PREKAARIN ARJEN AKSELIT: AIKA, TILA, TULO JA IHMISSUHTEET
Anna Nieminen Pro gradu- tutkielma Sosiologia Yhteiskunta- ja kauppatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Lokakuu 2018
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Anna Nieminen Työn nimi
Prekaarin arjen akselit: aika, tila, tulo ja ihmissuhteet Oppiaine
Sosiologia
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Leena Koski Aika
Lokakuu 2018 Sivumäärä
70 Tiivistelmä – Abstract
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan työelämän murrosta ja siirtymistä uuteen työhön. Tarkemmin ottaen, tutkimusaihe pureutuu prekarisaatioon ja sen mukanaan tuomiin lieveilmiöihin. Prekarisaatiolla tarkoitetaan epävarmuutta, häilyvyyttä ja väliaikaisuutta. Työn lisäksi myös elämän muut osa-alueet voivat prekarisoitua.
Tässä tutkielmassa tarkastellaan nimenomaan prekaaria arkea.
Tutkielmassa on haastateltu kolmea pätkätöiden tekijää, ja työssä tarkastellaan heidän kokemuksiaan prekaarista arjesta sekä elämän rakentumisesta näissä olosuhteissa. Tutkielman aineisto koostuu henkilöhaastatteluista, kenttätyöstä ja kirjallisista havainnointipäiväkirjoista, joita haastateltavat itse täyttivät. Tämä työ on toteutettu etnografisena tutkimuksena, johon sisältyy tapaustutkimus.
Haastattelujen perusteella aineisto on jaettu neljään eri pääluokkaan, joita ovat aika, tila, tulo ja ihmissuhteet. Näissä pääluokissa prekaari arki tiivistyy hyvin ja epävarman työelämän heijastelemia muutoksia voidaan tarkastella näiden esiintyminen alla.
Vaikka prekaari arki on muuttuvaa ja silpputöiden ohjailemaa, niin silti haastatellut löysivät siitä monia valinnanpaikkoja ja vapauksia tehdä arjesta oman näköistä.
Erilaiset pätkä-, silppu- ja projektityöt koettiin uuvuttavina ja stressaavina mutta toisaalta niiden kanssa oltiin opittu elämään. Prekaarin arjen järjestelyt kulkivat käsi kädessä vaihtelevien työolojen mukaan, mutta yhtä lailla työtä ja työaikoja muuteltiin vastaamaan omaa arkea ja arvostuksia.
Asiasanat
prekarisaatio, työ, arki, uusi työ, epävarmuus
Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
1 JOHDANTO ... 1
2 MUUTOS: PREKARISAATIO ... 3
2.1 Elämän epävarmuus ja arjen pirstaloituminen ... 3
2.2 Uusi työ ... 6
2.3 Työ- ja vapaa-ajan hämärtyminen ... 8
2.4 Prekarisaatio käsitteiden alkuperä ja kansainvälinen kytkös ... 9
2.5 Mitä on prekarisaatio?... 9
3 MERKITTÄVÄ ARKI ... 12
3.1 Arki ihmisten elämässä ... 12
3.2 Työn merkitys arjessa ... 13
3.3 (Työ)ajan kaupallistuminen ... 15
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN JA METODOLOGISET VALINNAT ... 17
4.1 Tutkimustehtävä ... 17
4.2 Metodologiset valinnat ... 17
4.3 Aineisto ja aineiston analyysi ... 21
5 PREKAARIN ARJEN AKSELIT; AIKA, TILA, TULO JA IHMISSUHTEET ... 28
5.1 Aika ... 28
5.2 Tila ... 33
5.3 Tulo ... 39
5.4 Ihmissuhteet ... 44
6 PREKAARI TOIMIJANA ... 50
6.1 Myönteinen vapauden tunne ... 51
6.2 Prekaarin arjen järjestäminen ... 53
6.3 Omat valinnat ... 57
7 LOPPULUKU ... 65
8 LÄHTEET ... 67
1 JOHDANTO
Tämä pro gradu -tutkielma paikantuu työn sosiologian ja työelämän tutkimuksen kentälle.
Eräänlaisen kipinän työn sosiologian alueelle sain, kun tein kandidaatin tutkielmaa työn feminisoitumisesta. Kandidaatin tutkielman teoriakirjallisuutta lukiessani havaitsin, kuinka työ tuntuu lävistävän koko ihmisen elämänkaaren. Halusin lähteä tutkimaan lisää työn merkityksiä ihmisen arjessa ja elämässä. Näin pro gradu tutkielmani aihe lopulta fokusoitui prekarisaatioon ja sen mukanaan tuomiin lieveilmiöihin.
Modernin palkkatyöyhteiskunnan muutos ja sitä kautta tapahtuva työn epävarmuuden lisääntyminen, sekä työsuhteiden monimuotoistuminen osuvat suoraan yksilön arjen valintoihin sekä mahdollisuuksiin järjestää elämää. Puhuttaessa perinteisestä hyvinvointiyhteiskunnasta työn merkitys sen ylläpitäjänä tuntuu merkittävältä.
Vakinaiset ja pitkäkestoiset työsuhteet, sekä taloudellinen kasvu ovat olleet merkittävässä asemassa luomassa ajatusta suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.
Hyvinvointiyhteiskunnan ajatus alkaa kuitenkin rakoilla, kun yhtenäiskulttuuri heikkenee, samalla ihmisten halu vaikuttaa ja osallistua sen ylläpitoon vähenee.
Hyvinvointivaltio kärsii tästä ja alkaa pikkuhiljaa menettää legitimiteettiään, etenkin jos yksilöillä on syytä uskoa, että muut tavoittelevat vain omia etujaan. (Jokinen ym. 2006, 134-135.) Tempoilevilla työmarkkinoilla ihmisten välinen kilpailu työpaikoista kiristyy.
Erilaiset pätkä- ja silpputyöt ovat ottaneet paikkansa yleisinä työn muotoina.
Työntekijöiden on oltava jatkuvasti valmiina ja pidettävä yllä oman aseman ja työpaikan tarkkailua.
Vakituista työtä eli niin sanottua toistaiseksi voimassa olevaa sopimusta, voidaan pitää edelleen työn normina. Työmarkkinoilla tapahtuva kuplinta ja ongelmat eivät rajoitu ainoastaan pätkätöiden luvattomaan ketjuttamiseen. Määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisen lisäksi, huomiota tulisi kiinnittää myös muunlaisiin työelämän ongelmiin.
Esimerkiksi muuttuvilla työmarkkinoilla tarvittaisiin lisää uudenlaisia oikeuksia erilaisille työntekijäryhmille. Erilaisten pätkä- silppu- ja projektityöntekijöiden määrä kasvaa, jolloin perinteiset työntekijää suojaavat tukitoimet eivät enää riitä. Niin sanotut epätyypilliset työsuhteet eivät olekaan enää poikkeus, vaan pikemminkin normaalitila 2000-luvulla. (Korhonen ym. 2009, 33-34.)
Nyky-yhteiskunnan prekariaatti on turvattomassa asemassa monella tavalla. Sen lisäksi, että turvaa on vaikea hakea alati muuttuvista työmarkkinoista, on myös elettävä yhteiskunnassa, jossa paikallisyhteisöt tarjoavat yhä heikommin suojaa. Itsenäiset organisointikyvyt ovat arvossa arvaamattomassa, ja yksin selviytymisen henki on vahva.
(Korhonen ym. 2009, 49.) Julkunen (2008, 19) kuvaa vanhaa ja uutta työtä vastinpareilla suojattu-prekaari joista jälkimmäinen kuvaa uutta työtä. Tokikaan vastakkainasettelu ei voi olla täysin suoraviivainen ja muuttumaton, mutta ajatuksena nyky-yhteiskunnan prekarisaatio ja prekarisaation aiheuttamat elämän epäjärjestykset tuntuvat tutkielman arvoiselta kohteelta.
Näin ollen haluan tässä pro gradu tutkielmassa lähestyä prekareeja työn tekijöitä ja tarkastella heidän kertomiaan kokemuksia. Lisäksi toivon kuulevani avoimia ajatuksia epävarmasta työstä, ja etenkin siitä, miten se ohjailee arkea tai sulkee jotain mahdollisesti pois? Ajattelin, että parhaiten vastauksia aihepiiriin saan kysymällä asioista suoraan niiltä henkilöiltä jotka elävät siinä prekaarissa arjessa. Pyrin selvittämään näitä aiheita tässä tapaustutkimuksessa, joka on toteutettu etnografisin keinoin.
2 MUUTOS: PREKARISAATIO
Tässä luvussa tarkastellaan palkkatyössä tapahtuneita muutoksia. Kiinnitän huomiota työn ja elämän haurastumiseen, jota voidaan kutsua prekarisaatioksi. Työelämän muutokset ja epävarmuuden lisääntyminen aiheuttavat jatkuvaa liikettä ihmisten elämään. Myös työ itsessään on muuttunut, käsittelen tässä luvussa uutta työtä ja sen mukanaan tuomia vaihteluita. Työssä tapahtuvat muutokset eivät ole oleellisia ainoastaan työelämässä, vaan myös arjen rakenteet rispaantuvat muutoksien myötä.
2.1 Elämän epävarmuus ja arjen pirstaloituminen
Prekarisaatio tuottaa ryhmän ihmisiä jotka joutuvat työskentelemään, sekä elämään epävarmoissa oloissa. Prekariaatille on tyypillistä työskennellä lyhyissä, epävarmoissa ja projektiluontoisissa työtehtävissä. Epävarmat työsuhteet aiheuttavat taas toimeentulon arvaamattomuutta sekä horjuttavat uskoa taloudellisesta pärjäämisestä. Toisaalta on huomionarvoista, että prekariaatit eivät ole homogeeninen ryhmä, jonka kokemukset epävarmuudesta olisivat aina samanlaiset. (Korhonen ym. 2009, 11-15.) Sutela ja Lehto (2006, 24) esittävät kuitenkin, että koska määräaikaiset työsuhteet ovat lisääntyneet, se aiheuttaa sen, että yhä harvemmin työsuhteen määräaikaisuus on työntekijän toive.
