Ylikankaan testamentti näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 53

KIRJALLISUUS

Ylikankaan testamentti

Heikki Ylikangas jatkaa uudessa kirjassaan suomalaisen historia- tutkimuksen tilan ruotimista. Teos on keskustelevampi jatko tekijän kovasanaisimmille teksteille Tul- kintani talvisodasta (2001) ja Yh- den miehen jatkosota (2009), joissa Ylikangas puolustaa omia tulkin- tojaan, moittii tutkijoita rohkeu- den puutteesta ja tekee jyrkän eron ammattihistorioitsijoiden ja histo- rian harrastajien välille.

Käsillä olevassa teoksessa teki- jä palaa lähtöruutuun ja kertoo joh- dattelevansa lukijan historiantutki- muksen perustavaa laatua olevien kysymysten äärelle ja yllyttävänsä ammattitutkijoita keskusteluaree- noille, joille tutkijat eivät ”tässä vain yhden totuuden kestävässä maas- sa” näytä vapaaehtoisesti suunnis- tavan. Kirjoittaja avaa omaa ajatte- luaan kahdeksan teeman kautta. Ne sisältävät pohdiskelua historiantut- kimuksen tieteellisyydestä, sovelta- misesta ja tulkintojen tekemisestä.

Tekijä liipaisee myös koulukuntia, objektiivisuutta ja tutkimusten ny- kytilaa sekä listaa lopuksi ajan haas- teita ja suomalaistutkimuksen eri- tyispiirteitä. Toden totta, esiin nos- tetut aiheet ovat tärkeitä peruskysy- myksiä kaikille historiantutkijoille ja -opiskelijoille ja niitä on syytä ai- ka ajoin pohtia ääneenkin.

Ristiriitainen suhtautuminen suurmiehiin

Kirjassa summautuu olennaisin Ylikankaan historiakäsityksestä, hänen historiantutkimuksensa te- kemisen tavoista ja näkemykses- tästään alan sisäisestä hierarkias- ta. Tekijän mukaan erityisen mer- kityksellisiä suurten ihmismäärien kannalta ovat ”poliittisten ja soti- laallisten päättäjien korkean ta- son ratkaisut”. Toisaalta mennei- syyden tapahtumakulkujen mur- tumiin vaikuttava muutosvoima näyttää hänen mukaansa löyty- vän pikemminkin rakenteellisis- ta kuin ideologisista muuttujista.

Ylikangas kirjoittaa, että aatteelli- sen tason taustalla vaikuttavat ra- kenteelliset tekijät, ja aate on poh- jimmiltaan enemmän oire jostakin kuin jonkin syvin syy. Tästä huo- limatta aatteellisten suurmiesten esittelyihin pysähtynyt aatehisto- riallinen eli ”kansallisidealistinen”

koulukunta on saanut dominoivan aseman suomalaisen historiantut- kimuksen kentällä.

Suurmiestutkimukseen Ylikan- kaalla on ristiriitainen suhtautu- minen. Yhtäältä hän moittii yksi- lökeskeistä lähestymistapaa eten- kin poliittisessa historiassa. Tämä näyttää viimeaikaisissa Ylikan- kaan teksteissä määrittävän kan- sallisen historiantutkimuksen ta- son. Mannerheimin, Rytin ja Tan- nerin tekstejä luetaan kuin juma- lan sanaa. Toisaalta hän itse arvioi samaisten herrojen toimien tutki- musta tärkeäksi: Ylikankaalle so- tahistoria on korkeimpien herro- jen ratkaisujen tutkimusta. Kirjan

rivien välistä paistaa kuitenkin lä- pi tekijän vastenmielisyys sitä koh- taan, että yksilöitä nostetaan histo- riaa muuttaviksi voimiksi.

Sinivalkoinen historiankirjoitus Kirjan läpikäyvät kriittiset huo- mautukset koskevat historiallisen totuuden ja moninaisten tulkin- tojen välistä hämärtynyttä suhdet- ta sekä suomalaista historiankir- joituksen paikkaa Venäjän rajan varjossa. Suomen vaikea geopo- liittinen asema näkyy tekijän mu- kaan tutkijoiden ääneen lausumat- tomana yksimielisyytenä, konsen- sus-hakuisuutena sekä sopuilevina ja niin sanottuina isänmaallisina tulkintoina eli ”yhtenä totuutena”

Suomen historian kulusta. Kaut- ta linjan historiantutkijat tuntuvat olevan kulloistenkin vallanhaltijoi- den tukipilareita, niin hyvässä kuin pahassakin järjestelmässä. Ylikan- gas on katsonut itse joutuneensa painostavan ja harhaanjohtavan

”yhden totuuden” uhriksi etenkin viime sotia koskevien tulkintojensa vuoksi. Erilaisia näkemyksiä esittä- vät saavat Ylikankaan mielestä jopa sisäisen vihollisen leiman otsaansa.

