Marginaalisuus rikostaustaisten naisten pienissä kertomuksissa
Viimeinen rikostuomio valtavirtaan suuntaajana
Anniina Karjula Elina Virtanen
Psykologian koulutusohjelma Itä-Suomen yliopisto
Filosofinen tiedekunta Psykologian oppiaine 14.6.2021
Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteiden ja psykologian osasto
Karjula, Annina & Virtanen, Elina: Marginaalisuus rikostaustaisten naisten pienissä kertomuksissa – viimeinen rikostuomio valtavirtaan suuntaajana
Opinnäytetutkielma, 72 sivua, 3 liitettä (8 sivua) Tutkielman ohjaaja: professori Katri Komulainen Kesäkuu 2021
Asiasanat: rikostaustainen nainen, marginaalisuus, poikkeava identiteetti, narratiivinen tutkimus, pienet kertomukset
Tiivistelmä
Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella rikostaustaisten naisten kertomuksia marginaaliin kuulumisesta. Pienten kertomusten lähestymistavan avulla tutkimme, positioivatko naiset kerronnassaan itsensä marginaaliin ja minkälaisia marginaalisia identiteettejä he rakentavat tai vastustavat eri elämänalueilla. Lisäksi pohdimme, tulkitsevatko naiset identiteettinsä muuttuneen viimeisen rikostuomion myötä ja millä tavoin he kuvaavat mahdollista muutosprosessiaan.
Tutkimus edusti narratiivista elämänkulun tutkimusta. Halusimme tuoda naiset oman elämäntarinansa kertojiksi ja antaa heille mahdollisuuden kuvata, sanallistaa ja jäsentää omia yksilöllisiä tarinoitaan ilman ennakko-oletuksia tai valmiita raameja.
Marginaaleista puhuttaessa tarkoitetaan ihmisryhmiä, jotka ovat valtavirrasta sivussa. Valtavirta edustaa yleisesti hyväksyttyjä arvoja ja normaalia elämäntapaa. Marginaali näyttäytyy suhteessa tähän tarkoittaen toiseutta tai poikkeavuutta. Tutkimuksemme tavoitteena oli kuunnella marginaalissa elävien ihmisten kertomuksia ja tarkastella sitä, miten he käyvät kerronnassaan neuvottelua valtakulttuurin määrittämiin kategorioihin kuulumisesta.
Tutkimus oli osa erästä Kriminaalihuollon tukisäätiön hanketta, jonka tavoitteena on tarjota rikostaustaisille naisille moniammatillista tukea useilla elämän osa-alueilla. Aineistona toimivat yhdeksän hankkeen asiakkaan elämänkerralliset haastattelut, jotka toteutettiin kesäkuussa ja syyskuussa 2020. Haastateltavat olivat 30–60-vuotiaita naisia, joilla on taustallaan vähintään yksi rikostuomio. Haastattelut toteutettiin elämäkertahaastatteluina ja analyysissa hyödynnettiin pienten kertomusten analyysiä, jota ohjasi Bambergin (1997) positiointi- ja identiteettiteoria.
Tutkimustulokset osoittivat, että rikostaustaiset naiset asemoivat itsensä marginaaliin useilla eri elämänalueilla. Naiset peilasivat kerronnassaan itseään yhteiskunnan valtavirtaan ja tekivät näkyväksi omaa poikkeavuuttaan suhteessa normaalina pidettyyn. Naisten kertomuksissa poikkeavuutta ja erilaisuutta suhteessa valtaväestöön loivat erityisesti päihteiden ongelmakäyttö, mielenterveyden ongelmat ja rikollinen elämäntapa. Kaksinkertainen marginaaliasema niin ikään tuli näkyväksi erityisesti sukupuolta ja äitiyttä koskevissa kertomuksissa. Naiset jäsensivät kertomuksissaan omaa marginaalisuuttaan pitkälti näistä näkökulmista käsin suhteuttaen itseään valtakulttuurin tarjoamiin kategorioihin ja käyden neuvottelua niihin liitetyistä ominaisuuksista.
Naisten kerronnasta on tulkittavissa, että he pyrkivät usein suuntautumaan viimeisen rikostuomion jälkeen kohti valtavirtaa. Viimeinen rikostuomio näyttäytyi naisten kertomuksissa katkoksena, jonka näkökulmasta he jäsensivät elämäänsä haastattelutilanteessa. Useat naiset kuvasivat viimeisen rikostuomion muuttaneen heidän suhdettaan päihteiden käyttöön tai rikollisuuteen. Myös avun saaminen mielenterveyden haasteisiin näyttäytyi naisten kertomuksissa muutoksen kannalta merkityksellisenä. Naiset kuvasivat rikostuomion aikana tai sen jälkeen tapahtunutta muutosta omassa hyvinvoinnissaan ja toimintakyvyssään. Samalla he kuvasivat irtaantumista päihteiden ongelmakäyttäjän tai rikollisen sosiaalisista kategorioista.
University of Eastern Finland, Philosophical Faculty The School of Educational Sciences and Psychology
Karjula, Anniina & Virtanen, Elina: Marginaalisuus rikostaustaisten naisten pienissä kertomuksissa – viimeinen rikostuomio valtavirtaan suuntaajana
Thesis, 72 pages, 3 appendix (8 pages) Supervisors: Katri Komulainen, professor June 2021
Keywords: female former offender, marginality, abnormal identity, narrative study, small stories Abstract
The aim of this study was to gain insight into the female former offenders’ narratives of marginality. We examined whether the women position themselves in the margins and what kind of marginal identities they construct or oppose in different areas of life. In addition, we explored whether female former offenders narrate a change in their identities after the recent criminal conviction, and how they describe the process of change. The study was implemented as a narrative study of the life course. We wanted to bring the women as narrators of their own life stories and allow them to describe, verbalize and structure their own individual stories without presuppositions or ready-made frames.
When we talk about margins, we mean groups of people outside of mainstream society.
Mainstream represents generally accepted values and normal lifestyles, and the margins appear in relation to this meaning otherness or abnormality. The interest of this study was focused on the experiences of people living on the margins. Our goal was to listen to the narratives of those people, and see whether they refer to the categories given to them or adopt a critical position towards them.
The study was part of a project that aims to provide female former offenders with multi- professional support in several areas of life. The study was based on interviews with 9 clients of the project, conducted in June and September 2020. The interviewees were those women aged 30–60 with a criminal background, and at least one criminal conviction. The interviews were conducted as biographical interviews and the analysis is based on the analysis of small stories guided by Michael Bamberg’s positioning and identity theory.
The results of the study showed that female former offenders position themselves in the margins in several different areas of life. In their narratives the women compared themselves to mainstream society and made visible their own abnormality in relation to what was considered normal. Marginalization was associated with alcohol and drug addiction, and other mental health problems along with criminal lifestyle. Gender and maternity also emerged in the stories of several participants as factors reinforcing marginalization. In their narratives, participants structured their own marginalization mainly from these perspectives relating themselves to the categories given by the mainstream society and negotiating the characteristics associated with them.
Female former offenders expressed a desire to move towards the mainstream after the last criminal conviction. The last criminal conviction appeared in the women’s narratives as a rupture from which point of view they structured their lives in an interview situation. Several participants described that the recent criminal conviction changed their attitudes towards alcohol, drugs and criminality. Getting help with mental health problems also appeared to be relevant in the women’s narratives. They described a change in their own well-being and ability to function during or after a criminal conviction. In addition, female former offenders described detachment from the social categories of the substance abuser and criminal.
Sisältö
1 Johdanto ... 1
2 Teoreettinen viitekehys ... 4
2.1 Marginaalisuus ja poikkeava identiteetti ... 4
2.2 Rikostaustaiset naiset marginaalisena ryhmänä ... 7
2.3 Pienten kertomusten näkökulma marginaalisen identiteetin tarkasteluun ... 10
3 Tutkimuskysymykset ... 15
4 Aineisto ja menetelmät ... 16
4.1 Aineiston esittely ... 16
4.2 Aineiston keruu ... 17
4.3 Analyysin kulku ... 20
5 Marginaalisuus rikostaustaisten naisten pienissä kertomuksissa ... 22
5.1 Päihteiden käyttöä kuvaavat kertomukset ... 24
5.3 Mielenterveyden ongelmia kuvaavat kertomukset ... 31
5.3 Rikollisuutta ja rikollista elämäntapaa kuvaavat kertomukset ... 35
6 Viimeinen rikostuomio valtavirtaan suuntaajana ... 41
6.1 Päihteetöntä ja rikoksetonta elämää kuvaavat kertomukset ... 42
6.2 Vakaata mielenterveyttä kuvaavat kertomukset ... 48
6.3 Viimeinen rikostuomio ei aina merkitse muutosta ... 54
7 Pohdinta ... 59
Lähteet ... 64
Liitteet ... 71
1 Johdanto
Tämän tutkimuksen kohteena ovat rikostaustaisten naisten kertomukset eletystä elämästä.
Tarkastelemme pienten kertomusten avulla marginaaliin kuulumisen ja poikkeavan identiteetin merkityksiä naisten elämänkulussa sekä sitä, millä tavalla viimeinen rikostuomio muovaa naisten käsitystä itsestään. Tutkimme, positioivatko naiset kertomuksissaan itsensä marginaaliin sekä minkälaisia marginaalisia identiteettejä he rakentavat tai vastustavat eri elämänalueilla ennen ja jälkeen rikostuomion. Pohdimme myös, onko naisten tulkintojen pohjalta pääteltävissä, että viimeistä rikostuomiosta muodostuu elämänkulun kehityksellinen siirtymä. Tutkimus on osa erästä Kriminaalihuollon tukisäätiön hanketta, jonka tavoitteena on tarjota rikostaustaisille naisille moniammatillista tukea useilla elämän osa-alueilla. Aineistona toimivat yhdeksän hankkeen asiakkaan elämänkerralliset haastattelut, jotka ovat toteutettu kesäkuussa ja syyskuussa 2020.
