Aluepolitiikan muuttuva väline – hajasijoittaminen/alueellistaminen pikkukaupungissa
Kaisa Oinas-Panuma Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Pro gradu -tutkielma Kesäkuu 2021
ii Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Kaisa Oinas-Panuma Työn nimi
Aluepolitiikan muuttuva väline – hajasijoittaminen/alueellistaminen pikkukaupungissa Oppiaine
Yhteiskuntapolitiikka
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Laura Assmuth Aika
Kesäkuu 2021
Sivumäärä
99 + kaksi liitettä (2) Tiivistelmä
Halusin tutkielmassa selvittää, mitä hajasijoittaminen/alueellistaminen ovat ja mitä vaikutuksia niillä on alueiden elinvoimaan ja muilla tavoin alueisiin hyödyntäen asiakirja- aineistoa ja sisällönanalyysia. Asiakirja-aineistosta halusin löytää argumentteja toimenpiteiden puolesta ja vastaan. Tutkielman toinen osa käsittelee tapaustutkimuksen kautta esimerkkinä Kuhmon Maahanmuuttovirastoa, johon liittyen kuhmolaisille pidettiin keväällä 2020 sähköinen kysely. Sillä kartoitin kuhmolaisten tietoisuutta, käsityksiä ja mielipiteitä liittyen toimenpiteisiin ja itseensä Kuhmoon alueellistettuun Maahanmuuttovirastoon.
Tutkimuksessa selvisi, että hajasijoittaminen ja alueellistaminen ovat saman toimenpide eri nimellä ja ajassa. Hajasijoittaminen oli 1970–1990-lukujen käsite, jonka toimintaperiaate oli siirtää työtä virastojen muodossa heikosti pärjääville alueille. Se päivittyi uudelle vuosituhannelle alueellistamisena. Alueellistamisen tavoitteisiin on kuitenkin sidottu selkeämmin tarkoituksenmukaisuus- ja tulostavoitevaade, ja sen puitteissa saa tehdä työpaikkojen siirtoja myös paremmin voiville alueille. Molemmilla on pyritty parantamaan alueiden elinvoimaa mm. monipuolistamalla työmarkkinoita, ja esimerkiksi Kuhmon Maahanmuuttoviraston kymmenet virastotyöpaikat tuovat merkittävän määrän työtä myös naisille. Lisäksi sen työllistävyys on noin 20 vuoden aikana kolminkertaistunut, eli se on todella kehittänyt muuttotappiokaupungin työmarkkinoita.
Vastanneista liki 2/3 oli tietoisia tehdystä alueellistamisesta ja reilu 60 % vastaajista osasi nimetä viraston ennen kuin asia kyselyn lopussa esiteltiin. Kuhmolaiset suhtautuivat ikään, sukupuoleen ja kuhmolaisuuden laatuun katsomatta toimiin positiivisesti ja toivoivatkin lisää esimerkiksi monipaikkaisen ja paikkariippumattoman työn, siis niin kutsutun uuden alueellistamisen työtehtäviä. Samanaikaisesti käsitteet menivät sekaisin, mikä kertoo niiden tuntemattomuudesta, tai että aikariippuvainen käsite-ero ei ole selkeä.
Asiasanat
Hajasijoittaminen, alueellistaminen, aluepolitiikka, tapaustutkimus, maahanmuuttovirasto (Migri), Kuhmo
Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
-
iii Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Department of Social Sciences Author
Kaisa Oinas-Panuma Title
A changing tool for regional policy – decentralization and regionalization in a small town Academic Subject
Social & public policy
Type of thesis Master’s Thesis Instructor of the thesis
Laura Assmuth Time
June 2021 Pages
99 + two files (2) Abstract
In this thesis I wanted to find, what are decentralization and regionalization, what impact they have on livelihood and other aspects of regions by using governmental documents and content analysis. From documents I wanted to find arguments for pros and cons of decentralization and regionalization. The other half of this thesis is a case study, in which I handled the office of Finnish Immigration Service (Migri) situated in Kuhmo as an example. I collected data by an electronic sheet via internet in spring 2020 from local Kuhmo people. I wanted to find about Kuhmo people’s awareness and opinions concerning these tools of regional policy and the own local regionalized office of Migri.
Was found, that decentralization and regionalization are the same action, just with different name and period. Decentralization was a concept of 1970’-1990’s, and main principle was to decentralize governmental office work to the areas managing less greatly. In aims of regionalization, there are a lot more demands adapted for its purpose and outcome, and by it, it is possible to regionalize work positions also to better managing areas. Both have been used for increasing the livelihood by among other things diversifying labour markets, and f. ex. dozens of work positions of Kuhmo’s Migri enable working for women in Kuhmo.
Migri’s employ rate has tripled during last 20 years, and therefore has truly developed labour market of net outflow town.
Almost 2/3 of respondents were aware of regionalizing Migri, and over 60 % of them were able to name Migri before it was revealed at the end of inquire. Regarding age, sex, or quality of Kuhmo identity, people were positive about actions of regionalization and wished more of it to be there as location-independent work or multilocational work, of so- called new regionalization. The concepts were misused and mixed, which means that they were unknown and/or the time-dependent difference between concepts is not clear.
Key words
Decentralization, regionalization, regional policy, case study, Finnish Immigration Service (Migri), new regionalization, Kuhmo
Place of? Library of University of Eastern Finland Other information
-
iv Sisällysluettelo
Kuvat ... v
Taulukot ... v
1. JOHDANTO ... 1
2. TEOREETTINEN TAUSTA ... 4
2.1. Käsitteet ... 4
2.2. Aluepolitiikka ja sen historia ... 8
2.3. Tutkimuksen kohde ... 12
2.4. Aikaisempi tutkimus ... 14
3. METODOLOGIA ... 15
3.1. Aineistot ... 15
3.2. Aineistojen keräämisprosessi ja sen haasteet ... 16
3.3. Tutkimusetiikka ... 19
3.4. Analyysitavat ... 22
3.5. COVID-19- pandemian ja epidemian vaikutukset ... 24
4. TAPAUSTUTKIMUKSEN PUITTEET ... 26
4.1. Tapaustutkimus ... 26
4.2. Kuhmon Maahanmuuttovirasto ... 27
4.3. Kuhmon kaupunki ... 29
4.4. Asiat, joita tutkitaan – lomakkeen esittely ... 31
5. KUHMOLAISET JA MAAHANMUUTTOVIRASTO ... 33
5.1. Vastaajat ... 33
5.2. Tuttuustekijät ... 38
5.3. Suhde virastoon ... 55
5.4. Maahanmuuttoviraston ”salaisuus” paljastuu ... 62
5.5. Analyysin tiivistys ... 69
6. ASIAKIRJA-AINEISTO ... 71
6.1. Alueellistamisen ja hajasijoittamisen puolesta ... 71
6.2. Alueellistamista ja hajasijoittamista vastaan ... 75
7. POHDINTA ... 83
7.1. Menneisyytensä summa tässä hetkessä ... 83
7.2. Tapaustutkimuksen mietteet ... 86
7.3. Hajasijoittamisen ja alueellistamisen tulevaisuudennäkymiä ... 88
8. JOHTOPÄÄTÖKSET ... 91
LÄHDELUETTELO ... 93
v
Aineisto ... 98
Toisen käden lähteet ... 98
Kuvat ... 99
LIITTEET ... 100
Liite 1 – Kehitysaluevyöhykkeet ... 100
Liite 2 – Hajasijoitetut ja alueellistetut virastot – pro gradun kyselylomake ... 101
Kuvat Kuva 1: Karttaa Kuhmon keskustasta (Kuhmon kaupungin karttapalvelu, Karttatiimi 27.5.2021) ... 28
Kuva 2: Suomen kuntaliiton Väestön ikärakenne - kuntakuvaaja, valittuna Kuhmo 2019, 28.9.2019 kuntaliitto.fi ... 30
Taulukot Taulukko 1: Vastaajien luokiteltu ikäjakauma ... 33
Taulukko 2: Vastaajien sukupuolijakauma... 34
Taulukko 3: Vastaajien kuhmolaisuusjakauma ... 35
Taulukko 4: Luokitellun iän ja kuhmolaisuuden ristiintaulukointi ... 37
Taulukko 5: Sukupuolen ja kuhmolaisuuden ristiintaulukointi ... 37
Taulukko 6: Viraston nimeäminen ikäluokittain ... 38
Taulukko 7: Viraston nimeäminen sukupuolittain ... 38
Taulukko 8: Viraston nimeäminen kuhmolaisuuksittain ... 39
Taulukko 9: Viraston nimeäminen ikäluokittain ... 40
Taulukko 10: Viraston nimeäminen sukupuolittain ... 40
Taulukko 11: Maahanmuuttoviraston nimeäminen kuhmolaisuuksittain ... 40
Taulukko 12: Työvuosien arvioinnin osaaminen ikäryhmittäin ... 41
Taulukko 13: Työvuosien arvioinnin osaaminen sukupuolittain ... 41
Taulukko 14: Työvuosien arviointi kuhmolaisuuksittain ... 42
Taulukko 15: Onnistunut riippumattomuustesti työvuosien arvioinnista ... 42
Taulukko 16: Työllistävyysarviot ... 44
Taulukko 17: Viraston näkyminen katukuvassa, kaikki ... 44
Taulukko 18 Virastojen näkyminen katukuvassa ikäluokittain ... 45
Taulukko 19: Virastojen näkyminen katukuvassa, sukupuolittain ... 45
Taulukko 20: Virastojen näkyminen katukuvassa kuhmolaisuuksittain ... 45
Taulukko 21: Ajatukset virastosta sukupuolittain ... 48
Taulukko 22: Ajatukset virastosta ikäluokittain ... 48
Taulukko 23: Ajatukset virastosta kuhmolaisuuden mukaan ... 49
Taulukko 24: Mielipide virastojen hajauttamisesta ikäluokittain... 50
Taulukko 25: Mielipide virastojen hajauttamisesta sukupuolittain ... 50
Taulukko 26: Mielipide hajautuksesta kuhmolaisuustyypeittäin ... 51
Taulukko 27: Työskentely hajautetussa virastossa, kaikki vastaajat ... 55
Taulukko 28: Työskentely hajautetussa virastossa ikäluokittain ... 56
Taulukko 29: Virastotyöskentely sukupuolittain ... 56
Taulukko 30: Työskentely hajautetussa virastossa kuhmolaisuuksittain ... 56
vi
Taulukko 31: Viraston työntekijän tunteminen, kaikki ... 57
Taulukko 32: Työntekijän tunteminen ikäluokittain ... 57
Taulukko 33: Työntekijän tunteminen sukupuolittain... 57
Taulukko 34: Työntekijän tunteminen kuhmolaisuuksittain ... 58
Taulukko 35: Tunne valtionhallinnon läheisyydestä, kaikki ... 58
Taulukko 36: Valtionhallinnon läheisyyden tunne ikäluokittain ... 59
Taulukko 37: Hallinnon läheisyyden tunne sukupuolittain ... 59
Taulukko 38: Hallinnon läheisyyden tunne kuhmolaisuuksittain ... 59
Taulukko 39: Ajatuksia hallinnon läheisyydestä ikäluokittain & sukupuolittain... 60
Taulukko 40: Ajatuksia hallinnon läheisyydestä kuhmolaisuuksittain ... 60
Taulukko 41: Tietoisuus Maahanmuuttovirastosta sukupuolittain ... 63
Taulukko 42: Tietoisuus virastosta sukupuolittain ... 63
Taulukko 43: Tietoisuus Kuhmon Maahanmuuttovirastosta kuhmolaisuuksittain ... 64
Taulukko 44: Tietoisuus viraston sijainnista sukupuolittain ... 64
Taulukko 45: Tietoisuus viraston sijainnista sukupuolittain ... 64
Taulukko 46: Tietoisuus Migrin sijainnista kuhmolaisuuden mukaan ... 65
Taulukko 47: Vapaa sana kuhmolaisuuksittain ... 66
Taulukko 48: Vapaa sana ikäluokittain ja sukupuolittain ... 67
1
1. JOHDANTO
Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään ilmiötä, josta kattavan yliopistoverkoston perustaminen 1960-luvulla koulutuksen saavutettavuuden ja koulutustason nousun edistämiseksi on yksi mahdollisesti tunnetuin ja tutkituin esimerkki (Ponto et al. 2018, 21).
