rakennetta on vielä käsitelty. Sellaiselle lu- kijalle, jolla ei ole tuoreessa muistissa näy- telmän kulkua, kohta ei avaudu.
Nummisuutareiden kriittinen edi- tio tarjoaa varmasti uutta tietoa ja ahaa- elämyksiä niin aloittelijalle kuin koke- neelle Nummisuutarit-tuntijallekin. Sen myötä lukijan suomalaisen kirjallisuu- den ja kulttuurin tuntemus syvenevät. Li- säksi teokseen sisällytetty Nummisuuta- reiden ensipainos Nummi-suutarit. Ko- media 5:ssä näytöksessä tarjoaa mahdolli- suuden nauttia Kiven tekstistä sellaisena kuin kirjailija itse sen kirjoitti ja julkaisi.
Oudot sanat ja muodot voi halutessaan tarkistaa alaviitteen selityksestä, mutta ainakin itse koin näytelmätekstin ääressä enemmän oivalluksen kuin hämmennyk- sen hetkiä. Kieli tuntui innovatiiviselta ja inspiroivalta. On latteaa sanoa, että SKS on tehnyt kulttuuriteon ryhtyessään laa-
timaan kriittisten editioiden sarjaa, joka tulee jatkumaan myös muilla Kiven teok- silla ja Nummisuutareiden verkkojulkai- suna. Silti aloitetun työn ansiokkuutta ei voi korostaa liikaa.
Heidi Grönstrand etunimi.sukunimi@utu.fi
Lähteet
Saarimaa, E. A. (toim.) 1919: Aleksis Kivi:
Kootut teokset ii. Näytelmiä. Kullervo.
Nummi suutarit. Karkurit. Kihlaus. Yö ja päivä. Lea. Margareta. Helsinki: Suoma- laisen Kirjallisuuden Seura.
Viljanen, Lauri 1964: Aleksis Kivi. – Lauri Viljanen (toim.), Suomen kirjallisuuus iii. Turun romantikoista Aleksis Kiveen s.
462–580. Helsinki: Suomalaisen Kirjal- lisuuden Seura.
Kurkistus yliopistojen puheviestinnän opetuksen perusteisiin
Merja Almonkari & Pekka Isotalus (toim.)�
Akateeminen puheviestintä. Kuinka opet- taa puheviestintää yliopisto-opiskelijoille?
Helsinki� Finn �ectura 2009. 169 s. isbn 978�951�792�414�6.
Merja Almonkarin ja Pekka Isotaluksen toimittama Akateeminen puheviestintä:
Kuinka opettaa puheviestintää yliopisto- opiskelijoille? etsii vastauksia siihen, mi- ten puheviestintäosaamista tulisi opet- taa yliopistoissa. Kirjan kirjoittajat ovat
puheviestinnän alan tutkijoita, opettajia ja jatko-opiskelijoita. Kahdeksasta artik- kelista koostuvan kirjan esipuheessa teos nimetään puheviestinnän opettamisen oppikirjaksi, jota voivat hyödyntää eri taustoista tulevat puheviestinnän opet- tajat eri kouluasteilla. Vaikka kirjan ar- tikkelit kertovat otsikon mukaisesti pu- heviestinnän opetuksesta suomalaisissa yliopistoissa, tarkastelen arviossani kirjaa ajatellen sen antia puheviestinnän opetta- jille eri kouluasteilla ja kenties erityisesti
yliopistoa edeltävissä opinahjoissa. Toi- saalta pyrin artikkelien pohjalta luomaan yleiskuvaa siitä, mitä niiden perusteella voidaan ajatella puheviestinnän pedago- giikan nykytilasta.
