Kalastuslainsäädännön uudistus 2016 -
Kalatalousneuvonnan sidosryhmäläisten näkemyksiä lainsäädännöstä
Mervi Paajanen 124939 Itä-Suomen yliopisto Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Maantieteen Pro gradu –tutkielma Toukokuu 2017
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta YksikköHistoria- ja maantieteiden laitos
Tekijä
Mervi Paajanen 124939
Ohjaaja
Markku Tykkyläinen Hannu Huuskonen
Työn nimi
Kalastuslainsäädännön uudistus 2016 – Kalatalousneuvonnan sidosryhmäläisten näkemyksiä lainsäädän- nöstä
Pääaine
Maantiede
Työn laji
Pro gradu -tutkielma
Aika
30.5.2017
Sivuja
102
Tiivistelmä
Kalastuslainsäädäntö on Suomessa uudistettu kolme kertaa 1900-luvun aikana. Viimeisin kalastuslain- säädännön kokonaisuudistus tuli voimaan vuonna 2016. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kalata- lousneuvontajärjestöjen sidosryhmäläisten näkemyksiä uudesta lainsäädännöstä sekä sitä onko lainsäädän- nöstä saatu tarpeeksi tietoa ja mistä sitä on saatu. Pääteemana olivat uhanalaisten lohikalojen (järvilohi, lohi ja taimen) rauhoituksia ja alamittoja koskevat säädökset sekä kuhan alamittasäädökset. Lisäksi tutkittiin mielipiteitä ja kokemuksia kalastuksenvalvonnasta, uudesta kalastonhoitomaksujärjestelmästä sekä verkko- rajoituksesta vapaa-ajankalastuksessa. Tutkimuksessa tehtiin myös katsaus kalastuslainsäädännön historiaan ja siinä keskityttiin alamitta- ja rauhoitussäätelyn muutoksiin sekä yleiskalastusoikeuksien kehitykseen.
Tutkielma perustuu Webropol -verkkokyselyyn, joka tehtiin yhteistyössä Kalatalouden Keskusliiton (KKL) kanssa. Kysely oli osa KKL:n Maa- ja metsätalousministeriön kanssa sopimaa tulostavoitehanketta.
Sähköpostiosoitteet (1999 kpl), joihin kutsu osallistua kyselyyn lähetettiin, saatiin KKL:n maakunnallisilta jäsenjärjestöiltä ympäri Suomea. Kohderyhmänä olivat kalatalousneuvonnan sidosryhmäläiset, joihin kuului muun muassa osakaskuntien ja kalastusalueiden edustajia, kalastavia kansalaisia, kalastajaseurojen edusta- jia, kaupallisia kalastajia, kalatalousasiantuntijoita, kalanviljelijöitä ja kalastusmatkailuyrittäjiä. Vastausai- neistosta tehtiin IBM SPSS Statistics – ohjelmalla (khiin neliötestillä) vertailuja vastaajaryhmien (kalastavat kansalaiset, kaupalliset kalastajat ja kalatalousasiantuntijat) välillä sekä vapa- ja pyydyskalastajien välillä.
Lisäksi tehtiin alueellisia vertailuja rannikon, Järvi-Suomen ja Pohjois-Suomen välillä.
Tuloksien perusteella tutkimuksen kohderyhmä oli saanut uudesta kalastuslainsäädännöstä tarpeeksi tie- toa ja selvästi tärkein tiedonlähde oli kalatalousneuvonta eri osa-alueineen. Internet osoittautui tärkeäksi tie- donhankintavälineeksi. Kaikkia tutkimuksessa käsiteltyjä lohikalojen rauhoitus- ja alamittasäädöksiä pidet- tiin pääasiassa perusteltuina. Mielipiteistä löytyi selviä vastaajaryhmien välisiä ja alueellisia eroja. Kuhan 42 senttimetrin alamittaa niukka enemmistö vastaajista piti perusteltuna. Kaupallisia kalastajia koskevia 40 sent- timetrin ja 37 senttimetrin alamittoja pidettiin liian pieninä. Kuhan alamittoja koskevat mielipide-erot vastaa- jaryhmien välillä olivat suuria. Tuloksien perusteella kalastuksenvalvonta on liian vähäistä ja vapavälineillä kalastavat olivat kohdanneet kalastuksenvalvojan selvästi useammin kuin pyydyskalastajat. Noin puolet vas- taajista oli tyytyväisiä uuteen kalastohoitomaksujärjestelmään. Tärkeimmiksi parannusehdotuksiksi nousivat pankkitilille maksu- ja mobiilimaksumahdollisuus, automaattinen laskutus sekä maksun laajentaminen kos- kemaan myös eläkeläisiä. Verkkorajoituksen vapaa-ajankalastuksessa ei koettu rajoittavan kalastusta merkit- tävästi. Pieni osa vastaajista oli kuitenkin rekisteröitynyt kaupalliseksi kalastajaksi mahdollistaakseen suu- remmalla verkkomäärällä pyynnin.
Avainsanat
kalastuslaki, kalatalous, kalatalousneuvonta, järvilohi, lohi, taimen, kuha, alamitta, rauhoitus
Sisällys
Lyhenteet………....6
1 JOHDANTO..……….7
1.1 Tutkimuksen taustaa ja tutkimuskysymykset………7
1.2 Ihmisen ja luonnon suhde maantieteessä ja kalataloudessa………...9
2 KALATALOUS……….…………11
2.1 Muuttuva kalastus……….11
2.2 Uhanalaiset vaelluskalat………... 13
2.2.1 Saimaan järvilohi………. 15
2.2.2 Itämerenlohi………. 17
2.2.3 Taimen………. 17
2.3 Vesialueiden omistus………19
2.4 Kalataloushallinto……….20
2.4.1 Paikallinen hallinto……….. 20
2.4.2 Alueellinen hallinto………. 21
2.4.3 Keskushallinto………. 21
2.5 Kalatalouden keskusliitto ja kalatalousneuvonta………. 22
3 KALASTUSLAINSÄÄDÄNTÖ………... 25
3.1 Lainsäädännön historiaa………... 25
3.1.1 Lain uudistukset 1900-luvun alkupuolella……….. 25
3.1.2 Lain kokonaisuudistus 1952 ja muutos 1964……….. 26
3.1.3 Lain kokonaisuudistus 1983……… 27
3.1.4 Osittaisuudistuksia ja asetusmuutoksia………... 27
3.2 Vuoden 2016 kalastuslainsäädäntö……….. 28
3.2.1 Kalakantojen suojelu lainsäädännöllä………. 29
3.2.2 Järvilohen, lohen ja taimenen alamitta- ja rauhoitussäädökset sekä kuhan alamittasäädökset……… 30
3.2.3 Yleiskalastusoikeudet ja kalastonhoitomaksu………. 33
3.2.4 Kaupallinen kalastus………... 34
3.2.5 Kalastuksenvalvonta……….... 34
4 MENETELMÄT JA AINEISTO………. 36
4.1 Kyselytutkimus……….36
4.2 Webropol kysely……….. 36
4.3 Kyselylomake………... 39
4.4 Vastaajien taustatiedot………..39
4.4.1 Vastaajien alueellinen jakautuminen………... 41
4.4.2 Vastaajien edustamat ryhmät………... 43
4.4.3 Vastaajien pääasiallinen kalastuspaikka- ja tapa... 44
5 TULOKSET………... 45
5.1 Tiedonsaanti uudesta kalastuslainsäädännöstä ja tyytyväisyys kalatalousneuvonnan tiedottamiseen……….. 45
5.2 Mielipiteet lohikalojen rauhoituksista……….. 47
5.2.1 Rasvaevällinen järvilohi……….. 48
5.2.2 Lohi………..50
5.2.3 Rasvaevällinen taimen Suomenlahdessa………. 51
5.2.4 Rasvaevällinen taimen sisävesissä………...52
5.3 Mielipiteet kalojen alamitoista………. 53
5.3.1 Rasvaevätön järvilohi……….. 53
5.3.2 Lohi……….. 55
5.3.3 Rasvaevätön taimen………. 56
5.3.4 Kuha……….59
5.4 Kalastuksenvalvonta……….63
5.5 Kalastonhoitomaksu………. 64
5.5 Verkkorajoitus vapaa-ajankalastuksessa……….. 66
6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA………..68
6.1 Lohikalojen rauhoitukset……….. 68
6.2 Lohikalojen alamitat………. 69
6.3 Kuhan alamitat………. 70
6.4 Vastaajaryhmien välisten mielipide-erojen mahdollisia syitä……….. 72
6.5 Kalastuksenvalvonta……….72
6.6 Kalastonhoitomaksu ja verkkorajoitus vapaa-ajankalastuksessa………. 73
6.7 Tutkimuksen tuloksiin mahdollisesti vaikuttaneita tekijöitä……… 73
LÄHTEET...………. 75
LIITTEET……….80
6 Lyhenteet:
Asetusmuistio = Valtioneuvoston asetus kalastuksesta, muistio 2015 ELY-keskus = Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus
IUCN = International Union for Conservation of Nature KalastusA = Valtioneuvoston asetus kalastuksesta 1360/2015 KalastusL = Kalastuslaki 379/2015
KKL = Kalatalouden keskusliitto Luke = Luonnonvarakeskus
Luontodirektiivi = luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annettu Euroopan neuvoston direktiivi 92/43/ETY
Rion sopimus = Rio de Janeiron biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus SopS 78/1994
7 1 JOHDANTO
Kalastusta on säädelty Suomessa laeilla 1400-luvulta saakka. Lainsäädännössä keskeisiä asioita ovat olleet kalastusoikeuksien sekä kalastusmenetelmien säätely ja ensisijaisena tarkoituksena on ollut es- tää kalakantojen häviäminen (Tiitinen 1995). Jo 1900-luvun alun kalastuslainsäädännössä oli ala- mitta- ja rauhoitussäädöksiä, joita on myöhemmissä kalastuslain uudistuksissa varsinkin lohikalojen osalta moneen kertaan kiristetty.
Maanomistukseen ja sitä kautta vesialueen omistukseen sidotulla kalastusoikeudella on Suomessa hyvin pitkä historia. Maata omistamattomien kalastusmahdollisuuksia on lainsäädännön uudistuksilla jatkuvasti lisätty. Kalastusmahdollisuuksia ovat turvanneet ns. jokamiehen kalastusoikeudet sekä val- tion myymät läänikohtaiset onki- ja pilkkiluvat sekä myöhemmin viehekalastusluvat (Tiitinen 1995).
Vuoden 2016 lainsäädännössä kalastusmahdollisuuksia on entisestään lisätty sillä uusi kalastonhoi- tomaksu sisältää myös viehekalastusluvan yhdellä vavalla.