Marginaaleista puhuttaessa tarkoitetaan ihmisryhmiä, jotka ovat valtavirrasta sivussa. Valtavirta edustaa yleisesti hyväksyttyjä arvoja sekä normaalia elämäntapaa, ja marginaali näyttäytyy suhteessa tähän tarkoittaen toiseutta tai poikkeavuutta. (Granfelt, 1998; Helne, 2002; Jokinen, Huttunen & Kulmala 2004; Kulmala, 2006; Salovaara, 2019.) Käsitteenä marginaali esiintyy tavallisesti erilaisten luokitusten yhteydessä, jolloin käsitykset keskuksesta ja marginaalista on tehty yhteiskunnan keskuksesta käsin (Jokinen, Huttunen & Kulmala 2004). Tässä tutkimuksessa näkökulmamme on toisenlainen. Tarkastelemme marginaalisuutta kokemuksellisena sivullisuutena. Tällöin mielenkiinto kiinnittyy marginaalissa elävien ihmisten kokemuksiin ulkopuolisuudesta ja siihen liittyvään merkityksenantoon (Granfelt, 1998; Kulmala, 2006).
Tavoitteena on kuunnella valtavirrassa marginaaliin määrittyvien ihmisten kertomuksia ja tarkastella, kuinka he suhteuttavat itseään suhteessa heille annettuihin kategorioihin. Tällöin marginaalisuuden kokemukset ovat tiukasti kietoutuneita identiteetin rakentumiseen (Jokinen ym., 2004).
Rikostaustaiset naiset ovat sekä määränsä että yhteiskunnallisen asemansa kannalta marginaalinen joukko. Suomessa vain kahdeksan prosenttia vankeuteen tuomituista on naisia (Tammi–Moilanen, 2020). Naisvangit ja rikostaustaiset naiset ovat tutkitusti myös miesvankeja huonokuntoisempia sekä fyysiseltä että psyykkiseltä terveydeltään (ks. Bronson & Berzofsky, 2017; Tyle, Miles, Karadag & Rogers, 2019; Salovaara, 2019; Viitanen, 2013). Usein ongelmat ovat kytköksissä traumaattisiin elämäntapahtumiin, kuten fyysiseen tai seksuaaliseen väkivaltaan.
Suomalaisista naisvangeista joka kolmas on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön ja joka neljäs fyysisen väkivallan uhriksi lapsuudessaan, ja kaksi kolmesta on kokenut parisuhdeväkivaltaa.
(Salovaara, 2019; Viitanen, 2013.) Edellä mainitut syyt tekevät naisvangeista ja rikostaustaisista naisista erityisen haavoittuvaisen ryhmän. Silti naisten kokemuksista heidän itse kertomanaan on vain vähän tutkimusta. Naisten kertomusten esille tuominen ja heidän taustansa syvällisempi ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää niin yhteiskunnallisten palveluiden kehittämisen ja tasa- arvon kuin heidän oman selviytymisensäkin kannalta. (ks. Carlen & Worrall, 2004; Coleman, Almond & McManus 2018; Viitanen, 2013.) Toivommekin, että pystyisimme tämän tutkielman kautta lisäämään ymmärrystä marginaalisista ryhmistä, murtamaan niihin liitettäviä ennakkoluuloja ja stereotypioita sekä edistämään marginaaliin kuuluvien tasavertaisempaa kohtelua.
Tutkimus edustaa narratiivista elämänkulun tutkimusta ja aineiston analysoinnissa hyödynnetään Bambergin (1997; 2011) identiteettiteoriaa ja pienten kertomusten analyysia. Erittelemme marginaaliin kuulumisen ja poikkeavan identiteetin merkityksiä naisten elämänkulussa narratiivisen psykologian ja pienten kertomusten viitekehyksessä (Bamberg, 2011). Näkökulma korostaa rikostaustaisten naisten henkilökohtaisia kokemuksia ja tulkintoja, jotka syntyvät vuorovaikutuksessa itsensä, kuulijan ja vallitsevien sosiaalisten normien kanssa. Tarkastelukulma tuo naiset oman elämäntarinansa kertojiksi antaen heille mahdollisuuden kuvata, sanallistaa ja jäsentää omia yksilöllisiä tarinoitaan ilman ennakko-oletuksia tai valmiita raameja.
Käytämme tutkimuksessa nimitystä rikostaustaiset naiset. Vaikka rikostausta toimii tutkimuksen kohdejoukkoa kuvaavana yhdistävänä tekijänä, ei rikoksilla itsessään ole tutkimuksen kannalta tärkeää merkitystä. Rikosten sijaan huomiomme kiinnittyy naisten kertomuksiin elämänkulustaan sekä merkityksenantoihin, joita omaan marginaalisuuteen liitetään. Rikollisuus onkin rikostaustaisten naisten elämässä harvoin ainut marginaalisuutta luova tekijä. Vaikka rikostausta asettaa jo yksinään naiset marginaaliin, on se usein kietoutunut yhteen useiden muiden ulkopuolisuutta luovien tekijöiden, kuten mielenterveysongelmien, päihdeongelmien ja asunnottomuuden kanssa (Granfelt, 2007). Naisten identiteettien jäsennyksissä korostuvatkin usein rikostaustaa vahvemmin muut yksilöön ja ympäristöön liittyvät tekijät (Salovaara, 2019).
Tutkimuksemme etenee siten, että seuraavassa luvussa (luku 2) esittelemme teoreettis- metodologiset viitekehykset ja tutkimuksemme kannalta keskeiset käsitteet. Kuvaamme luvussa myös rikostaustaisista naisista tehtyä aiempaa tutkimusta lyhyesti. Tämän jälkeen etenemme tutkimuksen päätavoitteen ja siitä johdettujen tutkimusongelmien kuvaukseen (luku 3).
Tutkimusongelmien esittelyn jälkeen kuvaamme ensin tutkimusaineistoa, sen keruuta ja aineiston keruuseen liittyviä eettisiä näkökohtia, minkä jälkeen käymme läpi analyysimenetelmät sekä analyysin vaiheet askel askeleelta (luku 4). Tutkimuksen tulokset on eritelty kahteen päälukuun, joista ensimmäisessä (luku 5) havainnollistamme sitä, minkälaisiin marginaaleihin naiset kertomuksissaan itsensä sijoittavat ja millä tavoin he käyvät neuvottelua omasta marginaalisuudestaan eri elämänalueilla. Toisessa tulosluvussa (luku 6) erittelemme, millaisia merkityksiä viimeinen rikostuomio saa naisten kertomuksissa ja miten he rakentavat jatkuvuutta menneen ja nykyisen minänsä välille. Pohdintaosiossa (luku 7) kokoamme yhteen havaintomme marginaaliin kuulumisesta ja poikkeavan identiteetin merkityksistä sekä jatkuvuudesta osana naisten elämänkulkua ja sen eri vaiheita.
2 Teoreettinen viitekehys
2.1 Marginaalisuus ja poikkeava identiteetti
Marginaaliajattelu perustuu olettamukselle, että on olemassa keskus ja sitä ympäröivä ulkopuolinen alue, marginaali (Cullen & Pretes, 2000). Käsitteenä marginaalisuus viittaa reunalla tai sivussa olemiseen. Marginaali luo rajan sille, mikä on normaalia ja kuuluu yhteiskunnalliseen keskukseen. (Jokinen, Huttunen & Kulmala, 2004; Salovaara, 2019.) Puhuessamme marginaaleista, määritämme aina myös valtavirtaa – keskusta, josta ollaan sivussa. Valtavirta jäsentyy keskeisten yhteiskunnallisten instituutioiden, hyväksyttyjen arvojen ja normaalin elämäntavan kautta. (Helne, 2002.) Marginaali näyttäytyy suhteessa tähän keskukseen, jolloin se edustaa poikkeavuutta tai toiseutta (Jokinen, Huttunen & Kulmala, 2004).
Keskustaa ja marginaalia tuotetaan ja uusinnetaan jatkuvasti. Ihmiselle on tyypillistä luonnehtia itseään ja muita erilaisten sosiaalisten kategorioiden kautta. Määritellessämme itsemme joidenkin ryhmien jäseniksi, määrittelemme samalla muut ulkopuolisiksi. Lähtökohtana ihmisryhmien kategorisaatiossa onkin jako ”meihin” ja ”heihin”, jossa ”he” näyttäytyvät ulkopuolisina. Muun muassa yhteiskunnallinen asema, etninen tausta, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen voivat toimia identiteettiä luovien erojen rakentamisen välineinä. (Juhila 2012; Jokinen, Huttunen
& Kulmala 2004.) Yhtä lailla perusteina voivat toimia elämäntapaan tai elämäntilanteeseen liittyvät tekijät, kuten köyhyys, työttömyys, asunnottomuus tai päihteiden käyttö (Juhila, 2002).
Myös sukupuoli toimii rikostaustaisten naisten kohdalla marginaalista asemaa vahvistavana tekijänä. Rikostaustaisen naisen paikka sijoittuu marginaaliin paitsi valtakulttuurissa myös sen ulkopuolella päihde- ja rikollismaailman alakulttuurissa. (Väyrynen, 2007.) Tämän kaltaisesta marginaalin marginaaliin kuulumisesta käytetään nimitystä kaksinkertainen marginaali. Naisten rikollisuus ja päihteiden käyttö myös näyttäytyvät tuomittavampina kuin miesten (Salovaara, 2019;
Granfelt, 2007). Kulttuurisen poikkeavuutensa vuoksi rikostaustainen nainen sijoitetaankin miehiä voimakkaammin marginaaliin sekä kategorioihin, joissa korostetaan poikkeavuutta.
Marginaalisuus ei kuitenkaan automaattisesti viittaa huono-osaisuuteen. Vaikka marginaalisuuden yhteydessä puhutaan usein syrjäytymisestä, tulisi syrjäytymistä ja marginalisaatiota tarkastella omina ilmiöinään. Siinä, missä syrjäytymisellä viitataan usein huono- osaistumisen prosessiin, tarkoittaa marginalisaatio valtavirran ulkopuolelle jäämistä ilman, että siihen välttämättä liittyy huono-osaisuutta. Marginaalisuus ei siis määritä yksilön yhteiskunnallista asemaa yhtä kokonaisvaltaisesti kuin syrjäytyneisyys. (Järvinen & Janhukainen, 2001.) Marginaalisuus on siinä suhteessa moni-ilmeinen käsite, että ihminen voi kuulua jollain elämänalueellaan marginaaliin, mutta edustaa toisella valtavirtaa (Jokinen, Huttunen & Kulmala 2004).