Kyseessä on valtion virastojen hajasijoittaminen tai alueellistaminen. Sillä tarkoitetaan sellaisia valtion virastoja ja laitoksia, jopa valtionhallinnon osia, joiden siirroista on päätetty valtion tasolla, ja joiden toimipisteitä on useammassa kuin yhdessä paikassa ja/tai sijainti on pääkaupungin ulkopuolella. Samantyyppinen hajauttaminen viittaa hallinnollisten tehtävien siirtämisessä kunnille (esim. Hallinnon hajauttamiskomitea 1986), mutta tutkielmassa keskitytään nimenomaan virastojen hajasijoittamiseen/alueellistamiseen.
Käytän tutkielmassa nimiä hajasijoittaminen ja alueellistaminen, sillä ne ovat tulkintani mukaan kutsumanimiä samalle toimenpiteelle. Sekavuutta aiheen käsittelyssä luo niiden aikasidonnaisuus. Pääsääntö lienee, että alueellistaminen on ollut 2000-luvun toimi ja hajasijoittaminen erityisesti 1960–1990-lukujen aikana tehtyjen ja tapahtuneiden hajautusten käsite. Tämä näkyy verrattaessa eri aikojen valtionhallinnollisia asiakirjoja, kuten Hajasijoituskomitean mietintöjä (Hajasijoituskomitea 1973) ja asiakirjaa Poliisin tietohallintoviraston alueellistamisesta (Valtiontalouden tarkastusvirasto 2008).
Alueellistamisen käsite on ollut käytössä ainakin 2000-luvulla (esim. Ikonen & Reina 2019, 12–16), ja se on ollut viime aikoina julkisuudessa useamman valtiollisen toimielimen yhdistyttyä Ruokavirastoksi, jonka päätoimipaikka alueellistettiin 1.1.2019 alkaen Seinäjoelle (Maa- ja metsätalousministeriö 2019; Ruokavirasto 2020). 2000-luvulla alueellistamista tehtiin myös siirtämällä hätäkeskusyksikkö Poriin jo mainitun Poliisin tietohallintoviraston lisäksi (Honkatukia et al. 2003, 1). Vaikka nimi vaihtuu, on kyseessä yksi monista aluepolitiikan toteuttamisen tavoista. Kirjoitushetkellä esimerkki alueellistetusta virastosta on tutkielmassa käsiteltävä Maahanmuuttovirasto (myös Migri) (Maahanmuuttovirasto 2019). Valitsin sen, koska sellainen sijaitsee kotikaupungissani.
Tämä yhteiskuntapolitiikan pro gradu -tutkielma kuuluu tutkimusalaltaan hallinnon ja alueiden tutkimukseen. Koska aihe käsittelee yhteiskunnan toimintaa ja sen toimintojen järjestämistä poliittisessa ohjauksessa, on se ehdottomasti yhteiskuntapoliittinen. Aihetta on tutkittu aiemminkin myös virastokontekstissa, joten en ole ainoa tai ensimmäinen.
2
Aihevalinnan tekee tärkeäksi sen ajankohtaisuus ja vaikuttavuus koko maassa. Tutkielman aihe on ollut uutisoinnin kohteena vuosikymmenestä toiseen, ja edelleen se kiinnostaa ja herättää keskustelua. Virastojen hajauttaminen jakaa nykyäänkin mielipiteitä, minkä vuoksi siitä halutaan lausua ainakin kysyttäessä. Tämä näkyy esimerkiksi Hajasijoituskomitean (1974a, 16–17) lausuntokierroksen vastausprosentissa, joka oli 88 %, ja jonka kysymyksissä käsiteltiin esimerkiksi suhtautumista työpaikkaviraston mahdolliseen siirtoon.
Kirjoitusaikana keskustelua innoitti yllättävä koronaviruspandemia, joka turvallisuussyistä siirrätti työtä pois työpaikoilta koteihin. Kasvaneen ajankohtaisuuden ja venyneen prosessin myötä keskustelua käytiin julkisuudessa aiempaa enemmän. Kirjoitusprosessin alkupuolella puolustusministeri Kaikkonen aloitti puolustushallinnon työpaikkojen hajauttamisen selvitystyön (esim. Niskakangas 17.11.2019) ja Kuhmon kaupunginjohtaja Tytti Määttä nimettiin selvityshenkilöksi hankkeeseen, jolla selvitettiin paikkariippumattoman ja monipaikkaisen työn lisäämistä elinkeinoministeriön toimialueella (esim. TEM:n tiedote 30.8.2019). Molemmat valmistuivat ennen tutkielmaa. (Valtanen 24.11.2020, Määttä 2020).
Ajankohtaisuus näkyy myös ajassa elämisessä – että siirryttäessä hiljalleen paikkariippumattomaan tai monipaikkaiseen työhön hajauttamiskeskustelu on murroksessa.
Mikäli aiheesta tekisi valtakunnallista kyselytutkimusta, olisi kommentointi ja argumentointi todennäköisesti monipuolista ja polveilevaa. Julkista keskustelua aiheesta käydään, vaikkei alueellistavia prosesseja olisi työn alla. Lisäksi keskustelu koskettaa koko maata, sillä toimilla pyritään tasoittamaan ja vähentämään alueiden välisiä kehitys- ja hyvinvointieroja jakamalla työtä ja siitä riippuvaista hyvinvointia sinne, missä sitä puuttuu, jotta luodaan kasvua koko valtioon. Kohde on siis kattavana omiaan pro gradun aiheeksi.
Aihe valikoitui, koska se kiinnostaa minua erityisesti alueiden näkökulmasta. Minkälaisia vaikutuksia niillä on alueen elinvoimaisuuteen, voivatko ne olla merkittävä elinkeino alueella (eli lisäävätkö tai monipuolistavatko ne alueen elinkeinotoimintaa), ja onko niillä muita vaikutuksia alueeseen tai kuntalaisten arkeen? Tutkielmassa on esittelyn lisäksi tiivis historiakatsaus, jonka jälkeen pohdin ilmiön tulevaisuutta aineistopohjaisten havaintojeni ja soveltuvan julkisen keskustelun pohjalta. Kiinnostusta ja motivaatiota lisäsi asian henkilökohtaisuus kotikaupunkini kautta. Aloittaessani tutkielmaa arvioin, että se työllistää pienessä, noin 8000 asukkaan (Kuhmon kaupunki 2021a) kotikaupungissani jopa 60 henkeä, mikä olisi paljon yhdeltä työnantajalta. Ennakkokäsitykseni tarkentui kirjoitusprosessin edetessä, ja samalla koin paikallistuntemukseni tuovan lisäarvoa tutkimuksen kentälle
3
viemisen muodossa. Siksi tutkielma sisältää tapaustutkimusosuuden, jossa tutkin Kuhmoa ja kuhmolaisten käsityksiä Maahanmuuttoviraston vaikutuksista kaupungissa.
Tutkielma on jaettavissa kahtia. Ensimmäisessä osassa tutkimuskysymykset ovat seuraavat:
mitä ovat hajasijoittaminen ja alueellistaminen (ja se, joksi nimitys on vaihtumassa) ja mitä vaikutuksia niillä on alueiden elinvoimaan ja muilla tavoin alueisiin. Tavoitteena on ymmärtää niitä juurisyitä ja vaikutuksia myöten. Toinen ”osa” tapaustutkimus Kuhmon kontekstissa, jonka julkisissa kaupunkitiloissa aioin suorittaa kyselytutkimuksen.
Tutkimusprosessi kohtasi koronan takia useita haasteita, jotka pitkittivät sitä muun muassa pakottaen muuttamaan aineistonkeruutapaa sähköiseksi. Tapaustutkimuksen tarkoitus oli selvittää, millaisia ajatuksia kuhmolaisilla oli kaupungissa sijaitsevasta hajasijoitetusta virastosta. Esimerkiksi tiesivätkö he, että tällainen valtiollinen toimielin toimii kaupungissa? Tuntuiko heistä, että valtionhallinto olisi tämän myötä lähempänä heitä?
Ajattelun eroavaisuuksia hain kyselytutkimusaineistosta iän ja sukupuolen lisäksi kuhmolaisuusidentiteetin laadun kautta.
Kiinnostavia asioita ovat myös esimerkiksi argumentit puolesta ja vastaan, joten erittelin niitä jonkin verran tutkielmassa. Niitä löytyi Hajasijoituskomitean (1973; 1974a) mietinnöistä sekä Ikosen ja Reinan (2019) raporteista. Edellisten lisäksi aiheena kiinnosti, miten hajasijoittamisesta tuli alueellistaminen - koska ne ovat lähes synonyymejä, jotain on täytynyt tapahtua. Siihen en kuitenkaan löytänyt yksiselitteistä vastausta.
