Organisaation epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välinen yhteys sekä sosiaalisen tuen yhteyttä muuntava vaikutus
Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Psykologia Pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2020 Jesse Jäppinen (284330) Rosa Nissinen (276583)
Filosofinen tiedekunta Psykologian osasto Tekijät
Jäppinen, Jesse & Nissinen, Rosa Työn nimi
Organisaation epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välinen yhteys sekä sosiaalisen tuen yhteyttä muuntava vaikutus.
Pääaine Psykologia
Työn laji Päivämäärä Sivumäärä
Pro gradu -tutkielma Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
X 4.4.2020 45
Tiivistelmä
Tutkimuksessa selvitettiin, ovatko epäoikeudenmukaisuuden kokemukset (jakava, päätöksenteon ja kohtelun epäoikeudenmukaisuus) yhteydessä psyykkiseen oireiluun ja heikentääkö työtovereilta saatu sosiaalinen tuki tätä yhteyttä. Tutkimuksen taustateoriana on voimavarojen säilyttämisteoria, jonka mukaan epäoikeudenmukaisuus ja vähäinen työtovereiden sosiaalinen tuki voidaan nähdä voimavaroja uhkaavina tekijöinä. Voimavarojen menettäminen tai sen uhka voi aiheuttaa stressiä, joka pitkittyessään on yhteydessä psyykkiseen oireiluun. Tutkimuksen aineistona käytettiin kahta mittauskertaa (2008 ja 2012) Kunta10-tutkimuksesta, joka koostuu suomalaisista julkisen sektorin työntekijöistä sadoilta eri aloilta. Molempiin kyselyihin vastanneita oli 22 775. Ensimmäisellä mittauskerralla mitattiin epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, psyykkistä oireilua, työtovereilta saatua sosiaalista tukea, elämäntapatekijöitä (alkoholin riskikäyttö, tupakointi, liikunta) sekä taustamuuttujia (ikä, sukupuoli, koulutus, siviilisääty). Tutkimuksessa tarkasteltiin näiden muuttujien vaikutusta toisen mittauskerran psyykkiseen oireilun ilmenemiseen logistisella regressiomallilla. Ensimmäisen mittauskerran psyykkinen oireilu oli vakioitu malleissa. Kaikki epäoikeudenmukaisuuden muodot ja työtovereilta saatu vähäinen tuki olivat yhteydessä psyykkiseen oireiluun toisella mittauskerralla. Sosiaalinen tuki muunsi päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä hypoteesin vastaisesti niin, että suurempi tuki voimisti päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä. Jakavan ja kohtelun epäoikeudenmukaisuuden muotojen yhteyksissä sosiaalisen tuen muuntavaa vaikutusta ei löytynyt. Tulokset vahvistavat aiempaa käsitystä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta psykososiaalisena riskitekijänä. Tutkimus antaa tietoa epäoikeudenmukaisuuden, psyykkisen oireilun ja sosiaalisen tuen välisistä yhteyksistä, mutta ei siitä miksi ne ilmenevät. Etenkin sosiaalisen tuen muuntavaa vaikutusta tulisi tutkia tulevaisuudessa lisää.
Avainsanat
epäoikeudenmukaisuus, jakava epäoikeudenmukaisuus, päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus, kohtelun epäoikeudenmukaisuus, psyykkinen oireilu, sosiaalinen tuki
Authors
Jäppinen, Jesse & Nissinen, Rosa Title
The relationship between organizational injustice and psychological distress and moderating effect of coworker social support.
Main subject Psychology
Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages
Master’s thesis Minor’s thesis Bachelor’s thesis Intermediate dissertation
X 4.4.2020 45
Abstract
This study examined the relationship between experiences of injustice (distributive, procedural and relational) and psychological distress and whether social support from coworkers weakens this relationship. Participants were from two surveys (2008 and 2012) from Finnish Public Sector Study. which consists of public sector workers from hundreds of different industries. Conservation of resources theory was used as a background theory to explain the relationship between organizational injustice, low coworker social support and psychological distress. According to conservation of resources theory loss or potential loss of resources is considered stressful. Prolonged stress may lead to psychological distress.
There were 22 775 participants who answered both surveys. The first survey measured experiences of injustice, psychological distress, social support from coworkers, lifestyle factors (alcohol risk use, smoking, physical activity) and background factors (age, sex, education and marital status). This study examined the effect of these variables to psychological distress in second measurement by logistical regression modelling. Psychological distress in the first measurement was controlled in the models. All dimensions of organizational injustice and low coworker social support contributed to higher probability of psychological distress in second measurement. Against our hypothesis coworker social support moderated the association between procedural injustice and psychological distress so that higher coworker social support increased the association. Neither distributive injustice nor relational injustice were moderated by coworker social support. These findings support previous notions of organizational injustice as psychosocial risk factor.
This research answers how organizational injustice, coworker social support and psychological distress are related to each other, but it doesn’t enable to answer why they are related. Therefore, more research should be committed to understand how and why social support moderates organizational injustice’s effects.
Keywords
Organizational injustice, distributive injustice, procedural injustice, relational injustice, psychological distress, social support
Sisällys
1. Johdanto ... 1
1.1. Tutkimusaiheen taustaa ... 1
1.2. Epäoikeudenmukaisuus työyhteisössä ... 2
1.3. Stressi psyykkisen oireilun selittäjänä ... 6
1.4. Mielenterveys ja psyykkinen oireilu ... 7
1.5. Työtovereilta saatu sosiaalinen tuki psyykkisen oireilun moderaattorina... 9
1.6. Tutkimuksen tavoitteet, tutkimuskysymykset ja hypoteesit ... 10
2. Aineisto ja menetelmät... 11
2.1. Osallistujat ... 12
2.2. Organisaation epäoikeudenmukaisuus, työtovereiden sosiaalinen tuki ja psyykkinen oireilu... 12
2.3. Tausta- ja elämäntapamuuttujat ... 15
2.4. Tilastolliset menetelmät ... 16
3. Tulokset ... 18
3.1. Epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välinen yhteys ... 19
3.2. Vähäisen työtovereiden sosiaalisen tuen yhteys psyykkiseen oireiluun ... 20
3.3. Epäoikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen tuen moderaatio psyykkiseen oireiluun 22 3.4. Tausta- ja elämäntapamuuttujien yhteys psyykkiseen oireiluun... 24
4. Pohdinta ... 26
4.1. Tulosten pohdintaa ... 26
4.2. Tutkimuksen vahvuudet, rajoitukset ja jatkotutkimukseen suuntaaminen ... 29
4.3. Loppupäätelmät ... 33
Lähteet ... 35
1. Johdanto
1.1. Tutkimusaiheen taustaa
Työn psykososiaaliset riskitekijät aiheuttavat merkittäviä haittoja ja kustannuksia yksilö-, yritys- ja yhteiskunnan tasolla (Hassard ym., 2014a). Vaikutukset ilmenevät muun muassa psyykkisinä häiriöinä, sairauksina, poissaoloina, työntekijöiden suurena vaihtuvuutena sekä sairauksien ja häiriöiden hoitamisena. Työn psykososiaalisten riskien tunnistaminen on tärkeää, sillä siten niiden aiheuttamiin haittoihin voidaan vaikuttaa ennaltaehkäisevästi. 2000-luvun alusta lähtien tutkijat ovat korostaneet organisaation epäoikeudenmukaisuutta yhtenä merkittävänä psykososiaalisena riskitekijänä terveydelle (Elovaino, Kivimäki, Vahtera, 2002). Nyt organisaation oikeudenmukaisuus teoreettisena viitekehyksenä nähdään jo merkittävänä osana hyvinvoivaa työpaikkaa toisten klassisten työstressiteorioiden ohella (Hassard ym, 2014b).
Organisaation oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan yksilöiden tai työntekijöiden jaettua kokemusta siitä, kohdellaanko heitä reilusti ja tasavertaisesti organisaation päätöksenteossa tai muissa tärkeissä tilanteissa. Arvostelmat reiluudesta perustuvat tutkimuksessa tyypillisesti ylemmältä taholta saatavaan kohteluun. Ylempi taho on tässä organisaatio kokonaisuudessaan tai etenkin kohtelun oikeudenmukaisuuden kohdalla esimies, jonka voidaan ainakin joissakin tilanteissa katsoa antavan kasvot organisaation ylemmälle taholle. Samalla hierarkkisella tasolla olevien työtovereiden reilua tai epäreilua kohtelua ei puolestaan pidetä osana organisaation oikeudenmukaisuuden käsitettä (Colquitt, Greenberg & Scott, 2005).
Organisaation epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen terveyden yhteyksistä on kohtalaista näyttöä (Harvey ym., 2017), mutta tätä yhteyttä muuntavia tekijöitä on tutkittu vain vähän. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tuoda lisätietoa organisaation epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun yhteydestä tutkimalla tähän yhteyteen mahdollisesti vaikuttavaa työtovereiden sosiaalisen tuen määrää muuntavana tekijänä eli moderaattorina. Mahdollisesti ainut tätä tutkimusta edeltävä vastaavanlainen asetelma on ollut vankilahenkilökunnalla tehdyssä tutkimuksessa, jossa jakavan (distributive) ja päätöksenteon (procedural) epäoikeudenmukaisuuksien ja psyykkisen oireilun väliseen yhteyteen vaikuttavina muuttujina tutkittiin työtovereiden sosiaalista tukea ja työn autonomiaa (Rousseau, Salek, Aubé & Morin, 2009). Tässä tutkimuksessa on kuitenkin Rousseaun ja muiden (2009) tutkimukseen verrattuna
etuna se, että olemme ottaneet mukaan myös kolmannen oikeudenmukaisuuden muodon, eli kohtelun (relational) oikeudenmukaisuuden. Aineistomme kattaa myös satoja eri ammatteja, joten tutkimuksemme yleistettävyys on Rousseaun ja kumppaneiden (2009) tutkimusta parempi.