Kirja lähtee liikkeelle Maija Gerlan- derin, Marja-Leena Hyvärisen, Merja Almonkarin ja Pekka Isotaluksen artik- kelista ”Mitä ja miten puheviestinnän opintojaksolla opetetaan?”, jossa esitel- lään suomalaisten yliopistojen puhe- viestinnän opettajien kuvauksia oppiai- neensa opetuksesta. Seuraavassa artik- kelissa Isotalus ja Elinita Mäki arvioi- vat tiedon roolia puheviestinnän oppi- misessa tekemänsä tapaustutkimuksen kautta. Esiintymisjännitys puheviestin- nän opetuksessa on aiheena Almonkarin artikkelissa, jota seuraavat Jonna Kopo- sen ”Vuorovaikutusosaamisen opettami- nen lääketieteen opiskelijoille”, Hyväri- sen artikkeli ”Farmaseuttiopiskelijoiden ammatillinen puheviestinnän oppimi- nen ja opettaminen” sekä Anne Alanteen
”Äänenkäytön opettaminen yliopisto- opiskelijoille”. Näissä neljässä artikkelissa kuvataan havainnollisesti ja konkreet- tisesti yliopistossa toteutettua opetusta sekä opetuksen kehittämistyötä. Tarja Tanttu tarttuu artikkelissaan aiemmin hankitun puheviestintäosaamisen tun- nistamisen ja tunnustamisen kysymyk- siin ja jäsentää tekstissä kehittämäänsä portfolio- ja näyttöpäivätyöskentelyä.
Viimeisessä artikkelissa Hannele Koivu- oja ja Isotalus esittelevät yliopistosta val- mistuneiden opiskelijoiden näkemyksiä työelämän puheviestinnästä ja yliopis- tossa saamastaan puheviestinnän ope- tuksesta. Kirja päättyy suosituksiin yli- opistojen kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvan puheviestinnän opetuksen ta- voitteista ja sisällöistä.
Selvityksiä yliopistojen puheviestinnän opetuksesta
Kirjan avausartikkelissa kirjoittajat Ger- lander, Hyvärinen, Almonkari ja Isotalus esittelevät suomalaisten yliopistojen pu- heviestinnän opettajille suunnatun e-lo- makekyselyn tuloksia. Kysely lähetettiin 50 puheviestinnän opettajalle keväällä ja syksyllä 2006 ja vastauksia saatiin 25. Sel- vitettävinä olivat yliopistoissa opetetta- vien puheviestinnän kurssien sisällöt ja tavoitteet, miten puheviestintää opete- taan ja oppimista arvioidaan sekä mitkä ovat opetuksen keskeisimmät haasteet.
Tulokset osoittavat opetuksessa olevan suurta vaihtelevuutta ja epäyhtenäisyyttä.
Tämä nähdään epäkohtana, johon kirjan lopussa esitettävät suositukset yliopisto- jen kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvan puheviestinnän opetuksen tavoitteista ja sisällöistä pyrkivät vastaamaan. Suosituk- set on laadittu puheviestinnän valtakun- nallisissa laatuhankkeissa monivaihei- sen prosessin tuloksena: Vuosina 2006–
2007 selvitettiin puheviestinnän opetuk- sen nykytilaa Vaihtoehtoiset suoritusta- vat ja verkko-opetus puheviestinnässä -hankkeessa. Vuodesta 2008 alkaen laa- tua puheviestinnän opetukseen -hanke on keskittynyt puheviestinnän opetuk- sen tavoitteiden, sisältöjen ja ar vioin- tikäytäntöjen kehittämiseen. Molempia hankkeita on tukenut Suomen kielikes- kusten verkosto FINELC, ja jälkimmäi- sessä hankkeessa oli mukana edustus lä- hes kaikista Suomen yliopistoista.