Johdannon lisäksi tutkielmassa on seitsemän lukua. Toisessa luvussa perehdytään tutkielman teoriapohjaan. Siinä määritetään olennaiset käsitteet perehtyen tutkimuskohteeseen ja sen taustoihin, ja laajentaen ajatusta tutkimusperinteestä ja viitekehyksestä. Kolmas luku on tutkimuksen tekemiseen liittyviä asioita varten: miten tutkimus toteutui, mitä tutkimusmetodeja hyödynsin ja mitä eettisyyteen liittyviä asioita huomioin. Luvussa esittelen aineiston ja tutkimusprosessin vaiheineen koronapandemiaakin käsitellen.
Neljännessä luvussa käydään läpi tapaustutkimuksen määritelmän lisäksi kontekstia: mikä ja missä Kuhmo on, entä Maahanmuuttovirasto, ja millainen niiden suhde on? Luvussa viisi analysoin keräämäni lomakekyselyaineiston vastausaineisto, josta nousevia ajatuksia analysoin teemoittelun ja sisällönanalyysin keinoin. Kuudennessa tartutaan kirjallisen aineiston havaintoihin edellisen tapaan. Seitsemäs luku on pohtiva: kehittelen ajatuksia ja mahdollisia tulevaisuusskenaarioita. Lisäksi kahdeksannessa luvussa kootaan johtopäätökset tiiviiksi kokonaisuudeksi.
4
2. TEOREETTINEN TAUSTA
Luvussa esitellään tutkielman kannalta olennaiset käsitteet, jotta sekä lukija että kirjoittaja tarttuvat aiheeseen yhtenevin käsityksin. Toisessa alaluvussa keskitytään aluepolitiikkaan, siihen liittyviin käsitteisiin ja sen historialliseen taustaan, sillä käsittelyssä on alueiden kehittämisen poliittisia työkaluja. Kolmannessa alaluvussa tutustutaan syvemmin ilmiöön – mitä hajasijoittaminen ja alueellistaminen tarkoittavatkaan? Järjestys helpottaa ymmärtämistä, jotta lukeminen ei olisi epämiellyttävää vaikeuden takia.
Edellisten jälkeen käsitellään aikaisempaa tutkimusta antaen joitain esimerkkejä. Tämä tutkielma ei ole ensimmäinen, jossa hajautettua yhteiskuntaa tai aluepoliittisia toimia tutkitaan, ja koronapandemia inspiroinee tällaisia jatkossa lisää.
2.1. Käsitteet
Tutkimuksen keskeisimpiä käsitteitä on virasto, sillä hajasijoittaminen/alueellistaminen on valtion virastojen työvoiman tai toimipisteen liikuttamista paikasta toiseen. Viraston voi määritellä julkiseksi yksiköksi, joka ”koostuu useasta viran- ja toimenhaltijasta. Viraston tulee olla pysyvä ja julkinen toimielin ja sen toimivallasta ja velvollisuuksista tulee olla säädetty säädöksin, jotta se muodostaa jonkin viranomaisen” (Minilex 2020a). Lähteen mukaan virastot voivat olla keskus- tai paikallisia virastoja, jolloin niiden toimiala on joko koko valtio tai sen osa. Virastoissa työskentelee esimerkiksi virkamiehiä, joilla on oikeus käyttää julkista valtaa, joka on Suomen perustuslakiin (731/1999) perustuvaa yksipuolista vallankäyttöä (Minilex 2020b). Virastoja löytyy melko varmasti kaikista kunnista ainakin yksi, esimerkiksi maistraatti tai Kansaneläkelaitos (Kelan) toimipiste. Tutkielmassa ei tarkoiteta mitä tahansa palvelupistettä, vaan paikkaa, jossa on olennaisia viraston toimintoja.
Täten esimerkiksi Kelan pelkät asiakaspalvelupisteet rajautuvat pois, mutta toimitalot Jyväskylässä ja Pitäjänmäessä (Kela 2020) jäävät.
Yksi hyödyllinen käsite ymmärrettäväksi on harvaanasuttu alue, jota esim. Tedre et al.
(2016) ja Helminen et al. (2014) hyödyntävät maaseutututkimuksissaan, sillä osa Suomen alueellistetuista/hajasijoitetuista virastoista on sijoitettu nimenomaan keskuskaupungeista käsin harvempaan asutulle alueelle. Käsite auttaa jäsentämään tapaustutkimuksen kohdetta, joka edustaa erilaista harvuutta verraten vaikka pääkaupunkiseutuun.
5
Harvaanasuttu alue perustuu tutkielmassa käsitteenä Helminen et al. (2014) tekemään alueluokitukseen. Sen käyttäminen tuo näkyville sen, kuinka erilaisin tavoin voi määrittää harvaan asuttua maaseutua – esimerkiksi on eri asia merkitä koko kunta paikkatietopohjaisesti tiheimmän tai keskimääräisen väkimääränsä mukaan.
Esimerkkikaupunki Kuhmo on keskiarvoisesti harvaanasuttua, mutta sen karttakuva näyttäisi erilaiselta, mikäli keskustan ja kylien alueet merkittäisiin todellisen väestöntiheyden mukaan, sillä suuri osa kuntalaisista asuu keskustaajamassa. Lisäksi alueella on useita kyliä, joissa asukastiheys olisi keskiarvoa suurempaa.
Halonen (2019) tutki väitöskirjassaan Kuhmon naapurikaupunki Lieksaa, joten alueen hahmottaminen ja määrittely resurssiperiferian kautta on tutkielman aiheen kannalta sopivaa. Resurssiperiferia voi tarkoittaa monenlaisia yhteisöjä, joiden olemassaolo perustuu perinteiseen luonnonvarojen käyttöön (kuten maa- ja metsätalouteen tai kaivostoimintaan), mutta yhteisö voi käyttää öljyä, kemikaaleja, rautaa tai terästä elantonsa lähteenä (ref. Neil
& Tykkyläinen 1998, 4). Näiden yhteisöjen toimeentulo on perustunut kyseisiin raaka- aineisiin ja niistä valmistettuihin hyödykkeisiin (ref. Markey et al. 2012, 93). Halonen keskittyy pohjoisiin havu- ja sekametsäisiin periferioihin, joiden menestys on riippunut puun kysynnän kasvusta. (Halonen 2019, 18.) Kuhmo sopii mainiosti tällaiseen määritelmään, ollen Halosen (2019, 18–19) tarkoittamalla tavalla pieni resurssikaupunki, vaikka resurssiperiferian alaisen asteikon sisään mahtuu kaikenlaisia alueita pienistä kylistä alkaen.
Kuhmon tapauksessa tuotettu resurssi on erityisesti puu- ja metsätaloutta Halosen tapaustutkimuksen Lieksan tapaan. Koen käsitteeseen liittyvän ajatuksen kaukaisuudesta – periferia ei ole ydinkeskusten tai Suomen tapauksessa pääkaupunkiseudun lähellä.
Luonnollisesti on myös määriteltävä Kuhmo. Missä se sijaitsee, millaisia ovat demografiset tärkeimmät luvut ja mitä sen aluekehityksestä olisi hyvä tietää. Esittely mahdollistaa lukijalle kyselytutkimusaineistosta nousevien kommenttien ja lainausten sisältöjen arvioinnin ja ymmärtämisen. Kaikkia kuhmolaisten viittauksia ei välttämättä ymmärrä, ellei tiedä Kuhmon sijaitsevan itärajalla ja olevan maantieteellisesti yksi Suomen suurimpia kuntia, vaikka väkiluku onkin laskusuhdanteinen ja reilun 8000 (Kuhmon kaupunki 2021a).
Kuhmoon ja tapaustutkimukseen tutustutaan tarkemmin luvussa neljä.
Tutkielman tarkoitusperiä edistääkseni määrittelen identiteetin ja kuntalaisuuden käsitteet.
Identiteetti voi tarkoittaa ”kaikkea sitä millaiseksi ihminen mieltää itsensä --- Identiteetti vastaa ensisijaisesti kysymykseen ’kuka minä olen’”. Identiteetti muotoutuu jatkuvasti
6
uudestaan, ja sitä on olemassa niin yksilöllisenä kuin kollektiivisenakin – tai kuten sivuilla todetaan, henkilökohtaisena ja sosiaalisena. Henkilökohtainen identiteetti muodostuu yksilöllisistä, omista ominaisuuksista, kun taas sosiaalinen identiteetti muodostuu pääasiassa ryhmäjäsenyyksistä. (Mieli ry 2020.) Kuntalaisuudessa kyse on paikkasidonnaisesta ryhmäidentiteetistä, kunta-, paikka- tai paikallisidentiteetistä, joka on yksilöllisistä tekijöistä, kuten kokemuksista muodostuva henkilökohtaisen identiteetin rakennuspalikka.
Näin asiaa määrittää Nyman, joka yhdessä Rissasen kanssa dokumentoi Keski-Uusimaan paikallisuutta ja paikallisidentiteettejä. (Nyman & Rissanen 2015, 2 & 4.)
Heinonen (2011) käyttää käsitteitä päijäthämäläisten kuntaidentiteettiä kartoittavassa maakunnallisessa kehitystyössä. Hyyryläinen ja Piispanen hyödyntävät paikkaidentiteettiä tutkimuksessaan, jossa näkevät (paikka)identiteetin kuntien paikallisen kehittämisen ja muutoskestävyyden resurssina (Hyyryläinen & Piispanen 2013). Koska tutkin ihmisjoukkoa sivuten paikkasidonnaisuutta, on tiedostettava, että imago ja paikka, joista identiteetti on riippuvainen ovat sosiaalisia konstruktioita, jotka rakentuvat kielenkäytössä eivätkä siksi tarkoita kaikille samaa. (Zimmerbauer 2008, 37–38). Määrittely on siksikin tärkeää.
Virallisesti kuntalaisuus on kunnan jäsenyyttä, jonka voi saada määrittämällä kunnan kotikuntalain tarkoittamalla tavalla kotikunnakseen. Kunnan jäsen voi myös olla oikeushenkilö tai joku joka ”omistaa ja hallitsee kiinteää omaisuutta kunnassa”. (Minilex 2020c.) Tutkielmassa keskitytään oikeudellisesti luonnollisiin henkilöihin, eli kunnan asukkaisiin. Koettu kuhmolaisuus ei pääty aina poismuuttoon, eli on oltava jokin epävirallisemman kuntalaisuuden taso. Kuhmolaisuuteen näen siksi kuuluvan kaupungin jäsenyyden lisäksi epävirallisen kuntalaisuuden – siis paikkaidentiteetin. Muuten ns. mökki- tai kesäkuhmolaiset eivät voisi olla kuhmolaisia, vaikka he itsensä sellaisiksi mieltävät erityisesti, jos (pitkäaikaisen) virallisen kuntalaisuuden päätyttyä alueella asutaan kausittain.
