Lasten yleisimpien mielenterveyshäiriöiden vaikutus kasvuun

(1)

LASTEN YLEISIMPIEN MIELENTERVEYSHÄIRIÖIDEN VAIKUTUS KASVUUN

Antti Räty

Syventävien opintojen opinnäyte Lääketieteen koulutusohjelma Itä-Suomen yliopisto

Terveystieteiden tiedekunta Lääketieteen laitos / Lastentaudit Tammikuu 2021

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Terveystieteiden tiedekunta Lääketieteen laitos

Lääketieteen koulutusohjelma

RÄTY, ANTTI: Lasten yleisimpien mielenterveyshäiriöiden vaikutus kasvuun Opinnäytetutkielma, 56 sivua

Ohjaajat: Professori Jarmo Jääskeläinen, LL Jussi Karppi

Tammikuu 2021________________________________________________________

Avainsanat: Mielenterveyden häiriöt, lapsuus, murrosikä, Pituuskasvu, Paino

Lapsuuden ja nuoruuden mielenterveyshäiriöt ovat yleisiä ja niiden tiedetään vaikuttavan kasvua sääteleviin mekanismeihin. Tutkimuksia näiden sairauksien vaikutuksesta pituuskasvuun ja painonkehitykseen on kuitenkin vähän.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön (attention-deficit hyperactivity disorder, ADHD), käytöshäiriöiden, masennuksen ja ahdistuneisuushäiriöiden vaikutusta lapsuuden ja nuoruuden pituuskasvuun ja painon kehitykseen. Aineisto haettiin PubMed:sta ja se koostui pääasiassa pitkittäis- ja poikittaistutkimuksista, meta-analyyseistä sekä kirjallisuuskatsauksista. Yhteensä 69 julkaisua päädyttiin tarkastelemaan tarkemmin. Löydöksistä koostettiin yhteenvedot ja kuvaajat.

Havaittiin, ettei ADHD todennäköisesti vaikuta pituuskasvuun mutta se näyttää lisäävän riskiä painon nousulle. ADHD saattaa myös lisätä riskiä alipainoisuuteen, mutta se on harvinaisempaa kuin ylipaino. Selkeämpi syy-yhteys painonnousuun todettiin kuitenkin masennuksella. Masennuksen todettiin lisäävän riskiä sekä ylipainon että lihavuuden kehittymiselle. Käytöshäiriöt saattavat lisätä riskiä painon nousulle, mutta tutkimuksia aiheesta on erittäin vähän. Ahdistuneisuushäiriöt saattavat hieman lisätä riskiä painon nousulle. Masennuksen, ahdistuneisuushäiriöiden tai käytöshäiriöiden vaikutuksesta pituuskasvuun ei löytynyt tutkimuksia.

(3)

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Health Sciences School of Medicine

Medicine

RÄTY, ANTTI: Children’s most common psychiatric disorders’ effect on growth Thesis, 56 pages

Tutors: Professor Jarmo Jääskeläinen, MD Jussi Karppi

January 2021_________________________________________________________

Keywords: Mental disorders, Childhood, Adolescence, Height growth, Weight

Childhood and adolescence psychiatric disorders are common and they are known to affect several mechanisms which affect growth. Yet, there are only few studies on their effect on linear growth and weight development.

This literature review examined attention-deficit hyperactivity disorder’s (ADHD), conduct disorders’, depression’s and anxiety disorders’ effect on linear growth and weight gain. The publications were searched from PubMed, and consisted mainly of longitudinal and cross-sectional studies, meta-analysis and review articles. A total of 69 publications were examined more in detail. Conclusions and graphs were put together from these findings.

No evidence was found on ADHD’s effect on linear growth. However, ADHD seems to increase the risk for overweight and obesity. ADHD may also increase the risk for underweight but it is rarer than overweight. A clearer association was found between depression and excess weight gain. Depression increased the risk for overweight and obesity. Conduct disorders may increase the risk for weight gain but there are very few studies on the topic. Anxiety disorders may slightly increase the risk for increased weight gain. No studies on depression’s, anxiety disorders’ or conduct disorders’ effect on linear growth were found.

(4)

LYHENTEET

ADHD = Attention-deficit hyperactivity disorder, aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö

BMI = Body mass index, painoindeksi GH = Growth hormone, kasvuhormoni

GHRH = Growth hormone releasing hormone, kasvuhormonia vapauttava hormoni HPA = Hypothalamic-pituitary-adrenal, hypotalamus-aivolisäke-lisämunuais IGF = Insulin like growth factor, insuliininkaltainen kasvutekijä

IGFBP = Insulin like growth factor binding protein, insuliininkaltaista kasvutekijää sitova proteiini

MPF = Methylphenidate, metyylifenidaatti

zBMI = standardized body mass index, standardisoitu painoindeksi

(5)

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 2

2 LAPSUUSIÄN NORMAALI KASVU ... 3

2.1 Imeväisiän kasvu ... 3

2.2 Lapsuuden kasvu ... 4

2.3 Murrosiän kasvu ... 5

3 YLEISIMMÄT LAPSUUDEN MIELENTERVEYSHÄIRIÖT ... 7

3.1 ADHD ... 7

3.2 Käytöshäiriöt ... 8

3.3 Masennus ... 9

3.4 Ahdistuneisuushäiriö ... 10

3.5 Psykiatriset häiriöt ja kasvu ... 11

5 TAVOITTEET ... 12

4 AINEISTO JA MENETELMÄT ... 13

6 ADHD ... 15

6.1 Vaikutus pituuskasvuun ... 15

6.2 Vaikutus painoon ... 17

6.3 Yhteenveto kirjallisuudesta ... 20

7 KÄYTÖSHÄIRIÖT ... 23

7.3. Yhteenveto kirjallisuudesta ... 24

8 MASENNUS ... 25

8.3. Yhteenveto kirjallisuudesta ... 32

9 AHDISTUNEISUUSHÄIRIÖ ... 34

9.3 Yhteenveto kirjallisuudesta ... 36

10 POHDINTA ... 37

11 LÄHTEET ... 40

(6)

