ALLE KOULUIKÄISTEN LASTEN NUKKUMISTOTTUMUKSET JA UNEEN LIITTYVÄT ONGELMAT VUOSINA 1988 JA 2005
Maisa Zetterberg Pro gradu -tutkielma Psykologian laitos Tampereen yliopisto Maaliskuu 2009
TAMPEREEN YLIOPISTO Psykologian laitos
ZETTERBERG, MAISA: Alle kouluikäisten lasten nukkumistottumukset ja uneen liittyvät ongelmat vuosina 1988 ja 2005.
Pro gradu -tutkielma, 51 s., 8 liites.
Ohjaaja: Pirkko Nieminen Psykologia
Maaliskuu 2009
Uniongelmien ja päivittäisen univajeen on havaittu olevan yhä useamman suomalaisen ongelma.
Aikuisten, nuorten ja kouluikäisten lasten uniongelmia on tutkittu varsin paljon, kun taas alle kouluikäisiä lapsia koskevaa tutkimustietoa on saatavilla vain vähän. Tämän tutkimuksen aiheena on alle kouluikäisten lasten nukkumistottumukset ja uneen liittyvät ongelmat. Tutkimuksessa käytettiin vuosina 1988 ja 2005 kerättyjä aineistoja. Niitä vertailemalla selvitettiin, miten pienten lasten nukkumistottumukset ja uniongelmat ovat muuttuneet kyseisenä ajanjaksona. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös vanhempien kokemuksia ja toimintaa lapsen nukkumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa sekä selvitettiin, mitkä tekijät olivat yhteydessä lasten nukkumistottumuksiin ja uniongelmiin.
Tutkimuksen aineistot kerättiin kyselylomakkeella tamperelaisten alle kouluikäisten lasten vanhemmilta vuosina 1988 ja 2005. Molempina tutkimusvuosina sukupuolijakauma oli tasainen:
vuonna 1988 (n=232) tyttöjä oli 118 ja poikia oli 114, kun taas vuonna 2005 (n=162) tyttöjä oli 80 ja poikia oli 82. Tutkimukseen osallistujat jaettiin kuuteen ikäryhmään, jotta tuloksia voitiin vertailla tutkimusvuosien lisäksi myös ikäryhmittäin.
Tulokset osoittivat, että alle kouluikäisten lasten unen määrä oli kasvanut vuodesta 1988 vuoteen 2005.
Kuitenkin myös univaikeudet olivat lisääntyneet kyseisenä ajanjaksona. Etenkin nukkumaanmenoon ja nukahtamiseen liittyviä ongelmia sekä unen aikaisia ongelmia oli vuonna 2005 aiempaa enemmän.
Lisäksi vanhempien huoli lasten päiväväsymyksestä oli kasvanut.
Yhteystarkastelut osoittivat, että itsenäinen nukkuminen ja hyvä unihygienia olivat yhteydessä parempiin uniin. Tulokset tukevat aiempia lasten nukkumiseen liittyviä tutkimustuloksia.
Jatkotutkimuksia ajatellen olisi hyödyllistä kiinnittää tarkempaa huomiota nukkumaanmenoa edeltäviin askareisiin sekä koko perheen nukkumistottumuksiin ja uniongelmiin, jotka vaikuttavat herkästi myös perheen pienempien uneen.
Avainsanat: alle kouluikäiset lapset, nukkumistottumukset, nukkumiseen liittyvät ongelmat, itsenäinen nukkuminen, unihygienia, vertailututkimus
SISÄLLYSLUETTELO
1. JOHDANTO ...
1.1. Lapsen unen määrä ja vuorokausirytmi ...
1.2. Nukkumispaikat ja nukkumiseen liittyvät rutiinit ...
1.3. Muutoksia nukkumistottumuksissa ...
1.4. Unen ongelmat ...
1.5. Vanhempien toiminta lapsen uniongelmiin liittyvissä tilanteissa ...
1.6. Tutkimuskysymykset ...
2. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ...
2.1. Tutkittavat ...
2.2. Tutkimusmenetelmä ja muuttujat ...
2.3. Aineiston analyysimenetelmät ...
3. TULOKSET ...
3.1. Unen määrä ja unirytmi ...
3.2. Nukkumispaikat ja rutiinit ...
3.2.1. Lasten nukkumispaikat ...
3.2.2. Iltatoimet ennen nukkumaanmenoa ...
3.2.3. Nukkumaanmenoon liittyvät rutiinit ...
3.2.4. Päiväunille menoon liittyvät rutiinit ...
3.3. Nukkumiseen liittyvät ongelmat ... . 3.3.1. Ongelmien luonne ...
3.3.2. Yöuniin liittyvä ongelmakäyttäytyminen ...
3.3.3. Päiväuniin liittyvä ongelmakäyttäytyminen ...
3.4. Vanhempien toiminta lapsen nukkumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa ...
3.4.1. Ongelmien koettu hankaluus ...
3.5. Nukkumistottumuksiin ja uniongelmiin yhteydessä olevat tekijät...
3.5.1. Taustamuuttujat ...
3.5.2. Iltatoimet ja nukkumaanmenoon liittyvät rutiinit ...
4. POHDINTA ...
4.1. Nukkumistottumukset ...
4.2. Uniongelmat ...
4.3. Vanhemmat nukkumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa ...
4.4. Nukkumistottumuksiin ja uniongelmiin liittyvät tekijät ...
4.5. Tutkimuksen arviointi ja käytännön merkitys ...
4.6. Jatkotutkimusideat ...
LÄHTEET ...
LIITE ...
1 1 3 4 6 8 10 12 12 15 16 16 16 20 20 22 23 24 26 27 29 30 31 32 33 33 36 39 39 41 43 43 45 46 47 52
1. JOHDANTO
Riittävän pitkän ja virkistävän unen tiedetään olevan tärkeää lapsen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveyden kannalta (esim. Saarenpää-Heikkilä, 2001; Stores, 2001; Tynjälä & Kannas, 2004).
Syntymästä lähtien lapsen terve kehitys vaatii paljon unta, ja vastasyntynyt nukkuukin lähes koko vuorokauden (Erkinjuntti, 1991). Unentarve vähenee iän myötä, mutta vielä aikuisiässäkin tarvitaan keskimäärin seitsemästä kahdeksaan tuntia unta (Härmä & Sallinen, 2004). Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että aikuisten ja lasten nukkumistottumukset ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenien aikana (esim. Mandelin, 2008; Niemi & Pääkkönen, 2001; Tynjälä & Kannas, 2004). Lisäksi nukkumiseen liittyvien ongelmien on havaittu olevan monen suomalaisen vaiva (esim. Ohayon &
Partinen, 2002). Tutkimuksellinen mielenkiinto väestön nukkumistottumuksiin ja univaikeuksiin on kasvanut, mutta verrattuna aikuisiin, nuoriin ja kouluikäisiin lapsiin, vain vähän tutkimusta on kohdistunut alle kouluikäisiin lapsiin. Kuitenkin jo pienten lasten nukkumistottumusten tutkiminen on tärkeää, sillä lapsuudessa luodaan hyvän unen perusta (Erkinjuntti, 1991). Lisäksi vanhempien kokemusten ja kliinisten havaintojen perusteella alle kouluikäisen lasten univaikeudet ovat huomattavan yleisiä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää alle kouluikäisten lasten nukkumistottumuksia ja uniongelmia sekä vertailla, ovatko ne muuttuneet vuodesta 1988 vuoteen 2005.