Nykyään suurin osa Suomessa elävistä kalalajeista menestyy hyvin mutta osa virtakutuisista vaellus- kaloista on pahassa ahdingossa. Syynä tähän ovat ihmiset aiheuttamat ympäristömuutokset, joista tärkeimpänä kutujokien tuhoutuminen vesivoimarakentamisen takia. Varsinkin lohikalat ovat kärsi- neet tästä ja suuri osa Suomessa esiintyvistä lohikaloista on vaarantuneita tai uhanalaisia.
Uuden 2016 vuonna voimaan astuneen kalastuslain ”tarkoituksena on parhaaseen käytettävissä ole- vaan tietoon perustuen järjestää kalavarojen ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävä käyttö ja hoito siten, että turvataan kalavarojen kestävä ja monipuolinen tuotto, kalakantojen luon- tainen elinkierto sekä kalavarojen ja muun vesiluonnon monimuotoisuus ja suojelu” (KalastusL 1 §).
Euroopan unionin luontodirektiivin ja Rion biodiversiteettisopimuksen takia Suomi on sitoutunut ke- hittämään kalakantojen monimuotoisuuden suojelua ja strategioita niiden kestävälle käytölle (Laji- kohtaiset strategiat ja ohjelmat 2017). Lohikaloja koskevat strategiat ovat ohjanneet uuden kalastus- lain valmistelua. Uudessa kalastuslaissa on lohikaloille määrätty laajempia rauhoituksia kuin koskaan aiemmin. Myös alamitta säädöksiä on paljon ja säätely on monimutkaisempaa kuin ennen.
1.1 Tutkimuksen taustaa ja tutkimuskysymykset
Kalatalouden Keskusliitto (KKL) on Suomen suurin kalatalouden kehittämis- ja edistämisjärjestö, johon kuuluu 28 maakunnallista kalatalousneuvontaa tarjoavaa jäsenjärjestöä. KKL:n valtionavulla tapahtuva toiminta perustuu pitkäaikaisiin strategioihin, joihin liittyy Maa- ja metsätalousministeriön
8
kanssa sovittuja tulostavoitteita. Strategioiden tavoitteena on mm. lisätä tietämystä uuden kalastuslain ja -asetuksen sisällöstä (Maa- ja metsätalousministeriön ja Kalatalouden keskusliiton välinen tulos- sopimus vuodelle 2016 2015). Yhtenä tulostavoitteisiin liittyvänä tehtävänä oli selvittää tyytyväi- syyttä kalatalousneuvonnan tiedottamiseen uudesta kalastuslainsäädännöstä. Tämä tutkielma perus- tuu selvitystä varten tehtyyn webropol – verkkokyselyyn, joka tehtiin yhteistyössä KKL:n kanssa.
Tutkimuksessa oli tarkoituksena selvittää tiedonsaantia uudesta kalastuslainsäädännöstä. Lisäksi sel- vitettiin mielipiteitä ja kokemuksia uudesta lainsäädännöstä pääteemana uhanalaisia lohikaloja kos- kevat rauhoitus- ja alamittasäädökset sekä kuhan alamittasäätely. Kohderyhmänä kyselyssä olivat kalatalousneuvonnan sidosryhmäläiset.
Tutkimuskysymykset olivat seuraavat:
Ovatko kalatalousneuvonnan sidosryhmäläiset saaneet uudesta kalastuslainsäädännöstä tar- peeksi tietoa ja mistä sitä on saatu? Onko neuvontajärjestöjen tiedotus ollut riittävää ja hyvää?
Millaisia ovat mielipiteet uuden kalastuslainsäädännön mukaisista järvilohen (Salmo salar m.
sebago), merilohen (Salmo salar) ja taimenen (Salmo trutta) rauhoituksista ja alamitoista sekä kuhan (Sander lucioperca) alamitoista?
• Onko mielipiteissä eroa eri vastaajaryhmien välillä? Onko mielipiteissä alueel- lisia eroja? Mistä mahdolliset erot voisivat johtua?
Millaisia ovat näkemykset ja kokemukset uudesta kalastonhoitomaksujärjestelmästä ja verk- korajoituksesta vapaa-ajankalastuksessa?
Onko kalastuksenvalvonta riittävää? Onko kalastuksenvalvojan kohtaamisissa alueellisia eroja tai eroja eri tavoilla kalastavien välillä?
Näiden kysymysten tutkimisen lisäksi tässä tutkielmassa tehdään myös katsaus kalastuslainsäädän- nön historiaan ja kalatalouteen eri osa-alueineen. Historiassa on keskitytty kalojen alamitta- ja rau- hoitussäätelyn muutoksiin ja yleiskalastusoikeuksien kehitykseen.
9
1.2 Ihmisen ja luonnon suhde maantieteessä ja kalataloudessa
Maantiede pyrkii tarkastelemaan sekä inhimillistä että luonnollista maailmaa (Häkli 1999: 49). Yh- tenä maantieteellisenä lähestymistapana ja tutkimustraditiona on ihmisen ja luonnon välisen suhteen tutkiminen (Häkli 1999: 49). Luontoa voidaan pitää maantieteen perustana, koska ihminen itse on osa luontoa ja voima, joka vaikuttaa luontoon lähes kaikkialla maapallolla (Ratinen 2005: 49).
Häklin (1999: 24–25) mukaan jo 1800-luvun lopulla alueita ja paikkoja kuvailevan aluemaantieteen ja ilmiöihin systemaattisesti keskittyvän systemaattisen maantieteen rinnalle alkoi nousta ihmisen ja luonnon suhdetta tutkiva ympäristödeterminismi. Ympäristödeterminismissä perusajatuksena oli luonnonympäristön määräävä vaikutus kulttuurin ja yhteiskunnan kehittymiseen (Häkli 1999: 25).
Possibilistisessa suuntauksessa sen sijaan ihmisen ja luonnon suhde ajateltiin kaksisuuntaisena niin, että ihmisten kulttuuri ja yhteiskunta myös muokkaavat luontoa ja luonto tarjoaa mahdollisuudet ih- mistoiminnalle (Häkli 1999: 26).
Kalataloudessa ihminen hyödyntää kalaa luonnonvarana. Kalojen biologia ja ekologia määräävät ra- jat sille miten ihminen voi kestävästi hyödyntää kalakantoja. Ekosysteemin toiminta täytyy tuntea, ennen kuin ihmisen vaikutusta siihen voi tutkia (Ratinen 2005: 33). Kalastamalla ihminen vaikuttaa vesiekosysteemeihin ja niiden tunteminen on siis välttämätöntä kalastuksen säätelemiseksi kestävällä tavalla. Lisääntynyt tieto kalabiologiasta ja ekologiasta on vaikuttanut siihen miten kalatalouden toi- mintoja säädellään mutta säätelyssä täytyy ottaa huomioon myös taloudelliset ja sosiaaliset tekijät.
Kalataloudellisessa tutkimuksessa siis tarvitaan sekä luonnontieteellistä että ihmistieteellistä lähesty- mistapaa.
Ratisen (2005) mukaan maantiede voidaan nähdä ympäristötieteenä, joka muodostaa sillan luonnon- tieteiden ja yhteiskuntatieteiden välille. Ratinen on tutkinut kalatalouden yhtä osa-aluetta, kalanvilje- lyä systeemianalyysillä, jossa huomioitiin sekä luonnonmaantieteellinen systeemi (kalanviljelyn vai- kutukset vedenlaatuun), että ihmismaantieteellinen systeemi (vaikutukset ihmisiin ja heidän asentei- siinsa). Kun tutkitaan luonnon ympäristön ja ihmistoimintojen välisiä suhteita sekä ihmistoiminnan vaikutuksia luontoon voidaan puhua ihmisekologisesta maantieteestä (Ratinen 2005: 45). Ratinen (2005) tutki mm. sitä kuinka ihmiset kokivat kalanviljelyn ympäristövaikutukset saaristossa ja miten henkilön asenteet kalanviljelyn vaikutuksiin vaihtelivat ympäristötietoisuuden ja arvojen mukaan sekä sitä miten sosiaalinen tausta vaikutti niihin.
Ihmisen ympäristötietoisuuteen vaikuttavat tieto ympäristöongelmista sekä asenteet ja arvot (Ratinen 2005: 159). Luonnolla voi olla ihmiselle esim. käyttöarvoa (hyöty käytettävästä luonnon resurssista), virkistysarvoa, esteettistä arvoa ja henkistä arvoa (Ratinen 2005: 159). Kalatalouden eri toimijoilla
10
kuten esim. vesien omistajilla, kaupallisilla kalastajilla ja vapaa-ajankalastajilla voi olla erilaisia ka- lavesiä koskevia intressejä ja arvoja, joita voidaan sanoa ”kalataloudellisiksi maailmankatsomuk- siksi” (Charles 1992, cit. Nykänen & Muje 2005: 15). Erilaiset kalataloudelliset maailmankatsomuk- set voivat olla suojelua painottavia, hyötyjä ja tuottoja (rationalisaatio) painottavia tai sosiaalisia te- kijöitä, kuten kalastuksen kulttuurista arvoa, painottavia (Charles 1992, cit. Nykänen & Muje 2005:
15 -17). Arvot ja asenteet voivat vaikuttaa siihen miten henkilö suhtautuu kalastukseen tai kalastuksen säätelyyn.
11 2 KALATALOUS
Suomen runsaat ja vaihtelevat sisävedet ja merialue tarjoavat monipuoliset kalavarat. Kalavarat an- tavat mahdollisuuksia elinkeinoihin ja virkistykseen. Uusiutuviin kalavaroihin perustuva kalatalou- den toimintaympäristö voidaan jakaa kolmeen osaan: elinkeinokalatalous, vapaa-ajan kalatalous ja kalavarojen hoito (Alueellisen kalataloushallinnon kehittämistyöryhmän loppuraportti 2011). Elin- keinokalatalouden toimintasektorit ovat kaupallinen kalastus (ammattikalastus), kalanviljely, kalan- jalostus, kalatuotteiden markkinointi ja myynti. Vuonna 2013 tuotannon arvo oli elinkeinokalatalou- dessa noin 900 miljoonaa euroa (Elinkeinokalatalous 2017). Kyseessä ei siis ole merkityksetön talou- den ala. Myös kalastusmatkailu, yritystoiminta, kalataloustutkimus- ja hallinto, kalatalousneuvonta ja kalatalousalan järjestötoiminta luetaan kalatalouteen. Kalastusvälineiden ja -tarvikkeiden markki- nointi ja myynti on yksi osa kalatalousyrittäjyyttä. Suomessa on kalastusvälineteollisuuden erityis- osaamista ja esimerkiksi Suomessa kehitetyt vaaput ovat maailmalla hyvin tunnettuja (Alueellisen kalataloushallinnon… 2011: 10).
2.1 Muuttuva kalastus
Keski-Euroopan maihin verrattuna Suomessa on poikkeuksellisen laajat jokamiehenoikeudet, jotka mahdollistavat vesistöjen käytön. Jokamiehenoikeudet mahdollistavat luonnossa liikkumisen ja sen antimien hyödyntämisen riippumatta alueen omistus- ja hallintasuhteista (Alueellisen kalataloushal- linnon kehittämistyöryhmän loppuraportti 2011: 9).