Marginaalisuudesta puhuttaessa on tärkeää muistaa, että marginaalisuus ei tarkoita huonommuutta, vaan erilaisuutta niin kutsuttuun normaaliin nähden. Marginaaliin voi hakeutua myös omaehtoisesti. Itsen määrittämien marginaaliin tai poikkeavaksi voi toimia vastapuheena normaalille tai vallitsevan normin mukaiselle. (Juhila, 2006; Järvinen & Janhukainen, 2001.) Marginaalinen elämäntapa voi näyttäytyä jopa tavoiteltavana, sillä se tarjoaa mahdollisuuden vastustaa normaalina pidettyä elämäntapaa (Väyrynen, 2007). Valtavirrasta poikkeavan kategorian omaksuminen voikin näyttäytyä kapinallisena tekona, jolloin poikkeavuutta rakennetaan vaihtoehtoisten ja vallalla olevien kulttuuristen kategorioiden vastakkainasettelun kautta. Toisaalta poikkeavan itsekategorisaation tuottaminen voi näyttäytyä myös alistuvana tekona. Tällöin hyödynnetään kulttuurisesti negatiiviseksi poikkeavuudeksi määrittyvän ryhmän jäsenyyttä oman itsen vähättelyyn tai tuomitsemiseen. (Juhila, 2012.)
Marginaalissa olevalla tarkoitetaan aina jotakin toista – henkilöä, joka poikkeaa normaalista.
Marginaalisuuden avulla määritelläänkin toiseutta, poikkeavuutta. Toiseuden käsite kytkeytyy kokemuksiin sivussa olemisesta, erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta. (Salovaara, 2019; Jokinen,
Huttunen & Kulmala 2004; Granfelt, 1998; Kulmala, 2006.) Toiseutta voidaankin tarkastella marginaalisuuden alakäsitteenä (Gordon, 1993). Hyvin lähellä tätä on myös poikkeavuuden käsite.
Marginaalisuuden tapaan myös poikkeavuuden käsite liittyy ihmisten tai ihmisryhmien ominaisuuksiin, joiden nähdään rikkovan tai horjuttavan normaalina pidettyä. Poikkeavuuden kategorisaatio voidaankin nähdä toimintana, jossa kuvaamalla ryhmän ominaisuuksia ja toimintaa arvioidaan niiden olevan ristiriidassa normatiivisiin odotuksiin nähden. Jotkut sosiaaliset kategoriat liitetään kulttuurisen tiedon pohjalta suoraan poikkeavuuteen. Tällaisia kategorioita voivat olla esimerkiksi päihdeongelmaisen ja rikollisen kategoriat. Liitämme näihin kategorioihin paljon ominaisuuksia, jotka eroavat yleisesti hyväksyttävinä pidetyistä. Tämän tyyppistä ihmiset yhteen niputtavaa kategorisaatiota voidaan kutsua stereotypisoivaksi kategorisaatioksi. (Juhila, 2012.)
Marginaalisuutta voidaan tarkastella joko luokittelun välineenä, jolloin käsitykset keskuksesta ja marginaalista muotoutuvat tyypillisesti keskuksesta käsin (Jokinen, Huttunen & Kulmala 2004) tai kokemuksellisena sivullisuutena, jossa mielenkiinto kiinnittyy marginaalissa elävien ihmisten kokemuksiin ulkopuolisuudesta (Granfelt, 1998; Kulmala, 2006). Tässä tutkimuksessa marginaalisuutta lähestytään ennen kaikkea kokemuksellisena käsitteenä, joka ilmaisee marginaalissa olevien suhdetta yhteiskuntaan ja keskukseen. Tavoitteena on kuunnella niiden ihmisten kertomuksia, jotka valtakulttuurissa määrittyvät marginaaliin kuuluviksi sekä tarkastella sitä, miten he suhteuttavat itseään suhteessa heille annettuihin kategorioihin. Tällöin marginaalisuuden kokemukset ovat tiukasti kietoutuneita identiteetin rakentumiseen.
Marginaalisuutta lähestytään siis marginaalissa olevan ehdoilla, hänen luomiensa merkitysten kautta. (Jokinen, Huttunen & Kulmala 2004.)
Kun marginaalisuutta tarkastellaan suhteellisena, sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä, riippuu sen määrittely aina tarkastelijasta. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna ei siis ole olemassa kiinteää keskusta, josta käsin marginaalisia ryhmiä voitaisiin määritellä. Se, ketkä marginaaliin kuuluvat riippuu siis siitä, millä kriteereillä ja mistä tarkastelupisteestä käsin marginaali määritellään.
(Cullen & Pretes, 2000.) Omasta marginaalisuudesta ja ulkopuolisuudesta voidaankin käydä neuvottelua monin eri tavoin. Toisaalta valtavirrasta poikkeavia identiteettejä voidaan pyrkiä rakentamaan korostamalla omaa erilaisuutta sekä vaihtoehtoisten ja vallalla olevien kulttuuristen kategorioiden vastakkainasettelua, toisaalta niitä voidaan vastustaa puhumalla omaa poikkeavuutta pois, irtisanoutumalla poikkeavien kategorioiden jäsenyydestä tai neutralisoimalla omaa marginaalista identiteettiä oikeuttavien ja puolustavien selontekojen keinoin. (Juhila, 2012.) Onkin mielenkiintoista nähdä, positioivatko rikostaustaiset naiset itsensä marginaaliin ja millaisia marginaalisia identiteettejä he rakentavat tai vastustavat eri elämänalueilla.
2.2 Rikostaustaiset naiset marginaalisena ryhmänä
Tutkimuksen kohdejoukkona olevat rikostaustaiset naiset sijoittuvat marginaaliin suhteessa valtaväestöön, mutta myös suhteessa rikostaustaisten tai vankilassa olevien henkilöiden joukkoon. Suomessa vain kahdeksan prosenttia vankeuteen tuomituista on naisia (Tammi–
Moilanen, 2020). Naisvankien määrä on pysynyt viimeisten vuosikymmenien aikana melko vakaana, mutta prosenttiosuus suhteessa vankien kokonaismäärään on vaihdellut, sillä vankeuteen tuomittujen miesten määrä ja sitä kautta vankien kokonaismäärä on laskenut (Tammi–Moilanen, 2020; Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja, 2019).
Vankimääriä tarkasteltaessa on kuitenkin syytä muistaa Suomessa tapahtuneet yhteiskunnallisten olosuhteiden muutokset sekä rangaistusjärjestelmän muutokset, kuten mahdollisuus yhdyskuntapalveluun 1997 lähtien (ks. HE 144/1996; Laki yhdyskuntapalvelusta 1055/1996) tai valvontarangaistukseen 2011 lähtien (Laki valvontarangaistuksesta 330/2011). Muutokset ovat omalta osaltaan voineet vaikuttaa vankimäärien muutoksiin. On kuitenkin huomionarvoista, että suomalaisten naisvankien osuus on suurin verrattuna muihin Pohjoismaihin (Kristoffersen, 2016).
Kansainvälisellä tasolla tarkasteltuna naisvankien määrässä on tapahtunut kasvua viimeisten vuosikymmenten aikana. Kasvua on selitetty esimerkiksi köyhyyden korkeammalla tasolla naisten
keskuudessa, mikä on voinut rohkaista naisia perheen elättämiseen rikollisen toiminnan avulla (Gelsthrope & Wright, 2015).
Naisten rikoskäyttäytyminen eroaa miesten rikollisuudesta niin määrältään, laadultaan kuin kontekstiltaan (ks. Lattu, 2016; Salovaara, 2019; Tammi–Moilanen, 2020). Vaikka naiset ovat heterogeeninen ryhmä, on heidän suorittamissaan rikoksissaan havaittu yhteneväisyyksiä (Gelsthrope & Wright, 2015). Suomessa yleisin naisvankien tekemä rikos on vuonna 2019 ollut väkivaltarikos, josta tuomittuja on ollut yli neljä kymmenestä (43%) (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja, 2019). Rikokset eivät yleensä tapahdu vain itsehillinnän puutteen tai jännityshakuisuuden takia (Maruna, 2001), vaan rikollisen toiminnan taustalla on usein ymmärrettävä logiikka, kuten tavoitteen saavuttaminen tai omaisuuden saaminen (Ward &
Marshall, 2007).
Vankilaan tuomitut naiset pyrkivät miehiä aktiivisemmin muuttamaan tekijöitä ja olosuhteita, jotka ovat johtaneet rikollisuuteen. Lisäksi naiset kykenevät ottamaan vastuuta omista teoistaan ja tiedostamaan tekojensa vaikutukset miehiä paremmin. (Lempert, 2016.) Tämä voi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että Suomessa naiset uusivat rikoksiaan miehiä selvästi harvemmin (Gelsthrope
& Wright, 2015; Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja, 2019). Huomioitavaa siis on, että Suomessa vankilassa olevista naisista useat ovat ensimmäisellä vankeustuomiollaan, mikä on poikkeuksellista suhteessa miehiin (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja, 2019). Yksi rikos on saattanut johtaa vankeustuomioon ja sitä kautta esimerkiksi perheen, työn ja oman asunnon menettämiseen (Granfelt, 2004a).
Vakavat päihdeongelmat ovat rikostaustaisilla naisilla yleisiä (Salovaara, 2019; Viitanen, 2013).
Päihteiden käyttö puolestaan on yhteydessä väkivaltaan ja vahingoittaviin ihmissuhteisiin, jotka sitovat naisia tiukemmin rikollisuutta ylläpitäviin verkostoihin. Lisäksi tutkimukset ovat johdonmukaisesti osoittaneet, että mielenterveyden häiriöt ovat yleisempiä vankijoukossa
verrattuna normiväestöön (Tyler, Miles, Karadag & Rogers, 2019) ja naisvangeilla verrattuna miehiin (Bronson & Berzofsky, 2017; Tyler ym. 2019).
