Alle 3-vuotiaiden vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukeminen : Opas vanhemmille

(1)

Jenni Saxlin & Anita Viljanen

Alle 3-vuotiaiden vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukeminen

Opas vanhemmille

Opinnäytetyö

Sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto

Sosionomikoulutus

2021

(2)

Tutkintonimike Sosionomi (AMK)

Tekijä/Tekijät Jenni Saxlin & Anita Viljanen

Työn nimi Alle 3-vuotiaiden vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukeminen: opas vanhemmille

Toimeksiantaja Kouvolan kaupunki, varhaiskasvatus

Vuosi 2021

Sivut 44 sivua, liitteitä 12 sivua Työn ohjaaja(t) Maija Olli

TIIVISTELMÄ

Tämän toiminnallisen opinnäytetyön tarkoituksena oli suunnitella ja tuottaa vanhemmille suunnattu opas alle 3-vuotiaiden lasten kielen kehityksen ja vuorovaikutuksen tukemisesta. Opinnäytetyön toimeksiantajana on Kouvolan kaupungin varhaiskasvatus. Työn tavoitteena on lisätä vanhempien tietoisuutta alle 3-vuotiaiden lasten kielen ja vuorovaikutuksen kehityksestä sekä sen tukemisen keinoista kotona. Tavoitteena on myös, että opas edistäisi kasvatus- yhteistyötä herättämällä myönteistä ja kannustavaa keskustelua varhaiskasvatuksen työntekijöiden ja vanhempien välillä. Lisäksi tavoitteena oli luoda oppaasta selkeä ja helppolukuinen, jotta vanhemmat kokisivat sen sisältämien vinkkien toteuttamisen arjessa mahdollisimman vaivattomana.

Opinnäytetyön raporttiosuuden teoriatieto on kerätty kirjallisuuskatsausta mu- kaillen. Teoriaosuudessa käsitellään varhaista vuorovaikutusta, kielen kehi- tystä, vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukemista, sekä varhaiskasvatuksen ja perheiden yhteistyötä. Opinnäytetyön toiminnallinen osuus eli opas on muodostettu teoriaosuuden pohjalta ja se sisältää tietoa lapsen vuorovaikutuksen ja kielen kehityksestä, näiden tukemisesta, sekä käytännön vinkkejä ja keinoja, joilla vuorovaikutusta ja kielen kehitystä voidaan tukea. Oppaan sisäl- tämät keinot näiden tukemiseksi on suunniteltu sopimaan osaksi jokapäiväistä elämää. Oppaassa korostetaan vanhemmille heidän rooliaan lapsen vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukemisessa, sekä yhdessä olemisen, tekemi- sen ja vanhemman läsnäolon tärkeyttä.

Opas on tehty PowerPoint-ohjelmalla. Sitä jaetaan Kouvolan kaupungin varhaiskasvatuksessa olevien alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmille sähköisessä muodossa Wilma-ohjelman kautta. Jatkokehitysideana oppaalle on alustavasti suunniteltu, että opas tulisi myös Kouvolan kaupungin verkkosivuille. Tällöin on huomioitava digipalvelulain ohjaamat saavutettavuusvaatimukset, jotka vaikuttavat oppaan sisältöön. Toisena jatkokehitysideana voisi selvittää, koke- vatko varhaiskasvatuksessa olevien alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat oppaan hyödylliseksi. Tämä voitaisiin myös toteuttaa Wilma-ohjelman kautta sähköisellä kyselytutkimuksella.

Asiasanat: kasvatusyhteistyö, kielen kehitys, varhainen vuorovaikutus

(3)

Degree Bachelor of Social Services Author (authors) Jenni Saxlin & Anita Viljanen

Thesis title Supporting the development of interaction and language of children under the age of 3 - a guide for parents

Commissioned by City of Kouvola, early childhood education and care

Time 2021

Pages 44 pages, 12 pages of appendices Supervisor Maija Olli

ABSTRACT

The purpose of this functional thesis was to design and produce a guide for parents on supporting the development of interaction and language of children under the age of 3. The aim of the work was to raise parents' awareness of language and interaction development among children under the age of 3 and the importance of supporting them at home. The aim of the guide was also to promote ECEC partnership by sparking positive and encouraging discussion between early childhood education employees and parents. In addition, the aim was to make the guide clear and easy to read so that parents experience the implementation of the tips contained in it in everyday life as effortless as possible.

The theory of the report section was collected to paraphrase the literature re- view. The theory section dealed with early interaction, language development, support for interaction and language development, and cooperation between early childhood education and families. The guide was formed on the basis of the theory section and contained information on the development of the child's interaction and language, how to support him, and practical tips to support interaction and language development. The tools contained in the guide were designed to fit into everyday life. The guide aimed to highlight parents their role in supporting the child's interaction and language development. It also emphasized the importance of being and doing things together, and the importance of parent’s presence.

The guide was made by using PowerPoint. It was distributed to the parents of children under the age of 3 in early childhood education in electric form

through the Wilma application. The guide is tentatively planned to be on the website of the city of Kouvola as well. In this case, the accessibility require- ments guided by the Digital Services Act, which affect the content of the guide, must be taken into account. Further development idea could be to find out whether parents of children under the age of 3 in early childhood education and care find the guide useful. This could also be done through the Wilma application via an electronic survey.

Keywords: ECEC partnership, language development, early interaction

(4)

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 5

2 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TAVOITE ... 6

3 AIEMMAT TUTKIMUKSET ... 7

4 VARHAINEN VUOROVAIKUTUS ... 8

4.1 Vuorovaikutuksen resurssit ... 9

4.2 Varhainen vuorovaikutus kiintymyssuhteen muodostajana ... 11

4.3 Sosiaalinen vuorovaikutus ... 15

4.4 Vanhemman älypuhelimen käytön vaikutus lapsen ja vanhemman väliselle vuorovaikutukselle ... 17

5 LAPSI JA KIELI... 19

5.1 Kielen kehittyminen ... 20

6 VUOROVAIKUTUKSEN JA KIELEN KEHITYKSEN TUKEMINEN ... 23

7 VARHAISKASVATUKSEN JA PERHEIDEN YHTEISTYÖ ... 30

8 TYÖN TOTEUTUS ... 31

8.1 Tiedonhaku ... 32

8.2 Oppaan toteutus ... 32

8.3 Oppaan arviointi ... 37

9 POHDINTA ... 38

LÄHTEET ... 45

LIITTEET

Liite 1. Kielen ja vuorovaikutuksen maailmassa: Alle 3-vuotiaiden lasten vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukeminen – opas vanhemmille.

(5)

1 JOHDANTO

Teknologia ja digitaalinen maailma kiinnittyivät aivan uudella tavalla osaksi ny- kylapsuutta 2010-luvulla. Digitaaliset teknologiat muovaavat kulttuuriamme ja samalla saavat aikaan sosiaalisia muutoksia. Sähköisen median ja erilaisten älylaitteiden käyttö on nykypäivää suomalaisten perheiden arjessa. Älylaittei- siin uppoutuneiden vanhempien on havaittu vuorovaikuttavan ja puhuvan sel- västi vähemmän lapsilleen, kuin he muuten tekisivät. Pienet lapset saattavat myös ahdistua siitä, etteivät saa kontaktia vanhempiinsa heille tärkeällä het- kellä. Mikään asia, etenkään digitaalinen laite, ei saisi toistuvasti tulla lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksen väliin ja heikentämään sitä. (Sergejeff, Hut- tunen & Koivula 2020, 318–325.) Mielestämme yksi tämän aikakauden isoista kysymyksistä onkin, ovatko älylaitteet haaste vuorovaikutukselle ja kiintymyssuhteen kehittymiselle. Jos lapsi aivan pienestä pitäen joutuu kilpailemaan huomiosta älylaitteen kanssa, on tärkeää pohtia voiko tämä vaarantaa turval- lista kiintymyssuhdetta? Näiden kysymysten pohjalta alkoi muovautua idea opinnäytetyöhön vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukemisesta.

Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on kerätä jo olemassa olevaa tietoa alle 3-vuotiaiden lasten vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukemisesta sekä luoda näiden tietojen pohjalta opas. Kohderyhmänä on varhaiskasvatuksen piirissä olevat alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat. Tavoitteena lisätä heidän tietoisuuttaan lasten kielen ja vuorovaikutuksen kehityksestä sekä tuoda heille esille keinoja näiden tukemiseen. Opinnäytetyömme on toiminnallinen ja tie- don keruu tapahtuu kirjallisuuskatsauksen avulla.

Opinnäytetyömme toimeksiantajana toimii Kouvolan kaupungin varhaiskasvatus. Toimeksiantajan toiveena oli, että keskittyisimme nimenomaan alle 3-vuo- tiaisiin lapsiin. Päätimme itse rajata myös aihetta niin, että keskitymme vain lapsiin, joiden äidinkieli on suomi ja joilla ei ole todettu erityisiä haasteita kielen kehityksessä. Tavoitteenamme on myös, että tuottamamme opas edistäisi kasvatusyhteistyötä vanhempien ja varhaiskasvatuksen välillä. Opinnäyte- työmme vastaa toimeksiantajan tarpeeseen vanhemmille suunnatusta oppaasta alle 3-vuotiaiden lasten vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukemi-

(6)

seen, Kouvolan kaupungin varhaiskasvatukselle ei ole tehty aiemmin vastaa- vaa. Vanhemmat ovat lapsensa asioiden asiantuntijoita ja vanhemmilla on merkityksellinen ja tärkeä rooli lapsensa kehityksen tukemisessa kotona (Ran- tala & Uotinen 2018, 131).

Kasvatusyhteistyöllä tarkoitetaan varhaiskasvatuksessa tapahtuvaa vanhempien ja kasvattajien välistä yhteistyötä, minkä tavoitteena on lapsen hyvinvointi ja kehityksen tukeminen. Vanhempien arvostaminen lapsensa asiantuntijoina lisäävät luottamusta sekä myönteistä ilmapiiriä asioiden kohtaamisessa. (Pih- laja & Viitala 2018, 130–134.) Jokaisen lapsen kieli kehittyy yksilöllisesti ja omaan tahtiinsa. Kielen kehityksen vaiheet kulkevat samassa järjestyksessä, mutta tahti vaihtelee suurestikin. Kielen kehityksen perustana on vanhemman ja lapsen välinen varhainen vuorovaikutus. (Alcock ym. 2015, 144–145.) Var- hainen vuorovaikutus alkaa muotoutua vauvan syntymän jälkeen kosketusten ja katseiden kautta. Varhainen vuorovaikutus on yhdessä olemista ja asioiden kokemista sekä yhdessä tekemistä, eli aivan tavallista elämää vauvan kanssa.

(Mannerheimin lastensuojeluliitto 2021; Hermanson 2019.)

2 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TAVOITE

Toiminnallisen opinnäytetyömme tarkoituksena oli suunnitella ja tuottaa opas alle 3-vuotiaiden lasten vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukemisesta.

Opas on suunnattu varhaiskasvatuksessa olevien alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmille. Opinnäytetyön tavoitteena on lisätä vanhempien tietoisuutta alle 3- vuotiaiden lasten kielen ja vuorovaikutuksen kehityksestä sekä sen tukemisen keinoista kotona. Tavoitteena on myös, että opas edistäisi kasvatusyhteistyötä herättämällä myönteistä ja kannustavaa keskustelua varhaiskasvatuksen työntekijöiden ja vanhempien välillä. Lisäksi tavoitteena on luoda oppaasta selkeä ja helppolukuinen, jotta vanhemmat kokisivat sen sisältämien vinkkien toteuttamisen arjessa mahdollisimman vaivattomana. Opinnäytetyön toimeksiantajana on Kouvolan kaupungin varhaiskasvatus.

