saan. Poikkeavan käyttäytymisen tarkkailu ja valvominen, sen ennaltaehkäisy ja sii- hen reagointi, ovat kaikki oleellisia osia turvavaltiokeskustelua. Poliittisesti turva- valtiokeskustelu näyttää meillä ja muual- la niveltyvän melko luonnollisesti oikea- vasen-akselistolle. Oikealta (laajasti ym- märrettynä) suitsutetaan tiettyjen toimen- piteiden tarvetta vetoamalla milloin "todel- lisuuteen", milloin kansainvälistymisen mu- kanaan tuomiin velvollisuuksiin. Yhtä sin- nikkäästi ja ennalta-arvattavasti vasemmal- ta (suppeasti ymmärrettynä) vastataan.
Kaksi juonta
Tieteelliselle turvavaltiokritiikille on omi- naista kaksi pääjuonta, joita ainakin tunne- tuimmat puheenvuorot erilaisin variaatioin ja painotuksin seuraavat. Yksi pääjuoni keskittyy repressiivisen valtiokoneiston muotoihin, toisessa puhutaan ns. "peh- meästä" integraatiosta.
Hirschin (1983) mukaan turvavaltiokehi- tyksen omalaatuisuus on siinä, että valtio ennaltaehkäisevän normalisoinnin ja kurin- pidon elimenä laajentaa sosiaalistavia funk- tioitaan ja samanaikaisesti esiintyy avoi- mesti omista perustuslaeistaan piittaamat- tomana väkivaltakoneistona. Avoimelle repressiolle on tyypillistä uusintamisproses- seihin sopeutettu kansalaisten perustuslail- listen vapauksien tulkinta, jota Hirsch pi- tää uutena. Koneisto on muuttunut vah- vemmaksi, vaikeammin valvottavaksi ja joustavammaksi. Toisaalta pehmeät integ- raatiomekanismit, erityisesti valtion sosiaa- lipolitiikka, on välineellistetty vastaamaan kapitalismin uusintamisprosesseja niin ai- neellisella kuin ideologisellakin tasolla.
Mahdollisten pakkovaltaisten keinojen mahdollisuus kietoo pehmeät ja kovat in-
taktiikkana on "yhteiskunnallisen käytän- nön kysymys", johon ei tule etsiä vastauk- sia vallankumousharhoista vaan niistä muo- doista, joilla yhteistyötä porvarillisen val- tion kanssa harjoitetaan. "Radikaali refor- mismi" etenee yhtäällä turvavaltion mur- roskohtien ja konfliktien hajauttavan laa.- jentumisen tietä sekä toisaalla kieltäyty- mällä toiminnassaan valtion petollisesta avusta. Hirschin tarjoama vastaus on
"grass roots"-kritisismiä; rakenteiden sisäl- lä toimiminen voi vain "taata reunaehto- ja" toiminnalle.
Foucault'n (1980a) mukaan repressiivi- sen valtiokoneiston "juridispoliittinen" val- ta on korvautunut sellaisella kurinpidolli- sella vallalla, josta koko "Tarkkailla ja rangaista" -kirja pyrki kertomaan. Fou- cault näkee vallan diskurssissa hyvin risti- riitaisen ja sovittamattoman heterogeeni- suuden. Suvereenisuuden käsitteestä joh- dettu juridis-poliittinen valta, jonka ympä- rille eurooppalaiset suuret kodifikaatiot on laadittu, perustuu yleisiin "kansalaisoi- keuksiin" lähtökohtanaan yksittäisten kan- salaisten delegatiiviseen statukseen nojau- tuva yhteiskunta. Foucault'lainen valta on enemmän mikrotasolla operoivaa (Fou- cault 1980b). Vallan kritiikki juridis-poliit- tisella tasolla on tämän heterogeenisyyden takia mahdotonta.
Foucault'n pessimismi ulottuu tätäkin pi- temmälle. Kriittisissäkin puheenvuoroissa vallan redusoiminen juridis-poliittiseksi ko- rostaa ensiksikin monoliittimaista käsitystä repressiosta, joka toimii saman kaltaisena ja homogeenisessa muodossa kaikilla yh- teiskunnan tasoilla. Toiseksi juridis-poliitti- nen kritiikki tekee vallasta puhtaasti nega- tiivista, jolloin kritiikkikin saa transgressii- visia piirteitä. Kolmanneksi vallan toimin- ta nähdään juridis-poliittisessa kritiikissä
kielellisesti säänneltynä.