1.1. Normaali unen määrä ja vuorokausirytmi
Lapsen kasvaessa unentarve vähenee ja vuorokausi rytmittyy siten, että suurin osa unesta ajoittuu vähitellen yöaikaan. Vastasyntynyt lapsi nukkuu keskimäärin 16–18 tuntia vuorokaudessa vuorokauden ajasta riippumatta. Kolmesta neljään kuukauden ikäinen vauva nukkuu keskimäärin 14–15 tuntia vuorokaudessa ja pisin unijakso ajoittuu jo yöhön. Kaksivuotiailla lapsilla keskimääräinen uniaika on 12 tuntia, ja kolmesta viiteen vuoden ikäisillä lapsilla se on enää 11 tuntia (Erkinjuntti, 1991;
Weissbluth, 2003). Näin unentarve vähenee vähitellen iän myötä ja murrosiän tuntumassa se lähenee jo aikuisten unen määrää. Kuitenkin nuorille suositellaan vielä 9–10 tunnin yöunia (esim. Saarenpää- Heikkilä, 2001).
Luonnollisesti osa vuorokauden unimäärästä sijoittuu lapsilla päiväaikaan. Kuten vuorokaudessa nukutun unen määrä, päiväunien määrä ja pituus vähenevät lapsen kasvaessa (Thorleifsdottir, Björnsson, Benediktsdottir, Gislason, & Kristbjarnarson, 2002; Weissbluth, 1995). Toisaalta, kun päiväunet vähenevät ja lyhenevät, yöunien pituuden pitäisi kasvaa (Davis, Parker, & Montgomery, 2004). Neljän kuukauden ikäinen vauva nukkuu päivällä keskimäärin kahdet tai kolmet päiväunet, mutta puolen vuoden ikäinen vauva nukkuu yleensä enää kahdet päiväunet. Reilun puolentoista vuoden iässä suurimmalle osalle lapsista riittävät yhdet päiväunet. Vuoden ikäisillä lapsilla päiväunet kestävät kerrallaan yli kaksi tuntia, mutta kolmeen ikävuoteen tultaessa päiväunien kesto on laskenut keskimäärin puoleentoista tuntiin (Weissbluth, 2003). Yleensä päiväunet jäävät pois kolmesta viiteen vuoden iässä (Weissbluth, 1995). Weissbluthin mukaan osalla lapsista päiväunet jäävät pois vanhempien eikä lasten omasta aloitteesta esimerkiksi päivähoito-ohjelmien, iltaunien helpottamisen tai elämänmuutosten vuoksi. Unentarve on kuitenkin yksilöllistä, ja osa viisivuotiaistakin lapsista voisi vielä tarvita päiväunia. Thorleifsdottirin ym. (2002) mukaan päiväväsymys ja täten myös päiväunet yleistyvät jälleen kymmenen ikävuoden jälkeen.
Terveiden unitottumusten kehittymisen kannalta säännöllinen rytmi on tärkeä. Jo muutaman kuukauden ikäisellä vauvalla alkaa vähitellen rakentua vuorokausirytmi hormonien ja lämpötilarytmin kehittymisen myötä, mutta rytmi häiriintyy vielä hyvin herkästi (Weissbluth, 1989). Ensimmäisten vuosien aikana lapsen uni-valverytmissä tapahtuu jatkuvasti pieniä muutoksia. Lisäksi vuorokausirytmin kehittymisessä on paljon yksilöllistä vaihtelua: toiset lapset nukkuvat yönsä rauhallisesti, kun taas toisten lasten yöt ovat katkonaisempia. Tutkimustuloksiinsa nojautuen Siren- Tiusanen (1996) painottaa, että hoitajan pitäisi olla sensitiivinen lapsen omalle rytmille. Päivä- ja yöunet pitäisi ajoittaa siten, että ne ovat sopusoinnussa lapsen luonnollisen rytmin kanssa. Myös kodin ja mahdollisen päivähoitopaikan pitäisi muodostaa yhtenäinen rytmi lapsen nukkumiselle, jotta terveet unitottumukset kehittyisivät. Luonnollisesti yhteenkuuluvien rytmien hajotessa lapselle syntyy epätahtisuuden olotila (Weissbluth, 1989). Lapsen oltua liian kauan valveilla väsymys muuttuu yliväsymykseksi ja hänen on vaikea nukahtaa ja nukahdettuaan pysyä unessa. Hoitajan pitäisikin olla herkkä havaitsemaan hetki, jolloin lapsi on väsynyt, mutta ei kuitenkaan liian väsynyt. Säännöllistä uni- valverytmiä suositellaan myös aikuisille riittävän ja hyvälaatuisen unen saamiseksi (Härmä & Sallinen, 2004).
Weissbluthin (2003) mukaan neljästä kahteentoista kuukauden ikäisen lapsen terveeseen uniaikatauluun kuuluu nukkumaanmeno klo 18–21 illalla ja herääminen klo 6–8 aamulla.
Tämänkaltainen uniaikataulu soveltuu lapsille kouluikään asti. Stores (1996) painottaa nukkumaanmeno- ja heräämisaikojen pysyvyyttä arkena ja viikonloppuisin. Usein lasten uniongelmiin liittyy epäsäännöllinen rytmi sekä huono ajoitus. Kuten aikuisilla, lapsillakin unirytmi pyrkii luonnostaan siirtymään eteenpäin. Lisäksi varttuessaan lapsi kokeilee rajojaan uhmaamalla nukkumaanmenoa vastaan (Erkinjuntti, 1991). Säännöt ja johdonmukaisuus vaikuttavat olevan tärkeitä tekijöitä vuorokausirytmin luomisessa, mutta toisinaan niistä on kyettävä joustamaan esimerkiksi lapsen sairauden vuoksi. Tällöin myös muut tavalliset nukkumiseen liittyvät tekijät, kuten lapsen nukkumispaikka, voivat hetkellisesti muuttua.
1.2. Nukkumispaikat ja nukkumiseen liittyvät rutiinit
Kulttuurien välillä on havaittu eroja alle kouluikäisten lasten nukkumispaikoissa, nukkumiseen liittyvissä rutiineissa sekä huolenaiheissa, joita vanhemmilla on lapsen nukkumista kohtaan (Milan, Snow, & Belay, 2007). Lapsen ja vanhempien yhdessä nukkuminen on aihe, joka on herättänyt erityisen paljon kulttuurien välisiä keskusteluita. Yhteisöllisissä kulttuureissa lapsen ja vanhempien yhdessä nukkuminen on yleisempää kuin yksilöllisissä kulttuureissa. Länsimaissa suositellaan yleensä lapsen yksin nukkumista, ja vanhempia kehotetaan opettamaan lapsi mahdollisimman varhain itsenäiseksi nukkujaksi (esim. Saarenpää-Heikkilä & Hyvärinen, 2008; Valentin, 2005). Yksin nukkumista perustellaan muun muassa sillä, että vanhemmat säästyvät jatkuvalta uneen tuudittamiselta illalla sekä yöheräämisten yhteydessä. Sourander (2001) havaitsi, että vain vajaa kymmenen prosenttia suomalaisista lapsista nukkui pääsääntöisesti vanhempien kanssa samassa sängyssä, kun taas kolmasosa lapsista nukkui pääsääntöisesti omassa sängyssään. Lapsen ottaminen vanhemman viereen yöllä ja yhdessä nukkuminen ovat kuitenkin yleisiä tapoja, kun lapsi sairastaa tai hänellä on uniongelmia.
Hetkelliset muutokset nukkumistottumuksissa ovat luonnollisia lapsiperheiden arjessa, mutta mahdollisimman nopea paluu rutiineihin on tärkeää. Taylor, Donovan ja Leavitt (2008) havaitsivat yhdysvaltalaisessa tutkimuksessaan, että nukkumispaikkaa tärkeämpi tekijä oli nukkumispaikan pysyvyys. Nukkumispaikan pysyvyydellä oli myönteinen vaikutus äidin ja lapsen vuorovaikutussuhteelle. Lisäksi havaittiin, että yhdessä nukkumisella oli yhteyksiä pidentyneeseen imetysaikaan, lapsen temperamentin intensiteettiin sekä äidin lyhentyneeseen työaikaan ja
vähäisempään masentuneisuuteen. Kuten edelläkin mainittu tutkimus osoittaa, tutkimustulokset lapsen nukkumispaikkojen paremmuudesta näyttävät olevan ristiriitaisia.