Kuhmossa käytetään käsitteitä kesä- ja mökkikuhmolainen usein ja pidän todennäköisenä, että monelle siitä tuleekin osa identiteettiä. Tällainen kausiasuminen on monipaikkaisuutta, josta esimerkiksi Lehtonen (2019, 21) kirjoittaa kertoen sen vaativan elämän jakautumista vähintään kahteen eri paikkaan. Samassa teoksessa Hyyryläinen ja Rantanen (2019, 13–20) kertovat erityisen vahvasta tunnesiteestä liittyen mökkipaikkaan, jonka näen kesä- ja mökkikuhmolaisilla merkittävänä paikallisidentiteetin tekijänä. Vastaavan kaltaisesti monipaikkaisuutta ja paikkaidentiteettiä näkyy esimerkiksi opiskelijakaupungeissa, joista voi tulla paikkaidentiteetti siitä huolimatta, että olisi kirjoilla muualla kotikunnassaan.
7
Alueiden kysymyksiin liitetään usein käsite elinvoimaisuus. Se on vaikeasti määriteltävä, abstrakti, mutta kuntapuolella varsin käytetty käsite. Paananen et al. (2014) kuvaavat elinvoiman liitetyksi johonkin kunnan yksittäisen toiminnan osa-alueeseen, ja elinvoimaa tarkastellaan usein joko paikallishallinnon elinkelpoisuuden tai paikallisten yhteisöjen vakauden ja uudistumiskyvyn kautta. Heidän mukaansa elinvoimaisuuden tulkitseminen on sidoksissa paikallishallinnollisen järjestelmän yhteiskunnallisiin rooleihin ja painotuksiin.
Paananen et al. mukaan Suomessa kuntien tehtäviä on harvinaisen paljon, eli on luontevaa kiinnittää kuntien elinvoimaisuuteen merkittävästi huomiota. Historiallisesti elinvoimaisuuteen on liitetty kotiseudun vaurastumisen sekä kuntien ja alueiden kehittyneisyyden ajatuksia. Nykyisellään elinvoimaista kuntaa määrittävät esimerkiksi vetovoimainen ympäristö, kilpailukykyinen yrityskanta, saatavilla oleva (osaava) työvoima, sosiaalinen pääoma, yhteisöllisyys ja vahva kuntatalous. (Paananen et al. 2014, 23–25.) Elinvoimaisuuden voi nähdä muun ohella resurssinäkökulmasta, jolloin se on elinkelpoisuuden mittaamista (Paananen et al. 2014, 32, ref. Paananen et al. 2012; Pauni 2012; Jauhiainen & Huovari 2013). Jo mainittu monipaikkaisuus erityisesti vapaa-ajan asukkaiden, tässä tapauksessa mökki- tai kesäkuhmolaisten, kontekstissa voi vaikuttaa elinvoimaisuuteen merkittävästi. Asia ei aina näy tilastoissa, koska vapaa-ajan epävirallisten asukkaiden elinvoimavaikutuksia ei ole osattu tilastoida vaikutuksen merkittävyydestä huolimatta. (Hyyryläinen & Rantanen 2019, 20; Rantanen & Kujala 2019, 30–34.) Elinvoimaisuutta voi hahmottaa resurssien lisäämisen kautta, ja näenkin alueille sijoitettavat työpaikat ja kesäkuntalaiset suoraan ja välillisesti elinvoimaa lisäävänä resurssina.
Desentralismin ja desentralisaation käsite on nähdäkseni aluepolitiikan katto- tai rinnakkaiskäsite. Vierasperäisen sanan voi kääntää esimerkiksi ei-keskittämiseksi tai hajauttamiseksi (esim. Suomisanakirja 2020). Desentralisaatio on laaja konsepti, joka yleensä jaetaan poliittiseen ja hallinnolliseen hajauttamiseen. Poliittinen hajauttaminen on tärkeiden tehtävien, toimintojen, aktiviteettien ja velvollisuuksien jakamista eri tasojen ja alueellisten toimijoiden välillä, tai antamalla niille tietty määrä harkinnanvaraista (julkista) valtaa käytettäväkseen. Hallinnollinen hajauttaminen on sen sijaan hallinnollisten tehtävien jakamista useampaan kuin yhteen paikkaan organisaatiossa. Sitä toteutetaan vaikkapa kuntalaisten osallistamisella päätöksentekoon tai antamalla paikallishallinnoille enemmän valtaa toimintansa muotoiluun. (Jun & Wright 1996, 4–6.) Hajasijoittaminen ja alueellistaminen ovatkin selkeästi desentralistista eli hajauttavaa toimintaa.
8 2.2. Aluepolitiikka ja sen historia
Hajasijoittaminen ja alueellistaminen ovat yksi tapa tehdä aluepolitiikkaa. Sen tavoitteena on perinteisesti ollut Honkatukia et al. (2003, 1) mukaisesti ”tasapainoisen aluerakenteen turvaaminen mm. kehittämällä elinoloja, perusrakenteita, palveluiden saatavuutta, osaamistasoa ja uusien työpaikkojen syntymistä kaikkialla Suomessa”. Se on yhteiskuntapolitiikan osa, jonka tavoite on huolehtia alueista, niiden kestävyydestä ja tasoittaa niiden kehityseroja. Tätä tukee Ponton et al. (2018, 21) ajatus, että aluepolitiikan keskeisimpiä tavoitteita on alueellisen kasvun luomisen ohella ”’hedelmien’ tasaaminen”.
Honkatukia et al. (2003, 1) lainaten ”lähes kaikilla poliittisilla toimilla on aluepoliittisia seuraamuksia”, jotka olisi huomioitava päätöksenteossa. Tämä kertonee siitä, että poliittisten toimenpiteiden alueellisten vaikutusten merkittävyys voi unohtua päättävissä elimissä.
Sippola (2011, 679) määrittää käsitettä julkista valtaa edustavien tahojen, kuten valtion ja kuntien tekemien toimenpiteiden kautta: aluepolitiikan tavoitteisiin kuuluu pyrkimys vaikuttaa ”eri alueiden kehittymiseen ja kehittyneisyydessä olevien erojen tasoittamiseen, tai joilla eri alueita niiden omista lähtökohdistaan”. Suhtaudun aluepolitiikkaan yhdenvertaisuuden edistäjänä: alueiden välisten kehityserojen tasaantuminen mahdollistaa kaikille samankaltaisemman elämän peruslähtökohtien erojen kavetessa.
On aina tapoja arvioida toimenpiteiden ja toteuttamistapojen onnistumista tai tehokkuutta.
Aluepolitiikan toimien tehokkuutta ainakin Honkatukia & al. (2003) mallintavat yleisen tasapainon mallilla (YTP) suuren aluepolitiikan toimien taloudellisia ja elinvoimapoliittisia vaikutuksia Keski-Suomessa ns. panos-tuotos-laskelmilla, joilla on heidän mukaansa Suomessa tutkimusalana pitkä perinne. (Honkatukia et al. 2003, 1–2.)
Koska hajasijoittaminen/alueellistaminen liittyy aluepoliittisiin toimenpiteisiin, suuren ja pienen tai laajan ja suppean aluepolitiikan käsitteiden määrittely on relevanttia kohteen ymmärtämisen kannalta (esim. Honkatukia & al. 2003; Sippola 2011). Aikaisemmin on käytetty käsitteitä suuri ja varsinainen aluepolitiikka (Bengs et al. 2000, 23). Pieni tai suppea aluepolitiikka ovat käytännössä sama asia, sillä niiden määritellään ”muodostuvan varsinaisista hankkeista, joilla on aluepoliittisia tavoitteita” (Honkatukia & al. 2003, 1) tai
”varsinaisen aluepolitiikan nimellä harjoitettavia erityistoimenpiteitä, kuten yritystukia ja kehittämisohjelmia” (Sippola 2011, 679). Koska toimenpideprosessit ovat usein yksittäisiä hankkeisiin vertautuvia projekteja, näen ne pienen tai suppean aluepolitiikan toimenpiteenä.
9
Sippolan (2011, 679) mukaan laaja aluepolitiikka kattaa kaikki valtion tasot hallinnon- ja alueellisten tasojen kautta ja muiden (julkis)yhteisöiden budjetti- ja toimintatalouden, tarkoittaen kaikkea toimintapolitiikkaa ja toimenpiteitä, joilla on alueellisia tai alueisiin suoria tai välillisiä vaikutuksia. Koska Honkatukia kollegoineen (2003, 28) toteaa alueiden elinvoimaan vaikuttavan hyvinvointivaltion ylläpidon olevan suurta aluepolitiikkaa, tulkitsen käsitteet yhtäläisiksi. Pientä ja suurta aluepolitiikkaa tutkivat ja hyödyntävät mm.
Moisio ja Vasanen (2008) sekä Tervo (2000).
Suomen aluepolitiikan alkupisteen määritelmä vaihtelee näkökulman ja lähteen mukaan riippuen siitä, näkeekö Suomen aluepolitiikaksi kaikki Suomea koskevat aluepoliittiset ja alueiden kehittämiseen liittyvät toimet, vai Suomen itsensä päättämät ja määrittelemät sellaiset. Suomen valtion harjoittaman (virallisen) aluepolitiikan voi ajatella alkaneen Lain kehitysalueiden talouden edistämisestä tultua voimaan vuonna 1966. Tarve suomalaisen aluepolitiikan synnylle oli 1940-luvun lopun tekniikan kehittymisen luoma rakennemuutos.
Siitä aiheutui rakenteellista työttömyyttä, jota alueilta erityisesti koulutetut niin sanotusti pakenivat keskuskuntiin ja ulkomaille. Itäinen ja pohjoinen Suomi jäivät edistyksestä ja kehityksestä jälkeen, keskittyen palveluiden ja jalostuksen sijaan alkutuotantoon. (Oinas- Panuma 2020, 5; Hajasijoituskomitea 1973, 40–41; Sippola 2011, 17.)
Ennen virallista aluepolitiikkaa Suomessa tehtiin ns. varhaisia aluepoliittisia toimenpiteitä edistäviä tekoja, esimerkiksi 1920-luvulla rajaseututyön ja 1940-luvulla perustetun saaristoalueita kehittävän saaristokomitean muodossa. Mikäli ajattelee Suomen aluepolitiikaksi kaikki toimet, joilla oli vaikutuksia Suomen maantieteelliselle alueelle, on jatkumo pitkä. Tällöin aluepolitiikan listalle mahtuvat esimerkiksi Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan myöntämät verovapaudet uudisasukkaille yhtä lailla Suomen suurruhtinas Aleksanteri I:n sisämaisten alueiden teollistamisen mahdollistavan suotuisuuden kanssa.