Isotaluksen ja Mäen artikkeli purkaa puheviestinnän opetuksen perusasetel- mia ja asettaa kyseenalaiseksi puhevies- tinnän opetuksessa vahvana esiintyneen taito-opetuksen näkökulman. Kirjoittajat esittävät vaihtoehdoksi ymmärrystä tuot-
tavan tieto- ja teoriapainotteisen puhe- viestinnän opetuksen. Teksti voi olla loh- dullista luettavaa, mikäli lukija on puhe- viestinnän opettaja, jolla ei ole erityistä kiinnostusta harjoituspainotteiseen taito- opetukseen ja sen menetelmiin. Artik- kelissa esitetyt tutkimustulokset osoitta- vat kuitenkin, että valtaosa opiskelijoista kannatti ainakin osin harjoitusmuotoista opetusta sisältäviä kursseja. Tästä huo- limatta artikkeli herättelee puheviestin- nän opettajan etsimään opetuksen vaih- toehtoisia toteutustapoja. Kirjoittajien mielenkiinto kohdistuu artikkelissa eri- tyisesti yliopistojen puheviestinnän ope- tukseen, minkä vuoksi lukijalle herää ky- symys yliopistoa edeltävien puheviestin- nän opintojen merkityksestä. Mikäli yli- opistoissa päädyttäisiin tieto- ja teoria- painotteiseen opetukseen, korostaisiko tämä taitoharjoituspainotteisen puhe- viestinnän opetuksen merkitystä edeltä- vissä opinnoissa, esimerkiksi lukioissa?
Toisin sanoen tulisiko yliopistoa edeltä- vien opintojen tarjota riittävästi mahdol- lisuuksia oppia puheviestintätaitoja mo- nimuotoisen harjoittelemisen keinoin, jotta yliopistojen puheviestinnän opetus voisi keskittyä vuorovaikutusosaamisen syventämiseen tutkimuspohjaisen tieto- aineksen ja siitä käytävän reflektiivisen tarkastelun keinoin?
Artikkelissa ”Yliopistosta valmistu- neiden näkemyksiä työelämän puhe- viestinnästä ja saamastaan puheviestin- nän opetuksesta” Koivuoja ja Isotalus kertovat työelämän puheviestintäosaa- mista käsittelevästä tutkimuksestaan.
Sen tulosten mukaan yliopistosta jo työ- elämään siirtyneet arvioivat oppineensa yliopiston puheviestinnän opetuksessa erityisesti esiintymistaidon ja -varmuu- den sekä äänenkäytön ja palautteenan- non aiheista. Näitä aihepiirejä voidaan
kuitenkin pitää puheviestinnän opetuk- sen perusasioina, joihin liittyvät perus- taidot ja -tiedot voisivat kuulua erityi- sesti yliopistoa edeltävän opetuksen si- sällöiksi. Tämä siitäkin huolimatta, että aiheiden syventäminen on koko elämän- kaaren pituinen prosessi ja oman vuoro- vaikutusosaamisen kehittäminen eri elä- mänvaiheissa yhä uudelleen huomiota vaativa asia. Koivuojan ja Isotaluksen mukaan työelämään siirtyneet opiskeli- jat arvioivat tarvitsevansa työssään ryh- mäviestintä- ja esiintymistaitojen lisäksi muun muassa vaikeista asiois ta keskuste- lemisen tai asiakkaan kokonaisvaltaisen kuuntelemisen tietoja ja taitoja. Edelli- sistä erityisesti ryhmäviestintäosaami- sen keskeytymättömän pedagogisen jat- kumon kehittämisessä on varmasti vielä työtä tehtävänä; vahvat lähtökohdat ryh- mäilmiöiden ymmärtämiseen olisi hyvä oppia jo peruskoulussa. Jälkimmäiset teemat taas voisivat varmasti korostua entistä enemmän yliopistojen puhevies- tinnän kurssien sisällöissä.