1 JOHDANTO

Suomessa lasten kasvua seurataan säännöllisesti ensin neuvolassa ja myöhemmin kouluterveydenhuollossa (Terveydenhuoltolaki 1326/2010). Kasvun ja painon seurantaa hyödynnetään useiden somaattisten sairauksien tunnistamisessa, kuten hypotyreoosin, kasvuhormonin puutoksen, hypertyreoosin, ja kroonisten suolistosairauksien diagnosoinnissa. Myös painon nousu tai lasku kasvustandardiin nähden voi olla merkki sairaudesta (Rajantie ym. 2016). Yksi harvinainen kasvun hidastumisen aiheuttaja on psykososiaalinen deprivaatio. Se aiheutuu huolenpidon ja vuorovaikutuksen puutteesta esimerkiksi kaltoinkohdelluilla tai heitteille jätetyillä lapsilla. Psykososiaalisesta deprivaatiosta aiheutuvaa kasvunhidastumaa sairastavilla lapsilla todetaan kasvuhormonin puutosta muistuttava kasvun hidastuma ilman somaattista sairautta (Jagtap ym. 2012, Jackson 1982). Muidenkin mielenterveyshäiriöiden vaikutusta kasvuun on mielekästä tarkastella, sillä mielenterveyshäiriöt voivat vaikuttaa kasvua sääteleviin mekanismeihin (Depressio: Käypä hoito -suositus 2020, Kumpulainen ym. 2016, Rajantie ym. 2016).

Lasten ja nuorten ylipainon taustalla on harvoin muuta somaattista sairautta. Lihavuuden syy on usein elämäntapojen ja perimän yhteisvaikutuksessa (Rajantie ym. 2016). Vuonna 2016 jopa 27 % pojista ja 17 % tytöistä oli vähintään ylipainoisia 2–16-vuotiaista (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2020a). Lapsuuden lihavuus jatkuu usein aikuisuuteen.

Lihavuudella on paljon negatiivisia vaikutuksia fyysiseen terveyteen ja psykososiaaliseen hyvinvointiin. Lihavuus on myös merkittävä yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen ongelma (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2020b, Lihavuus (lapset, nuoret ja aikuiset):

Käypä hoito -suositus 2020). On tärkeää tunnistaa uusia lihavuuden ja ylipainon riskitekijöitä ja aiheuttajia. Siksi onkin mielekästä tarkastella lasten mielenterveyshäiriöiden vaikutusta painoon.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan neljän lasten ja nuorten yleisimmän mielenterveyshäiriön vaikutusta pituuskasvuun ja painon kehitykseen: aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön (attention-deficit hyperactivity disorder, ADHD), käytöshäiriöiden, masennuksen ja ahdistuneisuushäiriöiden. Katsauksessa myös arvioidaan aiheesta olevan tutkimustiedon määrää. Katsaus ei tarkastele mielenterveyshäiriöihin käytettyjen lääkitysten vaikutusta kasvuun, eikä ota kantaa

(7)

painon muutokseen aikuisiällä. Kirjallisuuskatsauksessa käydään myös läpi normaali kasvu, sekä kasvuun vaikuttavat tärkeimmät tekijät, ja kuvataan lyhyesti ADHD:a, käytöshäiriöitä, masennusta ja ahdistuneisuushäiriöitä.

Aineisto haettiin PubMed-tietokannasta pituutta tarkastellessa hakusanoilla häiriön nimi yhdistettyinä termeihin (linear height) ja growth tai height ja growth. Painoa tarkastellessa hakusanoina käytettiin häiriön nimeä yhdistettynä termeihin (body weight) ja growth tai weight ja growth. Hakutulokset käytiin läpi julkaisujen otsikkoja ja yhteenvetoja tarkastellen. Hakutulokset, jotka vaikuttivat liittyvän aiheeseen, tarkasteltiin vielä kokonaisuudessaan läpi. Tutkimukset otettiin mukaan, jos ne liittyivät aiheeseen.

Valittu aineisto koostuu pääosin pitkittäis- ja poikittaistutkimuksista, mutta mukana on myös meta-analyysejä ja kirjallisuuskatsauksia.

(8)

2 LAPSUUSIÄN NORMAALI KASVU

Normaali kasvu jaetaan Infancy-Childhood-Puberty-luokituksen mukaan syntymän jälkeen kolmeen vaiheeseen, jotka ovat osittain toistensa kanssa limittäisiä: imeväisiän kasvu, lapsuuden kasvu ja kasvupyrähdys murrosiässä. Jokaisella kasvun vaiheella on omat säätelymekanisminsa ja niihin voi kohdistua häiriöitä (Rajantie ym. 2016).

Imeväisiän ja lapsuuden kasvu on herkkä häiriöille, joilla voi olla pitkäaikaisia seurauksia terveydelle ja kehitykselle (Cameron ja Bogin 2012).

2.1 Imeväisiän kasvu

Imeväisiän kasvu alkaa syntymästä jatkuen 1-2 vuoden ikään asti. Kasvu on erittäin nopeaa syntymän jälkeen. Ensimmäisen puolen vuoden aikana kasvunopeus on noin 30 cm/vuodessa, ja koko ensimmäisen vuoden keskimääräinen kasvu on n. 25 cm. Nopean alun jälkeen kasvunopeus hidastuu jyrkästi aina kolmanteen ikävuoteen asti (Rajantie ym.

2016, Cameron ja Bogin 2012).

Ravitsemus on imeväisiän kasvun merkittävin säätelevä tekijä. Kasvun säätely on kuitenkin osittain tuntematon (Rajantie ym. 2016, Cameron ja Bogin 2012).

Rintaruokinta ei riitä enää lapsen ravinnontarpeen tyydyttämiseen 6-12 kuukauden iästä eteenpäin (Cameron ja Bogin 2012). Esimerkiksi lisäruokinnan aloittaminen vasta 8 kuukauden jälkeen hidastaa pituuskasvua, verrattuna ruokinnan aloittamiseen jo 6 kuukauden iässä (WHO 1994). Kilpirauhashormoni on välttämätön kaikissa kasvun vaiheissa. Jos kilpirauhashormoni puuttuu, kasvu pysähtyy (Välimäki ym. 2010).

Kasvuhormonilla (growth hormone, GH) on ainakin osittain vaikutusta imeväisiän kasvuun. Kasvuhormonin puuttuminen aiheuttaa yleensä noin yhden standardi deviaatioyksikön aleneman pituuskasvussa, mutta imeväiskauden pituuskasvu voi häiriintyä myös voimakkaasti (Rajantie ym. 2016). Myös raudan puutteella on kasvua hidastava vaikutus (Välimäki ym. 2010).