Erilaiset pätkä- ja silpputyöt ovat tänä päivänä niin yleisiä, että välttämättä yli vuoden kestäviä pätkätöitä ei enää edes mielletä erityisen lyhyiksi työsuhteiksi. Monet kokevat yli vuoden pituisen työn jo niin hyväksi saavutukseksi, että elämän suunnittelu näinkin pitkällä tähtäimellä tuntuu suurelta helpotukselta. (Korhonen ym. 2009, 9.) Tuntuu kuitenkin pidemmän päälle kestämättömältä ajatukselta, että elämää voisi suunnitella vain vuodeksi eteenpäin. Toisaalta, omassa tutkimusaineistossani oli myös merkkejä siitä, että pätkätyöläiset ovat tottuneet lyhyen aikavälin suunnitelmiin vaikkakin vakaammista työurista haaveiltiin myös. Lyhyillä työsuhteilla oli erilainen merkitys vielä 1970-luvulla.
Niitä voitiin pitää ”ensiaskeleina työelämään” sen sijaan, että tänä päivänä pätkätöissä työskentelevät myös liki eläkeikäiset (Korhonen ym. 2009, 51).
Prekarisaation lieveilmiöitä voidaan lukea muualtakin kuin itsestään työstä. Työ prekarisoituu, mutta lisäksi myös muut elämänalueet kuten perhe ja vapaa-aika haurastuvat. Prekaarisuuden voidaankin sanoa määrittävän koko elämän prosessia.
(Precarias a la deriva 2009, 219.) Angela Mitropoulos toteaakin kirjoittamassaan artikkelissa ”Precari-us?”, että termi prekariaatti on itsessään myös prekaari. Näin voidaan väittää, koska prekaari määrittelee kohteensa vain osittain. Prekaari-termistä muodostuu myös itsensä kanssa ristiriidassa olevia ja kokonaisuudessaan prekaareja strategioita. ( Angela Mitropoulos 2005, sit. Berardi 2006, 72.) Työttömyyden ja irtisanomisen uhan lisäksi epävarmuutta elämässä lisäävät myös muut tekijät.
Suomalaisen työolotutkimuksen mukaan, epävarmuutta aiheuttaa erityisesti pelko työn vaatimusten kasvamisesta voittamattomaksi, sekä ennakoimattomat muutokset. (Lehto &
Sutela 2004,116.)
Huolimatta siitä, että prekaarisuus voidaan nähdä yhteiskunnallisena ilmiönä, moni yksilö kokee omat epävarmuuden mukanaan tuomat ongelmat henkilökohtaisina epäonnistumisina. Viimeisillä voimilla työtäänkin tekevät saattavat syyllistää tilanteesta vain itseään, ja tuntea, että muilla ihmisillä ei ole samanlaisia tai yhtä vakavia ongelmia.
Ilmiön laajuudesta huolimatta ongelmat voivat tuntua yksilöllisiltä. Ajankäyttöongelmat, työsuhdeongelmat, projektityöt ja niin edelleen vaikuttavat poikkeuksellisuudessaan niin vaikeilta, etteivät muut ihmiset voi ymmärtää niitä. Suomessa prekariaattiliike − johon voitaisiin lukea vuoden 2006 vapun EuroMayDay-mielenosoitus, ja sen yhteydessä olleet liikehdinnät − ei ole kuitenkaan onnistunut luomaan sosiaalista pysyvää tilaa jossa keskustelu prekarisaatiosta olisi luontevaa. (Hoivaajien kapina 2009, 8-9.)
Julkunen (2008, 117) toteaa kuinka turvallisuuden ja varmuuden kaipuu liittyy arkisiin asioihin. Useimpien elämässä on kyse arjen selviytymisestä; rahariippuvaisena töiden hoitamisesta, itsensä sekä lasten elättämisestä, asumisesta ja toimeentulosta. Mielessä pyörivät ajatukset myös siitä, mitä seuraavaksi saattaa tapahtua, aiheuttavat huolta ihmisten elämään. Epäjatkuvuudessa eläminen luo epävarmuutta ja nakertaa työssä jaksamista. Jatkuva tutustuminen esimerkiksi uusiin työympäristöihin, projekteihin ja organisaatiorakenteisiin väsyttää työntekijää, kun samalla tulevaisuuden suunnittelu käy mahdottomaksi. (Aro 2006, 64.)
Prekaarisuuden uhatessa perhe-instituutiota se uhkaa myös yhteiskunnallista vakautta (General Intellect 2008, 54). Työntekijöiden joustovaatimusten lisäksi joustavuutta tarvittaisiin myös erilaisilta yhteiskunnan rakenteilta. Esimerkiksi nykyinen päivähoitojärjestelmä vastaa huonosti erilaisten silpputöiden tekijöiden tarpeisiin.
Ongelmia tuottaa esimerkiksi se, että äkkinäisen työttömyysjakson alkaessa pätkätyöläinen voi joutua maksamaan päiväkotimaksua siltäkin ajalta, jolloin lapsi ei edes ole hoidossa. Prekariaatin tarpeita voisi palvella paremmin järjestelmä jossa puolipäiväisen ja kokopäiväisen hoidon järjestäminen olisi yksinkertaisempaa.
(Korhonen ym. 2009, 86.) Myös vuoropäiväkoti järjestelmä on itsessään jäykkä, vuoropäiväkodit pullistelevat lapsia ja vuoropäiväkotiin pääsemisen kriteerit voivat olla niin tarkat, että epäsäännöllisiä vuoroja tekevillä vanhemmilla pääsy päiväkotiin kuitenkin estyy.
Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa tutkimusryhmä kiinnittää huomiota oleellisiin kysymyksiin tutkiessaan ihmisten arjen rakentumista ja rakentamista. Tutkimusryhmä tarkastelee kuinka yksilöt raivaavat omaa tilaa kieltäytyen alistumasta ulkoa tuleviin vaatimuksiin ja muutoksiin. Samalla he kohdistavat katseena keinoihin luoda maailmaa, sekä jokapäiväisiin tekoihin, joissa tavoitellaan yhdyssiteitä ympäristöön ja toisiinsa.
(”Yrittäkää edes!” Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa 2011, 9.) Tutkimusryhmä käsittää prekarisaation laaja-alaisena tilanteena, jossa peruskysymykset ihmislajista ja ihmiselämästä nousevat esille. He kysyvät kuinka prekaarissa tilanteessa rakennetaan vakautta ja tulevaisuutta, kuinka selvitään hengissä, tai mistä löydetään turvapaikka edes hetkeksi? (”Yrittäkää edes!” Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa 2011, 7.)
Arkielämän jatkuvuus on yksi arjen ominaisista piirteistä. Elämä kuluu kutakuinkin samalla tavalla päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. (Kasvio 2011, 211.) Entäpä jos prekaarit työolot aiheuttavatkin sen, että seuraava päivä tai kuukausi ei ole ennakoitavissa? Keskeinen työelämässä tapahtuva kehityssuunta onkin työhön liittyvien epävarmuuksien kasvaminen. Yhä suurempi osa teollisuusmaiden työikäisistä ihmisistä työskentelee erilaisissa määräaikaisissa projekteissa. Myöskään niin sanotuissa normaaleissa työolosuhteissa työskentelevät eivät voi olla varmoja töiden jatkuvuudesta tulevaisuudessa. (Kasvio 2011, 214.) Vaihtuvan talouden työmuotoja ja niiden tekijöitä voidaan kutsua myös ”uuden talouden nomadeiksi” tai ”portfoliotöiksi”. Yhteen
palkkatyösuhteeseen tai organisaatioon kiinnittymisen sijaan nämä työt ovat rajattomia.
(Eteläpelto 2007, 130-131; Julkunen 2008, 114.)
Julkunen (2008, 114) puhuu riski- ja epävarmuusdiskurssin noususta. Tällä hän viittaa organisoidun kapitalismin suojattuun työhön ja sen mukanaan tuoman turvallisuusodotuksen häviämiseen. Myös ”pysyvät” toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet muuttuvat yhä turvattomimmiksi, kun uuden talouden kannattavatkin yritykset joutuvat tekemään organisaatiomuutoksia taatakseen parempaa tuottoa. Yritykset siirtävät töitä pois Suomesta tai lopettavat kokonaan toimipaikkoja. Tällaiset muutokset lisäävät ihmisten epävarmuuden kokemusta ja madaltavat turvallisuusodotusta.
Jos työ on pakkotahtista ja ihminen kokee, että hänellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa töiden järjestelyihin tai sisältöihin, voi työ muuttua uhaksi myös terveydelle. Myös työpaikan huonot ihmissuhteet sekä esimiesten epädemokraattinen suhtautuminen alaisiinsa voivat vaikuttaa työntekijän hyvinvointiin. (Huttunen 2011, 54.) Elämässä tapahtuvat suuret muutokset kuten työpaikan vaihto, työttömäksi jääminen ja taloudelliset ongelmat nostavat myös ihmisen riskiä sairastua. Kuitenkin, sairastumisriski elämänmuutoksissa on usein ohimenevää, kun ihminen tottuu uuteen tilanteeseen, myös sairastumisriski normalisoituu. (Huttunen 2011, 55.)
2.2 Uusi työ
Työ muuttuu ja voidaan puhua siirtymisestä uuteen työhön. Vuosikymmenten kuluessa
”uuden” työn sisältö vaihtelee, tämänhetkistä uutta työtä voitaisiin kuvailla sanoilla joustava, prekaari, verkostoituva, affektiivinen, tietoistunut, kommunikoiva sekä jälkibyrokraattinen. (Julkunen 2008, 19.) Työssä tapahtuvat muutokset sekä murrokset vaikuttavat vahvoilta, kun puhutaan työstä ennen ja nyt. Yksittäisiä muutostrendejä on myös helpompaa nimetä, mutta kokonaiskuvan hahmottaminen ei ole niin selkeää. Tämän vuoksi, kun nykyisyyttä on vaikeaa kuvata mitenkään tyhjentävästi, on tavaksi tullut puhua vaan ”uudesta työstä”, ”uudesta kapitalismista” sekä ”uudesta taloudesta”.
(Jakonen 2006; Julkunen 2008, 12; Leinikki 2009, 149.) 2000-luvun työelämää kutsutaan englanninkielisessä keskustelussa jälkifordistiseksi, jälkiteolliseksi tai jälkimoderniksi.
Tarkemman sisällöllisen määrittelyn hankaluudesta johtuen, usein päädytäänkin puhumaan pelkästään uudesta työstä. (Julkunen 2008, 18.)
