68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
puoliso ei kyennyt lieventämään eri linjoille ajautuneiden miesten väle- jä. Viimeinen niitti oli Voionmaan ehdoton vaatimus sotasyyllisten saattamisesta oikeudelliseen vas- tuuseen sodanajan politiikastaan.
Lähteenmäki on käynyt perus- teellisesti läpi Voionmaan henkilö- kohtaisen arkiston ja kirjeenvaih- don. Hän on muutenkin käyttä- nyt tarkasti hyväkseen aineiston- sa. Hän nostaa esille Voionmaan geopoliittiset kirjoitukset ja tekee hänestä perustellusti tämän po- liittisen ja tieteellisen ajatussuun- nan edelläkävijän Suomessa. Toi- saalta Voionmaa tunnustetaan tä- nä päivänä karjalaisen perheyhtei- sön ja Tampereen historioitsijana eikä niinkään aikaansa sidottuna geopolitiikkona. Tässä suhteessa hän edusti saksalaista koulukun- taa, vaikka ajautuikin toisaalta po- liitikkona yhä enemmän Saksan ja erityisesti kansallissosialismin vas- taiselle linjalle.
Kirjoittaja on professori (emeritus).
Kentällä ja kasarmissa – kirjallisuudessa ja todellisuudessa
H. K. Riikonen
Anssi Sinnemäki: Sota Kentästä ja kasarmista. Paasilinna 2014.
Tunnetuimpia kirja- ja kirjailija- kohtaloita 1900-luvun Suomes- sa on Pentti Haanpään tapaus.
WSOY kieltäytyi julkaisemasta Haanpään novellikokoelmaa Kent- tä ja kasarmi (1928), koska kirjailija ei suostunut poistamaan kustanta- jan säädyttömiksi katsomia kohtia.
Uudeksi kustantajaksi tuli paljon pienempi, lähinnä sosialismin teo-
riaa ja kotimaisia näytelmiä julkais- sut Kansanvalta. Tämä johti Haan- pään vuosiksi kirjalliseen margi- naaliin ja hänet leimattiin vasem- mistolaiseksi. Lisäksi 1930-luvun romaanit Noitaympyrä ja Vääpe- li Sadon tapaus, molemmat Haan- pään pääteoksia, ilmestyivät vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.
Kentän ja kasarmin aiheena on varusmieselämä. Varusmiesku- vauk set, joita aikaisemmin on tut- kinut Markku Envall teoksessaan Kirjailijoiden kentät ja kasarmit (1984), ovat olleet Suomen kirjalli- suudessa sangen yleisiä. Voinee jo- pa kysyä, onko minkään maan kir- jallisuudessa yhtä voimakasta tra- ditiota tässä suhteessa kuin Suo- messa. Yksittäisiä esimerkkejä toki löytyy – yhtenä tunnetuimmista Thomas Mannin kuvaus kutsun- tatilaisuudesta satiirisessa romaa- nissa Huijari Felix Krullin tun- nustukset, jossa nimihenkilö kep- lottelee itsensä vapaaksi palveluk- sesta (vastaavia veijareita on myös Haanpäällä).
Haanpään Kentän ja kasarmin vastaanotosta seikkaperäisen sel- vityksen tehnyt kirjallisuuden alan monitoimimies Anssi Sinnemä- ki määrittelee teoksensa tutkiel- maksi, joka noudattelee ”rapso- dista esitystapaa”. Keskeinen teesi on se, että Haanpää joutui suuren, edelleen vaikuttavan vääryyden uhriksi. Haanpään novellikokoel- man tarkastelussa Sinnemäki ot- taa huomioon sen yhteiskunnalli- sen ja moraalisen tilanteen sekä si- tä koskevat keskustelut, joiden ai- kana teos kirjoitettiin.
Aineistonsa Sinnemäki on koonnut olemassa olevista tutki- muksista ja väitöskirjoista, jois- ta hän aiheellisesti osoittaa useita puutteita, lehtikirjoittelusta ja ar-
kistolähteistä. Käytetty aineisto on sekä arvokas että monipuolinen.
Varsinaisen kirjallisen keskustelun ohella esillä ovat etenkin armeijan lääkintähuollosta vastaavien toi- minta sekä sotilaspappien piirissä käydyt keskustelut. Melko karmai- sevaa luettavaa on kuvaus sotilas- lääkäri Isak Rantasen toiminnasta.
Keskeiselle sijalle nousevat Ken- tästä ja kasarmista esitetyt arviot.