Salovaara (2019a) tuo esiin, kuinka ongelmat rikostaustaisten naisten psyykkisessä ja fyysisessä terveydessä ovat kytköksissä traumaattisiin elämäntapahtumiin. Samansuuntaisia havaintoja ovat tehneet myös Viitamaa (2013) ja Joukamaa kollegoineen (2010), joiden mukaan rikostaustaisten naisten elämää varjostaa usein pitkä traumahistoria, johon kuuluu esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä ja fyysistä väkivaltaa. Daly (1992) on tunnistanut laajassa tutkimuksessaan naisten rikoskäyttäytymisen taustatekijöiksi lapsuudessa koetun hyväksikäytön ja laiminlyönnin, joka usein yhdistyy väkivaltaisuuteen, päihteidenkäyttöön, psyykkisiin ongelmiin, parisuhteisiin väkivaltaisten, huumeita käyttävien tai myyvien miesten kanssa sekä pyrkimyksiin saada toimeentuloa huumeiden välityksellä. Naisten elämänkerroista on eroteltavissa neljä toisistaan eroavaa ryhmää, jotka ovat vahingoitetut–vahingoittavat naiset, pahoinpidellyt naiset, huumeidenkäyttäjät ja muut. Vahingoitetut–vahingoittavat naiset -termi kuvaa naisten moniulotteisia kokemuksia niin lapsuudessa kuin aikuisuudessa tehden näkyväksi fyysisen ja emotionaalisen vahingoittumisen uusiutumista tai uusintamista. (Daly, 1992.)
Kokonaisuutena tarkasteltuna nainen asettuu rikollismaailmaan liittyvän sosiaalisen alakulttuurin verkostoissa vahvasti alisteiseen asemaan mieheen verrattuna. Naisen rooli päihdemaailmassa näyttäytyykin dikotomisena: ole joko ”hyvä jätkä” tai sen vastakohta ”pirihuora”. Asemoitumiseen sisältyy oletus väkivallan käytöstä hierakisen aseman luojana ja ylläpitäjänä. Luokittelu on naisia voimakkaasti rajoittava ja määrittävä sekä jopa itsessään traumatisoiva. (Salovaara, 2019a.) Siinä, missä miehen väkivaltaista tai rikollista käyttäytymistä voidaan pitää eräänlaisena arvostuksen osoituksena tai miehisyyden mittana, näyttäytyy se naisille normien vastaisena ja monin tavoin epäsopivana (Lattu, 2016; Salovaara, 2019). Naiserityisyyttä ei kuitenkaan huomioida riittävästi tutkimuksissa eikä tukitoimissa tai toimintaohjelmissa, joissa naisia kohdellaan miesten tavoin.
Tämä on monella tapaa ongelmallista, eikä johda naisten itsensä tai rikollisuuden ehkäisemisen kannalta parhaaseen lopputulokseen. (Carlen, 2002.) Salovaara (2019) onkin Carlenin tavoin
nostanut esiin, kuinka naiserityisyyden huomiointi olisi tärkeää, jotta voitaisiin ymmärtää, huomioida ja tasa-arvoistaa naisten mahdollisuuksia ja vankeinhoitoa suhteessa miehiin ja miesvaltaiseen rikolliskulttuuriin.
2.3 Pienten kertomusten näkökulma marginaalisen identiteetin tarkasteluun
Narratiivisessa tutkimuksessa huomio kohdistuu kertomuksiin ja kerronnallisuuteen (Bamberg, 2011; Chase, 2005; Davies & Harré, 1990; Deppermann, 2013; McAdams, 2008; Zittoun, 2013).
Kertomusten avulla yksilö voi käsitellä, sanallistaa ja elää uudestaan merkityksellisiä hetkiä elämänkulustaan (Clandin & Connely, 2000; Riessman, 2008). Keskeistä on havainnoida, millaiseksi elämänkokonaisuus rakentuu yksilön henkilökohtaisen tulkinnan, merkityksenannon ja käsitteellistämisen avulla (Bodgan & Biklen, 2007; Denzin & Lincoln, 2005). Elämänkokonaisuutta tarkastellaan siis yksilön aktiivisesti rakentamana, itselleen merkityksellisenä jäsennyksenä ainutlaatuisesta elämänkulustaan, eikä pyrkimyksenä ole kyseenalaistaa tapahtumien tai kuvauksien kirjaimellista todenmukaisuutta (ks. Bruner, 1986; Hänninen, 1999).
Pienten kertomusten näkökulmasta ihmisen minuuden nähdään rakentuvan vuorovaikutuksessa (Bamberg, 1997; Davies & Harré, 1990; Deppermann, 2013). Pienten kertomusten lähestymistapa tarkastelee identiteettejä tietyissä vuorovaikutustilanteissa tuotettuina esityksinä, joissa identiteettiä rakennetaan positioinnin kolmella tasolla: kertomuksen, vuorovaikutuksen ja mallitarinoiden tasolla (Bamberg, 2011). Identiteettiä ei siis tällöin pidetä yksilön sisäisenä ominaisuutena, vaan vuorovaikutuksessa jatkuvasti rakentuvana ja muuttuvana konstruktiona (Davies & Harré, 1990). Lisäksi huomiota ei kohdenneta ainoastaan menneen elämän tapahtumien tai elämäntarinan kuvaukseen, vaan identiteetin muodostamiseen ja esittämiseen arjen vuorovaikutustilanteissa (Bamberg, 2011; Deppermann, 2013).
Lähestymme rikostaustaisten naisten elämänkulun tapahtumia ja niille annettuja merkityksiä narratiivisen psykologian edustajan Michael Bambergin (1997) positiointi- ja identiteettiteorian
näkökulmasta. Bamberg (2011) määrittää identiteetin yksilön jatkuvasti muutoksessa olevaksi pyrkimykseksi integroida ja erotella käsitystä itsestään erilaisten henkilökohtaisten ja sosiaalisten ulottuvuuksien kautta. Näin ollen myös rikostaustaisen naisen identiteetin voidaan katsoa kehittyvän osana laajempaa kulttuurista ja yhteiskunnallista ympäristöä ollen samanaikaisesti sekä yksilöllinen että sosiaalinen kuvaus (Riessman, 2008).
Bambergin (2011;1997) identiteettiteorian mukaan jäsentäessään identiteettiään yksilö kohtaa kolme dilemmaa eli ongelmaa: minän pysyvyys ja muutos, minän ainutkertaisuus ja samankaltaisuus verrattuna toisiin ihmisiin ja yleisiin sosiaalisiin odotuksiin sekä toimijuus suhteessa ympäristöön ja koettuihin vaikuttamismahdollisuuksiin. Rikostaustaiset naiset jäsentävät elämäänsä ja itseään vastaamalla kyseisiin dilemmoihin, jotka sisältävät usein vähintään kaksi toisensa poissulkevaa vastausta. Naisten identiteetin voidaan siis katsoa muodostuvan henkilökohtaisena merkityksenantona, jossa esimerkiksi vankeusaika elämänkulun katkoksena liitetään yksilön elämänkokonaisuuteen ja samanaikaisesti ratkotaan identiteetin kolmea dilemmaa. (Bamberg, 2011; ks. Korhonen & Komulainen, 2019.)
Minän pysyvyyden ja muutoksen dilemmassa olennaista on pyrkiä hahmottamaan, kuinka kertoja positioi mennyttä minäänsä suhteessa nykyiseen tai mahdolliseen tulevaan minään (Bamberg, 2011). Eletty elämänhistoria vaikuttaa yksilön nykyisen minän identiteettijäsennykseen, ja näin ollen kertoja rakentaakin usein eräänlaista jatkuvuutta menneen sekä nykyisen minän välille (Korhonen & Komulainen, 2017). Ainutkertaisuuden ja samankaltaisuuden dilemmaa vuorovaikutuksessa ratkotaan itsen asemoinnin ja sosiaalisten kategorioiden avulla (Bamberg, 2011). Position käsitettä ovat kuvanneet diskursiivisen psykologian edustajat Davies ja Harré (1990), mutta se on lähtöisin Foucaultin (1969) subjektiposition käsitteestä. Positiolla tarkoitetaan yksilön saamia, ottamia tai vuorovaikutuksessa rakentamia asemia. On kuitenkin tärkeää huomioida, ettei positiointi kuvaa välttämättä todellista puhujan arvoa tai statusta yhteiskunnassa, vaan sillä viitataan subjektiivisen toimijan relationaaliseen asemaan yhteiskunnan valtasuhteissa ja sosiaalisissa hierarkioissa. (Davies & Harré, 1990.) Kolmitasoinen
positioanalyysimalli (Bamberg, 1997) on saanut vaikutteita juuri Daviesin ja Harrén (1990) positioteoriasta.
Daviesin ja Harrésin (1990) mukaan kertoja voidaan katsoa neuvottelevan tilanteiden merkityksestä asettuen erilaisiin positioihin. Bambergin (1997, 2011) postiointiteorian ensimmäisellä kertomuksen tasolla kertoja voi elämänkulkuaan reflektoidessa positioida niin itseään kuin toisia kertomuksen henkilöitä eri aikaulottuvuuksilla kuvaamalla esimerkiksi mennyttä, nykyistä tai menetettyä minää. Toisella kerronnan tasolla henkilö positioi itseään suhteessa kuulijoihin ja yleisöön. Kolmannella tasolla tarkastellaan kertojan positioitumista suhteessa normatiivisiin mallitarinoihin, jotka ilmentävät yhteiskunnan asettamia ja kulttuurisesti hyväksyttyjä odotuksia sekä arvoja. (Bamberg, 1997.) Toimijuuden dilemmaan liittyvässä positioinnissa merkityksellistä on, asetetaanko kertomuksen henkilöhahmoja, itseä ja muita, toimijuutta vahvistaviin positioihin vai toimijuutta rajoittaviin positioihin, kuten uhripositioon.
Ihmisen pohtiessa vuorovaikutuksessa ”olenko toimija vai toiminnan kohde” tietyssä tilanteessa, hän samalla jäsentää kokemustaan oman ympäristönsä ja elämänkulkunsa vaikuttamismahdollisuuksista. (Bamberg, 2011.)