(9)

2.2 Lapsuuden kasvu

Imeväisiän kasvun kanssa päällekkäin alkaa noin 0,5–1,5 vuoden iässä lapsuuden kasvu, joka jatkuu aina pituuskasvun päättymiseen saakka. Kasvunopeuden lasku ensimmäisen 2–3 elinvuoden aikana on jyrkkää, mutta tämän jälkeen kasvunopeus tasaantuu ja on tasaisesti hidastuvaa. Kuitenkin keskilapsuudessa, 6–8 vuoden iässä, voidaan havaita vähäinen kasvun kiihtyminen (Välimäki ym. 2010, Cameron ja Bogin 2012).

Hitaimmillaan lapsuusiän kasvu on juuri ennen murrosiän kasvupyrähdystä (Rajantie ym.

2016, Cameron ja Bogin 2012).

Lapsuusiän kasvua säätelee ennen kaikkea kasvuhormoni ja insuliinin kaltaiset kasvutekijät (insulin like growth factor, IGF). Kasvuhormonin puutos johtaa yleensä suhteellisen pituuden tasaiseen laskuun 1–2 ikävuoden jälkeen (Rajantie ym. 2016).

Kasvuhormoni on aivolisäkkeen etulohkosta sykäyksittäin eritettävä vesiliukoinen proteiini. IGF:t ovat kasvuhormonin vaikutusta välittäviä peptidejä. Kasvuhormonin eritystä säätelee hypotalamuksesta erittyvät hormonit. Kasvuhormonia vapauttava hormoni (growth hormone releasing hormone, GHRH) lisää kasvuhormonin eritystä ja somatostatiini hillitsee kasvuhormonin eritystä. GHRH ja somatostatiinin erityksen säätely hermostollisella tasolla on osittain tuntematon, mutta tiedetään että useat välittäjäaineet ja neuropeptidit ovat mukana säätelyssä (Rajantie ym. 2016, Sperling 2014). Välittäjäaineista muun muassa katekoliamiinien (adrenaliini, noradrenaliini, dopamiini), serotoniinin, asetyylikoliinin, histamiinin, glutamaatin ja gamma- aminovoihapon (gamma-aminobutyric acid, GABA) tiedetään vaikuttavan kasvuhormonin eritykseen (Sperling 2014).

GHRH:n ja somatostatiinin lisäksi kasvuhormonin eritykseen hormoneista vaikuttavat muun muassa kilpirauhashormoni, glukokortikoidit, estrogeeni ja testosteroni.

Kilpirauhashormonin puutos ja glukokortikoidien liiallinen eritys vähentävät kasvuhormonin eritystä ja hidastavat kasvua. Merkittävin endogeeninen glukokortikoidi on kortisoli. Sukupuolisteroidien lisääntynyt eritys saa aikaan kasvuhormonin erityksen lisääntymisen (Sperling 2014).

(10)

Kaksi kolmasosaa kasvuhormonin erityksestä tapahtuu nukkuessa (Wajnrajch 2005).

Unen määrän ja pituuskasvun välisestä positiivisesta korrelaatiosta on viitteitä, mutta aihe vaatii lisää tutkimista. Ylipainon ja vähäisen nukkumisen välinen yhteys sen sijaan on hyvin osoitettu lapsilla ja nuorilla (Halal ja Nunes 2019). Ylipaino on yhteydessä myös vähentyneeseen kasvuhormonin eritykseen (Sperling 2014).

Kasvuhormoni ei vesiliukoisuutensa takia läpäise solukalvoa, vaan sitoutuu kasvuhormonireseptoriin solun pinnalla. Kasvuhormonireseptorin aktivaatio saa aikaan IGF-tuotannon lisääntymisen, jolla puolestaan on soluissa anabolinen vaikutus.

Kasvuhormoni omaa myös kasvua lisääviä vaikutuksia, jotka eivät ole IGF-välitteisiä (Sperling 2014). IGF:a eritetään sekä endokriinisesti maksasta että parakriinisesti. Suurin osa IGF:sta on sitoutuneena insuliinin kaltaista kasvutekijöitä sitoviin proteiineihin (insulin like growth factor binding protein, IGFBP), joita on kuusi (IGFBP-1-6) (Allard ja Duan 2016). Eri IGFBP:t omaavat eri tehtäviä. Ne pidentävät IGF:n puoliintumisaikaa, vievät IGF:a kohdekudoksiin verenkierrosta sekä muuntavat interaktioita IGF:n ja sen kohdereseptorin välillä. (Rajantie ym. 2016).

2.3 Murrosiän kasvu

Murrosiän kasvupyrähdyksen huippu ajoittuu tytöillä keskimäärin 11 vuoden ikään, kasvunopeuden ollen noin 8,1 senttimetriä vuodessa ja pituuden keskimääräinen lisäys 28 cm. Pojilla kasvupyrähdyshuippu ajoittuu keskimäärin 13 vuoden ikään, kasvunopeuden ollen 9,8 senttimetriä vuodessa, ja keskimääräinen pituuden lisäys on 31 cm. Murrosiän käynnistymisessä ja kasvun kiihtymisen alkamisessa on suurta yksilökohtaista variaatiota. Kasvun huippunopeuden suuruus pienenee, mitä myöhäisemmin murrosikä alkaa (Rajantie ym. 2016).

Murrosiän kasvupyrähdyksen saa aikaan sukupuolisteroidien lisääntynyt eritys. Noin puolet sukupuolisteroidien vaikutuksista kasvuun ovat suoria ja puolet GH-IGF-akselin stimulaation kautta tapahtuvaa (Sperling 2014). Sekä estrogeeni että testosteroni stimuloivat kasvu- eli epifyysilevyä. Kasvupyrähdyksen vaatimuksena on sukupuolesta riippumatta estradioli. Pojilla estradiolin muodostuminen tapahtuu androgeenien aromatisoituessa rasvakudoksessa ja paikallisesti kasvurustossa. Tytöillä pääasiallinen

(11)

estradiolin lähde on murrosiän alettua munasarjat (Cameron ja Bogin 2012). Tytöillä kasvupyrähdys painottuu murrosiän kehityksen alkuun. Estrogeenien puuttuessa androgeenit kykenevät ylläpitämään lapsuuden tasaista kasvua, mutteivät saa aikaan kasvupyrähdystä (Rajantie ym. 2016, Cameron ja Bogin 2012). Sukupuolisteroidien aikaansaamaan kasvupyrähdykseen vaaditaan vähintään normaali kasvuhormonin määrä (Sperling 2014).