(Oinas-Panuma 2020, 5; Hajasijoituskomitea 1973, 27, 36–43.) Jaottelua tukee lisäksi yleinen näkemys, jossa aluepolitiikkaan liittyy lainsäädännön luominen tai jonkintasoinen vaade tehdä niin. Muuten voisi käyttää esimerkiksi ilmaisua alueiden kehittämisen politiikka, jolla nimensä mukaisesti kehitetään alueita (Hakkarainen 2008, 8).
Aluepolitiikka on muuttunut ajan saatossa. Vaikka aluepolitiikan historia Suomessa alkaisikin vasta 1966, jaotellaan sen menneitä vuosikymmeniä useisiin eri ajanjaksoihin, jotka kantavat keskeisimmän toimenpiteen nimeä. Niiden merkittävimpiä eroja ovatkin alueiden kehittämistapojen muutokset, mikä näkyy tutkimassani toimenpiteessäkin. Ihan
10
ensimmäinen virallisen aluepolitiikan kausi kulkee Sippolan (2011, 51) mukaan nimellä kehitysaluepolitiikan kausi (1966–1975). Kauden keskeisin toimenpide, kehitysaluepolitiikka, tai -poliittinen toimenpide, viittaa luonteeltaan sellaisiin toimenpiteisiin ”joilla on pyritty saamaan toisaalta kehitysalueiden I-vyöhyke ja toisaalta II- vyöhyke1 edullisempaan asemaan yritystoiminnan näkökulmasta investointien sijaintipaikkana kuin muu Suomi” (Hajasijoituskomitea 1973, 50). Yritykselle houkuttelemattomia alueista teki esimerkiksi matalasti koulutettu väestö ja kaukaisuus keskuksista, koska kyseisenä aikana esimerkiksi internetyhteydet eivät olleet vaihtoehto.
Sijainti alueilla veisi siis yritykset kauas muiden saavuttamattomiin. Kaiken kaikkiaan aikakautena keskityttiin paljon teollistumisen kehityksen tukemiseen (Sotarauta 2015, 217–
218). Kehitysaluepolitiikalla tarkoitetaan siten toimenpiteitä, joilla ”pyritään tasaamaan kehittyvien ja kehittämättömien (aiemmin käytetty sanaa alikehittyneiden) alueiden välisiä eroja keskittyen kehittymättömien alueiden kehitykseen (Oinas-Panuma 2020, 6; Sippola 2011, 679). Sippola määrittelee käsitteen kattamaan kaikki toimenpiteet, jotka kohdennetaan kehitysalueeksi määritellyille alueille (Sippola 2011, 679). Hajasijoittamisen ohella tällaisia toimia olivat mm. ammattikoulutuksen ja korkeakoulutuksen hajauttaminen ympäri Suomen, alueellistettu työvoimapolitiikka, ja peruskoulu-uudistus (Sippola 2011, 101–111).
Jo tänä aikana Hajasijoituskomitea (1973, 54) käsitteli tasapainoista alueellista kehittämispolitiikkaa, jossa huomioitaisiin ei pelkästään kehitys- vaan kaikenlaisten alueiden kehittämistä parempaan koko valtion alalla.
1975–1981 oli alueellisen kokonaissuunnittelun aika, johon otettiin mallia myös Ruotsista. Sen aikana keskityttiin tarkastelemaan kaikenlaisia alueita, ja kehitysalueluokitusta muutettiin ja laajennettiin mahdollistamaan vyöhykkeiden ulkopuolistenkin kuntien tukemisen. Toimenpidevaihtoehdoiksi otettiin muun ohella kehitysalueen tuotantotoiminnan tuki, työpaikka- ja väestösuunnittelua sekä tarkistettua kuljetustukea. (Sippola 2011, 125–127.) Sen sijaan Sotarautan (2015, 218) näkemyksen mukaan aikakausi kesti vuoteen 1988. Hänen mukaansa merkittävin havainto aiheesta oli, ettei pelkkä teollistaminen ollut riittävää apua alueille, joten elinkeinorakenteen monipuolistamisesta tuli suuri tavoite. Alueellisen kokonaissuunnittelun aikana keskityttiin enemmän alueiden erityispiirteisiin ja luotiin aluepolitiikalle oma suunnittelujärjestelmä,
1 Tarkoitettu vyöhykekartta on liitteenä I. Vyöhykkeet jaettiin mm. tulotason ja ”sosiaalisten ja sivistyksellisten palvelusten tarjonnassa” esiintyvien erojen mukaan (Hajasijoituskomitea 1973, 40–44) eri tasoisiin alueisiin, joiden kehityseroja haluttiin tasata. Myöhempien karttojen jaot näyttävät monilta osin samalta, joten kuva lisää ymmärrystä.
11
jossa keskityttiin koko maahan ja sen erilaisiin alueisiin pelkästään kehitystä kaipaavien alueiden sijaan. Suunnittelusta tuli kokonaisvaltaista, kattaen kaikenlaisen yhteiskunnan toiminnan palveluista korkeakouluihin. Arvioinnissa alueellisten epätasapainomallien rinnalle nousi rakenteellisten epätasapainomallien hyödyntäminen, jolla alueiden välisiä eroja selitettiin tasausta vaativalla epätasapainolla. (Sotarauta 2015, 218–219).
Sippola (2011, 289–292) käyttää kauden loppupuolesta (1982–1988) nimeä alueellisen erilaistamisen kausi, viitaten siihen, että eri alueiden moninaisiin ongelmiin pyrittiin vastaamaan erilaisuus huomioiden. Entisestä kehitysaluepolitiikasta tuli suunniteltua ja käytännössä kaikki hallinnon tasot läpäisevää aluepolitiikkaa – ja vaikka tavoitteet eivät varsinaisesti edes muuttuneet tasapainoisen alueellisen kehityksen edistämislain päivittämisessä, mahdollisti uusi lainsäädäntö uudistamista. (Emt; Sotarauta 2015, 218).
Sekä Sippola että Sotarauta ovat yhtä mieltä siitä, että ohjelmallisen (tai ohjelmaperusteisen) aluekehittämisen kausi alkoi 1980-luvun lopulla, kestäen lähteestä riippuen joko 1990-luvun puoleen väliin tai 2000-luvun alkuun. (Sippola 2011, 450–452;
Sotarauta 2015, 219). Kaudella alueista tuli kehittämisen toimijoita – kehittämisestä tuli alueille omaehtoisempaa, ja aluepolitiikasta enemmänkin aluekehittämistä. Tämä näkyi vaikkapa siinä, että aluekehittämisen koordinointia siirrettiin enemmän alueille, toisin sanoen maakunnallisille liitoille ja vahvemmin kuntien omaan ohjaukseen (Sotarauta 2015, 219). Sippola (2011) erittelee teoksessaan eurooppalaisen rakennepolitiikan aikakauden (vuodesta 1995 alkaen) omaksi kokonaisuudeksi tai ainakin merkkipaaluksi, sillä sen jälkeen aluepolitiikasta tuli Euroopan unionin ohjailemaa. Aluepolitiikka muuttui alueiden omia strategioita tukevammaksi, vaikkakin muutos oli erityisen suuri maatalous(tuki)politiikkaa ajatellen (Sippola 2011, 612–616). Lisäksi aikakaudelle merkittävänä voi nähdä innovaatiopolitiikan liittymisen aluekehitykseen vuoden 1994 osaamiskeskusohjelman ja EU-jäsenyyden tuoman kaupunkipolitiikan käynnistymisen. (Ahlgren et al. 2017, 12).
Toistaiseksi kausinimettömän aluepolitiikan 2000-luvun vuosikymmenien piirteisiin kuuluu kehittämisen monimuotoisuuden lisäksi kilpailukykyhakuisuus, joka näkyi koko maan globaalin kilpailukyvyn haluna. Uutta ajattelua tarvittiin 2000-luvun useiden samanaikaisten rakennemuutosten vuoksi. Niitä olivat eri teollisuudenalojen yhtäaikaiset rakennemuutokset, jotka vaikuttivat ainakin ICT-alalla sekä metsä- ja meriteollisuudessa varsin alueellisesti.
Samanaikaisen pidemmän taantuman lopulla jossain päästiin kiinni yleiseen kasvuun ja siten positiivista kehitystä rajoittavien tekijöiden poistamiseen. 2000-luvulla kasvatettiin
12
tietoisesti myös alueiden vastuuta elinkeinorakenteen muutoskestävyydestä. (Ahlgren et al.
2017, 12–13.) 2000-luvun alussa oli siis aika, jona useat pääteollisuusalat heikkenivät samanaikaisesti, mikä elinkeinojen monipuolisuudesta huolimatta vahingoitti alueita.
Tulkitsen, että alueiden lähtötilanteita tarkasteltiin päätöstä tehdessä, koska 2000-luvullakin alueilla oli eri lähtökohdat elinkeinorakenteen monipuolistamisvastuun ottamisesta.
2020-luvulla monimuotoisia aluekehittämisen keinoja voidaan perustella lukuisilla sisäisillä ja ulkoisilla tekijöillä, kuten globaalilla kilpailulla, väestön ikääntymisellä ja muilla suomalaisen yhteiskunnan ja maailman murroksilla. Alueiden tuottaman laadullisen lisäarvon hyödyntäminen nähdään mahdollisena, mikäli eri alueiden tarpeet ja vahvuudet osataan huomioida aluekehityksissä. (Ahlgren et al., 2017, 13.) Jos eroja ei tunnisteta eri politiikan ja osaamisen sektoreilla, eivät heikkoudet vähene tai vahvuuksia voida hyödyntää.
Itse lisäisin huomioitavien listaan ainakin yleisen työnteon murroksen, johon esimerkiksi globaalit digitalisaatio ja ihmisten tarpeiden (/kulutustottumusten) muutos vaikuttavat.
2.3. Tutkimuksen kohde
Hajasijoittamisen/alueellistamisen käsitteellistäminen on tutkielmalle tärkeää.
Henkilöstökomitean mietinnössä (Hajasijoituksen henkilöstökomitea 1982, 2) niitä määriteltiin näin: ”Hajasijoituksessa on kysymys viraston tai sen osan sijoituspaikkakunnan muuttamisesta ja siihen liittyen virkojen siirtymisestä viraston mukana toiselle paikkakunnalle.” Tavoitteena 1970-luvulla suunnitteluvaiheessa oli ainakin tukea ja edistää tasapainoista kehitystä kaikkialla Suomessa – niin ns. kehitysalueilla kuin niiden ja ruuhka- alueen (pääkaupunkiseudun/Helsingin) välisillä alueilla (Hajasijoituskomitea 1974a, 1).