Raija Julkunen (2008, 18) kirjoittaa uudesta ja vanhasta työstä pyrkien kuvailemaan niitä binaarioppositioilla. Julkunen pyrkii tavoittamaan uuden työn luonnetta asettamalla vastinpareja, joista jälkimmäinen kuvaa aina uutta työtä. Muuttunutta työtä hän kuvailee muun muassa näin; eristetty-kommunikatiivinen, proletariaatti-prekariaatti, kasvoton- henkilöitynyt, rutinoitunut-joustava, paikallaan pysyvä-liikkuva, kollektiivinen- yksilöllinen, suojattu-prekaari. Uuden työn luonne on moninaista ja sitä voitaisiin kutsua hybridiksi tai mosaiikiksi. (Julkunen 2008, 20.) Uudessa työssä on vaikeaa erottaa työtä sen tekijästä. Työ on osa sen tekijää, ja työstä ei välttämättä jää pysyvää todistetta, materiaalista tuotetta. Aina uuden työn tuotoksia ei ole myöskään mahdollista vaihtaa tai varastoida. (Vähämäki 2003, 17-19; Jokinen 2005, 71.)
Nykyiset työmarkkinat edellyttävät sekatyöläisyyttä. Työssä vaadittavien vähimmäistaitojen lisäksi työnhakijan olisi hyvä olla sosiaalisesti lahjakas, kielitaitoinen ja energinen ideoitsija. Toisaalta liika kiintyminen työpaikkaan ei ole suotavaa, lähtö voi olla edessä milloin vain. Nykyaikainen ammattitaito on sekatyöläisyyttä parhaimmillaan.
Työntekijän on vastattava jatkuvasta ”sisäisestä yrittäjyydestä” mutta yhtä aikaa vältettävä liiallista sitoutumista työyhteisöön. Kameleonttimaisuus sekä tarvittava välinpitämättömyys ovat nykyisessä työelämässä vaadittavia hyveitä. (Korhonen yms.
2009, 7-8) Jussi Vähämäki (2003, 81; Jokinen 2005,70) toteaakin, että uuden työläisen
”on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään.”
Työelämän muutokset ovat keskenään ristiriidassa. Toisaalta nykyinen työelämä tarjoaa tekijälleen myös mahdollisuuden olla itsenäinen, luova ja kommunikatiivinen, mutta yhtä lailla se samanaikaisesti pakottaa tekijänsä olemaan äärimmäisen joustava sekä sietokykyinen. Sosiaalinen taidokkuus sekä yhteistoiminta taidot ovat välttämättömyys, mutta samalla näistä taidoista muodostuu työnantajan hyväksikäyttämiä resursseja.
(Korhonen yms. 2009, 9.) Vähämäki (2003, 17-19) on todennut, että nykytyössä työtä ja työntekijää ei voi irrottaa toisistaan. Hän esittää myös, että nykytyö on ”ulkoisilta, näkyviltä luonteenpiirteiltään samanlaista, siis erikoistumatonta, mutta sisällöiltään eriytynyttä ja yhteismitatonta.” Ulkoisesti työ näyttää samalta, työskentelyltä tietokoneen ja puhelimen kanssa, mutta työ on sisällöltään erilaista kunkin työntekijän tapauksessa.
Vaikka se miltä työ ulkoisesti näyttää tuntuu samalta, ei kaksi työntekijää voi kuitenkaan
vaihtaa keskenään töitään, koska kokemukset ja tietotaito eivät ole molemmilla samat, ne ovat siis yhteismitattomia. Arkkitehti ja sosiaalityöntekijä eivät voi vaihtaa töitään vaikka työnteko tietokoneen kanssa ulkoisesti näyttäisikin samalta. (Vähämäki 2003, 17-19.)
2.3 Työ- ja vapaa-ajan hämärtyminen
Työ- ja vapaa-ajan määrittely alkoi alun perin fordismin aikakaudella. Säännöllinen päivärytmi ja tehdastyö asettivat ajalliset määreet työajalle. (Mitropoulos 2005, 1.) Nyky- yhteiskunnassa vapaa-ajan ja työnteon rajat hämärtyvät. Esimerkiksi herkeämättä pullistelevan työ-sähköpostin tarkisteleminen pitkin päivää, aiheuttaa vapaa-ajan selkeän rajan heikkenemistä (Kasvio 2011, 215).
On paradoksaalista, että ihmisten vapaa-aika on lisääntynyt mutta siitä huolimatta he kokevat olevansa yhä enemmän kiireisiä. Arjen helpottamiseksi ja sen joustavammaksi tekemiseksi on keksitty monia asioita, aina mikroaaltouunista matkapuhelimeen. Arjen notkeudesta huolimatta ajankäytöstä tulee tiiviimpää, vaikka vapaa-aikaa on enemmän, on suoritettavia asioita yhtä lailla enemmän. (Jalas 2011, 105.) On kuitenkin muistettava, että ajan kokeminen, suhde aikaan ja sen organisointiin vaihtelee laajasti eri yhteiskunnissa (Jalas 2011, 106).
Nykyään on tyypillistä, että töitä ”tuodaan kotiin” ja niiden tekemistä jatketaan kotona.
Tämä aika voi olla pois myös esimerkiksi perheen kanssa yhdessä vietetystä ajasta.
Mahdollisuus tehdä töitä muuallakin kuin työpaikalla on toisaalta etu, toisaalta haitta.
Joka tapauksessa työn ja perheen välinen raja on rikkoutunut voimakkaasti. Jokinen (2010, 50) toteaakin, että rajan ylläpito työtä tehdään jo niin paljon, että se kertoo rajan hämärtymisestä. Rajan ylläpidosta kertoo esimerkiksi se, että monet ihmiset yrittävät suojella työn ja perheen välistä rajaa sopimalla, että ”työtyötä” ei tuoda kotiin, ainakaan silloin kun perhe viettää ”perheaikaa”. Myös nämä uudissanat työtyö ja perheaika kertovat osaltaan muutoksesta. Työn ja perheen yhteensovittamisesta puhutaan hyvin paljon. Jokinen (2010, 50) onkin sitä mieltä, että työ ja perhe eivät ole enää erilliset alueet, erilliset sfäärit vaan ne ovat samaa yhtenäistä jatkumoa. Samaa olotilaa jossa täytyy olla hajamielisesti läsnä sekä aina valmiina. Tästä kertoo myös piirre, että työaika ei varsinaisesti ala eikä lopu koskaan, työt eivät sijaitse työpaikoilla, vaan ympäriinsä,
periaatteessa kaikkialla.
2.4 Prekarisaatio käsitteiden alkuperä ja kansainvälinen kytkös
Italialaisperäinen teoria uudesta työstä ja yhteiskunnallisista liikkeistä on prekariaatti käsitteen ja sen ympärillä käytävän keskustelun lähtökohta. Epävarmuutta, väliaikaisuutta ja häilyvyyttä tarkoittava precario- sana on latinaa. Ihmiseen, yksilöön sekä palkkatyöyhteiskunnan puitteissa jatkuvaa epävarmuutta kokevaan työvoimaan viitataan sanalla prekariaatti. Prekariaatti kokee huolta epävarmasta toimeentulosta, tulevaisuudesta sekä oikeuksista. (Julkunen 2008, 112.)
Prekarisaation aiheuttama heiluttelu ja epävarmuus ei liity ainoastaan työelämän muutokseen vaan koko elämänpiiriin; asumiseen, toimeentuloon, lasten ja itsensä elättämiseen. Epävarmuusdiskurssin nousu heijastelee yksilön luottamuksen puutetta koko jälkiteolliseen talouteen ja sen kannatteluun. (Julkunen 2008, 117.)
2.5 Mitä on prekarisaatio?
Prekarisaatio on laaja ilmiö ja sen määritteleminen yksinkertaisesti on vaikeaa. Teoksessa Hoivaajien kapina (2009) prekaarisuus määritellään näin: ”Kutsukaamme prekaarisuutta siis niiden materiaalisten ja symbolisten ehtojen kokonaisuudeksi, jotka tuottavat epävarmuutta subjektin elämän täyden kehityksen edellyttämien olennaisten resurssien suhteen” (Hoivaajien kapina 2009, 29). Käsitän, että tässä määritelmässä subjektilla tarkoitetaan ihmistä eli toimijaa ja materiaalisilla sekä symbolisilla ehdoilla tarkoitetaan esimerkiksi ympäristöä ja siellä vallitsevia mahdollisuuksia sekä rajoitteita.
Mahdollisuutena voidaan pitää esimerkiksi vuorotteluvapaata, mielekästä ja koulutusta vastaava työtä sekä sopivaa työaikaa. Rajoitteiksi voidaan kokea taas esimerkiksi epävarmuus työsuhteen jatkumisesta sekä matala palkka.
Prekarisoituminen tapahtuu monilla aloilla, ja työn luonne muuttuu. Prekarisaatioon ilmiönä voidaan liittää seuraavat asiat:
• Työn uudet muodot. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi työn ulkoistamista ja siirtämistä halvemman työvoiman maihin, tätä kutsutaan myös nimellä Kiina- ilmiö. Myös urakoihin ja suoritteisiin perustuvien työsopimuksien määrä
lisääntyy ja samalla erilaisten työsopimustyyppien kirjo kasvaa.
• Työaikojen ja työtilojen muutos. Tällä tarkoitetaan työskentelemistä joustavissa työvuoroissa, osa-aikatyötä ja pätkätyötä, etätyötä jota tehdään kotona sekä puhelintyötä. Työpaikkoja ja työtiloja on suuri määrä ja tehtävät eivät ole sidottuja tiettyyn paikkaan.
• Tuotantoprosessin kiihdyttäminen. Tällä tarkoitetaan muun muassa ylityön merkityksen muutoksia. Ylitöitä tehdään jatkuvasti enemmän mutta ylitöistä maksettava korvaus ja vapaaehtoisuus ylitöiden tekemiseen ovat kyseenalaisia.
• Vaikeasti mitattavien tai työvoimalle luontaisten ominaisuuksien liittäminen työhön. Tällä tarkoitetaan tiettyjen ominaisuuksien liittämistä työhön, vaikka näitä ominaisuuksia on vaikea mitata työyksiköinä tai antaa niille tiettyä arvoa.
Tälläisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi työntekijän hyvä ulkonäkö, kommunikatiiviset kyvyt, kielitaito, empatia ja niin edelleen.