Säännöllisen vuorokausirytmin ja johdonmukaisuuden lisäksi on hyvä kiinnittää huomiota unihygieniaan: nukkumisympäristön pitäisi olla hämärä, lämpötilaltaan sopiva ja rauhallinen.
Nukkumispaikka ei saisi toimia rangaistuspaikkana, ettei lapselle muodostu kielteisiä mielikuvia nukkumispaikastaan (Davis ym., 2004; Spruyt, O`Brien, Cluydts, Verleye, & Ferri, 2005; Stores, 1996). Turvallisuudentunne vaikuttaakin olevan olennainen tekijä nukahtamisen ja yöheräämisten yhteydessä. Taylorin ym. (2008) mukaan turvallisuudentunne nukkumaan mentäessä saavutetaan parhaiten nukuttamalla lapsi joka ilta samaan sänkyyn. Ylipäätään johdonmukaisuus ja tapojen pysyvyys ovat oleellisia tekijöitä turvallisen kiintymyssuhteen kannalta.
Nukkumaanmenoon liittyvät rutiinit auttavat lasta rauhoittumaan unten maille. Useissa kulttuureissa lasten nukkumaanmenoon liittyykin iltarituaaleja (Milan ym., 2007). Latvanen (1997) havaitsi, että suomalaisilla alle kouluikäisillä lapsilla yleisimpiä rauhoittumiskeinoja olivat suukko ja iltapesu. Muut rauhoittumiskeinot vaihtelivat iän mukaan: vanhemmat lapset käyttivät paljon suullisia keinoja, kuten iltasatua, iltarukousta sekä tapahtumien kertailua ja suunnittelua. Sen sijaan nuoremmat lapset hakivat turvaa esimerkiksi tutista, rätistä tai tyynystä. Saarenpää-Heikkilä ja Hyvärinen (2008) ohjeistavat, että iltarituaalien pitäisi olla joka ilta samat ja niiden pitäisi myös tapahtua samassa järjestyksessä.
Erityisesti he kehottavat vanhempia opettamaan lasta nukahtamaan itsekseen. Kun lapsi tottuu siihen, että vanhemmat ovat läsnä nukkumaan mentäessä, hän vaatii heidät paikalle aina nukkumaanmenon ja yöheräämisten yhteydessä. Tästä voi jatkuessaan tulla vanhemmille raskasta. Weissbluthin (2003) mukaan unilelun tai -rätin antaminen lapselle nukkumaanmenon yhteydessä on hyvä keino itsenäiseen nukkumiseen, sillä sen avulla lapsi voi korvata vanhempien läsnäoloa ja oppia rauhoittamaan itseään unten maille.
1.3. Muutoksia nukkumistottumuksissa
Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että suomalaisten nukkumistottumukset ovat muuttuneet (esim.
Mandelin, 2008; Niemi & Pääkkönen, 2001; Saarenpää-Heikkilä, 2001; Tynjälä & Kannas, 2004).
Muuttuneilla nukkumistottumuksilla tarkoitetaan yleensä nukkumaanmenoajan siirtymistä myöhäisemmäksi sekä vähentynyttä nukkumiseen käytettyä aikaa. Muutoksia on havaittu etenkin
aikuisilla ja nuorilla, kun taas verraten vähemmän nuoremmilla lapsilla. Kuitenkin perheen muiden jäsenten nukkumistottumukset voivat vaikuttaa perheen pienempien lasten uneen.
Niemi ja Pääkkönen (2001) havaitsivat, että aikuisväestön päivärytmi myöhentyi vuodesta 1987 vuoteen 1999: nukkumaanmeno ja herääminen tapahtuivat aikaisempaa myöhemmin. Ylipäätään elämäntyyli oli vuonna 1999 iltapainotteisempaa kuin ennen: TV:n katselu, vapaa-ajan harrastukset ja ostoksilla käyminen olivat tavallisia ilta-ajan puuhia, jotka siirsivät nukkumaanmenoa myöhäisemmäksi. Aikuisten TV:n katselu voi myös häiritä lapsen unta. On nimittäin havaittu, että television katselu sekä aktiivisesti että passiivisesti oli yhteydessä viisi- ja kuusivuotiaiden lasten univaikeuksiin ja lyhentyneeseen nukkumisaikaan (Paavonen, Pennonen, Roine, Valkonen, &
Lahikainen, 2005). Näin ollen TV:n katselun vähentäminen voisi olla yksi keino välttää lasten uniongelmia ja mahdollisesti pidentää sekä lasten että vanhempien yöunia. Niemi ja Pääkkönen (2001) havaitsivat, että alle seitsemän tunnin yöunet olivat yleistyneet alle 45-vuotiaiden keskuudessa 20 vuoden aikana. Lisäksi yöunien pituus vaihteli aikuisilla vuonna 1999 enemmän kuin 20 vuotta aiemmin, mutta keskimääräinen nukkumisaika ei ollut muuttunut kyseisenä ajanjaksona. Työpäivinä kuitenkin nukuttiin vähemmän kuin muina päivinä. Ilmeisesti univajetta yritetään korvata nukkumalla pidemmät yöunet toisena yönä tai viikonloppuna. Voi myös olla, että aikuisväestö on jakautunut enemmän ja vähemmän nukkuviin.
Nuorten nukkumistottumukset noudattavat aikuisten mallia. Tynjälä ja Kannas (2004) havaitsivat, että suhteellisen myöhään nukkumaan menevien nuorten osuus lisääntyi vuosien 1990 ja 1998 välillä, ja täten myös heidän kouluöidensä unet lyhenivät. Toisaalta vuosien 1999 ja 2001 välillä myöhään nukkumaan menevien osuus pieneni hieman. Myös Mandelin (2008) havaitsi nuorten nukkumistottumusten muuttuneen: 10- ja 13-vuotiailla nuorilla tyypillinen unimäärä oli lyhentynyt 20 vuodessa yli 9 tunnista 7–9 tuntiin. Lisäksi 13-vuotiailla päiväväsymys oli lisääntynyt kymmenessä vuodessa 35 prosentista 62 prosenttiin. Lyhentyneet yöunet ja lisääntynyt päiväväsymys olivat yhteydessä informaatio- ja kommunikaatioteknologian käytön kanssa. Verrattuna nuorisoon, kouluikäisten lasten yöunet eivät näyttäisi lyhentyneen yhtä huomattavasti. Pääkkösen (2002) mukaan suurin osa alakouluikäisistä nukkui arkena vähintään kahdeksan tuntia, mutta yläkouluikäisistä lähes joka kolmannella yöunet jäivät arkena alle kahdeksan tunnin. Lisäksi lukiolaisista jopa viidesosan yöunet jäivät koulupäivinä alle seitsemän tunnin. Nuorten lyhentyneet yöunet johtuvat usein liian myöhäisestä nukkumaanmenoajasta, jolla on havaittu olevan myös biologista perustaa. Nuoruusiässä melatoniinin eritys ja ruumiinlämpö noudattavat luonnollisesti myöhäisempää vuorokausirytmiä
(Carskadon, Wolfson, Acebo, Tzischinsky, & Seifer, 1998). Nuorelle annettu vapaus valvoa illalla myöhään sekä biologinen tendenssi valvomiseen johtavat herkästi univajeeseen ja päiväväsymykseen.