Yksilön elämäntarina muovautuu jatkuvasti eri tilanteiden mukaan vuorovaikutuksessa konkreettisen kuulijan sekä niin kutsutun yleistetyn toisen (Mead, 1962) kanssa. Davies ja Harré (1990) kuvaavatkin identiteettiä eroavaisuuksista kumpuavana kategorisointijärjestelmänä, joka rakentuu, uusiutuu ja tulee haastetuksi aina suhteessa yleistettyyn toiseen. Näkökulma yleistetystä toisesta voidaan nähdä merkityksellisenä valitun tutkimuksellisen paradigman kannalta, sillä se kytkeytyy sulavasti Bambergin (1997) positiointiteoriaan sekä erityisesti hänen identiteettiteoriansa samanlaisuuden ja ainutkertaisuuden dilemmaan.
Yleistetyn toisen voidaan katsoa edustavan monenlaisia ympäröivän maailman näkökulmia ja kertomuksen sisällöt muokkaantuvat suhteessa kertomustilanteessa kulloinkin vallitseviin sosiaalisiin normeihin tai kuulijan asennoitumiseen suhteessa kerrottuun (McAdams, 2008; Mead,
1962). Yleistettyjä toisia voivat olla sosiaaliset instituutiot, joiden ajattelu- ja toimintatavat sekä arvot ja normit ohjaavat yksilön toimintaa (Mead, 1962). Kaiken kaikkiaan näkökulma yleistetystä toisesta on erityisen merkityksellinen juuri rikostaustaisten naisten kohdejoukossa, sillä tutkittavat edustavat lähtökohtaisesti jollain tavalla yhteiskunnassa vallitsevista sosiaalisista normeista poikkeavaa joukkoa (Juhila, 2012; Salovaara, 2019a). Marginaalisen asemoitumisen myötä naiset voivat kokea tarpeelliseksi reflektoida, oikeuttaa tai puolustaa toimintaansa ja elämänkulkuaan suhteessa kuulijaan tai yleistettyyn toiseen (ks. Davies & Harré, 1990; Juhila, 2012).
On hyvä huomioida, että eletty elämänhistoria vaikuttaa ihmisen elämänkokonaisuuden muodostumiseen ja näin ollen myös minuuden jäsennyksiin (Zittoun ym., 2013). Muistot ja kokemukset elämäntapahtumista saavat uusia näkökulmia juuri yksilön käsitteellistämisen, vuorovaikutuksen ja merkityksenannon kautta (Korhonen & Komulainen, 2019). Elämänkulun katkoksilla tarkoitetaan odotettuja tai odottamattomia elämänkulun tapahtumia, jotka kyseenalaistavat yksilön päivittäisen toiminnan rutiinit. Katkokset voivat aiheutua ulkoisista elämäntapahtumista tai mielen sisäisestä dialogista, ja ne voidaan kokea joko myönteisinä tai kielteisinä. (Zittoun, 2013.) Ihminen voi tulkita elämänkulun katkoksen myös oppimiskokemukseksi, jossa suhde itseen muodostuu aiempaa tyydyttävämmäksi (Korhonen &
Komulainen, 2019; Zittoun, 2013).
Kulttuuripsykologisessa elämänkulun teoriassa katkoksen virittämää muutos- ja oppimiskokemusta kutsutaan kehitykselliseksi siirtymäksi. Kehitykselliset siirtymät ovat muutoksen prosesseja, joissa luodaan uusia ymmärryksen tapoja, käyttäytymisen muotoja sekä tapoja kuvata itseä toisille. Ne voivat tapahtua hitaasti ajan kuluessa tai olla yllättäviä ja jopa dramaattisia. Kaiken kaikkiaan kehityksellisinä voidaan pitää siirtymiä, jotka sisältävät uuden oppimista, identiteetin muutosta ja merkityksenannon prosesseja. (Zittoun ym., 2013.) Nämä edellä mainitut kolme ulottuvuutta ovat toisiinsa kietoutuneita ja näyttäytyvät ihmiselle itselleen merkityksellisinä, kun pyritään peilaamaan mennyttä minää suhteessa muuttuneeseen nykyiseen minään (Korhonen & Komulainen, 2019).
Narratiivinen lähestymistapa on erityisen käyttökelpoinen juuri rikostaustaisten naisten tutkimukseen myös siksi, että sen voidaan katsoa muodostavan siltaa psykologisen ja lainopillisen näkökulman välille (Canter, 2008). Lainopillisesta näkökulmasta pyritään katsomaan ihmistä oman toimintansa edustajana ja tunnistamaan kertomus, joka selittää rikoksen ja tapahtumien kulun, kun puolestaan psykologinen näkökulma huomioi yksilön hallinnan ulkopuolella olevia prosesseja ja konteksteja, jotka vaikuttavat toimintaan (Canter, 2010).
3 Tutkimuskysymykset
Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella pienten kertomusten avulla rikostaustaisten naisten henkilökohtaisia merkityksenantoja ja identiteettijäsennyksiä. Mielenkiintomme kohdistuu tutkittavien rakentamiin marginaalisiin identiteetteihin ja niistä neuvotteluun. Vuorovaikutuksen tutkimuksesta käsin tutkimme, positioivatko naiset kerronnassaan itsensä marginaaliin ja millä tavoin tämä ilmenee heidän kertomuksissaan. Lisäksi tarkastelemme, tulkitsevatko naiset viimeisen rikostuomion virittäneen identiteettimuutosta ja millä tavoin he kuvaavat mahdollista muutosprosessiaan.
Tutkimuskysymykset ovat muotoiltu seuraavalla tavalla:
1. Positioivatko naiset kertomuksissaan itsensä marginaaliin ja millä tavoin?
2. Millaisia marginaalisia identiteettejä he rakentavat tai vastustavat eri elämänalueilla?
3. Tulkitsevatko naiset identiteettinsä muuttuneen viimeisen rikostuomion myötä ja miten?
Erittelemme tutkimustuloksia myös elämänkulun tutkimuksen näkökulmasta. Mielenkiinnon kohteenamme on, millaisia merkityksiä naiset antavat elämänkulkunsa katkoksille ja muutostilanteille rakentaen siltaa mennen, nykyisen ja tulevan välille uudestaan. Naisten tulkintojen pohjalta pohdimme, näyttäytyykö viimeinen rikostuomio elämänkulun kehityksellisenä siirtymänä.
4 Aineisto ja menetelmät
4.1 Aineiston esittely
Tutkielma on toteutettu yhteistyössä erään Kriminaalihuollon tukisäätiön naisille suunnatun hankkeen kanssa ja sen aineisto koostuu yhdeksän hankkeen asiakkaan haastatteluista. Hankeen tavoitteena on tarjota rikostaustaisille naisille moniammatillista tukea useilla elämän osa-alueilla.
Se keskittyy naisten psyykkisen hyvinvoinnin tukemiseen ja pyrkii auttamaan asiakkaita niihin tukipalveluihin, jotka heille lakisääteisesti kuuluvat.
Haastateltavat ovat 30–60-vuotiaita rikostaustaisia naisia, joilla on taustallaan vähintään yksi rikostuomio. Naiset ovat suorittaneet tuomionsa ehdottomana tai ehdollisena vankeusrangaistuksena tai olleet määrättynä tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon.
Käyttäessämme tutkimuksessa ilmaisua rikostuomio, viittaamme kaikkiin edellä mainittuihin.
Haastateltavien rikostuomiot ovat liittyneet omaisuusrikoksiin, huumausainerikoksiin, henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin tai talousrikoksisiin. Naisista seitsemällä on lapsia (taulukko 1).
Vaikka rikostausta toimii tutkimuksen kohdejoukkoa kuvaavana yhdistävänä tekijänä, ei rikoksilla itsessään ole tutkimuksen kannalta tärkeää merkitystä. Pyrimme kohtaamaan naiset tutkimustilanteissa ennen kaikkea ihmisinä ja välttämään ennakko-oletusten tai luokittelujen tekemistä. Kyseessä on hyvin heterogeeninen joukko ja jokaisen naisen tarina on omanlaisensa.
Taulukko 1. Naisten taustatiedot (nimet pseudonyymejä)
Ikä
haastatteluhetkellä
Lapsia Rikostuomio
Sinikka 30–40 On Vankeustuomio
Vilma 30–40 On Useita vankeustuomioita
Birgitta 50–60 On Vankeustuomio
Liisa 45–60 Ei Tahdosta riippumaton
psykiatrinen hoito
Kaisa 50–60 On Useita vankeustuomioita
Hilma 50–60 Ei Ehdollinen vankeus,
yhdyskuntapalvelu Kirsi-Kerttu 30–40 On Useita vankeustuomioita
Titta 50–60 On Useita vankeustuomioita
Maija 50–60 On Useita vankeustuomioita
4.2 Aineiston keruu
Haastattelut toteutettiin kahtena ajankohtana: kesäkuussa 2020 ja syyskuussa 2020. Hankkeen koordinoijana ja yhteyshenkilönä toiminut psykologi vastasi haastateltavien rekrytoinnista. Myös tutkimukseen liittyvät lupa-asiat järjestyivät yhteistyössä hänen kanssaan. Tutkittavia informoitiin tutkimukseen osallistumisesta jo ennakkoon toimittamalla heille kirjallinen tiedotuskirje (liite 1 ja 2). Tiedotuskirjeestä löytyivät tiedot tutkimuksen sisällöstä ja tarkoituksesta sekä tutkittavia koskevista oikeuksista, kuten tutkimukseen osallistumisen vapaaehtoisuudesta ja keskeyttämisoikeudesta. Lupa-asiat käytiin toistamiseen läpi vielä haastattelutilanteissa, joissa
saimme jokaiselta tutkittavalta suullisen suostumuksen tutkimukseen osallistumisesta.
Haastattelutilanteet pyrittiin toteuttamaan myös muilta osin hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti ja tutkimuseettisiä säädöksiä noudattaen.
Haastateltavien haavoittuvuus ja vaikea elämäntilanne tuli hyvin näkyväksi haastatteluprosessin eri vaiheissa. Monet hankkeen piirissä olevista naisista kamppailevat päihdeongelmien ja asunnottomuuden kanssa, mikä teki haastateltavien tavoittamisesta haastavampaa. Moni sovituista haastatteluista peruuntuikin viime hetkellä, mikä vaati meiltä haastattelijoina kärsivällisyyttä ja joustoa aikataulujen suhteen. Myös monet haastattelutilanteista olivat tavalla tai toisella yllättäviä.