Didaktisia ehdotuksia
Kautta aikojen puheviestinnän opetuk- sessa ja tutkimuksessa paljon huomiota saanut esiintymisjännitys on aiheena Al- monkarin artikkelissa. Artikkeli esittelee käytännönläheisesti muun muassa sitä, miten esiintymisjännitys-il miö tä on tar- koituksenmukaista opettaa, ja löytääpä tekstin lomasta myös joitakin käytännön ideoita omaan opetukseen. Kirjoittaja ot- taa lisäksi kantaa siihen, millaiset opetus- menetelmät lisäävät ja toisaalta vähentä- vät jännittämistä. Tekstiltä toivoisi enem- män paneutumista jännittämisilmiöön liittyvien tunteiden kohtaamiseen ja kä- sittelemiseen opetuksessa. Esiintymis- jännityksen aihealue esiintyy maininnan
tasolla myös joissakin muissa kirjan ar- tikkeleissa. Lukiessa alkaakin ajatella, tu- lisiko puheviestinnän opetus sisällöistä juuri esiintymisjännityksen olla opetuk- sen tärkeänä teemana jo ennen yliopisto- opintoja. Esimerkiksi lukioissa voitai- siin keskustella entistä enemmän vies- tintätilanteisiin liittyvästä arkuudesta ja sen herättämistä kokemuksista ja tun- teista tai tarjota oppilaille välineitä ym- märtää esiintymisjännitysilmiön eri puo- lia. Tämä voisi mahdollistaa yliopistovai- heessa entistä paremman keskittymisen muihin puheviestinnän opetuksen aihe- piireihin, joiden runsaus selviää lukijalle viimeistään kirjan viimeisestä Koivuojan ja Isotaluksen artikkelista.
Koposen ja Hyvärisen artikkelit ku- vaavat konkreettisesti kahden puhevies- tinnän opetuskokonaisuuden toteutusta ja niiden kehittämistyötä. Koponen esit- telee harjoituspainotteista, harrastaja- näyttelijöitä apuna käyttävää opetusta, jossa keskeistä on oman viestintäkäyt- täytymisen ymmärtäminen vuorovaiku- tuksen osatekijöitä analysoimalla. Ar- tikkeli perustuu Koposen tutkimukseen, joka tarkasteli opiskelijoiden näkemyk- siä potilashaastatteluharjoituksista har- rastajanäyttelijöiden kanssa. Teoreet- tisessa katsauksessa käydään läpi kiin- nostavaa kasvatustieteellistä tutkimusta, joka ei kuitenkaan keskustele riittävästi kerätyn aineiston ja siitä tehtyjen johto- päätösten kanssa. Lukijassa virittyy odo- tus siitä, että opiskelijoiden kokema op- pimisprosessi nähtäisiin artikkelissa tar- kemmin tai analyyttisemmin. Olisi muun muassa kiinnostavaa tietää, kuinka esi- merkiksi Anita Malisen (2000: 134–137) kuvaamat muutokset kokemuksellisen oppimisen eri vaiheissa ilmenevät vuo- rovaikutusosaamisen oppimisessa. Ma- lista lainaten Koponen kuvaa kokemuk-
sellisen oppimisen lähtökohdaksi henki- lökohtaista kokemuksellista tietoa, josta voidaan erottaa jäykkä ja joustava osa.
Tiedon jäykkä osa sisältää oppijan kaik- kein perustavinta laatua olevat käsityk- set, joiden uudelleen tarkasteleminen voi käynnistyä opetuksen ansiosta. Lukijan harmiksi artikkelissa ei kuitenkaan poh- dita esimerkiksi sitä, mitä edellä kuvatut tiedon osat tai perustavinta laatua olevat käsitykset voisivat tarkoittaa lääketieteen opiskelijan vuorovaikutusosaamisen op- pimisessa.
Myös Hyvärisen artikkeli farmaseut- tiopiskelijoiden ammatillisen puhevies- tinnän opettamisesta pysyy sekin van- kasti kiinni opetuskokonaisuuden konk- reettisessa kuvailussa ja jää vaille teoreet- tisesti haastavampaa pohdintaa puhevies- tinnän oppimisesta. Kirjoittaja katsoo puheviestinnän oppimisessa keskeiseksi muun muassa asiakasvuorovaikutustilan- teiden piirteiden täsmällisen analysoin- nin. Niitä pohtiessa herää kysymys, voi- vatko artikkelissa esitetyt asiakasneuvon- nan palautteenannon kohteet olla liian rajaavia ja siten hämärtää eksaktiudellaan vuorovaikutustilanteen sekä -suhteen eri- tasoisten merkitysten tunnistamista ja tulkitsemista. Liika eksaktius kiinnittää opiskelijan huomion vuorovaikutustilan- teen havainnoinnissa ja tulkitsemisessa käyttäytymisen piirteiden havainnointiin.