Cohen (1985) pyrkii Foucault'n tavoin analysoimaan ei ainoastaan juridis-poliittis- ta ja julkilausuttua valta- ja kontrollinstra- tegiaa vaan myös erilaisia kurinpidollis- sosiaalisia tekniikoita. Juridisella (rikosoi- keuden) tasolla vankeusrangaistusta korva- taan erilaisilla vapauden ja vankeuden väli- maastoon sijoittuvilla instituutioilla (esim.
yhdyskuntapalvelu). "Pehmeiden" kontrol- likeinojen avulla yhteisöissä, kouluissa, so- siaalitoimen alueella jne. pyritään vaikutta- maan "rikollisuuteen" ennenkuin se ilme- neekään. Rankaisemisesta ja pakottamises- ta uusi kontrollin kielioppi käyttää sosiaali- valtion "kasvattavaa" ja "parantavaa" kiel- tä. Turvavaltio levittyy uusille alueille Troijan puuhevosten avulla.
Cohenin vision mukaan kontrollin histo- riassa on edetty vaiheeseen, josta hän käyttää nimitystä "prisonisoituminen".
Vankilan muurit on viety yhteisöihin, kau- punkien ja lähiöiden ympärille. "Kurinpi- don metropoli" on nyt tehokkaampi, ulot- tuvampi ja tiheämpi kuin koskaan aiem- min.
Habermasin (1981) mukaan kapitalismin rationalisoitumisprosessit ovat johtaneet systeemin tunkeutumiseen elämismaailman alueelle. Taloudelliset ja byrokraattiset keinot (raha ja valta) vääristävät kommu- nikaation, sekaantuvat kulttuurin uusinta- miseen ja sosiaalisaatioon (esim. peruskou- lua koskeva lainsäädäntö). Habermasin us- ko kriittiseen, rationaaliseen yhteiskunta- teoriaan, joka vastustaa elämisen "kolo- nialisoitumista" (= "turvavaltiollistumis- ta"), pohjaa kommunikaatioon, joka on suuntautunut luomaan yhteisymmärrystä faktuaalisten väittämien totuudesta, nor- matiivisten väittämien oikeudesta ja sub- jektiivisten väittämien todenmukaisuudes- ta. Ideaali keskustelutilanne on vapaa, ei- manipuloitu, herruudeton puhe, jossa pyri-
tään konsensukseen.
Teoriallaan sekä poliittisilla kannanotoil- laan (esimerkiksi kritiikki virkakieltojärjes- telmää ja terrorismin vastaisia toimenpitei- tä kohtaan, jotka hän näkee oikeusvaltion periaatteita rikkovana käytäntönä), Haber- mas kulkee vankasti juridis-poliittisen tur- vavaltiokritiikin pääjuonta pitkin. Hän nä- kee vallan ja rahan kontrolloivina ja sensu- roivina tekijöinä tutkimatta vallan tuotta- via ominaisuuksia (vrt. Foucault). Sosiaali- sissa suhteissa mikrotasolla vaikuttavaa ei- monetaarista tai ei-byrokraattista valtaa Habermas ei tunnu pitävän merkittävänä normalisoivana kontrollin muotona.
Puhtaan kommunikaation idea elää myy- tistä, jonka mukaan olisi olemassa ideolo- giasta vapaa normi määrittämässä herruu- dettoman diskurssin ehdot. Pyrkimys kon- sensukseen kommunikaatiossa johtaa hel- posti yhden ideologian valtaan puheessa, vaikka idean muodolliset ehdot olisi täytet- ty. Eikö kulttuurinen uusintaminen ja sosi- aalisaatio kommunikatiivisen konsensuk- sen kautta ole juuri diskurssiivista ja ideo- logista normalisoivaa vallankäyttöä?
Sosiaalisen kuolema
Jean Baudrillard, "l'enfant terrible", hyök- kää visonäärisillä ja fragmentaarisilla es- seillään ajankohtaisia ja tunnustettuja kriit- tisiä teorioita vastaan. Teksteillään hän ylittää turvavaltiokritiikin juridis-sosiologi- set pääjuonet. Hän vaatii meitä unohta- maan vanhat kritiikin taktiikat, mutta hän- tä voi syyttää uuden juonen markkinoimi- sesta. Vain vahvoilla modernin laseilla va- rustettu lukija voi löytää tällaisia merkityk- siä hänen tuotannostaan, jota tulisi lukea pikemminkin "tieteen fiktiona" ("science fiction").