1.2. Epäoikeudenmukaisuus työyhteisössä
Organisaation oikeudenmukaisuus luokitellaan tyypillisesti jakavaan, päätöksenteon sekä kohtelun oikeudenmukaisuuteen. Näistä ensimmäinen perustuu Adamsin (1965) oikeudenmukaisuuden (equity) teoriaan, jonka mukaan yksilö kokee tyytyväisyyttä tilanteessa, jossa hänen palkkioidensa ja menetystensä (rewards ja costs) erotuksen ja investointien välinen suhde on tasapainossa verrattavana olevan henkilön vastaavaan suhteeseen. Tyytymättömyyttä ilmenee, jos yksilön palkkioiden ja investointien suhde on pienempi kuin verrattavissa olevalla henkilöllä. Suhteen ollessa suurempi, yksilö kokee syyllisyyttä ja pyrkii korjaamaan tilanteen lisäämällä investointejaan. Adamsin mukaan yksilöt tekevät päätelmiä siitä, mitä kukin ansaitsee esimerkiksi asemansa, työkokemuksen tai työnkuvan vaativuuden perusteella. Nämä muodostavat osaltaan pohjan sille, kuinka suurista investoinneista on kyse. Hänen mukaansa yksilöiden välillä on kuitenkin eroa siinä, kuinka paljon he antavat painoarvoa eri tekijöille yhtälössä tai pitävätkö he jotain tiettyä tekijää edes investointina. Vertailun kohde ei välttämättä ole se henkilö, kenen kanssa yksilö on vaihtosuhteessa. Esimerkiksi työpaikalla vertailtavat henkilöt ovat usein toiset samantasoiset työntekijät, vaikka vaihtosuhde olisikin esimieheen. Vertailu ei myöskään kohdistu vain työtovereihin, vaan vertailun kohde voi olla vaikkapa laajemmin samaa työtä tekevät henkilöt samalla alueella tai henkilö itse aiemmassa työpaikassa.
Päätöksenteon oikeudenmukaisuudessa korostetaan päätöksentekoprosessin oikeudenmukaisuutta. Se täydentää jakavaa oikeudenmukaisuutta ottamalla mukaan pelkän lopputuloksen lisäksi päätöksentekoprosessin merkityksen (epä-)oikeudenmukaisuuden kokemuksissa. Päätöksenteon oikeudenmukaisuuden tutkimuksen juuret voidaan hahmottaa kolmen tutkijaryhmän pioneerityönä: Thibaut’n ja Walkerin tutkimus oikeudellisessa kontekstissa, Leventhalin teoreettinen kehittely sekä Lindin ja Tylerin ryhmän arvostuksen malli (Bobocel &
Gosse, 2015). Thibaut & Walker (1975) tutkivat kokeellisesti, kuinka prosessikontrolli, eli mahdollisuus vaikuttaa omaan asiaansa oikeudenkäyntiprosessissa, vaikuttaa päätöksenteon ja
ratkaisujen oikeudenmukaiseen kokemiseen. Eräs heidän keskeinen löydöksensä oli, että yksilöt suosivat prosessikontrollia mahdollistavaa oikeudenkäyntiä, vaikka heillä ei olisikaan mahdollisuutta vaikuttaa ratkaisuun suoraan (Bobocel & Gosse, 2015). Prosessikontrollia ilmentää tyypillisesti se, että saa oman äänensä kuuluviin päätöksentekoprosessin aikana.
Leventhal (1980) puolestaan laajensi jakavaa oikeudenmukaisuutta teoreettisesti esittämällä oikeudenmukaista päätöksentekoa koskevia sääntöjä. Ensinnäkin hän esitti, että jakavan oikeudenmukaisuuden oletus on yksinkertainen, sillä siinä ainoa tärkeä jakamista oikeuttava periaate on yksilöiden panostukset. Todellisuudessa jakoa oikeuttavat myös esimerkiksi tasa-arvo sekä se, että eniten tarvitsevat ansaitsevat enemmän hyötyä. Yksilöt painottavat näitä oikeudenmukaisen jakamisen periaatteita eri tilanteissa eri tavalla. Toiseksi hän esitti kuusi sääntöä, joiden perusteella yksilöt arvoivat päätöksenteon oikeudenmukaisuutta. Nämä ovat päätöksenteon johdonmukaisuus, harhattomuus (bias suppression), tarkkuus, korjattavuus, edustavuus ja eettisyys. Yksilöt painottavat myös näitä sääntöjä eri tavoin eri tilanteissa. Lind ja Tyler (1988) poikkeavat edeltävistä näkemyksistä siten, että heidän mukaansa päätöksenteon oikeudenmukaisuutta ei voi ymmärtää vain yksilön oman edun tavoittelun näkökulmasta. Sen lisäksi tarvittaisiin malli, jossa yksilö kannattaa päätöksentekoa, joka noudattaa hänelle tärkeän ryhmän tai yhteiskunnan arvoja. Ihminen identifioituu osaksi ryhmää tai yhteiskuntaa, ja oikeudenmukaisuuden kysymyksistä tulee tärkeitä, sillä päätökset koskevat kaikkia ryhmän jäseniä. Ryhmän päätöksenteko antaa myös tietoa yksilölle hänen asemastaan kyseisessä ryhmässä ja siten hänen itsetunnostaan.
Kohtelun oikeudenmukaisuuden kokemuksissa on kyse siitä, millä tavalla yksilö kokee tulleensa kohdelluksi päätöksentekotilanteissa. Bies ja Moag (1986) esittivät ensimmäistä kertaa empiiristä näyttöä siitä, että ihmiset tekevät oikeudenmukaista kohtelua koskevia päätelmiä siitä, kuinka heitä kohdellaan rekrytointitilanteessa. Keskeistä kohtelun oikeudenmukaisuuden kokemuksen kannalta on se, että yksilö kokee tulleen kohdelluksi arvokkaasti sekä se että hänelle puhutaan totuudenmukaisesti (Bies, 2015).
Colquitt, Greenberg ja Zapata-Phelan (2005) jakavat oikeudenmukaisuuden tutkimuksen historian neljään aaltoon. Ensimmäinen aalto on heidän mukaansa saanut alkunsa 1950-luvulla, jolloin tutkimus keskittyi jakavaan oikeudenmukaisuuteen. Toinen aalto taas sijoittuu vuosille 1975–95, jolloin tutkimus keskittyi päätöksenteon oikeudenmukaisuuteen. 1985 alkaneen kolmannen aallon
aikana mukaan on tullut kohtelun oikeudenmukaisuuden tutkimus. 2000-luvun aluilta alkanutta neljättä aaltoa he kutsuvat integroimisen vaiheeksi. Tutkimus on siis edennyt keskittyen aina yhteen näkökulmaan kerrallaan 2000-luvulle asti, jolloin tutkijat ovat tarkastelleet eri oikeudenmukaisuuden muotoja yhdessä.
Oikeudenmukaisuus organisaatiossa voidaan jakaa joko kahden (Sweeney & McFarlin, 1993), kolmen (Bies & Moag, 1986) tai neljän (Colquitt, 2001) dimension malleihin. Kahden dimension mallissa ovat jakava ja päätöksenteon oikeudenmukaisuus. Kolmen dimension malliin on näiden lisäksi luettu kohtelun oikeudenmukaisuus. Neljän ulottuvuuden mallissa kohtelun oikeudenmukaisuus jaetaan ihmissuhteiden oikeudenmukaisuuteen (interpersonal) ja tiedonvälityksen (informational) oikeudenmukaisuuteen. Näistä ensimmäinen viittaa esimieheltä saadun kohtelun reiluuteen ja jälkimmäinen siihen, jakavatko esimiehet tietoa alaisilleen tärkeistä asioista ja päätöksistä. On myös ehdotettu, että oikeudenmukaisuutta tulisi tarkastella yhtenä kokonaisuutena yhdistäen kaikki sen ulottuvuudet (Cropanzano & Ambrose, 2001) tai että yhdistetty oikeudenmukaisuus toimii yhteyttä välittävänä tekijänä eli mediaattorina vastemuuttujien vaikutusten ja eri oikeudenmukaisuuden muotojen välillä (Ambrose & Schminke, 2009). Integroitua, kahden faktorin ja kolmen faktorin oikeudenmukaisuuden malleja on kuitenkin haastettu sillä perusteella, että eri oikeudenmukaisuuden muodot ovat yhteydessä erilaisiin vastemuuttujiin tai ainakin eri vahvuisina samoihin vastemuuttujiin, jolloin kaikkien neljän oikeudenmukaisuuden muodon tutkiminen erikseen on mielekästä (Colquitt, Conlon, Wesson, Porter & Ng, 2001). Tämän tutkimuksen aineistossa ei ole kuitenkaan erotettu ihmissuhteiden oikeudenmukaisuutta ja informationaalista oikeudenmukaisuutta omiksi dimensioikseen.
Aiempi tutkimus oikeudenmukaisuudesta on perustunut oikeudenmukaisuuden ja työntekijän tuottavuuden, sitoutumisen, vaihtuvuuden, työtyytyväisyyden sekä työstressin yhteyksien selvittämiseen (Virtanen & Elovainio, 2018). Näitä tuoreempi tapa tutkia organisaation oikeudenmukaisuutta on tutkia sen yhteyksiä sekä fyysiseen että psyykkiseen terveyteen.