• Palkkojen leikkaaminen ja ”tyypilliselle” työlle perinteisesti kuuluneiden oikeuksien menettäminen. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi työstä saatavan palkan pienentämistä ja etuuksien kuten äitiysloma-, sairasloma-, ja lomakorvauksien säätelyä.
Edellä mainittujen muotojen lisäksi prekarisaatioon voidaan liittää myös seuraavat ilmiöt:
• Täydellinen palkattomuus. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi kotiäitejä jotka eivät saa minkäänlaista palkkatuloa.
• Vähäisimmänkin työsuojelun puuttuminen. Tällä tarkoitetaan sitä, kun ihminen ei ole oikeutettu työsuojeluun. Esimerkiksi juuri palkattoman kotityön yhteydessä sekä silloin jos työntekijä asuu isäntäperheessä. Vaikeimmassa tilanteessa ovat työntekijät joilla ei ole työ- ja oleskelulupia.
• Työnantajan ja työntekijän välisen suhteen hämärtyminen.
Tällaisesta hämärtymisestä voidaan käyttää esimerkkinä tilannetta, jossa työntekijä ei tiedä kuka tarkalleen ottaen on hänen esimiehensä, tai kuka on vastuussa. Tällaisessa tilanteessa myös avun ja neuvon kysyminen voi olla hankalaa. (Precarias a la deriva 2009, 28-29.)
Haurastuneella työelämällä on erilaisia ja vaihtelevia todellisuuksia: palkat, oikeudet, kunkin ihmisen hallussa olevat resurssit, erilaiset valmiudet ja herkkyydet, aineellinen ja affektinen tuki sekä tekemisemme sosiaalinen arvostus vaihtelevat (Hoivaajien kapina 2009, 27).
Tilastokeskuksen tekemän työolotutkimuksen avulla määräaikaistyöt voidaan jakaa kahteen pätkätyöläisyyden muotoon; perinteiseen ja moderniin. Kausi- ja urakkatyö on ollut perinteistä pätkätyötä, mutta nykyään rinnalle on noussut myös moderni pätkätyöläisyys, jossa töitä ja tehtäviä tehdään pätkittäin, vaikka töiden laatu ei sitä edellytä. (Lehto ym. 2005, 5.) Joustavat työmarkkinat edellyttävät sisään-ulos liikettä.
Tilapäiset ja määräaikaiset työsuhteet vuorottelevat työttömyyden kanssa, työvoima vaihtelee työttömyyden ja työllisyyden välissä. (Julkunen 2008, 110.)
3 MERKITTÄVÄ ARKI
Tässä luvussa tarkastelen arkea ja sen merkityksiä ihmisten elämässä. Arkea ohjaavat monet ulkoiset tekijät, mutta toisaalta arjessa toistuvat myös selkeät jatkuvat rutiinit ja toistot. Arki on yhtä aikaa näkymätöntä ja näkyvää, toisaalta se voi olla tasaista ja ennustettavaa, mutta yhtä lailla myös täynnä muutoksen paikkoja jolloin elämä ei solju vaivattomasti eteenpäin. Tutkimukseni kannalta tärkeimmiksi näkökulmiksi arjen tarkasteluun valitsin erityisesti työn ja ajan käsitteet, joita käsitellään tässä luvussa muun ohella.
3.1 Arki ihmisten elämässä
Aivan tavallinen arki on tällä hetkellä esillä ja arvostettu elämäntapa (Jalas 2011, 150).
Mistä hyvä arki sitten koostuu? Palvelujen saatavuudesta, perheen ja työn yhteensovittamisesta ja arjen ajan hallinnasta? (Moisio & Huuhtanen 2007.) Se mitä hyvä arki kullekkin ihmiselle tarkoittaa vaihtelee laajasti. Arkea eletään yksin ja yhdessä, se on sitä mitä tehdään sekä eletään joka päivä. Pankki- ja kauppa-asiat, liikkuminen, ruoanlaitto ja työssäkäynti, välttämättömyydet ja valinnat joita jokainen kohtaa arjessa.
Säännöt, normit, toistot ja rutiinit muodostavat arjen, järjestykset joita luodaan tuovat tunnetta elämän hallinnasta. Yhdentekevyys, itsestään selvyys ja mielenkiinnottomuus liitetään usein arkeen, mutta yhtä lailla arjen rutiinit ja toistot antavat turvaa sekä rytmiä, auttaen etenemään päivittäisessä elämässä. (Koski & Harinen 2008, 7.)
Yksilön ja yhteisön sisäisen sekä ulkoisen järjestyksen pysyvyyttä pyritään takaamaan arjen rutiineilla, rituaaleilla, säännöillä ja toistoilla. Näin rakennetaan elämää sen normaaleissa rajoissa ja mielentiloissa. Odottamattomman uhan kuten työttömyyden tai sairauden uhatessa, arjen järjestys menee helposti rikki. (Koski & Harinen 2008, 9.) Sosiaalisilla paikoilla kuten kodilla, yhteisöllä tai työpaikalla on voimakas yhteys arjen ja jokapäiväisen elämän välillä. Voimme kysyä, miten taloudellisessa järjestyksessä tapahtuvat muutokset, tai työn ja vapaa-ajan välisten suhteiden heilahtelu vaikuttavat arkeen? (Bennett & Watson 2002, 1.) Heittelehtivä prekaari elämäntilanne vaikeuttaa
arjen ennustettavuutta ja rutiineja. Pätkittäinen työ heijastaa säröjä suoraan arjen ennustettavuuteen.
Arjen käsitettä on liki mahdotonta määritellä yksioikoisesti sen monimuotoisen luonteen vuoksi. Arkea voidaan tutkia erilaista positioista ja näin ollen sen määrittely voi päätyä erilaisiin tulkintoihin. (Kaikki irti arjesta 2011, 5.) Yksi tapa määrittää arkea on asettaa se juhlan ja pyhän vastakohdaksi. Arjessa on usein oma rytminsä, joka määrittyy vuoden ja viikkojen mukana. Arjella onkin usein negatiivinen sävy, se koetaan harmaana, uuvuttavana ja siihen pitää palata loman tai huvittelun jälkeen. Toisaalta, on huomattava, että arjen harmaus voi olla myös eräänlainen näköharha. Kohokohtien puuttuminen ja jokapäiväisyys eivät suoraan tarkoita, että arki olisi kurjaa tai onnetonta. (Kaikki irti arjesta 2011, 6.)
Arjen luonnetta voidaan tavoitella myös jakamalla aika työhön ja vapaa-aikaan, sekä arkeen ja juhlaan (Kaikki irti arjesta 2011,6; Bennett & Watson 2002.) Tällöin voidaan kysyä, kummalle puolelle arki sijoitetaan? Nähtävästi vapaa-aikaa ei voida yksioikoisesti määritellä kuuluvaksi kumpaankaan ryhmään, sillä arki sisältyy molempiin, sekä työhön että vapaa-aikaan. Palkkatyö vie suuren osan ihmisten ajankäytöstä, niinpä se samalla ohjailee arjen rakentumista. Työelämä rutinoituu tavalla tai toisella ja sitä kautta arkistaa elämää. Arjen vastapainoksi, lomalla tai juhlissa, arjen aikatauluista ja rutiineista voidaan irtisanoutua, mutta pidemmän päälle ihmiset eivät voi elää pelkkää juhlaa, fyysisten tarpeiden täyttämiseksi on palattava takaisin – arkeen. (Kaikki irti arjesta 2011, 6.)
3.2 Työn merkitys arjessa
Kulttuuriset odotukset ohjaavat arjen tiloja, arjen rakentumista sekä asioille annettavia merkityksiä. Yksilö ei voi kiertää näitä odotuksia vaan niihin on vastattava – neuvotellen, myöntäen, kieltäen. (Harinen & Koski 2008, 164.) Tänä päivänä koulutus ja sen myötä ammatti ovat merkittävässä asemassa muodostamassa yksilön elämänmuotoa, yhteiskunnallista asemaa sekä identiteettiä (Koski & Harinen 2008, 70.) Arjen sosiaalisessa järjestyksessä työ määrittää sitä mitä olemme, ja työn yhteiskunnallinen arvostus osoittaa meidän ja muiden arvoa (Beck 2000). Voidaan jopa nähdä, että elämä
muuttuu yhä riippuvaisemmaksi työstä, sen sijaan, että olisimme vapautuneet siitä (Korhonen ym. 2009, 50).
Modernissa (työ)yhteiskunnassa kantavana ajatuksena on ollut idea siitä, että muuten muodottomassa elämässä työ voi antaa hahmon ihmiselämään. Päämäärä ja paikka yhteisössä voivat määräytyä työn mukaan. Voidaan jopa väittää, että tehdessään työtä ihminen on jotain, mutta ilman työtä hän ei ole ”mitään”. Työ tekee ihmisestä sen mitä hän on; opettajan, vanginvartijan, tutkijan tai maalarin. (Jakonen 2006, 318.) Yleisemmin nyky-yhteiskunnassa voidaan nähdä eräänlainen siirtymä hyvinvointiyhteiskunnasta, (welfare), työkyvyn yhteiskuntaan (workfare). Jälkimmäisessä tyypissä työkyvyn osoittaminen, ja työssä suoriutuminen ovat avain ihmisten olemassaoloon sekä oikeuttavat hyvinvoinnin. (Korhonen ym. 2009, 94).
Vanhan luokkakaverin kuulumisia kysellessä kysymme usein mitä hän tekee?
Vastaukseksi oletetaan jotakin työtä tai ammattia. Näiden mahdollisesti puuttuessa todetaan, että vanhasta luokkatoverista ei tullut ”mitään”, koska työ tai ammatti ei ole määrittämässä henkilön yhteiskunnallista paikkaa ja hierarkiaa. Ainakin kyseessä olevalta ihmiseltä puuttuu työn mukanaan tuoma pysyvä identiteetti. Esimerkiksi opiskelukin nähdään työhön sidonnaisena, se valmistaa johonkin tiettyyn ammattiin. Jos henkilöllä ei ole mitään suhdetta työhön voidaan hänet nähdä ”ajelehtijana”,
”tyhjäntoimittajana” ja ihmisenä ”vailla päämäärää”. (Jakonen 2006, 318.)