Baudrillardin (1983a) mukaan siirtymi- nen modernista postmoderniin aikaan mer-
kitsee strukturaalista kumousta, jota ei voi- da ymmärtää perinteisen emansipatoris- kriittisen teorian tai marxilaisen käsitteis- tön keinoin: modernin projektin suuret re- ferentit ja finaliteetit kuten Valta, Totuus, Historia, Pääoma ovat jo kuolleet. Poliitti- sen taloustieteen evoluutiota voidaan tar- kastella simulaationa, jolla Baudrillard tar- koittaa objektien ja merkkien irtautumista niiden sosiaalisesta yhteydestä itsenäisiksi, omaa elämää eläviksi.
Simulaation ensimmäisessä vaiheessa re- nessanssin ajalla (luonnollinen arvolaki) si- tova ja muuttumaton kastijärjestys hajoaa porvariston nousun myötä. Itsestäänselvät arvot kyseenalaistetaan ja erottavat merkit vapautuvat avoimeen kilpailuun. Hallitse- vaa on luonnon ja alkuperäisen imitaatio.
Sentralisoitu valtiollinen strategia syntyy turvaamaan porvarillisen representaation toimintaa. Teollinen vallankumous aloittaa simulaation toisen vaiheen (tavaran arvola- ki), jota hallitsee objektien ja merkkien massatuotanto. Sosiaalinen koneisto orga- nisoituu työn ja tuotannon ympärille (luok- karistiriidat, vieraantuminen, esineellisty- minen jne.).
Simulaation jälkikapitalistisessa kolman- nessa vaiheessa (strukturaalinen arvolaki) simulaatio syrjäyttää tuotannon. Arvolaki irrottautuu sisällöllisistä määreistään (luon- to, talous), ja tavaran käyttö- ja vaihtoar- vot muuttuvat merkkiarvoiksi. Syntyy so- siologisen tiedontuotannon murtuma: so- siaalinen "kuolee", ja sosiologisen mieliku- vituksen referentti katoaa. Sosiaalisen nor- malisoivan, laajenevan ja positiivisen syk- lin romahtaminen kääntyy vastakohdak- seen: merkkien strukturaalisten ja negatii- visten erojen järjestelmäksi. Normi muut- tuu merkkien kelluvaksi järjestelmäksi, jossa arvot ovat korvattavissa toisilla. Mer- kitysten tuotanto korvaa konkretisoimisen prosessit ja tuotannon logiikan yhteiskun-
taa organisoivana periaatteena.
Baudrillardin (1983b, 1983c) "hyperto- dellisuutta" hallitsevat mielikuvat ja spek- taakkelit, jotka referoivat vain itseensä, ei- vät "todellisuudessa" olevaan referenttiin tai sisältöön. Sosiaalisuus laajenee erilais- ten informaatioprosessien ja tiedontuotan- to teollisuuden välityksellä. Subjektit ovat informaation "terminaaleja" yhteiskunnas- sa, jossa sopimuksen sosiaalisuus (myytti yhteiskuntasopimuksesta) ja dialektinen so- siaalisuus (valtion ja kansalaisyhteiskun- nan, julkisen ja yksityisen, sosiaalisen ja yksilön väliset suhteet) joutuvat antamaan tilan "yhteydenoton" sosiaalisuudelle, joukkotiedoituksen prosessoidulle maail- malle.
Joukkotiedoitusvälineiden tuottama ku- va terrorismista (ja laajemmin poikkeavuu- desta) on muodostunut ilmiöiden todelli- suudeksi. Simulaatio määrää reagointimme suunnan. Suomalainen puhe kriisi- ja tur- valakien tarpeellisuudesta ei pohjaa niin- kään todellisiin ilmiöihin vaan tuotettuun fiktiiviseen "faktaan".
"Stop making sense": kolmas juoni?
