42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
tua tieteenaloiksi. Uuden tieteenalan luominen antaa suurempaa vapautta rekrytoinnissa, mut- ta se voi myös tappaa tieteidenvälisyyttä esimer- kiksi määrittelemällä sitä, mikä on oikeaa kun- kin alan tieteidenvälisyyttä. Joskus kyse on myös erinomaisten tutkimushankkeiden keinotekoi- sesta muuttamisesta tieteidenvälisiksi.
Yksi käytännön tapa kehittää tieteidenväli- syyttä yhteiskuntatieteissä on tutkintojen tii- malasimalli. Aluksi opiskelijoille annettaan akateemiset perustaidot erilaisista tieteellistä lähestymistavoista. Kandityöt ovat tieteen eri- laisia perusteita painottavia, ja niissä opetellaan tieteen peruskorpusta – ja niin kvalitatiivista kuin kvantitatiivistakin metodiikkaa. Maisteri- vaihe on selkeästi disipliinipohjainen ja tohtori- opinnoissa taas jatketaan enemmän tieteidenvä- lisen tutkimuksen ja opetuksen linjoilla. Tämän kaltaisia paineita tulee esimerkiksi Bologna- prosessin eurooppalaisesta opetusstandardis- ta. Suomessahan tutkintojen kolmiportaisuus ja tieteenalan vaihtaminen tutkintojen välillä eivät ole toteutuneet Bologna-prosessin hen- gessä. Ehkä suurlaitoksilla olisi vihdoin vaka-
vasti toteutettava tällaista tiimalasimallia. Se olisi myös tieteidenvälisen demokraattisen oppimisprosessin konkreettinen – ja uskoakseni hyödyllinen – kokeilu.
Kirjallisuutta
Augsburg, Tanya (2009) Becoming Interdisciplinary: An Introduction to Interdisciplinary Studies. Dubuque:
Kendall/Hunt.
Becher,Tony ja Trowler, Paul (2001) Academic Tribes and Territories: intellectual enquiry and the cultures of disci- plines. Buckingham: Open University Press.
Boaventura De Sousa Santos (2002) Towards a New Com- mon Sense: Law, Globalization, and Emancipation. Lon- don: Butterworths.
Freire, Paulo (2007) Pedagogía del oprimido. México, D.F.:
Siglo XXI.
Mikkeli, Heikki ja Pakkasvirta, Jussi (2007) Tieteiden välissä?
Johdatus monitieteisyyteen, tieteidenvälisyyteen ja poik- kitieteisyyteen. Helsinki: WSOY.
Pakkasvirta Jussi (2011) ”Interdisciplinary Perspectives on Latin American Studies”. Nordic Journal of Latin Amer- ican Studies, Vol. XL:1–2, pp. 161–184.
Wallerstein, Immanuel (1996) Open the Social Sciences.
Report of the Gulbenkian Commission on the Restruc- turing of the Social Sciences. Standford: Stadford Uni- versity Press.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja.
Monitieteisyys ja tieteidenvälisyys eivät ole uusia ideoita. Viimeisen parinkymmenen vuoden aika- na ne ovat kuitenkin saaneet uutta tuulta pur- jeisiinsa. Yhdysvalloissa Immanuel Wallerstein analysoi Gulbekianin komission raporttiin yhteis- kuntatieteellisten disipliinien kehkeytymistä radikaalissa hengessä: perinteisen tieteenalakoh- taisen tutkimuksen sijaan tulisi rikkoa disiplii- nien rajat ja sillä tavoin lisätä tieteen yhteiskun- nallista relevanssia (Wallerstein 1996). Pian sama henki puhkui myös Euroopassa. Suomenkin tie- depolitiikassa on tähdennetty tieteidenvälisyyttä.
Kansainvälisessä keskustelussa on puhuttu jopa tieteen kehityksen kahdesta vaiheesta (Nowotny, Scott & Gibbons 2001). Disipliineihin perustu- vasta ensimmäisestä vaiheesta tulisi siirtyä uuteen
tieteidenvälisyyden aikakauteen.
Kuinkahan pitkälle uuden kehitysvaiheen rakentamisessa on päästy? Kysymys on monita- hoisesta hankkeesta, johon liittyy niin tieteen- filosofista, tiedonsosiologista kuin tiedepoliit- tistakin argumentaatiota. Tieteidenvälisyyden problematiikka näyttää myös erilaiselta eri tie- teenalojen näkökulmasta.
Sovjetologian ala muodostui omaksi disip- liinikseen kylmän sodan aikana. Venäjän tut- kimus erkani läntisen yhteiskuntatutkimuk- sen teorianmuodostuksesta (Kivinen 2002;
Wallerstein 1996). Vastustajaksi koettua ”tois- ta” hahmotettiin jopa omilla paradigmoilla, joista totalitarismiteoria oli vaikutusvaltaisin.
Venäläisten oma yhteiskuntatiede taas jumit-
Venäjä tieteiden välissä
Markku Kivinen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 43 tui empiristiseen sosiaalitutkimukseen, kos-
ka ei voitu haastaa historiallisen materialismin filosofiaa. Kylmän sodan jälkeen Venäjän kehi- tystä alettiin lännessä luonnehtia transitioksi.