1990-luvun laman jälkeen suomalaisen työelämän julkinen diskurssi on ollut melko kielteinen. Työelämän epävarmuus, työstressi, alituinen muutos ja halu hypätä oravanpyörästä ovat saaneet paljon keskustelua osakseen. Modernissa yhteiskunnassa työ on muuttunut. Siitä on tullut tietoistunutta, keskiluokkaista, vaativampaa ja monipuolisempaa. (Julkunen 2008, 9-10.) Muuttuva työ tuo mukanaan paitsi työn yksilöllistymistä ja henkilökohtaistumista, niin myös kollektiivisten suojien purkautumista (Julkunen 2008, 12).
Työn merkitys piirtyy erityisesti pätkätyötä tekevien arkeen. Yksilöllistymis kehityksen myötä prekaari kantaa arjen huolet itse. Pätkätyöläisen on suunniteltava elämäänsä silpputyön ehdoilla. Missä välissä tehdään lapset ja mihin päin Suomea kannattaa sijoittautua? Onko asunto sellainen, että siitä pääsee tarvittaessa nopeasti eroon? On kuitenkin vaikeaa suunnitella edes kauempana asuvien ystävien tapaamista, kun työt
määrätään kolmeksi viikoksi kerrallaan ja tulevia työvuoroja ei tiedä. Erityisesti naiset myös kuvailevat, kuinka vaikeaa äitiyslomalta on päästä uudelleen töihin, edes pätkiin.
3.3 (Työ)ajan kaupallistuminen
Modernissa yhteiskunnassa kaupataan aikaa. Nykyään tehokkuutta ja esimerkiksi työtehtävistä suoriutumista verrataan suhteutettuna ajankäyttöön. Näin ollen, ajasta on tullut hyödyke, jota voidaan ostaa ja myydä työmarkkinoilla, aikaa voidaan kaupata työnä, sitä voidaan kaupallistaa palveluina sekä tuotteistaa. (Jalas 2011, 106.) Ajan muuttaminen kaupalliseksi hyödykkeeksi on tapahtunut historian saatossa, läpi erilaisten elinkeinorakennemuutoksien. Voidaan sanoa, että ihmisten suhtautuminen aikaan muuttui teollistumisen jälkeisten uusien työmarkkinoiden mukana.
Yleinen asennoituminen työhön ja elämään on muuttunut ajallisesti mitattavaksi, on tapahtunut siirtyminen tehtäväorientoituneesta (task-orientation) työstä aikaorientoituneeseen (time-orientation) työhön. Tehtäväorientoinut työskentely oli tyypillistä perinteisissä yhteiskunnissa, joissa töitä tehtiin sitä mukaa kun elämänolot niitä vaativat. Perinteistä jakoa työhön ja vapaa-aikaan ei tunnettu, sillä töitä ei tehty samalla tavalla suunnitelmallisesti kuin nykyään. Teollistuminen ja siirtyminen palkkatyöhön edellyttivät kuitenkin ajan laskelmallisuutta sekä kurinalaisuutta. Kellot yleistyivät ja toimeliaisuudesta tuli uusi moraalinen arvo, näin luotiin pohja tuntiperustaiselle palkalle.
( Edward Thompson 1974 sit. Jalas 2011, 107.)
Aikaorientaatio voidaan liittää yleisemminkin modernin yhteiskunnan toimintaperiaatteeksi. Modernissa yhteiskunnassa yksilölle tarjoutuu enemmän valinnanmahdollisuuksia ja vapauksia. Yksilöiden vapauden korostuessa myös heidän vastuunsa omasta elämästä ja arjen toimivuudesta on suuremmassa roolissa. (Jalas 2011, 107.) Kurinalaisen elämän vaatimuksen lähteenä ei siis välttämättä olekaan työtä tarjoava, omistava luokka vaan ihminen itse. Liialliset työkiireet voivat joskus johtaa tuntemaan, että normaalin arjen viettäminen on mahdotonta. Toisaalta työstä ansaitut tulot ja työn mahdollistamat hyödykkeet helpottavat arjen sujumista, sekä tuovat siihen mielekkyyttä.
Nykyihmisten elämässä työ onkin merkittävä osa arkielämää. Suurin osa työikäisten ihmisten valveillaolo ajasta kuluu työskennellen. (Kasvio 2011, 211.)
Yksilöllistymis kehitys, kurinalaisuuden vaatimus, sekä kilpailu kirittävät työntekijöitä pitämään itse huolta kouluttautumisesta ja koulutuksen päivittämisestä työn ohella.
Elinikäinen oppiminen ja ajanhermolla pysyminen voivat kuormittaa työntekijöitä entisestään. Varsinkaan kun jatkuva kouluttautuminen ei ole minkäänlainen tae työn saamiselle. Itsensä kehittämisen jatkuva vaatimus väsyttää ihmisiä. Nykyään on tavallista, että työn ohessa kouluttaudutaan lisää ja käydään täydennyskoulutus kursseilla.
Aikaisemmin kouluttauduttiin yhteen ammattiin ja työtä tehtiin lähelle eläkeikää, mutta tänä päivänä jatkuva itsensä kehittäminen ja työelämätaitojen kasvattaminen ovat normi.
Myös Jokisen haastattelemat naiset kirjassa Aikuisten arki (2005) kertoivat, kuinka jatkuva kouluttautuminen on pidettävä mielessä. He kertoivat muun muassa siitä, kuinka on tavallista, että naiset jotka hoitavat lapsia kotona, pyrkivät samalla tekemään myös vähän töitä tai kouluttamaan itseään lisää lasten hoidon ohella. Työelämätaitoja ja valmius lähteä tekemään palkkatyötä on koko ajan pidettävä yllä. Kuten haastateltu nainen sanoi, on oltava ”anturit pystyssä” koko ajan (Jokinen 2005, 86). Nyky työntekijän on oltava valmiudessa ja tietotaitoja on päivitettävä jatkuvasti.
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN JA METODOLOGISET VALINNAT
4.1 Tutkimustehtävä
Tässä pro gradu tutkielmassa tutkin arjen ja elämän rakentumista prekaareissa olosuhteissa. Tarkastelen niitä tapoja ja keinoja joilla pätkätyöläiset rakentavat omaa arkeaan, sekä muokkaavat siitä elettävää. Palkkatyösuhteen muuttuminen arkielämän vakauttajana, tasa-arvon edistäjänä ja pohjoismaisen hyvinvoinnin avaimena, on johtanut tilanteeseen jossa työ ei enää tasapainota vaan aiheuttaa jatkuvaa pelkoa ja huolta (”Yrittäkää edes!” Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa 2011, 7.) Tämän vuoksi haluan tarkastella tilaa jossa prekaarit henkilöt elävät ja toteuttavat arkeaan, enemmän tai vähemmän epävakaassa ympäristössä. Mitkä ovat ne ratkaisut, vaikutusmahdollisuudet ja pakot joita prekeaarius asettaa? Missä määrin pätkätyöläisyys aiheuttaa haasteita sekä riskejä ja kuinka niistä selvitään? Minkälaisia valinnanpaikkoja prekaarit ihmiset kohtaavat?
4.2 Metodologiset valinnat
Tämä pro gradu tutkielma on toteutettu tapaustutkimuksena, joka tapahtuu etnografisin keinoin. Käytän etnografista tutkimusotetta koska monentyyppinen aineisto ja etnografinen lähestysmistapa täydentävät toisiaan. Etnografia soveltuu tutkimusaiheeni (prekaari arki) lähempään tarkasteluun hyvin koska, se antaa mahdollisuuden lähestyä ja tehdä näkyväksi arkea merkityksellistäviä käytäntöjä (Lappalainen 2007, 14).
Tutkimuksessani haluan antaa tilaa ja äänen tutkittaville henkilöille, sekä pyrin välttämään vahvoja ennakkoasetelmia. Myös tässä mielessä etnografia tutkimusmenetelmänä sopii aiheeseen. Etnografinen lähestymistapa mahdollistaa
”tavallisten ihmisten” tarinoiden kuulemisen (Gregory 2005).
Perinteisesti etnografisesta tutkimuksesta puhutaan silloin, kun pyritään tuottamaan tietoa kulttuurista, yhteisöstä tai kansasta. Toisaalta eri tieteenaloilla toimivilla on vaihtelevia
näkemyksiä siitä, miten etnografinen tutkimus määritellään. (Lappalainen 2007, 9.) Clifford Geertz (1993) käyttää lainaamaansa termiä ”tiheä kuvaus” kuvaamaan etnografista tutkimusta. Alun perin tiheän kuvauksen termin on ottanut käyttöön Gilbert Ryle. (Geertz 1993, 6.) Geertz käsittää kulttuurin symbolisena järjestelmänä jota tutkittaessa voidaan käyttää tiheää kuvausta tavoittamaan erilaisia sosiaalisia merkitysrakenteita (Geertz 1973, 12-17).
Etnografista tutkimusta on tehty monenlaisissa yhteyksissä. Tutkittavat ”kentät”
vaihtelevat julkisista yksityisiin, kuten erilaisissa laitoksissa sosiaali- ja terveysalalla, yhteisöissä ja instituutioissa, asuinalueilla, työpaikoilla – jopa kapakoissa. (Esim.
Lappalainen 2007, 11; Keskisalo & Perho 2001, 78; Huttunen 2010, 39) Koulutuksen ja tyttötutkimuksen kentillä etnografiaa ovat käyttäneet esimerkiksi Gordon ja Lahelma 1992; Tolonen 2001 sekä Käyhkö 2006. Omassa tutkimuksessani kenttä sijaitsee informanttien työpaikoilla ja kotona. Kentällä oleminen muuttui tutkimusta tehdessä hyvin intiimiksi koska äänitin haastattelut informanttini kotona. Haastattelun äänen ja äänensävyjen lisäksi toisen kotona oleminen, antaa koko ajan vastauksia ja lisävihjeitä ihmisen ymmärtämiseen sekä kokonaiskuvan hahmottamiseen. Lappalainen (2007) toteaakin, kuinka inhimillisyys korostuu luonnehdittaessa etnografista tutkimusta.
Tutkijan havainnot ja tekstin ymmärtäminen ovat yhteydessä inhimilliseen toimintaan, joka ohjaa tutkimuksen tekemistä. (Lappalainen 2007, 239.)