Kaikki arvostelut eivät sinänsä ol- leet teilaavia. 1920-luvun lopulla il- mestyneessä Iltalehdessä julkaistiin Huugo Jalkasen merkittävä, ”raffi- noituneen ja maltillisen esteetin ennakkoluuloton luenta” Haan- pään novellikokoelmasta. Ruot- sinkielisellä puolella teosta arvi- oi positiivisesti Elmer Diktonius.
Sinnemäki tuo esille myös, miten jopa V. A. Koskenniemi osoitti tiet- tyä ymmärtämystä. Sitä paitsi teos- ta myytiinkin varsin paljon.
Mutta päällimmäisiksi koho- sivat kriittiset arviot, joita esitti- vät varsin arvovaltaiset tahot, esi- merkiksi Rafael Koskimies ja Lau- ri Viljanen, puhumattakaan Olavi Paavolaisesta, jonka kirjoitukselle
”Kirja, Josta Puhutaan.” on omistet- tu oma lukunsa. Nimenomaan Paa- volaisen kritiikki, jota tämä toisti teoksessaan Suursiivous (1932), lei- masi voimakkaasti Haanpään teok- sen epäonnistuneeksi. Tulenkanta- jat-ryhmä oli aluksi juhlinut Haan- päätä, mutta juuri sama ryhmä tuo- mitsi hänet Paavolaisen ja Viljasen kritiikeissä.
Erikoista kirjallisuushisto rian ironiaa on siinä, että Haanpään voi- mallinen kriitikko Paavolainen sai Synkällä yksinpuhelullaan (1946) varsin samanlaisen kohtelun: mu- kana oli varsin paljon positiivista kritiikkiä, mutta eräiltä vaikutus- valtaisilta kriitikoilta ja osin Paa-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 69 volaisen armeijatovereilta tuli tuo-
mio, osin jopa samoin argumen- tein ja sanakääntein, joilla Kent- tää ja kasarmia arvosteltiin. Tästä Sinnemäki ei mainitse. Tosin on muistettava, että Haanpäätä ei ku- kaan ryhtynyt puolustamaan julki- sesti, kun taas Pentti Hillin arvos- telu Synkästä yksinpuhelusta herät- ti julkisen vastalauseen. Sinnemäki esittää tuohtumuksensa sen takia, että monet myöhemmät kirjoitta- jat ovat jollakin tavoin puolustelleet Paavolaisen kirjoitusta.
Sinnemäki tuo myös esille, että vaikka Helsingin Sanomat oli jul- kaissut Lauri Viljasen kirjoittaman negatiivisen kritiikin, se antoi jat- kossa tilaa positiivisemmille lau- sunnoille.
Haanpään novellikokoelman ohella Sinnemäki nostaa esille Hannu Haahden (sittemmin tu- berkuloosiopin professori) väitös- kirjan Armeija terveydellisenä te- kijänä yhteiskunnassa (1928), jos- sa osoitettiin tilastollisesti asevel- vollisten poikkeuksellisen korkea kuolleisuus. Lukuun ottamatta pa- ria lyhyttä mainintaa ja vastaväit- täjänä toimineen Gösta Beckerin positiivista lausuntoa Duodecim- lehdessä Haahden väitöskirja jäi unohduksiin eikä sitä noteerattu julkisessa keskustelussa ansaitse- mallaan tavalla; Sinnemäen mu- kaan sitä ei myöskään selostettu esimerkiksi armeijaa lähellä ole- vissa julkaisuissa. Lisäyksenä voi mainita, että Suomen tieteen histo- rian (2000) lääketieteen osuudessa Haahtea ei lainkaan mainita.
Sinnemäki esittelee myös eräi- tä varusmiesten kuolemantapauk- sia sekä niistä aikanaan tehtyjä sel- vityksiä ja niitä koskeneita oikeu- denkäyntejä. Esityksen perusteel- la ainakin rakuuna Sohlmanin
tapauk sessa oikeudenkäynti vai- kuttaa puolueelliselta ja epäoikeu- denmukaiselta.
Haanpään teosta edeltäneenä varusmieskuvauksena Sinnemäki käsittelee vuonna 1926 ilmestynyt- tä Run Reihen teosta Pojkarna be- rätta, joka ei ole kuulunut Envallin aiemmin mainitun tutkimuksen ai- neistoon. Reihen taustasta ja hänen myöhemmästä toiminnastaan oli- si muutama sana ollut paikallaan.
Suomen kirjailijat -teoksen mu- kaan hän ei myöhemmin julkaissut mitään vaan toimi konttoripäällik- könä Espoossa. Sinnemäen mainio idea on ollut ottaa Kentän ja kasar- min vertailukohdaksi neuvostoliit- tolaisen Isaak Babelin suomeksikin käännetty teos Punainen ratsuväki, joka perustuu Babelin kokemuk- siin sotakirjeenvaihtajana Semjon Budjonnyin joukkojen taistellessa puolalaisia vastaan vuonna 1920.