Esimerkiksi kuuntelemista opiskelija ei kenties jäsennä senkaltaiseksi kokonais- valtaiseksi taidoksi, josta keskusteltaessa voidaan puhua tunteiden välittymisestä vuorovaikutussuhteessa tai vaikkapa kes- kustelun sisällöllisten juonteiden raken- tumisesta. Artikkeleista voi kuitenkin saada apua harjoituspainotteisen taito- opetuksen toteutukseen sekä ideoita vuo- rovaikutteisten menetelmien käyttöön opetuksessa. Koposen ja Hyvärisen artik-
kelit saavat väistämättä ajattelemaan, että puheviestinnän opetus kaipaisi kipeästi tuekseen oppiaineen oman pedagogiikan tai ainedidaktiikan tutkimusta.
Edellisten pohdintojen saattelemana lukija voi ilokseen todeta, että Alanteen esittelemä äänenkäytön opettaminen yliopisto-opiskelijoille valottaa mielen- kiintoisella tavalla opettajan ja opiskeli- jan vuorovaikutusta äänenkäytön ope- tuksessa. Artikkelissa kuvataan muun muas sa opettajan kielenkäytön merki- tyksiä, opiskelijan ohjauksessa käytettä- vien ilmausten hienosäätöä sekä tuntei- den läsnäoloa ja merkitystä äänenkäytön opetuksessa. Puheviestinnän opetuksen menetelmien ja sisältöjen tutkimuksessa olisikin tärkeää tarkastella myös opetus- tilanteessa rakentuvia vuorovaikutussuh- teita sekä niissä ilmeneviä merkityksiä, samoin tunteita. Ehkä juuri puheviestin- nän oppimisessa niin opettajan ja oppijan kuin oppijoidenkin väliset vuorovaiku- tussuhteet ovat erityisessä roolissa ja suh- teiden merkitysten tarkempi teoreettinen ymmärtäminen olisi oppiaineen pedago- giikan kehittymisen kannalta keskeistä.
Erityisesti puheviestinnän kaltaisessa oppiaineessa on oletettavaa, että yli- opisto-opiskelijalla on aiemmin opittua osaamista. Siksi Tantun artikkeli port- folio- ja näyttöpäivätyöskentelystä aiem- min hankitun puheviestintäosaamisen tunnistamisessa ja tunnustamisessa on mielenkiintoista luettavaa niille, jotka pohtivat, kuinka jo omaksuttua vuoro- vaikutusosaamista voisi tunnistaa ja ar- vioida. Tanttu kuvaa artikkelissaan tar- kasti puheviestintäosaamisen tunnis- tamis- ja tunnustamismenettelyä, jolla opiskelija voi osoittaa jo omaksuttua puheviestintäosaamistaan ja sen perus- teella korvata puheviestinnän kurssille osallistumisen. Lukijalle monivaiheinen
prosessi näyttäytyy pedagogisesti antoi- sana. Portfolio- ja näyttöpäivätyösken- tely lienee opiskelijalle oppimiskokemus ja -prosessi. Näin ollen ero varsinaiseen kurssiin ei enää näyttäydy erityisen suu- rena, vaikka menettelyn tarkoituksena on osaamisen todentaminen, ei varsinai- sen oppimisprosessin läpikäyminen. Ar- tikkeli saa kuitenkin ajattelemaan osaa- misen tunnistamisen problematiikkaa ja menettelyn kehittämistä puheviestinnän opetuksen tarpeisiin. Jossain mielessä- hän puheviestinnän kurssin voidaan aja- tella aina olevan aiemmin opitun tunnis- tamisen ja tunnustamisen paikka. Vaikka aiemmin opitun tunnistaminen ja tun- nustaminen on tärkeä ja välttämätönkin osa yliopistojen opetuskäytänteitä, voisi Tantun kuvaamaa menetelmää soveltaa yliopistoissa toteutettavan puheviestin- nän opetuksen kohdentamisessa. On pe- dagogisesti arvokasta, että puheviestin- nän kurssilla lähdetään siitä, mitä opis- kelija jo osaa. Ajatuksen voi rinnastaa Tarja Valkosen (2003: 260) kuvaamaan tilannekohtaiseen lähestymistapaan, jossa opetuksen sisällöt määrittyvät sen mukaan, kuinka olennaisia ne ovat opis- kelijan kannalta.