Kalastus ja sen merkitys on muuttunut samalla, kun yhteiskunta ja elämäntapa ovat muuttuneet. Ka- lastus oli järvialueilla 1900-luvulle asti omavaraiskalastusta ja niin sanottu kotitarvekalastus oli osa maaseudun ruokataloutta (Lappalainen 1995: 57). Lappalaisen (1998: 313–331) mukaan vapaa-ajan- kalastus on muuttunut jo 1950-luvulta lähtien kotitarvekalastuksesta virkistyskalastuksen suuntaan mutta vielä 1990-luvulla vapaa-ajankalastajat pitivät edelleen tärkeänä perusteena kalastukselle myös kalan arvoa ruokana. Lappalaisen (1995) mukaan vapaa-ajankalastuksessa on siirrytty verkkokalas- tuksesta yhä enemmän vapakalastukseen. Järvialueilla keskeisiä virkistyskalastuksen muotoja ovat onginta, pilkintä ja uistelu (vetouistelu ja heittouistelu) (Lappalainen 1995: 62). Verkko- ja katiska- pyynnissäkin virkistysnäkökohdat ovat nousseet hyötynäkökohtia tärkeämmiksi (Lappalainen 1998:
328). Lappalaisen (1995: 65) mukaan virkistyskalastajissa voidaan erottaa niin sanotut spesialistit, jotka ovat keskittyneet uisteluun sekä pilkkiongintaan ja harjoittavat näitä myös kilpailumielessä.
12
Toisena ryhmänä Lappalainen mainitsee niin sanotut yleiskalastajat, jotka kalastavat monilla väli- neillä, verkoista ja katiskoista, uistimiin sekä pilkkeihin. Tämä ryhmä on hyvin lähellä kotitarveka- lastajaa (Lappalainen 1995: 65). Koskikalastuksessa on useita ryhmiä, joista ehkä eniten erikoistu- neita ovat perhokalastajat (Hyytinen 1995: 18).
Lappalaisen (1995: 58) mukaan kalastuksen merkityksen muuttumisen taustalla on laajempia yhteis- kunnallisia ilmiöitä kuten kaupungistuminen ja elinkeinorakenteen muutos, jonka takia ero työn ja vapaa-ajan välillä on selventynyt. Arvot ja luontosuhde yhteiskunnassa ovat muuttumassa ja kalas- tuksen virkistysnäkökohdat kuten rentoutuminen, elämykset ja luontokokemukset ovat tulleet hyö- tynäkökohtia tärkeämmiksi (Lappalainen 1995: 58, 1998: 331). Rannikon (2008) mukaan aiemmin lähinnä tuotannon lähteenä koettu luonto on nykyään elämyksien lähde ja suojelun kohde. Virkistys- käytön ja biodiversiteetin suojelun voimistuminen vaikuttaa vahvasti myös kalatalouden toimintaym- päristössä (Salmi 2013: 12). Uhanalaisia kalalajien suojelun tarve on lisääntynyt mutta samalla halu- taan kuitenkin mahdollistaa kalastaminen. Tämä on lisännyt pyydystä ja päästä -kalastuksen suosiota.
Saaliskalojen vapauttaminen on yleistynyt myös kalastusmatkailutoiminnassa (Vapaa-ajankalastus 2017a). Saaliin kotiin tuominen ei siis enää välttämättä ole onnistuneen kalaretken edellytys.
Kaupungistumisen myötä vesialueiden omistajista yhä suurempi osa on kaupungissa asuvia kesämö- kin omistajia. Salmen (2013) mukaan nykyään kalastajista valta-osa ei ole vesialueen omistajia ol- lenkaan. Ulkopaikkakuntalaiset kesämökkiläiset kalastavat yleensä kesämökeiltään käsin lähinnä ke- säaikana, kun paikalliset kalastusta harrastavat vesialueen omistajat sen sijaan kalastavat yleensä ak- tiivisemmin ympäri vuoden (Salmi 2013: 21–22).
Luonnonvarakeskuksen (Luke) mukaan vapaa-ajankalastus on nykyään tärkein toiminnallinen luon- toharrastus ja vuosittain noin 1,6 miljoona henkeä kalastaa Suomen vesillä. Miespuolisesta väestöstä noin 40 prosenttia kalastaa ja naisista noin 20 prosenttia (Vapaa-ajankalastus 2017a). Vapaa-ajanka- lastajat muodostavat suurimman vesiympäristön tilaa seuraavan harrastajajoukon, joka on myös kiin- nostunut vesiympäristön suojelusta (Alueellisen kalataloushallinnon…2011: 12). Alueellisesti kat- sottuna vapaa-ajankalastusta harrastetaan eniten suurten asutuskeskusten lähellä sekä kesämökkialu- eilla (Vapaa-ajankalastus 2017b). Suosituimmat alueet vapaa-ajan kalastuksessa ovat sisävedet Järvi- Suomessa ja Kainuussa sekä merialueilla lounaisrannikko (Vapaa-ajankalastus 2017a).
Luke:n tilastojen mukaan vapaa-ajankalastajien saalis muodostaa noin kolmasosan Suomen koko ka- lansaaliista. Vapaa-ajankalastajat pyytävät sisävesien kalansaaliista lähes 90 prosenttia eli lähes 30 miljoona kiloa ja saaliista kolme neljäsosaa päätyy ihmisravinnoksi (Vapaa-ajankalastus 2017a).
13
Luonnonvarakeskuksen mukaan suosituimmat kalastustavat ovat onkiminen, pilkkiminen ja heitto- vapakalastus mutta vajaa 40 prosenttia saaliista pyydetään edelleen verkoilla, joiden käyttö on Itä- ja Pohjois-Suomessa muuta maata yleisempää (Vapaa-ajankalastus 2017a). Suurin osa saaliista vapaa- ajankalastuksessa on ahventa, haukea ja särkeä (Vapaa-ajankalastus 2017a).
Vapaa-ajankalastukseen ja laajoihin kalastusmahdollisuuksiin perustuu myös erilaista yritystoimin- taa. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan Suomessa on noin 1100 kalastus-matkailuyritystä. Ka- lastajat tuovat elinkeinotoiminnalle tuloja myös mm. veneiden, kalastus-välineiden, matkojen ja ma- joitus- sekä ravitsemispalveluiden muodossa (Alueellisen kalatalous-hallinnon… 2011: 10).
Kalastaja määrät ovat olleet laskussa koko 2000-luvun ajan, mutta viime aikoina trendi on ollut muut- tumassa (Vapaa-ajankalastus 2014). Hyytisen (1995) mukaan osasyynä kalastuksen vähenemisessä on ollut maaseudun väestön väheneminen ja kaupungistuminen sillä kaupungeissa muut harrastukset kilpailevat kalastuksen kanssa. Kalastus on myös ”ukkoutunut” eli kalastajien keski-ikä on noussut (Hyytinen 1995: 15). Ammattikalastajien, nykyiseltä nimeltään kaupallisten kalastajien, määrä on pudonnut noin puoleen 30 vuoden takaisesta määrästä (Alueellisen kalataloushallinnon… 2011: 11).
Kalastajien lukumäärän lasku johtuu sekä ikääntymisestä että alan toimintaedellytysten heikentymi- sestä (Alueellisen kalataloushallinnon… 2011: 9-11).
Luken tilastotietokannan (2017a; 2017b) mukaan kaupallisen kalastuksen saaliin arvo oli vuonna 2014 noin 52 miljoona euroa. Saaliin määrä oli vuonna 2014 noin 155 miljoonaa kiloa (Tilastotieto- kanta 2017a; 2017b). Määrältään tärkeimmät saalislajit ovat silakka, kilohaili ja muikku sekä arvol- taan tärkeimpiä siika, kuha, ahven, turska ja lohi (Tilastotietokanta 2017a; 2017b). Vajaasti hyödyn- nettyjen kalakantojen eli niin sanottujen vähempiarvoisten kalojen poistokalastus voi lähitulevaisuu- dessa tarjota ammattikalastukselle uusia mahdollisuuksia (Alueellisen kalataloushallinnon… 2011:
11). Lähiruuan merkitys on kasvussa ja kotimaisen kalan arvostus luultavasti nousee sekä kaupasta ostettuna että itse kalastettuna (Alueellisen kalataloushallinnon… 2011: 11).
2.2 Uhanalaiset vaelluskalat
Suomessa elää vakinaisesti noin 70 kalalajia, 2 nahkiaislajia sekä 2 rapulajia ja suurin osa lajeista on hyvin menestyviä, kannoiltaan kalastusta kestäviä. (Alueellisen kalataloushallinnon… 2011). Kala- vesien tila on sisävesillä veden laadullisesti pääsääntöisesti hyvä, lukuun ottamatta joitain Etelä- ja Lounais-Suomen rehevöityneitä sisävesiä mutta merialueilla veden laadussa on ongelmia, kuten re- hevöitymistä ja ympäristömyrkkyjä (Alueellisen kalataloushallinnon… 2011).
14
Järvilohi, lohi, taimen ja muut vaelluskalat tarvitsevat koski- ja virtapaikkoja lisääntymiseen ja poi- kasvaiheen kasvuun. Niiden elinkierrolle on välttämätöntä kulkumahdollisuus jokien kutu- ja poi- kasalueiden sekä järvien tai meren syönnösalueiden välillä (Kansallinen kalatiestrategia 2012: 3).
Kaikki muut Suomen suurimmat vaelluskalajoet, paitsi Teno-, Näätämö-, Tornion- ja Simojoki, on valjastettu vesivoiman tuotantoon (Kansallinen kalatiestrategia 2012: 3). Lisäksi on tehty patoja ruuk- keja, myllyjä ja sahoja varten, perattu jokia uiton ja tulvasuojelun takia sekä perattu puroja maan- kuivatuksen takia (Lempinen 2001: 14). Vesistöjen vedenlaatu on myös paikoitellen huonontunut jätevesien sekä maatalouden hajakuormituksen takia. Nämä syyt yhdessä ovat johtaneet vaelluskalo- jen uhanalaistumiseen.
Kansallisen kalatiestrategian (2012) mukaan kalateiden rakentaminen kalakantojen palauttamiseksi luonnolliseen elinympäristöönsä on ollut Suomessa vähäistä verrattuna muihin Keski- ja Pohjois- Euroopan maihin. Rakennettujen jokien kalakannoille aiheuttamia haittoja on kompensoitu pääasi- assa säilyttämällä uhanalaisia kalakantoja vesiviljelyn avulla ja jatkuvilla istutuksilla (Kansallinen kalatiestrategia 2012: 10). Vuonna 2012 käynnistetyn kalatiestrategian tarkoituksena on vähentää is- tutuksia ja siirtyä kalojen luontaisen lisääntymiskierron ylläpitämiseen sekä palauttamiseen (Kansal- linen kalatiestrategia 2012: 10). Potentiaalisten lisääntymisalueiden käyttöönottoa voidaan edistää muun muassa rakentamalla kalateitä, vesittämällä kuivilleen jääneitä tai liian vähävetisiä uomia ja kunnostamalla perattuja koskia (Kansallinen kalatiestrategia 2012: 10).