Viikolla kertynyttä univajetta yritetään kuitenkin korvata viikonloppuisin. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että lapset ja nuoret nukkuvat enemmän vapaapäivinä kuin arkena (esim. Carskadon ym., 1998; Pääkkönen, 2002; Saarenpäää-Heikkilä, 2001; Thorleifsdottir ym., 2002). Kaksi kolmasosaa peruskoululaisista ja lähes 60 prosenttia lukiolaisista nukkui vapaapäivinä vähintään kymmenen tuntia (Pääkkönen, 2002). Saarenpää-Heikkilä (2001) havaitsi, että erityisesti murrosikäisillä nuorilla oli erilainen rytmi viikonloppuna kuin arkena: viikonloppuisin mentiin myöhemmin nukkumaan ja aamulla nukuttiin pidempään. Viikonloppuiltoina valvominen esimerkiksi illanviettojen vuoksi on ennenkin ollut tyypillistä nuorisokulttuureille, mutta se näyttäisi nyt korostuneen entisestään. Tynjälä ja Kannas (2004) havaitsivat, että nuorten nukkumisrytmin ero viikonloppuna ja arkena oli kasvanut vuosien 1994 ja 2002 välillä. Viikolla kertyvä univelka on kuitenkin epäterveellistä, sillä univaje aiheuttaa päiväväsymystä sekä erilaisia kognitiivisia ja behavioraalisia seurauksia, kuten ärtyneisyyttä, ahdistusta sekä tarkkaavaisuuden ja muistin heikkenemistä (Stores, 1996). On kuitenkin huomioitava, että vähentyneiden yöunien taustalla voi myös olla nukkumiseen liittyviä ongelmia.
1.4. Unen ongelmat
Kansainvälinen tautiluokitus (ICSD) jakaa uniongelmat kolmeen pääluokkaan: unen jatkuvuuden ongelmat (dyssomnia), unenaikaiset poikkeavuusongelmat (parasomnia) ja ongelmat, jotka liittyvät somaattisiin ja psykiatrisiin tauteihin. Lisäksi on olemassa neljäs luokka, joka sisältää luokitukseen ehdotettuja uniongelmia, jotka ovat kuitenkin vielä selkiintymättömiä.
Uniongelmat ovat aikuisilla, nuorilla ja lapsilla huomattavan yleisiä. Kansainvälisessä vertailututkimuksessa havaittiin, että lähes 32 prosentilla aikuisista oli unettomuutta, jonka lisäksi 17,5 prosentilla oli unettomuuteen viittaavia oireita (Soldatos, Allaert, Ohta, & Dikeos, 2005). Kotimaisessa tutkimuksessa 37,5 prosenttia aikuisväestöstä ilmoitti kokevansa unettomuusoireita vähintään kolmena iltana viikossa. Lisäksi muihin Euroopan maihin verrattuna Suomessa diagnosoitiin unihäiriöitä puolitoista kertaa enemmän (Ohayon & Partinen, 2002). Nuorilla uniongelmia kuvaavat luvut ovat hieman alhaisempia kuin aikuisilla: Kansanterveyslaitoksen terveyskäyttäytymistutkimuksessa havaittiin, että 15–24-vuotiaista miehistä 22,4 prosentilla oli unettomuutta. Nuorilla naisilla vastaava luku oli 27,2 prosenttia (Helakorpi, Prättälä, & Uutela, 2007).
Kouluikäisillä lapsilla uniongelmat näyttävät olevan hieman harvinaisempia kuin aikuisilla ja nuorilla. Kotimaisessa tutkimuksessa havaittiin, että 17,8 prosentilla 8–9-vuotiaista lapsista oli ollut levotonta unta. Lisäksi 12,7 prosenttia lapsista ilmoitti univaikeuksia olleen useina öinä, kun taas 5,1 prosentilla uniongelmia oli joka yö (Paavonen ym. 2000). Tynjälä & Kannas (2004) havaitsivat, että lähes päivittäisiä nukahtamisvaikeuksia esiintyi hieman alle 10 prosentilla 11-, 13- ja 15-vuotiaista koululaisista. Myös päiväväsymyksen on havaittu olevan huomattavan yleistä kouluikäisten lasten ja nuorten keskuudessa: Saarenpää-Heikkilän (2001) mukaan 21 prosentilla kouluikäisistä lapsista ja nuorista oli päiväväsymykseen liittyviä oireita. Lisäksi havaittiin, että nuorilla, joilla oli päiväväsymystä oli verrokkeja enemmän uniongelmia, kuten unettomuutta, nukahtamisvaikeuksia, yöheräilyä ja kuorsausta.
Varhaislapsuudessa uniongelmia esiintyy suhteellisen paljon. Tutkimukset ovat osoittaneet, että yhdestä kolmeen ikävuoteen jopa 20–45 prosentilla lapsista on uniongelmia (esim. Hiscock & Wake, 2001; Zuckerman, Stevenson, & Bailey, 1987). Zuckerman ym. (1987) havaitsivat, että osalla varhaislapsuudessa syntyneet uniongelmat jatkuivat, vaikka yleensä ne vähenevät kolmen ikävuoden jälkeen. Lisäksi lapsilla, joilla oli pysyviä univaikeuksia, oli myös muita lapsia enemmän kiukuttelua ja käyttäytymisen hallinnan ongelmia.
Lasten univaikeuksiin on löydetty useita syitä. Vastasyntyneellä uni häiriintyy luonnollisesti nälän tai muun tarpeen vuoksi, mutta uniongelmia voi esiintyä muun muassa koliikin, allergioiden tai sairauden vuoksi (Koivikko, 1991). Vastasyntyneistä kaksivuotiaisiin lapsiin yleisimmät uniongelmat ovat nukahtamisvaikeus ja yöheräily, jotka liittyvät usein uniassosiaatio-ongelmaan (Saarenpää- Heikkilä, 2004; Saarenpää-Heikkilä & Hyvärinen, 2008). Uniassosiaatio-ongelmaa kuvastaa tilanne, jossa lapsi on nukahtanut vanhemman ollessa läsnä, mutta herätessä vanhempi ei ole enää paikalla.
Tilanne on erilainen kuin nukahtaessa, minkä vuoksi vanhemman läsnäoloon tottunut lapsi yleensä pelästyy ja reagoi itkemällä. Souranderin (2001) mukaan myös vanhemman ja lapsen yhdessä nukkuminen on yhteydessä lasten uniongelmiin.
Kahdesta seitsemään vuoteen ikäisillä lapsilla yleisimmät uniongelmat ovat myös nukahtamisvaikeus ja yöheräily, mutta ne liittyvät usein uhmaikään ja rajojen asettamisen problematiikkaan (Saarenpää-Heikkilä, 2004; Saarenpää-Heikkilä & Hyvärinen, 2008). Toisaalta taustalla voi olla yhä vauvaiästä jatkunut uniassosiaatio-ongelma. Nukahtamisvaikeuksien ja yöheräilyn lisäksi unirytmiongelmat voivat alkaa vaivata jo alle kahden vuoden iässä, mikä kuitenkin rasittaa usein enemmän vanhempia kuin itse lasta (Saarenpää-Heikkilä & Hyvärinen, 2008). Lapsen univaje voi
myös olla vaikea havaita, sillä pikkuvauvasta leikki-ikään vähäinen unen puute näkyy lapsessa levottomuutena ja ärtyisyytenä, kun taas vasta huomattava unen puute ilmenee selvänä väsymyksenä.
Sen sijaan kouluikäisillä lapsilla unenpuute näkyy jo selkeästi uneliaisuutena (Koivikko, 1991;
Saarenpää-Heikkilä & Hyvärinen, 2008).
Lapsen uniongelmat voivat johtua myös perheeseen liittyvistä tekijöistä. Vanhempien onneton parisuhde tai heidän omat nukkumistottumukset voivat vaikuttaa lapsen univaikeuksien syntymiseen tai jatkumiseen (Stores, 1996). Myös vanhempien tai sisarusten sairaudet voivat häiritä lapsen unta.
