T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 1 1 67
Perhosmies monilla
mantereilla
Anto LeikolaOlli Lehto: Perhosten värittämä maailmani. Otava 2011.
Kansleri ja akateemikko Olli Leh- to on aina ollut kiinnostunut per- hosista ja nimenomaan päiväper- hosista, sen tietävät kaikki, jotka häntä vähänkin tuntevat. Jo hä- nen toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneiden muistelmiensa (Ei yliopiston voittanutta, Otava 1999) kantta koristi apolloperhonen, ja itse muistelmissa mainittiin siel- lä täällä perhosten keräily milloin missäkin maassa, niin Euroopassa kuin kaukomaillakin. Uuden kirjan kannessa perhonen, tällä kertaa oh- dakeperhonen, on paljon hallitse- vammassa asemassa ja sen taustana on koulun karttapallo. Tekstistä käy selväksi, että perhoset ovat todella- kin värittäneet Lehdon maailmaa, mutta teos on samalla ikään kuin muistokirjoitus hänen perhoske- räilylleen, sillä viimeinen yksilö lii- tettiin kokoelmaan Marokon Ifra- nissa syyskuussa 1995. Tuolloin en- simmäisistä keräilykesistä oli kulu- nut jo kuusi vuosikymmentä, joista yli puolen aikana, 1960-luvun puo- livälistä lähtien, kuten Lehto itse toteaa, perhosilla oli ollut ”käsit- tämättömän suuri osa” hänen elä- mässään.
Olli Lehto ei ole ainoa yliopis- tomies, jonka elämässä intohimoi- sella harrastuksella on ollut erittäin suuri rooli. Yliopiston rehtorina ja kanslerina sekä monissa matema- tiikkaan liittyvissä kansainvälisis- sä tehtävissä Lehto on tullut mat- kustelleeksi harvinaisen monis- sa maissa. Koska hänellä on lähes
aina ollut perhoshaavi mukana, ei ole ihme, että kokoelmat ovat kart- tuneet. Lähes tuhat päiväperhosla- jia ja yli neljätuhatta yksilöä kävisi elämäntyöstä, vaikka matemaatti- set ja yhteiskunnalliset sekä kirjal- liset tehtävät jätettäisiin huomiotta.
Lukijasta tuntuu välillä kuin monenlaiset virkamatkat olisivat oikeastaan olleet vain syitä – en sentään sano tekosyitä – päästä pa- laverien lomassa perhosmaastoi- hin. Lehto saattaakin valittaa pet- tyneenä, että kokoustaukoja ei ollut riittävästi jalon harrastuksen tar- peisiin. Erikoisasemassa on kuiten- kin vuoden 1972 suuri automatka Clevelandista Panamaan, halki Yh- dysvaltain itäosien ja Keski-Ameri- kan. Tästä retkestä Lehto on kerto- nut jo muistelmissaan, ja takakan- nen kuvakin on samalta matkalta.
Kuten tiedemiehelle sopii, Lehto ei tyydy vain kertoilemaan retkistään ja saaliistaan vaan tarjoaa lukijal- le rautaisen annoksen perhostie- toa perhosten sukulaisuussuhteis- ta, nimistöstä sekä perhosten le- vinneisyydestä ja elintavoista, jopa perhosia esittävistä postimerkeistä.
Lehto toteaa esipuheessaan, et- tä käsikirjoituksen ensimmäisen luonnoksen lukeneista henkilöis- tä professori ja perhoasiantuntija Kauri Mikkola oli ollut sitä miel- tä, että perhosia olisi voinut esitel- lä enemmänkin, kun taas Lehdon tytär Leena, joka oli toisin kuin muu perhe pysytellyt perhosista erillään, katsoi että perhosten liial- linen kuvaus uuvuttaisi tavallisen lukijan. Tuntuu siltä, että molem- mat olivat oikeassa. Kun olen itse nuoruudessani harrastanut perho- sia, joskin rakkauteni kovakuoriai- siin oli paljon syvempää, ei nimien ja lajien esittely tuntunut lainkaan rasittavalta. Saatan kuitenkin hy-
vin ymmärtää, että ne joille perho- set ovat vieras maailma, eivät jak- sa kovin paljon innostua tästä teok- sesta. Mutta sillekään, joka ei ym- märrä perhosista mitään, Lehto ei ole vaikealukuinen kirjoittaja, sillä hän ei eksy liikoihin teknisiin yk- sityiskohtiin eikä selosta eri mai- den päiväperhoslajistoa turhan yk- sityiskohtaisesti.
