T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2 77 tisestä retoriikasta on tullut arki-
päiväistä, jopa siihen mittaan, et- tä feminismin on ajateltu käyneen tarpeettomaksi. Kaipaavatko tytöt tutkijoiden apua ja rakentuuko tyt- tötutkimus jo lähtökohdissaan ole- tukselle, että tytöt tarvitsevat jon- kinlaista pelastajaa? Eivät ehkä tar- vitse, mutta ehkä tutkijoitakaan ei motivoi tutkittavien emansipoimi- nen. Tyttöjä ei yritetä hoivata tai korjata, vaan ennemminkin kuun- nella ja ymmärtää, mistä tyttöjen kokemuksissa on kysymys. Se, mi- ten tyttöjen odotukset ja tutkijan luomat konstruktiot näissä todel- lisuuksissa kohtaavat, on tyttötut- kimuksen perustavia kysymyksiä – tätä problematiikkaa teoksessa kiinnostavasti puretaankin.
Kirja pitää lupauksensa ja tar- joaa yleisesityksen siitä, mitä suo- malainen tyttötutkimus on, mis- tä se hakee vaikutteita ja miten si- tä tehdään. Tyttötutkimus on tär- keä tyttöjen elämänkokemusten, tyttönä olemisen ja elämisen tapo- jen esiin nostajana. Paikoin kirjan kieli on koukeroista. Koska teos on tarkoitettu myös oppikirjaksi, teks- tiä olisi voinut tässä tarkoituksessa vielä editoida. Paikoitellen myös trendikkäät ilmaisut häiritsevät, kun asiat alkavat toistuvasti ”kiin- nittyä” tai ”olla läsnä”. Minun on vaikea asettua opiskelijoitteni ase- maan, mutta muutamassa kohdas- sa yritin, esimerkiksi siinä, kun
”[v]älillisen vallan lisääminen kyt- keytyy erilaisten tyttöyttä rakenta- vien kontekstuaalisten ehtojen tut- kimiseen”. Kirjan viimeisessä ar- tikkelissa puhuttelu muuttuu, lu- kija hiukan hämmentyy ja jää miettimään, keitä ovat tekstin ”me”.
Artikkelin tyyli poikkeaa kirjan ko- konaisuudesta ja sävy muuttuu ko- rostuneen opettavaiseksi.
Entäs tytöt? Tyttötutkimus on lähtenyt reippaasti kysymään, mi- ten tyttöjen omat näkökulmat muuttavat tulkintoja tutkimusken- tästä. Tälle orientaatiolle kirja ra- kentuu ja antaa tyttötutkimuksesta kiinnostuneille paljon ajateltavaa.
Tyttökulttuureja analysoimalla on mahdollista oivaltaa, millä tavoin laajemmat kulttuuriset ja yhteis- kunnalliset käsitykset sukupuolis- ta elävät arjen käytännöissä ja tule- vat aina uudelleen tuotetuiksi.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti ja yliopistonlehtori.
Media ja kansalaiset Venäjää kuvaamassa
Markku Lonkila Lotta Lounasmeri (toim.):
Näin naapurissa. Median ja kansalaisten Venäjä-kuvat.
Vastapaino 2011.
Suomalaisen median ja kansa- laisten Venäjä-kuva on tunnetus- ti varsin latautunut ja siihen liit- tyy monia stereotypioita, joilla on taipumus aktivoitua naapuris- ta julkaistavien – usein negatiivis- ten – uutisten myötä. Yhä useam- pi voi verrata näitä stereotypioita omiin kokemuksiinsa, jotka voi- vat perustua esimerkiksi kauppa- kumppanuuteen, turismiin, ystä- vyyteen tai perhesiteisiin. Jokai- nen voi myös halutessaan kiitää muutamassa tunnissa junalla Pie- tariin päivittämään omaa Venäjä- kuvaansa.