Opinnäytetyömme lähtökohtana oli meidän molempien kiinnostus pienten lasten kielen kehitykseen ja sen tukemiseen, sekä lähivuosina havaitut ilmiöt pienten lasten kielen kehityksen haasteiden lisääntymisestä. Meitä kiinnosti

(7)

myös käsitellä vanhempien älypuhelimen käytön vaikutuksia lapsen vuorovaikutuksen ja kielen kehitykselle. Tämä on ajankohtainen ja tutkimisen arvoinen aihe, sillä älypuhelimien jatkuva läsnäolo aiheuttaa haasteita vanhemman ja lapsen väliselle vuorovaikutukselle, mikä taas on ratkaisevaa lapsen kehityksen kannalta (Mantere & Raudaskoski 2015, 206). Aiheen ajankohtaisuudesta kertoo myös muun muassa se, että esimerkiksi päiväkodeissa vanhempia ohjeistetaan eri tavoin keskittymään lapsensa kohtaamiseen ja jättämään puheli- mensa pois, kun he hakevat lapsensa varhaiskasvatuksesta.

Muun muassa Yle ja Helsingin sanomat ovat uutisoineet vanhempien sosiaalisen median käytön haitallisista vaikutuksista lapsen kehitykselle. Tarkoituk- sena onkin hieman herätellä vanhempia muistamaan arjen ja heidän toimin- tansa tärkeys lapsen kehityksen kannalta. Esimerkiksi ulkoillessa ihasteltaisiin yhdessä ohitse meneviä autoja, ja ihmeteltäisiin muurahaisia. Puhelimen näy- tön sijaan katsotaan lasta silmiin, tehdään aloitteita ja vastataan hänen aloit- teisiinsa. Kieli- ja vuorovaikutustaidot kehittyvät ennen kaikkea vuorovaikutustilanteissa kotona ja varhaiskasvatuksen piirissä. Tarkoituksena on, että oppaan avulla vanhemmille korostuisi heidän roolinsa ja ihan tavallisten arjen ti- lanteiden merkitys lapsen vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen kannalta. Tä- män vuoksi opinnäytetyömme kohderyhmänä sekä ensisijaisina hyödynsaa- jina ovat varhaiskasvatuksessa olevien alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat.

Lisäksi oppaastamme hyötyvät Kouvolan kaupungin varhaiskasvatuksen työn- tekijät, jotka työskentelevät alle 3-vuotiaden lasten ryhmissä.

3 AIEMMAT TUTKIMUKSET

Tutustuimme aiempiin opinnäytetöinä tehtyihin oppaisiin alle 3-vuotiaiden lasten kielen kehityksen tukemisesta. Esimerkiksi Hanna Viikki (2019) on tehnyt vanhemmille suunnatun ”Yhdessä puuhaten, yhdessä oppien!” -nimisen oppaan. Viikin työssä lähtökohtana oli pienten lasten kehityksellisten kielihäiriöi- den lisääntyminen. Opas sisältää tietoa alle 3-vuotiaiden lasten kielen kehityk- sestä ja kielellisestä kehityshäiriöstä. Oppaassa kerrotaan keinoista, joilla lapsen kielen kehitystä voidaan tukea, sekä avataan näiden merkitystä kielen kehityksen kannalta. Oppaaseen on sisällytetty vinkkejä ja linkkejä aiheen tiimoilta. Lisäksi Viikin oppaassa ohjeistetaan vanhempia lapsen median käyt- töön, esimerkiksi ruutuaikaan liittyen.

(8)

Myös Kia Ojasen ja Outi Eurajoen (2016) tekemässä 1–3-vuotiaiden kielen kehityksen tukeminen – opas vanhemmille -työssä nousee esille se, että kielen kehitystä ei tueta ainoastaan varhaiskasvatuksessa, vaan heidän opinnäyte- työssään korostettiin myös vanhempien toiminnan merkitystä kielen kehityksen tukemisessa. Työssä tuotiin ilmi myös vanhempien oma huoli lapsen kielen kehityksestä, ja toive siitä, kuinka he voisivat saada tietoa lapsensa kielen kehityksen tukemiseen. Ojasen ja Eurajoen opas sisältää tietoa kielen kehityksen varhaisista vaiheista ja etenemisestä, kielellisistä vaikeuksista ja kielen kehityksen tukemisesta. Lisäksi oppaassa on materiaalia ja linkkejä kielen kehityksen tukemiseen liittyen.

Jenni Järvisen (2019) opinnäytetyö, ”Puheen palikat - opas alle kolmevuotiaan lapsen kielen kehityksen tukemisesta päiväkodin arjessa” on tarkoitettu päivä- kodissa hyödynnettäväksi. Oppaan lähtökohtana on huoli lasten kielen ja puheen kehityksestä, ja sen tarkoituksena on, että kielen kehityksen tukeminen olisi päiväkodissa monipuolisempaa ja merkittävämmässä roolissa. Oppaa- seen on koottu tietoa alle 3-vuotiaan lapsen kielen kehityksestä, vuorovaiku- tuksesta pienryhmässä, sekä eri menetelmien hyödyntämisestä ja vaikutuksista varhaiskasvatuksessa.

4 VARHAINEN VUOROVAIKUTUS

Vauva on syntymästään saakka kykenevä vuorovaikutukseen. Varhainen vuorovaikutus vastasyntyneen vauvan ja hänen vanhempansa välillä ei ole moni- mutkaista, eikä myöskään asia, josta vanhempien tulisi kantaa suurta huolta.

Varhainen vuorovaikutus on tavanomaisissa olosuhteissa oikeastaan automaattisesti tapahtuva asia, sillä se käsittää kaiken sen, mitä vauvan ja hänen vanhempansa välillä tapahtuu. Se on yhdessä olemista ja asioiden kokemista sekä yhdessä tekemistä, eli aivan tavallista elämää vauvan kanssa. (Manner- heimin lastensuojeluliitto 2021; Hermanson 2019.) Lisäksi se on herkistymistä vauvan viesteille, ikään kuin virittäytymistä samalle taajuudelle vauvan kanssa (Mäkelä 2019, 12).

Varhainen vuorovaikutus on vauvan kasvun ja kehityksen perustana, vauvan fyysisistä tarpeista huolehtimisen lisäksi. Toimiva varhainen vuorovaikutus

(9)

mahdollistaa turvallisen kiintymyssuhteen muodostumisen vauvan ja hänen vanhempansa välille, ja turvallinen kiintymyssuhde taas luo vahvan pohjan lapsen sosiaaliselle, emotionaaliselle ja kognitiiviselle kehitykselle. (Keltikan- gas-Järvinen 2012, 26.) Jotta vauva voi kehittyä ja oppia, on hänen saatava positiivisia vuorovaikutuskokemuksia. Myönteisten vuorovaikutuskokemusten kautta vauva kokee tulevansa huomioiduksi ja ymmärretyksi, sekä olevansa tärkeä ja rakastettu. (Sjöbeg 2009, 26). Lapsi sisäistää olettamuksia itsestään, ihmissuhteista ja maailmasta vuorovaikutuksessa vanhempansa kanssa.

Nämä vuorovaikutuksessa muodostuneet olettamukset vaikuttavat siihen, miten lapsi suuntautuu uusiin ihmissuhteisiin. (Kanninen & Sigfrids 2012, 28.)

4.1 Vuorovaikutuksen resurssit

Vauva on oppinut jo kohdussa ollessaan tunnistamaan vanhempiensa äänet, ja jo vastasyntynyt vauva hakee yhteyttä ja on aktiivinen, aloitteita tekevä osa- puoli vuorovaikutustilanteissa vanhempansa kanssa. Vuorovaikutus muodostuu vauvan aistien kautta tulevista viesteistä vauvan havainnoidessa kaikkea, mitä vauvan ja hänen vanhempansa välillä tapahtuu. Vuorovaikutuksen resurssit, eli ääni, liike ja kosketus eri ominaisuuksineen, sekä ilmeet, eleet ja katsekontakti toimivat kommunikaation keinoina. (Sjöberg 2009, 26.)

Vuorovaikutus on paljon muutakin, kuin vain sanallista viestintää. Pieni vauva ei vielä ymmärrä sanojen merkitystä, mutta hän kykenee kuitenkin erottele- maan puheesta herkästi sen tunnesävyjä. Vaikka alle vuoden ikäisen lapsen ja hänen vanhempansa välisessä vuorovaikutuksessa korostuu sanojen si- jasta vuorovaikutuksen muut tärkeät resurssit, kannattaa lapselle tästä huolimatta puhua paljon. Vanhemman aito läsnäolo on tärkeää vuorovaikutussuh- teen rakentumisen kannalta. On tärkeää, että vanhempi pysähtyy vauvan ää- relle, häntä ihastelemaan, hellimään ja hoivaamaan. (Puura 2019, 55; Salo &

Tuomi 2008, 9–10.)

Äänen käytöllä voidaan vaikuttaa vauvan virittyneisyyteen sitä laskemalla tai vahvistamalla. On tavallista, että vauvalle puhuessa aikuisen puhetapa ja ääni poikkeavat henkilölle normaalista puhetavasta. Puheen sävy sekä rytmi muuttuvat, tavanomaisesti äideillä ääni muuttuu korkeammaksi ja sävy lempeäm- mäksi. Tätä kutsutaan hoivapuheeksi. Tutkimusten mukaan hoivapuheen

(10)

avulla vauvojen on helpompi ymmärtää, että heille puhutaan, sillä heidän aivonsa ovat herkistyneet kuuntelemaan hoivapuhetta. Puhetavan muutokset ovat sidoksissa tilanteeseen — vauvan mielenkiintoa herätellessä vanhemman äänensävy on vaihtelevampi ja puhe rytmikkäämpää. Sen sijaan vauvan ollessa hermostunut tai itkuinen vanhempi puhuu vauvalle rauhallisella, peh- meällä äänellä rauhoittaakseen vauvaa. Jotta vanhempi voi auttaa vauvaa rauhoittumaan, on hänen ymmärrettävä vauvan tunnetilaa. (Sjöberg 2009, 28;

Puura 2019, 55.)

Jo hyvin pieni vauva on kiinnostunut vanhempansa kasvoista. Vauvan kehitty- essä hän alkaa matkimaan vanhempansa ilmeitä spontaanisti. Vauva ja vanhempi käyvät ensimmäisiä keskustelujaan ilmeitä vaihdellen, ja ilmeiden seu- raamisella onkin vahva sosiaalinen merkitys vauvalle. Vanhempi luo pohjaa lapsen sosiaaliselle kehitykselle peilatessaan ja vahvistaessaan vauvan il- meitä. Erilaisten ilmeiden tunnistaminen mahdollistaa toisen ihmisen tunneti- lan ymmärtämisen. (Sinkkonen 2002, 55–56.) Vauvan kasvaessa ja kehitty- essä hän alkaa etsiä vanhempansa kasvojen ilmeistä merkkejä uudessa tilanteessa, esimerkiksi vauvan kohdatessa vieraan ihmisen. Vanhemman hymy kertoo vauvalle tilanteen olevan turvallinen, jolloin vauva todennäköisemmin rohkaistuu olemaan kontaktissa vieraan ihmisen kanssa. (Mäkelä 2019, 47–

48.)