Haastatteluista kuusi toteutettiin kasvokkain hankkeen tiloissa ja kolme etäyhteyksien välityksellä koronatilanteesta johtuen. Haastatteluiden pituus vaihteli 33 minuutista 2 tuntiin. Hankkeen tiloissa saimme käyttöömme rauhallisen huoneen, jossa oli haastattelujen aikana paikalla haastateltavan lisäksi vain haastattelijat. Tilat osoittautuivat haastattelupaikkana monella tapaa hyväksi valinnaksi. Rauhallinen ja viihtyisä haastatteluhuone tarjosi sopivasti yksityisyyttä ja olimme suojassa melulta. Lisäksi paikka oli haastateltaville ennestään tuttu, mikä saattoi tehdä arkaluontoisista kokemusten jakamisesta hieman helpompaa. Haastateltavien oli mahdollista päästä keskustelemaan haastattelun virittämistä ajatuksista jälkikäteen myös hankkeen psykologin kanssa, joka oli haastattelujen teon aikaan tiloissa paikalla.
Haastattelut toteutettiin elämäkertahaastatteluina, joiden tavoitteena oli koota aineistoksi haastateltavien omiin kokemuksiin pohjautuvia kertomuksia elämänkulustaan. Kertomusten kautta on mahdollista jakaa ja tehdä ymmärrettäväksi kokemuksia sekä vastata kysymykseen
”kuka minä olen”. Hyvärisen ja Löyttyniemen (2017, 2005) mukaan ihmiset jäsentävät identiteettiään sekä suuntautuvat tulevaisuuteen pitkälti juuri kertomuksen keinon. (Hyvärinen, 2017; Hyvärinen & Löyttyniemi, 2005.) Haastattelutilanteissa tukenamme oli teemahaastattelumainen kysymysrunko (liite 3). Kysymysrunko oli jaettu kolmeen ikävaiheeseen,
joita käsiteltiin muun muassa seuraavien teemojen kautta: perhe, ihmissuhteet, koti, päihteet, koulu, työelämä, rikollisuus, rikostuomio ja sosiaalinen asema. Lisäksi jokaisessa ikävaiheessa kysyttiin siihen liittyvistä myönteisistä ja kielteisistä tapahtumista ja kokemuksista sekä niistä selviytymisestä. Haastattelut eivät kuitenkaan seuranneet haastattelurunkoa kovinkaan tarkasti, vaan niiden luonne oli keskusteleva. Kerronalliselle haastattelulle tyypilliseen tapaan kannustimme haastateltavia omaan kerrontaan ja pyrimme toimimaan haastatteluissa pääasiassa kuuntelijan roolissa (Hyvärinen, 2017; Hyvärinen & Löyttyniemi, 2005). Jokaisesta haastattelutilanteesta muodostuikin omanlaisensa.
Aiheen arkaluontoisuus ja kohdejoukon herkkyys pyrittiin huomioimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Käytännössä se tarkoitti erityisen huomion kiinnittämistä tutkimuskysymysten muotoiluun, turvallisen ja luottamuksellisen ilmapiirin rakentamista haastattelutilanteisiin sekä mahdollisten jatkotoimenpiteiden suunnittelua jo ennakkoon. Olimme valmistautuneet jo ennalta siihen, että haastateltavien kertomukset saattavat sisältää hyvinkin traumaattisia elämänkokemuksia ja näiden kokemusten läpikäyminen voi virittää naisissa ahdistusta. Pyrimme kiinnittämään haastattelutilanteissa huomiota herkkään ja myötäelävään kuunteluun, mutta välttämään liian syvällistä traumamuistojen käsittelyä. Myös jatkotoimista oli sovittu etukäteen ja ennakointia toteutettiin jatkuvassa yhteistyössä ohjaavan opettajan sekä hankkeen koordinoijan ja psykologin kanssa.
Kaiken kaikkiaan haastatteluista kertyi kuunneltavaa yli 10 tuntia ja litteroitua tekstiä lähes 200 sivua. Aineisto oli erittäin värikäs ja monipuolinen, mutta sisälsi arkaluontoista tietoa, kuten nimiä, ikätietoja, asuinpaikkoja, terveystietoja, rikosnimikkeitä ja tietoja vankeus- ja hoitojaksoista. Tästä syystä anonymisointi vaati erityistä tarkkuutta. Tutkimuksessa käytetyt naisten nimet ovat pseudonyymejä. Olemme pyrkineet poistamaan aineistosta myös muut tunnistetiedot häivyttämättä kuitenkaan tutkimuksen kannalta kiinnostavaa sisältöä.
4.3 Analyysin kulku
Analyysimme lähti liikkeelle litteroidun aineiston tarkemmasta lähilukemisesta. Vaikka aineisto oli meille ennestään tuttu, teimme yksityiskohtaisemmassa tarkastelussa useita havaintoja, jotka olivat haastattelutilanteissa jääneet huomaamatta. Myös yksittäisten haastatteluiden keskeisimmät teemat alkoivat hahmottua paremmin. Analyysin ensimmäiseksi vaiheeksi voidaankin nimetä temaattinen luenta, jota suoritettiin merkitsemällä teemoja tekstistä erilaisten värikoodien avulla. Keskeisimmät haastatteluissa esiintyvät teemat liittyivät lapsuuteen, päihteiden käyttöön, rikollisuuteen, mielenterveyteen, naisen asemaan, viimeiseen rikostuomioon sekä sen virittämään muutokseen.
Kirjasimme ylös myös haastatteluista tunnistamiamme elämänkulun katkoksia. Havaitsimme nopeasti, että viimeinen rikostuomio muodostaa kaikkien haastateltujen kertomuksissa katkoksen, joka suuntaa sitä, millä tavoin he positioivat menneisyyden itseään suhteessa nykyiseen tai mahdolliseen tulevaan itseensä. Useimmat naiset jäsensivät identiteettiään rikostuomion virittämän katkoksen kautta tehden selvää eroa menneen ja nykyisen minän välille.
Niinpä tarkensimme jo analyysin alkupuolella mielenkiintomme juuri tähän katkokseen sekä siihen, tulkitsevatko naiset identiteettinsä muuttuneen viimeisen rikostuomion myötä ja miten.
Analyysin toisena vaiheena toimi pienten kertomusten paikantaminen ja analyysi, joka tehtiin jokaiselle haastattelulle erikseen. Analyysia ohjasi pienten kertomusten lähestymistapa, jossa ihmisen minuuden ajatellaan rakentuvan vuorovaikutuksen välityksellä (Bamberg, 2011).
Näkökulma korostaa rikostaustaisten naisten henkilökohtaisia kokemuksia ja tulkintoja, jotka syntyvät vuorovaikutuksessa itsensä, kuulijan ja vallitsevien sosiaalisten normien eli yleistetyn toisen (Mead, 1962) kanssa. Kertoja käy keskustelua itsensä kanssa asettaen itsensä erilaisiin asemiin, josta käsin kerrottavaa maailmaa tarkastellaan. Analyysin mielenkiinnon kohteena ei näin ollen ollut vain se, mitä kerrotaan, vaan myös miten ja kenelle kerrotaan. (Korhonen &
Komulainen, 2019.)
Tunnistamamme pienet kertomukset jäsentyivät elämänkulun katkosten ympärille ja olivat pääosin aiemmin tunnistamiemme teemojen mukaisia. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimiva Bambergin (1997; 2011) positiointi- ja identiteettiteoria ohjasi haastattelusta paikannettujen pienten kertomusten analyysia. Havainnoimme, millä tavoin tutkittavat jäsensivät mennyttä ja nykyistä minäänsä sekä rakensivat identiteettiään löytämissämme pienissä tarinamuotoisissa kertomuksissa (Bamberg, 2011). Samanaikaisesti mielenkiinnon kohteina olivat, minkälaisia positioita päähenkilöt antavat itselleen elämänkulun eri vaiheissa ja millä tavalla viimeinen rikostuomio muokkaa päähenkilöiden ymmärrystä itsestään.
Analyysin viimeinen vaihe oli pienten kertomusten analyysin pohjalta tekemiemme havaintojen yhteen kokoaminen. Analyysiä oli tässä vaiheessa kertynyt yli 100 sivua, joten vaihe vaati aineiston äärelle pysähtymistä. Apuna käytimme erilaisia taulukoita, joihin kirjasimme eri haastatteluista löytämiämme yhteisiä tekijöitä. Vasta tässä vaiheessa huomiomme tarkentui juuri marginaalisuuden ja poikkeavuuden teemoihin. Havaitsimme, että ulkopuolisuuden kokemukset ovat läsnä kaikkien naisten kertomuksissa ja useimmat naiset jäsentävät identiteettiään marginaalisuuden ja poikkeavuuden näkökulmista käsin. Tämä näkökulma ohjasi meidät lopulta tarkastelemaan, asemoivatko rikostaustaiset naiset kertomuksissaan itsensä marginaaliin, minkälaisia minäpositioita he ottavat jäsentäessään marginaalista identiteettiään sekä millä tavoin viimeinen rikostuomio muokkaa naisten käsityksiä itsestään. Lopussa arvioimme kolmen ensimmäisen tutkimuskysymyksen sekä teoreettisesti raamitetun luennan perusteella sitä, voidaanko viimeistä rikostuomiota pitää naisten tulkintojen pohjalta elämänkulun kehityksellisenä siirtymänä.
5 Marginaalisuus rikostaustaisten naisten pienissä kertomuksissa
Taulukko 2. Marginaalisuutta luovat tekijät naisten kertomuksissa
Sinikka Vilma Birgitta Liisa Kaisa Hilma Kirsi- Kerttu
Titta Maija
Päihteet x x x x x x x x
Mielenterveysongelmat x x x x
Rikollisuus x x x x x x x
Asunnottomuus x x x x
Äitiys x x x x x x
Sukupuoli x x x x x x
Turvaton lapsuus x x x x x x
Heikko itsetunto x x x x
Yksin jääminen ja yksinäisyys
x x x x x x x
Traumaattiset tapahtumat
x x x x x x x x x
Rikostaustaiset naiset asemoivat itsensä marginaaliin useilla eri elämänalueilla ja liittävät omaan poikkeavuuteensa monenlaisia toisiinsa kytkeytyviä tekijöitä (taulukko 1). He peilaavat kerronnassaan itseään yhteiskunnan valtavirtaan ja tekevät näkyväksi omaa poikkeavuuttaan suhteessa normaalina pidettyyn. Naiset yhdistävät kerronnassaan normatiivisen mallitarinan mukaiseen elämänkulkuun raittiuden, oman kodin, perheen, työssä käymisen, vakaan mielenterveyden sekä sosiaalisen tukiverkoston, ja tekevät eroa näihin kuvatessaan elämänkulkuja, joissa osa tai kaikki näistä tekijöistä ovat puuttuneet. Naiset luonnehtivatkin itseään useiden erilaisten poikkeavuutta korostavien sosiaalisten kategorioiden kautta.