Ilman luontaista lisääntymiskiertoa vaelluskalakannat eivät pitkällä aikavälillä tule säilymään elin- voimaisina ja istukkaiden tuottaminen kalanviljelyllä voi aiheuttaa elinkyvyn heikkenemistä kalakan- nassa (Kansallinen kalatiestrategia 2012: 2–3). Poikasten syntyminen luonnonvalinnan seurauksena ja luonnollisen elinkierron läpikäyminen parantaa kalakantojen elinkykyä mutta istutuksia joudutaan kuitenkin edelleen jatkamaan vaelluskalakantojen elinvoimaisuuden turvaamiseksi (Kansallinen ka- latiestrategia 2012: 2–3). Kalakantojen säilymistä tuetaan myös säätelemällä entistä enemmän kalas- tusta muun muassa alamitoilla, rauhoitusajoilla- ja alueilla sekä verkkojen solmuvälirajoituksilla (Kansallinen kalatiestrategia 2012: 15).
15 2.2.1 Saimaan järvilohi
EU:n alueella on jäljellä vain kaksi alkuperäistä järvilohikantaa; Saimaan järvilohi ja Vänernin järvi- lohi Ruotsissa (Kaijomaa ym. 2003: 7). Saimaan järvilohi luokitellaan Suomen eliölajien uhanalai- suusluokituksessa äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) (Urho ym. 2010) (taulukko 1). Suomen eliölajien uhanalaisuusluokittelu perustuu Maailman luonnonsuojeluliiton (IUCN) uhanalaisuusluokittelun kansallisiin soveltamisohjeisiin (Rassi ym. 2010). Saimaan järvilohen ainoa nousujoki on Pielisjoki.
Pielisjoessa sekä Pielisjoen sivujoessa Koitajoessa 1950-luvulla alkanut voimalaitosten rakentaminen esti kalojen nousemisen kutemaan sekä tuhosi järvilohen lisääntymisalueet lähes täydellisesti (Kaijo- maa ym. 2003: 7). Kaijomaan ym. (2003) mukaan jo tätä ennen uittoperkaukset olivat tuhonneet li- sääntymisalueita. Lieksanjoen voimaloiden rakentamisen seurauksena toinen järvilohikantamme, Pielisen järvilohi, menetettiin kokonaan jo ennen 1970- lukua (Kaijomaa ym. 2003: 7). Voimalaitos- ten rakentamisen lisäksi uhkan järvilohikannalle muodosti 1950-luvulta lähtien muuttunut kalastus Saimaan järvialtailla. Kestävät nailon- ja monofiiliverkot syrjäyttivät puuvillaverkot. Kaijomaan ym.
(2003) mukaan pyyntitehon kasvettua isot kalat saaliissa vähenivät, jonka seurauksena alettiin käyttää tiheäsilmäisempiä verkkoja mikä taas johti saaliin keskimääräisen yksilökoon pienenemiseen. Li- sääntynyt kesämökkiasutus Saimaan alueella lisäsi verkkokalastusta ja verkkokalastuksen tehostumi- nen johti sukukypsiksi asti selviävien järvilohien määrän selvään vähenemiseen (Kaijomaa ym. 2003:
13). Vuosittain mädintuotantoviljelyyn pyydettyjen emokalojen määrä alkoi hiipua (Kaijomaa ym.
2003: 13). Parhaimmillaankin pyydystettyjen emokalojen määrä on ollut vain 80 yksilöä ja vuonna 2010 saatiin Pielisjoesta vain 28 kutuparia vaikka tavoite on vähintään 50 kutuparia (Kaijomaa ym.
2011: 11). Koska järvilohikannan hengissä pysyminen on ollut jo kymmeniä vuosia viljelyn varassa, on järvilohen geneettinen monimuotoisuus vähentynyt luonnontilaiseen verrattuna (Kaijomaa ym.
2011: 6). Kaijomaan ym. (2011) mukaan myös pyydystettyjen emokalojen yksilökoko on pienenty- nyt.
Vesivoimalaitoksille, teollisuuslaitoksille ja yhdyskunnille, jotka kuormittavat vesistöä, voidaan määrätä vesioikeuksissa ja ympäristövirastoissa kalatalousvelvoitteita (Kaijomaa ym 2003: 12). Ka- latalousvelvoitteet voivat olla esimerkiksi istutuksia, joilla kompensoidaan kalakannoille ja kalastuk- selle aiheutettuja haittoja (Kaijomaa ym 2003: 12). Pielisjokeen on istutettu vuosittain velvoitteena keskimäärin n. 70 tuhatta järvilohen vaelluspoikasta (Kaijomaa ym. 2011). Vuonna 2017 Pielisjokeen istutettiin 81 tuhatta vaelluspoikasta ja Lieksanjokeen kahdeksan tuhatta vaelluspoikasta (Luken ka- laistutukset vuonna 2017).
16
Istutetuista syönnökselle lähteneistä vaelluspoikasista vain noin 0,04 prosenttia selviää 5-7-vuotiaaksi eli sukukypsyysikään asti sillä pitkä, satojen kilometrien vaellus ja vuosia kestävä syönnösvaihe jär- vessä altistaa järvilohen suurelle kalastuskuolevuudelle ennen kutuvalmiuden saavuttamista (Kaijo- maa ym. 2003: 23). Järvilohi on sukukypsyyden saavutettuaan 60-80 cm pituinen ja keskimäärin 4-7 kilon painoinen mutta suurin osa järvilohista jää saaliiksi huomattavasti tätä pienempänä (Kaijomaa ym. 2003: 23). Verkkokalastus on ollut suurin kalastuskuolevuuden aiheuttaja mutta 1990-luvulta asti uistelun merkitys kalastuskuolevuudessa on ollut kasvussa ja viime vuosina vapakalastus on ollut suurin kalastuskuolevuuden aiheuttaja (Kaijomaa ym. 2003: 23). Vuonna 2014 vapaa-ajankalastuk- sen koko maan järvilohisaalis oli 89 tuhatta kiloa, josta verkoilla saatiin 36 tuhatta kiloa ja vapaka- lastusvälineillä 51 tuhatta kiloa (Tilastotietokanta 2017c). Luonnonvarakeskuksen pitämien vapaa- ajankalastuksen saalistilastojen mukaan koko Itä-Suomen alueen, jonka vesialueista suurin osa on Vuoksen vesistöä, vuoden 2008 järvilohisaalis oli 36 tuhatta kiloa ja vuoden 2014 saalis 45 tuhatta kiloa (Tilastotietokanta 2017c). Näiden saalismäärien valossa on ymmärrettävää, että kudulle nouse- via emokaloja on istutusmääriin verrattuna niin vähän. Lisääntynyt kalastuksenvalvonta on myös pal- jastanut, että Pielisjoella, varsinkin Kuurnan voimalaitoksen alapuolella on vuosikausia harjoitettu järvilohen sekä muiden kalojen salakalastusta kalastuskieltoalueella.
Saimaan alueella tehtyjen kalojen merkintähankkeiden avulla on saatu selville minkälaisiin pyydyk- siin ja minkä kokoisena järvilohet jäävät. Piirosen (2017) mukaan suurin osa verkkoihin jääneistä järvilohista (30 % merkkipalautuksista) jää solmuväliltään 55 millimetrin verkkoihin ja nämä kalat ovat keskimäärin 50 senttimetrin pituisia eli eivät vielä kutukokoisia. Muikkuverkkoihin on jäänyt lähes 20 prosenttia kaloista, joiden merkit on palautettu ja nämä kalat ovat keskimäärin vain noin 40 senttimetrin pituisia (Piironen 2017). Vasta 80 millimetrin ja sitä harvempiin verkkoihin jää pelkäs- tään järvilohelle määrätyn alamitan saavuttaneita kaloja eli vähintään 60 senttimetrin pituisia (Piiro- nen 2017). Rauhoituksen ja alamitta säätelyn lisäksi verkkokalastuksen säätely on erittäin tärkeää.
Järvilohen- ja taimenen syönnösalueilla pitäisi välivesi- ja kohoverkkokalastuksessa solmuväliksi asettaa vähintään 80 millimetriä (pl. muikkuverkot) ja monilla Saimaan alueilla tällainen päätös on jo tehty (Saimaan uhanalaiset lohikalat 2017). Suuressa osassa Saimaata on saimaannorpan suojele- miseksi vuonna 2016 tehdyllä asetuksella määrätty verkkokalastuskielto (pl. muikkuverkot) 15.4.–
30.6. väliseksi ajaksi (Valtioneuvoston asetus eräistä kalastusrajoituksista Saimaalla 259/2016).
Verkkokalastuskielto tukee myös järvilohen suojelua, koska vaelluspoikasten riski jäädä verkkoihin pienenee. Tosin, kuten Piirosen (2017) tutkimukset osoittavat, järvilohia jää merkittäviä määriä myös muikkuverkkoihin, joita verkkokalastuskielto ei koske.
17
Ala-Koitajoella, Pielisjoen sivuhaarassa alkoi vuonna 2013 yhteistyöhanke, jossa on tehty muun mu- assa kutupaikkojen kunnostuksia ja emokalojen siirtoja kutupaikoille sekä tutkimuksia järvilohien kutu- ym. käyttäytymisestä radiolähettimien avulla (Piironen 2014). Syksyllä 2014 Ala-Koitajoelta löytyi järvilohen kutupesiä ja ensimmäiset luonnonvaraiset poikaset kuoriutuivat keväällä 2015 (YLE 2015). Piirosen (2014) mukaan hankkeen tavoitteena on saada aikaan villejä luonnossa koko elinkier- tonsa läpikäyviä järvilohia, joista voidaan perustaa elinkelpoisempia emokalastoja. Ensimmäiset villit järvilohet tulevat olemaan kutukypsiä vasta vuosina 2018–2020 (Piironen 2014).
2.2.2 Itämeren lohi
Lohi lisääntyi aikoinaan noin sadassa Itämereen laskevassa joessa mutta voimalaitosrakentamisen, jokiympäristön muuttumisen ja saastumisen seurauksena lohi lisääntyy enää noin 40 joessa (Kansal- linen lohi- ja meritaimenstrategia 2015: 13). Suomessa lisääntymisjokien määrä on vähentynyt kym- menesosaan 1800-luvulta ja alkuperäiset lohikannat esiintyvät enää vain Simojoessa ja Tornionjoessa (Kansallinen lohi- ja meritaimenstrategia 2015: 13). Valtion kalanviljelylaitoksissa on ylläpidetty kolmea Perämeren lohikantaa (Iijoki, Simojoki ja Oulujoki) (Kansallinen kalatiestrategia 2012: 15).