Saarenpää-Heikkilä (2001) havaitsi vanhempien nukkumisongelmien olleen yhteydessä kouluikäisen lapsen päiväväsymyksen kanssa. Yhteyttä voidaan selittää esimerkiksi geneettisten vaikutusten tai perheeseen välittyvän psykologisen stressin kautta. Gregory, Eley, O`Connor, Rijsdijk ja Plomin (2005) havaitsivat, että äidin masentuneisuus ja perheen epäjohdonmukaiset arkikäytännöt olivat yhteydessä kolme- ja neljävuotiaiden lasten uniongelmiin ja ahdistuneisuuteen.
1.5. Vanhempien toiminta lapsen uniongelmiin liittyvissä tilanteissa
Lapsen ja vanhempien uni-valverytmien ristiriitoja selvitetään yleensä puuttumalla lapsen päiväuniin.
Yleisin vanhempien käyttämä keino on päiväunien poisjättäminen, mutta paljon käytettyjä keinoja ovat myös kesken päiväunien herättäminen tai viikonloppujen päiväuniin puuttuminen (Siren-Tiusanen, 1996; Weissbluth, 1995). Alle kolmevuotiailla lapsilla päiväunet ovat biologinen tarve, mutta noin kolmen ja viiden ikävuoden välillä lapsi kasvaa vähitellen päiväunien tarpeesta eroon (Weissbluth, 1995). Jos lapsi on ollut aikaisemmin hyvä nukkuja, päiväunien poisjääminen voi sujua ongelmitta.
Tällöin lapsi menee illalla aikaisemmin nukkumaan ja herää aamulla aikaisempaa myöhemmin.
Ongelmia voi kuitenkin syntyä, jos päiväunet jätetään pois ilman lapsen luonnollista valmiutta, ja niiden tilalle ohjelmoidaan aktiviteetteja (Weissbluth, 2003). Aina nukkumaanmenon aikaistaminen ei onnistu, ja yliväsyneenä lapsen on vaikeampi rauhoittua ja nukahtaa. Weissbluth ohjeistaa, että tällöin lapsen pitäisi jäädä yhtenä tai kahtena päivänä viikossa kotiin ja nukkua päiväunet tai vaihtoehtoisesti osallistua päivittäin rauhallisempiin ja vähemmän strukturoituihin aktiviteetteihin. Siren-Tiusasen (1996) mukaan varhaiskasvattajien olisi tärkeää ottaa huomioon lasten yksilölliset päivärytmit ja uniaikataulut, vaikka se onkin haastavaa.
Uniaikatauluihin puuttumisen lisäksi vanhemmat yleensä yrittävät erilaisin rauhoittelukeinoin saada lasta nukahtamaan. Thunström (1999) havaitsi, että vanhemmat, joiden kuudesta kahdeksaantoista
kuukauden ikäisillä lapsilla oli nukkumiseen liittyviä ongelmia, rauhoittivat yleensä lasta yöunille tutin avulla, lauloivat hänelle tai tuudittivat häntä sylissään. Yöheräämisten yhteydessä vanhemmat ottivat lapsen usein omaan sänkyynsä, antoivat ruokaa tai pitivät häntä sylissä. Yleensä suositellaan, että vanhemmat eivät loisi työläitä menetelmiä lapsen nukuttamiselle, vaan opettaisivat lapsen jo varhain rauhoittamaan itsensä yöunille (esim. Koivikko, 1991; Weissbluth, 2003). Thunströmin (1999) mukaan lapsilla, joilla on nukkumiseen liittyviä ongelmia, eivät tämänkaltaiset itsesäätelyn keinot ole vielä päässeet kehittymään.
Kliininen kokemus on osoittanut, että useassa perheessä kamppaillaan jossain ikävaiheessa lapsen univaikeuksien kanssa. Ympäristön muutoksista huolimatta ilmiö on huomattavan pysyvä vuosikymmenestä toiseen. Seitsemänkymmentäluvun lopulla toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että neuvolassa työskentelevän terveydenhoitajan päivittäin kohtaamista ongelmista 46 % liittyi lapsen univaikeuksiin (Lauri, 1977). Lisäksi lastenneuvolan psykologin vastaanotolle tulevista kaksi- ja neljävuotiaista lapsista 1/20 tuli uniongelmien vuoksi (Lepistö & Nieminen, 1976). Weissbluthin (2003) mukaan iltaiset ja yölliset kiukkukohtaukset sekä muut univaikeudet häviävät yleensä kolmeen ikävuoteen mennessä. Osalla lapsista nukkumiseen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin hankalia ja jatkuvia. Lisäksi lapsen epäterveelliset nukkumistottumukset ja uniongelmat vaikuttavat herkästi koko perheen hyvinvointiin.
Kotiunikoulu on uusi menetelmä, joka on kehitetty vastaamaan lapsiperheiden uniongelmiin (Kuosmanen, 2007). Käytännössä neuvolapsykologi tai muu neuvolan perhetyöntekijä selvittää lapsen nukkumiseen liittyviä ongelmia lapsen kotona tai tarvittaessa sairaalassa. Kuunneltuaan vanhempia ja tutustuttuaan perheen arkikäytäntöihin työntekijä ohjeistaa vanhempia nukkumiseen liittyvissä asioissa siten, että vauvan itsesäätelyä tuetaan, vanhemmuutta vahvistetaan, kiintymyskehitys turvataan ja yksilöllisyys huomioidaan.
Lasten uniongelmat ovat aina ajankohtainen ja tärkeä aihe. Elämänmuutokset ja perheen arkikäytännöt näyttävät vaikuttavan herkästi pienten lasten unen laatuun. Ajantasainen tutkimustieto lasten nukkumistottumuksista, uniongelmista ja niihin vaikuttavista tekijöistä on tärkeää, jotta voidaan löytää keinoja parempaan uneen ja näin ollen parantaa lapsen ja koko perheen hyvinvointia.
1.6. Tutkimuskysymykset
Kokemusten mukaan alle kouluikäisillä lapsilla uniongelmat ovat tavallisia, mutta tutkimuksellista tietoa alle kouluikäisten lasten nukkumistottumuksista ja nukkumiseen liittyvistä ongelmista on vain vähän. Kuitenkin on havaittu, että kouluikäisten lasten, nuorten ja aikuisten nukkumistottumukset ovat muuttuneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, ja uniongelmat ovat hyvin yleisiä (esim.
Niemi & Pääkkönen, 2001; Saarenpää-Heikkilä, 2001). Lisäksi tiedetään, että erilaiset perheeseen liittyvät tekijät, kuten vanhempien tai sisarusten sairaudet voivat vaikuttaa lapsen nukkumiseen (Stores, 1996). Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, ovatko alle kouluikäisten lasten nukkumistottumukset ja nukkumiseen liittyvät ongelmat muuttuneet vuodesta 1988 vuoteen 2005.
Lisäksi selvitetään vanhempien toimintaa lapsen nukkumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa, ja heidän kokemustaan lapsen uniongelmien hankaluudesta. Lopuksi tarkastellaan, mitkä tekijät ovat yhteydessä alle kouluikäisten lasten nukkumiseen liittyviin ongelmiin.
Tutkimuksessa on tehtävänä vastata seuraaviin kysymyksiin:
1. Millaisia muutoksia alle kouluikäisten lasten unen määrässä ja unirytmissä on tapahtunut verrattaessa vuosien 1988 ja 2005 tilannetta toisiinsa?
Hypoteesina on, että alle kouluikäisten lasten unen määrä ei ole vähentynyt vuodesta 1988 vuoteen 2005, sillä yleensä vanhemmat huolehtivat, että lapsi saa nukkua tarpeeksi (Koivikko, 1991;
Weissbluth, 2003). Oletuksena kuitenkin on, että tutkimusvuosien välisenä aikana unirytmi on myöhentynyt alle kouluikäisillä lapsilla, sillä vastaava ilmiö on havaittu aikuisväestön ja nuorison keskuudessa (Niemi & Pääkkönen, 2001; Tynjälä & Kannas, 2004). Vanhempien ja sisarusten nukkumistottumukset ja uniongelmat voivat puolestaan vaikuttaa perheen pienempien lasten nukkumiseen (esim. Stores, 1996).