(12)

3 YLEISIMMÄT LAPSUUDEN MIELENTERVEYSHÄIRIÖT

3.1 ADHD

Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, ADHD, on kehityksellisistä neuropsykiatrisista häiriöistä yleisin. ADHD:n maailmanlaajuinen esiintyvyys 6–18-vuotiailla on 4–6 %.

Suomessa esiintyvyys on noin 4–8 %. ADHD:n yleisyyden suhdeluku poikien ja tyttöjen välillä on noin 4:1 (Kumpulainen ym. 2016).

ADHD:n ydinoireet ovat ylivilkkaus, tarkkaamattomuus ja impulsiivisuus. Diagnoosin edellytys on, että ydinoireiden esiintyvyys on pitkäkestoista, niitä esiintyy useissa tilanteissa, ne ovat alkaneet ennen 7 vuoden ikää, eivätkä ne selity muilla häiriöillä paremmin (Kumpulainen ym. 2016, McCough 2014, ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö): Käypä hoito -suositus 2019). ADHD jaetaan kolmeen esiintymismuotoon: yhdistettyyn esiintymismuotoon, jossa täyttyvät sekä tarkkaamattomuus että yliaktiivisuus-impulsiivisuuskriteerit, pääasiassa tarkkaamattomuus -esiintymismuotoon, jossa täyttyvät vain tarkkaamattomuuskriteerit, ja pääasiassa yliaktiivinen tai impulsiivinen esiintymismuoto, jossa täyttyvät yliaktiivisuus-impulsiivisyyskriteerit (ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö):

Käypä hoito -suositus 2019).

ADHD:ssa komorbiditeetti muiden psykiatristen häiriöiden kanssa on suurta. Vuosina 1991-2005 suomalaisaineistossa tehdyssä tutkimuksessa 5–20-vuotiailla komorbiditeetin esiintyvyys johonkin muuhun psykiatriseen sairauteen oli noin 77%. Yleisimpiä rinnakkaissairauksia ovat käytöshäiriöt, joita on noin 50 %:lla ADHD-potilaista.

Ahdistuneisuushäiriöitä on noin 30 %:lla. Masennusta ilmenee eliniän aikana noin 20 % ADHD-potilaista ja sen ilmeneminen lisääntyy iän myötä (Joelsson ym. 2016, Kumpulainen ym. 2016, McCough 2014).

ADHD:n hoito perustuu lääkehoitoon, psykososiaaliseen hoitoon ja tukitoimiin. ADHD heikentää elämänlaatua ja sillä on useita negatiivisia seurannaisvaikutuksia, kuten suurentunut päihteidenkäyttöriski ja tapaturmariski, heikentynyt toimintakyky opinnoissa ja työelämässä sekä suurentunut riski rikollisuuteen. Jos lapsella on ADHD:n lisäksi

(13)

komorbiditeettia muihin psykiatrisiin tai neurologisiin häiriöihin, on ennuste huonompi kuin jos näitä ei esiinny. Aktiivisilla psykososiaalisilla ja lääkehoidoilla elämänlaatua ja toimintakykyä saadaan parannettua, sekä kielteisiä seurannaisvaikutuksia kuten päihteidenkäyttöä ja rikollisuutta ehkäistyä (ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö): Käypä hoito -suositus 2019, Kumpulainen ym. 2016).

3.2 Käytöshäiriöt

Käytöshäiriö on useita eri alatyyppejä sisältävä heterogeeninen psykiatrinen häiriö, jota on eri arvioiden mukaan 3–8 % lapsista. Käytöshäiriön yleisyys lisääntyy iän myötä, ja se on kaksi kertaa yleisempi pojilla kuin tytöillä (Fairchild ym. 2019, Kumpulainen ym.

2016, Robins 1991).

Käytöshäiriön diagnoosi edellyttää laaja-alaista ja pitkäaikaista käyttäytymistä, joka on välinpitämätöntä toisten ihmisten oikeuksia, hyvinvointia, lakeja sekä yhteisön normeja ja sääntöjä kohtaan. Sen pääoireita ovat ikätasoon nähden pitkäkestoisesti poikkeava aggressiivinen, epäsosiaalinen tai uhmakas käytös. Käytöshäiriön alaluokkia ovat perheensisäinen käytöshäiriö, jossa häiriö rajoittuu perheen sisälle, epäsosiaalinen käytöshäiriö, jossa vastavuoroiset ystävyyssuhteet puuttuvat ja suhteet ikätovereihin ovat erittäin huonot, sosiaalinen käytöshäiriö, jossa suhteet ikätovereihin ovat normaalin rajoissa ja usein yhteydessä epäsosiaaliseen toimintaan, ja uhmakkuushäiriö, joka on ICD-10 luokituksen mukaan eräänlainen käytöshäiriön lievempi alatyyppi (Käytöshäiriöt (Lapset ja nuoret): Käypä hoito -suositus 2018, Kumpulainen ym. 2016). ICD-11 luokitus tulee kuitenkin luokittelemaan uhmakkuushäiriön omaksi diagnoosiksi (Matthys ym.

2017).

Käytöshäiriön komorbiditeetti muiden mielenterveyshäiriöiden kanssa on suurta.

Lapsuudessa oheissairastavuus on yleisintä ADHD:n ja masennuksen kanssa, nuoruudessa yleisimpiä ovat masennus, ahdistuneisuushäiriöt, ADHD ja päihdehäiriöt (Käytöshäiriöt (Lapset ja nuoret): Käypä hoito -suositus 2018).

Käytöshäiriön hoidossa ensisijaista on ennaltaehkäisy ja psykososiaalinen hoito.

Varhainen oireiden alkamisikä, vaikea oirekuva ja aikuisuuteen jatkuva oireilu ovat

(14)

huonon ennusteen merkkejä. ICD-10 luokituksella noin 30–40 % käytöshäiriöisistä potilaista voidaan diagnosoida epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön omaaviksi aikuisina, ja DSM-IV luokituksella Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa jopa 45–70%

(Käytöshäiriöt (Lapset ja nuoret): Käypä hoito -suositus 2018, Morcillo ym. 2012).