Elovainio, Kivimäki ja Vahtera (2002) ovat ehdottaneet, että työpaikalla koettu epäoikeudenmukaisuus olisi itsenäinen psykososiaalinen riskitekijä terveydelle. Heidän mukaansa päätöksenteon ja kohtelun epäoikeudenmukaisuus on yhteydessä heikompaan itsearvioituun terveyteen, psyykkiseen oireiluun sekä suurempaan määrään poissaoloja verrattuna niihin, jotka arvioivat työpaikkansa oikeudenmukaisuuden korkeaksi.
Fyysisten sairauksien osalta voidaan sanoa, että organisaation epäoikeudenmukaisuuden on havaittu olevan yhteydessä ainakin suurempaan sydän- ja verisuonisairauksien ja niihin kuolemisen riskiin sekä korkeampaan pitkäkestoisen tulehduksen merkkiaineiden pitoisuuteen (Elovainio, Heponiemi, Sinervo & Magnavita, 2010). Päätöksenteon ja kohtelun epäoikeudenmukaisuuden on todettu olevan yhteydessä suurempaan määrään masennusdiagnooseja (Grynderup ym., 2013; Ylipaavalniemi ym., 2005), suurempaan määrään sairauspoissaoloja (Elovainio, Kivimäki, Steen & Vahtera, 2004; Head ja muut, 2007; Kivimäki, Elovainio, Vahtera & Ferrie, 2003), psyykkiseen oireiluun (Ferrie ym., 2006, Kivimäki ym., 2003), heikompaan itsearvioituun terveydentilaan (Kivimäki ym., 2003; Kivimäki ym., 2004) sekä uniongelmiin ja niistä aiheutuvaan psyykkiseen oireiluun ja heikkoon itsearvioituun terveyteen (Elovainio, Kivimäki, Vahtera, Keltikangas-Järvinen & Virtanen, 2003). Kivimäen, Vahteran, Elovainion, Virtasen ja Siegristin (2007) tutkimuksessa matalan päätöksenteon ja kohtelun oikeudenmukaisuuden yhteydet heikkoon itsearvioituun terveyteen, masennuksen esiintyvyyteen sekä psyykkiseen oireiluun eivät olleet johdonmukaisia, mutta näistä kahdesta oikeudenmukaisuuden muodoista yhdistetty muuttuja oli yhteydessä kaikkiin mainittuihin vastemuuttujiin. Lisäksi Kivimäki, Elovainio, Vahtera, Virtanen & Stansfeld (2003) löysivät yhteyden matalan päätöksenteon oikeudenmukaisuuden ja sairaalassa työskentelevien naisten psykiatristen häiriöiden välillä. Tätä yhteyttä ei kuitenkaan löytynyt matalan kohtelun oikeudenmukaisuuden ja näiden naisten psykiatristen häiriöiden välillä. Suurempi jakava oikeudenmukaisuus on yhteydessä vähäisempään määrään depressio-oireita ja sairauspoissaoloja (Ybema & Van den Bos, 2010) sekä parempaan psykososiaaliseen terveyteen (Liljegren & Ekberg, 2009).
Jakava ja päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus ovat yhteydessä uupumukseen, ahdistuneisuuteen ja masennukseen itsenäisesti sekä niin, että jakava oikeudenmukaisuus moderoi päätöksenteon oikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun yhteyttä (Tepper, 2001). Francisin & Barlingin (2005) tutkimuksessa havaittiin, että kaikki kolme oikeudenmukaisuuden muotoa ovat erikseen, mutta eivät yhteisvaikutuksellisesti yhteydessä psyykkiseen kuormittuneisuuteen. Harveyn ja muiden (2017) katsauksen mukaan epäoikeudenmukaisuuden ja tavanomaisten psyykkisten ongelmien yhteydestä on kohtalaisen vahvaa näyttöä päätöksenteon ja kohtelun epäoikeudenmukaisuuksien kohdalla. Tästä yhteydestä jakavan epäoikeudenmukaisuuden suhteen on tehty huomattavasti vähemmän tutkimusta. Kuitenkin edellä esitetyt esimerkit viittaavat siihen,
että myös jakava epäoikeudenmukaisuus olisi merkittävä riskitekijä ja olisi syytä kerätä lisänäyttöä ottamalla se tutkimuksessa mukaan mahdolliseksi riskitekijäksi.
1.3. Stressi psyykkisen oireilun selittäjänä
Jo antiikin Kreikan aikaan oltiin tietoisia stressistä ja sen mahdollisista vaikutuksista. Stressiä on tutkittu ja määritelty useiden eri tutkijoiden toimesta. Selye (1936) löysi ensimmäisenä tutkijana stressin ja terveyden välisen yhteyden sekä muodosti stressin ensimmäisen selkeän määritelmän.
Selyen mukaan stressi on ihmisen kehon epäspesifinen vastaus mihin tahansa siihen kohdistuvaan vaatimukseen. (Fink, 2009). Myöhemmin stressiä ovat määritelleet muun muassa Lazarus (1966), Lazarus ja Folkman (1984), Karasek ja Theorell (1990) sekä Siegrist (1996). Nykyisin yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan: “Stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät” (Mattila, 2018). Stressireaktion katsotaan johtuvan yksilön suhtautumisesta tilanteeseen ja tilanteen tai ärsykkeen tulkitsemisesta stressaavaksi. Stressireaktio voi olla seurausta niin positiivisesta kuin negatiivisestakin tilanteesta tai muutoksesta, jos yksilön voimavarat eivät ole riittävät tilanteeseen sopeutumiseen. Stressi ei aina ole haitallista, mutta etenkin pitkittyessään sillä voi olla vakaviakin seurauksia niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen. (Mattila, 2018; Weinberg & Creed, 2000; McEwen, 1998; Siegrist, 2008.)
Nykyaikaisimpiin stressiteorioihin kuuluva voimavarojen säilyttämisteoria (conservation of resources theory) (Hobfoll, Halbesleben, Neveu & Westman, 2018) on yksi tutkimuksemme taustateorioita. Sen keskeisenä väitteenä on, että yksilöt pyrkivät säilyttämään, suojelemaan ja hankkimaan erilaisia voimavaroja (Hobfoll, 1989). Voimavarat Hobfoll (1988, s. 26) määrittelee
”yksilön arvostamiksi esineiksi, henkilökohtaisiksi ominaisuuksiksi, olosuhteiksi tai energiaksi taikka – – keinoiksi saavuttaa nämä esineet, henkilökohtaiset ominaisuudet, olosuhteet tai energiat”. Ihmisen arvostamia esineitä voivat olla aineelliset objektit kuten talo tai auto. Yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet voivat suojata stressiltä esimerkiksi siten, kuinka hän tulkitsee tapahtumia tai kuinka suotuisina hän kokee tapahtumat. Olosuhteita voivat olla esimerkiksi pysyvä työpaikka tai vakituinen parisuhde. Olosuhteet voivat vaikuttaa stressin sietokykyyn niiden kautta saavutettujen roolien myötä (esim. työntekijä tai kumppani). Energian eri muodot voimavaroina
voivat tarkoittaa esimerkiksi aikaa tai rahaa. Näiden energiaresurssien avulla ihminen voi hankkia itselleen muita voimavaroja. Myös sosiaalinen tuki ja sosiaaliset suhteet voidaan nähdä voimavaroina, jos ne edesauttavat muiden arvostettujen voimavarojen hankkimisessa tai niiden säilyttämisessä. (Hobfoll, 1989.) Voimavarat voivat siis itsessään olla yksilölle arvokkaita tai niitä voidaan käyttää välillisesti muiden arvostettujen voimavarojen tavoittelemiseen.
Voimavarojen säilyttämisteoriassa on kaksi pääperiaatetta. Voimavarojen menettäminen on merkityksellisempää kuin niiden saaminen, sillä menetykset vaikuttavat yleensä yksilöön nopeammin kuin voimavarojen saaminen. Toiseksi yksilön tulee saada ja hankkia voimavaroja, jotta hänellä on riittävästi resursseja mahdollisten menetysten varalle ja niistä toipumiseen.
Yksilöt, joilla on paljon voimavaroja, kestävät menetyksiä paremmin. Yksilöt, joilla puolestaan on vähän resursseja, ovat alttiimpia resurssien menetyksille ja heille on myös haasteellisempaa hankkia uusia resursseja. (Hobfoll, 2012.)
Menetykset ovat keskeisiä stressin aiheuttajia, sillä ne uhkaavat identiteettiä tai arvokkaana pitämiämme asioita (Hobfoll, 1988). Siten todellinen tai mahdollinen voimavarojen menettäminen yksinään riittää aiheuttamaan stressiä (Hobfoll, 1989). Menetykset voivat olla koettuja tai ympäristön objektiivisia yksilöihin vaikuttavia tiloja. Tässä mielessä voimavarojen säilyttämisteoria siis yhdistää sekä yksilön kognitiivisiin tekijöihin että ympäristötekijöihin keskittyvät stressiteoriat. Lisäksi stressiä voi aiheuttaa myös voimavarojen saavuttamisen vaikeudet tai sen epäonnistuminen merkittävien ponnistelujen jälkeen (Hobfoll ym., 2018).
Voimavarojen menettämisen uhka voi varsinkin pitkittyessään aiheuttaa ahdistusta ja stressiä ja näin olla yhteydessä psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin (Hobfoll ym., 2018). Tutkimuksemme näkökulman mukaan sosiaalisen tuen puute voi lisätä jo olemassa olevaa epäoikeudenmukaisuudesta johtuvaa stressiä, kun taas sosiaalisen tuen saaminen voi vähentää sitä.