Baudrillardilainen visio "sosiaalisesta", jos- sa ei ole politiikan ja teorian edellyttämiä kiinteitä rakenteita, ei anna mahdollisuuk- sia kriittiseen etäisyyteen; vastustus on kangastus ("mirage"), ja sosiaalisten ra- kenteiden kumoaminen on illuusio.
"Järjestelmälle, jonka argumenttina on alistami- nen ja repressio, strategisena vastustuskeinona on subjektiivisen vapauden vaatimus. Mutta tämä heijastaa systeemin edellistä vaihetta; ja vaikka me vielä kohtaisimme sen (turvavaltion luominen, valtiollisen pakkokontrollin lisääntymisen ja nor- malisoivien strategioiden yhteydessä — kirj.
huom.), ei se enää ole strateginen alue: systeemin nykyinen argumentaatio on sanan maksimointi ja merkitysten maksimaalinen tuotanto" (Baudril- lard 1983b:108).
Vallitsevan järjestelmän koodi ei pelkäs- tään neutralisoi vastavoimia, vaan myös tuottaa niitä lujittaakseen omaa olemassa- oloaan. Kriittiset poliittiset kulttuurit ja in- terventiot elävät systeemin kentässä sidot- tuina sen kielipeleihin. Niiden tuottama kritiikki ponnistaa tiedoitusvälineisiin (punk), yliopiston kellareihin (T&E) tai järjestöjen manifesteihin (rintamapolitru- kit) jo tuotettujen ennalta annettujen mer- kitysten verkostoista. Kriittisestä puheesta tulee jälkikapitalistisen koodin passiivista toistamista.
Yhteiskuntakritiikki on henkireikä vasta- kohtien paineille ja samalla osoitus järjes- telmän demokraattis-toleranttisesta luon- teesta. Toleranssin ylitykset kontrolloidaan viimekädessä sanan, lain ja "totuuksien"
tuotannolla, ei niinkään valtiollisen pakko- koneiston funktionaalis-konkreettisilla toi- menpiteillä. Kritiikki tuottaa uusia merki- tyksiä ja sanoja, jotka sulautuvat systee- miin vahvistaen sen legitimaatiota. Esi- merkiksi valtiollisen vallan lisäämisen kri- tiikki tuottaa mielikuvia oikeasta/oikeuden- mukaisesta valtiollisesta järjestyksestä, vankilalaitoksen (rikosoikeuden) kritiikki tuottaa merkityksiä hyvästä kontrollista (esim. sosiaalipolitiikka, koulutusjärjestel- mä).
Baudrillardin strategia "hyperkonformis- min" ajalla on kieltäytyminen. On lopetet- tava tuottamasta merkityksiä, kieltäydyttä- vä vastaanottamisesta ja vastaamisesta.
Baudrillard etsii erilaisia kielipelejä (punk, muoti, graffitit), jotka eivät tunnusta mi- tään arvojärjestelmiä, vaan lähettävät sys- teemille takaisin sen oman logiikan suhtau- tuen siihen kuin peili: ottaen vastaan mer- kityksiä absorboimatta niitä. Systeemi ei kykene ohjelmoimaan hiljaisuutta kuten se pystyy modernin kritiikin. Ja jos systeemi ei kykene houkuttelemaan esiin uskolli- suutta (= "kritiikkiä"), voivat massat aivan
yhtä hyvin hyväksyä systeemin vallasta- syöksemisen.
Bourdieukin (1985) epäilee vastakulttuu- rien autonomisuutta. Niiden välineiden hallinta, joita tarvitaan kulttuurisen domi- naation hyökkäyksiltä puolustautumiseen, ovat osa kulttuuria eli vallitsevaa koodia.
Yhteiskunnan kentillä (tiede, taide, oikeus jne.) sekä kentän hallitsijat että "vallanku- moukselliset" uusintavat kentän pelisääntö- jä. Peliin mukaanlähtijät lunastavat itsel- leen oikeuden kentälle pääsyyn hyväksy- mällä asiat, joista keskustella, ja siten itse kentän sen sääntöineen. Kumoukselliset omistautuvat kyllä radikaaleille strategioil- leen, mutta kentältä poissulkemisen pelos- sa sellaisille, jotka eivät vaaranna kentän toimintaehtoj a.
Silti Bourdieu ei halua jättää kenttiä pel- kästään dominoivan kulttuurin diskurssille.