2.Miten alle kouluikäisten lasten nukkumispaikat, iltatoimet sekä nukkumaanmenoon liittyvät rutiinit ovat muuttuneet vuodesta 1988 vuoteen 2005?
Oletuksena on, että alle kouluikäisten lasten nukkumispaikoissa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia vuodesta 1988 vuoteen 2005, vaan lapsen itsenäinen nukkuminen korostuu molempina ajankohtina. Länsimaissa on jo pitkään suositeltu lapsen opettamista itsenäiseksi nukkujaksi (Koivikko,
1991; Valentin, 2005). Näin ollen hypoteesina on, että alle kouluikäisten lasten iltatoimet ja nukkumaanmenoon liittyvät rutiinit eivät ole oleellisesti muuttuneet vuodesta 1988 vuoteen 2005.
3. Miten alle kouluikäisten lasten nukkumiseen liittyvät ongelmat ovat muuttuneet vuodesta 1988 vuoteen 2005?
Hypoteesina on, että alle kouluikäisten lasten uniongelmat ovat lisääntyneet vuodesta 1988 vuoteen 2005, sillä yleiset päivärytmin muutokset, kuten nukkumaanmenon myöhentyminen sekä arki- ja viikonloppurytmien erilaisuus voivat häiritä lasten luontaista rytmiä ja täten hankaloittaa nukkumista (Weissbluth, 1989). Lisäksi nukkumiseen liittyvien ongelmien on havaittu olevan huomattavan yleisiä nuorilla ja aikuisilla (Hiscock & Wake, 2001; Ohayon & Partinen, 2002), mikä puolestaan voi vaikuttaa perheen pienempien lasten nukkumiseen (esim. Saarenpää-Heikkilä, 2001).
4. Miten vanhempien toiminta lapsen nukkumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa on muuttunut vuodesta 1988 vuoteen 2005?
Hypoteesina on, että vanhempien toiminta alle kouluikäisten lasten nukkumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa ei ole huomattavasti muuttunut vuodesta 1988 vuoteen 2005, sillä lapsen itsenäistä nukkumista on korostettu Suomessa jo pitkään (Koivikko, 1991). Oletuksena siis on, että toiminta, joka edesauttaa lapsen itsenäistä uudelleen nukahtamista, korostuu sekä vuonna 1988 että vuonna 2005.
5. Mitkä tekijät ovat yhteydessä alle kouluikäisten lasten nukkumiseen liittyviin ongelmiin?
Aikaisempien havaintojen perusteella hypoteesina on, että nukkumaanmenoon liittyvillä rutiineilla on yhteys alle kouluikäisten lasten uniongelmiin (Koivikko, 1991; Saarenpää-Heikkilä & Hyvärinen, 2008). Näin ollen lapsilla, jotka ovat tottuneet vanhemman läsnäoloon nukkumaan mentäessä, olisi enemmän nukkumiseen liittyviä ongelmia kuin lapsilla, jotka ovat oppineet itsenäisiksi nukkujiksi.
Lisäksi aikaisempien havaintojen perusteella hypoteesina on, että hyvä unihygienia on yhteydessä parempiin uniin (Spruyt ym., 2005; Stores, 1996).
2. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN
2.1. Tutkittavat
Tutkimuksen aineistot kerättiin kyselylomakemenetelmällä tamperelaisilta alle kouluikäisten lasten vanhemmilta vuosina 1988 ja 2005. Kyselylomake oli molempina tutkimusvuosina sama. Ensimmäisen aineiston otos poimittiin satunnaisesti väestörekisteristä siten, että jokaista ikäluokkaa yhdestä seitsemään vuoteen edusti 60 lasta. Kyselylomake postitettiin 360:lle alle kouluikäisen lapsen vanhemmalle. Vastauksia saatiin 232 perheestä, jolloin vastausprosentiksi muodostui 64. Vuoden 2005 aineiston otos tilattiin Tampereen maistraatilta tilaustyönä. Otoksen koko oli 360 lasta, ja jokaista ikäluokkaa vastasyntyneistä seitsemään vuoteen edusti 60 lasta. Vastauksia palautettiin 183 kappaletta, jolloin vastausprosentti oli 50,8. Tässä tutkimuksessa vuoden 2005 aineistosta on poistettu vastasyntyneiden ikäryhmä, sillä sille ei ollut vertailuryhmää vuoden 1988 aineistossa. Tämän jälkeen vuoden 2005 otoskooksi muodostui 162 lasta. Tutkimukseen osallistuneiden lasten sukupuolijakauma oli tasainen. Vuonna 1988 tyttöjä oli 118 ja poikia 114 sekä vuonna 2005 tyttöjä oli 80 ja poikia 82.
Tutkimukseen osallistujat jaettiin kuuteen ikäryhmään, jotta jokaista ikäryhmää voitiin tarkastella erikseen. Sukupuolijakaumat ikäryhmittäin on esitetty kuviossa 1.
Kuvio 1.Lasten sukupuolijakaumat ikäryhmittäin vuonna 1988 ja 2005.
Lasten taustatiedoista kysyttiin myös päivähoitomuoto sekä äidin ja isän ikä, peruskoulutus, ammatillinen koulutus ja työajat. Lisäksi selvitettiin perheen asuinalue ja -muoto (taulukko 1).
Aineistot eivät eronneet tilastollisesti merkitsevästi toisistaan taustamuuttujien suhteen vanhempien ikää, koulutusta ja asuinmuotoa lukuun ottamatta. Verrattuna vuoteen 1988, vanhempien ikä ja koulutustaso olivat hieman korkeampia vuonna 2005. Ikäryhmittäisissä vertailuissa kuitenkin havaittiin, että tilastollisesti merkitseviä eroja vanhempien iässä ja koulutustasossa oli vain kolme- ja kuusivuotiaiden ryhmissä. Kerrostaloasuminen oli yleisempää vuonna 1988 kuin vuonna 2005, jolloin taas rivitaloasuminen oli aiempaa yleisempää. Kuitenkaan asuinalueessa ja huonelukumäärässä ei ollut tutkimusvuosien välillä tilastollisesti merkitseviä eroja.
Taulukko 1. Taustamuuttujat vuosina 1988 ja 2005 (taulukko jatkuu seuraavalla sivulla).
Tutkimusvuosien välisten erojen vertailu Mann- Whitneyn U-testillä ja Khi2-testillä.