Kaunis ja värikäs liitekuvitus – kaikki kuvat ovat Lehdon omis- ta kokoelmista – kertoo eri lajien ulkonäöstä sen mitä pitääkin, niin ettei tekijän tarvitse sitä enää tois- taa. Hänen kirjansa on ennen kaik- kea persoonallinen tunnustus hie- nolle harrastukselle, ja voimme olla vain kiitollisia siitä, että upea koko- elma on nyt saanut kotinsa Yliopis- ton luonnontieteellisestä museosta monien muiden, nykypäivän ja tu- levaisuuden tiedettä palvelevien kokoelmien joukossa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian professori (emeritus).
Internet edellyttää aktiivista ja kriittistä toimijuutta
Frans Mäyrä
Nicholas Carr: Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoilleimme.
Suom. Antti Pietiläinen, Terra Cognita 2010.
Internet on omaksunut muuta- massa vuosikymmenessä keskei- sen osan teknologisoituneiden maiden elämänmuodossa. No- peinta tietoverkkojen kehitys on ol- lut viimeiset kaksikymmentä vuot-
68 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 1 1
ta, kun graafinen ja selattava ”net- ti” on WWW-selaimineen ollut osa arkeam me. Internetin sisällöt ja käyttö ovat murtautuneet matka- puhelimien, kannettavien tietoko- neiden, tablet-laitteiden ja sähkö- kirjojen lukulaitteiden myötä myös niihin tilanteisiin ja hetkiin, jolloin emme ole pöytätietokoneen äärel- lä. Uuden median kasvavalla suo- siolla on vahva perusta niissä luke- mattomissa pienissä edistysaskelis- sa, joilla tietoverkot helpottavat ar- kea, tehostavat työtä ja rikastavat sosiaalista elämää. Samalla tieto- tekniikan yleistymisellä on väistä- mättä myös kääntöpuolensa. Carr on kirjassaan ottanut tehtäväkseen tarkastella systemaattisesti inter- net-käytön ja ajattelun välistä kiel- teistä suhdetta.
Uusien mediamuotojen hait- tojen tarkastelu ei ole mitenkään uutta. Carr, kuten monet muut- kin mediahistoriasta kirjoittaneet, viittaa Platonin kuuluisaan Faid- ros-dialogiin, missä Sokrates tuo- mitsee kirjoituksen. Kyseessä ei ollut Sokrateen mukaan ”muistin vaan muistutuksen resepti”; kirjoi- tusteknologia synnyttäisi käyttä- jiensä keskuudessa ”hajamielisyyt- tä”, sillä se saisi heidät lopettamaan oman muistinsa käyttämisen, hei- dän luottaessaan kirjoituksen ul- koisiin merkintöihin. Carr liittyy Sokrateen seuraajiin, mutta hän nostaa lisäksi esiin uuden aivotut- kimuksen tarjoaman näkökulman siihen, miten tietokoneet ja verk- koviestintä huonontavat kykyäm- me keskittyä, muistaa sekä ajatel- la kriittisesti ja syvällisesti.
Uudet tutkimusmenetelmät ovat muuttaneet radikaalisti aiem- paa kuvaa ihmisaivojen toiminnas- ta. Muuttumattoman ”ajatteluko- neen” sijaan aivot on alettu nähdä
plastisena, jatkuvasti rakenteitaan muuttavana elimenä. Uudet ärsyk- keet, tarpeet ja harjoitteet muut- tavat nopeasti aivojen kytkentöjä ja toimintaa. Carr on huolestunut tavasta, jolla aivot sopeutuvat elä- mään Facebook- ja Twitter-vies- tien, linkkejä sisältävien doku- menttien ja kaikkialla käytettävis- sä olevien sähköisten hakutyökalu- jen keskellä. Carrin mukaan uuden median keskeiset ominaisuudet – interaktiivisuus, hyperlinkit, haet- tavuus ja multimediaalisuus – teke- vät siitä tehokkaan ”keskeytystek- nologian” (s. 93). Erilaiset viettele- vät sivuhaarat johtavat sähköisessä mediassa lukemisen harhapoluille ja katkaisevat laajakaarisen ajatus- prosessin alkuunsa. Aivot omaksu- vat tämän toimintamallin ja muut- tavat rakennettaan niin ettei keskit- tynyt ajattelu ole kohta edes mah- dollista. Internet on Carrin mukaan
”voimakkain mieltä muuttava tek- nologia” mitä on keksitty. Tai eh- kä voimakkain heti kirjan jälkeen.