3.3 Masennus

Masennus on lähes aina monitekijäinen sairaus. Se on oirekuvaltaan vaihteleva iän mukaan, mutta ICD-10 diagnoosikriteereiltään yhtenevä. Mitä nuoremmasta lapsesta on kysymys, sitä vähemmän oirekuva muistuttaa aikuisilla todettavan masennuksen oirekuvaa. Masennus on lapsuudessa harvinainen, mutta yleistyy huomattavasti murrosiässä aina aikuisuuteen saakka. Alle kouluikäisillä masennusta on vain 0,5–1

%:lla, eikä sukupuolieroja ole. Murrosiässä noin 4–5 % sairastaa masennusta, ja se on kaksi kertaa yleisempi tytöillä kuin pojilla (Kumpulainen ym. 2016, Thapar ym. 2012).

Ydinoireita masennuksessa on kolme. Ensimmäisenä masentunut mieliala, joka voi ilmentyä muun muassa mielialan laskuna, itkuisuutena, poikkeavana ärtyneisyytenä tai kireytenä. Toinen ydinoire on mielihyvän kokemisen menetys, joka voi näkyä muun muassa harrastusten tai leikkien poisjäämisenä, apaattisuutena tai kyllästyneenä olotilana.

Kolmantena ydinoireena on uupumus, johon liittyy usein asioiden aloittamisen vaikeus sekä kokemus riittämättömyydestä. Masennuksen oireisiin voi liittyä myös ruokahalun huonontuminen tai lisääntyminen ja lapsi saattaa nirsoilla ruoan suhteen poikkeavan paljon. Pahimmillaan masennus oireilee itsetuhoisena käytöksenä ja kuolemantoiveina.

Masennuksen oireisiin voi myös kuulua keskittymisvaikeudet, unen häiriintyminen, arvottomuuden tunne, psykomotorinen hidastuminen tai kiihtyminen (Depressio. Käypä hoito -suositus 2020, Kumpulainen ym. 2016, Wasserman ym. 2011).

Noin puolella masentuneista lapsista on komorbiditeettia muihin psykiatrisiin häiriöihin, joista yleisimpiä ovat ahdistuneisuushäiriö ja käytöshäiriöt (Goodman ym. 2012).

Masennusriskiä lisäävät muun muassa muut psykiatriset häiriöt, kuten ahdistuneisuushäiriö, ADHD ja käytöshäiriöt, oppimisvaikeudet ja päihteiden käyttö (Kumpulainen ym. 2016).

(15)

3.4 Ahdistuneisuushäiriö

Ahdistuneisuushäiriöt on ICD-10-luokituksessa eri ryhmiin jaettu; yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko. Lisäksi erillisillä diagnoosikoodeilla lapsuusiän tunne-elämän häiriöt, sosiaalinen ahdistuneisuushäiriö ja pelko-oireinen ahdistuneisuushäiriö. DSM-V luokituksessa ahdistuneisuushäiriöt sisältävät laajemman ryhmän häiriöitä, ja se on lasten ja nuorten yleisin psykiatrinen häiriöryhmä (Ollendick ym. 2018, Kumpulainen ym. 2016). Lapsista noin 3–9 % ja nuorista 10–15 % sairastaa ahdistuneisuushäiriöitä. Ahdistuneisuushäiriöt ovat yleisempiä tytöillä kuin pojilla (Kumpulainen ym. 2016).

Ahdistuneisuushäiriöissä on usein jokin pelon tai ahdistuksen kohde tai kohteita, johon liittyvä ahdistus aiheuttaa lapselle tai nuorelle kärsimystä ja haittaa elämänlaatua. Lapsilla voi olla vaikeuksia ilmaista ja kuvata ahdistuneisuuden tunnetta. Ahdistuneisuushäiriöt voivat oireilla muun muassa välttämiskäyttäytymisenä, somaattisena oireiluna kuten pahoinvointina, huimausta tai sympaattisen hermoston ylivirittymisenä, kiukkuisuutena tai aggressiivisuutena (Ollendick ym. 2018, Kumpulainen ym. 2016).

Komorbiditeetti muihin psykiatrisiin häiriöihin on suurta. Lapsuusiässä 20–50 % ahdistuneisuushäiriötä sairastavista lapsista on myös toinen ahdistuneisuushäiriö. Noin 20 %:lla on joko ADHD, käytöshäiriö tai uhmakkuushäiriö. Masennus on lapsuudessa komorbiditeettina harvinaisempi, mutta yleistyy nuoruudessa. Nuoruudessa yleisimpiä rinnakkaissairastavuuksia ovat 30–50 %:lla masennus, 30–50 %:lla toinen ahdistuneisuushäiriö, ja 10–20 %:lla esiintyy päihteiden käyttöä (Kumpulainen ym.

2016).

Yksittäiset ahdistuneisuushäiriöt yleensä loppuvat tai muuttuvat ajan kuluessa. Vain 5–

15 % ahdistushäiriötä sairastavasta lapsesta ja nuoresta täyttää samat diagnostiset kriteerit kahden vuoden kuluttua (Kumpulainen ym. 2016). Ahdistuneisuushäiriön tutkituin ei lääkkeellinen hoito on kognitiivinen käyttäytymisterapia. Lääkkeellisistä hoidoista serotoniinin takaisinoton estäjillä on laajin tutkimusnäyttö (Ollendick ym. 2018).

(16)

3.5 Psykiatriset häiriöt ja kasvu

Kasvuun ja painon kehitykseen tiedetään vaikuttavan esimerkiksi hormonitasot, monipuolinen ja energian kulutustasoon nähden riittävä ravinnonsaanti, sekä uni (Rajantie ym. 2016). Kaikkiin näihin voi myös kohdistua häiriöitä psykiatristen sairauksien vaikutuksesta. Esimerkiksi ADHD:a sairastavalla lapsella voi olla vaikeuksia ruokailutilanteissa, ja unen saannissa, sekä energian kulutusta lisäävää ylivilkkautta ja motorista levottomuutta. Masennusdiagnoosin yksi oirekriteeri on taas ruokahalun lisääntyminen tai vähentyminen. Masentunut lapsi saattaa myös nirsoilla ruoan suhteen (Depressio. Käypä hoito -suositus 2020, ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö):

Käypä hoito -suositus 2019, Kumpulainen ym. 2016)

Masennus aiheuttaa häiriöitä aivojen välittäjäainejärjestelmissä, joista tärkeimpiä masennuksessa ovat serotoniini, noradrenaliini ja dopamiini. Välittäjäainejärjestelmien tiedetään vaikuttavan GHRH:n eritykseen (Depressio. Käypä hoito -suositus 2020, Lönnqvist ym. 2017, Kumpulainen ym. 2016). Masennuksessa on todettu esimerkiksi häiriintynyttä kortisolin tuotantoa ja korkeampia IGF-I tasoja (Høifødt ym. 2019, Steudte- Schmiedgen ym. 2017, Tu ym. 2016). Käytöshäiriöissä on viitteitä serotonergisen välittäjäainejärjestelmän häiriöihin ja hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakselin (HPA- akselin) häiriöihin (Rosell ja Siever 2015, Goozen ja Fairchild 2006). HPA-akseli on vastuussa glukokortikoidien, kuten kortisolin, erityksen säätelystä (Rajantie ym. 2016).