Birgitta ja Hilma ovat naisista ainoita, jotka eivät kuvaa rikollisuuteen ja sen alakulttuuriin liittyviä kokemuksia normaalista poikkeavan identiteetin rakentajina. Myös päihteet ja niihin liittyvät ongelmat näyttäytyvät Birgittaa lukuun ottamatta kaikkien rikostaustaisten naisten identiteetin tulkinnoissa marginaalisuutta tuottavana tekijänä. Päihdeongelmat ja rikollisuus eivät kuitenkaan näyttäydy naisten kertomuksissa muista elämän osa-alueista irrallisina, vaan ne kuvautuvat limittäin lukuisten muiden ulkopuolisuutta luovien tekijöiden kanssa. Erityisesti sukupuoli tulee naisten kertomuksissa esille kaksinkertaista marginaaliasemaa rakentavana tekijänä. Liisan, Kaisan, Hilman ja Maijan kertomuksissa marginaaliin positioituminen on sidoksissa erinäisiin mielenterveyden ongelmiin, jotka kaikkien naisten osalta kytkeytyvät myös päihteiden ongelmakäyttöön jossakin vaiheessa elämää. Valtaosa naisista tuo kertomuksissaan näkyväksi myös äitiyden ja päihteiden käytön välistä ristiriitaa sekä kokemuksiaan äitiyden tehtävässä epäonnistumisesta.
Useimmat naiset asemoivat itsensä marginaaliin myös lapsuutta koskevissa kertomuksissaan.
Sinikka, Vilma, Hilma ja Maija kuvaavat kertomuksissaan heikkoa itsetuntoaan sekä sen vaikutusta päihteiden käytön aloittamiseen ja sitä seuranneeseen elämänkulkuun. Tulkinnat heikosta itsetunnosta kytkeytyvät naisten kertomuksissa lapsuudessa koettuun vähättelyyn ja huonoon äitisuhteeseen. Lähes kaikkien naisten kertomuksista on luettavissa myös yksin jäämisen ja yksinäisyyden kokemuksia. Hilma ja Birgitta ovatkin naisista ainoita, jotka eivät suhteuta omaa identiteettiään lapsuuden aikaisiin ulkopuolisuuden kokemuksiin ja turvattomuuteen. Muiden naisten kertomuksissa marginaalisen identiteetin tulkinnat kuvautuvat jatkumona jo lapsuudessa omaksutulle kokemukselle omasta poikkeavuudesta. Kertomuksissaan he rakentavat marginaalisen identiteettinsä ajallista jatkuvuutta selittämällä ulkopuolisuuden kokemuksiaan lapsuudella.
Nykyisen minän jäsennykset kytkeytyvät naisten kertomuksissa myös menneisyydessä tapahtuneisiin traumaattisiin tapahtumiin, kuten läheisten menetyksiin, asunnottomuuteen sekä henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Myös oma rikosteko näyttäytyy useimpien
naisten kertomuksissa traumaattisena kokemuksena, josta puhuminen on vaikeaa. Traumaattiset kokemukset kuvautuvat kertomuksissa omaa marginaalisuutta ja erilaisuutta vahvistavina tekijöinä, jotka ovat kasvattaneet kuilua normaalina pidettyyn elämään.
5.1 Päihteiden käyttöä kuvaavat kertomukset
Päihteisiin liittyvät ongelmat näyttäytyvät Birgittaa lukuun ottamatta kaikkien rikostaustaisen naisten kertomuksissa marginaalisuuden kokemuksia luovana tekijänä. Päihdeongelmaisen sosiaalinen kategoria näyttäytyy kertomuksissa normaalista poikkeavana ja kategorian jäsenyydestä käydään neuvottelua monin eri tavoin. Maija (näyte 1) asemoi monien muiden naisten tapaan itsensä päihteiden käyttöä koskevassa kertomuksessaan marginaaliin. Hän rakentaa itsestään kuvaa yhteiskunnan valtavirrasta ulkopuolelle jääneenä ja sen normeista poikkeavana yksilönä.
Näyte 1. Maija:
1 Ei ja siitä seuras, mulla on ollu nuorest asti semmonen voimakas, on tänä päivänäkin vielä semmonen häpee omasta itestäni. Että on niinkun, tunnen hirveest semmost riittämättömyyttä ja aliarvioin itseäni.
2 Elikkä en oikeen niinku hyväksy itteänsä tämmösenä kun on sairauksiineen ja tälleen…
3 Mut on tää semmost matkantekoo ku pitää ajatella kuitenki et ei täst taaksepäin enää et niitä ei pysty muuttamaan…
4 Mä en tiedä, kyl mä koen niinku tälläkin, mä oon sisäistänyt tai mä oon jotenkin hirveen yksin. Vaikka mulla on ympärillä ihmisiä ja näin niin mun sisin on hirveen yksin.
5 Kyl mä turvaan niinku et rukous on semmonen tärkee asia. Mut sitä pitäis pitää yllä ja jatkaa et se on kyllä oikeesti tärkeä asia. – Joo koska on niin paljon tota elämässä ollut sitä valhetta ja epärehellisyyttä ja tämmöstä niinku… Tämmöstä niinku vastoin moraalii toiminu ja elänyt niin.
Kokemukset omasta ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta tulevat Maijan kertomuksessa hyvin näkyviksi. Hän kuvaa ”itsensä aliarviointia” (1), ”häpeää omasta itsestään” (1) sekä ”sisimpänsä yksinäisyyttä” (4). Poikkeavan kategorisaation omaksuminen näyttäytyy Maijan puheessa alistuvana tekona. Hän tuo ilmi omaa huonommuuttaan suhteessa normaalina ja moraalisesti hyväksyttävänä pidettyyn (5) ja luo kuvaa itsestään omissa silmissään epäonnistuneena yksilönä (1 ja 2). Maija luo kertomuksessaan kuvaa suhteellisen pysyvästä minästä tuodessaan esille jo nuorena alkaneita riittämättömyyden kokemuksiaan (1) sekä sitä kuinka mennyttä ei pysty enää muuttamaan (3).
Sinikan päihteiden käyttöä kuvaavassa kertomuksessa marginaalinen elämäntapa ei näyttäydy yksinomaan kielteisenä asiana. Hän kuvaa kertomuksessaan (näyte 2) päähenkilön omaehtoista hakeutumistaan marginaaliin.
Näyte 2. Sinikka:
1 Kyl mä oon aina ymmärtänyt sen, mutta josset sä tee sitä työtä ittes kanssa ensin ja tuu se oikee halu ja motivaatio ja tarpeeks nöyryys niin ei niistä lopetusyrityksist oo sit tullu vielä mitään, ku on viel niin nuori ja luulee olevansa kaikkivoipa.
2 Et mä oon aina ollut selvinpäin pitkään laitoksissa, mutta mä en oo tehnyt minkäänlaista elettä sitä kohti, että pitäisköhän niinkun lähtee opiskelemaan ja tehdä jotain muuta elämällä.
3 Et mä niinku olin niin rakastunut siihen päihdemaailmaan ja siihen alakulttuuriin, että mä en jotenkin sitä niinku..
4 Mä olin täysin sokee sille asialle, että tää on niinku kuolemaan johtava sairaus tää päihdesairaus et, ja varsinki nuorempana kävi tosi usein vahinkoja niinkun mun eräälle läheiselle kävikin sitten.
5 No kyllä mä menin entistä syvemmälle siihen päihdemaailmaan ja se, ne kuolemat, ihmisiä alko kuolemaan siinä kahenkympin kahenviiden välissä jo aika paljon.
6 Et se on tosi, sitä on tutkittukin et se on tosi riskialtis ikä koska sillon vielä jotenkin se käyttäminen on yleensä sellasta niinku vasta-alkanutta ja tosi niinku pahaa ja nuorena vielä niinku tulee tehtyä vähän niinku ehkä.. Luullaan et ollaan kuolemattomia ja ollaan silleen, tulee hirveen paljon semmosii vahinkokuolemia, semmosia turhia periaatteessa niinku kaikki huumekuolemat on toisaalta mut jos ymmärrätte mitä tarkotan että nuoret jotenkin, on sitten sitä biletystä ja tällasta vielä niinku..
7 Mut että emmä niinku, siis se oli merkittävä niinku silleen negatiivisessa mielessä että kyl mä siitä menin enemmän vielä syviin vesiin.
Sinikan kertomuksessa päihdemaailman alakulttuuri näyttäytyy tavoiteltavana asiana.
Kertomuksessa itsensä määrittäminen marginaaliin toimii vastapuheena normaalille tai vallitsevan normin mukaiselle, ja marginaaliseen elämäntapaan liitetään useita myönteisiä asioita.
Sinikka tekee marginaalisen elämäntavan tavoiteltavuutta näkyväksi hyvin suorinkin ilmauksin kuvatessaan ”rakkauttaan päihdemaailmaa kohtaan” (3) sekä kokemuksiaan omasta
”kaikkivoipaisuudestaan” (1) ja ”kuolemattomuudestaan” (6). Marginaalisen elämäntavan tavoiteltavuus ei kuitenkaan näyttäydy kerronnassa yksiselitteisenä. Sinikka käy kertomuksessaan neuvottelua marginaalin myönteisistä (1, 2 ja 6) ja kielteisistä (4, 5 ja 7) puolista ja luo vastakkainasettelua menneen ja nykyisen minänsä välille. Siinä, missä mennyt minä näyttäytyy marginaalista elämäntapaa ihannoivana ja marginaaliin omaehtoisesti hakeutuneena, sijoittuu nykyinen minä kerronnassa vahvemmin valtakulttuuriin.
