Maatalouden vientitukipolitiikan hyvinvointivaikutukset Suomessa. Vertailu toteutuneen tilanteen ja EU-vaihtoehdon välillä vuonna 1993

Kansainvälisten toimintojen suuntautumisvaihtoehto

MAATALOUDEN VIENTITUKIPOLITIIKAN HYVINVOINTIVAIKUTUKSET SUOMESSA Vertailu toteutuneen tilanteen ja EU-vaihtoehdon välillä vuonna 1993

Kansantaloustieteen pro gradu -tutkielma Johanna Pelkonen 22038-3

15.5.1996

_______________ Kansantaloustieteen laitos_______laitoksen laitosneuvoston kokouksessa / Л 19_9j? hyväksytty

arvosanalla_____cum laude approbatur_____________________

Apul.prof. Roy Dahlstedt KTM Olli-Pekka Ruuskanen

pro gradu -tutkielma

Johanna Pelkonen 15.5.1996

MAATALOUDEN VIENTITUKIPOLITIIKAN HYVINVOINTIVAIKUTUKSET SUOMESSA

vertailu toteutuneen tilanteen ja EU-vaihtoehdon välillä vuonna 1993

Tavoitteet

Suomen liittyminen Euroopan unionin (EU) jäseneksi vuoden 1995 alusta merkitsi samalla osallistumista EU:n sisämarkkinoille ja yhteisten hinta- ja rajasuojajärjestelmien käyttöönottoa. Suomi ryhtyi myös harjoittamaan EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa. Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida maatalouden hinta- ja rajasuojajärjestelmän muutoksen hyvinvointivaikutuksia Suomen kansantaloudelle, painopisteenä maatalouden ylituotanto-ongelma ja ylituotannon markkinoimiseen ulkomaille käytetyt vientituet. Muut kuin hintapoliittiset maataloustuet jätetään tarkastelun ulkopuolelle.

Lähdeaineisto ja tutkimustapa

Lähdeaineistona on käytetty kotimaisten tutkimuslaitosten julkaisuja, jonkin verran ulkomaisia kirjoja ja artikkeleita sekä koti- ja ulkomaisia tilastollisia julkaisuja. Aihetta on käsitelty osittaistasapainoanalyysin näkökulmasta ja tutkimustapa yhdistää teorian ja empirian.

Rajasuojan muutoksen hyvinvointivaikutuksia tutkitaan ensin teoreettisesti graafisen esityksen avulla, josta siirrytään matemaattisiin malleihin. Loppuosassa hyvinvointivaikutuksia lasketaan neljällä esimerkkituotteella. Esimerkkituotteiksi valittiin sianliha, voi, vehnä ja kananmunat, joille sekä Suomessa että EU:ssa on ylituotantotilanteessa maksettu vientitukea. Hyvinvointilaskelmat tehtiin vuoden 1993 aineistolla.

Tulokset

Havaittiin että kaikkien tutkittujen tuotteiden kohdalla EU:n alemmalle hintatasolle siirtyminen saa aikaan hyvinvointiedun kuluttajille. Viljelijöille puolestaan aiheutuu hyvinvointitappio. Ylituotanto vähenee, jolloin veronmaksajat hyötyvät vientituen tarpeen vähenemisestä. Vientituki myös siirtyy maksettavaksi EU:n yhteisestä maatalousbudjetista.

Kuluttajille ja veronmaksajille aiheutuva hyöty on suurempi kuin tuottajien tappio, joten esimerkkituotteiden kohdalla kansantalous näiltä osin hyötyy EU:n hintatasolle siirtymisestä.

Avainsanat

EU-jäsenyys, maatalouspolitiikka, rajasuoja, vientituet

SISÄLLYSLUETTELO 1

LUETTELO KUVIOISTA 3

LUETTELO TAULUKOISTA 3

1 JOHDANTO 4

1.1 Tausta 4

1.2 Tavoite 5

1.3 Tutkimusongelma 6

1.4 Rajaukset 8

1.5 Lähestymistapa 8

1.6 Tutkimuksen kulku 9

2 EU:N JA SUOMEN MAATALOUSPOLITIIKAN VERTAILUA 10

2.1 Maatalouspolitiikan tavoitteet 10

2.1.1 Suomen maatalouspolitiikan tavoitteet 10 2.1.2 EU:n maatalouspolitiikan tavoitteet 12

2.1.3 Tavoitteiden vertailu 14

2.2 Maataloustuotteiden hinta- ja rajasuojajärjestelmät 15 2.2.1 Suomen maataloustuotteiden hinta-

ja rajasuojajärjestelmä 15

2.2.1.1 Hintatason ylläpitäminen 17 2.2.2 EU:n maataloustuotteiden hinta-

ja rajasuojajärjestelmä 19

2.2.2.1 Maitovalmisteiden hinta- ja rajasuoja-

järjestelmä 21

2.2.2.2 Viljojen hinta- ja rajasuojajärjestelmä 23 2.2.2.3 Sianlihan hinta- ja rajasuojajärjestelmä 26 2.2.2.4 Siipikarjasektorin hinta- ja rajasuoja-

järjestelmä 28

2.2.3 Järjestelmien vertailu 29

2.3 Maatalouspolitiikan kustannukset EU:ssa ja Suomessa 30 2.3.1 Maataloustuotteiden hintojen vertailua 31

2.4 Yhteenveto 33

3 GRAAFINEN OSITTAISTASAPAINOANALYYSI 35

3.1 Pieni talous 35

3.2 Suuri talous 40

3.3 Suomen siirtyminen EU:n hintatasolle 43

4 MATEMAATTINEN OSITTAISTASAPAINOANALYYSI 48

4.1 Erilaisia politiikan välineitä 49

4.1.1 Hintatuki tuottajille 49

4.1.2 Tavoitetuottajahinta 52

4.2 Hintapolitiikan hyvinvointivaikutukset lineaarisessa

mallissa 53

4.2.1 Joustoista 54

4.2.2 Sianlihamarkkinoiden hyvinvointilaskelmat 56 4.2.3 Voimarkkinoiden hyvinvointilaskelmat 60 4.2.4 Vehnämarkkinoiden hyvinvointilaskelmat 62 4.2.5 Kananmunamarkkinoiden hyvinvointilaskelmat 64 4.2.6 Tulosten testaus joustoja muuttaen 66

4.2.7 Tulosten analysointia 67

5 JOHTOPÄÄTÖKSET 69

6 LÄHDELUETTELO 73

LUETTELO KUVIOISTA

Kuvio 1 : Suomen maataloustuotteiden hintajärjestelmä 19 Kuvio 2: EU:n maitomarkkinoiden hintajärjestelmä 22 Kuvio 3: EU:n viljojen hintajärjestelmä 25 Kuvio 4: Hintavääristymien hyvinvointivaikutukset

pienessä taloudessa 36

Kuvio 5: Suuren talouden vientihinnan vääristymän

hyvinvointivaikutukset kotimaassa ja ulkomailla 41 Kuvio 6: Suuren talouden tuontihinnan vääristymän

hyvinvointivaikutukset kotimaassa ja ulkomailla 43 Kuvio 7: Hyvinvointivaikutukset Suomen siirtyessä

EU:n vientitukeen jos tarjonta pysyy

kysyntää suurempana 46

Kuvio 8: Hyvinvointivaikutukset Suomen siirtyessä EU:n vientitukeen jos tarjonta laskee

alle kysynnän tason 47

Kuvio 9: Sianlihan markkinatilanne Suomessa

vuonna 1993 57

Kuvio 10: Voin markkinatilanne Suomessa vuonna 1993 61 Kuvio 11: Vehnän markkinatilanne Suomessa vuonna 1993 63 Kuvio 12: Kananmunien markkinatilanne Suomessa

vuonna 1993 65

LUETTELO TAULOKOISTA

Taulukko 1 : Maatalouspolitiikan kustannukset Suomessa

ja EY:ssä vuonna 1990 31

Taulukko 2: Maatalouden tuottajahinnat suhteessa maailmanmarkkinahintoihin ( = 100)

Suomessa ja EU:ssa 32

Taulukko 3: Tuottajahinnat EY:ssä ja Suomessa vuonna

1988 33

Taulukko 4: Pitkän aikavälin kysynnän ja tarjonnan

hintajoustoja oman hinnan suhteen 56 Taulukko 5: Sianlihan tuotantomäärät ja hyvinvointiluvut

eri hinnoilla 60

Taulukko 6: Voin tuotantomäärät ja hyvinvointiluvut

eri hinnoilla 62

Taulukko 7: Vehnän tuotantomäärät ja hyvinvointiluvut

eri hinnoilla 64

Taulukko 8: Kananmunien tuotantomäärät ja

hyvinvointiluvut eri hinnoilla 66 Taulukko 9: Pienempien joustojen vaikutus

hyvinvointiin EU:n hinnoilla 67

1 JOHDANTO

1.1 Tausta

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa (EU) vuoden 1995 alusta lähtien tekee jäsenyyden hyvinvointivaikutusten tutkimisesta mielenkiintoisen aihealueen. Erityisen suuria muutoksia jäsenyys on aiheuttanut ja tulee edelleen aiheuttamaan maataloussektorilla. Valtio on Suomessa tukenut maataloussektoria huomattavasti enemmän kuin EU-maissa.

Maataloustuet ovat olleet aiheuttamassa ylituotanto-ongelmaa.

Maataloussektorilla onkin EU-järjestelmään siirryttäessä odotettavissa huomattava tuotannon väheneminen, osa maatiloista joutuu lopettamaan toimintansa ja jäljellejäävien on selviytyäkseen laajennettava tilakokoa sekä etsittävä uusia tuotteita.

Kuluttajille EU:n yhteiseen maatalouspolitiikkaan siirtyminen puolestaan merkitsee alentuneita elintarvikkeiden hintoja ja laajempaa tuontielintarvikkeiden valikoimaa. Elintarvikkeiden kuluttajahintataso alkoi laskea välittömästi liittymisen jälkeen, ja oli vuosi liittymisen jälkeen laskenut 8,5 prosenttia (Talousuutiset 15.1.1996). Pohdittaessa integraation vaikutuksia Suomelle maataloussektori onkin monella tapaa tärkeä osa-alue.

Myös EU:ssa maatalouden tukeminen ja ylituotanto on huomattavaa.

Erityisen suuren osan maatalouden tuesta muodostavat vientituet. EU:n

maatalousbudjetista maatalouden ylituotannon markkinointikus- tannukset vievät n. 90 % (Vaittinen 1994, 7).

Koska Suomessa jäsenyyttä edeltänyt maataloustuotteiden tuottajahintataso oli paljon korkeampi kuin Elkssa1, on luultavaa, että liittymisen seurauksena pitkällä aikavälillä ylituotanto useimpien maataloustuotteiden kohdalla Suomessa loppuu ja maataloustuotteita ryhdytään tuomaan enenevässä määrin ulkomailta. Lyhyellä tähtäimellä on tosin odotettavissa viljanviljelyalan lisääntyminen, koska kesannosta vapautuu huomattava määrä peltoa2.