Lohta istutetaan sekä mereen, että jokiin Suomessa noin 1,5 miljoonaa poikasta vuosittain ja muuta- missa joissa istutetut lohet lisääntyvät jossain määrin (Kansallinen lohi…2015: 13). Suomen eliöla- jien uhanalaisuusluokituksessa Itämeren lohi on luokiteltu vaarantuneeksi (VU) (Urho ym. 2010:
336-343) (taulukko 1). Lisääntymisjokien tuhoutumisen ja suuren kalastuskuolevuuden lisäksi meri- lohta uhkaavat viime vuosikymmenien aikana tapahtuneet muutokset meriympäristössä. Haitallisia muutoksia ovat muun muassa rehevöityminen, happitilanteen huonontuminen, suolaisuuden vähen- tyminen ja lämpötilan nousu, jotka yhdessä muuttavat koko meriekosysteemiä (Kansallinen lohi…
2015: 13). Kansallisen lohi- ja meritaimenstrategian (2015) mukaan Itämeren merilohisaalis, josta Suomen osuus on noin kolmannes, on pienentynyt 1990-luvun 4–5 miljoonasta kilosta nykyiseen miljoonaan kiloon, josta Suomen osuus on noin kolmannes. Luken tilastojen mukaan merilohisaalis oli vuonna 2014 vapaa-ajankalastuksessa 280 tuhatta kiloa (Tilastotietokanta 2017c).
2.2.3 Taimen
Taimenesta erotetaan kolme ekologista muotoa: meritaimen, järvitaimen ja purotaimen eli tammukka (Kallio-Nyberg 2002: 2). Meritaimen lisääntyy mereen laskevissa joissa ja puroissa. Jokipoikasvai- heen jälkeen se vaeltaa mereen, jossa kasvaa muutamia vuosia kunnes nousee kutemaan syntymäjo- keensa. Järvitaimen puolestaan lisääntyy järveen laskevissa joissa sekä puroissa ja vaeltaa järveen kasvamaan sukukypsäksi. Purotaimen elää koko elinikänsä purossa.
18
Alkuperäisistä noin 60 meritaimenkannasta on jäljellä 12 alkuperäistä luonnonkantaa, joiden lisäksi siirrettyjä ja sekoittuneita kantoja on jäljellä kahdeksassa joessa (Kansallinen lohi- ja meritaimenstra- tegia 2015: 8). Taimenen meri -vaelteiset kannat on luokiteltu äärimmäisen uhanalaisiksi (CR) (Urho ym. 2010) (taulukko 1). Meritaimenkantojen tilaa on yritetty parantaa koskia kunnostamalla, kalateitä rakentamalla, säätelemällä kalastusta ja tehostamalla vesien suojelua. Viittä meritaimenkantaa (Iijoki, Ingarskilanjoki, Isojoki, Lestijoki ja Tornionjoki) on ylläpidetty valtion kalanviljelylaitoksissa (Kan- sallinen lohi- ja meritaimenstrategia 2015: 14–15). Meritaimenta istutetaan Suomessa vuosittain 0,9 miljoonaa vaelluspoikasta, joista noin puolet Pohjanlahden alueella, 20 prosenttia Saaristomeren ja 30 prosenttia Suomenlahden alueelle (Kansallinen lohi- ja meritaimenstrategia 2015: 14–15). Kan- sallisen lohi- ja meritaimenstrategian (2015) mukaan meritaimenkantojen tila on Suomessa kaikista Itämeren rantavaltioista heikoin ja meritaimensaalis on ollut laskusuunnassa 2000-luvulla. Nousujo- kien tuhoutumisen lisäksi rehevöityminen ja suolapitoisuuden aleneminen ovat johtaneet taimenelle haitallisiin muutoksiin rannikkovesien ekosysteemeissä (Kansallinen lohi- ja meritaimenstrategia 2015: 14–15). Liiallinen kalastus etenkin merialuilla uhkaa meritaimenkantoja (Jutila ym. 2002: 6).
Merkintäkokeissa on havaittu, että jopa 80 prosenttia meri-vaellukselle lähtevistä taimenista pyyde- tään kahden ensimmäisen merivuoden aikana, jolloin suurin osa naaraista ei ole ehtinyt tulla suku- kypsiksi (Saura 2002: 39).
Taimenen sisävesikannat (eli järvitaimen) on luokiteltu napapiirin eteläpuolella erittäin uhanalaisiksi (EN) (Urho ym. 2010) (taulukko 1). Napapiirin pohjoispuoliset sisävesien taimenkannat on luokiteltu silmällä pidettäviksi (NT) (Urho ym. 2010) (taulukko 1). Järvitaimenella uhkatekijät ovat samankal- taisia kuin meritaimenella, kuten tärkeiden lisääntymisalueiden tuhoutuminen ja vaellusesteet (padot) lisääntymisalueiden ja syönnösalueiden välillä. Takkusen (2014) mukaan Vuoksen vesistöalueella järvitaimeneen on kohdistunut 1950-luvulta lähtien voimistunut kalastuspaine järvialueilla sekä verk- kokalastuksen, että vapakalastuksen muodossa. Viljelyyn pyydettyjen emokalojen määrä alkoi vä- hentyä 1970–1980-luvuilla ja järvitaimenta uhkaa perimän kapeneminen eli geneettisen monimuo- toisuuden väheneminen (Takkunen 2014).
Taimenen kokonaissaalis (mereltä ja sisävesiltä) vuonna 2014 oli 581 tuhatta kiloa, josta suurin osa oli saatu vapakalastusvälineillä (Tilastotietokanta 2017c). Järvitaimenen saalismäärästä ei erikseen ole olemassa tarkkaa tietoa.
19
Taulukko 1. Tutkimuksessa käsiteltävien lohikalalajien uhanalaisuusluokitukset. (Urho ym. 2010;
Rassi ym. 2010)
Laji Uhanalaisuusluokka Määritelmä
RE Hävinnyt (Regionally Extinct)
Viimeinen lisääntymiskykyinen yksilö on epäi- lyksettä kuollut tai hävinnyt tarkasteltavalta alu- eelta.
Saimaan järvilohi Meritaimen
CR Äärimmäisen uhanalainen (Critically Endangered)
Lajiin kohdistuu luonnossa erittäin korkea hä- viämisriski.
Taimen sisävesissä napapiirin eteläpuolella
EN Erittäin uhanalainen (Endangered)
Lajiin kohdistuu luonnossa hyvin korkea hä- viämisriski.
Itämeren lohi VU Vaarantunut
(Vulnerable)
Lajiin kohdistuu luonnossa korkea häviämis- riski.
Taimen sisävesissä napapiirin pohjoispuolella
NT Silmälläpidettävä (Near Threatened)
Jonkun uhanalaisuuskriteerin täyttyminen on lä- hellä tai on todennäköistä, että ehdot täyttyvät lähitulevaisuudessa.
DD Puutteellisesti tunnettu (Data Deficient)
Tiedot lajin levinneisyydestä ja/tai populaation tilasta ovat riittämättömiä arvion tekemiseen sen häviämisriskistä.
LC Elinvoimainen (Least Concern)
Elinvoimainen
2.3 Vesialueiden omistus
Kalastusoikeus on lähtökohtaisesti sidottu maanomistukseen (Salmi 2013: 60). Määtän (2002: 36) mukaan vesialueen omistajuus ei sisällä omistusoikeutta kaloihin, koska ”kukaan ei omista vapaana luonnossa eläviä luonnonvaraisia eläimiä”. Kalastaja saa omistusoikeuden kalaan pyydystäessään sen (Määttä 2002: 36).
Suomen pinta-alasta noin viidesosa (22 %) eli noin 86 tuhatta neliökilometriä on vesialuetta, joka voidaan jakaa yleisiin vesialueisiin ja yksityisiin vesialueisiin sekä yhteisiin eli useammalle kiinteis- tölle yhteisesti kuuluviin vesialueisiin (Fredrikson & Wirola 2011: 6). Kiinteistöjen osuudet yhteisiin vesialueisiin perustuvat 1700-luvulta lähtien suoritettuun isojakoon sekä kylien välisten vesirajojen vahvistamisiin, jotka tehtiin vesipiirirajankäynnissä (Määttä 2002: 29).
20
Useammalle kiinteistölle yhteisesti kuuluvan vesialueen omistajista muodostuu osakaskunta (Fred- rikson & Wirola 2011: 10). Osakaskunnista noin 70 prosenttia on sisävesillä ja sisävesien pinta-alasta 80–90 prosenttia on niiden hallinnassa (Nykänen & Muje 2005: 11). Nykäsen ja Mujeen (2005: 11) mukaan yksityisiä yhdelle kiinteistölle kuuluvia vesialueita on sisävesien pinta-alasta 5–10 prosenttia ja valtion vesialueita vain noin kolme prosenttia. Suomen sisävedet ovat siis pääasiassa yksityisen omistuksen piirissä olevaa omaisuutta (Nykänen & Muje 2005: 11). Kansainvälisesti tarkasteltuna yksityisten vesialueiden yhteinen hallinta on ainutlaatuista (Salmi 2013: 60).
Yleisiä vesialueita ovat Suomen aluevedet merellä ja suurten järvien selkävedet (mm. Inarinjärvellä, Oulujärvellä, Lappajärvellä, Höytiäisellä, Pyhäselällä, Orivedellä, Koitereella, Puruvedellä ja Päijän- teellä) (Kalavesien omistus ja kalastusalueet 2017). Kalastusoikeudesta ja kalastusluvista yleisellä vesialueella päättää uuden kalastuslainsäädännön mukaisesti Metsähallitus (KalastusL 45 §)
2.4 Kalataloushallinto
Kalataloushallinnossa on kolme tasoa; paikallinen taso eli vesialueen omistajat, alueellinen taso eli kalastusalueet ja keskushallinnon taso eli Maa- ja metsätalousministeriö sekä ministeriön ohjauksessa Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten kalatalousyksiköt (Nykänen & Muje 2005: 11).
2.4.1 Paikallinen hallinto
Paikallinen hallinnon taso muodostuu vesialueiden omistajista, joita ovat osakaskunnat, yksityiset vesialueiden omistajat ja valtio. Osakaskunta toimii yhteisaluelain ja kalastuslain säädösten mukai- sesti (Kalavesien omistus ja kalastusalueet 2017).Osakaskunnan edustajista valitaan hoitokunta, jolla on laajat valtuudet osakaskunnan edunvalvonnassa, esimerkiksi valtuudet esittää vaatimuksia ympä- ristölupa- tai vesitalouslupa-asioissa (Fredrikson & Wirola 2011: 15).
Kalastuslain määräämänä vesialueen omistajat ovat vastuussa kalavesien käytöstä ja hoidosta (Ka- lastusL 41 §). Käyttö perustuu pyydysyksiköihin, joista osa täytyy varata muiden kuin omistajien käyttöön esimerkiksi vapaa-ajan kalastajille ja ammattikalastajille (Nykänen & Muje 2005: 11). Ka- laveden hoitoon kuuluu muun muassa vesien suojelu, kunnostukset (kutupaikkojen kunnostus, kas- villisuuden poisto ym. vedenlaadun parantamiseen tähtäävä toiminta), kalastuksen ohjaus ja säätely, istutukset ja hoitokalastukset (Fredrikson & Wirola 2011: 7).