Vauvalle kosketus on vahva vuorovaikutuksen keino. Vauvan on myös helpompi keskittyä ja pysyä vuorovaikutustilanteessa, mikäli siihen sisältyy kosketusta. Hellät kosketukset, esimerkiksi silittely, hyväily, suukottelu ja sylissä oleminen, vahvistavat vauvan perusturvallisuuden tunnetta, jolloin vauva oppii luottamaan vanhempaansa. Kosketus ja erityisesti ihokontakti vastasyntyneen vauvan kanssa vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihokontaktilla on monia positiivisia vaikutuksia vastasyntyneelle. Se esimerkiksi rauhoittaa vauvaa tehokkaasti, ja vaikuttaa jopa fyysisesti ylläpitämällä vauvan verensokeriar- voja. Kosketuksella vanhempi voi vaikuttaa vauvan tunnetilaan, ja kosketuksen kautta vauvan on myös mahdollista aistia vanhempansa tunnetilaa. (Sjö- berg 2009, 26; Alcock ym. 2015, 18.)

(11)

Vanhemman kosketus on vauvalle tärkein lohdutuksen ja rauhoittamisen keino. Lisäksi kosketuksen avulla vauvalle syntyy peruskokemus siitä, millai- nen hän on; mistä hänen oma kehonsa alkaa, ja mihin se loppuu. (Salo &

Tuomi 2008, 11.) Vauvahieronnalla voidaan pyrkiä lievittämään monenlaisia eri pulmia vauvan kanssa, esimerkiksi vatsavaivoja ja univaikeuksia. Vauva- hieronnalla on kuitenkin myös myönteinen vaikutus vanhemman ja vauvan vä- liselle vuorovaikutukselle ja suhteen muodostumiselle. Hierontahetkessä vanhempi ja vauva ovat läsnä sekä fyysisellä että emotionaalisella tasolla. Hie- ronta voi olla myös vanhemmasta rentouttavaa, sillä hieroessa on mahdollista keskittää huomio ainoastaan vauvaan. Hieronnan kautta vauvalle välittyy tuntemuksia siitä, että hän on rakastettu ja arvostettu, ja että hän tulee huomioiduksi. Nämä tärkeät kokemukset kehittävät vauvan itseluottamusta ja itsear- vostusta. Kosketus kehittää vauvan vuorovaikutusta, sillä vauva ilmaisee, miltä vanhemman kosketus tuntuu. Havainnoidessaan ja tulkitessaan näitä viestejä vanhempi myös oppii ymmärtämään vauvaansa paremmin. (Heath &

Bainbridge 2007, 7–12.) Hieronnassa ei ole olennaista ammattimaiset vauva- hierontatekniikat. Sopivat otteet, joista oma vauva pitää, löytyvät kokeilemalla.

Vauva ilmaisee, minkälainen kosketus tuntuu hyvältä, ja mistä ei pidä. (Mä- kelä 2019, 16.) Helppoja ja turvallisia, kotona toteutettavia vauvahierontaoh- jeita löytyy internetistä ja aihetta käsittelevistä kirjoista.

4.2 Varhainen vuorovaikutus kiintymyssuhteen muodostajana

Kiintymyssuhdeteorian on luonut brittiläinen psykiatri ja psykoanalyytikko John Bowlby. Bowlby on itse kuvannut kiintymyssuhdeteoriassa olevan kyse yrityk- sestä käsitteellistää ihmisen taipumusta muodostaa voimakkaita tunnesiteitä toisiin ihmisiin. Bowlbyn teoria on kuitenkin rakentunut tutkimalla poikkeavissa olosuhteissa hoidettuja vauvoja, jonka vuoksi osa hänen tekemistään johto- päätöksistä ovat erittäin voimakkaita. Vaikka kiintymyssuhdeteorian perusaja- tus ei ole muuttunut, on se kuitenkin myöhempien tutkimusten kautta muovau- tunut sopimaan paremmin tavalliseen lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutukseen. (Sinkkonen 2004; Keltikangas-Järvinen 2012, 28.) Kiintymys- suhteella on vaikutusta siihen, miten lapsi havainnoi, ajattelee, tulkitsee ja oppii asioita (Kanninen & Sigfrids 2012, 30).

(12)

Vauvalla on synnynnäinen tarve suuntautua toista ihmistä kohti, sillä vauvalle on välttämätöntä olla aikuisen ihmisen läheisyydessä ja hoivattavana. Vauvan ja vanhemman välille muodostuu lähes aina jonkinlainen kiintymyssuhde, vain äärimmäisen poikkeavissa olosuhteissa tätä ei tapahdu. Kiintymyssuhteita on kuitenkin erilaisia, ja kiintymyssuhdemallien muodostumiseen vaikuttavat vauvan saamat hoiva- ja vuorovaikutuskokemukset. (Sinkkonen 2004; Sinkkonen 2018, 38.)

Turvallinen kiintymyssuhde

Mary Ainsworth kehitti kiintymyssuhdeteoriaa löytämällä kolme erilaista kiintymyssuhdemallia havainnoidessaan äitejä ja vauvoja Ugandassa ja Baltimo- ressa. Turvallinen kiintymyssuhde vanhemman ja lapsen välille syntyy silloin, kun vanhemman johdonmukainen toiminta muodostaa vauvalle turvallisen ja ennakoitavan maailman, jossa elää. Tämä edellyttää myös, että lapsi saa ilmaista kaikenlaisia tunteitaan vuorovaikutuksessa vanhempansa kanssa ilman hylätyksi tulemisen pelkoa; vaikka lapsi itkisi raivokkaasti, vanhempi ei jätä häntä yksin. Lapsen kasvaessa ja kehittyessä hän tutustuu maailmaan rohkeasti, sillä hän on oppinut luottamaan vanhempaansa ja siihen, että vanhempi on hänen turvanaan kaikissa tilanteissa. Turvallisesti kiintyneellä lapsella onkin hyvät edellytykset oppia käyttämään vuorovaikutuksessa emotio- naalisia ja kognitiivisia elementtejä, eli niin sanotusti sekä tunnetta että järkeä.

(Sinkkonen 2018, 46.)

Välttelevä kiintymyssuhdemalli

Kaksi muuta kiintymyssuhdemallia Ainsworth määritteli turvattomiksi. Toinen näistä oli turvaton-välttelevä ja toinen turvaton-ristiriitainen. Myöhemmin nämä turvattomiksi nimetyt kiintymyssuhdemallit nimettiin uudelleen siten, ettei niitä lievissä muodoissaan enää määritellä turvattomiksi. Välttelevässä kiintymys- suhdemallissa lapsi on oppinut, että vanhempi sietää heikosti lapsen ilmaise- mia kielteisiä tunteita. Tämä johtuu siitä, että lapsi on joutunut selviytymään voimakkaista tunnekuohuistaan ilman vanhempansa apua. Lapsi on huoman- nut, että voimakkaat kielteiset tunteet, myös lohdutuksen tarve, ajavat vanhemman kauemmaksi lapsen luota. Lapsi joutuu olemaan valppaana vanhem-

(13)

pansa seurassa, jotta kykenee seuraamaan vanhempansa reaktioita ja vastaamaan näihin vanhemman toivomalla tavalla. Tästä johtuen lapsi oppii myös tukahduttamaan voimakkaiden, kielteisten tunteiden ilmaisua. Tämänkaltainen lapsi vaikuttaa aikuisen silmin reippaalta, ja saa helposti kiitosta hyvästä käy- töksestään. Lapsen sisäinen ajatusmaailma on kuitenkin virittäytynyt voimak- kaasti sen ympärille, mitä hänen tulisi tehdä, jotta vanhempi olisi häneen tyyty- väinen. Toisaalta tästä johtuen lapsi oppii huolehtimaan muiden hyvinvoin- nista. Vaarana kuitenkin on, että lapsen kosketus omiin tunteisiin saattaa ka- dota, sillä kukaan ei ole eläytynyt hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa silloin, kun hän olisi sitä tarvinnut. (Sinkkonen 2018, 46.)

Ristiriitainen, eli ambivalentti kiintymyssuhdemalli

Ristiriitaisesti kiintynyt lapsi on kokenut vanhempansa toiminnan epäjohdon- mukaisena ja ailahtelevana, vaikkakin vuorovaikutustilanteissa vanhemman tunnereaktiot ovat olleet intensiivisiä. Lapsi on siis saanut vanhemmaltaan niin sanotusti ”oikean” vastauksen tunnetilaansa, mutta vanhemman ennakoimat- toman käytöksen vuoksi lapsi ei voi koskaan tietää, milloin tämä vastaus tulee.

Lisäksi silloin, kun lapsi ei saa vanhemmaltaan vastausta, ei lapsi tiedä, mistä tämä johtuu. Vanhempi on lapselle tavoittamattomissa, eikä lapsi ymmärrä miksi. Vanhemman epäjohdonmukainen toiminta saa lapsen lisäämään tunteiden ilmaisun voimakkuutta, jolla lapsi pyrkii varmistamaan, että vanhempi vastaa lapsen ilmaisuun. Vuorovaikutus ja tunteiden ilmaisu on kuohahtelevaa ja intensiivistä, joka ei kuitenkaan puhdista ilmapiiriä, vaan saa aikaan kielteisen vallitsevan tunnelman. Tämä voi aiheuttaa sen, että lapsen suhtautuminen ja suhde vanhempaansa ilmenee vihamielis-riippuvaisena. (Sinkkonen 2018, 46–47.)

Kiintymyssuhde ja lapsen kehitys

Jo vastasyntynyt vauva aivojensa kypsymättömyydestä huolimatta pyrkii jä- sentämään kokemuksiaan aistihavaintojensa ja proseduraalisen muistin kautta luoden näistä ennakoitavia syiden ja seurausten ketjuja. Normaaleissa olosuhteissa vauvan vanhempi reagoi viipymättä vauvan itkuun pyrkimällä ensin selvittämään itkun syyn ja niin sanotusti poistamalla itkun syyn, eli esimer-

(14)

kiksi vauvan itkiessä nälkäänsä, vanhempi ruokkii vauvan. Vanhemman toi- miessa johdonmukaisesti vauva kykenee luomaan näitä edellä mainittuja syiden ja seurausten ketjuja. Mikäli vanhempi käyttäytyykin jostain syystä epä- johdonmukaisesti ja ennalta-arvaamattomasti, ei näitä ketjuja synny. Näin voi tapahtua, jos vanhempi esimerkiksi kärsii vaikeista mielenterveyden ongel- mista tai päihdeongelmasta. Vaikka vauvat periaatteessa sopeutuvatkin erilai- siin, jopa negatiivisiin vuorovaikutus- ja hoivakokemuksiin, ovat nämä haitalli- sia aivojen ja keskushermoston kehityksen kannalta. (Sinkkonen 2004; Sink- konen 2018, 38–40.) Vastasyntynyt vauva ei vielä kykene käyttämään juuri- kaan aivojaan, sillä häneltä puuttuu hermosolujen väliset hermoradat, jotka kuljettavat sähköisiä toimintaimpulsseja. Nämä hermoradat tarvitsevat muo- dostuakseen vuorovaikutusta kehittyneempien aivojen kanssa, eli vauva tarvitsee vuorovaikutusta vanhempansa kanssa, jotta hänen aivonsa voivat kehit- tyä. Myös yhteydet eri aivokerrosten sekä muiden aivoalueiden välillä rakentu- vat toimivassa vuorovaikutuksessa. (Mäkelä 2019, 53.) On tieteellisesti todis- tettu, että varhaiset hoiva- ja vuorovaikutuskokemukset muovaavat pysyvästi aivoja ja niiden toimintaa, esimerkiksi aktivoiden tai sammuttaen tiettyjä yh- teyksiä (Keltakangas-Järvinen 2012, 22–23).