EU:n komission periaatepäätöksen (21.12.1994) mukaisesti Suomi saa maksaa lisähintoja useimmille tärkeimmille maataloustuotteille viiden vuoden siirtymäajan eli 1995 - 1999 ennenkuin tuottajahinnat lasketaan EU:n tasolle (Helsingin Sanomat 22.12.1994). Kuluttajahintojen annettiin laskea eurotasolle välittömästi jäsenyyden alkaessa, kun elintarvikkeiden tuonti EU-maista vapautui.

1.2 Tavoite

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää EU:n maataloustuotteiden hinta- ja rajasuojajärjestelmään siirtymisen vaikutusta Suomen kansantalouden hyvinvoinnille, painopisteenä maatalouden ylituotanto- ongelma ja ylituotannon ulkomaille markkinoimiseen käytetyt vientituet.

Taustatiedon luomiseksi vertaillaan myös Suomen EU-jäsenyyttä edeltäneitä maatalouspolitiikan tavoitteita EU:n tavoitteisiin.

"’"Maatalouden tuottajahintojen on arvioitu laskevat siirtymäkauden aikana/jälkeen 40 - 50% (Kettunen & Niemi 1994, 66).

2

EU:ssa kesannointipakko koskee vain suuria ja suurehkoja tiloja, eikä karjatiloilla ole kesannointipakkoa lainkaan.

1.3 Tutkimusongelma

Sekä EU:ssa että Suomessa maataloustuotteiden hintataso on kor­

keampi kuin maailmanmarkkinoilla. Molemmissa on ylituotantoa joidenkin tuotteiden kohdalla ja ylituotannon vientiä tuetaan julkisista varoista. Suomessa sekä tuottaja- että kuluttajahintojen taso oli ennen jäsenyyttä kuitenkin korkeampi kuin EU:ssa, ja vientituet määräytyivät eri periaatteilla. EU:ssa vientituki myös maksetaan yhteisön yhteisistä varoista eikä maakohtaisesti. Suomessa viljelijät ovat joutuneet osallistumaan vientituen rahoitukseen silloin kun ylituotanto on noussut tietyn rajan yli. EU:ssa viljelijöiltä on myös peritty markkinointimaksuja ylituotannon markkinointiin.

Tutkimusongelmana on, miten EU-jäsenyys muuttaa maatalouden vientitukien hyvinvointivaikutuksia Suomessa. Koska vientituen tarve on seurausta keinotekoisesti ylläpidetystä maailmanmarkkinahintaa korkeammasta hintatasosta, on ongelmaa lähestyttävä tutkimalla EU:n hinta- ja rajasuojajärjestelmään liittymisen kokonaishyvinvointivaikutuksia.

Arvioitaessa EU:n maatalouspolitiikkaan siirtymisen kokonaisvaikutusta kansantaloudelle on verrattava seuraavia välittömiä hyötyjä ja kustannuksia (Alho & Widgrén 1994, 77):

1) Välitön hyöty kuluttajille on se, että maatalouden tuottajahintojen alentuessa myös elintarvikkeiden hintataso laskee, mikä lisää kuluttajien hyvinvointia3. Kuluttajien hyvinvointia lisää myös maatalouden ja elintarviketalouden verovaroin tapahtuvan tukemisen väheneminen.

EU:n jäsenenä alkutuotevähennyksen verotuki poistui, mutta tämä ei kuitenkaan kokonaan kumoa tuottajahintojen alenemisen vaikutusta elintarvikkeiden hintoihin (Alho

& Widgren 1994, 77).

2) Välitön kustannus maataloudelle syntyy tuottajien tulojen supistumi­

sesta. Myös omaisuusarvot laskevat, kun EU-jäsenyyttä edeltäneen maataloustulojärjestelmän aiheuttama ns. puhdas voitto poistuu.

3) Välitön hyöty veronmaksajille ja viljelijöille on se, että CAP:issa (Common Agricultural Policy, EU:n yhteinen maatalouspolitiikka) vientituki siirtyi pois Suomen valtiolta ja viljelijöiltä EU:n varoista kustannettavaksi. Osan tästä Suomi rahoittaa maksuillaan EU:n budjet­

tiin4. Vientituen määrä vähenee kotimaan hintatason laskiessa ja ylituotannon pienentyessä.

4) Jos Suomesta tulee maataloustuotteiden nettotuoja, niiden tuonti EU:n alueelta on kallimpaa kuin maailmanmarkkinoilta, mistä aiheutuu vaih to e h to isku s ta n n us kansantalo udelle.

Veronmaksajille aiheutuu myös uusia kustannuseriä EU:n maatalouspolitiikan vuoksi. Jäsenmaat maksavat viljelijöille siirtymäajan suoraa tulotukea verovaroistaan silloin kun EU:n hinta- ja tuotantopoliittiset toimenpiteet aiheuttavat tiloille kannattavuusongelmia. LFA- eli vähemmän suotuisten alueiden tuesta sekä maatalouden ympäristötuesta jäsenvaltiot maksavat myös osan itse.

Kansantaloudelle syntyy myös välillisiä hyötyjä ja haittoja. Välillistä hyötyä voi olla esim. työvoiman vapautumisesta maataloudesta tuottavampaan työhön muilla aloilla. Välillisiä kustannuksia aiheutuu

On arvioitu, että Suomen saamat EU-tuet ja Suomen budjettimaksujen määrä tulevat pitkällä aikavälillä olemaan jokseenkin samansuuruiset. Luvun 3.3 graafisessa esityksessä ja luvun 4.2 hyvinvointilaskelmissa vientitukia on käsitelty siten kuin Suomen valtio maksaisi ne suoraan viejille.

toisaalta näiden työpaikkojen luomisesta ja työttömäksi jäävien työntekijöiden työttömyyskorvauksista.

1.4 Rajaukset

Kokonaiskuvan saavuttaminen EU-jäsenyyden vaikutuksista maata­

louteen vaatisi laajan selvityksen, joka ei tutkielman puitteissa ole mahdollista. Tässä tutkielmassa keskitytään maataloustuotteiden hinta- ja rajasuojajärjestelmään, jossa kotimaan hintatason pitämiseksi keinotekoisesti maailmanmarkkinahintatasoa korkeammalla markkinoidaan vientitukien avulla ylituotantoa ulkomaille ja peritään tuontitilanteessa tuontimaksuja. Muut kuin hintapoliittiset maataloustuet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, samoin välilliset hyvinvointivaikutukset. Tutkielmassa tarkastellaan neljää maataloustuoteryhmää, joiden ylituotantoa markkinoidaan ulkomaille Suomessa ja muissa EU-maissa. Näitä ovat viljat, maitotaloustuotteet, sianliha ja siipikarjasektorin tuotteista kananmunat. Nämä tuoteryhmät kattoivat vuonna 1993 52 % Suomen kaikkien maataloustuotteiden viennin yhteenlasketusta arvosta (Maatilatilastollinen vuosikirja 1994,

199). Jalostetut elintarvikkeet jätetään tutkimuksen ulkopuolelle.

1.5 Lähestymistapa

Tutkielman alkuosassa käsitellään Suomen ja EU:n maatalouden tavoitteita ja hintajärjestelmiä deskriptiivisesti, lähinnä kotimaisen lähdeaineiston avulla. Rajasuojajärjestelmän taloudellisten vaikutusten analysointi aloitetaan graafisten osittaistasapainomallien avulla, jonka jälkeen siirrytään matemaattisiin osittaistasapainomalleihin. Kysyntä- ja tarjontafunktioden muodostamiseen tarvittavat hintajoustot poimitaan lähdeteoksista. Näiden joustojen voidaan katsoa kuvaavan todellisuutta riittävän hyvin, koska tarkoituksena on kuvailla pitkän aikavälin

tapahtumia pyrkien muutoksen suunnan kuvaamiseen eikä tarkkojen lukuarvojen antamiseen.

1.6 Tutkimuksen kulku

Luvussa 2 tarkastellaan Suomen ja EU:n maatalouspolitiikan tavoitteita ja niiden välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja, esitellään Suomen ja EU:n maatalouden hinta- ja rajasuojajärjestelmät ja pyritään etsimään niiden oleellisimmat erot erityisesti vientitukien osalta. Lopuksi verrataan maatalouspolitiikan kustannuksia ja hintatasoa Suomessa ja EU:ssa.

Luvussa 3 tarkastellaan vientituilla sekä tuontimaksuilla ja -rajoituksilla maailmanmarkkinahintaa ylempänä pidetyn kotimaanhintatason hyvin­

vointivaikutuksia graafisen esityksen avulla sekä pienen että suuren talouden kannalta. Tutkimuksen ydinosan muodostaa luku 4. Siinä etsitään sopivaa matemaattista osittaistasapainomallia hyvinvointivaikutusten tutkimiseen. Päädytään lineaariseen osittaistasapainomalliin, jonka avulla tehdään hyvinvointilaskelmat Suomen kansantaloudelle esimerkkituotteiden osalta. Luvussa 5 tehdään johtopäätökset ja tuodaan keskusteluun uusia näkökulmia.

2 EU:N JA SUOMEN MAATALOUSPOLITIIKAN VERTAILUA

Koska Euroopan unionin maat harjoittavat yhteistä kauppapolitiikkaa ja yhteistä maatalouspolitiikkaa, oli Suomen kuten muidenkin uusien jäsenmaiden luovuttava omista maataloustuotantoa ja maataloustuotteiden kauppaa koskevista säädöksistään ja liityttävä yhteiseen järjestelmään. Hintataso mukautetaan siirtymäkauden aikana, rajasuoja Euroopan unioniin päin puolestaan poistui välittömästi jäsenyyden alkaessa.

Tarkastellaan ensin maatalouspolitiikan tavoitteita ja niiden yhtäläisyyksiä ja eroja ennen vuotta 1995 Suomessa ja EU:ssa. Tämän jälkeen tarkastellaan hinta- ja rajasuojajärjestelmiä, EU:n osalta tarkemmin mielenkiinnon kohteena olevien tuoteryhmien osalta eli maitovalmisteissa, viljoissa, sianlihassa ja siipikarjasektorilla.

2.1 Maatalouspolitiikan tavoitteet

Jonkinlaista maatalouspolitiikkaa harjoitetaan useimmissa maailman maissa. Maatalouspolitiikan tavoitteet voidaan luokitella tuotantopolitii­

kan, rakennepolitiikan, tulopolitiikan ja muihin tavoitteisiin. Tavoitteet voidaan löytää useimpien teollisuusmaiden politiikanjulistuksista. Ne merkitsevät kuitenkin eri asioita eri maille.