Vastakulttuurien tehtävänä on luoda puo- lustusmekanismej a symbolista hallintaa, tieteen auktoriteetteja sekä pehmeitä hal- linnan ja väkivallan muotoja vastaan.
Kriittinen etäisyys on itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista.
Suomalainen turvavaltiokritiikki: esimerkki
Perinteiselle tieteelliselle turvavaltiokritii- kille oli siis ominaista kaksi pääjuonta. Ar- tikkelikirjoituksissaan ja opinnäytteissään suurin osa suomalaisistakin kriitikoista si- teeraa suurella ymmärtämyksellä ja läm- möllä mainittuja esikuvia, mutta "yhteis- työssä porvarillisen valtion kanssa" (Hirsch) teoreettiset lähtökohdat saavat usein väis- tyä. Esimerkiksi Tuori (1984) ei yhdy fou- cault'laiseen kyynisyyteen juridis-poliitti- sen kritiikin tehottomuudesta. Hänestä ei ole samantekevää, noudatetaanko erityi- sen vallanalaissuhteen konstruktion tarkoit- tamissa laitoksissa oikeusvaltiollisia peri- aatteita vaiko ei, mutta on "osattava aset-
taa näiden periaatteiden merkitys oikeisiin mittasuhteisiinsa".
Tuori tuntuu uskovan eräänlaiseen po- liittiseen työnjakoon: sillä aikaa, kun hän (juristit) työskentelee "oikeusvaltiollisten periaatteiden" puolesta, laajempi kritiikki jää sosiologeille ja valtiotieteilijöille. Suo- men kaltaisessa maassa tämän kaltainen työnjako tuntuu epärealistiselta. Ensiksi- kin kriitikoita on faktisesti vähän. Toisaal- ta poliittinen toiminta valtion rakenteissa (lainvalmistelu ja komiteatyöskentely) on vahvasti juristivoittoista. Tilanne johtaa juuri siihen, mihin Foucault puheenvuo- roissaan viittaa: poliittisen talousjärjestel- män kivuttomaan uusintamiseen.
Viime vuosien tärkeimpiä "turvavaltio- hankkeita" oli parlamentaarisen poliisiko- mitean (1986:16) muotoilemat muutoseh- dotukset toimivaltakysymyksissä. Tyypilli- nen esimerkki "transgressiivisesta" turva- valtiokritiikistä on SKDL:n edustajien eriävä mielipide komitean puhelinkuun- telua ja muita valtuuksia koskeviin ehdo- tuksiin. Molemmat edustajat kuuluvat sosi- aalisen kontrollin alan asiantuntijoihin maassamme. Kritiikissä kiinnitetään huo- miota lähinnä mietinnön sisäiseen epäloo- gisuuteen ja siihen, että ehdotuksissa on runsaasti kansalaisten perustuslaillisiin oi- keuksiin kajoamisia.
Eriävästä mielipiteestä, jonka tulisi olla poliittisesti arvovaltainen kannanotto, löy- tyy vain turvavaltiokritiikin juridis-poliitti- nen pääjuoni (usein sosiaalivaltion ekspan- siota jopa perustellaan viittaamalla "rep- ressioon"). Estääkö komitean tehtävänan- to puuttumasta laaja-alaisemmin mahdolli- seen turvavaltiokehitykseen? Vai eikö sel- laista ole? Entä mihin unohtuivat käsityk- set rikollisuuden ja poikkeavuuden luokka- luonteesta ja kontrollikoneiston selektiivi- syydestä? Mihin on jäänyt "perustuslailli- set oikeudet" ja ideologiakritiikki?
Kuvatunlainen teorioilleen "epäuskolli- nen" "vasemmistolainen" kritiikki tuottaa myös itse pääasialle, tässä tapauksessa tur- vavaltiokehitykselle, merkityksiä, jotka ei- vät sisälly kritiikin esittäjän intentioihin.
Kriitikot ovat komiteajäsenyytensä myötä hyväksyneet tehtävänasettelun ja siihen implisiittisesti sisältyvät valtion "turvalli- suustarpeet". Kritiikin sitoutuminen kansa- laisoikeuksiin ja niitä loukkaavaan repres- siiviseen valtaan "syö" myös pehmeiden integraatiokoneistojen poliittista merkitys- tä. Kansalaisten valtiollinen valvonta sa- mastetaan komiteassa (eriävine mielipitei- neen) poliisiin. Lisäksi kritiikillä on Suo- men kaltaisessa liberalismissa legitimoiva ideologinen potentiaali: kun "kriittiset"
huomiot on tehty, on "demokratian" edel- lyttämät "moniarvoiset" vaatimukset täy- tetty.