21 2.4.2 Alueellinen hallinto
Alueellisen tason päätöksentekoelimenä ovat kalastusalueet. Kalastusalue on vanhassa (1982) kalas- tuslaissa määritelty julkisoikeudellinen hallinnollinen organisaatio ja jäsentensä muodostama yhteis- työelin, jonka tehtävänä on kehittää toimialueensa kalataloutta (Vesa ym. 2006: 7). Kalastusalueen jäseniä ovat osakaskunnat, vesialueiden omistajat sekä alueella toimivat ammatti- ja vapaa-ajanka- lastajien järjestöjen edustajat. Päätäntävaltaa käyttää kalastusalueen kokous ja kalastusalueen toimin- nasta vastaa kokouksen valitsema kalastusalueen hallitus (Vesa ym. 2006: 7). Käytännön asioiden hoitamista varten kalastusalueella on isännöitsijä, jonka palvelut kalastusalue usein ostaa kalatalous- keskuksilta tai kalastajaliitolta (Vesa ym. 2006: 7).
Vesan ym. (2006) mukaan kalastusalueen lakisääteisiin tehtäviin kuuluu muun muassa hallinnosta huolehtiminen, kalavesien käyttö- ja hoitosuunnitelmien laatiminen, kalastuksen järjestäminen (esim.
kiellot, pyydysten säätely, rauhoituspiirit), kalastuksen valvonta, omistajakorvausten jakaminen sekä toimeksiantotehtävät. Niin sanotulla siirtosopimuksella osakaskunta voi siirtää kalastukseen ja kala- vedenhoitoon liittyvät tehtävänsä kalastusalueen hoidettavaksi (Vesa ym. 2006: 10-11).
Suomessa on kaikkiaan n. 200 kalastusaluetta. Kalastusalueet muuttuvat kalatalousalueiksi uuden ka- lastuslain nojalla. Uusien kalatalousalueiden toiminta käynnistetään vuonna 2019.
2.4.3 Keskushallinto
Keskushallinnon tasolla kalatalouden hallinnosta ja kalastuslainsäädännön kehittämisestä vastaa Maa- ja metsätalousministeriö. Ministeriössä on elinkeinokalatalouden ja vapaa-ajan kalatalouden yksiköt (Nykänen & Muje 2005: 12). Ministeriö vastaa EU:n kalastuspolitiikan toteuttamisesta Suo- messa (Lainsäädäntö 2017). Suurin osa elinkeinokalatalouden lainsäädännöstä tulee EU:sta ja meri- alueiden kaupallinen kalastus on pääasiassa EU:n säätelemää (Lainsäädäntö 2017).
Euroopan unionin luontodirektiivin ja Rion sopimuksen takia Suomi on sitoutunut kehittämään kala- kantojen monimuotoisuuden suojelua ja strategioita niiden kestävälle käytölle (Lajikohtaiset strate- giat ja ohjelmat 2017). Ministeriö on laatinut strategioita vapaa-ajan kalatalouden, elinkeinokalata- louden ja kalavesien hoidon turvaamiseksi (Lajikohtaiset strategiat ja ohjelmat 2017). Lajikohtaisia strategioita ovat muun muassa järvilohistrategia ja lohi- ja meritaimenstrategia, joiden lisäksi Sai- maan järvilohelle on tehty hoito-ohjelma sekä Suomenlahden meritaimenkannoille suojelu- ja käyt- tösuunnitelma (Lajikohtaiset strategiat ja ohjelmat 2017). Uudessa kalastuslainsäädännössä on tehty säädöksiä rauhoituksista, alamitoista ja pyydysteknisistä rajoituksista näiden strategioiden pohjalta.
22
Kalatalouden hallintoviranomaisen tehtäviä hoitavat ELY-keskusten kalatalousyksiköt. ELY- keskusten kalataloushallinnon tehtävänä on kalastuslainsäädännön toimeen paneminen niin, että ka- lavesien tuottavuus säilyy eivätkä kalakannat vaarannu (Alueellisen kalataloushallinnon…2011: 13).
Tehtäviin kuuluu myös kalatalouselinkeinojen ja kalastusharrastuksen toimintaedellytysten paranta- minen (Alueellisen kalataloushallinnon…2011: 13).
Vesilain sekä ympäristönsuojelulain mukaiset vesiympäristön käyttöön kohdistuvat luvat myöntää aluehallintovirasto (AVI) ja lupaprosessissa kalatalousviranomaisella on velvollisuus huolehtia ylei- sen kalatalousedun valvonnasta (Alueellisen kalataloushallinnon…2011). Kalatalousviranomainen voi esittää kalakantojen turvaamiseen ja haittojen kompensaatioon liittyviä vaatimuksia (Alueellisen kalataloushallinnon…2011). Luvansaajalle voidaan määrätä erilaisia kalataloudellisia velvoitteita, kuten kalanistutuksia, kalanhoitoon tarkoitettujen maksujen maksamista ja mahdollisten kalakantoi- hin ja kalastukseen kohdistuvien vaikutusten tarkkailemista (Alueellisen kalataloushallin- non…2011). ELY-keskuksen kalatalousviranomaiset valvovat velvoitteiden toteutumista. ELY- keskus valvoo myös kalastusalueiden (vuonna 2019 kalatalousalueet) toimintaa sekä antaa asiantun- tija-apua niille (KalastusL 20 §). Se ohjaa myös valtion varoin tehtävää kalatalousneuvontatyötä (20
§).
Suomen kalataloustehtävien hallinnointi keskitettiin vuoden 2015 alussa kolmeen ELY-keskukseen:
Rannikon kalataloustehtävistä vastaa Varsinais-Suomen ELY-keskus, Järvi-Suomen kalataloustehtä- vistä vastaa Pohjois-Savon ELY-keskus ja Pohjois-Suomen kalataloustehtävistä vastaa Lapin ELY- keskus (Kalatalous 2017). ELY-keskusten alueellista jakoa käytetään tässä tutkielmassa tehdyissä alueellisissa vertailuissa, joissa verrataan rannikkoa, Järvi-Suomea ja Pohjois-Suomea.
2.5 Kalatalouden Keskusliitto ja kalatalousneuvonta
Kalatalouden Keskusliitto on valtakunnallinen kalatalouden edistämisjärjestö, jonka toiminta-ajatuk- sena on kaikkien kalastajaryhmien ja kuluttajien kotimaisen kalan saantimahdollisuuksien edistämi- nen (Ahven.net 2017). KKL on Suomen suurin ja vanhin kalatalousjärjestö ja se jäseniin kuuluu 28 maakunnallista kalatalouskeskusta tai kalastajaliittoa (Ahven.net 2017). Maakunnalliset jäsenet edus- tavat noin kolmea tuhatta osakaskuntaa, kahta sataa kalastusaluetta, 150 kalastajaseuraa tai muuta kalastajayhteisöä (Ahven.net 2017).
Suomen Kalastusyhdistys perustettiin vuonna 1891 ja sen tarkoituksena oli kalastuselinkeinon edis- täminen, kalakaupan edistäminen ja järkevän pyynnin opettaminen kansalle (Myllylä & Kostiainen
23
1991: 3). Yhdistyksen asioita ajamaan perustettiin jo vuonna 1892 kaksi aikakauslehteä: Suomen Kalastuslehti ja Fiskeritidskrift för Finland (Myllylä & Kostiainen 1991: 3), jotka ilmestyvät edelleen.
Myllylän ja Kostiaisen (1991) mukaan Suomen Kalastusyhdistyksen tärkein saavutus oli uusi kalas- tuslainsäädäntö, josta yhdistys teki aloitteen vuonna 1895. Uusittu kalastuslaki tuli voimaan 1902.
Kalastuslainsäädännön tärkein määräys oli kalastuskuntien ja kalastustenhoitoyhdistysten perustami- nen, joille Suomen Kalastusyhdistys laati sääntömallit (Myllylä & Kostiainen 1991: 3.) Kalatalous- neuvonta piirineuvojineen kohosi jo 1900-luvun alkupuolella mutta vielä enemmän 1950-luvulla merkittäväksi neuvonnan ja tiedon välittäjäksi kalastuskunnille ja myöhemmin kalastusalueille (Lap- palainen 2001: 20).
Vuonna 1979 Suomen Kalastusyhdistys muutti nimensä Kalatalouden Keskusliitto ry:ksi (Myllylä &
Kostiainen 1991: 18). Vuonna 1983 tuli voimaan kalastuslain kokonaisuudistus, jonka myötä Kala- talouden keskusliitto sai juridisen tunnustuksen, kun kalatalousalan neuvontatyötä hoitavaksi toimie- limeksi määritettiin KKL:n alueelliset jäsenjärjestöt (Myllylä & Kostiainen 1991: 77). Myllylän ja Kostiaisen (1991) mukaan Kalatalouden Keskusliitolla oli tärkeä rooli uuden lain mukaisten mää- räysten toimeenpanossa ja niistä tiedottamisessa. Tuolloin perustetut kalastusalueet pyrittiin saamaan kalatalousneuvonnan piiriin eli kalastajaliittojen tai kalatalouskeskusten jäseniksi (Myllylä & Kosti- ainen 1991: 77). Nykyään koko maan kalastusalueista yli 90 prosenttia on liittynyt KKL:n jäsenjär- jestöjen jäseniksi ja maakunnallisten järjestöjen kalataloustoimihenkilöt toimivat 105 kalastusalueen isännöitsijänä (Ahven.net 2017).
Lappalaisen (2001) mukaan tiedon kulkuun kalatalousasioissa on vaikuttanut se, mihin ryhmään ka- lastaja on kuulunut. Vesialueita omistavalla kalastajalla on ollut päätöksentekojärjestelmässä keskei- nen asema osakaskuntien (aiemmin kalastuskuntien) ja kalastusalueiden kautta (Lappalainen 2001:
18–20). KKL on vesienomistajien etujärjestö ja sillä on ollut kalastusalueiden toiminnassa neuvonta- järjestöjensä kautta vahva asema, joten neuvonnan välittämä tieto on suuntautunut pääasiassa vettä omistaville kalastajille vaikka kalastusalueilla on edustajat myös vapaa-ajankalastusjärjestöstä ja am- mattikalastusjärjestöstä (Lappalainen 2001: 18–20). Vapaa-ajankalastajien keskusjärjestöllä on myös omaa neuvontatoimintaa, jonka välittämä tieto on kanavoitunut vapaa-ajankalastusseurojen jäsenille (Lappalainen 2001: 18–20).