2.1.1 Suomen maatalouspolitiikan tavoitteet

Suomen EU-jäsenyyttä edeltäneen ajan maatalouspolitiikan tavoitteita ei oltu kirjattu yhteen, yleisesti hyväksyttyyn maatalouspoliittiseen ohjelmaan, vaan ne on poimittava lainsäädännöstä, hallitusohjelmista ja komiteoiden raporteista. Kettusen (1992, 34) mukaan Suomen maatalouspolitiikan tavoitteet olivat:

- omavaraisuus elintarvikkeiden suhteen;

- maanviljelijöiden tulotason turvaaminen ja kehittäminen pitäen samalla maataloustuotteiden vähittäishinnat kohtuullisella tasolla;

- maatalouden rakenteen kehittäminen ja - maaseudun asutuksen säilyttäminen.

Tuotantopolitiikka sisältää tuotannon laajuutta koskevat tavoitteet. Ne on tavallisesti määritelty omavaraistavoitteena tai hieman kotimaisen kulutuksen ylittävänä tuotantona. Suomessa maatalouden tuotantopoliittiset tavoitteet ovat vaihdelleet ajan myötä.

Omavaraisuustavoite on ollut keskeinen. 90-luvun taitteessa tavoittee­

na oli jo vähentää voimakkaasti ylituotantoa ja sen markkinoimiseen käytettyä vientitukea (Mäkinen 1992, 4).

Maatalouden rakennepolitiikka perustui maaseutuelinkeinolakiin. Raken­

nepolitiikan tuli tukea tuotantotavoitteen saavuttamista, mutta maata­

louden rakenteelle asetettiin myös omia tavoitteita. Tavoitteena oli parantaa maatilatalouden toimintaedellytyksiä, monipuolistaa maaseu­

dun elinkeinotoimintaa ja säilyttää perheviljelmät. Viime aikoina maata­

louden merkitystä asutuksen säilyttäjänä korostettiin yhä enemmän.

(Mäkinen 1992, 5)

Asutustavoite ei yleensä esiinny muiden maiden maatalouspolitiikassa, ja sen voitaisiinkin katsoa kuuluvan enemmänkin yhteiskunta- ja puolus­

tuspolitiikan piiriin. Asutustavoite on ongelmallinen, koska se vaikeuttaa muuta maatalouden kehittämistä kuten esim. rakennerationalisointia.

Rakennepolitiikalla ja tuotannonrajoitustoimilla on monia vaikutuksia niin maatalouteen kuin koko kansantalouteenkin. (Kettunen 1992, 35)

Suomen maatalouspolitiikan maataloustulolakiin kirjattuina tulopoliitti­

sina tavoitteina oli ammattitaitoisiin teollisuustyöntekijöihin nähden oikeudenmukaisen tulotason turvaaminen viljelijäväestölle, maatalous­

tuotannon ohjaaminen ja tasapainottaminen, maatalouden hintatason vakaannuttaminen ja maataloustuotteiden laadun kehittäminen. Tukitoi­

mia kehitettäessä on eri alueiden välisiä tuloeroja pyritty tasoittamaan, koska tuotantoedellytykset vaihtelevat maan eri osissa ja erikokoisilla tiloilla. (Mäkinen 1992, 3-4)

2.1.2 EU :n maatalouspolitiikan tavoitteet

Euroopan Unionin maatalouspolitiikan periaatteet on kirjattu yhteisön perustamisasiakirjaan, Rooman sopimukseen5. Yhteistä maatalouspolitiikkaa (CAP, Common Agricultural Policy) on harjoitettu vuodesta 1958 lähtien, ja se on yksi kattavimpia ja sitovimpia yhteisen politiikan sektoreita (Euroopan Yhteisön maatalouspolitiikka 1993, 5).

Yhteismarkkinat käsittävät kaikki maataloustuotteet. Artikloissa 38 - 47 todetaan yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteet ja periaatteet. Mollen

(1990, 251) mukaisesti politiikan tavoitteet ovat (art. 39):

- maatalouden tuottavuuden lisääminen edistämällä teknistä kehitystä ja tuotannontekijöiden optimaalista käyttöä;

- maatalousväestön kohtuullisen elintason takaaminen nostamalla tulo­

tasoa;

- markkinoiden vakauttaminen;

- elintarvikehuollon turvaaminen ja - kohtuulliset kuluttajahinnat.

5Rooman sopimukset solmittiin 25.3.1957 ja ne astuivat voimaan 1.1.1958.

Edellisessä luettelossa sopimuksen laatijat pyrkivät asettamaan tavoit­

teet tärkeysjärjestykseen, tärkeimmiksi tavoitteiksi nousevat selvästi tuottavuus ja viljelijöiden tulotaso.

Näihin yleistavoitteisiin tehtiin tarkennuksia ja lisäyksiä Stresan konfe­

renssissa vuonna 1958. Yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteiden lähtökohtana oli (Aaltonen 1988, 4):

1) maatalouden rakenteellinen uudistaminen ja kilpailukyvyn lisääminen siten, että perheviljelmäluonne säilyy;

2) tuottajahintojen asettaminen siten, että viljelijöille taataan kohtuul­

linen toimeentulo kaikilla alueilla ilman, että ylituotantoa rohkaistaan;

3) yhteisö ei pyri täydelliseen omavaraisuuteen, vaan osallistuu tasapai­

nottavalla tavalla maataloustuotteiden maailmankauppaan, sisäisten markkinoiden ollessa kuitenkin suojattuja ulkopuoliselta kilpailulta.

EU:n maatalouden tuotantopolitiikan tavoitteena on siis tuottavuuden lisääminen ja tuottajahintojen asettaminen siten, ettei ylituotantoon rohkaista. Omavaraisuus ei ole tavoitteena.

Maatalouden tulopoliittinen tavoite on nostaa viljelijöiden tulotasoa ja taata kohtuullinen toimeentulo myös rakenteellisesti tai luonnonolosuh­

teiltaan epäsuotuisten alueiden viljelijöille.

Rakennepoliittisena tavoitteena on nopeuttaa maatalouden tuotannon, jalostuksen ja markkinoinnin rakenteiden sopeutumista koko yhteisön alueella ja tukea maaseutualueiden kehitystä siellä, missä maatalousvä­

estön osuus väestöstä on suuri, maataloustulo alhainen ja sosioekono­

minen kehitys jälkeenjäänyttä (Mäkinen 1992, 5).

Joulukuussa 1960 vahvistettiin yhteisen maatalouspolitiikan kolme perusperiaatetta, jotka ovat (Mäkinen 1992, 6):

1) Yhteiset markkinat, mikä edellyttää maataloustuotteiden vapaata kulkua jäsenmaasta toiseen. Tavoitteena on yksi suuri mark­

kinapaikka, jonka sisällä tullit ja muut kaupan esteet on kielletty.

Tämä johtaa yhtenäiseen hintatasoon, joskaan ei välttämättä täysin samoihin maataloustuotteiden hintoihin eri jäsenmaissa, sillä maakoh­

taisiin tai alueellisiin hintoihin vaikuttavat mm. kuljetuskustannukset ja laatuerot.

2) Yhteisön omaa tuotantoa on suosittava, mikä merkitsee sitä, että yhteisön sisällä tuotetuille maataloustuotteille tulee antaa etusija markkinoilla.

3) Yhteinen rahoitusvastuu, mikä toteutetaan Euroopan maatalouden ohjaus- ja takuurahaston (EAGGF = European Agricultural Guidance and Guarantee Fund, ranskalainen lyhenne FEOGA) kautta.

Rahastosta maksetaan kaikki yhteiset maatalouden kustannukset riippumatta tuotteesta, toimenpiteestä tai jäsenmaasta. EAGGF on osa yhteisön budjettia.

2.1.3 Tavoitteiden vertailu

Suomen ja Euroopan unionin maatalouspoliittiset tavoitteet ovat olleet hyvin samansuuntaiset. Kummassakin on pyritty takaamaan maatalousväestön kohtuullinen toimeentulo, kehittämään maatalouselinkeinoja sekä vakauttamaan markkinat ja hintataso.

Eroja Suomen jäsenyyttä edeltäneen maatalouspolitiikan tavoitteissa verrattuna Euroopan unioniin kuitenkin esiintyi. Maatalouden tuottavuus on ollut tärkeämpää Elkssa kuin Suomessa. Rakenteellisen ja teknisen kehityksen edistäminen ja tuotannontekijöiden optimaalinen hyödyntäminen ovat oleellisia tuottavuuden kehittämisen tuelle EU:ssa, kun taas Suomessa korostui olemassaolevien rakenteiden ylläpidon tukeminen. Elkssa ei pyritä tuotannon omavaraisuuteen kuten Suomessa ennen jäsenyyttä. (Kola 1993b, 33)

2.2 Maataloustuotteiden hinta- ja rajasuojajärjestelmät

Sekä Suomessa että Euroopan unionissa useiden tuotteiden tuottajahintoja on pidetty maailmanmarkkinahintojen yläpuolella käyttämällä rajasuojaa eli tulleja, tuontimaksuja ja Suomessa erityisesti määrällisiä tuontirajoituksia. Lisäksi budjetista on maksettu mm. hinta-, rakenne- ja tulotukea. Tulopoliitisista syistä korkealla tasolla pidetty hintatuki on sekä Suomessa että Elkssa aiheuttanut useiden tuotteiden kohdalla ylituotantoa, jonka markkinoimiseen ulkomaille on tarvittu vientitukea. (Mäkinen 1992, 7)

Seuraavissa kappaleissa tutustutaan tarkemmin eri maataloustuotteiden hinta- ja rajasuojajärjestelmiin Suomessa ennen EU-jäsenyyttä ja Elkssa.

2.2.1 Suomen maataloustuotteiden hinta- ja rajasuojajärjestelmä

Hintapolitiikka oli Suomen EU-jäsenyyttä edeltäneen maatalouspolitiikan ydin. Sen tarkoituksena oli ennen muuta viljelijöiden tulotason kehityksen turvaaminen, mutta myös tuottaja- ja kuluttajahintojen tasapainottaminen. Tuottajien tulotaso vaihteli tuotannon mukaan.