Etnografisessa tutkimuksessa tutkija menee fyysisesti ”kentälle” ja tutustuu itse tutkittavaan kohteeseen. Etnografi osallistuu ja pyrkii toimimaan kohteensa kulttuurisissa ja sosiaalisissa järjestyksissä. Tutkijan kokemukset ovat merkittävässä roolissa, niiden kautta etnografi tulkitsee tuloksia ja paikantaa kokemuksia analyyttisesti. Erityistä etnografisessa tutkimuksessa on tutkijan emotionaalinen sekä ruumiillinen läsnäolo.
(Lappalainen 2007, 9-11; Ojanen 2011, 59.) Etnografia on kokonaisvaltainen ja monipuolinen metodologia (Lappalainen 2007, 14).
Tutkijan ja kentän välinen suhde tuntuu monimutkaiselta. Kentällä tapahtuneet havainnot, muistot ja eräänlaiset ahaa-elämykset ovat kirkkaina mielessä, mutta niiden sanoiksi pukeminen tieteelliseen tutkimukseen osoittautuu haastavaksi. Ulla-Maija Salo (2007) kuvaa tätä tunnetta onnistuneesti artikkelissaan ”Etnografinen kirjoittaminen”. Tuntuu kuin tutkijana olisi jäänyt kahden erilaisen maailman väliin, sen maailman jossa havainnot tapahtuivat, ja joka oli oikeaa jo elettyä elämää, ja sen maailman jossa koetut
asiat tulisi saattaa kirjalliseen muotoon (2007, 228). Tutkijana minun on punnittava millaisia asioita huomioin ja kirjoitan kirjalliseen muotoon, toisin sanoen mitkä asiat välitän eteenpäin ja mitkä asiat jäävät päätöksestäni kohteesta kertomatta. Tässä mielessä myös etnografinen tutkimus on aina refleksiivistä ja vahvasti sidoksissa tutkijan positioon (Ojanen 2011, 62).
Tutkija työskentelee oman menneisyytensä varassa ja lukee tilanteita suhteessa itseen, tutkittaviin sekä aikaan ja paikkaan (Clandinin & Connelly 2000, 146). Tutkimus muotoutuu merkittävästi myös niissä vaiheissa, jolloin kenttämuistiinpanoja luetaan ja kirjoitetaan tutkimukseksi (Salo 2007, 228). Etnografinen tutkimus muotoutuu limittäin, jolloin analyysi ja kentällä olo sulautuvat toisiinsa. Kenttätyövaiheen aikana tutkijan huomio tarkentuu ja alustavia huomioita analyysista rakentuu jo tällöin. (Lappalainen 2007, 13.)
Omassa tutkimuksessani jouduin useasti pohtimaan, miten kuuntelen informanttia?
Kuinka tulkitsen haastatteluja ilman, että asetun kirjoittamaan jonkin oletusarvon mukaisesti? Tarkoituksenani on ymmärtää, millaista on elää prekaarissa arjessa, ja välttää ennakkoajatusta siitä, että vakituisten töiden puuttuminen olisi aina negatiivis sävytteistä.
Tämän vuoksi tutkija-minäni suhtautumista tutkittaviin voisikin kuvailla sanalla kuulostelu. Kuulostelu antaa tarpeeksi tilaa haastateltavien omalle ajattelulle ja soljuvalle haastattelutilanteelle. Tarvittaessa mieltä askarruttaviin kysymyksiin voi palata myöhemmin uudelleen, ja tarkentaa mitä informantti asiasta ajattelee. Sen sijaan liian ohjaava, tai toisaalta myöskään liian ymmärtävä suhtautuminen haastateltaviin ei tee kunniaa tutkittaville, eikä päästä tutkijaa tarpeeksi lähelle informantteja.
Omassa tutkimuksessani pyrkimys ymmärtää prekaarien mielenmaisemaa vaati toistoja, kysymyksiin palaamista sekä kuulostelua. Salo (2007) esittääkin osuvan kysymyksen pohtiessaan tutkijan omaa ääntä; ”Mutta miten olla tekstissään läsnä häiritsemättä liikaa läsnäolollaan tai asettumatta liian etäälle ja mystifioimatta kohdettaan?” (Salo 2007, 230.) Kuulostellessa haastateltavien sanomaa ja omaa tutkijan ääntäni, on kuitenkin muistettava, että täysin omaa tutkijan ääntä on mahdoton tavoittaa. Ääni on sosiaalinen konstruktio, johon sekoittuu myös toisten ääni ja ympäristön kaiku. (Hyvärinen 2002, 70- 73.) Tässä mielessä etnografisin keinoin toteutettu tutkimus on aina vahvasti inhimillinen prosessi. Tutkijan positio suhteessa tekstiin, sekä havainnoinnin tapa ja kohteet sisältyvät
siihen inhimillisyyteen jota etnografista tutkimusta tehtäessä ei voida sivuuttaa. (Salo 2007, 239.)
Etnografista tutkimusta on kritisoitu siitä, että se yhtenäistää liikaa tutkittavien yhteisöä.
Myös tutkimuksen tekeminen liian yleisellä tasolla on saanut kritiikkiä osakseen. On varottava muodostamasta tarpeetonta koherenssia, joka loisi ajatuksen muuttumattomasta kulttuurista. (Abu-Lughod 1993, 8-12; Ojanen 2011, 61.) Tässä pro gradu tutkielmassa tarpeettoman koherenssin vaaraa ei ole, sillä haastateltavien näkemykset työn merkityksestä, ihanteista sekä pätkätöiden luonteesta vaihtelivat laajasti. Tutkimuksen tarkoituksena ei ole myöskään saada yleistettävää tietoa isosta joukosta, vaan pureutua yksittäisten prekaarien arkeen. Näin ollen pääsemme lähemmäksi haastateltavien henkilökohtaisia kokemuksia ja arjen yksityiskohtia. Koska tutkimuksen tavoite on ymmärtää prekaaria arkea, on perusteltua käyttää aineistona kolmen ihmisen laajoja haastatteluja. Laajemman tutkimusjoukon käyttäminen ei antaisi tutkimukselle selvempiä tuloksia, eikä suuremman aineiston kerääminen ja analyysi olisi mielekästä pro gradu tutkielmassa.
Toteutan tämän pro gradu tutkielman etnografisena tutkimuksena, johon sisältyy tapaustutkimus. Tapaustutkimusta luonnehdittaessa olisi hyvä muistaa, että tapaustutkimus voi kattaa useita tutkimusmenetelmiä. Tapaustutkimusta tehtäessä voidaan käyttää erilaisia menetelmiä ja aineistoja, jolloin tapaustutkimus voidaan käsittää pikemminkin tutkimusstrategiana tai tutkimustapana kuin suoranaisena metodina.
Metodien englanninkielinen nimi (methods) voikin johtaa harhaan, kun englanninkielinen method-termi käsittää yleensä sekä tutkimusmenetelmät, että aineistonkeruumenetelmät. Tapaustutkimus taas kääntyy englanninkielelle terminä (case study method) jolloin method-käsite voi johtaa ajattelemaan, että tapaustutkimus itsessään olisi metodi. Menetelmä-käsitteen ymmärretään taas suomessa tarkoittavan selvästi rajattuja tutkimusmenetelmiä. (Laine, Bamberg, Jokinen 2007, 9.) Näin ollen tapaustutkimus palautuu suomenkielessä tarkoittamaan pikemminkin tapaa tehdä tutkimusta.
Sen sijaan, että tapaus ymmärrettäisiin tilastolliseksi yksiköksi – kuten määrällisessä tutkimuksessa – niin tapaustutkimuksessa kohde on useimmiten ilmiö tai tapahtumakulku. Kuten kaikissa empiirisissä tutkimuksissa käsitellään tapauksia, niin myös tapaustutkimuksessa, jossa tarkastellaan usein vain yhtä tiettyä tapausta tai pientä
joukkoja tapauksia. (Laine yms. 2007, 9.) Esimerkiksi kaupunki, organisaatiot, ihmisyksilöt, kumppanuudet tai koulu voisivat toimia tapaustutkimuksen havaintoyksikkönä ja tapauksena. Näitä tapauksia voitaisiin tarkastella sitten erilaisista näkökulmista kuten vaikkapa projekteina, paikallisen ja globaalin suhteena, kiistojen dynamiikkana tai vallan rationaliteetin ilmentymänä. Tapaustutkijan tavoitteena onkin usein selvittää kohteesta jotakin teoreettista tai konkreettista. (Laine yms. 2007, 11.) Omassa tutkimuksessani lähdin liikkeelle siitä oletuksesta, että minulla on jo tiedossa kohde (prekaari arki) jota haluan tutkia. Näin ollen menettelin niin, että etsin itselleni haastateltavaksi sellaisen tapauksen, jonka tuottamalla tiedolla voin käyttää ja kehittää tiettyjä valitsemiani käsitteitä. Toinen tapaustutkimuksen lähtökohta on aloittaa tutkimuksen teko etsimällä ensin kiinnostava tapaus, ja pohtia sen jälkeen millaiset käsitteet sopisivat tapauksen analysointiin ja mistä tapaus kertoo, eli mikä on tutkimuksen kohde. Nämä tavat ovat kuitenkin vain tapaustutkimuksen teon ääripäitä ja usein käytännössä tutkimus syntyy näiden kahden tavan väliltä. (Laine yms. 2007, 11.)
Laadullisen- ja määrällisen tutkimuksen tulosten yleistäminen on keskenään erilaista. Sen vuoksi, että niin sanottua keskimääräistä tapausta ei ole olemassa – vaikkakin tyypillisiä tapauksia toki löytyy – niin tapaustutkimuksessa ei saada samassa mielessä edustavaa otosta kuten määrällisessä tutkimuksessa. Määrällisen tutkimuksen tulosten yleistäminen on yksinkertaisempaa koska aineistoa voidaan verrata taustapopulaatioon. (Laine yms.
2007, 12.) Sen sijaan, Donna Haraway esittää, kuinka tieteen objektiivisuus rakentuu siitä, kuinka hyvin tieto voidaan paikantaa. Esitettyjä tulkintoja ei tulisikaan syyttää mielivaltaisiksi tai vertailukelvottomiksi vaan tarkentaa ne omaan kontekstiinsa.
(Haraway 1991, 190-191.)
4.3 Aineisto ja aineiston analyysi
Kaiken kaikkiaan pro graduni aineisto kertyy kolmen eri ihmisen keräämistä materiaaleista. Keväällä 2012 osallistuin ”Radikaaleinta on arki” – teatteriprojektiin.
