään suhtees- sa yhteen tai toiseen puolueeseen, vaan suhteessa hallitukseen, jopa suhteessa politiikkaan ylimalkaan”. Niiden keskei- nen peruste on, että koska virallinen eli puolueperustainen oppositio on heikko, median täytyy esittää ne tiukat kysymyk- set, joita pelkästään nimellinen puolueop- positio ei osaa eikä tahdo esittää. Näin media kohottaa itsensä vaaleissa valitun orgaanin asemaan olematta vastuullinen vaaleissa. Lloyd on päätelmissään hiukan liian hätäinen. Ensiksikin vaalit valtuut- tavat hallituksen toimimaan, eivät oppo- sitiota; koska vain toimivaa voidaan pitää vastuullisena, oppositio ei ole edes peri- aatteessa vastuullinen. Sitä paitsi medi- asta ei voi koskaan tulla hallitusta; sen oppositioasema on pysyvä ja jo siksi toi- senlainen kuin puolueopposition asema.
Lloydin käsityksen mukaan poliitti- sen järjestelmän pitää käynnissä puolu- eiden ohjelmien tai politiikkojen ero, joka on peruste sekä hallitus/oppositio-jaolle että vaaleille, joihin vakava asioihin kes- kittyvä poliittinen informaatio valmistaa kansalaisia. Lloyd panee merkille, ettei vasemmiston ja oikeiston tai hallitusryh- män ja opposition välillä juuri ole poli- tiikan suuntaa ja sisältöä koskevia eroja.
Hän hävittää perusteensa vakavalle asi- oihin keskittyvälle poliittiselle informaa- tiolle, objektiiviselle, kansalaisia vaaleihin valmistavalle journalismille, joka olisi elä- vän demokratian tuki. Lloyd on onneton median nykytilasta, ehkä oikeutetustikin.
Hänen konservatiivinen katseensa suun- tautuu etsien taaksepäin; mutta sieltä ei löydy koettelun kestävää lääkettä nykyti- lanteen ongelmiin.
KAUKO PIETILÄ
Tiedotustutkimus 2007:2