Uuden vuoden 2016 kalastuslainsäädännön jalkauttamisessa kalatalousneuvonnalla on ollut suuri merkitys. Kalatalouskeskusten kautta tietoa on välitetty kalastusalueille ja sitä kautta osakaskunnille esim. kalastusalueiden kokouksissa, joissa kalatalousneuvoja on usein läsnä isännöitsijän roolissa.
24
Kalatalouskeskukset ovat myös järjestäneet yleisölle avoimia koulutustilaisuuksia uudesta kalastus- lainsäädännöstä. Vuosittain pidettävät maakunnalliset ja valtakunnalliset kalastusaluepäivät ovat myös olleet merkittävä tiedonvälityskeino niin lakiasioissa, kuin muissakin kalatalouteen liittyvissä asioissa.
25 3 KALASTUSLAINSÄÄDÄNTÖ
”Kalastuslainsäädännöllä säädetään kaksi keskeistä kalastukseen liittyvää periaatetta: kenelle kalastusoikeus kuuluu ja kuinka sen käyttämisestä päätetään. Toisen keskeisen säädösryhmän muodostavat kalastustapoja- ja menetelmiä koskevat määräykset. Niiden ensisijaisena tarkoi- tuksena on estää kalakantojen häviäminen ja nykyisin turvata kalastuksen riittävä tehokkuus (Tiitinen 1995: 88).”
3.1 Lainsäädännön historiaa
Erätalouden aikaan kalastusmahdollisuudet hankittiin Tiitisen (1995) mukaan ”ennättämis – periaat- teella”. Kalapaikan käyttöoikeuden hallinta perustui siis siihen kuka paikan ehti ensiksi vallata. Kun erämaat joutuivat kiinteämmän nautinnan kohteiksi, alkoi muotoutua eränautinta-alueita ja nautin- tayksiköksi muotoutui kylä (Tiitinen 1995: 89). Vuonna 1442 vahvistetussa Kristofferin maanlaissa kalavedet jaettiin kylien kesken (Tiitinen 1995: 89).
Ruotsin vallan aikana, vuonna 1734 säädettiin laki ja 1766, annettiin niin sanottu kalastussääntö, jossa aiempaa tapakäytäntöä kirjattiin säädösmuotoon ja selvitettiin kuninkaan kalastusoikeuksien suhdetta muuhun kalastukseen (Tiitinen 1995: 90). Kalastussäännössä oli myös määräyksiä kalastus- yhdistyksistä, joiden tehtävä oli paikallisesti määrätä kalastuksesta (Tiitinen 1995: 90). Kalastusoi- keus sidottiin maanomistukseen vuonna 1789 annetulla asetuksella, jolla talonpojille myönnettiin omistusoikeus perintötilaansa ja samanlainen kalastusoikeus tiluksillaan kuin aatelisillakin (Tiitinen 1995: 90). Maanomistukseen sidotulla kalastusoikeudella on siis hyvin pitkä historia.
Venäjän vallan aikana vuonna 1865 autonominen Suomi sai uuden kalastussäännön, jossa määritel- tiin maata omistamattomille yleiskalastusoikeudet merialueiden lisäksi myös suurille sisävesille (Tii- tinen 1995: 90). Kalastusyhdistysten perustamista kiirehdittiin ja mikäli alueella ei ollut yhdistystä tuli kuvernöörin tai senaatin antaa määräyksiä, joilla estettiin kalan ”häviäminen” (Tiitinen 1995: 91).
Jo tuon ajan kalastussäädöksillä pyrittiin siis turvaamaan kalakantojen kestävyys.
3.1.1 Lain uudistukset 1900-luvun alkupuolella
Kalastuslainsäädäntö on uudistettu kolme kertaa kokonaisuudessaan 1900-luvulla: 1902, 1952 ja 1983. Tiitisen (1995: 98) mukaan vuoden 1902 kalastuslaissa kalastusoikeus liitettiin maanomistuk- seen mikä vei tilattomalta väestöltä yleiskalastusoikeudet ja jätti sisävesien ammattikalastajat maan-
26
omistajien armoille. Yhteisten kalavesien osakkaat määrättiin järjestäytymään kalastuskunniksi, joi- den velvollisuutena oli järjestää kalastus siten, että kalakantojen säilyminen turvattaisiin (Tiitinen 1995: 98).
Jo tuolloin lainsäädäntöön tuli määräyksiä kalojen rauhoitusajoista ja rauhoituspiireistä. Merilohi, meritaimen, järvilohi ja ”purolohi” rauhoitettiin virtavesissä 11.9.–30.4. väliseksi ajaksi ja myös pyy- dyksiä koskevia määräyksiä tuli lainsäädäntöön (Myllylä & Kostiainen 1991: 5). Joillekin kalalajeille määrättiin alamitat, jotka tosin olivat nykymittoihin verrattuna hyvin pieniä. Merilohen, taimenen ja kuhan alamitaksi määrättiin 35 senttimetriä ja järvilohen alamitaksi vain 25 senttimetriä (Myllylä &
Kostiainen 1991: 5).
3.1.2 Lain kokonaisuudistus 1952 ja muutos 1964
Velvollisuus kalastuksen järjestämiseen ja kalaveden hoitoon kuului vuoden 1952 lainsäädännön mu- kaan vesialueen omistajille eli käytännössä kalastuskunnille (Myllylä & Kostiainen 1991: 61). Myl- lylän ja Kostiaisen (1991) mukaan merkittävin muutos oli kalastuskunnille säädetty velvoite myydä kalastuslupia kalastuskuntaan kuulumattomille kyläläisille. Onkiminen sekä muutamat muut kouk- kupyynnin muodot säädettiin yleiskalastusoikeuksiksi kuntalaisille (Kalastuslaki 503/1951 4§).
Näillä säädöksillä parannettiin vesialuetta omistamattomien kalastusmahdollisuuksia. Lohi- ja siika- pitoiset koski- ja virtapaikat kuitenkin oli rajattu yleiskalastusoikeuksien ulkopuolelle (4 §). Myös talvionginta jäältä eli pilkkiminen oli rajattu pois (Tiitinen 1995). Uutuutena kalastuslakiin tuli kalas- tuksenhoitomaksu eli niin sanottu kalastuskortti. Kaikkien 16 vuotta täyttäneiden, jotka harjoittivat muuta kuin onkimista kotikuntansa kalavesillä piti maksaa kalastuksenhoitomaksu mutta maksu oli ruokakuntakohtainen eli yhteen talouteen riitti yksi kalastuskortti (Myllylä & Kostiainen 1991: 61).
Vuoden 1952 kalastuslaki turvasi siis maaseudun maata omistamattomallekin väestölle kalastusmah- dollisuuksia. Kaupungeissa asui tuolloin kuitenkin jo kolmasosa suomalaisista mutta tätä yhteiskun- nallista muutosta ei vielä kalastuslaissa huomioitu niin, että kalastusoikeudet olisi turvattu myös kau- punkilaisille (Tiitinen 1995: 11–112). Suomeen perustettiin sodan jälkeisenä aikana kalastuskerhoja ja -seuroja, joiden tavoitteena oli yhteistoiminta virkistyskalastusmahdollisuuksien parantamiseksi (Tiitinen 1995: 113).
Kalojen alamittoihin tuli joitain muutoksia. Esim. lohen alamitta nousi 35 senttimetristä 50 senttimet- riin (Kalastuslaki 503/1951, 42 §). Meritaimenen alamitta oli 35 senttimetriä ja järvitaimenen 30 sekä kuhan 35 senttimetriä (Kalastuslaki 503/1951, 42 §). Järvilohen alamittaa ei mainita 1952 voimaan tulleessa kalastuslaissa. Lohi, taimen, järvitaimen ja purotaimen eli tammukka olivat rauhoitettuja
27
joessa, virrassa ja koskessa 1.9.–30.11. mutta niiden pyynti onkimalla oli sallittu syyskuun 10. päivän loppuun ja marraskuun 16. päivän alusta lukien (34 §).
Vuonna 1964 tuli voimaan kalastuslain muutos, jossa lohen alamitta nousi 60 senttimetriin mutta taimenen alamitat säilyivät ennallaan (Laki kalastuslain muuttamisesta 4./1964, 42 §). Kuhan alamitta nousi 37 senttimetriin (Laki kalastuslain muuttamisesta 4./1964, 42 §). Järvilohesta ei tälläkään kertaa ole erikseen mainintaa.
3.1.3 Lain kokonaisuudistus 1983
Vuonna 1983 voimaan astuneen kalastuslainsäädännön valmisteluvaiheessa pääpaino oli pilkkikalas- tusta koskevissa pykälissä niin, että laki sai lisänimen ”pilkkilaki” (Myllylä 1991). Uuteen lainsää- däntöön tuli valtion myymä läänikohtainen onki- ja pilkkilupa, jonka myyntitulot alettiin maksaa ve- sialueiden omistajille korvauksena kalastuksesta (Tiitinen 1995). Kalastuksenhoitomaksu eli kalas- tuskortti muuttui henkilökohtaiseksi ja alle 18-vuotiaat vapautettiin kalastuksenhoitomaksusta (Ka- lastuslaki 286/1982 88 §). Vakituisesti kylässä asuilla henkilöillä oli mahdollisuus ostaa lupia koti- tarve- ja virkistyskalastusta varten kylän vesialueilla (9 §)
Vuonna 1983 perustettiin läänikohtaiset kalastuspiirit hoitamaan kalatalousviranomaisen tehtäviä (Hyytinen 1995: 21). Kalastuspiirien tehtävänä oli mm. kalatalousedun valvonta, kalastusalueiden toiminnan ohjaaminen ja avustaminen sekä avustuksien ja määrärahojen jakaminen (Tiitinen 1995:
125). Kalastuspiireihin perustettiin kalastusalueet, joissa kalavesien omistajat ja muut kalastusta har- joittavat tahot tekevät yhteisesti päätöksiä ja suosituksia kalavesien hoidosta ja kalastuksesta (Hyyti- nen 1995: 21). Näin yhtenäistettiin kalastuskuntien toimintaa ottamalla huomioon laajemman vesi- alueen hoitomahdollisuudet (Hyytinen 1995: 21).
Vuoden 1983 kalastuslainsäädännössä merilohi, järvilohi, meritaimen, järvitaimen, purotaimen olivat rauhoitettuja joessa, purossa, koskessa ja virtapaikassa 11.9.–15.11. (Kalastusasetus 1116/1982, 17
§). Kalastusasetuksessa lohikaloille säädettiin alamittoja seuraavasti: merilohi 60 senttimetriä, meri- taimen 40, järvilohi 40 ja järvitaimen 35 senttimetriä (Kalastusasetus 1116/1982, 19 §). Kuhan ala- mitaksi säädettiin 37 senttimetriä (Kalastusasetus 1116/1982, 19 §). Merilohta lukuun ottamatta lohi- kalojen alamitat olivat siis varsin alhaisia.