Venäjän ajateltiin matkaavan kohti markkina- taloutta, oikeusvaltiota ja demokratiaa. Vii- me aikoina ovat vahvistuneet tulkinnat, joissa Venäjän erityisyys nähdään patrimoniaalisissa rakenteissa. Tällä tarkoitetaan järjestelmää, jossa institutionalisoituneiden yhteiskuntasuhteiden sijaan ratkaisevassa asemassa ovat erilaiset henkilöiden väliset verkostot.
Suomalainen Venäjän tutkimuksen huip- puyksikkö on alallaan paradigmatason haasta- ja (Kivinen 2012 ja 2013). Aikaisempien lähes- tymistapojen korostaessa Venäjän kehityksen rakenteellista määräytymistä, me lähdemme liikkeelle Anthony Giddensin (1984) raken- teistumisteoriasta, jonka avulla voidaan nostaa esiin myös toimijat ja valinnat. Huippuyksikön lähtökohtana on siis sosiologinen yhteiskun- nan konstituutiota koskeva teoria, jonka avul- la tutkimuskohde voidaan tematisoida uudella tavalla. Olennaista hankkeen monitieteisyyden ymmärtämisen kannalta on kuitenkin se, että tämä tematisointi ei vielä vastaa talouden, poli- tiikan tai kulttuurin konkreettisiin tutkimusky- symyksiin. Tähän tarvitaan näitä yhteiskunnan alueita tutkivien disipliinien omia käsitteitä ja selitysmalleja. Tutkimusryhmämme muodos- tuukin laajasta kirjosta sekä yhteiskuntatieteitä että humanistisia tieteitä: politiikan ja talouden tutkimuksesta historian tutkimukseen ja kult- tuuriin saakka. Tieteidenvälisyys ja monitietei- syys eivät siis sulje pois disipliinejä, vaan tulevat ainoastaan niiden kautta mahdollisiksi. Integ- raation ja synteesin aika on vasta disipliinien pelisääntöjä seuraavan tutkimusvaiheen jälkeen.
Siinä vaiheessa on pystyttävä ylittämään tieteen- alojen perinteiset käsitteet ja selitysmallit.
Monitieteisyyden sisältökysymysten ohella Aleksanteri-instituutin kaltaisen erillislaitoksen toimintaa tulee ajatella tutkimusjohtamisen kan- nalta. Pitkäjännitteinen tutkimuksen painopis- teiden asettaminen on ensimmäinen lähtökohta:
ensin tulee sisältö, sitten organisaatio ja lopulta on hankittava myös resurssit. Painopisteet eivät
voi olla riippuvaisia yksittäisten projektien rahoi- tuspäätöksistä. Aikaskaalan on oltava projektira- hoitusta pidempi ja painopisteistä on pidettävä kiinni erilaisia rahoitusmuotoja yhdistellen.
Monitieteisyys ja moniulotteisuus ovat koko yksikön ominaisuuksia eikä kaikkien yksittäis- ten tutkijoiden tarvitse koko ajan tehdä tutki- musta monitieteisesti. Tutkimuskulttuurin ja organisaation on silti oltava monitieteisiä. Yksi- lösuorittamisen sijaan on luotava tutkimusyh- teisö, jossa viereisessä kammarissa istuva kol- lega ei ole kilpailija vaan yhteistyökumppani, jonka eetos ja tutkimustulokset voivat siivittää omaa tutkimusta. Vaikka oma tutkimus ei oli- sikaan varsinaisesti tieteidenvälistä, tällaiseen yksikköön sitoutuminen edellyttää yksilötasolla myös muihin tieteenaloihin kohdistuvaa riittä- vää kiinnostusta, uutta lukemista ja keskustelua.
Ne, jotka eivät ole siihen valmiita, ajautuvat vää- jäämättä sivuraiteelle.
Olen perustellut huippuyksikkömme tieteiden- välisyyttä viittaamalla William H. Newellin (2001) analyysiin kompleksisista systeemeistä (Kivinen 2013). Nämä järjestelmät ovat monitasoisia siten, ettei niiden itseorganisoitumista ja koherenssia voi selittää vain yhden tieteenalan keinoin. Venä- jän modernisoitumisprosessi voidaan nähdä juuri kompleksisena systeeminä, jonka analyysiin tarvi- taan tieteidenvälisiä uusia käsitteitä ja selitysmal- leja. Nämä uudet käsitteet eivät saisi perustua liian vahvaan historianfilosofiaan eivätkä liian vahvaan sosiaaliseen ontologiaan. Toisaalta kysymys ei sai- si olla teleologisten ja totalisoivien selitysten kor- vaamisesta pelkällä empiirisellä havainnoinnil- la (Kivinen 2012). Hankalinta tässä ovat avoimet käsitteenmuodostuksen prosessit. Rakenteistu- misteoria osoittaa vain suunnan, ei konkreettisia käsitteitä tai selityksiä.