Hajasijoittaminen syntyi alueiden välisiä eroja tasoittavaksi niin työpaikkojen määrän kuin monipuolisuuden osalta. Haaste oli jo 1940-luvun lopulla se, että alueet eivät kehittyneet samassa tahdissa osan kärsiessä muuttotappiosta ja yksipuolisesta elinkeinoelämästä. Näin myös tarjolla olevan työvoiman osaavuuteen tuli merkittäviä alueellisia eroja. Kärjistäen, matalasti koulutetut (tai kouluttamattomat) työläiset jäivät ja korkeammin koulutetut lähtivät mm. teollisuuden ja palveluiden töihin (kaupunki)keskuksiin tai ulkomaille. Työttömyyttä loivat tekniikan kehittyminen ja teollistuminen, jotka vähensivät tarvetta sellaiseen fyysiseen työhön, jonka saattoi oppia koulutuksetta, pelkällä tekemisellä. Muuttoliike loi kehittymispainetta ja haasteita siten myös keskuskaupungeille ja -kunnille. (Oinas-Panuma 2020, 12; Hajasijoituskomitea 1973, 40–41)
13
Rakenteellisten yhteiskunnan ongelmien ilmettyä niitä yritettiin korjata mm. kohdentamalla työttömyystöitä. Sitä koetettiin ratkoa myös lainsäädännöllä (ref. Laki kehitysalueiden talouden edistämisestä (243/1966)), jolla mm. perustettiin kehitysaluepolitiikkaa valmisteleva kehitysalueiden neuvottelukunta, jonka tehtäviksi annettiin määritellä ja jaotella kehitysalueiden ongelmia. Jaottelu tehtiin syntymekanismin perusteella:
kehitysalueongelmia syntyi esimerkiksi muuttotappion tai hitaan kasvun myötä, tungosalueongelmia sen sijaan tuotantotoiminnan ja muun yhteiskuntarakenteen liikakeskittymisestä. (Oinas-Panuma 2020, 12, Hajasijoituskomitea 1973, 40–41.)
Alueellistamisessa ajatus on suunnilleen sama – siirtää ja jakaa virastoja ja niiden toimivaltaa pois pääkaupunkiseudulta työpaikkojen tuomiseksi alueille. Leppänen (2000, 185) kuvaa, että 2000-luvulla julkisten toimintojen alueellistamistapoja oli kolme, joista olemassa olevien, vakiintuneiden toimintojen uudelleensijoittaminen toimii käytännössä huonoiten muun muassa syntyvien vastakkainasettelujen vuoksi. Muita tapoja alueellistaa ovat ”toimintoja merkittävästi uudistettaessa tai täysin uusia toimintoja perustettaessa toiminta kohdistetaan uudelle alueelle” ja ”suositaan heikommin kehittyneelle alueelle sijoittunutta yksikköä esim. avoimia virkoja täytettäessä silloin, kun kyseessä on jo nyt useammassa paikassa tapahtuva toiminta” (Leppänen 2000, 185). Jälkimmäinen soveltuu Leppäsen mukaan myös keskushallinnon tehtävien siirtämiseen aluetasolle (emt.).
Alueellistamisen tavoitteet on määritetty lainsäädännössä (ref. Laki valtion yksikköjen ja toimintojen sijoittamista koskevasta toimivallasta(362/2002)) seuraavasti: ”tavoitteina on turvata valtion tehtävien tuloksellista hoitamista ja työvoiman saantia valtion tehtäviin, edistää maan tasapainoista alueellista kehitystä sekä tukea työllisyyttä maan eri osissa”
(Ikonen & Reina 2019, 17). Vuosikymmenten muutos on nähtävissä – talouden tasapaino ja taloudelliset yksityiskohdat on priorisoitu jo lainsäädännössä alueiden kehittymisen edelle.
Toimenpiteitä, joilla on haluttu tasata alueiden välisiä kehityseroja luomalla, siirtämällä ja hajauttamalla työtä alueille voisi kutsua ajassaan eläväksi. Kuten johdannossakin todettiin, ero näkyy vertailemalla eri aikakausien tekstejä ja asiakirjoja. Vaikka ennen 2000-lukua toimia kutsuttiin yhdenmukaisesti hajasijoittamiseksi (Hajasijoituskomitea 1973 & 1974a) ja 2000-luvulla järjestelmällisesti alueellistamiseksi (Ikonen & Reina 2019, 12–16), on nimi muuttumassa ainakin osittain toiseksi. Nykyhetkessä toimista puhutaan osin ristiin:
esimerkiksi kun puolustusministeri Kaikkonen selvitytti puolustusvoimien työpaikkojen hajauttamismahdollisuuksia koko valtion alalle, asiasta kertovassa uutisessa otsikkoon
14
nostettiin hajauttamisen käsite ja puolustusministeri halusi kartoittaa monipaikkaisuuden ja paikkariippumattomuuden mahdollisuuksia (Niskakangas 17.11.2019). Toimenpiteet muuttavat tarpeen vaatiessa muotoaan, ja kenties ovat jo osa tulevaisuuttaan.
2.4. Aikaisempi tutkimus
Kun tarkastelee virastojen hajautustoimia, ohjautuu ajatus aluepolitiikan tutkimiseen.
Aluepolitiikka on yksi yhteiskuntapolitiikan lohkoista, ainakin melkein siinä missä koulutus- tai sosiaalipolitiikkakin. Siksi voi ajatella, että eri valtion toimielimet tuottavat itse tutkimusta aiheesta: tämänkin tutkielman lähdeluettelossa useita ministeriöiden selvityksiä.
Aluepolitiikkaa on tutkittu ja teoretisoitu paljon niin Suomen kuin ulkomaiden ja kansainvälisten yhteisöjen kontekstissa. Esimerkiksi Honkatukia et al. (2003) tarkastelivat aluepoliittisten toimenpiteiden vaikutuksia Keski-Suomessa, Eskelinen (2001, 2007 & 2013) tutki aluepolitiikkaa sekä alueiden että toimenpiteiden näkökulmasta. Honkatukia et al.
(2013) selvittivät tarkemmin alueellistamisen vaikutuksia koko Suomessa VERM:n eli
”alueellisen yleisen tasapainon mallin” avulla. Alueellistamisen aluetaloudellisia vaikutuksia selvitti ainakin Pursiainen (2013) Valtionvarainministeriön toimeksiannosta.
Taloustieteellisemmällä otteella aihetta on tarkastellut Tervo (esim. 1991a, 1991b, 2000) ja esimerkiksi Äikäs (1993) selvitti Euroopan yhdentymiskehityksen vaikutuksia Euroopan aluepolitiikkaan. Kansainvälisesti aluepolitiikkatoimia ja niiden haasteita tutki esimerkiksi Kuklinskin (1977) teoksessa useista kulmista ja Webb ja Shivakoti (2007) hallinnon hajauttamisen näkökulmasta.
Yhteiskunnan toimintoja voidaan ajatella tutkittavan myös yleisesti aluetieteiden alaisena.
Aluepolitiikkaa voidaankin tutkia vaikkapa aluekehityksen tutkimuksella, jolloin keskitytään alueiden kehitykseen. Ponto et al. (2018, 21) mukaan aluepolitiikasta tulee aluekehittämistä, kun aluepoliittisesti ohjattuna otetaan käyttöön aluekehittämisen keinoja.
Yhteiskunnan toimintoja, kuten virastojen (eli julkisen vallan ja hallinnon) hajauttamistoimia on tutkittu esimerkiksi ministeriöselvitysten lisäksi myös akateemisesti.
Yhteiskunnallisen vallan hajauttamisesta on kirjoittanut esimerkiksi Gwaibi (2016), jonka teoksessa tutkitaan hallinnon hajauttamista alaspäin kylä- ja kuntatasolle kolonialismista luopumisen jälkeen. Suomessa Yliskylä-Peuralahti (2004) teki väitöskirjansa Maatalouden tutkimuskeskuksen hajasijoittamisesta Jokioisiin, kun taas Kokkonen (1986) käsitteli väitöskirjassaan valtion hajasijoitussuunnitelmia ja niiden toteutumista.
15
3. METODOLOGIA
Tämä tutkielma edustaa laadullista tutkimusta. Se voidaan määritellä monella tavalla, sillä tutkimusperinteessä on lukuisia käyttökelpoisia vaihtoehtoja. Käytännössä kaikki laadullinen tutkimus pyrkii tavoittamaan merkityksiä asioista, joita voi löytää niin kutsutusta elämismaailmastamme. Vastoin tutkimusalan nimeä aineisto ei aina ole pelkästään laadullista eikä tutkimustulos vain kuvailevaa tai ”pehmeää”. (Saaranen-Kauppinen &
Puusniekka 2006.) Laadullisessa tutkimuksessa ”on kyse empiirisen analyysin tavasta tarkastella havaintoaineistoa ja argumentoida”, jossa aineistoa lainataan lähinnä esimerkiksi (Tuomi & Sarajärvi 2018, 23). Koko aineisto ei siis aina ole lukijan nähtävissä.
Laadullisen tutkimuksen prosessin voi nähdä kaksivaiheisena: havaintojen pelkistämisenä ja arvoituksen ratkaisemisena. Voi ajatella, että laadullisen tutkimuksen arvoitusten ratkaisemiseen kuuluu ensinnäkin ”ymmärtävä selittäminen”, jossa pyritään osoittamaan omaa ymmärrystä ja selittämään sen logiikkaa ja asian muuhun tutkimukseen ja teoreettisiin viitekehyksiin liittäminen. Toiseksi on hyvä tiedostaa, että aineiston havainnot on pelkistettävä yhdistämällä raakahavainnot ja keskittymällä ”olennaiseen”. Pelkistämistä on pohdittava etukäteen jo havaintojen hankintavaiheessa tekemällä rajauksia, mikä näkyy erityisesti lomakehaastatteluissa, kun osa rajaustyöstä tehdään jo kysymyksiä valittaessa ennen keräysprosessia. (Alasuutari 2012, 39.)