Vauvan ja vanhemman välisessä vuorovaikutuksessa on tärkeää, että van- hemmalla on myönteistä herkkyyttä vastata vauvansa viesteihin oikeaan aikaan ja oikealla tavalla, ja että vanhempi osoittaa vauvalle ymmärtävänsä vauvan tunnetiloja mukautumalla niihin. Tällöin vauvan on mahdollista oppia ilmaisemaan tarpeensa, sekä oppia luottamaan vanhempaansa ja siihen, että hänen tarpeensa tulevat täytetyksi. Vauva oppii myös, että hän voi ilmaista kaikenlaisia tunteitaan ilman pelkoa yksin jäämisestä ja voi näin ollen kehittyä omaksi itsekseen. Mitä aktiivisemmin ja herkemmin vanhempi pyrkii ymmärtä- mään ja sanoittamaan vauvansa tuntemuksia, esimerkiksi nälkää ja väsy- mystä, sitä paremmin vanhempi oppii tuntemaan vauvansa. (Sjöberg 2009, 26–27.)

Pieni vauva ei kykene itse tunnistamaan eikä säätelemään tunteitaan, mutta hän oppii näitä taitoja vanhempansa avulla. Lapsi tarvitsee pitkään vanhemman apua tunteiden säätelyssä, mutta turvallisissa kasvuolosuhteissa kehitty- neellä lapsella on jo puolivuotiaana hieman säätelykykyä. Vanhemman on kui-

(15)

tenkin muistettava lapsen omien keinojen olevan riittämättömiä, ja että oppimi- nen tapahtuu vain toisen ihmisen avulla. Vauvan ollessa hermostunut ja itkuinen hän tarvitsee vanhempansa apua rauhoittuakseen. Vauvat, jotka eivät saa aikuisen apua vaikeiden tunnetilojen käsittelyyn ja rauhoittumiseen kokevat, ettei heidän tunteillaan ole merkitystä, sillä he eivät saa vastausta tunneti- loihinsa. (Sjöberg 2009, 27, 31.) Lapselle muodostuu saamiensa kokemusten ja näistä syntyneiden kiintymyssuhdemallien kautta työskentelymalleja, jotka ohjaavat mm. lapsen havainnointia, ajattelua ja toimintaa. Näitä toimintamalleja voidaan kutsua myös selviytymisstrategioiksi. Esimerkiksi lapsen ollessa peloissaan tai hätääntynyt hän ei hae turvaa vanhemmastaan, vaan saattaa jopa vältellä vanhemman yrityksiä lohduttaa. Vuorovaikutustilanteissa lapsi saattaa kääntää katsettaan toistuvasti poispäin, tai vaipua ikään kuin omaan maailmaansa, pois vuorovaikutustilanteesta. Nämä selviytymisstrategiat ilme- nevät sitä vahvempina, mitä vaikeammissa kasvuolosuhteissa lapsi on elänyt.

Ihmisen on vaikea joustaa näistä vahvoista, sisäänrakennetuista toimintata- voista. Varhaislapsuuden ongelmalliset ja puutteelliset vuorovaikutuskokemukset ja näiden kautta muodostuvat kiintymyssuhdemallit heijastuvat myö- hemmällä iällä ihmissuhteisiin ja esimerkiksi siihen, miten henkilö tulee suh- tautumaan omaan lapseensa ja on vuorovaikutuksessa tämän kanssa. (Sink- konen 2003, 95–96; Sinkkonen 2018 40–41; Siltala 2003, 275–276.)

Sjöbergin (2009, 27) mukaan turvallisten ihmissuhteiden kautta muodostu- nutta tunteidensäätelyn taitoa kuvataan hyvän mielenterveyden perustaksi, sekä edellytykseksi toimiville sosiaalisille suhteille. Turvallisen kiintymyssuhteen muodostuminen lapsen ja vanhemman välille ei vaadi ihmeellisiä keinoja.

Riittää, että lapsi saa ilmaista kaikenlaisia tunteitaan, ja että vanhemman toiminta on ennakoitavaa, jolloin vanhempi on lapsen silmissä luotettava ja turvallinen. (Salo 2003, 62.)

4.3 Sosiaalinen vuorovaikutus

Psykologia erottelee sosiaalisuuden ja sosiaaliset taidot. Sosiaalisuudella tarkoitetaan ihmisellä synnynnäisesti olevaa temperamentin piirrettä, joka määrit- telee ihmisen halun ja tarpeen olla toisten ihmisten kanssa. Ihmisen luontainen sosiaalisuus vaikuttaa sosiaalisiin taitoihin. Luontainen sosiaalisuus vaikuttaa siihen, miten ihminen oppii sosiaalisia taitoja ja miten halukas ihminen

(16)

on niitä oppimaan. Sosiaalisuus ei kuitenkaan määrittele sosiaalisten taitojen kehittymistä, sillä sosiaaliset taidot tulevat oppimalla. Sosiaaliset taidot pitävät sisällään erilaisia tekijöitä, muun muassa kyvyn ymmärtää muiden mielialoja sekä ongelmanratkaisu- ja neuvottelukykyä, eli kykyä ymmärtää ja analysoida sosiaalisia tilanteita. Tiivistettynä sosiaaliset taidot tarkoittavat ihmisen kykyä tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Sosiaaliset kokemukset ja kasvatus opettavat lapselle sosiaalisia taitoja, ja ensimmäiset sosiaaliset taitonsa lapsi oppii vuorovaikutuksessa vanhempansa kanssa. (Keltikangas-Järvinen 2012, 8, 50–51.)

Vastasyntynyt vauva pyrkii hakeutumaan äitinsä rinnalle saadakseen maitoa.

Tämä on luonnollinen reaktio, mutta sillä on toinenkin merkitys, kuin vain ra- vinnon saanti. Siinä on kyse myös vauvan ensimmäisestä aloitteesta sosiaaliseen vuorovaikutukseen äitinsä kanssa, jossa vauva ilmaisee, ja äiti vastaa tähän ilmaisuun tarjoamalla rintaa. Vastasyntyneen ensimmäisenä keinona ilmaista perustarpeitaan on itku. Itkulla vauva viestittää esimerkiksi nälkää, vä- symystä, kipua, tai jotain muuta epämiellyttävää olotilaa. Vanhempi oppii pikkuhiljaa tunnistamaan erilaisten itkujen merkityksiä ja vastaamaan itkuun tar- koituksenmukaisella tavalla. (Keltikangas-Järvinen 2012, 52, 54.)

Jo vastasyntyneen vauvan kasvoilla välähtelee hymyjä, esimerkiksi vauvan nukkuessa. Ensimmäisen, sosiaalisen hymyn katsotaan tulevan tavanomaisesti yli 8 viikon iässä. Tätä aiemmin ilmenevät häivähdykset hymystä voivat kuitenkin olla merkki siitä, että vauvalla on hyvä olla, ja vauva alkaakin hy- myillä aiemmin, mikäli hänen äitinsä on tulkinnut nämä hymyksi, eikä esimerkiksi ilmavaivoiksi. Vauva hymyilee yleensä ensimmäisenä vanhemmilleen, mutta alkaa pian hymyillä muillekin ihmisille. Hymyllä vauva pyrkii kiinnittä- mään vanhemman huomion itseensä, ja saamaan aikaan vuorovaikutustilan- teen vanhempansa kanssa. Luonnollisesti vanhempi ilahtuu hymystä, ja vastaa vauvalle hymyllä sekä juttelemalla iloisesti; näin vuorovaikutustilanne on syntynyt. Hymy ei ole taito, jonka vauva oppii, vaan se on sisäänrakennettu vuorovaikutuksen keino. (Keltikangas-Järvinen 2012, 53; Mäkelä 2019, 14.)

Yli puolen vuoden ikäinen vauva näyttää jo oman tahtonsa innostumalla uudella tavalla tunnistaessaan tutun leikin tai tutkiessaan ympäristöään. Myös

(17)

vauvan aloitteet hakea huomiota ja turvaa muuttuvat; vauva tietää, keneltä hakea turvaa uuden ja jännittävän tilanteen tullessa vastaan. Vuorovaikutusleikin merkitys korostuu, ja hän kykenee myös pyytämään tuttua ja mieluisaa leikkiä uudestaan. Mikäli leikkisää yhdessäoloa ei ole vauvan mielestä tarpeeksi, hän osaa ilmaista tylsistymisensä. Leikeissä lapsi tarvitsee vanhemmaltaan vuoroin innostamista ja vuoroin taas hoivaavaa rauhoittelua. Vaikka liikkuva vauva harjoittelee jo reippaasti itsenäisyyttä, tarvitsee hän edelleen paljon myös hoivaa. Muksahduksilta ja pieniltä kolhuilta on vaikea välttyä. On tär- keää, että vanhemmat hyödyntävät tällöin tilaisuudet pysähtyä vauvan äärelle ja ”hoivata pipit pois”, esimerkiksi puhaltamalla ja rasvaamalla lapsen ihoa.

Tämänkaltaiset hoivakokemukset vahvistavat lapsen itsenäistymistä, sillä lapsen kokemus turvasta on todellisen itsenäistymisen edellytys. Kun lapselle tarjoaa lohtua ja turvaa aina tarvittaessa, hän oppii luottamaan myös omaan pär- jäämiseensä. (Salo & Tuomi 2008, 44–45.)

4.4 Vanhemman älypuhelimen käytön vaikutus lapsen ja vanhemman väliselle vuorovaikutukselle

Mantereen ja Raudaskosken (2015, 206) mukaan perinteiselle, arkipäiväiselle vuorovaikutukselle aiheutuu haasteita matkapuhelimen käytöstä. Yksi nyky- ajan merkittävimmistä kysymyksistä onkin, millä tavoin arjessamme jatkuvasti läsnä olevat medialaitteet vaikuttavat lapsen kehitykseen. Esimerkiksi vanhemman puhelimen käytöstä aiheutuva epäselvyys ja epäjohdonmukaisuus lapsen ja vanhemman välisessä vuorovaikutuksessa heikentävät vuorovaikutuksen kehityspsykologista merkitystä.

Nykypäivänä älypuhelimet mahdollistavat henkilön tavoitettavuuden monin eri tavoin, ja ne ovat myös muuttaneet sosiaalisen toiminnan tapoja. Lisäksi äly- puhelimista ja näillä käytettävästä sosiaalisesta mediasta on tullut luonnollinen osa jokapäiväistä elämäämme. Ajatuksemme ja oletuksemme ihmisten tavoi- tettavuudesta ovat myös muuttuneet. Tämä vaatii yksilöltä pohdintaa ja pää- töksentekoa siitä, onko hän aina tavoitettavissa, vai voiko sosiaalinen media odottaa. Nykyään lapset oppivat sosiaalisia taitoja ympäristössä, jossa medialaitteet ovat jatkuvasti läsnä. Tämän vuoksi lapset kokevat myös epäjohdon- mukaisuutta ja ristiriitoja jo opituissa, sosiaalisissa normeissa. Ensin lapset

(18)

oppivat esimerkiksi pyytämiseen ja pyyntöön vastaamiseen liittyviä käytän- teitä; kun henkilö pyytää toiselta jotakin, pyynnön esittäjän tulee saada vii- veettä vastaus siltä, jolle pyyntö on esitetty. Tämä on osa keskustelun ja vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Nyt älypuhelimen käyttö kuitenkin haastaa nämä sosiaaliset normit, sillä ei ole lainkaan epätavallista, että vastaus puhelinta käyttävälle henkilölle esitettyyn pyyntöön viipyy, tai jää jopa kokonaan saa- matta. Lisäksi älypuhelimen käyttö heikentää vuorovaikutukselle merkitykselli- siä elementtejä, ja näin ollen toisen ihmisen tulkinta vaikeutuu. (Mantere &

Raudaskoski 2015, 224–226.)