Projektin tavoitteena oli konkreettisesti tutustua pätkätyön tekijöihin, ja koota havaintojen perusteella teatteriesitys. Projektin toteutumisesta vastasi pääasiallisesti Teatteri 2.0,
tuotannossa olivat mukana myös Tampereen sekä Rovaniemen teatterit sekä Joensuun kaupunginteatteri. Osallistuin projektiin yhtenä tutkijaharjoittelijana, ja tehtäväni oli koota havaintoja ja materiaalia pätkätyötä tekevistä ihmisistä. Projektin edetessä pidimme kolme eri työpajaa Joensuussa, Tampereella sekä Rovaniemellä joiden osanottajista valitsimme kolme sopivaa informanttia projektia varten.
Tässä vaiheessa olin jo esittänyt, että aion käyttää keräämääni materiaalia pro gradu tutkielmani aineistona. Myös haastateltavia informoitiin materiaalin käyttötarkoituksista ja heiltä kysyttiin kaikkeen aineistoon lupa. Olin hyvin motivoinut kenttätyöhän, koska monialaisessa projektissa siitä hyötyivät sekä teatteri että minä gradun tekijänä. Itse keräämäni materiaalin lisäksi, sain käyttööni myös kahden muun tutkijaharjoittelijan keräämät materiaalit. Jokainen meistä tutkijaharjoittelijasta vastasi yhden informantin haastatteluista sekä seurannoista, ja ne toteutettiin tarkasti sovitun ohjeistuksen mukaisesti. Kolmen kohdehenkilön haastattelut, omaseurannat ja havainnointipäivät yhteen laskien pro graduni aineistoa kertyi noin sataneljäkymmentäneljä (140) sivua.
Hirsjärvi&Hurme (2010) käyttävät käsitettä ”tajunnan sisällöt” kun he tarkoittavat kvaliitatiivisia menetelmiä kuten teemahaastattelua, osallistuvaa havainnointia, päiväkirjoja, kirjoitelmia tai piirrustuksia. Kyseisiä menetelmiä käyttämällä tutkittavien näkökulma ja ääni pääsevät esille, sekä pääsemme lähemmäksi niitä merkityksiä joita haastateltavat antavat tapahtumille ja ilmiöille. (Hirsjärvi&Hurme 2010, 28.) Omassa tutkimuksessani onkin laaja aineiston kirjo, joka koostuu erilaisista sisällöntyypeistä.
Näillä tavoilla pyrin saamaan mahdollisimman rikkaan kuvan prekaarista arjesta ja sen eläjistä.
Pro gradu tutkielmani aineisto koostuu kolmesta erilaisesta sisällöntyypistä. Ne ovat;
1. Haastattelut
2. Informanttien omaseuranta 3. Kenttätyö
1. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina. Haastatteluissa oli valmiiksi mietityt teemat ja niiden alakysymykset. Kaikilta kolmelta kohdehenkilöltä kysyttiin pääsääntöisesti samat kysymykset. Kysymysten järjestystä saatettiin kuitenkin tarvittaessa muuttaa, ja uusia kysymyksiä esitettiin aina tarpeen tullen.
Jokaista kohdehenkilöä haastateltiin kaksi kertaa. Oman kohdehenkilöni kanssa ensimmäinen haastattelu kesti vähän yli kolme tuntia. Haastattelu oli kieltämättä pitkä ja välillä raskaan oloinen, mutta informantti oli puhelias ja välillä keskustelimme ihan muista asioista. Annoin puheen virrata hyppien asiasta toiseen, ja välillä palasimme takaisin noudattamaan sovittua haastattelurunkoa.
Toinen haastattelu oli lyhyempi ja se oli kestoltaan noin neljäkymmentä minuuttia. Haastattelujen litterointi oli aikaa vievää, ja oman kohdehenkilöni kohdalla kirjallista materiaalia haastatteluista syntyi runsaasti, noin kuusikymmentä (60) sivua.
2. Informanttien omaseuranta. Haastattelujen lisäksi kohdehenkilöt tekivät myös omaseurannallista havainnointipäiväkirjaa. Kohdehenkilöitä pyydettiin pitämään omaseurantapäiväkirjaa kolmelta viikolta, niin että jokapäivälle kirjataan tuntemuksia ja tapahtumia. Ohjeistus päiväkirjojen pitoon oli suuntaa antava, koska tässä kohdassa informanteille oli tarkoitus antaa vapaat kädet luovaan kirjoittamiseen. Pyysimme henkilöitä kirjoittamaan ylös havaintoja heidän työpäivästään, työtehtävistään, vapaa-ajasta, arjen ajankäytöstä, sekä esimerkiksi projektin herättämistä ajatuksista. Sana oli vapaa, ja kaikenlainen informantin tuottama materiaali oli tervetullutta. Jokainen kohdehenkilö olikin tunnollisesti kirjoittanut päiväkirjojaan, ja joka päivältä löytyi kuvaus päivän kulusta ja tapahtumista. Päiväkirjoissa oli myös melko paljon refleksiivisyyttä ja henkilökohtaisia huomioita. Tutkimuksen tekijänä olen kiitollinen kohdehenkilöiden avoimuudesta, ennakkoluulottomuudesta ja luottamuksesta.
3. Kenttätyö. Kirjallisen ja suullisen materiaalin lisäksi aineistoa kerättiin myös kentällä. Kenttätyö koostui seuraamalla kohdehenkilöitä heidän työpaikoillaan kahden päivän ajan. Työpäivien aikana seurasimme tiiviisti informanttiemme työskentelyä, ja kirjasimme mielenkiintoisia huomioita ylös vihkoon. Pyrin osallistumaan kohdehenkilön työhön niissä rajoissa kuin se kulloinkin oli
mahdollista. Pääasiassa havainnoin toimintaa ulkopuolisena ja häiritsemättä työpäivän kulkua. Myös työpaikoilta oli kysytty lupa etukäteen, ja olin avoin kertomaan mitä varten istun siellä kynä kädessä.
Aineistossani merkittävimpään rooliin nousee haastattelut. Haastattelut olivat hyvin informatiivisia, ja jopa intiimejä koska osa haastatteluista tapahtui informanttien kotona.
Esitimme, että haastattelut voidaan pitää esimerkiksi kahvilassa tai haastateltavan tai tutkijan kotona. Oman seurantahenkilöni kohdalla päädyimme pitämään haastattelut hänen kotonaan koska arvelimme, että kahvilassa taustamelu voi häiritä keskittymistä.
Minun kotonani haastatteluja ei pidetty siitä syystä, että informantti on allerginen koirille.
Haastattelujen toteuttaminen tässä tutkimuksessa tukee erityisesti sitä tavoitetta, jossa on tarkoituksena nähdä ihminen subjektina ja antaa henkilölle vapaus kertoa asioista omalla tavallaan (Hirsjärvi & Hurme 2010, 35). Pyrin välttämään ennakkoajatusta siitä, että pätkätyöt tai prekaari arki nähtäisiin automaattisesti negatiivis sävytteisenä tai pakon sanelemana. Tässä mielessä haastattelut antoivatkin uusia sävyjä ja näkökulmia silpputyön mielekkyydestä tai vapaaehtoisuudesta.
Aineiston keruu oli hektisintä niinä päivinä, kun olin kohdehenkilön mukana töissä.
Vietimme yhdessä kaksi kokonaista työpäivää, työmatkat mukaan lukien, ja mielestäni sain erittäin hyvän kokonaiskuvan kohdehenkilöni työstä sekä hänestä työntekijänä.
Seurantahenkilöni suhtautui tutkimuksen tekoon ja havainnointiin avoimesti. Hän tarjoutui hakemaan minut mukaansa aamuisin, kun hän lähti ajamaan töihin. Samaten hän kyyditsi minut kotiini työpäivän päätteeksi. Normaalien työtehtävien lomassa keskustelimme mieleeni nousevista asioista, ja informantti kertoi itsekin paljon työpaikan käytännöistä ja hänen suhteestaan työhön yleensä. Kohdehenkilön lisäksi tapasin päiväkodilla myös monta muuta työntekijää, jotka keskustelivat kanssani uteliaasti ja avoimesti. Kaiken kaikkiaan minut otettiin hyvin vastaan tutkijana ja läsnäoloani ei − ainakaan ääneen − kyseenalaistettu.
Tutkimusaineistoni koostuu kolmesta henkilöstä, joista kaksi on naisia. Kohdehenkilöt on valittu niin, että he kuvaisivat mahdollisimman hyvin eri alojen, sukupuolten ja eri- ikäisten prekaarien joukkoa. Tutkimusjoukko on lupautunut antamaan materiaalinsa
tutkimuskäyttöön. Tiedot käsitellään luottamuksellisesti ja kaikki tunnistamiseen viittaavat tiedot on pyritty poistamaan. Seuraavaksi esittelen kohdehenkilöt tarkemmin.
Mies 46v. Ammatiltaan esiopettava lastentarhaopettaja. Havainnoinnin aikana hän työskenteli päiväkodissa määräaikaisena, vuoden sijaisena.
Henkilö ei ole koskaan ollut vakituisessa työsuhteessa. Hän on saanut koulutuksen lastentarhaopettajan työhön sekä teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.
Lisäksi hän on suorittanut taidekasvattajakurssin ja opiskelee töiden ohella ammattikorkeakoulussa medianomiksi erikoistuen käsikirjoittajaksi.
Ensimmäisestä työpaikasta on kulunut aikaa yli 32 vuotta. Tässä ajassa kohdehenkilö on tehnyt kirjavan uran erilaisissa työtehtävissä;
metsätyöntekijänä, mittamiehenä, lehdenjakajana, taimikontarkastajana, opettajana, lastentarhaopettajana, kirjoittajana, toimittajana, näyttelijänä, ohjaajana, teatteri-ilmaisun ohjaajana, tarjoilijana, myyjänä ja yrittäjänä.
Kohdehenkilö on eronnut ja hänellä on kolme lasta. Kaksi nuorinta lasta viettää aikaa usein myös isänsä luona.