Marginaaliin kuulumista tai poikkeavaa identiteettiä ei naisten päihteiden käyttöä kuvaavissa kertomuksissa hyväksytä itselle ehdoitta, vaan kategorian jäsenyydestä käydään neuvottelua monin tavoin. Yksi tapa on eron tekeminen päihteiden käyttäjien ja päihdeongelmaisten kategorioiden välille. Kaisa (näyte 3) sijoittaa itsensä päihteiden käyttöä koskevassa
kertomuksessaan päihteiden käyttäjän kategoriaan, mutta irtisanoutuu stereotyyppisestä päihdeongelmaisen kategoriasta ja sen ominaisuuksista.
Näyte 3. Kaisa:
1 Mutta tänä päivänä mä oon sikäli vähän huono esimerkki näissä graduissa kai että tota, ADHD-ihmisenä mä oon käyttänyt amfetamiinia ni mun pää selkis. Et eihän siinä normaali- ihmisellä niin käy.
2 Et näin kun mä olin amfetamiineissa niin vau! Onks nää näin selkeitä nää juna-aikataulut et mä en voinu niinku käsittää! Et se oli nalkki heti. Se oli välittömästi.
3 Ja en taas pitänyt, mä en voi sietää humalas ördäystä, en en en. Ei! Kun mä nuorena join ni ei mulla koskaan ollu krapulaa enkä mä sölkkää enkä mä horju et ei must nähny kuinka paljon mä, et jumalauta toi vetää vodkapullon tost noin vaan ni ei mitään, ei ja muistaa kaiken eikä oksenna. Ku muut oli jo kauhessa humalas voi herran jumala ei tommosten kans voi lähtee ees kapakkaan.
4 Että, se ei ollu uteliaisuutta et se vaan tuli ja se oli naps, samantien! Se oli, mä en osaa sitä sanoo mut mä olin et tää on mun juttu, se oli tässä et se oli ihan selkeetä.
5 Ja jos meen ravintolaan mulla on varmasti mukana amfetamiinia, sen mä oon sanonu ja sanon nytkin. Sit mä pystyn rentoutuu.
6 Mä olen taas vetäny, kyl mä oon kokeillu sit myös heroiiniin, voi vittu onpa hienoo! Tai hassiksen tai näitä ekstaasii, mut so,
7 Mä en missään tapaukses ihannoi, mä inhoon, mä en oo päihdehakuinen, sitä mä en oo missään tapaukses, mä inhoon yli kaiken.
8 Ja siin on myöskin iso ero heroiini-ihmisissä sikäli et jos olet päihdehakunen ja siin on sit viel lisäpointtina et haluutko sä olla päihdehakunen vai ootko sä pakotetusti sitä. Nää kaikki asiat vaikuttaa siihen et miten se sitten lutviutuu sun elämän kannalta. Ne jotka on pakotetusti sitä niin nehän on sit näitä tapauksia jotka kamppailee oman henkisyytensä
kanssa et ne käy katkoilla ja taas ne sortuu, et sitä rataa, juupas eipäs juupas eipäs juupas eipäs, sit näit jotka haluu on se tasanen tie sinne mustaan.
Kaisa luo kerronnassaan selvää vastakkainasettelua ADHD:ta sairastavien ihmisten ja ”normaali- ihmisten” välille kuvatessaan lääkinnällistä amfetamiinin käyttöään (näyte 3, rivi 1 ja 2). Hän tekee selvää eroa päihteiden hallitun käytön ja ongelmakäytön välille sijoittaen itsensä päihteiden käyttäjän kategoriaan, mutta irtisanoutuen kulttuurisesti tutusta päihdeongelmaisen kategoriasta (3), johon liittää päihteiden ”ihannoinnin” (7) ja ”päihdehakuisen käytön” (8). Sen sijaan hän kuvaa amfetamiinin ”selkiyttäneen pään” (1) ja parantaneen hänen toimintakykyään (2). Päihteiden ongelmakäyttöä Kaisa puolestaan kuvaa kierteeksi, jossa toistuvat ”katkolla käyminen” ja
”sortuminen” (8). Hän korostaa poikkeavuuttaan ja rakentaa moraalista järjestystä myös tuomitsemalla ”humalassa ördäyksen” (rivi 3). Vastakkainasettelun kautta hänen voidaan katsoa rakentavan moraalista identiteettiä itselleen sekä pyrkivän tekemään ymmärrettäväksi omaa päihteiden käyttöään ja mennyttä minäänsä.
Myös päihdeongelman ja äitiyden yhteensovittaminen on teema, joka on luettavissa useiden naisten kertomuksista. Maija kuvaa kertomuksessaan muutostaan päihteettömästä äidistä päihteitä käyttäväksi äidiksi (näyte 4).
Näyte 4. Maija:
1 Joo siin on paljon siin lapsuusaikana että se juominen oli lapsen syntymän jälkeen ihan asioissa jonkun aikaa mut pikku hiljaa se sit taas tuli näkyviin siinä tota varmaan kahen vuoden iässä.
2 Kyl se on hirveetä, mut se rakkaus on kuitenkin niin syvä.
3 Ja kyl mä muistelen et mä jossain vaihees toivoin, toivoin oikeesti, ois ihana ku sais monta lasta niinku.. perheen.
4 Lapsen isän kanssa meil oli semmonen suhde et ei se ollu mun puolelta kyllä sanotaanko semmonen rakkausliitto. Et hän oli turvallinen ja luotettava ihminen ja turvattomuuden tunteesta mä oon kärsiny tai se on ollut mun elämässä aika paljon, ja pelkotiloja ja ahdistus on ollut aika voimakas.
Maija tuo kertomuksessaan näkyväksi äidin ja päihdeongelmaisen sosiaalisten kategorioiden välisen konfliktin kuvatessaan äidin rakkauden olevan tilanteen hirveydestä huolimatta syvää (2).
Maija kuvaa konfliktoituvaa ryhmäjäsenyyttä määrittäessään itseään samanaikaisesti näiden kahden ristiriidassa olevan kategorian avulla. Hän luo kuvaa myös menetetystä minästä kertoessaan haaveestaan isosta perheestä, jonka saamista ei enää näe mahdollisena (3). Samalla hän ilmentää äitiyden normatiivista mallitarinaa, johon ei itse samaistu.
Maijan tavoin myös Sinikka kuvaa kertomuksessaan (näyte 5) äitiyden ja päihteiden käytön välistä ristiriitaa sekä omaa kyvyttömyyttään kantaa äitiyden tuomaa vastuuta (1 ja 5).
Näyte 5. Sinikka:
1 Et mä en ensinnäkään luottanut pätkääkään itseeni et mä selviin tästä äitiydestä, mul ei ollut siihen minkäänlaisii niinku, avaimia, ja kaikki tapahtuu niinku näin.
2 Et kyl mä sanon et mä koin niin isoo vääryyttä niinku jotenkin ja hirveetä epäonnee näis lapsiasioissa et ite oli täysin kyvytön olee yksin, sehän on ollut mulle aina iso ongelma et mä oon aina yrittänyt kasvaa jotain miestä tai henkilöä pitkin itseeni
3 Mutta tota, joo että niinku sellanen juttu että sit vanhin lapsi huostaanotettiin ja mäkin sitten löin hanskat tiskiin ja äiti sitten aika nopeesti haki sen tytön tuolta eräästä lastenkodista.
4 Kyl mä kävin vanhinta lasta hoitamas vauvana mut ei mun edes vaikka mulle näytettin sitä lasta ni mä aloin kato vetää vaan kahta kauheemmin kato noissa itsesyytöksissä et oli niinku hylänny
5 et mä oon niinku huomannu niinku muidenkin noiden naiskäyttäjien kohdalla sen että tehdään se lapsi kun ollaan niinku siinä vaiheessa et ollaan aivan kyvyttömiä ottamaan sitä ja ottamaan sitä vastuuta, se on niin iso elämänmuutos ja vastuu, sit menetetään se aika niinku, jotku ihan suoraan synnäriltä jo ja jotkut niinku elää jossain kaksoiselämässä jonkun vuoden kunnes se kulissi kaatuu ja ruvetaan sitten käyttämään siihen kun ei pystytä kohtaamaan itteään,
6 mä en pysynyt niinkun selvinpäin olemaan niinku ja ajattelemaan.
Sinikan kerronnassa lapsen syntymä näyttäytyy elämänkulun katkoksena, joka virittää motivaatiota muutokseen ja päihteettömään elämään, mutta jonka vaatimuksiin hän ei kykene vastaamaan. Sinikka tekee näkyväksi omaa epävarmuuttaan ja kyvyttömyyttään kantaa äitiyden vastuuta kuvatessaan, ”ettei hänellä ollut minkäänlaisia avaimia äitiydestä selviämiseen” (1) sekä ilmentää kokemustaan kategorian jäsenyydessä epäonnistumista kuvatessaan lapsensa huostaanottoa (3) ja sitä seuranneita itsesyytöksiä (4). Näin tehdessään Sinikka luo kuvaa päähenkilöstä yhteiskunnan normatiivisesta mallitarinasta poikkeavana äitinä. Poikkeavan itsekategorisaation tuottaminen näyttäytyy kertomuksessa alistuvana tekona: kertoja hyödyntää kulttuurisesti negatiiviseksi poikkeavuudeksi määrittyvän ryhmän jäsenyyttä itsensä tuomitsemiseen. Toisaalta Sinikka siirtää vastuuta yhteiskunnalle ilmaistessaan kokeneensa ”isoa vääryyttä” ja ”hirveää epäonnea” (2) lapsiasioissa ja sijoittaa näin itsensä olosuhteiden uhrin asemaan (5).
Sinikka tekee ymmärrettäväksi, oikeuttaa ja puolustaa myös päihteiden käyttöään lapsen huostaanotolla (3) ja lapsen menettämisen aiheuttamilla syyllisyyden tunteilla (4 ja 5). Päihteiden käyttö näyttäytyy Sinikan kerronnassa keinona selviytyä menetyksen aiheuttamasta tuskasta. Hän kuvaa ”itsen kohtaamisen” (5) ja ”selvinpäin olemisen” (6) vaikeutta lapsen menetyksen jälkeen ja tekee valintojaan ymmärrettäväksi rinnastamalla itsensä muihin naiskäyttäjiin.