Jossain määrin tarjontakin vaikutti hinnanmuodostukseen, mutta liikkumavara oli rajoitettu tiettyyn vaihteluväliin. (Kettunen 1992, 67)

Hintapolitiikka perustui pääosin maataloustulolakiin, joka oli säädetty ensimmäisen kerran vuonna 1956 (Kettunen 1992, 67). Laki antoi ohjeet tuottajahintojen säätelylle. Tuottajahinnoista päätettiin kaksi kertaa vuodessa käytävissä valtiovallan ja maataloustuottajain järjestöjen (suomen- ja ruotsinkieliset maataloustuottajain keskusjärjestöt) välisissä maataloustuloneuvotteluissa. Neuvotteluissa oli kaksi vaihetta: Ensimmäisessä vaiheessa viljelijöille korvattiin tuotantopanosten hintojen nousu täysimääräisenä. Toisessa vaiheessa sovittiin maataloustulon korotuksesta, joka oli korvaus viljelijäperheen työ- ja pääomapanoksesta. Neuvotteluissa määrättiin kokonaishintata- so, joka muodostui tavoitehinnoista ja viljelijöiden saamasta hinta- ja tulotuesta. (Kettunen 1993, 18)

Maataloustulolain perusteella asetettiin tavoitehinnat tärkeimmille tuotteille (maito, sian-, naudan- ja lampaanliha, kananmunat, ruis, vehnä, rehuohra ja rehukaura). Muiden tuotteiden tuottajahinnat saivat muodostua vapaasti, mutta niiden hinnanmuutokset otettiin huomioon kokonaislaskelmassa. Tavoitehintojen oli tarkoitus myös toteutua täydellisesti. Kevään ratkaisun yhteydessä tehtiinkin laskelma, josta kävi ilmi tavoitehintojen alitus tai ylitys tuotteittain ja kokonaissumma­

na. Esimerkiksi vuoden 1991 osalta alitus tuli hyvittää tai ylitys vähentää siltä osin kuin se poikkesi enemmän kuin yhden prosentin.

Edellisen lain yhteydessä poikkeama otettiin huomioon kokonaan, mutta vuosina 1992 ja 1993 raja oli 2 %. Seuraavana vuonna tämä korjaus palautettiin takaisin hintoihin. Jälkikäteen maksettavat jälkitilakin otettiin huomioon hintaratkaisussa, joten sitä kautta viljelijät eivät voineet saada lisää hintaa. (Kettunen 1994, 20)

Maataloustulon korottaminen oli ennen 1990-lukua sidottu yleisen ansiotason kehitykseen tai maaseudun palkansaajien tulokehitykseen.

90-luvulla ei enää ollut mitään sidonnaisuutta, vaan neuvottelijat voivat itse päättää tulokorotuksesta. Käytännössä yleisiä työmarkkinarat- kaisuja kuitenkin seurattiin siten, että maataloutta käsiteltiin erään­

laisena matalapalkka-alana, ja ratkaisu tehtiin samankaltaisena kuin muilla kansantalouden sektoreilla. Korotus pyrittiin tekemään työtuntia kohti, minkä jälkeen se arvioitiin koko maatalouden osalle maatalouden kokonaistyöpanoksen perusteella. Koska ratkaisu oli aina neuvottelutu­

los, ei sitä voida pukea mihinkään selkeään kaavaan. (Kettunen 1994, 20⁾

Hintaneuvotteluissa päätettiin aina aluksi keskimääräisestä hintojen korotuksesta. Tämän jälkeen korotus siirrettiin eri tuotteille.

Hintasuhteita muutamalla voitiinkin käyttää hintapolitiikkaa tuotantopolitiikan välineenä, sillä usein jonkin tuotteen hintaa nostettiin voimakkaasti sen tuotannon elvyttämiseksi. (Kettunen 1994, 20)

2.2.1.1 Hintatason ylläpitäminen

Valtiovalta puuttui monella tapaa maataloustuotteiden hinnanmuodos­

tukseen, jotta maksettu tuottajahinta olisi ollut sama kuin tavoitehinta tai mahdollisimman lähellä sitä. Vuoteen 1988 saakka elinkeinohallitus vahvisti maito- ja viljatuotteiden ylimmät vähittäismyyntihinnat. Keräily-, jalostus- ja kaupan kustannuksissa tapahtuneet muutokset otettiin huomioon vähittäismyyntihintoja määrättäessä siten, että tuottajille voitiin maksaa tavoitehinnan mukaista hintaa. Myös eräiden lihajalostei­

den hinnat ovat olleet säädeltyjä. Vuoden 1988 lokakuun alussa luovut­

tiin kaikesta vähittäishintojen säännöstelystä ja siitä lähtien myös maito­

ja viljatuotteiden vähittäishinnan muodostus oli vapaata. (Kettunen 1994, 20)

Lihan ja kananmunien hinnanmuodostus on aina ollut vapaata. Val­

tiovalta sääteli kuitenkin tarjontaa myöntämällä vienti- ja/tai tuontilupia.

Mikäli tuottajahinta aleni liikaa, vienti sallittiin, jolloin tarjonta pieneni ja hinta nousi. Liian korkeaa tuottajahintaa voitiin alentaa tuonnin avulla.

(Kettunen 1994, 20)

Vientituki kuului olennaisena osana hintapolitiikkaan. Jotta tuottajahinta ei olisi pudonnut alle tavoitehinnan, tavoitehinnan ja vientihinnan välinen ero korvattiin maataloudelle, käytännössä vientiliikkeille, jotka ovat pääasiassa osuustoimintaliikepä ja siis viljelijöiden omistuksessa.

(Kettunen 1994, 20- 21)

Maataloustulolaki määritti katon maidon tuotannolle ja lihan, kananmu­

nien ja viljan viennille. Hallitus rahoitti vientituen tähän kattoon saakka, viljelijöiden täytyi osallistua katon ylittävien määrien markkinointikustan- nuksiin. Viljelijän osuuden markkinointikustannuksista oli oltava vähem­

män kuin 13 % tilan nettotuloista. Vuodelle 1990 viljelijöiden osuus oli n. 10 %. (Törmä & Rutheford 1993)

Tuontitilanteessa perittiin vastaavasti tuontimaksua, millä nostettiin maailmanmarkkinahinta kotimaiselle hintatasolle. Viljan, sokerin ja öljysiementen tuonnin yhteydessä puhuttiin kaksihintajärjestelmästä, jolla tarkoitettiin korkeamman kotimaisen ja alemman maailmanmark­

kinahinnan välisen eron tasaamista. (Kettunen 1994, 21)

Kuviossa 1 nähdään Suomen EU-jäsenyyttä edeltäneen maataloustuotteiden hintajärjestelmän toimintatapa.

Kuvio 1 :

Suomen maataloustuotteiden hintajärjestelmä

hinta

Tavoitehinta

Muuttuva tuontimaksu

Vientituki- maksut

Maailman­

markkinahinta

Ulkomarkkinat markkinat Sisämarkkinat

2.2.2 EU:n maataloustuotteiden hinta- ja rajasuojajärjestelmä

Euroopan unionin maataloustuotteiden hintapolitiikka perustuu järjestel­

mään, jossa ministerineuvosto vuosittain vahvistaa eri maataloustuotteille hallinnolliset hinnat. Näin pyritään vakauttamaan tuottajahinnat tasolle, joka turvaa maatalouspoliittisten tavoitteiden toteutumisen. (Euroopan Yhteisön maatalouspolitiikka 1993, 15)

Hintapolitiikan avulla sisämarkkinoiden hintataso pidetään maailman­

markkinahintoja korkeammalla tasolla. Tuontielintarvikkeiden hintataso nostetaan yhteisön sisäisten hintojen tasolle tuontimaksujen avulla.

Ylituotanto ostetaan viljelijöiltä interventiovarastoon hallinnollisesti sovitulla minimihinnalla eli interventiohinnalla, ja ylijäämät viedään uiko-

maille vientituen turvin. (Euroopan Yhteisön maatalouspolitiikka 1993, 15)

Keskeinen osa EU:n hintajärjestelmää ovat tavoitehinnat. Tavoitehinta on hinta, joka tuottajan tulisi keskimäärin saada markkinavuoden aikana. Ylituotantotilanteessa todellinen tuottajahinta jää käytännössä tavoitehinnan alapuolelle. Tavoitehinta ei siten ole takuuhinta. Tavoi- tehintatuotteita ovat viljat, sokeri, maito, oliiviöljy sekä eräät muut kasvituotteet. Eräillä tuotteilla käytetään nimitystä ohjehinta (naudan­

liha, viinit), perushinta (sian- ja lampaanliha) tai normihinta (tupakka).

(Kola ym. 1991, 109)

Yhteisön minimihinta eli hinta, jolla ostot varastoihin suoritetaan inter­

ventioelinten toimesta, on nimeltään interventiohinta. Käytännössä järjestelmä toimii niin, että EU:n komission interventio-ostovelvoite alkaa, kun tietyn tuotteen markkinahintataso alittaa interventiohinnan sovitulla prosenttiosuudella. Ylituotantotilanteessa huomattava osa tuotannosta joudutaan myymään interventiohinnalla, jolloin tuottajien tulotaso on alhaisempi kuin tavoitehintojen toteutuessa. Interventiohinta asetetaan naudanlihalle, viljoille, sokerille, voille, maitojauheelle, eräille Italian juustoille ja sianlihalle (Kola ym. 1991, 109). Tuottajan saama hinta voi pudota jopa interventiohinnan alapuolelle kuljetuskustannusten ja markkinointimaksujen vuoksi. Interventiovarastoihin ei myöskään osteta tuotteita, jotka eivät täytä EU:n laatuvaatimuksia.

Kynnyshinta on alin tuontihintaja ja se vahvistetaan tavoitehinnan perusteella. Kun kynnyshintaan lisätään kuljetuskustannukset tuontipisteestä (mm. Rotterdam) tärkeimmille kulutusalueille, muodostuu tuontituotteen hintataso likimain tavoitehintatasoa vastaavaksi. Tuontimaksu on laskennallisesti kynnyshinnan ja maailmanmarkkinahinnan ero. Kynnyshinta vahvistetaan mm. viljoille,

sokerille, maitotuotteille ja oliiviöljylle. Sulkuhintaa sovelletaan sian- ja siipikarjanlihan sekä kananmunien tuonnissa. Laskennallisesti se määritellään yhteisön ulkopuolisten maiden kaikkein tehokkaimman tuotannon hinnoista (kustannuksista). Mikäli tällaisista maista tuodaan em. tuotteita, otetaan käyttöön erityinen lisätuontimaksu kotimaisen tuotannon suojelemiseksi. (Kola ym. 1991, 109-110)

Maataloustuotteiden hallinnolliset hinnat vahvistetaan kerran vuodessa.

Hintatason määrittämiseen vaikuttavat mm. viljelijöiden tulokehitys, yleinen kustannuskehitys, markkinatilanne ja yhteisön rahoitustilanne.

(Kola ym. 1991, 110)

2.2.2.1 Maitovalmisteiden hinta-ja rajasuojajärjestelmä

Maitoa koskevassa hintajärjestelmässä on neljä hallinnollisesti määrättä­

vää hinta- tai maksukomponenttia: tavoitehinta, interventiohinta, kyn­

nyshinta ja muuttuva tuontimaksu (kuvio 2). Tavoitehinta määrätään tuotantovuodeksi (1.4. - 31.3.) maidolle, jonka tuottajat myyvät jalos­

tuslaitoksiin. Hinnan perustana on rasvapitoisuudeltaan 3.7-prosent- tinen maito. Tavoitehinnan toteutumista ei kuitenkaan taata. (Kola ym.