1.4. Mielenterveys ja psyykkinen oireilu
Yksilön terveys on fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin kokonaisuus, ei vain sairauksilta välttymistä. Myös hyvä mielenterveys on enemmän kuin mielenterveyden häiriöiden puuttumista. Hyvällä mielenterveydellä tarkoitetaan hyvinvoinnin tilaa, jossa ihminen pystyy
näkemään omat kykynsä sekä selviytymään elämään kuuluvista haasteistaan sekä työskentelemään ja ottamaan osaa yhteisöjensä toimintaan. (WHO, 2013.) Mielenterveys voidaan määritellä myös seuraavasti: “inhimillisen olemassaolon tila, jonka keskeisiä osa-alueita ovat itsetunto, itsenäisyys, sopeutumis-, toiminta- ja ongelmanratkaisukyky sekä kyky tyydyttäviin ihmissuhteisiin ja virkistäytymiseen” (Lääketieteen sanasto, 2019). Mielenterveyden häiriintymisestä on kyse, jos henkilön mieliala, tunteet, ajatukset ja/tai käytös vaikuttaa haitallisesti henkilön toimintakykyyn, ihmissuhteisiin tai aiheuttaa kärsimystä. Mielenterveyden häiriöiden määrittely ei ole yksinkertaista, sillä kaikkien ihmisten elämään kuuluu ajoittain psyykkisiä oireita.
Pitkittyessään psyykkiset oireet kuten unettomuus, mielialan lasku, ahdistuneisuus tai esimerkiksi pelot, voivat liittyä erilaisiin kliinisiin mielenterveyden häiriöihin. Kun psyykkiset oireet rajoittavat yksilön elämää huomattavasti ja niistä tulee pitkäkestoisia, on kyse mielenterveyden häiriöstä. (Huttunen, 2017.)
Psyykkistä hyvinvointia voidaan mitata muun muassa General Health Questionnaire -kyselyllä (GHQ). Sillä mitataan yksilön psyykkisen hyvinvoinnin eri osa-alueita. GHQ-kyselyillä tavoitetaan ahdistuneisuuden, masentuneisuuden, sosiaalisen toimintakyvyn, itseluottamuksen ja itsetunnon osa-alueita. Näiden kyselyiden avulla voidaan tavoittaa niin psyykkisen hyvinvoinnin kuin psyykkisen oireilunkin ilmentymiä. (Werneke, Goldberg, Yalcin & Üstün, 2000.) Psyykkisellä oireilulla tarkoitetaan tässä yhteydessä yksilön ahdistuneisuuden ja masentuneisuuden kokemuksia, koettua sosiaalisen toimintakyvyn, itseluottamuksen ja/tai itsetunnon laskua. Psyykkistä oireilua ilmentävät vastaukset voivat sisältää myös kliinisiä diagnosoituja mielenterveydenhäiriöitä, joita GHQ-12-kyselyllä ei kuitenkaan tavoiteta. GHQ- 12:lla ei voida tunnistaa kliinisiä mielenterveyden häiriöitä, koska kliinisillä mielenterveyden häiriöiden diagnooseilla on omat kriteerit, joiden mukaan häiriöt voidaan tunnistaa. (Hankins, 2008b.)
Keskeisenä mekanismina epäoikeudenmukaisuuden ja pahoinvoinnin välillä on pidetty kielteisiä tunteita (Virtanen & Elovainio, 2018). Oletamme voimavarojen säilyttämisteorian mukaisesti, että kielteiset tunnekokemukset voivat kuluttaa yksilön voimavaroja. Epäreilu kohtelu voisi viestiä yksilölle siitä, että häntä ei arvosteta. Epäoikeudenmukaisuus voi myös tuottaa epävarmuutta tulevaisuudesta. Näin epävarmuudesta aiheutunut ahdistuneisuus ja arvottomuuden kokemukset voisivat ilmetä GHQ-12 mukaisena psyykkisenä oireiluna.
1.5. Työtovereilta saatu sosiaalinen tuki psyykkisen oireilun moderaattorina
Sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitys ihmisen selviytymiselle on tunnistettu aina Darwinin ajoista saakka. Useat nykyajan tutkijat ovat määritelleet yhtä sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoa, sosiaalista tukea, sekä kehittäneet erilaisia teorioita sen taustalle. Sosiaalista tukea on määritelty muun muassa henkilön kokemukseksi siitä, että hänestä välitetään, hänen kokemukseensa siitä, että häntä arvostetaan tai että hän kokee kuuluvansa viestintäverkostoon, jolla on yhteinen tavoite (Cobb, 1976). Sosiaaliselle tuelle tunnusomaista on kaksisuuntainen vuorovaikutus yksilöiden välillä. Sosiaalisen tuen katsotaan kattavan niin vahvoja läheisiä kuin vähemmän vahvojakin ihmissuhteita. Siihen voidaan kuitenkin laajemmassa käsityksessä sisällyttää myös yhteiskunnallisten rakenteiden merkitys. (Sarason & Sarason, 2009.) Esimerkiksi lapsen ja hänen vanhempansa välistä suhdetta voidaan pitää sosiaalisena tukena (Bowlby, 1982) kun taas yhteisöllisenä tukena voidaan pitää poliisien tai palokuntien toimintaa. Sosiaalista tukea pidetään huomattavan vakaana ajasta ja tilanteesta riippumatta (Sarason & Sarason, 2009).
Jo 70-luvulla Cobb (1976) totesi tutkimuksissaan sosiaalisen tuen vaikuttavan terveyteen tutkittavien stressinsiedon kautta. Tutkittavat, joilla ei katsottu olevan sosiaalista tukea tutkimuksen aikana sairastuivat useammin kuin tutkittavat, joilla oli tyydyttäviä ihmissuhteita ympärillään. Sosiaalinen tuki toimii ikään kuin puskurina tai suojana, kun ihminen stressaantuu (Sarason & Sarason, 2009).
Työtovereiden sosiaalisella tuella tarkoitetaan sosiaalista tukea työyhteisössä, jota henkilö saa työtovereilta. Tähän ei katsota kuuluvan esimieheltä saatavaa sosiaalista tukea. Rousseau, Salek, Aubé & Morin (2009) toteavat tutkimuksessaan, että työtovereiden sosiaalinen tuki moderoi niin jakavan kuin päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden yhteyttä psyykkiseen oireiluun (psychological distress). Moderoivalla muuttujalla tarkoitetaan sellaista muuttujaa, joka muuntaa kahden muun muuttujan välistä yhteyttä joko voimistaen tai heikentäen sitä. Heidän tutkimuksensa mukaan työtovereiden korkea sosiaalinen tuki vaikuttaa heikentävästi epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun yhteyteen. Rousseau ym. (2009) tutkivat vankilahenkilökunnan kokemaa epäoikeudenmukaisuutta (jakava ja päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus) ja sen yhteyksiä psyykkiseen oireiluun sekä sitä, moderoiko työtovereiden sosiaalinen tuki tai työn autonomia tätä yhteyttä. Heidän tutkimuksessaan työtovereiden sosiaalinen tuki sekä työn autonomia moderoivat
yhteyttä päätöksenteon oikeudenmukaisuuden osalta, mutta jakavan oikeudenmukaisuuden kohdalla yhteyttä moderoi vain sosiaalinen tuki. Näiden tulosten perusteella he päättelivät, että työtovereiden tarjoama sosiaalinen tuki suojaa työntekijää, kun hän kokee organisaation päätöksentekemisen ja palkkioiden jakautumisen epäoikeudenmukaisiksi. (Rousseau ym., 2009.) Voimavarojen säilyttämisteorian mukaan sosiaalinen tuki toimii kahdella tavalla: Kasvattamalla yksilön potentiaalisten voimavarojen määrää sekä vahvistamalla yksilöllä jo olevia voimavaroja (Hobfoll, 1988). Voimavarojen säilyttämisteorian periaatteiden mukaisesti yksilöt pyrkivät menetysten seurauksena paikkaamaan menetyksiä turvautumalla muihin käytössä oleviin voimavaroihin (Hobfoll, 1989). Tästä syystä eräs tapa korvata epäoikeudenmukaisuudesta aiheutuvia voimavarojen menetyksiä työpaikalla voisi olla tukeutuminen työtovereihin.
Työtovereiden tarjoama sosiaalinen tuki voi olla muodoltaan hyvin laaja-alaista. Työtovereita tukeva ilmapiiri toimii siten “voimavarakaravaanina”, joka suojaa ja kehittää useita eri voimavaroja (Hobfoll ym., 2018).
1.6. Tutkimuksen tavoitteet, tutkimuskysymykset ja hypoteesit
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen yhteys epäoikeudenmukaisuudella on psyykkiseen oireiluun työympäristössä. Tutkimusongelma on jaettu kolmeen tutkimuskysymykseen:
1. Onko koetun epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välillä yhteyttä?
2. Onko vähäinen työtovereiden sosiaalinen tuki yhteydessä psyykkiseen oireiluun?
3. Moderoiko sosiaalinen tuki koetun epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä?
Hypoteesimme tutkimuksen tuloksiksi ovat seuraavat:
H1: Epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välillä on yhteys.
H01: Epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välillä ei ole yhteyttä.
H2: Vähäinen työtovereiden sosiaalinen tuki on yhteydessä psyykkiseen oireiluun.
H02: Vähäinen työtovereiden sosiaalinen tuki ei ole yhteydessä psyykkiseen oireiluun.
H3: Sosiaalinen tuki moderoi epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun yhteyttä siten, että suurempi sosiaalinen tuki heikentää epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä.
H03: Sosiaalinen tuki ei moderoi epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun yhteyttä.
Tutkimuksemme aineisto on osa Kunta10-tutkimusaineistoa. Tästä tutkimusaineistosta on julkaistu aiemmin artikkeleita, joissa on tutkittu mm. organisaation oikeudenmukaisuuden arviointia, työn hallinnan kokemusta ja ammatillista rasitusta (Elovainio, Kivimäki & Helkama, 2001), oikeudenmukaisuuden yhteyttä terveyteen (Kivimäki, Elovainio, Vahtera & Ferrie, 2003), oikeudenmukaisuuden yhteyttä psyykkisiin häiriöihin (Kivimäki, Elovainio, Virtanen & Stansfeld, 2003) sekä työn kuormittavuutta eri ammattiryhmissä (Junnonen ym., 2019).