Kirjan vakavin väite on, että Suomessa vältellään yhä kipeik- si koettujen kansallisten ilmiöiden käsittelyä eikä suvaita valtavirras- ta erottuvia tulkintoja. Epäselväk- si jää, mitkä aihepiirit tai yksittäiset ilmiöt ovat jääneet käsittelemättä.

Ylikangas kohdentaa huomionsa ja kritiikkinsä ennen muuta 1900-lu- vun sotia käsitteleviin tutkimuksiin eli aiheisiin, joita lukuisat tutkijat

Tieteen

tuoreimmat

Gaudeamukselta

Tervetuloa verkkokauppaamme gaudeamus.pikaki

rjakauppa.fi

Kai Eriksson (toim.) Verkostot yhteiskunta- tutkimuksessa

Kokoaa yhteen verkosto- ajattelun kaksi pääperin- nettä, eurooppalaisen ja angloamerikkalaisen, sekä esittelee tärkeimmät verkostoteoriat ja tulkinnat.

C. Wright Mills Sosiologinen mielikuvitus Mills kuuluu sosiologian merkkihenkilöihin tutki- muksillaan keskiluokasta, valtaeliitistä ja kulutuskapi- talismista. Uusi laitos kuuluisasta klassikosta.

Johannes Remy Ukrainan historia Ukrainasta on sanottu, ettei se kuulu sen enempää itään kuin länteenkään. Historian kautta maan nykyinen konflikti ja sen taustat aukeavat uudessa valossa.

Plutarkhos

Eläinten älykkyydestä Viinin siivittäminä nuoret ja vanhat keskustelijat poh- tivat pieniä ja suuria kysy- myksiä. Miltä tuntuu elämä sikana? Onko älykkyys yhteistä kaikille sielullisille olennoille?

Kivinen & Vähäkylä (toim.) Venäjän palatseissa ja kaduilla

Millainen on nyky-Venäjän todellisuus? Teoksessa tarkastellaan Venäjän ta- loutta, politiikkaa, hyvin- vointia, kulttuuria ja ulko- politiikkaa viimeisimmän tutkimustiedon valossa.

Rantala & Ahonen Ajan merkit

Menneisyyteen voi saada uuden otteen, jos histo- ria nähdään harrastuksena ja sen oppiminen taitona.

Historianopetuksessa pai- nopiste siirtyy yhä voimak- kaammin historialliseen ajatteluun erillisten asioiden opettelun sijaan.

Pekka Valtonen Puolen maailman valtias

Teos kuljettaa lukijan kirjapainotaidon, löytöret- kien, tieteen ja reformaation aikakauteen, jolloin kauppa- kapitalismi mullisti talou- den ja yhteiskunnalliset muutokset eurooppalaisen sielunelämän.

Aaltonen, Siponkoski &

Abdallah (toim.) Käännetyt maailmat Kokoaa yhteen käännös- viestinnän teoriat ja käytän- nöt, näkökulmat ja ilmiöt.

Millaista on kääntäjän, tekstittäjän tai tulkin työ?

Miltä tulevaisuuden suun- taukset alalla näyttävät?

54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5

ovat hänen itsensä lisäksi esitelleet ja arvioineet. Kansakunnan viil- tävimpiä kipupisteitä ovat tekijän mukaan kaksi sisällissotaa (nuija- sota ja vuoden 1918 sota), talvi- sota ja jatkosota. Ylikangas arvot- taa juuri nämä menneisyyden krii- sit kansallisesti tärkeiksi aiheiksi.

Näin ollen, koko kokoelman kri- tiikki näyttää fokusoituvan ennen muuta tämän aihealueen kotimai- siin tutkimuksiin eikä historiankir- joituksen tilaan yleensä.