110⁾

Tietyn minimihinnan saavuttamiseksi maitotuotteille määrätään vuosit­

tain interventiohinnat. Interventiohinta asetetaan voille, rasvattomalle maitojauheelle sekä eräille Italian juustoille. Interventioelimet on velvoitettu ostamaan kaikki niille tällä hinnalla tarjotut maitotuotteet, mikäli ne täyttävät tietyt laatuvaatimukset. Voin ja maitojauheen interventiohinnat määräävät nestemäisen maidon hinnan interventiomaidon hintaekvivalentin kautta. Hintaekvivalentti suhteuttaa jalostettujen tuotteiden hinnat nestemäisen maidon hintaan. Koska maitotuotteista on pitkään ollut ylituotantoa sisämarkkinoilla,

interventiohinta vaikuttaa oleellisesti sisämarkkinahintaan ja siten mai­

don tuottajahintaan. (Kola ym. 1991, 110)

Kuvio 2:

EU:n maitomarkkinoiden hintajärjestelmä

hinta

Tavoitehinta max.hinta

Kynnyshinta Sisämarkkina-

hinnan vaihteluväli

Muuttuva tuontimaksu

Interventiohinta min.hinta

Vientituki- maksut

Maailman­

markkinahinta

Ulkomarkkinat markkinat Sisämarkkinat

Lähde: Kola ym. 1991, 9

Rajalla vaikuttavat maitotuotteiden kynnyshinnat ovat tuotteiden alimpia tuontihintoja. Kynnyshinnat vahvistaa ministerineuvosto maidon

tavoitehinnan perusteella, sillä kynnyshinnan ja siihen lisätyn kuljetus­

kustannuksen summa on lähellä tavoitehintaa. Tuontimaksu on lasken­

nallisesti kynnyshinnan ja tuontihinnan välinen erotus. EU-komissio vahvistaa tuontimaksun kahdesti kuukaudessa tai tarvittaessa useam­

minkin. (Kola ym. 1991, 110)

Koska sisämarkkinahinnat ylittävät selvästi maailmanmarkkinahinnat, on viennin edellytys korkea vientituki. Se on laskennallisesti interventiohin­

nan ja maailmanmarkkinahinnan välinen erotus. Vientituki on periaat­

teessa yleinen, mutta poikkeuksia on riippuen kohdemaasta ja tuotteista. Vientituen määrä vahvistetaan kerran kuukaudessa lähinnä maailmanmarkkinamuutoksia heijastellen. (Kola ym. 1991, 111)

2.2.2.2 Viljojen hinta- ja rajasuojajärjestelmä

Viljoja koskeva hintapolitiikka perustuu viiteen hallinnolliseen hinta- tai maksukomponenttiin: tavoitehintaan, interventiohintaan, kynnyshin­

taan, muuttuvaan tuontimaksuun ja vientitukimaksuun (kuvio 3).

Hintakomponenttien esittämistä varten voidaan yhteisön viljamarkkinat jakaa seuraavasti (Kola ym.1991, 114):

-erotetaan toisistaan ylijäämäalueet (esim. Orléans-Ormes Ranskassa) ja alijäämäalueet (esim. Duisburg Saksassa);

-erotetaan toisistaan ylijäämäalueiden markkinahinnat ja alijäämäalueiden markkinahinnat, jolloin näiden erotus sisältää kuljetuskustannukset ja muut markkinamarginaalit.

Tavoitehinnat määrätään markkinavuosittain (1.7. - 30.6.) tavalliselle vehnälle, durumvehnälle, ohralle, rukiille, maissille ja sorghumille.

Tavoitehinta tarkoittaa nimenomaan alijäämäalueen tukkuhintaa varastossa. Ylijäämäalueiden viljantuottajien saama viljanhinta jää siten

kuljetuskustannuksia yms. alhaisemmaksi, vaikka tavoitehinta periaatteessa toteutuukin. (Kola ym. 1991, 114)

Koska viime vuosina on ollut jatkuva ylituotantotilanne, ovat viljojen tuottajahinnat jääneet huomattavasti alle tavoitehintojen. Tällöin inter­

ventiohintojen taso on muodostunut erittäin tärkeäksi viljantuottajien kannalta. Teoriassa interventiohinnat muodostavata minimin, jonka alle viljojen hintojen ei pitäisi pudota ylijäämäalueilla. Tukeakseen hintoja ja turvatakseen viljanviljelijöiden tulotason EU velvoittaa ylijäämäalueiden interventioelimet ostamaan tarjotun viljan interventiohintaan mikäli se täyttää laatuvaatimukset. Järjestelmä toimii kuitenkin vain alueilla, joilla ko. viljakasvia viljellään merkittävästi, eli ruista ei osteta interventioon Italiassa eikä Irlannissa, ja maissia ja durumvehnää ostetaan ainoastaan Italiassa, Ranskassa ja Kreikassa. Ylituotantotilanteessa suuri osa viljasta markkinoidaan interventiohintaan, mikä aiheuttaa viljelijöiden tulotason putoamisen siitä, mikä se olisi tavoitehintojen toteutuessa.

(Kola ym. 1991 114 - 115)

Tuontiviljan hinta korotetaan muuttuvilla tuontimaksuilla samalle tasolle, millä viljan tavoitehinta on pääkulutusalueilla. Järjestelmä toimii siten, että tuodulle viljalle asetetaan tuontipisteessä kynnyshinta eli alin tuontihinta, mikä seuraa tavoitehintaa sen kuukausittaisissa korotuksis­

sa. Kynnyshinta on likimain tavoitehinta alijäämäalueella vähennettynä kuljetus- ym. kustannuksilla. Muuttuva tuontimaksu on laskennallisesti kynnyshinnan ja maailmanmarkkinahinnan (cif Rotterdam) välinen erotus. Tärkein viljan tuontipiste on Rotterdam ja suurin viljantuotannon alijäämäalue Duisburgin alue Saksassa. Siten hintataso Duisburgin markkina-alueella on cif-Rotterdam, johon on lisätty satama- ja kuljetus­

kustannukset, kaupan marginaali ja tuontimaksut. Komissio määrittää päivittäin viljojen cif-hinnat edullisimpien tuontihintojen mukaan ja sitä kautta viljojen tuontimaksujen suuruudet. (Kola ym. 1991, 115)

Kuvio 3:

EU:n viljojen hintajärjestelmä

TAVOITEHINTA KULJETUS YM KUST;

-m-

EU:N SIS. HINTA

TUONTI­

MAKSUT

Ж

VIENTI­

TUKI

KYNNYSHINTA

INTERVENTIO- HINTA

М/

cif Rotterdam NZ

fob Ormes

MAAILMAN­

MARKKINA­

HINTA

Lähde: Kola ym. 1991, 62

Ylijäämät viedään vientituen avulla. Vientilisenssin saaneelle yritykselle maksetaan vientitukea yhteisön markkinahinnan ja maailmanmarkkina­

hinnan välinen erotus. Periaatteessa markkinahinta sijoittuu interventio- ostojen ja vapaan tavoitehintatasoisen tuonnin johdosta interventio- ja tavoitehintojen välille. Ylituotantotilanteessa markkinahinta jää kuitenkin usein jopa interventiohinnan alapuolelle mm. kuljetuskustannusten ja

tuottajien maksamien markkinointimaksujen vuoksi. (Kola ym. 1991, 115)

Jos taas maailmanmarkkinahinta on yhteisöhintaa korkeampi, peritään vietävästä viljasta vientimaksu. Myös viljojen vientiä elintarvikeapuna tuetaan. (Euroopan Yhteisön maatalouspolitiikka 1993, 48)

2.2.2.3 Sianlihan hinta- ja rajasuojajärjestelmä

Sianlihamarkkinoiden säätelyjärjestelmä on kehittynyt vuosina 1962 - 67 luoduista säännöksistä. Tällöin määrättiin kullekin EY-maalle kiinteät hallinnolliset hinnat ja tuontimaksut. Niiden lisäksi jäsenmaat pystyivät käyttämään vientitukea paitsi ulkopuolisiin maihin suuntautuvassa kaupassa, myös muihin jäsenmaihin suuntautuvassa kaupassa.

Vientituki määräytyi eri jäsenmaiden rehuviljakustannusten mukaan.

(Euroopan Yhteisön maatalouspolitiikka 1993, 38)

Sianlihan hintajärjestelmässä on neljä keskeistä hallinnollisesti määrättä­

vää hinta- tai maksukomponenttia: perushinta, sulkuhinta, vientitu- kimaksu ja tuontimaksut. Markkinahinta (referenssihinta) sen sijaan määräytyy vapaasti EU:n sisämarkkinoilla. Keskeinen sääntelykeino on perushinta, joka määrätään vuosittain jaksolle 1.7. - 30.6. Perushinta määräytyy standardilaatuisen teurastetun sian keskimääräisten tuo­

tanto- ja teurastuskustannusten mukaan. Perushinta on eräänlainen minimihinta, joka tuottajan tulisi vähintään saada markkinavuoden aikana. (Kola ym. 1991, 113)

Ylituotantotilanteessa markkinahinta jää kuitenkin usein alle perushin­

nan. Sianlihan markkinahinta koostuu yhteisömaiden toteutuneista painotetuista keskimääräisistä sianlihahinnoista. Hintojen seuranta yh­

teisötasolla on jatkuvaa, sillä jäsenmaat ilmoittavat kansalliset toteutu­

neet tuottajahinnat komissiolle viikoittain. Hintailmoitusten perusteella päätetään mahdollisista tuki/interventiotoimista. (Kola ym. 1991, 113)

Jos sianlihan sisämarkkinahinta putoaa alle 103 prosenttiin perushin­

nasta, voidaan aloittaa interventiotoimet hinnan vakaannuttamiseksi.