Lisää tukea opetuksen sisältöjen koh- dentamiseen ja painottamiseen löytyy kirjan lopussa esitellyistä työelämäläh- töisistä koulutustarpeista sekä yliopisto- opetuksen suosituksista. Jälkimmäisiä lukiessa on tietenkin otettava huomioon, että yliopistoissa kyseessä on yleensä suhteellisen lyhyt kieli- ja viestintäopin- toihin kuuluva kurssi, jonka tavoitteena on kuitenkin tarjota opiskelijalle riittävät tai hyvät viestintätaidot. Lukijassa vah- vistuukin edelleen ajatus jo peruskou- lusta lähtevästä puheviestinnän perus- teemojen pitkästä pedagogisesta jatku- mosta. Toisaalta myös opiskelijan tarve-
tai työelämälähtöinen opetuksen paino- tus yliopistossa korostaisi sekin sen mer- kitystä, mitä ja miten opiskelija on opis- kellut aiem missa puheviestinnän opin- noissaan muilla koulutasoilla.
Puheviestinnän oppimisen pitkää kaarta etsimässä
Akateeminen puheviestintä kuvaa yliopis- toissa toteutettavan puheviestinnän ope- tuksen nykytilaa. Kirja on kokonaisuu- tena hieman epätasainen, mutta teoksen ilmeinen arvo on sen tekemä kiinnostava keskustelunavaus, jonka toivoisi saavan myös jatkoa. Puheviestinnän opetuksen tueksi tarvittaisiin muun muassa erityi- sesti juuri puheviestinnän pedagogiik- kaan keskittyviä julkaisuja. Lisäksi käsillä olevasta kirjasta jäi nyt uupumaan poh- dinta integroiduista opetuskokonaisuuk- sista, joissa puhe- ja kirjoitusviestinnän opetus yhteensovitetaan pääaineopinto- jen pro- tai laudaturseminaareihin. Tätä voidaan pitää puutteena jo pelkästään siksi, että kirjan lopussa esitettävissä suo- situksissa tieteellisen vuorovaikutuksen teemat ovat selvästi esillä.
Kirjan artikkelit avautuvat helpom- min, mikäli lukijalla on perustiedot pu- heviestinnästä sekä omakohtaista oppi- mis- tai opetuskokemusta alalta. Teosta ei lupauksista huolimatta kuitenkaan voi pitää varsinaisena puheviestinnän opet- tamisen oppikirjana, sillä vaikka eri ai- hepiirien opetuksellisia kokonaisuuksia
kuvataan tarkkaan ja mielenkiintoisesti, varsinaista puheviestinnän oppimisen ja opetuksen erityispiirteiden tarkastelua kirjasta ei löydy. Koska puheviestintätai- tojen ja vuorovaikutusosaamisen kehitty- minen on osa elinikäistä oppimista, voi- daan näiden artikkelien nähdä kuvaavan läpileikkauksena oppiaineen oppimisen erityiskysymyksiä elämänkaaren tietyssä vaiheessa. Kirja kuvaa puheviestinnän opetuksen nykytilaa yliopistoissa ja he- rättää pohtimaan, millaista kaarta vuoro- vaikutusosaamisen oppimiselle voidaan muodollisessa koulutuksessa rakentaa.
Teosta voi suositella kaikille puheviestin- nän opetusalasta kiinnostuneille.
Katariina Hollanti etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Almonkari, Merja 2007: Jännittäminen opiskelun puheviestintätilanteissa.
Jyväskylä Studies in Humanities 86.
Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Malinen, Anita 2000: Towards the essense of adult experiental learning. A reading of the theories of Knowles, Kolb, Mezirow, Revans and Schön. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Valkonen, Tarja 2003: Puheviestintätai- tojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylä Studies in Humanities 7. Jyväskylä:
Jyväskylän yliopisto.