Historian tutkimusprosessia ar vioidessaan Ylikangas painot- taa vahvasti historiantutkijan esit- tämän tulkinnan eheyttä. ”Tulkin- ta on eheä silloin, kun se kattaa kaikki olennaiset tosiasiat eikä jä- tä keskeisiä kysymyksiä avoimek- si saati muodostu sisäisesti risti- riitaiseksi.” Tulkinnan eheys on te- kijän mukaan suorastaan tärkein asia lopulliseen tulkintaan pyrki- vässä prosessissa. Vain eheys joh- taa tulkinnan hyväksymiseen tut- kijayhteisössä. Onko näin? Eivätkö Ylikankaan viime sotia koskevat tulkinnat täytä eheyden kriteeriä, koska niitä ei ole kaikissa piireis- sä hyväksytty?

Ylikangas on elävä esimerk- ki siitä, ettei historiallisen kerto- muksen eheys välttämättä rakenna tulkinnasta yleisesti hyväksyttyä.

Täydellisen eheyden tavoittelu saat- taa olla myös umpikuja. Kuten tun- nettua, kaoottisen menneisyyden rekonstruoiminen historian pala- peliksi ei koskaan voi olla aukoton- ta vaan kaikissa tapauksissa enem- män tai vähemmän vajavaista.

Keskustelu on siirtynyt verkostoihin Mitä tulee Ylikankaan moittimaan keskustelun puutteeseen historian olemuksesta ja tutkimuksen tilasta, niin Suomen osalta siinä on perää.

Historiantutkijat eivät ole sen ah- neempia keskustelijoita kuin suo- malaiset ylipäätään. Jos kuitenkin asiaa katsotaan akateemisesta kan- sainvälisestä perspektiivistä, kuten nykytutkijat tekevät, löytyy aihepii- rin keskusteluareenoita runsaasti etenkin historiallisen teorian har- rastajien verkostoista. Ajatellaan vaikkapa brittiläisen Alun Muslo- win lukuisia teoksia ja artikkeleita (mm. A History of History, 2012), joiden ydin käsittelee nimenomaan ontologista eroa ”menneisyyden”

ja ”historian” välillä sekä muun muassa ammattihistorioitsijoiden roolia historiatutkimuksen proses- sissa. Toisaalla myös hollantilai- nen Frank Ankersmit on haasta- nut historianfilosofisiin pohdin- toihin historian luonteesta ja suur- miestutkimuksesta (kuuntele mm.

Ankersmitin esitelmä History as the Science of the Individual 13.7.2013, https://www.youtube.com/; myös Ankersmitin kirja Historical Repre- sentation, 2001). Suomessa taas esi- merkiksi Jorma Kalela (mm. Histo- riantutkimus ja historia, 2000) on pyrkinyt avaamaan uusia tulokul- mia historiantutkijan työn analy- soimiseen.

Itse näkisin, että hämmennys historian olemuksesta ja tutkimus- prosessista liittyy nykyiseen am- mattihistorioitsijoiden identiteetti- kriisiin ja yhteiskunnallisen roolin hämärtymiseen. Vielä viime vuosi- sadan alkupuolella ammattihisto- rioitsijat määrittivät itseoikeute- tusti kansallisen historian olemuk- sen ja muodot sekä toimivat lisäk- si aktiivisesti poliittisilla areenoilla.

Tätä nykyä me olemme ainoastaan yksi toimijaryhmä laajemmas- sa historiakulttuurin määrittäjien joukossa. Lisäksi olemme kadot- taneet poliittisen toiminnan ken-

tät ja tämän myötä yhteiskunnal- lisen vaikuttamisen suoran väylän.

Myös gender-orientoituneessa tut- kimuksessa on avattu 1990-luvulta lähtien merkittäviä kriittisiä tutki- muspolkuja liittyen etenkin tutki- muksen tekemisen prosessiin, läh- deanalyysiin ja tutkijan rooliin tut- kimusprosessissa.

Kun Ylikangas arvioi vallal- la olevaa historiantutkimusta sini- valkoiseksi, ei kritiikittä jää myös- kään nuorempi tutkijapolvi. Hän sivaltaa, että nykytutkijat ovat ar- kuuttaan sortuneet omia näkemyk- siään piilotellen persoonattomiin ryhmäartikkeleihin ja paenneet kotimaista kritiikkiä kirjoittamalla vierailla kielillä sekä keskittymäl- lä yleisen historian aiheisiin. Täl- laisen rintamakarkuruuden sijasta hänen ikäluokkansa paini ”tärkei- den kansallisten” aiheiden parissa jo siitä lähtien, kun he uudistusmie- lisellä 1960-luvun huippukaudella julkaisivat väitöskirjansa. Mieles- täni nuoret tutkijat joutuvat tänä päivänä taistelemaan paljon anka- rammin paikastaan akateemisessa maailmassa. He eivät pelkää haas- teita, tekevät valtavasti töitä, opis- kelevat kieliä ja suuntaavat kat- seensa jo lähtökohtaisesti kansain- välisille keskusteluareenoille Suo- men pienen tutkijayhteisön sijaan.