Interventioelimillä on oikeus ostaa sianlihaa hinnalla, joka on 78 - 92 % perushinnasta. Interventioelinten varastoonostot tai yksityisen varas­

toinnin tukeminen ovat kuitenkin sianlihan osalta valinnaisia eivätkä velvoitteita niin kuin useilla muilla tuotteilla. (Kola ym. 1991, 113)

Sianlihan tuonnista ei normaalisti kanneta yleistä tullia. Tuonnista sensijaan peritään tuontimaksuja, joiden määräämisessä oleellinen osa on maailmalla vallitsevia sianlihan tuotantokustannuksia kuvaavalla sulkuhinnalla. Kustannuksia laskettaessa huomioon otetaan viljan maailmanmarkkinahinta sekä muut tuotanto- ja markkinointikustan- nukset. Sianlihan tuonnissa on käytössä ns. perustuontimaksu sekä lisätuontimaksu. Perustuontimaksu koostuu yhteisön rehuviljan hinnan ja maailmanmarkkinahinnan välisestä erotuksesta kerrottuna kerto­

imella, joka kuvaa rehun kulutusta tuotettua sianlihakiloa kohden, sekä muutaman prosentin erityissuojasta yhteisön tuotannolle. Jos tuontihin­

ta alittaa sulkuhinnan otetaan käyttöön erillinen lisätuontimaksu. (Kola ym. 1991, 113)

Sianlihan hintajärjestelyissä on määritelty myös ns. liian korkea hintataso. Kun markkinahinta ylittää tämän tason, voidaan tuontimaksut poistaa ja näin halvempi tuonti laskee myös yhteisön sisäistä hintatasoa. (Kola ym. 1991, 114)

Vientituki on yhtenäinen kaikille jäsenmaille, mutta erilaistettu tuotekohtaisesti tietyin erityissäännöksin. Vientituki on tarkoitettu tasaamaan ero maailmanmarkkinahintoihin verrattuna, mutta sitä

voidaan käyttää välillisesti myös sisämarkkinoiden säätelyyn. (Euroopan Yhteisön maatalouspolitiikka 1993, 40)

Vientituen määrä vahvistetaan vähintään neljännesvuosittain ja siihen vaikuttavat mm. sianlihan hinta- ja tuotanto-odotukset sekä tarve markkinaepätasapainon estämiseen yhteisössä. Osalla sianlihatuotteista vientituki on pysyvää, osalla (esim. tuore liha) vientituki otetaan käyttöön yhteisön markkinatilanteen ollessa huono. Erilaiset eläinten terveysmääräykset estävät yhä huomattavasti niin kolmansien maiden kanssa käytävää kuin jäsenmaiden välistäkin sianlihakauppaa. (Kola ym.

1991, 36)

2.2.2.4 Siipikarjasektorin hinta- ja rajasuojajärjestelmä

Siipikarjanlihan ja kananmunien hinta- ja rajasuojajärjestelmä poikkeaa muiden kotieläintuotteiden vastaavista järjestelmistä. Näiden tuotteiden markkinoiden annetaan toimia varsin vapaasti, eikä tuotteille määritetä hallinnollisia hintoja. Komissio puuttuu markkinoihin ainoastaan tuonti­

maksujen ja vientituen avulla. (Kola ym. 1991, 40)

Kananmunia ja siipikarjanlihaa käsitellään EU:n tukijärjestelmässä itse asiassa jalostettuina viljatuotteina, mitä perustellaan viljan suurella osuudella siipikarjan ruokinnassa. Suuren rehukustannusosuuden vuoksi viljojen hintakehityksellä on erittäin suuri vaikutus siipikarjantuotannon kannattavuuteen. (Kola ym. 1991,40)

Siipikarjasektorin tuontisääntely vastaa sianlihaan sovellettua järjestel­

mää (kuvio 3). Samoin viennistä maksetaan vientitukea samalla periaatteella kuin sianlihalle. Kuten muillakin eläinkunnan tuotteilla, erilaiset eläinten terveysmääräykset estävät edelleen huomattavasti niin

kolmansien maiden kanssa käytävää kuin jäsenmaidenkin välistä siipikarjanlihan kauppaa. (Kola ym. 1991, 40-41)

2.2.3 Järjestelmien vertailu

Suomen EU-jäsenyyttä edeltäneessä hintajärjestelmässä oli pyrkimyksenä tavoitehintojen realisoituminen kunkin vuoden aikana, jolle hinnat oli vahvistettu, vaikkakaan tavoitehinta ei ollut takuuhinta.

Vientituki oli maailmanmarkkinahinnan ja tavoitehinnan välinen erotus.

Tuontimaksu oli samoin maailmanmarkkinahinnan ja tavoitehinnan välinen erotus.

EU:n hintajärjestelmässä tavoitehinta on korkein hinta, jonka viljelijä voi tuotteestaan saada. Interventiohinnalla unioni ostaa ylituotannon varas­

toihinsa. Kynnyshinta on alin hinta, jolla voidaan tuoda maataloustuot­

teita unionin ulkopuolelta, ja sen taso on tavoite- ja interventiohintojen välillä. Vientituki on maailmanmarkkinahinnan ja interventiohinnan erotus. Tuontimaksu on maailmanmarkkinahinnan ja kynnyshinnan erotus.

Näissä järjestelmissä siis tavoitehinnan käsite on erilainen, Suomen järjestelmässä viljelijä yleensä sai tavoitehinnan tuotteistaan (tosin viljelijät maksoivat osan vientituesta vientikustannusmaksuina), kun taas Elkssa tavoitehintaan ei yleensä päästä vaan tuottajahinta liikkuu tavoite- ja interventiohintojen välillä. Ylituotantotilanteessa tuottajan saama hinta voi pudota jopa interventiohinnan alapuolelle kuljetuskustannusten ja markkinointimaksujen vuoksi.

Interventiovarastoihin ei myöskään osteta tuotteita, jotka eivät täytä EU:n laatuvaatimuksia. Suomen järjestelmässä sekä vientituki että tuontimaksu olivat tavoitehinnan ja maailmanmarkkinahinnan erotus.

EU:ssa puolestaan tuontia verotetaan enemmän kuin vientiä tuetaan, sillä kynnyshinnat ovat tuotteille interventiohintoja korkeammat.

Perusajatus molemmissa järjestelmissä on kuitenkin sama. Kotimaassa (sisämarkkinoilla) halutaan pitää sekä tuottajahinnat että kuluttajahinnat keinotekoisesti maailmanmarkkinahintoja korkeammalla. Tuontimaksuilla ulkomailta tuotavien halvempien tuotteiden hinnat korotetaan kotimaan tasolle. Vientituen avulla viedään kotimaan ylijäämätuotteet ulkomaille.

2.3 Maatalouspolitiikan kustannukset Elkssa ja Suomessa

Suomessa maatalouden hinta- ja tulotuet olivat ennen jäsenyyttä noin 6% valtion budjetista, kun EU:n budjetista maatalousmenot ovat n.

60% (taulukko 1). Luvut eivät kuitenkaan ole vertailukelpoisia, sillä EU:n budjettiin ei sisälly monia yhteiskunnan ja talouden sektoreita, maatalous on kaikkein pisimmälle integroituneena sektorina näkyvästi esillä. Eräs tapa vertailla menojen suuruutta on verrata niiden osuuksia bruttokansantuotteesta. EY-maiden yhteenlasketusta brottokansan- tuotteesta maatalousbudjetti oli vuonna 1990 n. 1%, kun taas Suomessa maatalousmenot olivat n. 2% BKT:sta. Asukasta kohti laskettuna maatalouden tukimenot olivat Suomessa yli kaksinkertaiset EY:ihin verrattuna. (Kola 1993b, 28)

TAULUKKO 1 :

Maatalouspolitiikan kustannukset Suomessa ja EY:ssä vuonna 1990

Suomi EY

Nettomenot; milj. ecua (milj. FIM1) 1285(8995) 26318

% budjetista 6 59

% bkt:sta 2 1

per asukas; ecu (FIM) 257(1799) 105

1ecu = FIM 7; maaliskuu 1993

Lähde: Kola 1993b, 28

2.3.1 Maataloustuotteiden hintojen vertailua

Suomen kannalta oleellinen seikka yhteisen maatalouspolitiikan omak­

sumisessa on se, että maataloudessa joudutaan sopeutumaan Euroopan unionin yhteisiin tuottajahintoihin. Taulukossa 2 esitetään OECD:n laskelmat vuodelta 1992 kotimaisten tuottajahintojen ja maailmanmarkkinahintojen erosta Euroopan unionissa ja Suomessa.

Kotimaiset tuottajahintakomponentit pitävät sisällään varsinaisen tuottajahinnan ohella yksikkömääriin sidotut ns. hintapoliittiset tuet, jotka Suomessa ovat olleet sallittuja mutta EU:ssa eivät. Näiden lukujen suhde kertoo siis sen yksikköhintatuen menetyksen, jonka suomalainen viljelijä kohtaa EU:n tuottajahintatasolla. Lisäksi taulukossa on esitetty vertailutieto keskimääräisestä hintaerosta vuosilta 1979 - 86. Suhtees­

sa tähän keskiarvoon ero maailmanmarkkinahintoihin oli kasvanut vuoteen 1992 mennessä Suomessa 38 % ja EU:ssa 19 %. (Vaittinen 1994, 7 - 8)

TAULUKKO 2:

Maatalouden tuottajahinnat suhteessa

maailmanmarkkinahintoihin ( = 100) Suomessa ja EU:ssa

EU Suomi Erotus

Kaikki tuotteet vuosien 1979 - 86 keskiarvo

157 261 40 %

Kaikki tuotteet 1992 187 360 48 %

Kasvinviljely 1992 ²²⁰ 463 52 %

Kotieläintuotanto 1992 187 360 48 %

Lähde: OECD, Agricultural Policies Markets and Trade 1993 teoksessa Vaittinen 1994, 7

Taulukosta 3 nähdään hintaeroja tuotteittain vuonna 1988. On kuitenkin huomattava, että hinnat on esitetty kyseisen vuoden valuuttakursseilla. Suomen markan devalvoituminen tämän vuosikymmenen alussa pienensi hintojen eroa. Vuonna 1988 päivittäisten valuttakurssien keskiarvo oli 4,948 FIM / ECU ja vuonna 1993 6,699 FIM / ECU. (OECD 1995, 176). Esim. vehnän kohdalla EY:n hinta Suomen hinnasta vuoden 1993 valuuttakurssilla olisi ollut 44%.

TAULUKKO 3:

Tuottajahinnat EYrssä ja Suomessa vuonna 1988

Tuottajahinnat Tuottajahinnat EY:n tuottaja­

EY:ssä (mk/t) Suomessa (mk/t) hinnat Suomen hinnoista (%)

Vehnä 795 2470 32

Ohra 757 1780 43

Sokeri 1518 3195 48

Maito 1391 2710 51

Nauta 14285 29175 49

Sika 7914 18110 44

Kana 5813 13480 43

Lammas 18098 28630 63

Kanan-

Munat 4976 9717 51

Lähde: PSE- and CSE-tables (OECD, 1990) teoksessa Vaittinen 1992, 36

2.4 Yhteenveto

Suomen liityttyä Euroopan Unionin jäseneksi kansallisen maatalouspolitiikan tilalle on tullut EU:n yhteinen maatalouspolitiikka.

Päätäntävalta maatalouspolitiikan yleislinjoista on siirtynyt EUille ja Suomen vaikutusmahdollisuudet pienenä jäsenvaltiona ovat vähäiset.

EU:n keskeisiä periaatteita on tuotteiden vapaa liikkuminen maasta toiseen. Tämän periaateen mukaisesti myös maataloustuotteita tulisi tuottaa siellä, missä se on edullisinta. Tätä periaatetta ei kuitenkaan ole nuodatettu kirjaimellisesti, vaan maataloutta tuetaan mm. ympäristö- ja sosiaalipoliittisista syistä. EU:n harjoittama maatalouspolitiikka ei siksi poikkea pääpiirteiltään paljoa Suomen aiemmin harjoittamasta.