2. Aineisto ja menetelmät
Kunta10-tutkimus on toteutettu kyselytutkimuksena. Sen tarkoituksena on selvittää: ”kunta-alan henkilöstön työtä ja työssä tapahtuvia muutoksia sekä niiden vaikutuksia henkilöstön terveyteen ja hyvinvointiin” (Työterveyslaitos, päiväämätön). Tutkimukseen on osallistunut vuosien aikana kuusi yli 100 000 asukkaan kaupunkia sekä viisi niiden lähellä sijaitsevaa kaupunkia; Espoo, Helsinki, Vantaa, Tampere, Turku, Oulu, Raisio, Nokia, Valkeakoski, Naantali ja Virrat. Kunta10- tutkimuksen osallistujiin kuuluu n. 90 000 tutkimukseen osallistuvien kuntien työntekijää.
(Työterveyslaitos, päiväämätön.) Tutkimuksemme on asetelmaltaan etenevä pitkittäinen (prospective) kohorttitutkimus, sillä siinä tutkittavat kuntatyöntekijät ovat vastanneet samaan kyselyyn kahdella mittauskerralla.
2.1. Osallistujat
Tutkimusaineistomme koostuu Suomen julkisen sektorin työntekijöiden Kunta10- tutkimusaineiston vuosien 2008 ja 2012 kyselyyn osallistuneiden henkilöiden vastauksista.
Mukana tutkimuksessa on 10 kaupunkia, joista 5 on yli 100 000 asukkaan kaupunkeja (Espoo, Vantaa, Tampere, Turku ja Oulu) ja 5 näiden kaupunkien lähikuntia (Valkeakoski, Raisio, Nokia, Virrat ja Naantali). Tutkimuksessa on edustettuina satoja eri ammatteja julkiselta sektorilta.
Ensimmäisellä mittauskerralla vastausprosentti oli 70.5% ja toisella mittauskerralla 69.0%.
Ensimmäiseen kyselyyn vastanneita ja toisen kyselyn aikaan samassa työpaikassa työskenteleviä oli 27717, joista molempiin kyselyihin vastanneita oli 22775 (82.2%).
2.2. Organisaation epäoikeudenmukaisuus, työtovereiden sosiaalinen tuki ja psyykkinen oireilu
Jakavan epäoikeudenmukaisuuden muuttuja on muodostettu ponnistusten ja panostusten epätasapainoa selvittävällä neljällä kysymyksellä, joihin on käytetty lyhennettyä versiota 10- kohtaisesta Siegristin, Wegen, Pühlhoferin ja Wahrendorfin (2009) standardimittarista.
Ensimmäisessä kysymyksessä selvitetään tutkittavien työhön panostettuja voimia ja kykyjä.
Kolme muuta kysymystä koskevat panostuksesta saatuja vastineita. Jakavan epäoikeudenmukaisuuden muuttuja on rakennettu siten, että panostus on jaettu palkitsevuutta mittaavien kysymysten keskiarvolla (Kivimäki, Vahtera, Elovainio, Virtanen & Siegrist, 2007).
Mitä suurempi arvo, sitä suurempaa epäoikeudenmukaisuuden kokemusta se ilmentää. Mittari ei siis ole suoraan peräisin jakavan oikeudenmukaisuuden ja Adamsin epäoikeudenmukaisuuden teoriasta, vaan sille läheisestä Siegristin (1996) panostusten ja palkkioiden epätasapainon teoriasta.
Epidemiologisessa tutkimuksessa sitä on kuitenkin pidetty sopivana vastineena varsinaiselle jakavan oikeudenmukaisuuden mittarille (Greenberg, 2010).
Päätöksenteon (procedural) ja kohtelun (relational) epäoikeudenmukaisuuden muuttujat on muodostettu noudattamalla Moormanin (1991) tapaa. Molemmat muuttujat on rakennettu vastausten keskiarvoista, joiden suurempi arvo tarkoittaa työntekijän kokemusta suuremmasta
epäoikeudenmukaisuudesta. Päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden väittämiä on 7 (Likert- asteikon arvot välillä 1 = täysin samaa mieltä ja 5 = täysin eri mieltä) ja kohtelun epäoikeudenmukaisuutta koskevia väittämiä 6 (Likert-asteikon arvot välillä 1 = täysin samaa mieltä ja 5 = täysin eri mieltä).
Työtovereiden sosiaalista tukea on mitattu kahdella kysymyksellä (Likert-asteikon arvot välillä 1
= täysin samaa mieltä ja 5 = täysin eri mieltä). Kysymykset käännettiin ennen keskiarvon laskemista, jotta suurempi arvo ilmentää suurempaa sosiaalista tukea.Epäoikeudenmukaisuuksien muotojen ja työtovereiden sosiaalisen tuen muuttujien kysymykset on koottu taulukkoon 1.
Taulukko 1.
Epäoikeudenmukaisuuden ja työtovereiden sosiaalisen tuen muuttujat.
KA
KH
Cronbachin alfa
Jakava epäoikeudenmukaisuus 1.52 0.53 0.67 a
1. Kuinka paljon koet panostavasi kykyjäsi ja voimiasi työhön
2. Kuinka paljon koet saavasi itsellesi vastinetta työstäsi tuloina, työsuhde-etuina yms.
3. Kuinka paljon koet saavasi itsellesi vastinetta työstäsi tunnutuksena ja arvostuksena
4. Kuinka paljon koet saavasi itsellesi vastinetta työstäsi henkilökohtaisena tyydytyksenä
Päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus 2.79 0.90 0.93
1. Päätökset tehdään oikean tiedon perusteella
2. Epäonnistuneet päätökset voidaan purkaa tai niitä voidaan muuttaa
3. Kaikki asianosaiset ovat edustettuina päätöksiä tehtäessä
4. Tehdyt päätökset ovat johdonmukaisia
5. Kaikilla on oikeus sanoa mielipiteensä itseään koskevissa asioissa
6. Päätösten vaikutuksia seurataan ja niistä tiedotetaan
7. Päätösten perusteista saa halutessaan lisätietoa
Kohtelun epäoikeudenmukaisuus 2.24 0.93 0.93
1. Esimieheni kunnioittaa alaistensa mielipiteitä tärkeissä asioissa
2. Esimieheni henkilökohtaiset mieltymykset eivät vaikuta häiritsevästi hänen päätöksiinsä
3. Esimieheni tiedottaa riittävän ajoissa tehdyistä päätöksistä ja niiden vaikutuksista 4. Esimieheni kohtelee alaisiaan ystävällisesti
ja huomaavaisesti
5. Esimieheni kunnioittaa työntekijän oikeuksia
6. Esimieheeni voi luottaa
Työtovereiden sosiaalinen tuki 3.54 0.96 0.87 b
1. Työpaikallamme ihmisiin voi todella luottaa
2. Työpaikallamme vallitsee avoin toverihenki, jota ilmentää keskinäinen avuliaisuus
a Jakavan epäoikeudenmukaisuuden alfa-arvo on laskettu palkitsevuutta mittaavista kysymyksistä.
b Työtovereiden sosiaalisen tuen kysymyksissä on käytetty standardoitua alfa-arvoa, jota suositellaan käytettäväksi kahden kysymyksen mittareissa (Eisinga, te Grotenhuis & Pelzer, 2013).
Psyykkistä oireilua on selvitetty GHQ-12-mittarilla. Jokaisessa 12 kysymyksessä on neljä vastausvaihtoehtoa, joissa pienet arvot kuvastavat vähempää psyykkistä oireilua, kun taas suuret arvot kuvastavat suurempaa psyykkistä oireilua. Pisteytys on tehty niin, että kaksi pienintä arvoa on koodattu 0:ksi ja kaksi suurinta arvoa 1:ksi (0-0-1-1). Tämän jälkeen kaikki 12 kysymystä on laskettu yhteen yksilölliseksi yhteispistemääräksi, joka saa arvoja välillä 0-12. Tutkittavat on jaettu psyykkisesti oireileviksi (1) ja ei psyykkisesti oireileviksi (0) yhteispistemäärän perusteella käyttäen katkaisurajaa ¾ (Holi, Marttunen & Aalberg, 2010).
2.3. Tausta- ja elämäntapamuuttujat
Taustamuuttujina ovat ikä, sukupuoli, koulutustaso ja siviilisääty. Ikä on otettu mukaan malleihin jatkuvana muuttujana. Sukupuoli on koodattu siten, että miehille on annettu arvo 0 ja naisille 1.
Ammatillista koulutusta on kysytty 7 kysymyksellä, jotka on luokiteltu kolmeen tasoon.
Peruskoulutukseen on sisällytetty vastaus “ei ammatillista koulutusta”; toisen asteen koulutukseen on puolestaan sisällytetty “ammattikurssi (väh. 4 kk)”, “oppisopimuskoulutus”, “ammattikoulu”
ja “opistotason koulutus”; korkeakoulututkintoon on sisällytetty “ammattikorkeakoulu” ja
“yliopisto- tai korkeakoulututkinto”. Siviilisäädyn luokittelussa on käytetty kaikkia kysyttyjä 5 luokkaa: “naimaton”, “naimisissa”, “avoliitossa”, “eronnut tai asumuserossa” ja “leski”.