En koe sitä pakona, vaan mahdol- lisuutena.

Keskustelua siis käydään, mutta vuoropuhelut löytävät paikkansa globaalissa sosiaalisessa medias- sa ja entistä kapeimmiksi sirpa- loituneiden aihealueiden omilla foorumeilla. Yleisesitykset men- neisyyden ja kirjoitetun historian olemuksista, niiden välisistä suh- teista ja ammattihistorioitsijoiden omakuvista ponnahtavat pintaan useimmiten yhteiskunnallisten ra-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 55 kennemurrosten ja niihin liitty-

vien tieteellisten paradigmamurtu- mien yhteydessä. Ylikankaan oma 1960-luvun lopulla alkanut akatee- minen ura on hyvä esimerkki täs- tä. Väitöskirja (1967) käsitteli vie- lä perinteisemmällä tutkimusot- teella Ruotsin vallan ajan lainsää- dännön historiaa. Sen jälkeen tekijä tuotti kolme ”kotiseutuhistoriallis- ta” tutkimusta puukkojunkkareis- ta (1973–76), kunnes tarttui omas- ta mielestään kansallisesti merkit- tävään aiheeseen eli nuijasotana tunnettuun sisällissotaan (1977).

Tästä alkoi Ylikankaan julkisen poleemisen tutkijaprofiilin raken- taminen. Seuraava julkinen huip- puhetki koski sekin sisällissotaa (Tie Tampereelle 1993), josta Yli- kankaan tie kansallisena sotahis- torian tulkintojen kriitikkona var- sinaisesti alkoi.

Yhteiskunta-analyytikosta sotahistorioitsijaksi

Terhakka terrieri, kriittinen, herk- kähipiäinen omista tulkinnoistaan, arkistoissa viihtyvä tutkija ja suo- rasanainen väittelijä. Näin luon- nehdittiin Heikki Ylikangasta, kun hän siirtyi oikeushistoriasta histo- rian laitokselle Suomen ja Skan- dinavian historian professoriksi.

Seurasin läheltä hänen toimiaan, koska olin hänen assistenttinaan vuosina 1991–97. Mielestäni Yli- kangas eli saamastaan kritiikis- tä; hän voimaantui, loisti, kuume- ni ja terävöityi puheessaan, jos sai kirjoituksistaan ikäviä arvostelu- ja. Tavanomainen hiljaiselo kuo- letti häntä. Kun tulin aamuisin töi- hin yhdeksältä, oli Ylikangas jo kirjoittanut tunnin ja minun teh- tävänäni oli lähteä kahvistelemaan ja jakamaan aamun uutiset hänen kanssaan. Ylikangas jopa kärjisti

tulkintojaan saadakseen vastapelu- rin, joka edusti oikeita, professorin tärkeinä pitämiä aloja. Itse päätte- lin tuolloin liikkeen ja arjen suhdet- ta analysoivaa työläisnaistutkimus- tani (1995) eikä minulle jäänyt epä- selväksi, että aiheeni ei ollut paras mahdollinen. Samaa viestitti myös seminaariprofessorini Päiviö Tom- mila. Laitoksen tasa-arvoisin pro- fessori oli tässä suhteessa Matti Klinge, jonka edustama aatehisto- riallinen genre ei miellyttänyt Yli- kangasta. Herrojen professoreiden suhde olikin koulukuntapoliittisis- ta syistä hieman jännittynyt mut- ta korrekti.

Ylikankaan tekstikokoelma on tärkeä puheenvuoro, mutta hieman epätasainen: toisia aiheita Ylikan- gas on pohtinut jo pitkään, toiset esitellään pinnallisemmin. Ehkä te- kijä olisi voinut keskittyä vain olen- naisimpaan eli tässä tapauksessa te- kijää itseään eniten innoittaneisiin kysymyksiin kriisiaikojen histori- allisesta totuudellisuudesta ja tul- kinnoista vähälukuisen suomalai- sen tutkijayhteisön kontekstissa.