3.1. Aineistot
Tutkielman aineisto on kahdesta lähteestä: etsin tutkittavaksi soveltuvaa kirjallisuutta, ja keräsin tapaustutkimusta varten aineistoa sähköisellä lomakekyselyllä. Kirjallinen aineisto muodostuu valtionhallinnollista asiakirjoista, joita valikoin nähdäkseni, millaisia asioita esimerkiksi hajauttamistoimien valmistelussa on huomioitu ja kuinka toimien vaikutukset on nähty etu- ja jälkikäteen. Aineistoon valikoituivat lopulta seuraavat raportit ja mietinnöt:
Hajasijoituskomitea (1973): Valtion virastojen ja laitosten hajasijoittaminen:
hajasijoituskomitean … osamietintö. 1
Hajasijoituskomitea (1974a): Virastojen ja laitosten hajasijoittaminen:
hajasijoituskomitean loppumietintö (II osamietintö) ja sen liiteosat A (asennetutkimus, yhteys- ja saavutettavuustutkimus) (1974b) & B
16
(Hajasijoituskomitean I osamietinnöstä pyydetyt lausunnot, sisällön erittelyyn perustuva tutkimus hajasijoittamisesta sekä valtion virastojen ja laitosten hajasijoitusta tutkivan komitean työstä kirjoitetuista lehdistöartikkeleista ajalta lokakuu 1972 – 30.9.1973) (1974c)
Ikonen, Anna-Kaisa & Reina, Timo (2019): Valtio alueiden, alueet valtion voimavarana – Alueellistamisesta paikkariippumattomaan työhön.
Alueellistamispolitiikka ja -periaatteet 2020-luvulla – selvityshenkilöhankkeen loppuraportti. Valtiovarainministeriön julkaisuja 2019:15
Valitsin hajasijoituskomitean mietintömateriaalin, koska niissä kuvataan hajasijoittamisen valmistelu- ja kehitystyötä 1970-luvulla prosessin sisäisestä näkökulmasta. Valintaa puolsi myös hajasijoituskomitealle toimeksiannossa Valtioneuvoston 21.6.1972 asettama tehtävä
”8. laatia selvitys uudelleen sijoittamisen aiheuttamista kustannuksista ja hyödyistä”
(Hajasijoituskomitea 1973, II). Mietinnöt sisälsivätkin erittelyjä uudelleen hajasijoittamisen hyödyistä ja haitoista toteuttamisen arviointia varten.
Vastaavanoloista arviointia alueellistamisesta on tarjolla Ikosen ja Reinan (2019) raportissa, joten sen valitseminen komiteamietintöjen vastinpariksi tuntui sopivalta. Asiakirja-aineiston myötä tutkielmassa voidaan käsitellä sekä hajasijoittamisesta että alueellistamisesta löytyviä hyviä ja huonoja puolia, joiden perusteella arvioida toimia.
Tutkimuksen toista osaa varten keräsin aineistoa itse – vähän harjoituksen vuoksi, mutta erityisesti uteliaisuudesta keruuprosessia kohtaan. Tapaustutkimuksen aineiston keräsin sähköisellä lomakkeella, mahdollistaakseni tutkimuksen vastaajien näkemysten pohjalta.
3.2. Aineistojen keräämisprosessi ja sen haasteet
Toteutan tutkimuksen asiakirja-aineistosta ja itse kerätystä aineistosta. Kirjallisen aineiston esittelin edellisessä alaluvussa, ja kirjat valikoituivat käsittelemänsä aiheen perusteella.
Lisäksi niiden valintaan vaikutti saatavuus. Hajasijoituskomitean mietinnöt olivat helposti saatavissa Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuskirjastossa, ja Ikosen ja Reinan (2019) raportti löytyi sähköisenä. Ne löytyivät tiedonhaullisestikin helpoiten, ollen kirjaston hakukoneen tuloksissa korkealla.
Tämän tutkimuksen kannalta olennaisin aineisto on kuitenkin itse keräämäni. Hyödynsin Kuhmo-kontaktiani suorittamalla lomakekyselyn kuhmolaisille 2020 alkuvuodesta.
17
Suunnittelin ensin haastattelevani 70–100 satunnaista vastaan tullutta kuhmolaista Kuhmon julkisissa tiloissa, kuten torilla, mutta toistuvien haasteiden vuoksi paikan päällä haastatteleminen siirtyi tulevaan. Aikatauluhaasteiden jälkeen Suomen hallituksen asettama koronaviruksesta johtuva poikkeustila 18.3.2020 alkaen (Valtioneuvosto 16.3.2020) siirrätti kyselyn verkkoon, missä sen sai täyttää 6.4.–16.2020 välisenä aikana. Tavoittelin koko kyselyprosessin 70–100 vastausta, saaden lopulta 76 vastausta. Rakensin lomakkeen pääasiassa vaihtoehtokysymysten varaan, mutta yleensä niiden jälkeen oli vapaaehtoinen, täydentävälle vastaukselle tilaa. Henkilötiedoista kartoitin ikää, sukupuolta ja kuhmolaisuutta ja jäsensin lomaketta ID-, A-, B- ja päättävään C-osaan. Kysymyksiä oli yhteensä 19, vaikkakin osa niistä jakautui a-b-osiin, joista vain a oli pakollinen. Kysymykset esitellään luvussa neljä.
Lomaketutkimuksella tuotetaan dataa keräämällä nimensä mukaisesti vastauksia lomakkeilla oleviin kysymyksiin. Lomakkeen valmistelu vaatii tarkkaa rajausta jo etukäteen, jotta sen vastaukset vastaavat tutkimuskysymyksiin kunnolla ja havaintojen määrä pysyy tarkoituksenmukaisena. Kerätyt ”raakahavainnot” ovat yhdistettävissä kokonaisuuksiksi tilastollisia menetelmiä, kuten keskiarvoja ja muita työkaluja käyttämällä. Näin aineisto voi tosin jäädä karkeaksi ja pelkiksi tunnusluvuiksi, jotka eivät kerro mitään yksittäisestä vastaajasta. On myös mahdollista käyttää avokysymyksiä ja esimerkiksi ottaa niiden vastausaineistosta lainauksia analyysin esimerkeiksi. (Alasuutari 2012, 39–41.) Tarkoitettua hiontaa tein pitkään työstäen kysymyksiä mahdollisimman selkeiksi, ja tarkistuttamalla lomakkeen tutkielman ohjaajalla toimivuuden ja oikeellisuuden varmistamiseksi.
Lomakekyselyn hyödyntäminen myös avovastauksia ja siten erityisesti laadullista tutkimusta varten ei ole tyypillisin tapa toimia. Tuomi ja Sarajärvi (2018, 66) mukaan lomakehaastattelu voi olla jopa täysin strukturoitu. He näkevät, että pyrkimyksenä on saada vastauksena aina joku vaihtoehtoista, jotka on ainakin osittain valmiiksi muotoiltu.
Aineistonkeruulomakkeessani päätin kuitenkin hyödyntää avoimesti vastattavia kysymyksiä, jotta en johdattaisi vastaamaan itselle vähiten väärää vaihtoehtoa (esim.
jokseenkin hyvin/ huonosti) vaan sanoittamaan ja täydentämän ajatuksia ”ääneen”.
Lomakkeen kysymyksissä oli lisäksi tilastoitavissa olevia vaihtoehdollisia vastauksia, kuten ikä, sukupuoli ja vastaajan ennakkotieto paikalla olevien alueellistettujen/hajautettujen virastojen määrästä ja työllistävyydestä. Tilastoitavissa olivat myös kyllä-ei-en tiedä – muotoillut kysymykset. Avovastausten pohjalta kykeni luomaan tilastollista grafiikkaa
18
esimerkiksi luokittelemalla vastauksia suhtautumisen tai sanavalintojen perusteella.
Tällainen toki edellytti avointa arviointia sanankäänteistä asian puolesta tai sitä vastaan.
Alun perin aioin täyttää lomakkeen vastaajan puolesta, jotta esimerkiksi sääolosuhteet eivät olisi vaikuttaneet vastaamishalukkuuteen, ja jotta saisin vastatun lomakkeen varmasti itselleni. Haastattelut olisivat mahdollistaneet hieman tieteellisemmän, maallikolle epäselvemmän kysymyksenasettelun, sillä kasvokkain vastaajalla olisi ollut mahdollisuus kysyä selvennystä ja olisin voinut ”vaatia” vastauksia määrämuotoon. Näin olisi voinut välttää ikäkysymyksen kaltaiset vastausten monimuotoisuudesta tulevat haasteet (joista lisää myöhemmin tutkielmassa).
Koska fyysisten katuhaastattelujen esteeksi muodostui koronaviruksen aiheuttama poikkeustila, jonka julistamisen myötä esimerkiksi julkisissa tiloissa tarpeetonta oleskelua suositeltiin välttämään (mm. Valtioneuvosto 16.3.2020), yritin muotoilla lomaketta ja sen kysymyksiä uudestaan, vastaajille mahdollisimman selkeiksi. Sähköinen lomake mahdollisti kaikenlaiset kysymysmallit (tässä tapauksessa vaihtoehto- ja avokysymykset sekä täydennysvaihtoehdot), ja lisäksi pystyin asettamaan jotkut kysymykset pakollisiksi.
Pakollisiin kysymyksiin vastaaminen oli välttämätöntä, mutta niiden yhteydessä oli aina mahdollista jättää vastaamatta tai valita ”en osaa sanoa”-kaltainen vaihtoehto.
Tämän tutkielman tekemisessä ei ollut yhtään lähtökohtaisesti monimutkaista vaihetta.
Korona-pandemia vaikeutti tutkimuksen tekemistä odottamaani enemmän, ja poikkeustilan tultua maahan maaliskuussa 2020 muuttui aineistonkeruutapani yhtäkkiä. Muutos aiheutti epävarmuutta, minkä vuoksi halusin saada aineistoni kerättyä mahdollisimman nopeasti. Se loi kiirettä, mikä aiheutti lomakkeeseen huolimattomuuspohjaisia haasteita. Osa niistä syntyi alkuperäisen lomakkeen liian suorasta hyödyntämisestä kysymysten muotoilun osalta.
Fyysinen kohtaaminen olisi antanut minullekin tilaisuuden tarkentaa kysymyksiä tai täydentää vastausta heti. Sähköinen lomake mahdollisti myös lomakkeessa määriteltyjen käsitteiden jäämisen epäselviksi: vastaajatkin käyttivät käsitteitä sujuvasti ristiin, enkä voinut puuttua tilanteeseen mitenkään lomakkeen lähdettyä jakeluun. Määrittelyni eivät siis olleet riittäviä. Lisäksi luulen, että jotkut vastaajat jäivät täysin tavoittamatta älylaitteen puutteen, osaamisen tai sähköisen alustan luotettavuuden epäilyn vuoksi.