Mantere ja Raudaskoski (2015, 226) pohtivat älypuhelimen vaikutusta vanhemman ja vauvan väliselle vuorovaikutukselle ja tätä kautta kiintymyssuhteen muodostumiselle. Kiintymyssuhteen muodostumiseen vaikuttaa se, milloin ja miten vanhempi vastaa vauvansa viesteihin. Mikäli vanhemman reaktio vauvan yrityksiin viestiä tarpeitaan ja tuntemuksiaan viipyy tai jää huomioi- matta, voi tällä olettaa olevan vaikutusta kiintymyssuhteelle ja näin ollen vauvan kehitykselle. Isompi lapsi kykenee jo tulkitsemaan vuorovaikutusta. Man- tere ja Raudaskoski pohtivatkin mahdollisuutta kehityspsykologisille riskiteki- jöille, kun vauva joutuu kilpailemaan vanhempiensa huomiosta medialaitteen kanssa.

Myös Puuran (2019, 141) mukaan lapsen mahdollisuudet oppia puhetta, sosiaalisia taitoja ja tunnesäätelyä vähenevät, mikäli vanhemmat käyttävät jatkuvasti älylaitteita ja tämän viedessä aikaa lapsen ja vanhemman väliseltä vuo- rovaikutukselta. Vanhempi, joka käyttää älylaitetta lapsensa seurassa on lapsen silmin kyllä paikalla, mutta vanhemman mielen ollessa muualla on vanhempi tunnetasolla saavuttamattomissa. Vanhempien runsaasta älylaitteiden käytöstä voi aiheutua leikki-ikäisille lapsille käytösongelmia eri tavoin. Ensin- näkin lapsi voi kokea, että vanhemman huomio on helpommin ja nopeammin saavutettavissa, mikäli lapsi käyttäytyy huonosti. Toisena syynä voidaan nähdä vanhemman huomioimattomuus ja tätä kautta kyvyttömyys säädellä lapsen käytöstä asianmukaisesti, kun vanhemman huomio on suuntautuneena älylaitteeseen. Lisäksi vanhemman älylaitteen käytöstä voi aiheutua konkreet- tisia vaaratilanteita esimerkiksi kodin ulkopuolella liikkuessa. Pieni lapsi on vik- kelä liikkeissään, ja onkin erittäin vaarallista, mikäli vanhemman huomio on lapsen sijaan älypuhelimessa.

(19)

5 LAPSI JA KIELI

Kielellä on monta ilmenemismuotoa. Se voi olla puhuttua, kirjoitettua, kuval- lista tai esimerkiksi viitottua. Ihmisellä on geneettinen valmius oppia kieltä, mutta siihen tarvitaan myös varhaista vuorovaikutusta ja sosiaalista kasvupe- rustaa. Perustan opittavalle kielelle luo varhainen vuorovaikutus vauvaa hoi- vaavan henkilön kanssa. Kielellisten taitojen kehitystä tukee hyväksyvä ja turvallinen vuorovaikutus. (Korpilahti & Pihlaja 2018, 183–186.) Jotta lapsi voisi kehittyä on selvää, että alusta alkaen vanhempien tärkein tehtävä on luoda lapselle turvallinen kasvuympäristö. Tämä onnistuu hyvinkin itsestään selvillä asioilla, kuten tarjoamalla lapselle ravintoa, lohdutusta sekä huolenpitoa erilai- sissa tilanteissa. (Paavola-Ruotsalainen & Rantalainen 2020, 29.) Lapsi

omaksuu kielen ilman varsinaista opettamista. Vanhemmilla kuitenkin on suuri merkitys ja rooli lapsen puheen opettelussa ja siihen kannustamisessa. (Al- cock ym. 2015, 145.)

Lapsi on jo syntyessään valmis ja halukas sosiaaliseen vuorovaikutukseen (Laakso 2014, 25). Lapsen kielen kehityksen voidaan katsoa alkavan jo koh- dusta, kun sikiö alkaa kuulla ensimmäisiä ääniä ympäröivästä maailmasta.

Vuorovaikutus vauvaa hoitaviin henkilöihin kehittää vauvan kielitietoisuutta.

Vauvan ääntely on ensin kokonaisvaltaista, mutta pikkuhiljaa siihenkin alkaa tulla erilaisia vaihteluita: murinaa, kiljahduksia ja lärpättelyä. Kanonista jokeltelua eli toistuvia tavurakenteita alkaa lapsen ääntelystä erottua noin puolen vuoden iässä. Vanhemmilla onkin tässä isorooli vahvistaen sitä sekä anta- malla vauvan jokeltelulle merkityksen. (Hakamo 2011, 13.)

Pienen lapsen kieli kehittyy jatkuvasti, ja kielen kehitys on yhteydessä puheen kehitykseen. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä tärkeämpää on hänelle puhuminen, sillä kielen kehittymisen kannalta on hyvinkin merkityksellistä, että lapselle puhutaan paljon. Vaikka lapsi olisi pieni eikä vielä puhuisikaan, hänen kielensä kehittyy koko ajan. (Nurmilaakso 2011, 31–35.) Lapsen ensimmäiset 2–3 vuotta ovat hermostollisessa kehityksessä kaikista vilkkainta, ja samalla myös vaikutuksille hyvinkin altista, aikaa (Paavola-Ruotsalainen & Rantalai- nen 2020, 19). Tietyt vuorovaikutukselliset tavat edistävät vauvan kielellistä

(20)

kehitystä, kuten vauvalle puhuminen tai ääntelyiden vahvistaminen sekä esimerkiksi vauvan itsenäisen toiminnan tukeminen. Jokainen lapsi on oma yksi- lönsä ja jokaisella lapsella kieli kehittyy omia aikojaan. Jokaisen lapsen vanhempi tietää ja tuntee lapsensa parhaiten itse. Neuvoloissa tehtävä esikielel- listen taitojen kartoitus tehdäänkin perustuen vanhemmilta saatuun tietoon.

(Laakso 2014, 29–41.)

5.1 Kielen kehittyminen

Kielen kehittyminen on nopeinta lapsen kolmen ensimmäisen vuoden aikana.

Sanavarasto laajenee silloin hurjaa vauhtia. Tässä vaiheessa taidoissa voi olla suuriakin yksilöllisiä vaihteluita. Varhaisen ääntelyn kehittymiselle luovat pohjan aivojen kehittyminen, sekä siihen liittyvä hermoverkkojen järjestäytyminen.

Kuulo ja puheen havaitseminen luovat perustan äänteiden oppimiselle. Lap- sen ääntelyyn ja sen aktiivisuuteen vaikuttavat vanhempien kanssa tapahtuva vuorovaikutus ja sen laatu. (Lyytinen 2014, 51–54.)

Esikielellinen vaihe on puhekieltä edeltävä vaihe. Esikielellisellä vaiheella tarkoitetaan vauvan keinoja ja tapoja viestiä omista tarpeistaan. Esikielellisen vaiheen voidaan sanoa kestävän siihen asti, kun lapsi alkaa käyttämään sanoja ensisijaisesti kommunikaation välineenä. (Laakso 2011, 176.) Keskei- sempänä merkkipaaluna kielen ja puheen kehityksen kannalta voidaankin pi- tää lapsen kykyä tavoitteelliseen kommunikaatioon, tarkoittaen sitä, että lapsi itse alkaa oivaltamaan pystyvänsä omalla toiminnallaan vaikuttamaan ympä- ristöönsä. (Paavola-Ruotsalainen & Rantalainen 2020, 17–26.)

Vuorovaikutustaitojen kehitys ja sitä kautta myös kielen kehittyminen lähtevät liikkeelle lapsen synnynnäisestä tarpeesta toimia vuorovaikutuksessa. Aivan vastasyntynyt lapsi reagoi aistimuksiin kokonaisvaltaisesti ja tiedostamatto- masti. Ensimmäiset keinot vauvan ja vanhemman väliseen vastavuoroiseen viestintään on katsekontaktin löytyminen sekä hymyn tuottaminen. (Paavola- Ruotsalainen & Rantalainen 2020, 18–21). Vauva alkaa tunnistamaan vanhemman ääntä ja reagoi siihen hymyllään (Alcock ym. 2015, 144). Vastasyn- tyneen ääntely on itkua, aivastelua, röyhtäilyä ja esimerkiksi haukottelua. Siitä vähitellen ääntely alkaa muistuttamaan jotakin äännettä. Lapsen ollessa puoli- vuotias, hänen ääntelynsä alkaa muistuttamaan enemmän kielen äänteellisiä

(21)

ominaisuuksia, jota lapsi kuulee ympäristössään puhuttavan. Tässä vaiheessa lapsi aloittaa kanonisen jokeltelun, toistaen konsonantti-vokaalitavusarjoja, ma-ma-ma. Jokeltelu on tärkeä vaihe, koska se muodostaa perustan myö- hemmälle kielen omaksumiselle. Aikuisten olisi hyvää muistaa vahvistaa lapsen jokeltelua ja reagoida niihin, jolloin he huomaamattaan myös lisäävät lapsen jokeltelun määrää. (Lyytinen 2014, 51–54; Baker 2007, 37–38.) Noin puolivuotiaana vauva osaa itse ilmaista iloa ja tyytymättömyyttään, sekä alkaa reagoimaan omaan nimeensä (Alcock ym. 2015, 144).

Siirtyminen jokeltelusta oikeisiin sanoihin tapahtuu hiljalleen lapsen kerättyä passiivista sanavarastoa ympäristöstään (Hakamo 2011, 26; Baker 2007, 38).

Yleensä noin yhdeksän kuukauden iässä lapselta alkaa löytyä tavoitteellista kommunikointia eleiden, katseiden sekä ääntelyiden kautta. Lapsi alkaa käyt- tämään eleitä ilmaisun tukena. Kun lapsi on oivaltanut tavoitteellisen kommu- nikoinnin, hänen kykynsä käyttää erilaisia kommunikointi keinoja alkaa kehit- tyä nopeasti. (Paavola-Ruotsalainen & Rantalainen 2020, 23–24.) Noin 12 kuukauden ikäinen lapsi alkaa ymmärtämään yksittäisten sanojen merkitystä ja pystyvät noudattamaan yksinkertaisia komentoja, kuten ei, tuo kirja yms.

(Alcock ym. 2015, 145).