3.1.4 Osittaisuudistuksia ja asetusmuutoksia
Vuonna 1993 tehtiin kalastuslain osittaisuudistus, jossa pilkkikortti poistui ja pilkintäoikeus yhdistet- tiin kalastuksenhoitomaksuun (Tiitinen 1995: 131). Onkimisesta tehtiin jokamiehenoikeus lähes koko
28
maan laajuisesti (Tiitinen 1995: 131). Kalastuslain osittaisuudistuksessa kalastuspiirit lakkautettiin ja perustettiin maaseutuelinkeinopiirit, joissa kalatalouden vastuualue alkoi hoitaa entisten kalastuspii- rien tehtäviä (Hyytinen 1995: 21). Maaseutuelinkeinopiirit muuttuivat vuonna 1997 Työ- ja elinkei- nokeskuksiksi (TE-keskus), joissa kalatalousyksiköt hoitivat kalatalousviranomaisen tehtäviä (Alu- eellisen kalataloushallinnon… 2011). Alueelliset elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset aloitti- vat toimintansa vuoden 2010 alusta ja alueellinen kalataloushallinto alkoi toimia ELY-keskuksien kalatalousyksiköissä (Alueellisen kalataloushallinnon… 2011).
Vuonna 1996 tehtiin jälleen lakimuutos. Sekä onkiminen että pilkkiminen tulivat jokamiehen oikeuk- siksi eli niitä sai harjoittaa maksamatta kalastuksenhoitomaksua (Laki kalastuslain muuttamisesta 1045/1996, 88 §). Tämä vapautus ei siis koskenut heittokalastusta tai uistelua (88 §). Viehekalastusta harjoittaville tuli läänikohtainen viehekalastusmaksu mutta maksua ei tarvinnut maksaa, jos kalasti yleisvesialueella (88 §). Alle 18-vuotiaiden ja yli 65-vuotiaiden ei tarvinnut maksaa kalastuksenhoi- tomaksua tai läänikohtaista viehekalastusmaksua (Laki kalastuslain muuttamisesta 1045/1996, 88 §).
Vuonna 2008 kalastusasetusta muutettiin lohikalojen osalta niin, että merilohen alamitta oli muualla 60 senttimetriä, paitsi leveysasteen 63°30'N pohjoispuolella Perämerellä 50 senttimetriä (Valtioneu- voston asetus kalastusasetuksen muuttamisesta, 191/2008, 19 §). Meritaimenen alamitta nousi 40 senttimetristä 50 senttimetriin ja järvitaimenen 35 senttimetristä 40 senttimetriin (19 §). Järvilohen alamitta pysyi 40 senttimetrissä (19 §).
Vuoden 2014 alussa astui voimaan kalastusasetuksen muutos, jossa meritaimenen ja järvilohen ala- mitat nostettiin 60 senttimetriin (Valtioneuvoston asetus kalastusasetuksen 17 ja 19 §:n muuttami- sesta 806/2013, 19 §). Järvitaimenen alamitta säädettiin myös 60 senttimetriin paitsi leveyspiirin 67°00’N pohjoispuolisissa vesissä, jonne mitaksi säädettiin 50 senttimetriä (19 §). Kuhan alamitta pysyi edelleen 37 senttimetrissä (19 §).
3.2 Vuoden 2016 kalastuslainsäädäntö
Eri kalastajaryhmien ja muiden intressiryhmien erilaiset tavoitteet ja tarpeet tekivät uuden kalastus- lain valmistelusta työlään ja pitkällisen. Lakia alettiin valmistella vuonna 2008 ja valmistelu kesti vuoteen 2012 asti, jolloin maa- ja metsätalousministeriön asettama työryhmä julkisti esityksensä uu- deksi kalastuslaiksi (Salmi 2013: 13). Tämän jälkeen virkamiesvalmistelu ja lausuntokierros kestivät vielä noin kaksi vuotta. Hallituksen esitys uudesta laista annettiin eduskunnalle vasta vuonna 2014 (Kalastuslain uudistaminen 2017). Uusi kalastuslainsäädäntö vahvistettiin huhtikuussa 2015 ja se tuli
29
voimaan vuoden 2016 alussa. Tässä osiossa käsitellään uudesta lainsäädännöstä tutkielman kannalta olennaisia osia, joita ovat järvilohen, lohen ja taimenen rauhoitus- ja alamittasäädökset sekä kuhan alamittojen säätely. Lisäksi käsitellään yleiskalastusoikeuksia, kalastonhoitomaksua, verkkorajoi- tusta vapaa-ajankalastuksessa sekä kalastuksenvalvontaa.
3.2.1 Kalakantojen suojelu lainsäädännöllä
Euroopan unionin luontodirektiivin takia Suomi on sitoutunut lajien ja niiden elinympäristöjen suo- jelua. Suomi on allekirjoittanut Rion biodiversiteettisopimuksen, jolla sitoudutaan kalakantojen mo- nimuotoisuuden suojeluun ja tekemään strategioita niiden kestävälle käytölle (Lajikohtaiset strategiat ja ohjelmat 2017).
Kalastuslain mukaan valtioneuvoston ja maa- ja metsätalousministeriön velvollisuus on huolehtia ka- lavarojen kestävästä käytöstä ja hoidosta niin, että luonnon monimuotoisuus säilyy (KalastusL 1 §).
Kalastuslain tavoitteena on järjestää kalavarojen ”ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävä käyttö” (1 §). Tavoitteena on tehostaa erityisesti vaarantuneiden ja uhanalaisten vaelluskalakantojen suojelua ja edistää muidenkin kalalajien kestävän kalastuksen toteutumista (Valtioneuvoston asetus kalastuksesta, muistio 2015: 2).
Uhanalaisten vaelluskalakantojen suojelemiseksi on lainsäädännössä useita keinoja, kuten vähim- mäispyyntimitat eli alamitat, kalalaji- tai aluekohtaiset rauhoitukset, saaliskiintiöt ja tiettyjen kalas- tustapojen kieltäminen vaelluskalavesistöissä. ”Vaelluskalalla tarkoitetaan laissa lohta, järvilohta, tai- menta, ankeriasta, nahkiaista, toutainta sekä nieriän, harjuksen ja siian vaeltavia kantoja” (KalastusL 4 §). ”Vaelluskalavesistöllä tarkoitetaan vesialuetta, jota vaelluskalat käyttävät keskeisenä vaellus- reittinään tai lisääntymisalueenaan” (KalastusL 64 §). Vaelluskalavesistöjä ovat myös rakennetut joet ja purot, joissa esiintyy vaelluskaloja, vaikka niissä olisi vaellusesteitä (KalastusA 11 §). Vaelluska- lojen suojelemiseksi on kalastusasetuksessa määrätty säännöksiä kielletyistä kalastusmenetelmistä.
Esimerkiksi verkkokalastus on kielletty 15.8.–30.11. vaelluskalavesistöön kuuluvassa joessa (Kalas- tusA, 12 §).
Asetusmuistion mukaan (2015: 7) alamittojen säätämisellä ”pyritään edistämään yhden tai useamman kutukerran periaatteen toteutumista, niin että kalakanta voi säilyä luontaisesti elinkelpoisena.” Pyyn- timittojen säätelyllä pyritään vähentämään nuorten yksilöiden kalastuskuolleisuutta ja lisäämään emokalojen määrää (Asetusmuistio 2015: 7). Kun kalastus kohdistuu vanhempiin ja suurempiin ka-
30
loihin myös istutusten tuottavuus paranee. Eri alueille voidaan määrätä erilaisia alamittoja ja perus- teena voi olla esimerkiksi erilainen kasvu ja sukukypsyyden saavuttaminen alueesta riippuen (Ase- tusmuistio 2015: 7).
Jos kalakannan elinvoimaisuus on heikentynyt tai vaarassa heikentyä, voidaan asetuksella kieltää tiet- tyä määrää suuremman saaliin ottaminen (KalastusL 52 §) eli määrätä ns. saaliskiintiö. Kalalaji tai kanta voidaan rauhoittaa tietyllä alueella tai koko maassa jos sen kanta on heikentynyt tai lisääntymi- nen vaarantunut (55 §). Kalastuslain mukaan rauhoitetun kalan pyydystäminen, myynti ja kyseisen lajin pyyntiin erityisen hyvin soveltuvien pyydysten käyttö on kielletty ja rauhoitettu kala on lasket- tava viipymättä takaisin veteen (KalastusL 55 §).
Uuden kalastusasetuksen mukaan vähintään vuoden ikäisenä istutettavien järvilohien, lohien ja tai- menien rasvaevä on vuodesta 2017 alkaen leikattava pois (KalastusA 15 §). Asetusmuistion (2015:
2) mukaan tällä pyritään ns. valikoivaan kalastuksen säätelyyn, koska eväleikkauksen avulla on mah- dollista erottaa kalastettaviksi istutetut kalat luonnonkaloista. Kalaistutuksia tehdään myös heikkojen luonnonkantojen elvyttämiseksi eli kaikkia istukkaita ei ole tarkoitettu kalastettaviksi ja nämä istuk- kaat jätetään merkitsemättä eväleikkauksella (Asetusmuistio 2015: 2). Eviä ei leikata esimerkiksi Pie- lisjokeen ja Lieksanjokeen istutettavilta vastakuoriutuneilta ja 1-vuotiailta järvilohen poikasilta (Val- konen & Laakkonen 2011: 23). Valkosen & Laakkosen (2011: 23–24) mukaan rasvaeväleikkausme- netelmä on ollut Ruotsissa Vänern – järvellä käytössä jo yli 20 vuotta ja kokemukset ovat olleet po- sitiivisia. Vänernillä kalastuksenvalvojalla on oikeus tulla kalastajan veneeseen ja tutkia saalis. Ras- vaevällisen lohikalan hallussapidosta seuraa aina rangaistus (Valkonen & Laakkonen 2011: 24).
3.2.2 Järvilohen, lohen ja taimenen alamitta- ja rauhoitussäädökset sekä kuhan alamittasää- dökset
Kalojen alamittoja on 1900-luvun alkupuolelta lähtien säädetty useaan kertaan ja ne ovat koko ajan nousseet. Lohikalojen alamittoja on nostettu jopa kymmenillä senttimetreillä kalastuslainsäädännön alkuajoista nykypäivään. Järvilohen alamitta on noussut 1900-luvun alusta 2000-luvulle 25 sentti- metristä 60 senttimetriin eli 35 senttimetriä (taulukko 2). Alamittojen nostoon on vaikuttanut kalojen uhanalaistuminen, jopa kriittiselle tasolle kuten Saimaan järvilohen tapauksessa sekä lisääntynyt tieto kalabiologiasta. Lohikalojen rauhoitukset syysaikaan virtavesissä olivat mukana jo vuoden 1902 lain- säädännössä, joten niillä on pitkä historia. Nykyisessä kalastuslainsäädännössä on kalojen rauhoitus- ja alamittasäädöksiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Monimutkaisuutta alamittasäätelyyn tuo se, että alamitat vaihtelevat joillain kalalajeilla alueittain tai riippuen siitä kalastetaanko niitä kaupal- lisesti vai vapaa-ajankalastuksessa.