Käytöshäiriötä sairastavilla lapsilla on todettu keskimäärin alhaisempia kortisolitasoja ja alhaisempaa kortisolitason nousua vasteena stressitekijöihin (Goozen ja Fairchild 2006).

Kenties selkein esimerkki mielenterveyden vaikutuksesta kasvuun on psykososiaalinen lyhytkasvuisuus. Psykososiaalisessa lyhytkasvuisuudessa havaitaan emotionaalisesti deprivoiduilla, hyväksikäytetyillä tai kaltoinkohdelluilla lapsilla lyhytkasvuisuutta, joka ei selity somaattisilla sairauksilla tai ravinnon puutteella. Kasvu muistuttaa kasvuhormonin puutosta ja usein kasvu kiihtyy spontaanisti, kun lapsen kaltoinkohtelu päättyy. Harvinaisuutensa takia psykososiaalisella lyhytkasvuisuudella ei ole omaa diagnoosiluokkaa DSM-luokituksessa tai ICD-10-luokituksessa (Jagtap ym. 2012, Jackson 1982).

(17)

5 TAVOITTEET

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoite on tarkastella ADHD:n, käytöshäiriöiden, ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen vaikutusta lapsen pituuden ja painon kehitykseen.

Tämä kirjallisuuskatsaus ei käsittele edellä mainittujen sairauksien lääkitysten vaikutusta kasvuun, vaan pyrkii käsittelemään vain itse sairauden vaikutusta. Tämä kirjallisuuskatsaus ei käsittele painonkehitystä ennen sairauden alkamista tai pituuskasvun päätyttyä.

(18)

4 AINEISTO JA MENETELMÄT

Aineisto haettiin Pubmed-tietokannasta joulukuun 2019 aikana. Hakusanoina käytettiin pituuskasvusta tietoa haettaessa psykiatrisen sairauden nimeä yhdistettynä termeihin (linear height) ja growth, tai height ja growth ja painon kehityksestä haettaessa psykiatrisen sairauden nimeä yhdistettynä termeihin (body weight) ja growth tai weight ja growth. Haun rajauksena käytettiin kaikissa kielenä englanti, tutkimuskohteena ihmiset ja ikänä 0-18 vuotiaat. Haun tulokset käytiin läpi otsikkoa ja yhteenvetoa tarkastellen.

Tutkimukset, jotka liittyivät tai vaikuttivat liittyvän aiheeseen, tarkasteltiin vielä kokonaisuudessaan läpi ja otettiin mukaan, jos ne liittyivät aiheeseen. Hakutulosten määrässä oli suurta vaihtelua sairauskohtaisesti, jonka vuoksi hakutermejä jouduttiin vielä sairauskohtaisesti muuttamaan. Jos tutkimusta kokonaisuudessaan ei ollut luettavissa sähköisesti PubMed-tietokannan tai UEF-PRIMO:n kautta, se rajattiin pois kirjallisuuskatsauksesta, sillä tutkimuksen aineistoa ja metodeja ei pystytty arvioimaan.

Ahdistuneisuushäiriössä hakusanoina käytettiin pituuteen (Anxiety disorder), height ja growth. Hakutuloksia saatiin 40, joista tarkastelun jälkeen aiheeseen liittyviä tuloksia ei ollut. Hakusanoina painoon käytettiin (Anxiety disorder), (body weight) ja growth.

Hakutuloksia saatiin 389, joista yhdeksän oli aiheeseen liittyviä.

Käytöshäiriössä hakusanoina käytettiin pituuteen (Conduct disorder), height ja growth.

Hakutuloksia saatiin 9, joista aiheeseen liittyviä tuloksia ei ollut. Hakusanoina pituuteen käytettiin (Conduct disorder), weight ja growth. Hakutuloksia saatiin 73, joista kolme oli aiheeseen liittyviä.

Masennuksessa hakusanoina käytettiin pituuteen Depression, (linear height) ja growth.

Hakutuloksia saatiin 61, joista yksi oli aiheeseen liittyvä. Painoon hakutermeinä käytettiin Depression, (body weight) ja growth. Hakutuloksia saatiin 1 550, joista 27 oli aiheeseen liittyviä.

ADHD:ssa hakusanoina käytettiin pituuteen (Attention deficit disorder), height ja growth. Hakutuloksia saatiin 116, joista yhteenvetoja ja tutkimuksia tarkastellen 10 oli

(19)

aiheeseen liittyviä. Painoon hakusanoina käytettiin ADHD, weight ja growth.

Hakutuloksia saatiin 377, joista 19 oli aiheeseen liittyviä.

(20)

6 ADHD

6.1 Vaikutus pituuskasvuun

Yhdysvaltalaisessa vuonna 2014 julkaistussa pitkittäistutkimuksessa vuosilta 1976–1982 tutkittiin stimulanttilääkitysten vaikutusta kasvuun. Tutkimusaineiston koko oli 1 020 lasta ja nuorta, joista ADHD-diagnoosi oli 340:llä ja 680 oli terveitä verrokkeja.

Tutkimuksessa todettiin, ettei ADHD itsessään tai stimulanttilääkitys hidasta tilastollisesti merkitsevästi kasvua tai vaikuta aikuispituuteen (Harstad ym. 2014).

Samanlaiseen tulokseen päätyi myös vuonna 2011 julkaistu yhdysvaltalainen seurantatutkimus, jossa tutkittiin ADHD:n vaikutusta kasvuun huomioiden sukupuoli, kehitys ja ADHD:n hoito. Tutkimuksessa 280 ADHD:a sairastavaa ja 242 verrokkia seurattiin 10–11 vuoden ajan. Molemmissa ryhmissä noin puolet oli tyttöjä. Seurannan alussa tutkittavat olivat 6–17-vuotiaita. ADHD:n tai stimulanttilääkityksen ei todettu vaikuttavan kasvuun (Biederman ym. 2010).