Lapsen ääntelyn kehityksen myötä sanojen ilmaiseminen tulee vähitellen mahdolliseksi, kun lapsi harjoittelee suualueen motorisia liikkeitä, äänen tuot- tamista sekä motoristen liikkeiden ja äännön yhdistämistä (Stolt & Salmi 2020, 78). Lapsen kiinnostuminen sanoista alkaa usein niihin aikoihin, kun lapsi täyt- tää yksi vuotta. Lapsi osoittelee ihmisiä ja esineitä ja vanhemmat nimeävät niitä. Pian lapsi oppiikin usein toistettujen sanojen avulla itse toistamaan sa- moja sanoja. Aikuisella on tässä kohtaa tärkeä rooli tukemalla kielen kehitystä toistamalla sanoja sekä vahvistamalla ja jäsentelemällä lapsen tekemiä havaintoja. Lapsen kanssa olisi myös tärkeää esimerkiksi katsella kuvia ja kir- joja, lorutella sekä laulaa lapselle. (Hakamo 2011, 13–14.)

Ennen kuin lapsi kykenee tuottamaan sanoja, hän ymmärtää sanoja ja kieltä.

Ensin lapsi alkaa tuottamaan kommunikatiivisia eleitä ja lopulta kieltä. (Lyyti- nen & Lyytinen 2003, 94–95.) Sanojen omaksuminen lapselle voi olla aluksi hidasta ja onkin tavallista, että lapsi käyttää eleitä ja ilmeitä täydentääkseen ilmaisujaan. Lapsi esimerkiksi saattaa nimetä jonkun tutun esineen ja toista

(22)

esinettä sitten taas kuvailla eleillään, mikäli hän ei vielä osaa sanoa kyseistä sanaa. Eleet tukevatkin osaltaan siirtymistä puhuttuun kieleen. (Paavola-Ruot- salainen & Rantalainen 2020, 25–26.)

Ensimmäisen ja toisen ikävuoden aikana äänteiden kehitys on nopeinta. Lapsi alkaa tuottaa ensin vokaaleita, sillä ne ovat suomen kielessä helpompia kuin konsonantit. Lapsen sanasto karttuu tässä vaiheessa yksilöllisesti ja lapsen sanasto vaihtelee muutamista sanoista yli 200 sanaan. (Lyytinen 2014, 53–

54.) Tässä vaiheessa lapsen sanat ja taivutusmuodot ovat vielä puutteellisia.

Kaksivuotiaat käyttävät puheessaan preesensmuotoja, kuten ”äiti ajaa” tai ”isi nukkuu”, johtuen siitä, että lapsi on vielä sidoksissa välittömiin havaintoihin ja niihin tapahtumiin mitkä tapahtuvat juuri nyt. (Lyytinen & Lyytinen 2003, 98;

Baker 2007, 37–38.)

Kaksi-kolmevuotias lapsi ilmaisee itseään yleensä jo puheen avulla. Tässä vaiheessa lapset oppivatkin innokkaasti uusia sanoja. Sanavarastoissa voi esiintyä paljonkin yksilöllisiä eroja. Lapsi kuvaa lähiympäristönsä tuttuja ihmi- siä ja asioita, jolloin eniten käytetyt sanaluokat ovat substantiivit ja verbit. Pu- heessaan lapsi oppii yhdistämään sanoja. (Siiskonen ym. 2014, 129–131.) Kolmen vuoden iässä lapset kiinnittävät enemmän huomiota tavaroiden laa- dullisiin ominaispiirteisiin sekä niissä ilmeneviin eroihinkin (Lyytinen & Lyytinen 2003, 99). Lapsen puhe alkaa myös kolmen vuoden iässä olla suurelta osin ymmärrettävää, vaikkakin puhe saattaa olla takeltelevaa tai vielä sujumatonta.

Lauseet ovat moninaisia ja lauseissa käytetään sanoja eri sanaluokista. (Ha- kamo 2011, 26.) Lapsen puheessa voi esiintyä omia sanoja tai sanojen taivu- tuksia, mutta se ei ole mitenkään normaalista poikkeavaa (Siiskonen ym 2014, 130).

Pienen lapsen kielen ja puheen kehitystä seurataan neuvoloissa ja päiväko- dissa, vanhempien tekemiä havaintoja tietysti unohtamatta (Hakamo 2011, 17). Kolmeen ikävuoteen mennessä lapsi pystyy keskustelemaan muiden kanssa ja on omaksunut oman äidinkielensä perustaidot. Kielen kehitykseen liittyvät haasteet voivat näyttäytyä eri tavoin, riippuen siitä, missä ympäris- tössä lasta havainnoidaan. Kotona lapsen vanhemmat oppivat tunnistamaan, mitä lapsi milloinkin tarkoittaa, vaikka puhe olisin epäselvää tai jollain tavoin viivästynyttä. Varhaiskasvatuksessa taas kasvattajilla on erilainen näkökulma,

(23)

kun samanikäisiä vertailukohteita on ryhmässä monia. Kasvattajilla on myös koulutuksen tuomaa tietoa lasten kielen kehityksestä sekä niistä taidoista, mitä tulisi missäkin ikävaiheessa hallita. (Korpilahti & Pihlaja 2018, 188–189.) Kielenkehityksen vaikeudet havaitaan usein silloin, kun lapsi alkaa käyttää pu- hettaan kommunikointivälineenä (Ahonen ym. 2014, 79).

6 VUOROVAIKUTUKSEN JA KIELEN KEHITYKSEN TUKEMINEN Aivan tavallinen eläminen ja oleminen lapsen kanssa ovat jatkuvaa vuorovaikutusta, ja tukevat lapsen vuorovaikutustaitojen kehittymistä. Vuorovaikutusta on päivittäisen hoivan lisäksi esimerkiksi lapsen kanssa leikkiminen, loruttelu, lauleskelu, hieronta ja hellittely. (Salo & Tuomi 2008, 10.) Pelien pelaaminen sekä ihan vain lapsen kanssa jutteleminen tukevat lapsen kielen kehittymistä (Lyytinen & Lyytinen 2003, 116).

Leikkiessä oppii paljon asioita

Yhteisiin leikkihetkiin sisältyy paljon lapsen kehityksen kannalta merkittäviä asioita. Länsimaissa onkin muita kulttuureja tavallisempaa, että aikuiset osal- listuvat lasten leikkeihin ja toimivat siinä lasten rinnalla, antaen lapselle erilaisia toimintamalleja. Vanhempi voi tukea lapsen leikkiä mallintamalla ja sanoit- tamalla leikkiä lapselle, mikä tukee lapsen kielellisiä taitoja. Lapsen leikki taidot myös kehittyvät käsikädessä kielen ja puheen kehityksen kanssa. Van- hemman osallistuminen leikkiin lapsen kanssa lisää myös lapsen motivaatiota leikkiin. Leikinomaisissa tilanteissa vuorovaikutuksessa muiden lapsien tai vanhemman kanssa, lapsen kieli rikastuu. (Lyytinen & Lyytinen 2003, 116–

117.) Aina ei leikkiin tarvita hienoja leluja ja tarvikkeita, vaan esimerkiksi soh- vasta saa hyvän laivan tai junan, josta mielikuvituksen kautta on helppoa viedä leikkiä eteenpäin. Leikin lomassa on helppoa leikitellä kielellä yhdessä lapsen kanssa. Leikissä on hyvä tukea lapsen kerrontaa tekemällä tarkentavia kysymyksiä, kuten ”minnehän tämä auto sitten menisi?” tai ”mitähän nalle sit- ten voisi tehdä?” (Viljamaa & Yliherva 2020, 221.)

(24)

Satuhetket tukemassa vuorovaikutusta ja kielen kehitystä

Lapselle ja lapsen kanssa yhdessä laulaminen, lorutteleminen sekä riimittely tukevat äänteellisten taitojen kehittymistä sekä puherytmin hahmottamista ja hallintaa (Kunnari & Savinainen-Makkonen 2020, 71). Lukeminen lapselle on tärkeää, vaikka lapsi ei ymmärtäisikään kaikkea kuulemaansa (Hakamo 2011, 27). Vanhempien esimerkki on tärkeää etenkin pienille lapsille, kun he eivät vielä osaa lukea. Esimerkiksi iltasatuhetkiä ei voi koskaan tarpeeksi korostaa, sillä yhteiset lukuhetket vahvistavat lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta, kehittävät lapsen kielellisiä taitoja sekä tarjoavat myös tilaisuuksia käsi- tellä erilaisia tunteita. (Suvanto & Ukkola 2020, 283–285.) Lisäksi iltasatu on hyvä ottaa osaksi iltarutiineja, sillä lukuhetki on rentouttava ja rauhoittava, ja lapsi oppii yhdistämään tämän nukkumaan käymiseen (Ylönen 2019).

Satuhieronta vuorovaikutuksen tukena

Satuhieronta on luova menetelmä, jonka avulla on mahdollista oppia sosiaalista vuorovaikutusta, tunnetaitoja, empatiataitoja, ja itsensä sekä muiden ar- vostamista. Satuhieronnassa nimensä mukaisesti hierontaan yhdistetään satu. Kosketuskuvitusta, jossa käsillä kuvitetaan tarinan tapahtumia, voidaan tehdä hierottavan selkään, käsiin, jalkoihin ja pään alueelle. Lapsi keskittyy hetkeen ja tarinaan paremmin, mikäli hän vastaanottaa sitä kahden eri aistika- navan kautta sen sijaan, että pelkästään kuuntelisi tarinaa. Satuhieronnassa ei ole kyse klassisesta hieronnasta, jonka tavoitteena on avata lihasjännityksiä manuaalisesti sekä vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja verenkiertoa. Satuhieron- nassa käytetään perinteisten hierontaotteiden sijaan läsnä olevaa kosketusta, joka tapahtuu vaatteiden päältä. Sadun tapahtumia voidaan kuvata satuhieronnassa lukuisin erilaisin liikkein, esimerkiksi silityksin, painalluksin, keinutuk- sin, taputuksin, tassutuksin ja sivelyin. Myös liikkeiden rytmillä ja suunnalla kerrotaan tarinaa. Satuhierontaa voidaan toteuttaa joko yhdelle lapselle kerral- laan, jolloin hierottava lapsi saa jakamattoman huomion, tai sitten lapsiryh- mälle, joka taas kehittää lasten sosiaalisia taitoja. Satuhierontaa voidaan käyt- tää luovasti tilanteen mukaan, esimerkiksi rauhoittamaan, mutta myös toimin- nalliseen leikkiin. Toiminnallinen satuhierontaleikki on liikunnallista, ja se sopii toteutettavaksi ryhmässä, eli esimerkiksi varhaiskasvatuksessa. Rentouttava

(25)

satuhieronta sen sijaan sopii mainiosti kotona tehtäväksi. Rentouttavan satuhieronnan avulla on mahdollista vahvistaa lapsen itsetuntoa ja luottamussuh- teiden rakentumista. (Tuovinen 2014, 7–8, 13, 19–20, 22.)

Saduissa esiintyvät symboliset viestit tukevat lasta kasvussa. Vaikka sadut so- veltuvatkin kaikille lapsille, satujen sisältämät symboliset viestit mahdollistavat lapsen yksilöllisten tarpeiden huomioinnin. Esimerkiksi tietty satuhieronta so- veltuu erityisen hyvin lapselle, jonka perusturvallisuuden tunne kaipaa vahvis- tamista, sekä herkälle ja aralle lapselle. Satuhieronta sopii myös pienille lapsille. Pienille lapsille tarkoitetut satuhieronnat ovat lyhyitä ja lorumaisia, ja ne voidaan toistaa useita kertoja peräkkäin. Pienelle lapselle satuhieronnan symbolit viestivät, että lapsi voi rentoutua ja että lasta suojellaan, sekä sitä, että maailma on hyvä paikka elää. Symbolit viestivät lapselle siis turvallisuuden tunnetta. (Tuovinen 2014, 28, 36.)