Carrin siteeraamat tutkimukset ja omakohtaiset huomiot sirpalei- sen mediavirran houkuttelevista ja haittaavista vaikutuksista vaikutta- vat sinänsä uskottavilta. Kokonai- suutena Pinnalliset tarjoaa kuiten- kin yksipuolisen kuvan internetin ja interaktiivisen median eri ulottu- vuuksista. Ne lukuisat tutkimukset, jotka kertovat esimerkiksi netti- ja pelikäyttäjien kehittyneistä hah- motus-, ongelmanratkaisu- tai tii- mityöskentelytaidoista pääosin si- vuutetaan kirjassa. Jos myönteisiin tutkimuksiin viitataan, hahmote- taan niidenkin tulokset osana kiel- teistä siirtymää kohti visuaalisem- paa, nopeatahtisempaa ja pinnal- lisempaa ajattelun ja olemisen ta- paa. Kirjaa leimaakin nostalginen ja ideologisesti tarkoitushakuinen
takertuminen tietynlaisen lukemi- sen, kirjoittamisen ja ajattelemisen tavan ensisijaisuuteen. Samalla se- kä media että ihminen essentiali- soidaan. Carrin ihmiskuvassa in- himillinen ajattelu päättyy aivo- kuoren reunalle – näkemys, jonka
”laajennettua kognitiota” puolusta- vat tutkijat ovat kyseenalaistaneet.
Laajennetun ja hajautetun ajat- telun näkökulma korostaa sitä roolia, mikä esimerkiksi ulkoisil- la muistin apuvälineillä on ajatte- luprosessissamme. Se, että kyse on muistiinpanosta paperilla tai digi- taalisessa tiedostossa, ei ole merkit- sevää. Mieli, ruumis ja ympäristö muodostavat yhteenliittyneen, toi- minnallisen kokonaisuuden, jon- ka tarjoamaan perustaan ajattelu- prosessimme nojaavat. Carr on tie- toinen työkalun ja työntekijän vä- lisestä tiiviistä yhteydestä, mutta tieto- ja viestintäteknologian koh- dalla tämä yhteys näyttäytyy hä- nelle uhkaavana. Atomistinen yk- silö ja hänen yksinäisyydessä laa- ditut, lineaarisesti etenevät aja- tusrakenteensa uhkaavat hukkua nettipuheen moniääniseen verk- koon. Carr ei ota riittävästi huo- mioon niitä myönteisiä voimavaro- ja, mikä yhden kirjan ja yksinäisen lukijan mallin ylittävissä, kollek- tiiviseen älykkyyteen ja hajautet- tuihin ajatteluvälineisiin nojaavis- sa käytännöissä on onnistettu va- pauttamaan. Samalla hän nostaa kuitenkin esiin arvokkaita näkö- kohtia siitä, miksi yksi ajatteluvä- line tai työympäristö ei saisi muut- tua kaiken kattavaksi ja automati- soituneeksi vaihtoehdoksi. Luovan ajattelun tutkijat ovat korostaneet, kuinka sekä haarautuva, uutta etsi- vä että yhtenäiseen synteesiin pyr- kivät ajattelun muodot (divergent- ti ja konvergentti) ovat tärkeitä ja
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 1 1 69 toisiaan tukevia. Keskustelu mui-
den ihmisten kanssa kasvokkain ja verkkoympäristöä hyödyntäen se- kä kirjat ja yksinäiset pohdiskelun hetket täydentävät toisiaan.
”Tulevaisuudessa asiat ovat en- tistä huonommin”, kirjoittaa Carr, joka liittyy näin kulttuuripessimis- tien pitkään perinteeseen. Carrin kritiikissä on toki arvonsa. Hän si- teeraa esimerkiksi tutkimusta, jon- ka mukaan tyypillinen nykypäivän tietotyöläinen kurkistaa sähköpos- tilaatikkoonsa 30–40 kertaa tun- nissa. Tämä ei vielä edes huomioi sosiaalisesta mediasta ja pikavies- timistä kännykkään ja tietokoneen ruudulle samaan aikaan pompah- tavia päivitysviestejä. Heittäytymi- nen tällaiseen ”informaationarko- maanin” kaavaan uuden mediaym- päristön keskellä ei ole kuitenkaan meille mitenkään automaattises- ti annettua tai pakollista. Kyse on osin teknologiayritysten markki- noinnin ja tehokkuutta ihannoivan työkulttuurin tarjoamista käyttäy- tymismalleista, osin individualis- mia painottavan kulttuurin kään- töpuolesta, sosiaalisten kontaktien ja turvallisuuden kaipuusta. Carr kirjoittaa huolestuneena levotto- masti asiasta toiseen hypähtelevi- en ”jonglöörin aivojen” yleistymi- sestä. Selvittämättä kuitenkin jää, onko eri asioiden nopea samanai- kainen käsittely yksiviivaisesti huo- no asia, vai olisiko ”moniajon” hal- linta tieto- ja viestintätekniikan ryydittämässä ympäristössä kui- tenkin myös kehittymässä vastaa- maan lisääntyneisiin kognitiivisiin haasteisiin.