Elämäntapatekijöiksi on valittu alkoholin riskikäyttö, tupakointi ja liikunnan määrä. Alkoholin kulutusta on kysytty kolmella kysymyksellä koskien oluen ja viinin kulutuksen määrää viikossa sekä väkevien alkoholijuomien kulutusta kuukausitasolla. Alkoholin kulutus on muutettu annoksiksi viikossa ja laskettu yhteen. Jako kahteen luokkaan on tehty siten, että miehillä riskirajana on käytetty 24 ja naisilla 16 viikkoannosta. Nämä rajat vastaavat suurta riskitasoa (Alkoholiongelmaisten hoito: Käypä hoito –suositus, 2018). Lisäksi tutkittavilta on kysytty, ovatko he sammuneet alkoholin käytön yhteydessä viimeisen vuoden aikana (Likert-asteikon arvot välillä 0 = en kertaakaan ja 5 = 7 kertaa tai useammin). Jos henkilöllä on 2 tai enemmän sammumiskertaa vuodessa, katsotaan tämä alkoholin riskikäytöksi. Tupakoinnin osalta vastaajat on jaettu henkilöihin, jotka eivät ole koskaan polttaneet tupakkaa ja heihin, jotka tupakoivat tai ovat joskus tupakoineet. Liikunnan osalta tutkittavat ovat arvioineet liikuntansa määrää ja rasittavuutta kuluneen vuoden aikana verraten sitä kävelyä, reipasta kävelyä, kevyttä juoksua ja reipasta juoksua vastaavaan liikunnan määrään viikkotasolla. Vastaukset on muunnettu lepoaineenvaihdunnan kerrannaisiksi (MET). Met/vk = 14 vastaa noin 150 minuuttia kohtuukuormitteista liikuntaa (Griffiths ym., 2014), joka vastaa liikunnan vähimmäismäärän suosituksia Suomessa (Liikunta: Käypähoitosuositus, 2016). Elämäntapamuuttujat on koodattu niin, että oletettavasti suurempi riski (alkoholin riskikäyttö, tupakointi ja liian vähäinen liikunta) psyykkiselle oireilulle on koodattu arvoksi 1 ja vertailuryhmälle arvoksi 0.
2.4. Tilastolliset menetelmät
Tutkimusaineiston tilastollinen analyysi tehtiin SPSS v25 -ohjelmalla. Epäoikeudenmukaisuuden yhteyttä psyykkiseen oireiluun tutkittiin käyttämällä analyysimenetelmänä binaarista logistista regressiota. Epäoikeudenmukaisuuden muotojen ja sosiaalisen tuen moderaatiota psyykkiseen
oireiluun tutkittiin käyttämällä analyysimenetelmänä mallia 1 SPSS:n PROCESS v3.4 -lisäosasta (Hayes, 2018).
Binaarinen logistinen regressio on yleistetty lineaarinen malli, jossa vastemuuttuja on kategorinen ja voi saada joko arvon 0 (ei psyykkistä oireilua) tai 1 (psyykkisesti oireileva). Logistisessa regressiossa voidaan tutkia, kuinka ennustemuuttujat vaikuttavat psyykkisen oireilun todennäköisyyteen. Yhden yksikön muutos ennustemuuttujassa joko kasvattaa tai laskee riskiä psyykkiselle oireilulle. Tarkemmin ottaen riskin sijasta tulisi puhua vedonlyöntisuhteiden osamäärästä (odds ratio, OR), mutta vedonlyöntisuhteiden osamäärän vaikutuksen ja psyykkisen oireilun esiintyvyyden ollessa riittävän pieniä, vedonlyöntisuhteiden osamäärä approksimoi riskisuhdetta (risk ratio, RR) (Davies, Crombie & Tavakoli, 1998). Riskisuhde on vedonlyöntisuhteiden osamäärää helpommin tulkittavissa, sillä se tarkoittaa riskitekijälle altistuneiden (esim. epäoikeudenmukaisuuden kokeminen) suurempaa tai pienempää riskiä vastemuuttujan arvolle 1 (psyykkisesti oireileva). Riittävän pieni esiintyvyys on 30%, jos vedonlyöntisuhteiden osamäärä jää alle 3 (kun OR > 1) (Davies, Crombie & Tavakoli, 1998).
Tutkimuksessamme esiintyvyys psyykkiselle oireilulle vuonna 2008 on 22.4% ja vuonna 2012 20.4%, joten vedonlyöntisuhteiden osamäärien tulkitseminen riskisuhteina on hyväksyttävissä rajoissa.
Menetelmällisesti olemme tarkastelleet epäoikeudenmukaisuuden ja matalan sosiaalisen tuen yhteyttä ensimmäisellä mittauskerralla 2008 psyykkiseen oireiluun toisella mittauskerralla 2012.
Vastaavasti moderaatiota on selvitetty tarkastelemalla epäoikeudenmukaisuuden ja työtovereiden sosiaalisen tuen yhdysvaikutusta ensimmäisellä mittauskerralla psyykkiseen oireiluun toisella mittauskerralla. Ensimmäisen mittauskerran psyykkinen oireilu on vakioitu malleissa. Näin on mahdollista tarkastella riskitekijöille altistumisen esiintymistä ja määrää ennen psyykkisen oireilun ilmaantumista. Lisäksi olemme vakioineet useita taustamuuttujia ensimmäisellä mittauskerralla poistaakseen niiden sekoittavan vaikutuksen keskeisten muuttujien välisiin yhteyksiin.
Mittauskertojen välillä voi tapahtua muutoksia epäoikeudenmukaisuuden kokemuksissa ja työtovereilta saadussa sosiaalisessa tuessa, minkä takia eri mittauskertojen välisen korrelaation tutkiminen on syytä huomioida. Esimerkiksi Adams (1965) ehdotti jo oikeudenmukaisuuden teorian varhaisissa muotoiluissaan, että yksilöt pyrkivät vaikuttamaan palkkioiden ja panostusten
väliseen epäsuhtaan eri keinoin ja palauttamaan ne tasapainoon vähentääkseen epäoikeudenmukaisuudesta aiheutunutta jännitettä.
Aineistossa on suhteellisen vähän puuttuvia arvoja. Esimerkiksi kolme muuttujaa, joista puuttuu eniten arvoja ovat alkoholinriskikäyttö (2,3%), päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus (1,5%) ja jakava epäoikeudenmukaisuus (0,9%). Näitä muuttujia mittaaviin kysymyksiin vastaaminen tai vastaamatta jättäminen voi mahdollisesti riippua toisista muuttujista, kuten esimerkiksi sukupuolesta tai koulutustasosta. Nämä muuttujat on kuitenkin otettu mallissamme huomioon, joten voidaan melko varmasti todeta, että puuttuvat arvot puuttuvat satunnaisesti (missing at random) (Bhaskaran & Smeeth 2014). GHQ-12-mittarissa puuttuvat arvot voisivat mahdollisesti puuttua systemaattisesti niin, että paljon oireilevat eivät vastaa kysymyksiin.
Standardipisteytystavan mukaan puuttuvia arvoja ei kuitenkaan tullut, sillä yksittäisissä kysymyksissä puuttuvat arvot on koodattu 0:ksi. Analyysia varten on poistettu tutkittavat, joilla on ollut puuttuvia arvoja yhdessäkään keskeisessä muuttujassa. Poistettuja tilastoyksiköitä oli kaikkiaan 1442, joka on noin 6% koko aineistosta.
3. Tulokset
Tutkittavista (n = 22 775) miehiä oli 4747 (20.8%) ja naisia 18028 (79.2%). Vastaajien keski-ikä oli 46.13 vuotta ja heidän ikänsä vaihteli 19–64 vuoden välillä. Peruskoulun käyneitä oli 770 (3.4%), toisen asteen koulutuksen suorittaneita 12953 (56.9%) ja korkeakoulutettuja heistä oli 8828 (38.8%). Siviilisäädyltään naimisissa olevia oli 13833 (60.7%), avoliitossa 3361 (14.8%), naimattomia 2517 (11.1%), eronneita 2608 (11.5%) ja leskiä 299 (1.3%). Alkoholin riskikäyttäjiä oli 1081 (4.7%), tupakoivia 7121 (31.3%) ja alle suositeltujen liikuntamäärien liikkuvia 5215 (22.9%).
Epäoikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen tuen keskinäiset korrelaatiot on esitelty taulukossa 2.
Epäoikeudenmukaisuuden eri muodot korreloivat positiivisesti keskenään sekä itsensä kanssa molemmilla mittauskerroilla että toisten epäoikeudenmukaisuuden muotojen kanssa molemmilla mittauskerroilla. Työtovereiden sosiaalinen tuki taas korreloi kaikkiin epäoikeudenmukaisuuden
muotoihin negatiivisesti, mutta se korreloi positiivisesti työtovereiden sosiaaliseen tukeen toisella mittauskerralla. Kaikki korrelaatiot jäävät melko pieniksi tai korkeintaan kohtalaisiksi.
Taulukko 2.
Epäoikeudenmukaisuuden muotojen ja sosiaalisen tuen keskinäiset korrelaatiot eri mittauskerroilla.
1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8.
1. Jakava epäoikeudenmukaisuus 2008 2. Päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus
2008
.282 3. Kohtelun epäoikeudenmukaisuus 2008 .300 .513
4. Työtovereiden sosiaalinen tuki 2008 -.297 -.415 -.489 5. Jakava epäoikeudenmukaisuus 2012 .411 .190 .200 -.219 6. Päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus
2012
.193 .479 .296 -.263 .308 7. Kohtelun epäoikeudenmukaisuus 2012 .184 .289 .396 -.306 .351 .504
8. Työtovereiden sosiaalinen tuki 2012 -.190 -.270 -.300 .496 -.328 -.403 -.492 Kaikki esitetyt Pearsonin korrelaatiokertoimet ovat tilastollisesti merkitseviä p < .001 tasolla.