Nainen 49v. Työskenteli havainnoinnin aikana vuokratyöfirmassa. Tekee yleensä siivoojan, tiskaajan ja keittiöapulaisen töitä. Työskennellyt vuokratyöfirmassa useamman vuoden. Havainnoinnin aikana työt vaihtelivat eri paikoissa, mutta pääsääntöisesti tehtävät sijoittuivat päiväkoteihin ja kouluihin. Koulutukseltaan kohdehenkilö on ylioppilas, tutkinnon hän on suorittanut aikuisiällä. Henkilöllä on neljä lasta, kahden eri miehen kanssa. Lapset ovat jääneet eroissa isien luokse asumaan.
Henkilö on eronnut, mutta uudessa avosuhteessa. Nuorin lapsi käy äitinsä luona kylässä useimmiten viikonloppuisin. Informantti aloitti vuonna 2009 oppisopimuskoulutuksella merkantiksi opiskelun, mutta opiskelu kariutui työnantajan tehtävien muuttuessa epäsopiviksi. Kohdehenkilö on tehnyt paljon pätkätöitä työmarkkinatuella ja ollut kotiäitinä yli kaksitoista vuotta.
Haaveilee opiskelusta. Hoitaa muutamia luottamustoimia sekä pyrkii ehdolle kunnallispolitiikkaan.
Nainen xxv. Kohdehenkilö on juuri siirtymässä yksityisyrittäjäksi. Hän opiskelee töiden ohella vielä yliopistossa, koulutusalana markkinointi.
Lapseton, ei parisuhteessa havainnoinnin aikaan. Työskennellyt aikaisemmin myyjänä ruokakaupassa. Tekee paljon järjestötöitä vapaa- ajallaan. Piti projektin aikana suuresti huolta, että anonymiteetti säilyy, tämän vuoksi taustatiedot selkeästi niukemmat.
Aineiston analyysimenetelmänä käytän aineistolähtöistä teemoittelua. Olen teemoitellut aineistostani merkittäväksi lukemiani aiheita, ja alkanut rakentaa analyysiä valittujen teemojen ympärille. Palaaminen kenttämuistiinpanoihin ja tutkimuskirjoittaminen ovat niitä vaiheita, joissa etnografinen tutkimus muotoutuu kirjalliseksi tuotokseksi selvimmin (Atkinson 1992, 6). Teemoittelu ja analyysin teko ovat herkkiä vaiheita, koska tutkijan analyysiin ja tulkintaan vaikuttavat myös kokemukset ja oma tausta. Ihmisten kokemusten luokittelu on kaiken kaikkiaan haastavaa. (Creswell 2007, 57-62.)
Aloitin teemoittelun lukemalla läpi litteroitua aineistoa ja alleviivaamalla mielenkiintoisia kohtia. Pikkuhiljaa aineistosta löytyi toistuvia asioita tai samankaltaista kerrontaa, ja niitä aloin yhdistellä sopiviksi teemoiksi. Teemoittelun edetessä oli mietittävä, minkä asioiden tarkastelu on mielekästä ja järkevää, sekä mitä asioita voidaan yhdistää saman teeman alle. Osa mielenkiintoisista yksityiskohdista jääkin välttämättä analyysin ulkopuolelle, vaikkakin pyrin huomioimaan aineistoa kokonaisuutena.
Teemoitellessa ja analyysia tehdessä otin huomioon myös ”poikkeuksia”, ja tavoitteenani oli nostaa myös eriävät kokemukset esiin, siitä huolimatta että ne eivät suoraan istuneet tiettyyn teemaan. Tutkimuksen validiteetin kannalta myös erityistapausten huomioiminen on suotavaa. Lisäksi lukijan kannalta poikkeamat tuovat mielenkiintoa tutkimukseen. (Ruusuvuori, Nikander, Hyvärinen 2010, 24.)
Teemojen vahvistuminen omiksi luokikseen vaati aineiston lukemista yhä uudelleen ja uudelleen. Samalla piti päättää, minkälaisen näkökulman valitsen aineiston tarkasteluun.
Pohdin tutkimuksen kokonaisuutta miettien, mitkä asiat ovat keskeisiä pätkätyöntekijän arjessa ja mitä aiheita aineistosta nousee esille, kuitenkin niin että niistä on tarpeeksi paljon kokemuksia aineistossa. Kaiken kaikkiaan tutkimuksen teon vaiheet; aineiston
luokittelu, analysointi sekä tulkinta kulkivat rinnakkain, ja vaativat palaamista edeltäviin vaiheisiin jotta kokonaisuudesta saatiin mielekäs ( emt. 11). Litteroitu aineistoni oli suuri (140 sivua) ja kokonaisuuden hahmottamiseksi tarvittiin uudelleen lukemista ja värikynä merkintöjä aiheiden mukaan.
5 PREKAARIN ARJEN AKSELIT; AIKA, TILA, TULO JA IHMISSUHTEET
Seuraavissa analyysiluvuissa käsittelen prekaarien ihmisten kokemuksia arjesta ja työstä.
Tässä analyysiluvussa kohdistan tarkasteluni siihen, kuinka pätkätyöläisyys ja jatkuva epävarmuus vaikuttavat haastateltujen arjen, sekä elämän rakentumiseen, sekä siihen miten he kokevat elämisen horjuvissa olosuhteissa. Pyrin tuomaan esille sitä todellisuutta ja arjen kuvaa, jossa haastatellut ihmiset elävät. Pohdin mitä riskejä pätkätyöllisyys tuo mukanaan, sekä sitä miten se haavoittaa ihmisten (arki)elämää? Tarkastelen myös, mitä jatkuva prekaarisuus vaatii yksilöltä?
Tässä analyysiluvussa jaottelin aineiston herättämiä ajatuksia neljään eri teemaan.
Nimesin teemat seuraavanlaisesti; aika, tila, tulo ja ihmissuhteet. Teemoja voidaan kutsua prekaarisuuden akseleiksi tai eräänlaisiksi leikkureiksi jotka ylittävät ja lävistävät epävakaan (työ)elämän (Hoivaajien kapina 2009, 29; ”Yrittäkää edes!” Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa 2011, 8). Teemat limittyvät osittain päällekkäin – kuten esimerkiksi aika ja ihmissuhteet − ja ne eivät ole täysin selvärajaisia, mutta ne kuvaavat epävarman arjen rakentumista sekä auttavat ymmärtämään prekarisaation laajuutta.
5.1 Aika
Ajankäytöllä on merkittävä rooli, kun hahmotellaan oikeanlaista ja ihanteellista elämää.
Ihanteellisinta olisikin järkevä ja normatiivinen ajankäyttö. Toisaalta arjessa ajan optimaalinen käyttö osoittautuu usein hankalaksi. Arjen käytännöissä vaaditaan usein täydellistä sitoutumista, ollaksesi mukana sinun täytyy omistautua asialle kokonaan tai ei ollenkaan. Esimerkiksi työntuntimäärään vaikuttaminen on monelle työntekijälle käytännössä vaikeaa. Myös harrastusyhteisöt ja muut toiminnalliset kokonaisuudet vaikuttavat yksilön ajankäyttöön niin, että se on harvoin lähellä kaukonäköistä ja optimaalista ajankäytön järkeilyä. Näin ollen, ollakseen mukana erilaisissa toiminnoissa
yksilö joutuu sietämään muiden määrittelemiä aikarakenteita ja pysymään mukana niistä aiheutuneissa kiireissä. (Jalas 2011, 108-109.)
Ajatus ajankäytön hidastamisesta on ristiriidassa sen tavoitteen kanssa, että yksilön on pyrittävä olemaan mahdollisimman joustava työmarkkinoilla. Epäsäännöllisyyden ja osa- aikaisuuden työelämään on totuteltava. Toisaalta kokemus kiireestä merkityksellistää ihmisen arkea. (Jalas 2011, 117.)
Aika määrittelee prekaarisuutta eri tavoin. Ajan kokemukset aiheuttavat huolta ja stressiä ihmisten elämään. Ajalliset ehdot (tai niiden puute) edesauttavat epävarmuuden kokemusten lisääntymistä sekä tunnetta siitä, että tulevaisuutta on mahdotonta suunnitella. Aika tuottaa kiirettä ja ylilyöntejä, toisaalta myös joutilaisuutta ja kyllästymistä. (Hoivaajien kapina 2009, 29; Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois- Karjalassa 2011, 8.) Prekaareille työsuhteille tyypillistä on jatkuva liike ja ”tottuminen ennakoimattomuuteen”. Jatkuvassa liikkeessä oleminen on ominaista, kun puhutaan urakka- ja tuntitöistä, tai sellaisista töistä joita tehdään siihen asti, kunnes löydetään jotain parempaa. (Hoivaajien kapina 2009, 31 sit. Paolo Virno 1994.)
N 49v. ”No tota tän tyyppinen työ, mitä mää nyt teen, nii sitähän nytten saan koko ajan, mutta tää ei tuu oleen ikinä mun, tää ei oo mun unelma- ammatti. En lähtis ---- ---- (eräs yhtiö) töihin, ei mua kiinnosta lähtee tekeen näitä samoja hommia vuostolkulla, että jos tota sattus tuleen semmonen joku toimistotyö tai kirjastotyö, mistä mää tykkäisin oikein pirun perkeleesti, se vois sanoo, että siihen mää heittäytyisin täpöllä ja unohtaisin kaikki muut asiat, mutta ku ei niitä oo tullu vastaan.”
Epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevät ovat usein tottuneet siihen, että seuraavana viikkona tai kuukautena asiat voivat olla täysin toisin. Pätkätyöläiset ovat tottuneet liikkumaan siinä virrassa missä kulloinenkin työllistymistilanne heitä kuljettaa. Toisaalta läsnä on tietoisuus mahdollisesta työttömäksi jäämisestä, mutta yhtä aikaa on pidettävä yllä ajatus siitä, että kaikki järjestyy. Tällaisesta sopeutumisesta voisi mielestäni käyttää sanaa ”kelluminen”. Prekariaatit kelluvat työllistymisen virroissa ja takertuvat seuraavaan sopivaan vastaantulevaan työtehtävään. Työtehtävän, vuokratyön tai projektin loppuessa, he ajautuvat taas mukaan virtaan ja kelluvat siihen saakka, kunnes seuraava työrupeama osuu kohdalle. Vaikkakin kelluminen saattaa osaltaan passivoittaa pätkätyöläisen roolia, niin yhtä lailla se kertoo prekariaatin sitkeydestä. On jaksettava kellua ja uida, ei saa upota. Töitä on aktiivisesti etsittävä ja rekrytoitava itseään. Alla