Kriisiaikojen tutkiminen on juuri niitä aihealueita, jotka herkimmin vetävät puoleensa myös niitä, jot- ka eivät ole ammattilaisia, aiheut- tavat eniten tunnepitoisia väitte- lyitä ja pikemminkin pystyttävät rajoja kuin purkavat niitä. Siihen pyörteeseen Ylikangaskin on vii- meisimpien tutkimustensa myö- tä päätynyt. Näiden kokemustensa myötä hän väittää, että Suomi on historiantutkimuksellisessa sul- keutuneisuudessaan lähempänä tiukasti toisesta maailmansodas- ta vaikenevaa Japania kuin avointa menneisyyspuhetta käyvää Saksaa.

Toisaalta Ylikangas väittää, et- tei mikään toinen yhteiskunnal- linen toimijajoukko vastusta niin

ankarasti aikaisemmasta poikkea- via tulkintoja kuin monitieteinen suomalainen tutkijayhteisö. Näin Ylikankaan kritiikin kohteena ole- viin yhden totuuden äänitorviin ei- vät lukeudu ainoastaan historioitsi- jat vaan koko akateeminen tutkija- joukko. Ylikangas on ollut kiinteä osa tätä tutkijajoukkoa väitökses- tään lähtien. Aktiiviuransa aika- na hän toimi oikeushistorian se- kä Suomen ja Skandinavian histo- rian professorina parikymmentä vuotta ja akatemiaprofessorina en- nen eläkkeelle siirtymistään vuon- na 2001. Sen jälkeen Ylikangas on ollut aktiivinen osa tiedeyhteisöä muun muassa Suomalaisen Tie- deakatemian piirissä, joten hän, jos joku, tuntee suomalaisen tutki- jakentän sisältä käsin – eikä se to- dellakaan saa häneltä korkeaa ar- vosanaa.

Avoimeksi jää, miten niin kriit- tinen ja vastavirrassa pyristelevä tutkija kuin Ylikangas on palkit- tu lukuisin yhteiskunnallisin huo- mionosoituksin. Viimeksi hän sai opetusministerin kädestä tiedon- julkistamisen elämäntyöpalkinnon (2014). Todellista oppositiomiestä ei tavallisesti palkita ainakaan kes- keisen kansallisen instituution ta- holta. Ylikangas näyttääkin olevan sopivasti kriittinen.

Olisi todella kiinnostavaa lukea vielä Ylikankaan henkilökohtai- sempi itsereflektiivinen tilitys siitä, miten hän itse on kokenut muut- taneensa suomalaista historiantut- kimusta. Monissa yhteyksissä hän on tahtonut antaa itsestään kuvan yksinäisenä taistelijana, vasta-ar- gumenttien miehenä. Tuotantonsa perusteella hän näyttää päätyneen yhteiskunnallisten rakenteiden tut- kijasta klassisen poliittisen histori- an puolelle, ennen muuta sotahis-

56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5

torian tutkijaksi.

Suomalaisen historiankirjoi- tuksen historiaan Ylikankaan teos tuo kiinnostavan kuvan tästä ajas- ta. Ylikangas on kertonut (Helsin- gin Sanomat 25.9.2014) päättävän- sä tutkijanuransa tähän kirjalliseen testamenttiin: ”On annettava tilaa nuoremmille”.

Kirjoittaja on historian professori Itä- Suomen yliopistossa.

Antiikin nimistöä

Reallexikon für Antike und Christentum. Sachwörterbuch zur Auseinandersetzung des Christentums mit der antiken Welt. Sonderdruck aus Band XXV.

Anton Hiersemann 2013.

Antiikin kirjallisuuden ja kulttuu- rin harrastajalle on tuttua, miten kreikkalaisilla oli vain yksi nimi, esimerkiksi Platon, mutta rooma- laisilla miehillä kolme, kuten Mar- cus Tullius Cicero (etu-, suku- ja li- sänimi) ja naisilla ainakin varhai- sempina aikoina tyypillisesti yk- si nimi, esimerkiksi Tullia. Mutta tilanne oli itse asiassa paljon mo- nimutkaisempi, jos huomioon ote- taan isännimet, pilkkanimet, hellit- telynimet (Cicero käytti rakkaas- ta Tullia-tyttärestään nimimuotoa Tulliola) ja sodassa saavutetun voi- ton johdosta (Africanus) saadut li- sänimet sekä ajan myötä, kohti myöhäisantiikkia ja kristillistä ai-

kakautta, tapahtuneet muutok- set. Nimistöntutkimuksesta onkin muodostunut merkittävä antiikin- tutkimuksen osa, sillä nimistä ja ni- mikäytännön muutoksista avautuu monenlaisia kulttuuri- ja sosiaali- historiallisia sekä etnografisia (ku- ten juutalaisten ja muiden Väli- meren itäosien kansojen merkitys Kreikassa ja Roomassa) näköaloja.