Eriävässä mielipiteessä tunnutaan hyväk- syvän valvonnan tarve, mutta toteutusta pi- detään ylimitoitettuna. Samalla alleviiva- taan valvontaviranomaisten spekulatiivisia kannanottoja potentiaalisesta vaarasta, mi- kä voi johtaa poliisin ja muiden viran- omaisten yleisen merkityksen kontrolloi- mattomaan kasvuun kuten esimerkiksi Länsi-Saksassa kävi terrorismin suhteen.
Lisäksi kritiikkiin sisältyy kaikki legalismin ongelmat: eriävä mielipide viittaa, ainakin konnotatiivisesti, "olemassaolevan" perus- tuslain kaikkivoipaisuuteen sekä toisaalta siihen, että valvontaviranomaiset olisivat jotenkin laillisesti hallittavissa.
Kuvatunkaltainen kritiikki, joka ainakin osittain kuvaa "edistykselliseksi" itseään kutsuvaa debattia, on suomalaisessa poliit- tisessa kulttuurissa paljolti itseisarvostettu.
Reformityön sisältä tuleva kritiikki muo- dostuu helposti osaksi itse turvavaltiome- kanismia. Demokratian estetiikaksi kutistu- nut arvostelu kompastuu brechtiläisen teat- terin ristiriitaan, jossa hienostuneisuus mi-
tätöi poliittisen tehokkuuden. "Villasuk- kakritiikki" toimii osana kapitalismin omaa tavaraestetiikkaa, jolla luodaan vie- raannuttavia "käyttöarvolupauksia" (Haug 1983) poliittisesta talousjärjestelmästä.
Sovittamaton ristiriita?
Suomalainen turvavaltiokritiikki käsittää alan, joka ulottuu laajoista teoreettisista visioista enemmän politiikan arkeen kyt- keytyvään keskusteluun toteutettavista ja suunnitelluista lainsäädäntöhankkeista. Po- liittisesti latautuneen turvavaltiokritiikin kaksi suomalaista muotoa toimivat ikään- kuin olisivat tietämättömiä toisistaan.
Teoreettisemmalle kritiikille, jota esi- merkiksi tämän julkaisun sivuilta löytyy, on tyypillistä kattavat ja monimutkaiset ar- gumentaatiomallit, joiden diskurssiivinen muoto periytyy korkeakoulujen opinnäy- tetraditioista.
Tekstiin kohdistuva mahdollinen kolle- gakritiikki kartoitetaan ennalta huolellises- ti, joten selitysmallit tiivistetään tarkoituk- sella vedenpitäviksi ja ristiriidattomiksi.
Tarkoittamallemme tiedontuotannolle on myös tyypillistä narsistinen koristeellisuus:
kriittinen puheenvuoro on suunniteltu osaksi kirjoittajan ansioluettelon julkaisu- listaa, mikä edellyttää puheenvuorolta mahdollisimman pitkälle vietyä "tieteelli- syyttä".
Kritiikin toista muotoa vaivaa pragmaat- tinen näköalattomuus, joka on erityisen ta- vallista päivänpoliittisessa "komiteakritii- kissä". Diskursiivinen muoto kritiikille on omaksuttu "kansanpuoluelaisesta" toimin- takielestä, jolle on tyypillistä liioiteltu frag- mentaarisuus ja teoreettisemman aineiston hyväksikäytön laiminlyönti. Kun "komi- teakritiikin" puheenvuorot edustavat yleensä jotakin poliittista puoluetta, muo- dostuvat kannanotot osaksi "liikkeen" de-
koraatiota. Kriittistä "rintamaretoriik- kaa" ei tietämämme mukaan ole koskaan syytetty liiasta tieteellisyydestä.