Oleelinen ero on hintatasossa, joka Suomessa on ollut huomattavasti EU:ta korkeampi. Jäsenyyden myötä Suomen maataloustuotteiden hintataso tulee olemaan suunnilleen sama kuin Elkssa keskimäärin.

Täysin yhtenäinen hintataso eri jäsenmaissa ei koskaan vallitse. Tähän vaikuttavat kuljetus- ja jalostuskustannukset, laatuerot ja kansalliset kulutustottumukset.

3 GRAAFINEN OSITT AIST ASAPAINO AN ÄLYYSI

Kaupan esteiden vaikutuksia kansainvälisiin markkinoihin voidaan tarkastella kvalitatiivisesti yksinkertaisissa graafisissa kehikoissa kysyn- tä-tarjonta-analyysillä. Tällä lähestymistavalla pyritään nyt kuvaamaan maataloustuotteiden kaupan vääristymiä, jotka aiheutuvat, kun jokin maa asettaa tietyn tuotteen hintatason keinotekoisesti maailmanmark­

kinahintoja korkeammalle tasolle.

Huomiota kiinnitetään siihen, mitkä ovat hintapolitiikan vaikutukset tuotannon, kulutuksen ja ulkomaankaupan määriin, tulonjakoon, valtion tuloihin sekä kansalliseen hyvinvointiin. Oletetaan että maatalous on pieni osa-alue kunkin maan taloudessa. Muutokset maataloustuotteiden markkinoilla eivät siten vaikuta muihin talouden osiin tavalla, jolla olisi sekundaarisia vaikutuksia maataloussektoriin.

Luvussa 3.1 käsitellään pientä maata, jonka toimilla ei ole vaikutusta maailmanmarkkinahintaan, kuten Suomi. Luvussa 3.2 esitetään vertailun vuoksi sellaisen suuren maan tapaus, jonka toimet muutavat myös maailmanmarkkinahintaa. Molemmat tarkastelut tehdään Tyers &

Andersonin (1992, 125 - 132) mukaisesti. Luvussa 3.3 pyritään kuvaamaan sitä muutosta joka syntyy, kun Suomi siirtyy EU:n maataloustuotteiden vientitukijärjestelmään. Joudutaan pohtimaan soveltuuko pienen maan tapaus kuvaamaan Suomea vielä jäsenyyden aikana.

3.1 Pieni talous

Oletetaan että pieni maa voi saada ulkomaille viemästään viljasta maail­

manmarkkinahinnan (Pw) ja sen kotimaiset kysyntä- ja tarjontakäyrät ovat kuten kuviossa 4. Vapaakauppatilanteessa Pw on myös hinta

kotimaassa, kotimainen tuotanto on OQ, tuonti QC ja kulutus OC yksikköä vuodessa. Bruttotulo viljanviljelystä on OajQ, josta OzjQ on muutuva kustannus ja erotus zaj tuloa maanviljelijän työpanoksesta ja pääomasta.

Kuvio 4:

Hintavääristymien hyvinvointivaikutukset pienessä taloudessa

Hinta

kysyntä Tarjonta

Määrä

Lähde: Tyers & Andersson 1992, 126

Seuraavaksi oletetaan, että syystä tai toisesta hallitus haluaa nostaa maanviljelijöiden tulotasoa. Tämä halutaan kuitenkin tehdä huomaamat- tomammin kuin suoralla tulonsiirrolla. Yksi tapa on käyttää hintatukea, joka nostaa tuottajahinnan tasolle P. Tämä aiheuttaa QQ' suuruisen tuotannonlisäyksen, joka laskee tuonnin tasolle Q'C. Bruttotulo viljan viljelystä nousee tasolle ObcQ', josta QjcQ’ on muuttuvien kustan­

nusten lisäys ja alue abcj lisäys maanviljelijöiden nettotulossa.

Kustannus veronmaksajille hintatuen maksamisesta on PPw/PwO tuotettua yksikköä kohden tai alue abci, eli suurempi kuin viljelijöiden tulon lisäys. Alue cij on ylimääräinen kustannus siitä, että määrä QQ' tuotetaan kotimaassa tuonnin sijaan. Eli kun hintatuki voi olla tapa lisätä viljelijöiden tuloja, se pienentää koko maan taloudellista hyvinvointia.

Sama lisäys viljelijöiden tulossa voitaisiin saavuttaa käyttämällä tullia hintatuen sijasta. Siinä tapauksessa paitsi tuottajahinta, myös kuluttaja­

hinta nousisi tasolle P. Eli tuotantovaikutusten lisäksi kotimainen kulutus laskisi tasolle OC ja tuonti laskisi tasolle Q'C'. Kuluttajien hyvinvointi laskisi alueen abef verran, koska kuluttajat ostaisivat vähemmän viljaa ja heidän pitäisi maksaa enemmän yhdestä yksiköstä viljaa. Suurin houkute hallitukselle tullin käyttämiseksi hintatuen sijaan on, että siinä kun hintatuki maksaa valtiolle, saadaan tullista tullituloa alueen cegi verran. Nettotappio kansantaloudelle on siis tuottajien hyöty, alue abcj, plus tullitulo, alue cegi, miinus kuluttajan tappio, alue befa, eli alueet cij + efg. Eli veronmaksajien ja viljelijöiden saama hyöty ei riitä kattamaan kuluttajien tappiota. Nettotappio kansantaloudelle on siis tullia käytettäessä suurempi kuin hintatuen tapauksessa jolloin se oli vain alue cij.

Tullin aiheuttamaa hyvinvoinnin laskua verrattuna vapaakauppatilantee- seen voidaan approksimoida seuraavasti ( Meade 1951 teoksessa

Winters 1991, 93): alue cij = %f(Q'-Q), missä t = tulli = P - Pw, ja alue efg = /гНС-С'). Eli kokonaishyvinvoinnin lasku on

AW = ^f(Q'-Q) + Zit(C-C') = Уз tAm (3.1)

missä Am = (C-Q) - (C'-Q') on muutos tuonnin (m) määrässä. Jos nyt oletetaan, että vapaakauppahinta on 1, niin tuonnin muutos Am = m*sm*t, missä em on tuontikysynnän hintajousto ja t eli tulli on suh­

teellinen hinnanmuutos vapaakauppahintojen ja tullilla lisättyjen hintojen välillä. Eli:

AW = /2m*em*t2 (3.2)

Tätä yhtälöä on käytetty varsin laajasti, vaikka se tarkkaan ottaen pätee siis vain pienen maan tapauksessa, muiden tullien pysyessä muuttumattomina. Kysyntä ja tarjonta käyttäytyvät myös harvoin lineaarisesti, jolloin yhtälö on vain karkea arvio todellisuudesta. Sitä on kuitenkin käytetty myös suurille markkinoille ja kokonaisvientiä tarkas­

teltaessa.

Palataan nyt kuvioon 4. Hallitus saattaisi haluta käyttää tullitulon nostamalla tuottajahintaa edelleen uudella hintatuella. Esim. jos tuottajahinnalla Pp alue bkmd olisi yhtä suuri kuin alue degh, niin kaikki tullitulo tuonnista Q'"C' voitaisiin käyttää kotimaisen tuotannon lisäämiseen tasolle OQ'" käyttämällä hintatukea PpP yksikköä kohden tullin PPW lisäksi. Tässä tapauksessa tuottajien hyvinvointi lisääntyisi alueen bkmc verran, vaikutus veronmaksajille olisi nolla. Nettotappio koko kansantaloudelle olisi alueet jmh + efg.

Jos tulli riittäisi nostamaan kotimaan hinnan tasolle Pe, kotimainen tuotanto riittäisi kattamaan kotimaisen kysynnän eikä tuontia olisi.

Tässä tapauksessa tuottajien hyöty verrattuna vapaakauppaan olisi alue autj, kuluttajien tappio autf ja tullituloa ei olisi, eli maan hyvinvointi verrattuna vapaakauppaan laskisi alueen tfj verran. Tästä huomataan selvästi, että mitä korkeampi tulli, sitä suurempi hyvinvoinnin siirtymä on kuluttajilta tuottajille, ja sitä suurempi pienen maan taloudellisen hyvinvoinnin nettovähennys.

Jos hallitus haluaisi edelleen nostaa tuottajahintatasoa korkeammaksi kuin Pe, olisi käytettävä vientitukea. PsPw:n suuruinen vientituki vietyä yksikköä kohden ja samansuuruinen tullimuuri tai tuontikielto nostaisi sekä kotimaisen kuluttaja- että tuottajahinnan tasolle Ps niin että kulutus laskisi määrään OC" ja tuotanto kasvaisi määrään OQ", erotus C"Q"

menisi vientiin. Vientituen kustannus veronmaksajille olisi alue npqr, kuluttajien hyvinvoinnin lasku verrattuna vapaakauppaan asnf ja tuottajien hyvinvoinnin nousu aspj. Vientituki, jonka tueksi tarvitaan yhtä korkea tullimuuri tai tuontikielto, siis edelleen lisää hyvinvoinnin siirtoa kuluttajilta tuottajille. Se on myös kalliimpi kansantalouden hyvinvoinnin kannalta kuin pelkkä tulli. Kokonaishyvinvointitappio on alueet jpq + nfr.

Tässä tarkastelussa oletettiin, että tarkastelun kohteena olevan maan osuus maailmanmarkkinoista on niin pieni, että muutokset sen mark­

kinoilla eivät vaikuta maailmanmarkkinahintaan. Oletettiin myös, että viljan markkinat muodostavat niin pienen osan maan kokonaistaloudes­

ta, että muutokset niillä eivät vaikuta vaihtokursseihin. Seuraavassa kappaleessa ensimmäisestä oletuksesta luovutaan.

3.2 Suuri talous

Tarkastellaan nyt suurta maata, joka on viljan nettoviejä, ja joka on tarpeeksi suuri osaanottaja viljan maailmanmarkkinoilla kohdatakseen nousevan kysyntäkäyrän. Jotta voitaisiin analysoida viljan hintaan puuttumisen vaikutuksia, on tarkasteltava samanaikaisesti sekä koti­

maan markkinoita että kansainvälisiä markkinoita, kuten kuviossa 5.

Kuviossa x-akselin oikealla puolella kuvataan kotimaan markkinoita kysyntä- ja tarjonta käyrien avulla. Vasemmalla puolella kuvataan kotimaan vientitarjontaa maailmanmarkkinoille ylitarjontakäyrän (ES = excess supply) avulla ja maailmanmarkkinoilla vallitsevaa kotimaisen viljan kysyntää ylikysyntäkäyrän (ED = excess demand) avulla.