Läsnäolon merkitys

Vanhemmat pystyvät tukemaan jo pienen vauvaikäisen lapsen kielen kehi- tystä. Näin pienistä lapsista kun on kyse, kehitys lähtee vuorovaikutuksen tukemisesta. Jotta aikuinen pystyisi havaitsemaa vauvan kommunikointi yrityk- siä ja vahvistamaan niitä, vanhemman tulisi olla läsnä ”tässä ja nyt”. Mitä pie- nempi lapsi on kyseessä, vanhemman tulisi muistaa asettua lapsen tasolle ja häntä kohti, jolloin molemmat pystyvät näkemään toisensa. (Kunnari & Savi- nainen-Makkonen 2020, 69; Alcock ym. 2015, 144.)

Lapselle on suuri merkitys sillä, onko vanhempi vain paikalla, vai onko hän ai- dosti läsnä yhteisessä olemisessa ja tekemisessä. Aitoa läsnäoloa on, kun vanhempi keskittyy lapsensa kanssa yhtä aikaa samaan asiaan, sekä kuulee ja näkee lapsen juuri siinä hetkessä. Esimerkiksi ulkoillessa pysähdytään ihastelemaan lapsen kanssa ohitse liihottavaa perhosta. Vanhemman ollessa ai- dosti läsnä hän osoittaa lapselle haluavansa viettää aikaa tämän kanssa, ja että lapsen seura on vanhemman mielestä kiinnostavaa. On tärkeää, että lapsi kokee yhdessä vietetyn ajan olevan tärkeää myös vanhemmalleen. (Vai- nio 2020.) Lisäksi olisi tärkeää muistaa vuorovaikutuksen merkitys arjen tilanteissa; pysähdytään hetkeen sen sijaan, että huudellaan viereisestä huo- neesta ja vieläpä niin, ettei lapsi edes näe tässä tilanteessa aikuista. Lapsen

(26)

voi hyvin ottaa mukaan arkipäiväisiin askareisiin esimerkiksi siivoamiseen tai ruuan laittoon. Tämän kaltaisten tekemisten ohessa on luontevaa jutella ja ni- metä asioita. (Hakamo 2011, 27.) Yhdessä lapsen kanssa on helppoa tutustua ympäröivään maailmaan esimerkiksi ulkoillessa ja samalla nimeten kaikkea mitä ympärillä näkyy. Aivan huomaamatta tämä kehittää myös lapsen kielen kehitystä ja sanavarasto kasvaa. (Alcock ym. 2015, 144–145.)

Lapsen aloitteisiin tarttuminen

Vanhempi tukee lapsen vuorovaikutusta tarttumalla lapsen aloitteisiin, ja luo- malla näistä heidän välilleen keskusteluja. Esimerkiksi lapsen katsoessa tai osoittaessa kelloa ja äännähtäessä, vastaa vanhempi lapselle vaikkapa kysy- mällä ”mikäs siellä on? Joo, siellä on kello.” Vanhempi voi jatkaa vielä esimerkiksi kuuntelemalla lapsen kanssa, kuinka kello tikittää ja niin edelleen. Lap- sen on mahdollista oppia uusia sanoja ja niiden merkityksiä, kun vanhempi ku- vailee ja toistaa lapselle lapsen näkemiä asioita. Vuorovaikutusta ja tunne-elä- män kehitystä vanhempi tukee, kun hän puhuu lapselle lapsen vallitsevasta tunnetilasta ja sanoittaa lapselle tunteita. Mikäli lapsi vaikka nauttii kylpemi- sestä, voi vanhempi sanoittaa tätä hänelle esimerkiksi kysymällä kylvyn aikana lapselta ”onko kivaa olla kylvyssä? Niin, voi kun on kivaa loiskutella vettä!” Mikäli taas esimerkiksi pukeutumistilanteet saavat lapsen hermostu- maan, voi vanhempi kuvata myös tätä lapselle; ”niin, tää pukeminen on vähän kurjaa, niin — on kurjaa, mutta ihan kohta on valmista!” (Puura 2019, 56.)

Lapset ovat uteliaita luonnostaan ja kokeilevat uusia asioita mielellään (Aro &

Siiskonen 2014, 188). Lapsen oma halu ilmaista itseään ja kommunikoida on yksi iso osa puheen ja kielen kehittymistä. Omalla toiminnallaan aikuiset välit- tävät lapselle erilaisia kielen käyttötapoja ja malleja. Kielen kehityksen tukeminen onnistuu parhaiten, kun ohjausta tapahtuu ottaen huomioon lapsen sen hetkinen kehitystaso leikinomaisissa aikuisen ja lapsen välisissä yhteisissä ar- kipäiväisissä toiminnoissa, jolloin lapset ovat lähes aina kiinnostuneita sen hetkisistä toiminnoista ja täten halukkaita ja innostuneita oppimaan. (Lyytinen

& Lyytinen 2003, 118–119.)

(27)

Puheen ja sanojen merkitys arjessa

Sen sijaan, että vanhempi vain puhuisi lapselleen paljon, merkityksellistä kielen kehityksen kannalta on, että lapsen kanssa keskustellaan vastavuoroi- sesti. Keskustelu on vastavuoroista jo silloin, kun lapsi ei vielä kykene tuotta- maan puhetta. Vanhemman puhe on kuitenkin tärkeää erityisesti pienen lapsen sanavaraston ja puheen kehittymisen kannalta. Lapselle on tärkeää antaa malli lukemisesta, jotta lapsi itse kiinnostuisi myös kielestä ja myöhemmin lu- kemaan ja kirjoittamaan oppimisesta. (Hilden 2021; Nurmilaakso 2011, 31–

37.) Aikuinen virittyykin automaattisesti ja luonnostaan puhumaan lapselle tä- män kielelliset taidot huomioiden. Aikuinen käyttää huomaamattaan lyhyitä ja yksinkertaisia ilmaisuja sekä myös toistaa puheessaan keskeisiä asioita. Lap- selle puhuttaessa kannattaakin muistaa nimetä paljon asioita ja tunteita. Olisi myös hyvä kiinnittää huomiota lapsen ilmaisujen toistamiseen ja laajentami- seen. (Aro & Siiskonen 2014, 188–189.)

Kun lapsi kasvaa vauvasta kohti leikki-ikää on tärkeää huomioida lapsen aloitteita ja kiinnostuksen kohteita. Vaikka lapsi ei tuottaisi vielä kovinkaan paljoa puhetta, on hyvä kannustaa lasta aktiiviseksi kommunikoijaksi käyttäen itse- kin puheen rinnalla eleitä, ilmeitä, osoittamista ja kehonkieltä, tällöin lapsi oppii itse ilmaisemaan omia ajatuksiaan myös. Vähän puhuvan lapsen kanssa voidaan suosia sanoja, jotka ovat äännerakenteeltaan yksinkertaisia. Esimerkiksi lapsen voi olla vaikeaa sanoa hevonen, kun taas heppa sana kuulostaa muka- vammalta ja helpommalta sanoa. (Kunnari & Savinainen-Makkonen 2020, 72–

73.)

Lapsen puheeseen on hyvä reagoida heti, jolloin lapsi saa tunteen, että hänen sanomansa on tärkeä aikuiselle. Tärkeää olisi, ettei aikuinen keskity liikaa vir- heellisiin sanamuotoihin ja korjaa niitä, sen sijaan kuuntelee lasta ilman kes- keytyksiä. Erityisesti silloin, kun lapsi kertoo aikuiselle jotakin asiaa, on tär- keää, ettei aikuinen keskeytä lasta ja korjaa puhetta. Silloin aikuisen tehtävä on ainoastaan kuunnella ja olla kiinnostunut siitä, mitä lapsi haluaa kertoa (Hakamo 2011, 27; Hilden 2021.) Suomen kieli ja sen sanat ovat pitkiä ja vai- keita, joten lapset mukauttavat sanoja puhemotoristen taitojensa rajoissa. Kun lapsen äänteelliset taidot alkavat kehittyä lisää, olisi hyvä kiinnittää huomiota siihen, että puhutaan lapselle sellaista kieltä, jota ympäristökin ymmärtää, ja

(28)

että lapseltakin niin sanotusti vaaditaan tätä. Tällöin lapsen oma keksimät sanat muuttuisivat oikeanlaisiksi ja oikein ymmärretyiksi. Silloin, kun lapsen kanssa harjoitellaan sanoja ja puhetta, on tärkeää, että vaikeitakin sanoja harjoitellaan sanomaan oikein. (Kunnari & Savinainen-Makkonen 2020, 73; Hil- den 2021.)

On tärkeää muistaa, että sanallinen vuorovaikutus ei heikennä muiden vuorovaikutuksen resurssien merkitystä. Lapsen tuottaessa puhetta esimer-

kiksi kosketus on edelleen tärkeä osa vuorovaikutusta, sillä sen avulla on mahdollista viestiä lukuisia eri asioita, joista tärkeimpänä läsnäoloa. Kosketuk- sen kautta huomioimme toisia ja tulemme itse huomioiduiksi. Lisäksi sanallinen viesti tavoittaa kuulijan paremmin, mikäli siihen sisältyy myös kosketus.

(Tuovinen 2014, 32.)

Musiikki vuorovaikutuksessa

Musiikki tarjoaa niin meille aikuisille kuin lapsillekin nautintoa, lohtua ja iloa.

Lapselle musiikki voi tarjota rikkaan elämysmaailman erilaisine tarinoineen, tunteineen sekä äänineen. Musiikin avulla lapsi pystyy välittämään tunteita, jo ennen kuin lapsi edes kykenee vuorovaikutukseen sanojen avulla. Lapsien on helppo toteuttaa omaa luovuuttaan esimerkiksi soiton, musiikkiliikunnan, laulujen tai vaikka tanssin avulla. Musiikkitoiminnat kehittävät kuulokykyä, tarkkaa- vuutta, lapsen kykyä ottaa toiset huomioon sekä myös kielellisiä taitoja. Musii- kin avulla on helppoa tukea monipuolisesti lapsen kielellistä kehitystä. Voi- daan siis todeta musiikin ja puhekielen olevan sosiaalista vuorovaikutusta, jota melodian ja rytmin avulla rakennetaan. Musisoiminen yhdessä lapsen kanssa on merkityksellistä, sillä aivot ja puhekieli kehittyvät vuorovaikutuksen kautta, nimenomaan yhdessä koetuissa hetkissä. Laulujen avulla on helppoa opetella uutta, esimerkiksi eläimiä tai numeroita. Ihan jo pienenkin vauvan kanssa hyvä kuunnella musiikkia ja vauvalle voi laulaa rauhoittaakseen, lohduttaakseen tai ilahduttaakseen vauvaa ja samalla myös itseään. Laulutaidolla ei niinkään ole väliä, tuttu ääni tuo vauvalle turvallisuuden tunnetta. (Torppa ym. 2020, 248–

268; Baker 2007, 61–62.) Rytmittämällä sanoja voidaan harjoitella tavuja, erityisesti sellaisen lapsen kanssa, jolle useampitavuiset sanat tuottavat vaikeuk- sia. Sanoja voidaan rytmittää esimerkiksi yhdessä taputtamalla. Rytmittämistä

(29)

voidaan myös harjoitella vaikkapa pahvilaatikkoa rummuttamalla. (Hilden 2021.)