Suomalainen media on ollut aktiivisesti mukana Venäjä-ku- van rakentamisessa, sillä Neuvos- toliiton ja Venäjän tapahtumia on
seurattu ja seurataan Suomessa to- dennäköisesti intensiivisemmin kuin useimmissa muissa Euroo- pan maissa. Meillä on myös kou- rallinen Venäjän oloihin hyvin pe- rehtyneitä journalisteja, jotka tun- tevat maan ja kulttuurin sekä toi- mivat aktiivisesti perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa.
Näin naapurista. Median ja kan- salaisten Venäjä-kuvat luotaa tä- tä median ja kansalaisten Venäjä- suhdetta analysoiden pääasiassa lä- hihistorian tapahtumien uutisoin- tia ja siitä käytyä keskustelua.
Johdannosta ja kahdeksasta ar- tikkelista koostuva kokoelma on jaettu kolmeen osaan. Näistä en- simmäisessä tarkastellaan Venäjä- kuvan rakentumista ja muuttumis- ta sekä journalismissa että kansa- laiskeskustelussa. Sanna Ojajärvi ja Sanna Valtonen analysoivat laajas- sa artikkelissaan Venäjää koskevan kirjoittelun teemoja käyttäen ai- neistonaan lehtitekstejä, päätoimit- tajien ja toimituspäälliköiden haas- tatteluja sekä lehtien verkkosivuilla ja valikoiduilla verkkofoorumeilla käytyä kansalaiskeskustelua. Lotta Lounasmeri tutkii Neuvostoliiton kuvaa suomalaisessa julkisuudessa Tšekkoslovakian miehityksestä Ja- najevin juntan vallankaappausyri- tykseen vuonna 1991. Lounasme- ren tapaustutkimuksiin perustuva artikkeli sisältää myös päätoimit- tajahaastatteluja, joissa nämä ku- vaavat muun muassa suomalaisen lehdistön itsesensuurin käytäntö- jä. Poliittisesta taustasta riippu- matta kaikki päätoimittajat jakavat näkemyksen, jonka mukaan kriit- tisellä kirjoittelulla ei ollut sellaista itseisarvoa, joka olisi ylittänyt Suo- men poliittiset ja taloudelliset edut.
Pentti Raittila erittelee ”taval- listen suomalaisten” Venäjä-kuvan
78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2
kehitystä vuosina 1989–2011. Hä- nen mukaansa kuva on murrosvai- heessa, jossa sekoittuvat sekä venä- läisyyden arkipäiväistyminen että siihen yhä liittyvä mystisyys ja ou- tous. Kirjoittajan mukaan kaikkia suomalaisia koskevan Venäjä-ku- van sijaan suomalaisessa kulttuu- rissa elää ristiriitaisia ajatusmalle- ja, jotka voivat ajankohtaistua päi- vänpoliittisten tapahtumien poh- jalta. Yksi näistä ajatusmalleista on venäläisvastaisuus, jossa Raittilan mukaan limittyvät syväkulttuuri- nen ryssäviha sekä yleinen toiseu- den ja erilaisuuden torjunta.
Kirjan toisessa osassa Jukka Pietiläinen vertaa ulkomaanuutis- ten antamaa kuvaa Venäjästä Ruot- sin, Viron, Saksan, Yhdysvaltojen ja Kiinan uutisointiin. Katja Koik- kalainen analysoi talousjournalis- min Venäjä-kuvaa ja Camilla Haa- visto kirjoittaa venäläistaustaisten lääkäreiden käsittelystä mediassa.
Haaviston artikkelin otsikointi kel- paisi oppitunniksi siitä, miten luki- ja houkutellaan tutustumaan asial- liseen tutkimukseen räikeiden ste- reotypioiden avulla (”Syrjäseudun pelastajia vai Hemohess-kauppaajia – Venäläistaustaiset lääkärit medi- assa ja verkon keskustelupalstoilla”).
Kirjan kolmannessa osassa tuo- daan tarkasteluun mukaan his- toriallinen ja turvallisuuspoliitti- nen näkökulma. Markku Kangas- puro pohtii talvisotatulkintojen muutosta eri vuosikymmeninä.