Kuten tuli esille, osa kysymyksenasetteluistani ja vastaamistavoista epäonnistuivat:
ongelmien havaitseminen ennen lomakkeen julkaisemista olisi vaatinut enemmän testausta.
Luotin, etten sokeutuisi omille virheilleni. Hyviä esimerkkejä tästä ovat ikää ja poissaolo-
19
/asumisaikaa kartoittavat kysymykset. Vastaajathan vastasivat kysyttyyn oikein, mutta keskenään eri tavalla, eli aineiston käsittelyä haastaen. Tilanteet olisi voinut välttää tarkemmalla työllä lomakealustan valinnassa ja kysymyksenasettelussa. Jokin toinen julkaisualusta olisi mahdollistanut esimerkiksi vaihtoehtoiset reitit kysymysten välillä, jolloin vain tiettyjen vaihtoehtojen vastaajat olisivat saaneet tietyt jatkokysymykset. Lisäksi osaa ”epäsopivista” avovastauksista selittää se, että tutkielman aiheesta ei annettu riittävästi selkeää tietoa lomakkeen yhteydessä: joillekin hajauttaminen ja keskittäminen vaikuttivat tarkoittavan samaa asiaa vastakohtien sijasta.
Näytin kysymykset ja lomakkeen ohjaajalle, jolta tuli arvokkaita kommentteja pohjan toimivuudesta, ja testasin lomakkeen vastaamalla siihen itse vieraan ihmisen sijaan.
Lomakkeen virheiden määrästä tulikin arvokas oppimisen paikka. Nyt tiedän jatkossa, että lomaketta on valmisteltava tarkemmin, testaten paremmin esimerkiksi valikoiduilla tuttavilla tai täysin ulkopuolisilla palautetta varten. Lisäksi olen ainakin oppinut uudelleenkoodaamaan vastauksia SPSS-ohjelmassa ja kasvattanut muita henkisiä ominaisuuksiani, kuten sitkeyttä ja kärsivällisyyttä omien virheiden korjaamiseen.
Huolimatta sähköisen lomakkeen tuomista helpotuksista tutkimuksen eri vaiheissa, muutos varmasti vaikutti vastaajiin ja tapaustutkimuksen yleistettävyyteen. Vastaajakunta ei vastannut käsitystäni esimerkiksi Kuhmon väestötilastoista. Uskon, että yhtä lailla lomake jäi saavuttamatta monelta kuin nyt näin saavuttikin. Toisaalta moni ulkokuhmolainen olisi jäänyt tavoittamatta, mikäli en olisi hyödyntänyt lainkaan sähköistä lomaketta. Onnekseni useampi ulkokuhmolainen (nainen) vastasi lomakkeeseen, tarkoittaen että sidonnaisuutta Kuhmoon on edelleen niin paljon, että kysymyksiini halutti vastata.
3.3. Tutkimusetiikka
Hyödynsin tutkielman kirjoittamisessa akateemisia metodioppaita ja ohjeistuksia eettisen tutkimuksen tekemisestä varmistaakseni toimintani tutkimuseettisyyttä.
Yhteiskuntatieteiden kaltaisen ihmistieteen tutkimuseettisesti oikeanlaisen toiminnan perustana voi nähdä ihmisarvon kunnioittamisen; että kunnioitetaan kaikissa vaiheissa tutkittavan itsemääräämisoikeutta, vahingoittumattomuutta ja yksityisyyttä. (Kuula 2011, 60–65.) Tässä tapauksessa erityisesti itsemääräämisoikeus ja yksityisyys korostuvat yli vahingoittumattomuuden, koska edes aineistoa kerätessäni tiennyt, ketkä kyselyyni vastasivat, enkä ole heitä vastaajina fyysisesti tavannut. Kysymykset eivät olleet
20
arkaluontoisia tai informanttejani vahingoittavia. Se, että fyysinen tai psyykkinen koskemattomuus ei tässä tutkimuksessa ole ydinasia, ei tarkoita asian tiedostamattomuutta.
Tutkimuksen tekeminen eettisesti oikein on omalla tavallaan haastavaa. Siinä onnistuminen vaatii huolellisuutta, sillä epäonnistuminen esimerkiksi lähdeviitteiden epätarkkuudella voi käydä tahattomasti. Huolellisella työllä kovin kauas ei voi kuitenkaan jäädä, jos pyrkii hyvää tieteellistä käytäntöä (HTK) kunnioittavaan ja noudattavaan kirjoitustapaan.
Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) mukaan hyvä tieteellinen käytäntö vaatii tiedeyhteisön tunnustamien, hyväksi todettujen toimintatapojen noudattamista, tieteellisen tutkimuksen kriteereitä noudattavien ja eettisesti kestävien menetelmien soveltamista, muiden tekemän työn kunnioittamista asianmukaisesti, avoimuutta tutkimusprosessissa käydyistä vaiheista ja tutkimushankkeen tekijänoikeuksista, sidonnaisuuksien ilmoittamista, esteellisenä tutkimuksesta pidättäytymistä ja tutkimusorganisaation hyvän hallinnon noudattamista niin henkilöstö- kuin tietosuojapuolella (TENK 2012, 6-7). Kuula (2011, 35–
36) näkee, että tutkimusetiikka on läsnä kaikissa tutkimuksen vaiheissa ja koko tutkielmaa ympäröivässä yhteisössä, jokaisen toimijan työssä. Vaikka kaikki edellä listatut kriteerit eivät suoraan ole esillä tässä opinnäytetyössä, on minun silti pitänyt miettiä asiaa ja sen ilmaisemista. Tutkielman taustalla ei ole rahoituslähteitä, erityisiä tutkimuslupia vaativia ryhmiä (kuten haastateltavia lapsia) tai tutkijatyöyhteisöä, joten niiden osalta arviointia ei ole tarvinnut eritellä tai kirjoittaa tähän auki.
TENK määrittelee hyvää tieteellistä käytäntöä myös sen mukaan, mikä sitä loukkaa.
TENK:n mukaan niitä vastoin voi rikkoa joko vilpillä, olemalla piittaamaton HTK:sta tai muuten ikävillä tavoilla vastuuton. Vilpillä tarkoitetaan esimerkiksi tulosten väärentämistä tai plagiointia, eli luvatonta lainaamista. Piittaamattomuus ”ilmenee törkeinä laiminlyönteinä ja holtittomuutena tutkimustyön eri vaiheissa”, eli virheellisenä ja/tai puutteellisena tekemisenä (TENK 2012, 9). Muut-kategoriasta löytyy useita eri tapoja potentiaalisesti loukata HTK:ta, kuten toisen tutkijan työn vaikeuttaminen tai vaikka tarkoituksellinen harhauttaminen oman ansioluettelon tai tekijyyden osalta. (emt., 8–9.) Edelliset kappaleet mielessäni pyrin toimimaan tutkimuseettisesti oikein koko opinnäytetyöprosessin. Turvasin tätä eettisyyttä oikeanlaisilla lähdeviittauksilla ja tekemällä selväksi, milloin kirjoittamassani tekstissä on omaa ja milloin lainattua ajattelua. Näin olen plagioimatta tahallisesti. Lisäksi tarkistutan graduni plagiaattiasteen ennen varsinaista
21
palautusta, jotta vältän tahattomatkin esimerkiksi huolimattomuusvirheiden tai liian epäsuoran viittaamisen aiheuttamat epäilyt.
Näen kotikaupunkini käsittelyn TENK:n (2012, 6) tarkoittamalla tavalla sidonnaisuutena, joka on hyvä mainita, jos ei yleisen avoimuuden niin oman henkilökohtaisuuden tiedostamisen nimissä. Vaikka kotikaupunki ole elävä ja hengittävä perheenjäsen, joka vaikuttaisi tutkielman tuloksiin pelkällä olemassaolollaan, on minulla siihen silti tunneside juurieni ja identiteettini kautta. Siksi koko tutkimusprosessin ajan minun oli kiinnitettävä erityistä huomiota, että päättely perustuu nimenomaan aineistoon ja kirjallisuuteen ja että käsittelen sitä huolellisesti, ilman minkäänlaista vääristelyä. Maahanmuuttovirastoon minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta muuten kuin paikkakunnan kautta.
Tutkimuseettisesti herkin kohta tutkimuksessani oli kyselytutkimuksen järjestäminen. Sen arviointi piti tehdä ainakin kahdesti, sillä koronaviruspandemia esti alkuperäisesti suunnitellun kasvokkaisen haastattelutilanteen julkisessa tilassa. Verkkoon siirtyminen toisaalta vähensi joitakin vaaranpaikkoja (kuten suora tunnistaminen), ja lisäsi toisenlaisia (esimerkiksi vastaajien iästä varmistuminen).
En kerännyt tai olisi hyväksynyt vastauksia alle 16-vuotiailta. Päädyin ratkaisuun osin ohjaajani suosituksesta, jotta tutkimukselleni ei tarvitsisi hakea erillislupia. Vaade johtuu siitä, että lapsia ja nuoria pidetään erityistä suojelua vaativana erityisryhmänä. Suomessa muulle kuin lääketieteelliseen tutkimukseen suostumiselle ilman huoltajan lupaa ei ole annettu laissa selkeää ikärajaa, mutta yleisesti se mielletään olevan 15 vuotta. Vanhempien lupaa ei välttämättä tarvita, jos tutkimuksessa ei käsitellä henkilö- tai tunnistetietoja alle 15- vuotiaalta, mutta tällainen tutkimus vaatii eettistä ennakkoarviointia. (Kuula, 2011, 147–
153.) Alle 16-vuotiaita vastaajia ei tiettävästi ollut, vaikken voi olla täysin varma, ettei joku olisi huijannut ikäänsä verkossa. Pidän sitä aihevalinnan takia kuitenkin epätodennäköisenä.
Vastaajilla oli mahdollisuus olla tietoisia siitä, mihin he vastaavat ja mihin heiltä kerätyistä vastauksista muodostunutta dataa olin käyttämässä. Lisäsin viestinnän yhteyteen omat yhteystietoni ja selvityksen kyselyn syistä ja tarpeista niin, että tiedon sai ennen lomakkeen avaamista. Sama tieto oli saatavissa myös kyselyn ensimmäisellä sivulla ja kyselyn palautuksen jälkeen selainikkunassa. Mikäli viesti olisi mennyt vastaajan sähköpostiin ikään kuin ”palautteena”, vastausten anonymiteetti olisi voinut vaarantua, sillä sähköpostiosoite tallentuessaan olisi ollut hyvin potentiaalinen kertomaan vastaajan nimestä. Ratkaisu edisti siten vastaajan tunnistamattomuutta profiloinnin tapahtuessa iän ja sukupuolen kaltaisten