Tieteidenvälisyyden filosofisia tarkaste- luja ei loppujen lopuksi ole kovinkaan pal- jon. Epäfilosofiset tarkastelut päätyvät usein varsin konkreettisiin resepteihin siitä, miten tämäntyyppisen tieteellisen yhteisön tulisi toi- mia. Askel abstraktista tieteenfilosofiasta käy- tännön ohjeisiin näyttää monesti melkoiselta loikalta. Omalla alallaan kukaan meistä ei ole halukas ryhtymään eräänlaiseksi ”itetieteilijäk-
44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
si”, tutkijaksi, joka vetää käsitteet ja selitykset hatusta aikaisemmasta disipliinistä piittaamatta.
Kysymyksenasettelun muuttuessa myös tie- teenalojen paino muuttuu. Jos nykyisessä huip- puyksikössämme sosiologia on suunnannäyttä- jän roolissa, uudessa yhteistyössämme Markku Kulmalan huippuyksikön kanssa sosiologia ja politiikan tutkimus ovat luonnontieteellisesti virittyneen tutkimusasetelman aputieteinä. Toi- saalta meidän kannaltamme ympäristöön liit- tyvät kysymykset asettuvat osaksi monitasoista kokonaismuutoksen problematiikkaa.
Lähteet
Giddens, A.: The Constitution of Society. Outline of the Theo- ry of Structuration. Cambridge 1984.
Kivinen, M.: Progress and Chaos. Saarijärvi 2002.
Kivinen, M.: Vozmozhnie napravlenija rossijskoj moderni- zatsii: predlozhenie novoj paradigmy. http://mhf.su/
node/274. Fond sovremennoj istorii, 2012. Choices of Russian modernisation – proposal for a new paradigm.
http://mhf.su/en/node/285. Fond sovremennoj istorii, 2012.
Kivinen, M.: Interdisciplinary Approach to Russian Moder- nisation. Zhurnal sotsiologii i sotsialnoi antropologii 16:4(69), 2013, 12–28.
Newell, W.H.: A Theory of Interdisciplinary Studies. Issues in Integrative Studies, No. 19, 2001, 1–25.
Nowotny, H., Scott, P. ja Gibbons, M.: Re-thinking science:
Knowledge and the public in an age of uncertainty. Cam- bridge 2001.
Wallerstein, I.: Open the social sciences: Report of the Gulbeki- an Commission on the Restructuring of the Social Scien- ces. Stanford 1996.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Aleksanteri-ins- tituutin johtaja.
Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen ja -opetuksen yksikön HENVIn tavoitteena on edistää tieteidenvälisyyttä. Ympäristötutkimuk- sessa tuotetaan tietoa, jota tarvitaan ratkaise- maan ympäristöongelmiksi nousseita kysymyk- siä. Ilmastonmuutos on aikamme suurimpia ympäristöongelmia. Ratkaisuja etsittäessä tar- vitaan luonnontieteellistä tietoa ilmastomalleis- ta, pienhiukkasista, ekosysteemeistä jne. Tämän lisäksi tarvitaan kuitenkin myös tutkimusta sii- tä, kuinka yhteiskunnat sopeutuvat ilmaston- muutokseen, kuinka ilmastonmuutosta voidaan torjua, ovatko torjunta- ja sopeutumistoimet kulttuurisesti hyväksyttäviä ja paljonko kaikki tulee maksamaan. Tuotettaessa tieteellistä tietoa mistä tahansa ympäristökysymyksestä tarvitaan tutkimusmenetelmiä luonnontieteiden, yhteis- kuntatieteiden, taloustieteiden ja humanististen tieteiden aloilta. Taustalla on ajatus siitä, että eri tieteiden rajapinnoilta on mahdollista löytää uusia tieteellisiä ratkaisuja ympäristöongelmiin.
Koska tulevaisuuden ympäristöosaajien tulee kyetä tieteidenväliseen työskentelyyn, pidämme
tärkeänä, että myös koulutus ohjaa tieteiden- välisyyteen. Tieteidenvälinen kanssakäyminen laajentaa opiskelijoiden ymmärrystä ympäris- töongelmien moniulotteisuudesta. Lisäksi tie- teidenvälinen lähestymistapa antaa mahdolli- suuden tarttua suuriin kokonaisuuksiin, joissa yksitieteisellä lähestymistavalla voidaan kuvata vain osa ilmiöstä.
Ympäristötutkimusta ja -opetusta on kaikissa yliopiston tiedekunnissa, joten HENVIn kattami- en tieteenalojen kirjo on suuri – ympäristöfysii- kasta ympäristöestetiikkaan. Tieteenalojen käsi- tykset tutkimuksen tarkoituksesta, menetelmistä ja käsitteistä saattavat erota hyvinkin paljon toi- sistaan. Käsitteiden ja työskentelytapojen oppi- mista voidaan edistää jo koulutuksessa: tieteiden- välisyyteen ei tarvitse törmätä vasta tutkijana tai asiantuntijana.
Miten ja kenelle tieteidenvälisyyttä?
HENVIn rahoittamien tutkimushankkeiden yhtenä tärkeimmistä valintaperusteista on ollut tieteidenvälisyys. Perinteisellä rahoitushakume-