Hän kyseenalaistaa väitteen, jon- ka mukaan suomettuminen olisi vaikuttanut merkittävästi Helsin- gin Sanomien kuvaan talvisodas- ta ja Neuvostoliitosta. Kangaspu- ron mukaan suomettumisen ajan loppuminen ei nostanut esiin mer- kittävästi uusia tulkintoja vaan pi- kemminkin vahvisti olemassa ole-
via. Suurin ero aiempaan oli ”tal- visodan opetuksia” koskevan elementin sekä siihen liittyvän ys- tävyyden ja luottamuksen vahvis- tamisen tarpeen tipahtaminen pois tulkintojen joukosta.
Heikki Heikkilä ja Sanna Valto- nen erittelevät Georgian ja Venäjän välisen sodan tulkintoja Suomen, Puolan, Ruotsin, Saksan ja Viron mediassa vuonna 2008. Heikkilän ja Valtosen analyysi tuo esiin muun muassa suomalaisten asiantuntijoi- den jakautumisen sodan kommen- toinnissa. ”Idäntutkijoiden” Venä- jää ymmärtävää ja varovaisempaa roolia vastaan asettuivat maanpuo- lustuskorkeakoulun tutkijat, joiden turvallisuuspoliittinen argumen- tointi oli myönteisempää Geor giaa kohtaan.
Kaiken kaikkiaan kirja antaa rikkaan ja moniaineksisen kuvan suomalaisen journalismin ja kan- salaiskeskustelun Venäjä-kuvan muutoksista. Jälkimmäisessä näyt- täisivät historialliset ja emotionaa- liset syvärakenteet pulpahtavan helpommin pinnalle kuin journa- lismissa, jonka agendassa Lounas- meri aistii ”positiivisen otteen” li- säksi jonkinlaista neutraloinnin sävyä. Lounasmeri toivoo journa- lismilta syvällisempää ja rehelli- sempää Venäjän ymmärtämistä, mutta jättää auki sen, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa.
Suomalaisen median Venäjä- kuvan murrokseen liittyy lisäksi kaksi muuta, osittain samanaikais- ta kehityskulkua: koko suomalai- sen globalisoituvan ja digitalisoi- tuvan median sekä sitä analysoi- van tutkimuksen murrokset. Yksi kirjan ansioista onkin se, että verk- kokeskustelut on otettu mukaan useassa analyysissa. Kun verkko ja sosiaalinen media ovat nousseet
haastamaan perinteistä uutisointia (sekä mahdollisesti myös Helsin- gin Sanomien dominoivaa roolia suomalaisessa keskustelussa), tut- kimuksen on kehitettävä uusia ta- poja kerätä ja analysoida tätä ma- teriaalia.
Jatkotutkimus edellyttää kui- tenkin muun muassa ”verkko- keskustelun” käsitteen tarkem- paa pohtimista. Voidaanko lehtien verkkosivuja tai sosiaalisen median eri lajeja (blogit, Facebook, Twitter, Youtube yms.) analysoida samoilla metodeilla? Mikä on järkevin tapa kerätä verkkokeskustelua koskevia aineistoja? Miten traditionaalisen ja sosiaalisen median väliset linkit ja luupit (esim. uutisten kierrättä- minen) rakentuvat ja vaikuttavat?
Lounasmeren ansiokas artikke- li suomalaisen lehdistön itsesen- suurin käytännöistä nostaa esiin myös toiveen nykypäivän journa- lismin vinoutumia koskevalle ana- lyysille – liittyivätpä ne sitten Venä- jään, Kiinaan, Euroopan unioniin tai muihin maihin ja teemoihin.
Mitä ovat ne suomalaisen keskus- telun vinoutumat, joiden itsestään- selvyyttä ihmetellään kolmenkym- menen vuoden päästä?
Näihin kysymyksiin kirja ei vas- taa eikä se ole sen tavoitteenakaan.
Mutta empiiristen, Venäjää koski- en tutkimustulosten ohella se virit- tää monia uusia tutkimuskysymyk- siä, mikä on yksi hyvän tutkimuk- sen tunnusmerkeistä.
Kirjoittaja on dosentti, joka työskente- lee Helsingin yliopiston Sosiaalitietei- den laitoksella.