Vuosi 1988 (n=232)
Vuosi 2005 (n=162)
Tilastollinen merkitsevyys Lapsen ikä
1-vuotiaat 39 35
2-vuotiaat 45 31
3-vuotiaat 34 24
4-vuotiaat 40 31
5-vuotiaat 37 25
6-vuotiaat 37 16
Lapsen sukupuoli
Tyttö 118 80
Poika 119 82
Lapsen päivähoitomuoto
Päiväkoti (kokopäivä) 80 72
Päiväkoti (puolipäivä) 22 10
Perhepäivähoito (kokopäivä) 27 11
Perhepäivähoito (puolipäivä) 4 2
Hoitotäti kotona 5 2
Mummon hoidossa 5 1
Kotona äidin/isän kanssa 89 63
Äidin iän keskiarvo (s) 32.3 (5.3) 34.4 (6.2) (p=.000)1
Äidin iän vaihteluväli 23-57 19-51
Isän iän keskiarvo (s) 34.2 (5.5) 36.2 (6.6) (p=.000)1
Isän iän vaihteluväli 23-57 20-55
Äidin peruskoulutus (p=.000)2
Peruskoulu 120 56
Ylioppilas 103 101
Isän peruskoulutus (p=.015)2
Peruskoulu 139 82
Ylioppilas 78 77
Äidin ammatillinen koulutus (p=.000)2
Ei ammatillista koulutusta 18 11
Kurssimainen koulutus 44 10
Toisen asteen koulutus 67 39
Ammattikorkeakoulututkinto 70 53
Korkeakoulututkinto 30 42
Isän ammatillinen koulutus (p=.007)2
Ei ammatillista koulutusta 12 6
Kurssimainen koulutus 41 11
Toisen asteen koulutus 89 64
Ammattikorkeakoulututkinto 40 31
Korkeakoulututkinto 43 48
Äidin työaika
Päivätyö 103 71
Vuorotyö 21 18
Yötyö 1 1
Epäsäännöllinen työ 9 7
Opiskelija 15 6
Ei työtä 79 56
Osa-aikainen työ 2 0
Isän työaika
Päivätyö 152 111
Vuorotyö 22 17
Yötyö 3 2
Epäsäännöllinen työ 34 17
Opiskelija 6 4
Ei työtä 4 8
Perheen asuinalue
Keskusta 20 15
Esikaupunkialue (omakotitaloalue)
122 103
Esikaupunkialue (kerrostaloalue)
80 38
Maaseutu 10 4
Asuinmuoto (p=.000)2
Kerrostalo 109 56
Rivitalo 48 43
Omakotitalo 75 47
Muu - 14
1 Mann-Whitneyn U-testi
2 Khi2-testi
2.2. Tutkimusmenetelmä ja muuttujat
Kyselylomake on kehitetty Tampereen yliopiston psykologian laitoksella lasten uniongelmia käsittelevään tutkimukseen (Nieminen, 1988). Kyselylomakkeessa esitettiin sekä luokiteltuja että avoimia kysymyksiä (liite). Kyselylomake jakaantui kuuteen aihealueeseen. Ensimmäisessä osassa kysyttiin lapsen taustatietoja, kuten ikää, sukupuolta ja päivähoitomuotoa. Toisessa osassa selvitettiin lapsen nukkumistottumuksia: yöllä ja päivällä nukuttujen tuntien määrä sekä nukkumaanmenon ja heräämisen ajankohdat. Lisäksi kysyttiin lapsen nukkumispaikkaa sekä mahdollisia iltatoimia ja nukkumaanmenoon liittyviä rutiineita. Kolmannessa osassa selvitettiin nukkumiseen liittyviä ongelmia:
uniongelmien kokonaismäärä ja niiden luonne. Samalla selvitettiin, kuinka usein lapsella oli nukkumiseen liittyvää ongelmakäyttäytymistä päivällä ja yöllä (joka päivä, kerran viikossa, kerran kuussa, harvemmin, ei lainkaan).
Neljännessä osassa kysyttiin, kuinka hankalana vanhemmat kokivat lapsen nukkumiseen liittyvät ongelmat (neliportainen asteikko: erittäin hankala – ei lainkaan hankala), ja miten ongelmatilanteissa toimittiin. Selvitettiin myös mahdollisia aikaisemmissa ikävaiheissa ilmenneitä nukkumiseen liittyviä vaikeuksia sekä perheen muiden jäsenten nukkumiseen liittyviä ongelmia. Viidennessä osassa kysyttiin perheen taustatietoja, kuten vanhempien ikää, koulutusta ja työaikaa. Lisäksi selvitettiin, minkälainen asumistilanne perheellä oli: asuinalue, asuinhuoneiden lukumäärä, asuinmuoto ja liikenteen määrä asuinalueella.
Lasta ja perheen taustatietoja koskeviin kysymyksiin vastattiin hyvin, ja vain pientä katoa oli joidenkin kysymysten kohdalla. Sen sijaan vanhempien ja sisarusten univaikeuksia käsittelevissä kysymyksissä vastauskato oli huomattava. Näin ollen sisarusten ja vanhempien nukkumiseen liittyvien vaikeuksien yhteyttä alle kouluikäisten lasten univaikeuksiin ei voida tarkastella tässä tutkimuksessa.
2.3. Aineiston analyysimenetelmät
Tutkimusaineisto analysoitiin kvantitatiivisesti SPSS 13.1 -tilasto-ohjelmalla. Tutkimustuloksia on kuvailtu prosenttien, keskiarvojen ja keskihajontojen avulla. Muuttujat olivat pääosin luokittelu- ja järjestysasteikollisia, joten tutkimusvuosien välisiä eroja on analysoitu Mann Whitneyn U-testin, Khi2- testin sekä Fisherin testin avulla. Lisäksi lasten nukkumistottumuksiin ja uniongelmiin yhteydessä olevia tekijöitä on tulkittu korrelaatiokertoimen, Khi2-testin sekä Cramerin V:n avulla. Tulosta on pidetty merkitsevänä, kun p < .05, ellei toisin mainita.
3. TULOKSET
3.1. Unen määrä ja unirytmi
Tutkimuksessa havaittiin, että alle kouluikäiset lapset nukkuivat yöunilla keskimäärin 9,5 tunnista 10,5 tuntiin vuosina 1988 ja 2005. Päiväunien kesto vaihteli keskimäärin puolesta tunnista yli kahteen tuntiin. Tutkimusvuosien välillä ei ollut eroa lasten yöunien kestossa ja nukkumaanmenoajoissa, mutta päiväunien kestossa sekä vuorokauden kokonaisunimäärässä tutkimusvuodet erosivat toisistaan.
Lisäksi tutkimusvuodet erosivat toisistaan kaksivuotiaiden lasten heräämisajoissa. Taulukossa 2 on esitetty keskiarvoina ja keskihajontoina alle kouluikäisten lasten päivä- ja yöunien kestot, vuorokauden kokonaisunimäärät sekä nukkumaanmeno- ja heräämisajat. Tiedot on esitetty sekä ikäryhmittäin että kaikki ikäryhmät yhdessä vuosina 1988 ja 2005.
Tarkasteltaessa kaikkia ikäryhmiä yhdessä tutkimusvuosien välillä havaittiin tilastollisesti erittäin merkitsevä ero päiväunien kestossa (U = 10008.0, p = .000). Verrattuna vuoteen 1988, päiväunia nukuttiin enemmän vuonna 2005. Vuonna 1988 alle kouluikäiset lapset nukkuivat keskimäärin tunnin
päivällä, mutta jopa 36 % lapsista ei nukkunut päiväunia lainkaan. Vuonna 2005 alle kouluikäiset lapset nukkuivat keskimäärin yli puolentoista tunnin päiväunia. Tällöin myös kaikki lapset nukkuivat päiväunia, vaikka 6,5 %:lla lapsista ne kestivät vain puoli tuntia. Lisäksi vuorokauden kokonaisunimäärässä tutkimusvuodet erosivat tilastollisesti erittäin merkitsevästi toisistaan (U = 10768.0,p= .000). Alle kouluikäiset lapset nukkuivat vuorokauden aikana enemmän vuonna 2005 kuin vuonna 1988.
Ikäryhmittäisissä vertailuissa havaittiin tutkimusvuosien välillä tilastollisesti merkitseviä eroja päiväunien kestossa, vuorokauden kokonaisunimäärässä sekä arkiaamujen heräämisajoissa. Tosin arkiaamujen heräämisajoissa tutkimusvuodet erosivat tilastollisesti melkein merkitsevästi toisistaan ainoastaan kaksivuotiaiden ikäryhmässä (U = 509.5, p = .044). Vuonna 1988 kaksivuotiaat lapset heräsivät keskimäärin seitsemän jälkeen arkiaamuisin, kun taas vuonna 2005 herättiin keskimäärin puoli kahdeksan jälkeen. Täten vuoteen 1988 verrattuna kaksivuotiaat lapset nukkuivat arkiaamuisin pidempään vuonna 2005.