3.1. Epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välinen yhteys
Eri epäoikeudenmukaisuuden muotojen ja psyykkiseen oireilun yhteyttä selvitettiin binaarisella logistisella regressiomallilla. Jokaista epäoikeudenmukaisuuden muotoa tarkasteltiin omassa mallissaan. Taustamuuttujina malleissa olivat ensimmäisen mittauskerran psyykkinen oireilu, ikä, sukupuoli, koulutustaso, siviilisääty, tupakointistatus, alkoholin riskikäyttö sekä liikunta.
Tilastollisesti merkitseviä taustamuuttujia olivat ikä, sukupuoli, alkoholin riskikäyttö, tupakointi sekä sosiaalinen tuki. Siviilisäädyllä ja koulutustasolla ei ollut tilastollisesti merkitsevää vaikutusta
psyykkiseen oireiluun eikä niiden poistaminen mallista vaikuttanut epäoikeudenmukaisuuden kertoimiin, joten ne jätettiin lopullisesta mallista pois. Epäoikeudenmukaisuuden kertoimet on laskettu seuraavasta mallista:
logit(ppsyyk12) = β1 + β2*psyyk08 + β3*sos_tuki08 + β4*epäoikeudenmukaisuus08 + β5*ikä + β6*sukupuoli + β7*tupakointi + β8*alkoholi + β9*liikunta
Tulos on asettamamme hypoteesin H1 mukainen. Ensimmäisen mittauskerran jakava epäoikeudenmukaisuus, päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus sekä kohtelun epäoikeudenmukaisuus ovat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä psyykkiseen oireiluun toisella mittauskerralla. Tulokset on esitelty taulukossa 3.
3.2. Vähäisen työtovereiden sosiaalisen tuen yhteys psyykkiseen oireiluun
Työtovereiden sosiaalisen tuen suoraa vaikutusta psyykkiseen oireiluun selvitettiin binaarisella logistisella regressiomallilla. Tätä mallia varten sosiaalisen tuen asteikkoa ei ole käännetty, joten muuttujan suurempi arvo kuvastaa vähäisempää työtovereilta saatua sosiaalista tukea.
Taustamuuttujina mallissa olivat ensimmäisen mittauskerran psyykkinen oireilu, ikä, sukupuoli, koulutustaso, siviilisääty, tupakointistatus, alkoholin riskikäyttö sekä liikunta. Tilastollisesti merkitseviä taustamuuttujia olivat ikä, sukupuoli, alkoholin riskikäyttö sekä tupakointi.
Siviilisäädyllä ja koulutustasolla ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä psyykkiseen oireiluun eikä niiden lisääminen malliin vaikuttanut sosiaalisen tuen kertoimeen, joten ne jätettiin lopullisesta mallista pois. Vähäisen työtovereilta saadun sosiaalisen tuen kerroin on laskettu seuraavasta mallista:
logit(ppsyyk12) = β1 + β2*psyyk08 + β3*matala_sos_tuki08 + β4*ikä + β5*sukupuoli + β6*tupakointi + β7*alkoholi + β8*liikunta
Tulos on asettamamme hypoteesin H2 mukainen. Ensimmäisen mittauskerran vähäinen työtovereiden sosiaalinen tuki on tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä psyykkiseen oireiluun toisella mittauskerralla. Tulokset on esitelty taulukossa 3.
Taulukko 3.
Epäoikeudenmukaisuuden muotojen ja vähäisen työtovereilta saadun sosiaalisen tuen yhteydet psyykkiseen oireiluun.
Muuttuja β S.E. OR (95%
luottamusv äli)
Nagelker ke R2
Hosmer- Lemesho w’n χ2 (p- arvo) Jakava epäoikeudenmukaisuus 0.19
7
0.03 3
1.218 (1.141–
1.299)
.105 8.330 (.402)
Päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus 0.14 7
0.02 2
1.158 (1.110 – 1.208)
.105 3.674 (.885)
Kohtelun epäoikeudenmukaisuus 0.08 3
0.02 1
1.087 (1.043 – 1.133)
.103 5.005 (.757)
Vähäinen työtovereiden sosiaalinen tuki 0.16 2
.018 1.176 (1.176 – 1.135)
.102 8.675 (.370)
Kaikki esitetyt vedonlyöntisuhteiden osamäärät (OR) ovat tilastollisesti merkitseviä p < .001 tasolla.
3.3. Epäoikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen tuen moderaatio psyykkiseen oireiluun
Epäoikeudenmukaisuuden eri muotoja ja työtovereiden sosiaalisen tuen moderaatioyhteyttä psyykkiseen oireiluun tutkittiin kolmella binaarisella logistisella regressiomallilla niin, että malleissa vaihtui vain epäoikeudenmukaisuuden muoto. Taustamuuttujina malleissa olivat ensimmäisen mittauskerran psyykkinen oireilu, ikä, sukupuoli, koulutustaso, siviilisääty, tupakointistatus, alkoholin riskikäyttö sekä liikunta. Tilastollisesti merkitseviä taustamuuttujia malleissa olivat ikä, sukupuoli, alkoholin riskikäyttö sekä tupakointi. Siviilisäädyllä, koulutustasolla ja liikunnalla ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä psyykkiseen oireiluun eikä niiden lisääminen malleihin vaikuttanut moderaatiokertoimeen, joten ne jätettiin lopullisista malleista pois. Tulokset moderaatioille on esitetty taulukossa 4. Tulokset on johdettu seuraavasta mallista:
logit(ppsyyk12) = β1 + β2*psyyk08 + β3*epäoikeudenmukaisuus08 + β4*ikä + β5*sukupuoli + β6*tupakointi + β7*alkoholi + β8*sos_tuki08 + β9*epäoikeudenmukaisuus08*sos_tuki08
Tulos vastasi vain osittain asettamaamme hypoteesia H3. Sosiaalinen tuki moderoi epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä vain päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden kohdalla. Tulokset on esitelty taulukossa 4. Johnson-Neyman-tekniikan mukaan päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden ja työtovereiden sosiaalisen tuen moderaatio on merkitsevä, kun työtovereiden sosiaalinen tuki saa vähintään arvon 1.856 (α = .05). Tätä arvoa pienempiä arvoja on aineistossa kuitenkin vain noin 4.7%. Suurempi työtovereilta saatu sosiaalinen tuki vahvistaa päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä. Matala sosiaalinen tuki puolestaan heikentää epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä. Moderaatioyhteys on esitetty kuvaajassa 1. Kuvaajasta voidaan nähdä, että sosiaalisen tuen saadessa arvon 4.5 (korkea sosiaalinen tuki) epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välinen yhteys on voimakkaampaa kuin sosiaalisessa tuen saadessa arvon 2.5 (matala sosiaalinen tuki). Toisin sanoen päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun todennäköisyyden välinen kulmakerroin on suurempi suurilla työtovereilta saadun sosiaalisen tuen arvoilla. Kuvaajasta 1 voidaan kuitenkin nähdä, että työtovereilta saadun vähäisen tuen ja päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden kokemusten yhteenlaskettu vaikutus (additive effect) lisää psyykkisen oireilun todennäköisyyttä toisella mittauskerralla. Tämä ei ole mitenkään
yllättävää, sillä edellisissä malleissa todettiin, että molemmat tekijät kasvattavat riskiä psyykkiselle oireilulle. Epäoikeudenmukaisuuden eri muodoilla ja vähäisellä työtovereilta saadulla tuella on siis itsenäinen vaikutus psyykkiseen oireiluun, mutta moderaatiovaikutus psyykkiseen oireiluun on merkitsevä vain päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden kohdalla.
Taulukko 4.
Epäoikeudenmukaisuuden muotojen ja sosiaalisen tuen moderaatioyhteys psyykkiseen oireiluun.
Muuttuja β S.E. Nagelkerke
R2 Jakava epäoikeudenmukaisuus x työtovereiden
sosiaalinen tuki
0.027 0.027 .105
Päätöksenteon epäoikeudenmukaisuus x työtovereiden sosiaalinen tuki
0.045* 0.018 .106
Kohtelun epäoikeudenmukaisuus x työtovereiden sosiaalinen tuki
0.028 0.056 .103
*p < .05
Kuvaaja 1.
Työtovereiden sosiaalisen tuen vaikutus päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun yhteyteen.
a Psyykkisen oireilun todennäköisyys kuvastaa todennäköisyyttä olla psyykkisesti oireileva toisella mittauskerralla.
b, c Työtovereiden sosiaalisen tuen ja päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden pistemäärät ovat ilmaistuna kuvaajassa 16, 50 ja 84 persentiileinä.
3.4. Tausta- ja elämäntapamuuttujien yhteys psyykkiseen oireiluun
Eroja psyykkisen oireilun esiintyvyydessä eri tausta- ja elämäntapamuuttujien luokkien välillä tutkittiin khiin-neliötestillä. Enemmän kuin kaksi luokkaa sisältävistä muuttujista on lisäksi tarkasteltu standardoituja jäännöksiä, jotta selviäisi missä luokissa psyykkistä oireilua on ollut odotettua enemmän. Tulokset on koottu taulukkoon 5. Molemmilla mittauskerroilla psyykkistä
oireilua oli enemmän naisilla, naimattomilla, eronneilla ja leskillä (eli niillä, jotka eivät ole vakituisessa parisuhteessa), tupakoivilla, alkoholin riskikäyttäjillä sekä niillä, jotka eivät liiku riittävästi. Toisella mittauskerralla psyykkisesti oireilevia 35–50-vuotiaita oli merkittävästi enemmän verrattuna heitä nuorempiin ja vanhempiin. Toisella mittauskerralla psyykkisesti oireilevia leskiä oli odotettua vähemmän, mutta naimattomia ja eronneita oli edelleen merkittävästi enemmän kuin naimisissa ja avoliitossa olevia. Kaikissa koulutustasoissa oli suunnilleen yhtä paljon psyykkisesti oireilevia.