Maailmanmarkkinahinta on ylitarjonta- ja ylikysyntäkäyrien leikkauspisteen tasolla.

Oletetaan, että kyseinen maa haluaa nostaa kotimaan hintaa maailman­

markkinahinnan Pw yläpuolelle, tasolle P, ja päättää toteuttaa sen käyttämällä vientitukea. Sen viennin määrä kasvaa tasolta CQ( = 0X) tasolle C'Q'(= 0X'), jolloin uudeksi ylitarjontakäyräksi tulee ES', ja maailmanmarkkinahinta laskee tasolle P’w. Eli tarvitaan PP'w:n suuruinen vientituki yksikköä kohden tai kokonaismäärä acef. Tuottajien hyöty on alue cijd ja kuluttajien tappio alue cghd. Kuluttajien tappio on alueen gijh verran pienempi kuin tuottajien hyöty, tämä alue on yhtä suuri kuin alue acdb. Mutta veronmaksajien täytyy maksaa alueen acef verran vientitukea, joten nettotappio on alue abdef. Osa tappiosta, alue bdef, on siirtoa ulkomaille, jotka nettotuojina hyötyvät alentuneesta hinnasta. Loput, alue abf, on puhdas nettotappio globaalisesti, siitä abn

= ghm + ijk ja bfn on vastaavat alueet muun maailman kysyntä- tarjontakehikossa. Suurella viejämaalla on siis enemmän menetettävää kuin pienellä, kun se harkitsee kotimaan hinnan nostamista maailman­

markkinahinnan yläpuolelle, koska sen omat toimenpiteet laskevat maailmanmarkkinahintaa ja näinollen hyödyttävät muuta maailmaa kotimaan kustannuksella.

Kuvio 5:

Suuren talouden vientihinnan vääristymän hyvinvointivaikutukset kotimaassa ja ulkomailla

_ _ 4 t _

Määrä

Lähde: Tyers & Andersson 1992, 129

Samalla periaatteella voidaan tarkastella myös sellaisen suuren maan tapausta, joka on nettotuoja. Jos hallitus nostaa kotimaan hintaa kuviossa 6 vapaakauppatilanteen tasolta Pw tasolle P käyttäen tullia, kotimainen tuotanto nousee OQ:sta OQ':n ja kulutus laskee OCrsta OC':n. Eli tuonti laskee QC:sta Q'C':n = OM:sta OM':n. Tämä pie­

nentynyt kysyntä johtaa siihen, että ulkomaiset tuottajat laskevat maail­

manmarkkinahinnan tasolle P'w. Tarvitaan siis tulli PP'W, jotta kotimaan hinta nousisi tasolle P, ja tullitulo on siis alue ebcf ( = mnrk). Tuottajien hyvinvointi lisääntyy alueen jkba verran ja kuluttajien hyvinvointi laskee alueen jkcd verran. Se nouseeko vai laskeeko maan koko- naishyvinvointi, riippuu siitä onko alue abcd ( = krsj) suurempi vai pienempi kuin alue ebcf ( = mnrk). Mitä joustamattomampi maan yli- kysyntäkäyrä ja mitä joustavampi muun maailman ylitarjontakäyrä eli mitä vähemmän maan omat toimet vaikuttavat kansainväliseen hintaan, sen todennäköisempää, että hyvinvointi laskee. Siis: suuren maan on mahdollista lisätä hyvinvointiaan verottamalla ulkomaankauppaa tiettyyn pisteeseen saakka. On kuitenkin huomattava, että koko maailman taloudellinen hyvinvointi välttämättä laskee tämän tullin seurauksena alueen n rs verran, ja muun maailman (kotimaa poislukien) alueen mnsj verran.

Kuvio 6:

Suuren talouden tuontihinnan vääristymän hyvinvointivaikutukset kotimaassa ja ulkomailla

Määrä Q Q'

Lähde: Tyers & Andersson 1992, 131

3.3 Suomen siirtyminen EU:n hintatasolle

Seuraavaksi pyritään esittämään hyvinvointimuutos Suomen siirtyessä EU:n maataloustuotteiden viennin tukemisessa käyttämälle tasolle.

Joudutaan pohtimaan soveltuuko jäsenyyden aikaisen tilanteen kuvaamiseen luvun 3.1 malli vai toimiiko Suomen maatalous EU-

jäsenyydessä osana luvun 3.2 kuvaamaa suurempaa kokonaisuutta.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen markkinoiden toimimista voidaan hyvin kuvata luvun 3.2 mallilla, näin myös EU:ta silloin kun on kyse yhteisön tasolla tehtävistä päätöksistä hallinnollisten hintojen suhteen. Euroopan unionin maat kuitenkin harjoittavat maataloustuotteiden kauppaa itsenäisesti kaupan myös suuntautuessa usein muihin jäsenvaltioihin.

Maataloustuotteiden hinnat vaihtelevat jonkin verran välimatkoista johtuen. Yksittäinen pieni jäsenvaltio kohtaakin markkinat, joiden hinta ei juurikaan riippu kyseisen valtion maataloustuotteiden ulkomaankaupasta, koska määrät ovat niin pieniä ettei niillä ole vaikutusta maailmanmarkkinahintoihin. Siksi luvun 3.1. tapaus kuvaa hyvin Suomea myös jäsenyyden aikana.

Käsitellään koko maataloussektoria ikäänkuin se muodostuisi yhdestä tuotteesta ja oletetaan, että tämän tuotteen kysyntä ja tarjonta ovat lineaarisia. Samanlaisella tarkastelulla voidaan tietysti analysoida myös yksittäisten tuotteiden markkinoita, kuten tehdään luvussa 4.2. Luo­

daan kaksi skenaariota, joista ensimmäisessä oletetaan, että EU:n sisämarkkinahinta tulee muodostumaan sellaiseksi, että Suomessa on edelleen jonkin verran maatalouden ylituotantoa, joka joudutaan vie­

mään ulkomaille, Suomi olisi siis edelleen nettoviejä. Toisessa skenaa­

riossa oletetaan, että ylituotanto loppuu kokonaan ja ylikysyntä tyydy­

tetään tuonnilla, Suomesta tulisi siis nettotuoja. Vientituen rahoituksen osalta oletetaan, että Suomen rahoitusosuus EU:n budjettiin olisi sellainen, että Suomen osuus vientituista vastaisi suomalaisten tuotteiden vientituen tarvetta. Lisäksi kuvion 7 ylituotantotilanteessa on oletettu, että Suomen hintataso painuisi interventiohinnan tasolle, jolloin vientituki olisi maailmanmarkkinahinnan ja Suomen markkinahinnan erotus. Kotimaisen tuotannon ylittävä kysyntä oletetaan tyydytettäväksi kokonaisuudessaan tuonnilla EU:n alueelta, joten tullituloa ei muodostu kuvion 8 tapauksessa.

Kuviossa 7 kuvataan tilannetta, jossa maataloussektorilla on edelleen ylituotantoa, joka joudutaan viemään ulkomaille vientituen turvin.

Kuluttajien tappiota verrattuna vapaakauppaan Suomen integraatiota edeltäneellä hintatasolla Ps kuvaa alue fnma, tuottajien hyötyä alue coma ja veronmaksajien tappiota alue gonb. Kokonaishyvinvointitappio on alueet fnb + goc. Kuluttajien hyötyä integraatiosta, eli siirtymisestä EU:n hintatasolle Pe kuvaa alue jnmh, tuottajien tappiota alue komh ja veronmaksajien hyötyä alueet Ioni + glke + djib.

Kokonaishyvinvointitappio verrattuna vapaakauppaan on ekc + fjd, eli integraation hyvinvointia lisäävä vaikutus on bdjn + едок.

Kuviossa 8 kuvataan tilannetta, jossa Suomessa ei olisi EU-jäsenyyden aikana enää maatalouden ylituotantoa, ja ylikysyntä tyydytettäisiin tuonnin avulla. Kokonaishyvinvointitappio ennen integraatiota on kuten kuviossa 7 alueet fnb + goc. Kuluttajien hyötyä integraatiosta, eli siirtymistä EU:n hintatasolle Pe kuvaa alue knmh, tuottajien tappiota alue jomh ja veronmaksajien hyötyä alue gonb (vientituen tarve lakkaa kokonaan). Kokonaishyvinvointitappio verrattuna vapaakauppaan on alue fkjc eli integraation hyvinvointia lisäävä vaikutus on fnb + gojkf.

Kuvio 7:

Hyvinvointivaikutukset Suomen siirtyessä EU:n vientitukeen jos tarjonta pysyy kysyntää suurempana

Hinta

Tarjonta Kysyntä

Määrä

Kuvio 8:

Hyvinvointivaikutukset Suomen siirtyessä EU:n vientitukeen jos tarjonta laskee alle kysynnän tason

Hinta

Tarjonta Kysyntä

Määrä

4 MATEMAATTINEN OSITTAISTASAPAINOANALYYSI

Gardner (1987, 30-) mallintaa kysyntä-tarjonta-analyysin matemaattisesti lähtien oletuksesta, että tietyn tuotteen tuotannon määrä on riippuvainen vain tuotteen hinnasta ja että sen tuotanto kas­

vaa, kun hinta kasvaa. Tuotannon ja hinnan yhteys voidaan tällöin ilmaista seuraavan tarjontafunktion avulla,

a = S(Ps) ,S'> 0 (4.1)

jossa S' on tarjontafunktion S derivaatta, Qs on tuotannon määrä ja Ps on tarjontahinta eli hinta, jonka tuottajat saavat jokaisesta tuotantoyksi­

köstä. Funktion S, kuten myös jatkossa seuraavien funktioiden, olete­

taan olevan jatkuvasti differentioituva positiivisilla P:n ja Q:n arvoilla. Se mittaa Q:n tuotannon marginaalista sosiaalista kustannusta. Toisin sanoen se on määrän Ü vaihtoehtoiskustannus, joka määrittelee mikä hinta pitää maksaa, jotta saadaan houkutelluksi tarvittava määrä resurs­

seja Q:n tuottamiseksi sen sijaan, että ne sijoitettaisiin parhaisiin vaih­

toehtoisiin kohteisiin, joita marginaaliresursseille on tarjolla.

Kulutuksen määrän oletetaan samoin olevan riippuvainen vain tuotteen hinnasta ja kysynnän vähenevän, kun hinta kasvaa. Tuotteen kulutus voidaan tällöin esittää seuraavan kysyntäfunktion avulla:

Qd = D(Pd) ,D'< 0 (4.2)

Kysyntäfunktio mittaa määrän Qd marginaalista sosiaalista arvoa, eli summaa, jonka kuluttajat ovat valmiita maksamaan tuosta määrästä.

Malli sulkeutuu yhtäläisyyden Qs = Qd olemassaolon ansiosta ja vastaava hinta Pe (jossa Ps = Pd) on tasapainotonta.