Sen jälkeen kun Iiro Kajanto (1925–97, latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden professori Helsin- gin yliopistossa 1967–92) julkaisi vuonna 1965 perustavanlaatuisen tutkimuksensa The Latin Cognomi- na, nimistöntutkimuksesta (ja sii- hen läheisesti liittyen epigrafii- kasta) on papyrologian ohella tul- lut suomalaisen antiikintutkimuk- sen merkittävin ja kansainvälisesti tunnetuin alue. Tutkimusalueen – nimistöntutkimus ja epigrafiikka – johtavaksi edustajaksi Kajannon jälkeen on noussut Heikki Solin, jo- ka on julkaissut valtavan tieteelli- sen tuotantonsa, monografioita ja artikkeleita, suvereenisti niin sak- saksi ja englanniksi kuin italiaksi ja ranskaksikin, eli siis kaikilla nykyi- sen antiikintutkimuksen keskeisil- lä kielillä.

Antiikin nimistön tutkimuk- sen tähänastiset tulokset Solin on summannut arvostettuun tieto- sanakirjaan Reallexikon für Anti- ke und Christentum kirjoittamas- saan artikkelissa. Vaikka kyseessä on tietosanakirja-artikkeli, se olisi

”tavalliseksi” kirjaksi painettuna ja esityksessä käytetyt runsaat lyhen- teet avattuina hyvinkin pienen mo- nografian mittainen.

Lyhyen johdannon jälkeen So- lin käsittelee erikseen kreikkalai- sia, roomalaisia ja kristillisiä ni- miä. Hän esittää selkeän klassifi- oinnin erityyppisistä nimistä sekä

siitä, miten ne on muodostettu ja yleensä, mistä nimiä on saatu (esi- merkiksi miehuuteen, maineeseen, hurskauteen tai vaikka kalenteriin liittyvät nimet). Latinalaisista lisä- nimistä (cognomina) Solin on esit- tänyt 16-kohtaisen klassifioin- nin niiden lähtökohdan mukaan.

Naisten ja orjien nimet ovat saa- neet omat lukunsa.

Solinin esityksessä on lukuisia kiinnostavia näkökohtia, joista tä- hän voidaan poimia vain muuta- mia. Useista artikkelin kohdista havainnollistuu, miten merkittä- vää aineistoa nimet tarjoavat etnis- ten kysymysten tarkastelemiseksi.

Solin muistuttaa, miten muut kuin kreikkalaiset ja roomalaiset nimet olivat enimmäkseen etnisesti rele- vantteja ja kertoivat kantajansa et- nisestä alkuperästä. Suosituin see- miläinen nimi lännessä oli Mal- chio. Idän ja lännen vuorovaiku- tusta puolestaan osoittaa se, että Aleksanteri Suuren itään suuntau- tuneen sotaretken jälkeen Isis-ju- malattaren nimeen pohjautuvat ni- met yleistyivät (Isigenes, Isidoros).

Nimien periytymisestä suvus- sa tarjoaa esimerkin tunnettu tra- gediankirjoittaja Euripides. Hänen isänsä oli nimeltään Mnesarkhos ja hänen kaksi ensimmäistä poikaan- sa olivat nimeltään Mnesarkhides ja Mnesilokhos, kun taas kolman- nella pojalla oli kirjailijan oma nimi Euripides; myös yhdellä kirjailijan veljenpojalla oli nimenä Euripides.

Kreikkalaisten lisänimien alalajin muodostavat pilkkanimet, kuten Iros, joka Homeroksen Odyssei- assa esiintyy kerjurin nimenä (oik.

”herra Iris”).

Roomalaisilla oli nähtävästi et- ruskien perintönä aluksi vain yk- si nimi, kuten voidaan päätellä esi- merkiksi sinänsä paljon tieteellis-