Taulukko 5.
Psyykkisesti oireilevien jakautuminen.
Muuttuja Psyykkisesti
oireilevien osuus luokassa (%)
χ
2Psyykkinen oireilu 2008
Sukupuoli Mies 18.6 48.410***
Nainen 23.4
Ikä luokittain 19–34 22.1 0.269
35–50 22.5
51–64 22.3
Siviilisääty Naimaton 26.4 64.301***
Naimisissa 21.1
Avoliitossa 21.6
Eronnut 25.9
Leski 29.4
Koulutusaste Peruskoulu 21.6 0.332
Toisen Asteen Koulutus
22.4 Korkeakoulututkinto 22.5
Tupakointistatus Ei Polta 21.7 13.388***
Polttaa 23.7
Alkoholin Riskikäyttö
Ei Riskikäyttöä 22.2 27.166***
Riskikäyttö 29.0
Liikunta Liikkuu Riittävästi 21.6 33.401***
Ei Liiku Riittävästi 25.4 Psyykkinen oireilu
2012
Sukupuoli Mies 17.4 33.310***
Nainen 21.2
Ikä luokittain 19–34 21.1 36.608***
35–50 21.7
51–64 18.3
Siviilisääty Naimaton 23.9 29.458***
Naimisissa 19.5
Avoliitossa 20.5
Eronnut 21.5
Leski 17.1
Koulutusaste Peruskoulu 19.2 1.220
Toisen Asteen Koulutus
20.6 Korkeakoulututkinto 20.1
Tupakointistatus Ei Polta 19.5 24.031***
Polttaa 22.3
Alkoholin Riskikäyttö
Ei Riskikäyttöä 20.1 21.875***
Riskikäyttö 26.0
Liikunta Liikkuu Riittävästi 19.8 16.819***
Ei Liiku Riittävästi 22.4
4. Pohdinta
4.1. Tulosten pohdintaa
Tulosten perusteella voidaan sanoa, että epäoikeudenmukaisuuden eri muodoilla ja vähäisellä työtovereiden sosiaalisella tuella on yhteys psyykkiseen oireiluun. Jakavan, päätöksenteon ja kohtelun epäoikeudenmukaisuuden määrällä on yhteys suurempaan psyykkiseen oireilun todennäköisyyteen. Tämän tutkimuksen tulokset vahvistavat aiempaa käsitystä epäoikeudenmukaisuudesta psykososiaalisena riskitekijänä psyykkiselle oireilulle (Harvey ym., 2017). Löytämämme epäoikeudenmukaisuuden riskikertoimet ovat suuruudeltaan samaa luokkaa kuin aiemmissa tutkimuksissa, joissa on tutkittu mielenterveyttä vastemuuttujana. Myös vähäinen työtovereilta saatu sosiaalinen tuki on yhteydessä psyykkiseen oireiluun ja siten sen voidaan katsoa olevan merkittävä riskitekijä psyykkiselle oireilulle. Vastaavasti korkean sosiaalisen tuen ja psyykkisen oireilun välillä on negatiivinen yhteys, joten korkea sosiaalinen tuki on puolestaan yhteydessä vähäisempään psyykkiseen oireiluun.
Työtovereiden sosiaalinen tuki muunsi epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä vain päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden kohdalla. Tämä yhteys oli oletustemme vastainen. Oletimme sosiaalisen tuen suojaavan epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamalta psyykkiseltä oireilulta, mutta päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden osalta sosiaalinen tuki näyttäisi voimistavan epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä. Yhtenä mahdollisena selityksenä tälle ilmiölle pohdimme jaetun kokemuksen voimistumista työyhteisöissä, joissa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia tuotiin esille työtovereille.
Epäoikeudenmukaisuudesta aiheutuneet negatiiviset tunteet voivat läikkyä (spillover effect) työyhteisössä. Jos työyhteisössä tuetaan toisia ja keskustellaan epäoikeudenmukaisuudesta työtovereiden kanssa, saattavat negatiiviset tunteet siirtyä myös muihin kuin epäoikeudenmukaisuutta kokevaan henkilöön. Näin epävarmuus ja yksilön epäoikeudenmukaisuuden kokemus saattavat yleistyä ja vahvistua työyhteisössä.
Sosiaalisen tuen lähteen yhteneväisyyden (congruence) hypoteesin mukaan sosiaalinen tuki voi vahvistaa stressitekijän ja psyykkisen kuormituksen yhteyttä, jos tuki on peräisin samasta lähteestä kuin stressi. Esimerkiksi esimieheltä saatu tuki vahvistaa rooliristiriidan ja kuormittuneisuuden yhteyttä, kun taas työtovereiden tuki heikentää yhteyttä (Mayo, Sanchez, Pastor & Rodriguez, 2012). Vaikka työtoverit eivät olekaan päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden alkuperäinen lähde, heidän tukensa voi vahvistaa käsitystä organisaatiosta epäoikeudenmukaisena edellä kuvatulla tavalla. Vastaavanlaisia sosiaalisen tuen haittoja ilmentäviä tuloksia on selitetty aiemminkin tuen ja stressitekijän lähteiden yhteneväisyydellä ja sillä, että työtoverit voivat mahdollisesti vakuuttaa toisensa tilanteen vakavuudesta (Kaufmann & Beehr, 1986). Kun sama stressitekijä vaikuttaa itsen lisäksi myös työtovereihin, niin heidän tuestaan ei ole tällöin niin paljon hyötyä (Karasek, Triantis & Chaudhry, 1982).
Oletettavasti vastaavanlainen tilanne voisi olla jakavan epäoikeudenmukaisuuden kohdalla, sillä työtoverit voivat toimia omien panostusten ja palkkioiden epäsuhdan vertailukohteena.
Moderaatioyhteyttä ei kuitenkaan löytynyt jakavan epäoikeudenmukaisuuden kohdalla. Kohtelun epäoikeudenmukaisuus puolestaan liittyy epäoikeudenmukaiseen kohteluun lähiesimiehen toimesta. Tuen lähteen yhteneväisyyden hypoteesin näkökulmasta on yllättävää, että kohtelun epäoikeudenmukaisuuden kohdalla ei löytynyt sosiaalisen tuen moderaatiovaikutusta psyykkiseen oireiluun, sillä siinä stressin aiheuttaja on esimies. Lisäksi kohtelun epäoikeudenmukaisuus koskee
vain työntekijän ja esimiehen kahdenvälisiä suhteita, joten läikkymistä ei välttämättä esiinny samalla tavalla kuin kaikkia työntekijöitä koskettavan päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden kohdalla.
Toisena mahdollisena selityksenä sille, miksi sosiaalinen tuki voisi vahvistaa päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä on sosiaalisen tuen hakemisen ajoittuminen. Aiemmassa tutkimuksessa on pohdittu, että sosiaalista tukea haetaan vasta, kun kohdataan haasteita, jotka voivat aiheuttaa psyykkistä oireilua (Kaufmann & Beehr, 1986). Tällöin sosiaalinen tuki ei aiheuta yhteyden voimistumista, vaan sitä haetaan erityisesti tällaisissa haastavissa tilanteissa. Toisaalta henkilöt, jotka eivät koe suuria haasteita eivät myöskään välttämättä hae apua työtovereiden tukea samassa määrin.
Rousseau ja muut (2009) löysivät tutkimuksessaan sosiaalisen tuen moderaatiovaikutuksen, jossa suurempi sosiaalinen tuki heikensi epäoikeudenmukaisuuden ja psyykkisen oireilun välistä yhteyttä. Heidän tuloksensa oli päinvastainen tutkimuksemme tuloksiin nähden. Tämä voisi mahdollisesti johtua muun muassa tutkimuksissa käytettyjen aineistojen eroista ja tutkimusasetelmista. Rousseaun ja muiden (2009) tutkimuksessa aineisto oli huomattavasti pienempi (n. 300 osallistujaa) ja sijoittui yhteen työyhteisöön. Meidän aineistossamme osallistujia on yli 22000, jotka työskentelevät julkisen sektorin eri aloilla ja eri kaupungeissa. Näiden useiden työyhteisöjen välillä voi olla vaihtelua. Voi olla, että jossain tutkimuksemme yksittäisessä työyhteisössä olisi löydettävissä vastaavanlaisia tuloksia, mutta kuitenkin kokonaistarkastelussa yksittäisten vastausten merkitys on pieni. Tutkimusten kontekstit siis eroavat toisistaan. Rousseaun ja muiden (2009) tutkimus on tehty poikkileikkausasetelmassa, jolla saavutetaan tietoa vain sen hetkisestä tilanteesta. Tutkimuksissa käytetyt mittarit ovat osittain samat: päätöksenteon epäoikeudenmukaisuutta on mitattu samalla Moormanin (1991) mittarilla. Jakavaa epäoikeudenmukaisuutta ja sosiaalista tukea on mitattu tutkimuksissa eri mittareilla. Rousseaun ja muiden (2009) tutkimuksessa sosiaalista tukea on kysytty useammilla kysymyksillä kuin meidän tutkimuksessamme, joten se voi olla herkempi havaitsemaan sosiaalisen tuen muotoja. Myös psyykkisen oireilun mittaamisessa oli eroja: Rousseaun ja muiden (2009) tutkimuksessa psyykkistä oireilua on tutkittu laajemmalla kysymysjoukolla kuin meidän tutkimuksessamme. Erot tutkimusten mittaustavoissa voivat mahdollisesti vaikuttaa tutkimusten tuloksiin.