Päiväunien kestossa tutkimusvuodet erosivat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan neljä-, viisi- ja kuusivuotiaiden ikäryhmissä. Vuonna 1988 neljävuotiaiden lasten päiväunet kestivät keskimäärin 45 minuuttia, mutta jopa 51,3 % lapsista ei nukkunut päiväunia enää lainkaan. Sen sijaan vuonna 2005 neljävuotiaat nukkuivat keskimäärin puolitoista tuntia päivällä. Tällöin myös kaikki lapset nukkuivat päiväunia, vaikka 4,8 %:lla ne kestivät enää vain puoli tuntia. Ero tutkimusvuosien välillä oli tilastollisesti merkitsevä (U = 230.5, p = .004): neljävuotiaat lapset nukkuivat päiväunia enemmän vuonna 2005 kuin vuonna 1988.
Vuonna 1988 viisivuotiaiden lasten päiväunet kestivät keskimäärin puoli tuntia päivällä, mutta jopa 64,9 % lapsista ei nukkunut enää lainkaan päiväaikaan. Vuonna 2005 viisivuotiaat lapset nukkuivat keskimäärin yli tunnin päivällä ja 26,7 % lapsista nukkui edes puolen tunnin päiväunet. Ero tutkimusvuosien välillä oli tilastollisesti erittäin merkitsevä (U= 113.0,p= .000). Näin ollen verrattuna vuoteen 1988, päiväunia nukuttiin viisivuotiaiden ikäryhmässä enemmän vuonna 2005. Lisäksi vuorokauden kokonaisunimäärässä tutkimusvuodet erosivat tilastollisesti melkein merkitsevästi toisistaan (U= 179.5, p = .039): viisivuotiaat lapset nukkuivat vuorokauden aikana enemmän vuonna 2005 kuin vuonna 1988.
Vuonna 1988 kuusivuotiaat lapset nukkuivat päiväunia keskimäärin vajaa puoli tuntia ja 67,6 % lapsista ei nukkunut päiväunia enää lainkaan. Vuonna 2005 kuusivuotiaiden lasten päiväunet kestivät keskimäärin yli tunnin ja 11,1 % lapsista nukkui edes puolen tunnin päiväunia. Ero tutkimusvuosien
välillä oli tilastollisesti merkitsevä (U = 58.5, p = .003). Kuusivuotiaat lapset nukkuivat päiväunia enemmän vuonna 2005 kuin 1988. Lisäksi kuusivuotiaiden lasten kokonaisunimäärä vuorokaudessa oli aiempaa suurempi vuonna 2005. Ero tutkimusvuosien välillä oli tilastollisesti merkitsevä (U= 62.0,p = .005).
1-vuotiaat 1988 2005 (n=39) (n=35)
2-vuotiaat 1988 2005 (n=45) (n=31)
3-vuotiaat 1988 2005 (n=34) (n=24)
4-vuotiaat 1988 2005 (n=40) (n=31)
5-vuotiaat 1988 2005 (n=37) (n=25)
6-vuotiaat 1988 2005 (n=37) (n=16)
ikäryhmät yhdessä 1988 2005 (n=232)(n=162) Yöunien kesto
ka (h) s
10.45 10.51 .78 .72
10.09 10.50 .85 1.06
10.10 9.98 .96 .73
10.15 9.82 .90 .80
9.90 9.69 .77 .91
9.77 10.06 .72 .58
10.08 10.13 .85 .90 Päiväunien
kesto (h) ka s
2.20 2.10 .63 .65
1.62 1.85 .72 .58
1.17 1.33 .83 .73
0.76 1.43*
.84 .51
0.47 1.23***
.70 .70
0.36 1.11*
.58 .55
1.13 1.65***
.97 .68 Kokonaisuni-
määrä (h) ka s
12.65 12.61 .97 .81
11.71 12.06 .96 .94
11.28 11.11 .80 .80
10.88 11.10 .87 .92
10.36 10.63*
.64 .79
10.11 11.17**
.86 .83
11.20 11.68***
1.21 1.11 Nukkumaan-
menoaika ka (klo) s
20.79 20.69 .76 .84
21.01 20.87
.97 .70
20.74 20.79 .64 .70
20.78 20.87 .72 .66
20.92 21.03 .69 .65
21.02 20.75 .50 .65
20.88 20.83 .74 .71 Heräämis-
aika ka (klo) s
7.32 7.29 .81 .85
7.23 7.62*
.96 .77
7.15 7.27 .89 .43
7.24 7.11 .98 .61
7.24 7.09 .80 .61
7.16 7.19 .67 .78
7.22 7.27 .85 .71 Taulukko 2.Alle kouluikäisten lasten unimäärien ja nukkumisaikojen ikäryhmittäinen vertailu vuosina 1988 ja 2005.
Nukuttujen tuntien sekä nukkumaanmeno- ja heräämisaikojen keskiarvot (ka) ja keskihajonnat (s). Tilastollisesti merkitsevät erot vahvennettu.
3.2. Nukkumispaikat ja rutiinit
3.2.1. Lasten nukkumispaikat
Molempina tutkimusvuosina lasten yleisimpiä nukkumispaikkoja olivat oma sänky vanhempien huoneessa, oma sänky omassa huoneessa ja oma sänky sisarusten yhteisessä huoneessa. Kaikkia ikäryhmiä yhdessä tarkasteltaessa havaittiin tutkimusvuosien välillä tilastollisesti erittäin merkitsevä ero oman huoneen omassa sängyssä nukkumisessa (χ
2(1) = 14.555, p = .000). Nukkuminen oman huoneen omassa sängyssä oli lähes puolet yleisempää vuonna 2005 (34,0 %) kuin vuonna 1988 (17,2 %). Näin ollen itsenäinen nukkuminen näyttää lisääntyneen tutkimusvuosien välisenä aikana.
Taulukossa 3 kuvataan prosentteina alle kouluikäisten lasten nukkumispaikat vuosina 1988 ja 2005.
Tarkastelut on tehty sekä kaikki ikäryhmät yhdessä että ikäryhmittäin. Luokassa muu yleisempiä vaihtoehtoja olivat sekä omassa että vanhempien sängyssä nukkuminen, alkovissa tai muussa yhteisessä tilassa nukkuminen ja sisaruksen kanssa samassa sängyssä nukkuminen.
Ikäryhmittäisissä vertailuissa havaittiin, että nukkuminen oman huoneen omassa sängyssä oli
kaikissa ikäryhmissä yleisempää vuonna 2005 kuin vuonna 1988. Kuitenkin tilastollisesti
merkitseviä eroja tutkimusvuosien välillä oli ainoastaan yksivuotiaiden (Fisherin testi, p = .000) ja
viisivuotiaiden (Fisherin testi, p = .007) lasten ikäryhmissä. Lasten muissa nukkumispaikoissa
tutkimusvuodet eivät eronneet toisistaan.
Nukkumispaikat
1-vuotiaat 1988 2005 (n=39) (n=35)
%
2-vuotiaat 1988 2005 (n=45) (n=31) %
3-vuotiaat 1988 2005 (n=34) (n=24) %
4-vuotiaat 1988 2005 (n=40) (n=31) %
5-vuotiaat 1988 2005 (n=37) (n=25) %
6-vuotiaat 1988 2005 (n=37) (n=16) %
ikäryhmät yhdessä 1988 2005 (n=232) (n=162) % oma sänky
vanhempien
huoneessa 56,4 51,4 33,3 32,3 23,5 20,8 20,0 16,1 21,6 16,0 21,6 18,8 29,7 27,8
oma sänky
omassa huoneessa - 28,6*** 15,6 29,0 11,8 33,3 25,0 29,0 21,6 56,0** 29,7 31,3 17,2 34,0***
vanhempien
sänky 10,3 2,9 15,6 9,7 8,8 4,2 7,5 6,5 5,4 4,0 10,8 6,3 9,9 5,6 oma sänky
sisarusten yht.
huoneessa 20,5 11,4 15,6 19,4 35,3 33,3 30,0 35,3 27,0 16,0 27,0 37,5 25,4 24,1
muu paikka 12,8 5,7 20,0 9,7 20,6 8,3 17,5 12,9 24,3 8,0 10,8 6,3 17,7 8,6