Kirjan henkilökohtaisimmat osat ovat usein sen mielenkiintoi- simpia. Carr kertoo, ettei itse oli- si pystynyt tekemään kirjansa edel- lyttämää tutkimustyötä, ellei olisi
siirtynyt asumaan syrjäiselle vuo- ristoseudulle, samalla sosiaalises- ta mediasta lähes täysin irrottautu- en. Carrin kirja pohjautuukin oma- kohtaiseen ymmärrykseen verkon ja uusien mediamuotojen voimas- ta, eikä kirjoittaja pidä täydellistä tieto- ja viestintätekniikan hylkää- mistä mahdollisena tai edes toivot- tavana. Positiivisin tapa lukea Pin- nalliset onkin nähdä se kehotukse- na rakentaa aktiivista ja kriittistä toimijuutta suhteessa internetiin.
Tällainen toimijuus sisältää myös valmiudet irrottautua verkosta ja sulkea sosiaalisen median syöt- teet. Digitaalinen kulttuurikin tar- vitsee omat lepotaukonsa ja hengi- tystilansa.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston digitaalisen kulttuurin ja pelitutki- muksen professori.
Saksalaisia käsityksiä Suomesta
H. K. Riikonen Robert Schweitzer (toim.):
Zweihundert Jahre deutsche Finnlandbegeisterung. Zur Entwicklung des deutschen Finnlandbildes seit August Thiemes
”Finnland”-Poem von 1808.
Schriftenreihe des Finnland- Instituts in Deutschland Band 11 / Aue-Säätiön julkaisuja 25.
Berliner Wissenschafts-Verlag 2010.
Vuonna 2008 pidetyn sympo- siumin esitelmiin perustuva Ro- bert Schweitzerin toimittama teos
tuo monipuolisen lisän jo aikai- semminkin paljon tutkittuihin suomalais-saksalaisiin kulttuuri- siin ja poliittisiin suhteisiin eri- tyisesti saksalaisten Suomi-ku- van kannalta. Otsikossa oleva sana
”Finnlandbegeisterung” (”Suomi- innostus”) on motivoitu, sillä kä- sitellyissä saksalaisissa kirjoissa ja kirjoituksissa esille tulee etupäässä ihailevia, jos kohta usein myös ko- vin stereotyyppisiä käsityksiä.
Teoksen 16 tutkielmaa käsitte- levät toisaalta vanhempaa aikaa eli 1800-luvun saksalaisia kaunokir- jallisia kuvauksia Suomesta, sak- salaisten filosofien käsityksiä Suo- mesta sekä Viipuria ja ns. Vanhaa Suomea. Viipurin ja Vanhan Suo- men yhteydessä puolestaan esille tulevat Viipurin saksalainen kult- tuuri ja seutu raja-alueena. Toi- saalta seurataan yleensä käsityksiä Suomesta varhaisimmista ajoista nykyaikaan, jolloin pääpaino on 1900-luvussa.
Teoksen ja sen pohjana olleen seminaarin taustaksi mukana on kaksi artikkelia: Robert Schweitzer tarkastelee ”Viipurilaista perspek- tiiviä”, erityisesti saksalaisia Koil- lis-Euroopassa, ja Jörg Hackmann
”Itämeren alueen perspektiiviä”, jolloin esille tulee suurvaltojen toi- minta Itämeren alueella ja kysymys
”pienistä kansoista”. Hackmann tuo esille käsitteen ”pienuusdiskurssi”
siteeraten virolaisen tiedemiehen Uku Masingin väitettä ”Väikseil rahvail on juba seetõttu avaram sil- maring, et nad ei pääse mööda teis- te olemasolust” (”Pienillä kansoil- la on jo senkin takia laajempi nä- köpiiri, koska ne eivät voi sivuut- taa toisten olemassaoloa”).
Kaunokirjallisuudesta keskei- sesti esillä on saksalaisen piirikun- takoulujen tarkastajan August Thie-