Teoreetikko ja pragmaatikko puhuvat useimmiten toistensa ohi, yli ja ali. Ristirii- taa ei poista se, että käsiteapparaateilla toimivia teoreetikkoja nimetään poliitti- seen päätöksentekoon komiteoihin ja neu- vottelukuntiin mukautumaan siihen "kriit- tisiä huomioita esittävän" rooliin, joka va- semmistolle on yleensä tarjolla suomalai- sessa liberalismissa. Eivätkä puoluekentän
"realiteetit" aina teoreetikkoja tarvitse- kaan. Yhdessä viimeisimmiksi jääneessä kirjoituksessaan Althusser (1978) kritisoi Ranskan kommunistista puoluetta teorian hylkäämisestä konkreettisten analyysien pohjana. Pragmaattisen päiväpolitiikan ar- vostelijoille sallitaan keskustelu, mutta sa- malla heidät suljetaan politiikanteon ulko- puolelle omaan piiriinsä. Näiden "vakio- häiriköiden ja "kirjoituspöytäintellektuel- lien" tekemisillä ei olekaan merkitystä puoluepolitiikan kentällä. Vasemmisto to- teuttaa sisällään porvarillisen demokratian
"tempun".
Turvavaltiokritiikin kaksi pääjuonta poh- j autuvat parin vuosikymmenen takaiseen
"uusvasemmistolaiseen" aaltoon. Kukaan tuskin vakavissaan halajaa takaisin 1960- ja 1970-luvuille. Mutta jälkijunassa tullee- na olisi luullut jotakin muuta siitäkin kes- kustelusta jääneen käteen kuin kellastunei- ta valokuvia intianpuuvillapaidoista ja nah- kasandaaleista. Ulkopuolisen silmin katsot- tuna tänä päivänä esitetty vasemmistolai- nen "kritiikki" näyttää lähinnä kasvisravin- tola-asiakkaiden vuosikokoukselta, jossa
"isoa ja pahaa" kapitalismia syytetään sii- tä, ettei se pysty tuottamaan tarpeeksi monta vegetaristiravintolaa Töölön ja Ul- lanlinnan "edistyksellisille voimille".
Kesytetty radikalismi jääköön puuhaile- maan harrastustensa pariin. "Edistykselli-
sen kyvyttömyyden" kritiikistä voisi kehit- tyä uusia diskurssin muotoja, jotka ky- seenalaistavat institutionalisoituneita po- liittisia traditioita. Yksi reaktio on paljon parjattu jälkimoderni. Tämäkin on kirjoi- tus "suurien juonien" jälkeisestä. Kritiikin kritiikistä voi kulkea yhteiskuntaan ja ta- kaisin; ironinen "totuus" ja "tiede" voikin olla hyvin "vakavaa". Umberto Econ ro- maanissa "Ruusun nimi" munkki Jorge to- teaa:
"Nauru on hulluuden merkki. Se joka nau- raa ei usko siihen mille nauraa, mutta ei si- tä vihaakaan Naurussa on epäilyksen siemen."
Viimeinen keino turvavaltion vastustami- sen strategiassa? Ehkei viimeinen, mutta ainakin se on yksi tapa säilyttää edes mini- maalinen kriittinen etäisyys normalisoivien ja simuloivien strategioiden "mediokratias- sa".
LÄHTEET:
Althusser, Louis: What Must Change in the Party, New Left Review 109/1978.
Baudrillard, Jean: Simulations, New York 1983a.
In the Shadow of Silent Majorities, New York 1983b.
"The Ecstasy of Communication" teoksessa Foster, H. (ed.): The Anti-Aesthetic: Essays on Postmodern Culture, Washington 1983c.
Bourdieu, Pierre: Sosiologian kysymyksiä, Jy- väskylä 1985.
Cohen, Stanley: Visions of Social Control, Cri- me, Punishment and Classification, Cambrid- ge 1985.
Foucault, Michel: Tarkkailla ja rangaista, Hel- sinki 1980a
Power/Knowledge, Selected Interviews & Ot- her Writings 1972-1977 (ed. Colin Gordon), New York 1980b.
Habermas, Jiirgen: Theorie des kommunikati- ven Handelns, Band I und II, Frankfurt am Main 1981.
Haug, W. F.: Ideologiset mahdit ja vastarinta, Helsinki 1983.
Hirsch, Joachim: Turvavaltio. "Saksan malli", sen kriisi ja uudet yhteiskunnalliset liikkeet, Jyväskylä 1983.
Tuoli, Kaarlo: Missä oikeus loppuu?, s. 279- 292, Oikeus 1984:4.