Vuonna 2003 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tarkasteltiin tytöillä ADHD:n yhteyttä kasvuhäiriöihin, huomioiden erityisesti sukupuoli, muu kehitys ja ADHD:n hoito. Tutkimus koostui 124 ADHD:a sairastavasta tytöstä ja 116 terveestä tytöstä.

Tutkittavat olivat iältään 6–17-vuotiaita. Tyttöjen aineistoa verrattiin pojilla kerättyyn vastaavaan aineistoon, jossa ADHD:a sairasti 124 ja 109 oli verrokkeja. ADHD:n tai ADHD- lääkityksen ei havaittu aiheuttavan poikkeavaa muutosta kasvuun tai painoon tytöillä (Biederman ym. 2003). ADHD:a sairastavilla pojilla todettiin alku murrosiässä lievä kasvun hidastuma. Myöhemmin kasvun hidastumaa ei ollut havaittavissa (Spencer ym. 1998).

Vuonna 2016 julkaistussa puolalaistutkimuksessa tutkittiin ADHD:n vaikutusta kasvuun ennen kouluikää. Kyseessä oli retrospektiivinen poikkileikkaustutkimus, joka koostui 112 ADHD:a sairastavasta pojasta ja 308 pojasta ilman pitkäaikaissairauksia. Ennen kouluikää stimulanttilääkitys ei vielä ollut käytössä. Tutkimuksessa ei havaittu ennen kouluikää tilastollisesti merkitsevää eroa pituudessa. Kouluiän jälkeen lyhyempi pituus

(21)

oli yleisempää ADHD:a sairastavilla lapsilla kuin verrokeilla, eikä löydös selittynyt ADHD-lääkityksellä (Hanć ym. 2015b).

Vuonna 2012 julkaistussa puolalaistutkimuksessa 135 ADHD:a sairastavan pojan pituuskasvua verrattiin kasvukäyriin. Tutkittavat olivat iältään 6–18-vuotiaita.

Tutkimuksessa ei todettu poikkeavaa lääkitsemättömien ADHD:a sairastavien poikien pituuskasvussa missään ikäryhmässä. ADHD:a sairastavilla todettiin kuitenkin olevan korkeampi painoindeksi (Body mass index, BMI) (Hanć ym. 2012).

Vuonna 2016 julkaistussa eteläkorealaistutkimuksessa tutkittiin metyylifenidaatin (MPF) vaikutusta painoindeksiin ja motorisiin taitoihin ADHD:aa sairastavilla lapsilla.

Tutkimusaineisto koostui 59 MPF:lla hoidetusta diagnosoidusta lapsesta, 69 lääkitsemättömästä ADHD-lapsesta ja 60 samanikäisestä terveestä verrokista. Kaikki lapset olivat iältään 7–12-vuotiaita. Ryhmien välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa pituudessa, painossa tai BMI:ssa (Kang ym. 2016).

Australialaistutkimuksessa tutkittiin stimulanttilääkitysten vaikutusta kasvuun ADHD:a sairastavilla lapsilla. Tutkittavat olivat lähtötilanteessa alle 12-vuotiaita, joista 73 oli lääkitysnaiiveja ADHD-diagnosoituja ja 22 oli terveitä verrokkeja. Lähtötilanteessa ADHD- ja verrokkiryhmän välillä ei havaittu eroa pituudessa (Poulton ym. 2016).

Myöskään turkkilaisessa MPF:n vaikutusta kasvuun käsittelevässä tutkimuksessa lähtötilanteessa ADHD:a sairastavilla lapsilla ja verrokeilla ei havaittu eroa pituuskasvussa (Bereket ym. 2005).

Vuonna 2007 julkaistussa satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa tutkittiin stimulanttien vaikutusta kasvuun. Tutkimusaineiston koko oli 370 kouluikäistä pohjoisamerikkalaista lasta, joilla oli diagnosoitu ADHD. Pituutta verrattiin Yhdysvaltojen Center for Disease Controlin julkaisemiin kasvukäyriin. Kouluikäisten ADHD:a sairastavien lasten todettiin olevan keskivertoa pidempiä ennen lääkityksen aloittamista (Swanson ym. 2007).

(22)

6.2 Vaikutus painoon

Vuonna 2015 julkaistussa puolalaisessa retrospektiivisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin ADHD:n vaikutusta painoon. Tutkimus koostui 420 alle kouluikäisestä lapsesta, joista 112 oli ADHD. Seuranta aika oli noin 6 vuotta. ADHD:a sairastavilla lapsilla todettiin ennen kouluikää alhaisemman standardisoidun BMI:n (zBMI) ja alipainon olevan yleisempää. Kouluiän jälkeen ylipainon todettiin yleistyvän ADHD:a sairastavilla (Hanć ym. 2015b).

Vuonna 2018 julkaistussa brasilialaisessa kohorttitutkimuksessa tutkittiin ADHD:n ja ADHD-lääkityksen yhteyttä ravitsemustilaan ja pituuteen. Tutkimuksen otanta oli 93 ADHD diagnosoitua lasta ja nuorta. ADHD:a sairastavilla lapsilla ja nuorilla todettiin olevan enemmän ylipainoa ja lihavuutta, MPF-lääkityksellä zBMI:n todettiin laskevan (Granato ym. 2018).

Vuonna 2005 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tarkasteltiin ADHD:n ja autismikirjon häiriöiden vaikutusta painoon. Tutkimuksessa tarkasteltiin takautuvasti 140 lapsen kasvukäyriä iältään 3–18 vuotta. Tutkittavista 98:lla oli ADHD ja 42:lla autismikirjon häiriö. ADHD:a sairastavilla ei havaittu eroa painossa verrattuna vertailuväestöön. Kun ADHD:a sairastavia lapsia tarkasteltiin jaettuna stimulanttilääkittyihin ja lääkitsemättömiin havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero ylipainon välillä. Lääkityistä 16 % oli riskissä sairastua ylipainoon (BMI yli 85 % vertailuväestöstä) ja 6,3 % oli ylipainoisia (BMI yli 95 % vertailuväestöstä) Lääkitsemättömistä 36 % oli riskissä sairastua ylipainoon ja 23 % oli ylipainoisia.