Groteskien elementtien ohella yh- täläisyyksiä Haanpään ja Babelin teosten välillä ovat tekstin kasva- minen anekdootista mestariteok- seksi ja mieltymys Raamattu-viit- tausten travestiseen käyttöön.
Sinnemäki tuo esiin lukui- sia kiinnostavia ilmiöitä 1920- ja 1930-luvun kulttuurin, politiikan ja armeijan piiristä. Esimerkiksi edel- lä mainittu Iltalehti esitteli maiste- ri Hilja Riipisen näkemyksiä nais- pappeuden puolesta (nykylukijalle olisi varmaan voitu muistuttaa, että venäjän kielen opettaja Hilja Riipi- nen, joka sittemmin toimi Lapuan yhteiskoulun rehtorina, tunnettiin Lapuan liikkeen ”Hurja-Hiljana”).
Valaiseva on myös kat saus vuoden 1928, Kentän ja kasarmin ilmesty- misvuoden, valtionpalkintoihin.
Nimenomaan palkitut teokset ovat jääneet unohduksiin, palkitsemat- ta jääneet on muistettu.
Sinnemäki selvittää myös Ken- tän ja kasarmin sekä yleisemmin- kin Haanpään myöhempää vas- taanottoa. Edwin Linkomiehen muistokirjoitus vuodelta 1955 on Sinnemäen mielestä ”alentuvaisuu- dessaan ja ymmärtämättömyydes- sään […] tyypillinen – ja säälittä- vä – näyte Haanpään luennasta, jol- la kirjailijaa ahdettiin harmittoman luonnonneron karsinaan”. Kuin- ka eri tavoin asiat voidaan nähdä, siitä tarjoaa esimerkin Seikko Es- kolan näkemys Linkomiehen kir- joittamista nekrologeista: ”Näiden nekrologien sarja jäisi puutteelli- seksi ellei siihen lisättäisi vielä hy- vin myönteistä analyysia Pentti Haanpäästä. Hänen parhailla teok- sillaan tulee kirjallisuudessamme olemaan pysyvä sija, korosti Lin- komies.” Eskola on sinänsä oikeas- sa siinä, että kirjoitus oli myöntei- nen, Sinnemäki taas on oikeassa siltä kannalta, että Haanpään mer- kitys nähtiin kovin ahtaasti ja epäi- lemättä myös alentuvasti.
Sinnemäki antaa arvoa erityi- sesti Pentti Huovisen kirjoituksil- le, joissa tämä painokkaasti asettui Alex Matsonia vastaan. Matson oli artikkelissaan ”Sosiaalista realis- mia” suorittanut – Sinnemäen sa- noin – Haanpään henkilön ja tai- teen raivokkaan mitätöinnin. Mat- son sai kriitikkonsa myös Aarne Kinnusesta, joka sittemmin on teh- nyt perustavaa työtä Haanpään te- osten analysoimiseksi. Sinnemäki tuo esille lisäksi Veli-Matti Syrjön kirjoitukset, joissa Haanpään no- vellit saavat sotahistorian tuntijan arvostuksen.
Ehkä olisi ollut syytä mainita, että kuoltuaankin Haanpää onnis- tui herättämään pienimuotoisen kirjasodan: kun hänen novellinsa
”Juoppous” oli käännetty ruotsiksi
70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
erääseen antologiaan, väitettiin sen plagioivan Joycen novellia ”Vasti- neet”. Yhteydet olivat osittain tulos- ta Haanpään englannin opinnoista ja Joycen lukemisesta. Tämäkin tie- tysti osoittaa, miten harhautunut- ta puhe luonnonnerosta Haanpään kohdalla on ollut. Toisaalta syyt- teet plagioinnista ovat aiheettomia sikäli, että Haanpää oli jo varhain käyttänyt turhautuneen henkilön aihetta (kapteeni Lelu Kentässä ja kasarmissa).
Kirjansa lopussa Sinnemäki muistuttaa akateemikko Oiva Ke- tosen teoksesta Kohtalon vaihtoeh- dot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansa- laisrohkeus (1989). Ketosen teos onkin jäänyt liian vähälle huomi- olle. Omasta puolestani kiinnit- täisin huomiota esimerkiksi Ke- tosen näkemykseen Kiven suosi- jan Fredrik Cygnaeuksen roolista:
Kiven arvostuksesta ja suosimises- taan huolimatta Cygnaeus jätti jul- kaisematta luonnostelemansa vas- tineen Ahlqvistille ja ”asetti […] it- sensä vaikeasti käsitettävällä tavalla asiain ulkopuolelle”.