Digitaalinen media kielen kehityksen tukena

Pienen lapsen kanssa digitaaliseen mediaan tutustuminen tapahtuu pienin an- noksin osana muita arjen toimintoja. On kuitenkin huomioitava, että mediaa ei tule käyttää lapsen tärkeimpien hyvinvoinnin tekijöiden, eli levon ja unen, ruo- kailun, liikunnan ja läsnäolevan, kasvokkaisen vuorovaikutuksen, kustannuk- sella. (Mannerheimin lastensuojeluliitto 2020.) Digitaalisen maailman pelätään heikentävän lapsien leikin laatua, sekä vievän aikaa vapaalta leikiltä, sekä muulta lapsia kehittävämmältä toiminnalta. Siksi vanhemmilla on suuri rooli suunnan näyttäjinä, sillä parhaimmillaan ja oikein käytettyinä digitaalisten lait- teiden käyttö yhdessä aikuisen kanssa voi tukea lapsen sen hetkisten taitojen kehitystä. Hyödyt riippuvat aina siitä, minkä ikäisestä lapsesta on kyse, kehi- tystasosta, lapsen ominaispiirteistä, katsottavan median sisällöstä sekä siitä, miten digitaalista sisältöä käytetään – yksin vai aikuisen kanssa. (Sergejeff, Huttunen & Koivula 2020, 317–323.)

Lapsen kasvurauhan kunnioittaminen on tärkeää, ja pieni lapsi tarvitseekin vanhemman tukea median äärellä turvallisten mediakokemusten varmista- miseksi. Vanhemman tehtävä on myös arvioida juuri oman lapsensa kykyä hahmottaa mediaa, sillä lapset ovat tässäkin suhteessa yksilöitä. Lisäksi kas- vurauhaa median äärellä turvaa se, että vanhempi huolehtii katsottavan sisäl- lön olevan lapsen ikätasolle soveltuvaa. Turvallinen median käyttö tarjoaa kuitenkin perheelle mukavia yhteisiä hetkiä ja kokemuksia. (Mannerheimin lastensuojeluliitto 2020.)

Lapsen kasvaessa digitaalinen media voi toimia esimerkiksi yhtenä oppimisen välineenä. (Mannerheimin lastensuojeluliitto 2020.) Erilaiset oppimispelit saattavat toimia lasta kiinnostavana ja motivoivanakin elementtinä. Niiden avulla voidaan harjoitella kielellisiä ja kognitiivisia taitoja, kuten luokittelua, laske- mista, kuuntelua tai yhdistämistä. Pelien avulla joidenkin lasten on myös helpompaa harjoitella esimerkiksi tunnetaitoja, sillä ne voivat antaa mahdollisuu- den ilmaista itseään ja eläytyä pelissä esiintyvien hahmojen tunteisiin ja elä- mään. (Sergejef, Huttunen & Koivula 2020, 322–324.)

(30)

7 VARHAISKASVATUKSEN JA PERHEIDEN YHTEISTYÖ

Varhaiskasvatus on tärkeä vaihe lapsen oppimisen ja kasvamisen polulla. Se on osa suomalaista koulutusjärjestelmää. Varhaiskasvatusta järjestetään lapsille aina vauvasta peruskoulun aloittamiseen asti. Varhaiskasvatuksella on monia tärkeitä tehtäviä. Sen tehtävänä on edistää lasten kokonaisvaltaista kasvua, oppimista ja kehitystä, samalla myös tavoitteena ehkäistä syrjäyty- mistä. Varhaiskasvatusta voidaan järjestää päiväkodissa, perhepäivähoidossa tai avoimena varhaiskasvatustoimintana. Yleisin muoto näistä on päiväkodissa järjestettävä varhaiskasvatus. (OPH 2018.)

Kasvatusyhteistyöllä tarkoitetaan varhaiskasvatuksessa tapahtuvaa vanhempien ja kasvattajien välistä yhteistyötä, mikä toimii lapsen hyvinvoinnin parhaaksi. Kasvatusyhteistyö on vuoropuhelua, mikä toimii samanarvoisesti vanhempien ja kasvattajien välillä. Onnistuneeseen yhteistyöhön vaaditaan arvos- tavaa kohtaamista puolin ja toisin sekä kuuntelua puolin ja toisin, mikä mahdollistaa molemmin puoleisen luottamuksen synnyn. Kasvatusyhteistyön pe- ruspilareina toimii kunnioitus, kuuleminen, luottamus sekä vuoropuhelu. (OPH 2018.)

Yhteistyötä perheiden ja varhaiskasvatuksen välillä määrittää tietysti erilaiset säädökset, varhaiskasvatusyksikköjen omat toimintatavat ja periaattee,t sekä jokaisen varhaiskasvatuksessa työskentelevän ammattilaisen, vanhemman ja myös lapsen oma toiminta. (Rantala & Uotinen 2018, 125–126.) Varhaiskas- vatusta ohjaa säädöspohjana varhaiskasvatuslaki (540/2018) sekä yleisesti Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018 (OPH 2018). Varhaiskasvatus- lain (540/2018) 3§ mukaan yksi varhaiskasvatuksen tavoitteista on toimia yh- dessä lapsen sekä vanhemman kanssa lapsen tasapainoisen kehityksen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin parhaaksi sekä tukea lapsen vanhempaa kas- vatustyössä.

Yhteistyö varhaiskasvatuksen ja perheiden välillä kuuluu jokaisen varhaiskasvatuksen ammattilaisen työhön. On varhaiskasvatuksen henkilöstön vastuulla aloitteellisuus yhteistyön toteutumisesta vanhempien kanssa. Aiemmin on

(31)

käytetty yhteistyöstä nimitystä kasvatuskumppanuus, mutta tällä hetkellä Var- haiskasvatussuunnitelmassa käytetään termejä yhteistyö ja osallisuus. Sisäl- löltään nämä eivät kuitenkaan juuri eroa toisistaan. (Rantala & Uotinen 2018, 127.)

Kasvatuksellinen yhteistyö vanhempien ja varhaiskasvatuksen välillä perustuu tasa-arvoiseen vuorovaikutukseen, luottamukseen sekä keskinäiseen kunnioi- tukseen toista kohtaan. Luottamuksellinen ilmapiiri mahdollistaa sen, että haastavissakin tilanteissa yhteistyö ja keskustelu toimii, esimerkiksi jonkin huolen noustessa ilmoille lapsen kehityksessä. Yhteistyön tarkoituksena on tukea jokaista lasta yksilöllisesti niin, että lapsi saa oman kehityksensä ja omien tarpeidensa vastaista opetusta, kasvatusta ja hoitoa. (OPH 2018, 34.) Yhteis- työn merkitys korostuu erityisesti silloin, jos lapsella ilmenee tuen tarvetta (Rantala & Uotinen 2018, 129).

Ilman vanhempien tukea ja heidän kanssaan tehtävää hyvää yhteistyötä on kovin haastavaa auttaa lasta. Kasvatusyhteistyössä onkin keskiössä ja yhtei- senä tavoitteena lapsen hyvinvointi. Lapsen hyvinvointia ja kehitystä on huo- mattavasti helpompaa tukea silloin, kun tehdään toimivaa yhteistyötä. On hyvä muistaa, että vanhempi on lapsesta kuitenkin aina kasvatusvastuussa sekä pi- tää vanhempia lapsensa asioiden asiantuntijoina. Varhaiskasvatuksen ja perheen välistä yhteistyötä ja sen merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa.

Vaikka pääpaino onkin lapsen kasvun ja kehityksen tukeminen ja niihin liitty- vissä tehtävissä, on hyvä panostaa myös koko perheen hyvinvoinnin tukemiseen. (Rantala & Uotinen 2018, 130–136.)

8 TYÖN TOTEUTUS

Opinnäytetyömme on toiminnallinen opinnäytetyö. Toiminnallisen opinnäyte- työn tavoitteena on opastaa, ohjeistaa sekä järjestää käytännön toimintaa. To- teutustapoja voi olla monia esimerkiksi kirja, opas, näyttely tai vihko. Kun teh- dään ammattikorkeakoulun toiminnallista opinnäytetyötä, on tärkeää, että siinä yhdistyvät käytännön toteutus ja sen raportointi tutkinnanviestinnän keinoin.

(Vilkka & Airaksinen 2003, 9–10.) Opinnäytetyömme koostuu kirjallisesta opin- näytetyöraportista ja opinnäytetyön toiminnallisesta osuudesta eli tuotoksesta.

Opinnäytetyön tuotoksena syntyi PDF-muotoinen opas, joka jaetaan alle 3-

(32)

vuotiaiden lasten vanhemmille Wilma-järjestelmässä. Oppaassa käsitellään alle 3-vuotiaiden vuorovaikutuksen ja kielen kehityksen tukemista, sekä tuo- daan vanhemmille ilmi erilaisia keinoja ja vinkkejä, miten kielen kehitystä ja vuorovaikutusta voisi tukea arjessa. Sähköisessä muodossa jaettavaan oppaaseen päädyttiin, koska sitä on helppo jakaa ja säilyttää tallessa, jolloin siihen voi palata kätevästi aina tarvittaessa. Myöskään tulostuskustannuksia ei sähköisessä muodossa olevasta oppaasta synny.

8.1 Tiedonhaku

Ennen kuin pääsimme toteuttamaan varsinaista tuotosta, meidän täytyi tutustua tarkasti ja huolellisesti jo tehtyihin tutkimuksiin asian tiimoilta, sekä muu- hun löytämäämme lähdemateriaaliin. Näiden pohjalta kirjoitimme teoriapohjan opinnäytetyön raportointiosaan. Koska meillä kummallakaan ei ennestään ol- lut tarpeeksi tieto aiheesta, oli luontevampaa ensin kirjoittaa kokonaan teoria- osuus ennen tuotosta. Tietoa etsiessämme käytimme erilaisia hakusanoja, kuten kielen kehitys, vuorovaikutus, varhainen vuorovaikutus, lasten puheen kehitys, varhaisen vuorovaikutuksen tukeminen, kasvatus yhteistyö, varhaiskasvatus, kielen kehityksen tukeminen, language development sekä early interaction. Tietoa haimme hakusanoja hyödyntäen Kouvolan kaupungin kirjastojen tietokannoista, Kaakkois-Suomen ammattikoreakoulun Kaakkurin tietokan- nasta sekä internetistä. Lähteitä löytyi paljon, joten kirjallisuuskatsauksen te- keminen oli välttämätön. Kirjallisuuskatsauksen avulla keräsimme yhteen olemassa olevaa tietoa aiheesta. Kirjallisuuden tutkiminen takaa opinnäytetyöhön tieteellisen perustan. (Vilkka & Airaksinen 2003, 70–71.) Meille tärkeää oli va- littujen käsitteiden määrittely ja näiden pohjalta kasasimme lähteitä, joita aloimme tutkia ja miettiä olisiko ne sisällöltään meidän aiheemme kannalta so- pivia. Pienten lasten kielen kehityksestä on tehty opinnäytetöitä aiemmin, mistä kerroimmekin enemmän työmme alussa. Hyödynsimme näitä myös miettien, mitä aiheita ja teemoja olisi merkityksellistä käsitellä meidänkin opin- näytetyössämme.

8.2 Oppaan toteutus

Opinnäytetyön prosessimme alkoi syksyllä 2020, kun aloimme miettimään aihetta opinnäytetyöllemme. Olimme yhteydessä opinnäytetyön toimeksianta-