Sinnemäen ”rapsodinen essee- esitystapa”, jossa yhtenä lähtökoh- tana ovat myös hänen omat koke- muksensa varusmiespalvelukses- ta, on tuottanut sujuvasti ja kiin- nostavasti kirjoitetun teoksen.
Esitystavan tiettynä haittapuole- na on kuitenkin rönsyilevyys se- kä joidenkin asioiden ja näkemys- ten toistelu. Monin paikoin ironi- nen tyyli on paikallaan, esimerkik- si siteerattaessa alkoholin käytöstä huolestunutta sotarovasti Malinia:
”Vuonna 1928 sotarovasti huo- kaa runollisesti, kuin veisaisi virt- tä: ’Spriivirta vuolaana juoksee yli maamme’.”Toisinaan kuitenkin ivallinen ja eri suuntiin letkautuk-
sia jakeleva tyyli, yhdistettynä mo- raaliseen suuttumukseen Haan- pään kohtelun johdosta, suoras- taan heikentää argumentoinnin voimaa – Sinnemäen käsittelemät asiat ja hänen antamansa asiatie- dot kun jo itsessään puhuvat omal- la painollaan. Sitä paitsi ilmeinen hyperbola on toteamus siitä, miten
”1920-luvun armeijan augiaantal- lin puhdistamiseen tarvittiin […]
kaksi jokea, nimittäin Haanpää ja Haahti” – osoittaahan Sinnemäki itsekin, mitä muita tekijöitä tilan- teessa oli. Tiettyä huumoria osoit- taa Sinnemäen ehdotus Haanpään rehabilitoinniksi ”korkealta viralli- selta taholta”: Puolustusvoimat voi- si jakaa Kentän ja kasarmin aliup- seerioppilaille, joiden pitäisi läpäis- tä sitä koskeva kuulustelu.
Kirjoittaja on on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.
Matkalla kohti
käyttäytymisen biologiaa
Petter PortinAntti Latvala ja Karri Silventoinen (toim.): Käyttäytymisgenetiikka – geeneistä yhteiskuntaan.
Gaudeamus 2014.
Käsiteltävänä oleva teos on kysees- sä olevan tieteenalan ensimmäinen kattava esitys suomeksi. Kirjoittajia on kaikkiaan 25, ja he ovat enim- mäkseen pääkaupunkiseudun eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista, mutta myös Jyväskylän ja Itä-Suo- men yliopistoista. Mukana on myös ulkomailla työskenteleviä suoma- laisia tutkijoita.
Käyttäytymisgenetiikka pyrkii ymmärtämään ihmisten erilaisuu- den syitä. Se tutkii, kuinka paljon geenit ohjaavat kehitystämme sekä tulevaisuuttamme ja kuinka pal- jon kasvu- ja elinympäristömme vaikuttaa meihin. Ihmistä koske- vana ala on nuori ja vaikea. Erityi- sesti mittaaminen on käyttäytymis- genetiikassa hankala ongelma. Ala pitää myös sisällään monia oletta- muksia, joiden oikeellisuudesta on kiistelty ja voisi kiistellä pitkäänkin.
Teos on yleisesti ottaen hyvä ja ansiokas sekä herättää paljon aja- tuksia ja kysymyksiä. Keskitynkin tässä arviossani kirjan aihepiirin yleiseen kriittiseen tarkasteluun sen mukaan kuin kirja antaa siihen aihetta ja koskettelen itse kirjan si- sältöä vain vähän. Tämän vuoksi haluan heti sanoa, että alan tutki- joiden ja harrastajien on ehdotto- masti syytä lukea tämä kirja, sitä voi suositella paitsi kaikille käyttäyty- mistieteilijöille myös ihmisgenee- tikoille.
Ihmisen käyttäytymisgenetiik- kaa on tutkittu pääasiassa kvanti- tatiivisen genetiikan menetelmin.
Niiden perusteet on kirjan kah- dessa ensimmäisessä luvussa seli- tetty pääasiassa hyvin. Nämä me- netelmät nojaavat sukulaisyksilöi- den välillä vallitseviin regressioihin tai korrelaatioihin ja ovat siis po- pulaatioita koskevia. Niiden avul- la voidaan päästä perille tai aina- kin arvioida, kuinka suuri osa yk- silöiden välisistä eroista tutkittava- na olevassa ominaisuudessa johtuu yhtäältä geenien eroista ja toisaalta ympäristöstä. Tämä onkin kirjassa kauttaaltaan oikein käsitetty, mikä on kiitettävää, sillä tässä suhtees- sa esiintyy paljon väärinkäsityk- siä jopa eräiden tutkijoiden paris- sa. Tällöin populaatiotason tulok-