Vertailuväestössä 31 % oli riskissä sairastua ylipainoon, ja 16 % oli ylipainoisia. (Curtin ym. 2005).

New Yorkissa asuvista pääosin valkoihoisista perheistä jaksoittain tehdyssä seurantatutkimuksessa vuosina 1975–2003 tutkittiin mielenterveyshäiriöiden vaikutusta painoon. Otannan koko oli 655 lasta ja nuorta, jotka olivat iältään 9–16-vuotiaita tutkimuksen alussa. Komorbiditeetti eri mielenterveyshäiriöiden kesken oli suurta.

ADHD:lla todettiin yhteys 0,23 yksikköä korkeampaan zBMI:iin tytöillä ja 0,21 yksikköä korkeampaan zBMI:iin pojilla kaikissa ikäryhmissä. (Anderson ym. 2006).

(23)

Vuonna 2003 Yhdysvalloissa julkaistussa seurantatutkimuksessa tutkittiin mielenterveyshäiriöiden yhteyttä ylipainoon. Tutkimusaineisto oli 991 valkoihoista maalaislasta iältään 9–16 vuotta. ADHD:a sairastavia oli tutkittavista noin 4,4 prosentilla.

Seuranta aika 8 vuotta ja seuranta toteutettiin vuosittain. ADHD:n ja ylipainon välillä ei havaittu yhteyttä (Mustillo ym. 2003).

Vuonna 2010 julkaistussa yhdysvaltalaisessa pitkittäistutkimuksessa tarkasteltiin ADHD:a sairastavien lasten pituuskasvua ja painon kehitystä. Tutkimuksessa seurattiin 280 ADHD:a sairastavaa ja 242 verrokkia. Molemmissa ryhmissä noin puolet oli tyttöjä.

Seuranta-aika oli 10–11 vuotta. Seurannan alussa tutkittavien ikä oli 6–17-vuotta.

ADHD:lla ei todettu vaikutusta painoon tai pituuteen, kuten ei myöskään stimulanttilääkityksellä (Biederman ym. 2010).

Vuonna 2012 julkaistussa kirjallisuuskatsauksessa todettiin ADHD:a sairastavilla lapsilla ja olevan nuorilla enemmän lihavuutta ja ylipainoa tutkimuksissa. Toisaalta ADHD:n yliaktiivisuuskomponentin todettiin voivan lisätä fyysistä aktiivisuutta, eikä osa ADHD:a sairastavista lapsista jaksanut istua yhtä hyvin ruokailemassa kuin terveet.

Todennäköisesti tämän vuoksi myös puutteellista ravitsemusta ja lyhyempää vyötärönympärystä on havaittu tutkimuksissa (Tenore ja Tenore 2012).

Vuonna 2015 julkaistussa puolalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin ADHD:n yhteyttä ylipainoon 16–18-vuotiailla nuorilla. Tutkimus koostui 615 nuoresta. Ylipainon ja lihavuuden todettiin olevan yhteydessä ADHD-diagnoosiin 16–18-vuotiailla, vaikka lääkitys ja komorbiditeetit huomioitiin (Hanć ym. 2015 a).

Vuonna 2016 julkaistussa brasilialaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin yhteyttä ADHD-oireiden, painon ja motoristen taitojen välillä. Tutkimuksen otanta oli 189 lasta, jotka olivat 6–10-vuotiaita. ADHD-oireisilla lapsilla todettiin vähemmän ylipainoa ja lihavuutta (Goulardins ym. 2016).

Vuonna 2014 julkaistussa saksalaisessa poikittaistutkimuksessa todettiin ADHD:a sairastavilla lapsilla olevan enemmän lihavuutta kuin terveillä. Käytöshäiriöiden ja

(24)

uhmakkuushäiriön sekoittavina tekijöinä huomioimisen jälkeen, yhteyttä ADHD:n ja lihavuuden tai ylipainon välillä ei havaittu (Pauli-Pott ym. 2014).

Vuonna 2013 julkaistussa kiinalaisessa poikittaistutkimuksessa tarkasteltiin ADHD:n yhteyttä ylipainoon ja lihavuuteen nuorilla. Tutkimus koostui 158 ADHD:a sairastavasta lapsesta, iältään 6–16 vuotta. 77,8 % tutkittavista oli poikia. ADHD:a sairastavilla lapsilla todettiin enemmän ylipainoa ja lihavuutta kuin vertailuväestöllä (Yang ym. 2013).

Turkkilaisessa vuonna 2016 julkaistussa poikittaistutkimuksessa tutkittiin ADHD:n yhteyttä aliravitsemukseen ja lihavuuteen. Tutkimus koostui 362 ADHD:a sairastavasta lapsesta ja 390 terveestä verrokista. Sekä alipainon että ylipainon ja lihavuuden todettiin olevan yleisempää ADHD:a sairastavilla lapsilla. ADHD:a sairastavilla kasvukäyrällä yli kahden standardideviaation olleet painot olivat merkittävästi yleisempiä, kuten myös alle kahden standardideviaation olleet painot (Güngör ym. 2016).

Puolalaisessa vuonna 2012 julkaistussa poikittaistutkimuksessa tarkasteltiin 135 lääkitsemättömän ADHD:a sairastavan lapsen ja nuoren kasvua. ADHD:a sairastavilla lapsilla todettiin korkeampi BMI verrattuna kasvukäyriin (Hanć ym. 2012).

Vuonna 2012 julkaistussa saksalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin ADHD:n ja ylipainon yhteyttä. Tutkittavat olivat iältään 11–17-vuotiaita, ja heitä oli 2 863. ADHD oli diagnosoitavissa ylipainoisista noin seitsemällä prosentilla, normaalipainoisista 3,5

%:lla ja alipainoisista 4,9 %:lla. Ylipainoisilla lapsilla ja nuorilla ADHD:n todettiin olevan kaksi kertaa todennäköisempi. (Erhart ym. 2012).

Vuonna 2012 julkaistussa ranskalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin ADHD:n ja kasvuhäiriöiden yhteyttä. Tutkimus suoritettiin puhelimitse kyselytutkimuksena 1012 vanhemmalle, lapsilla ei ollut terveydenhuollon ammattilaisen diagnosoimaa ADHD:a.

Todennäköisesti ADHD:a sairastavien pienten lasten olevan pidempiä ja painavampia, ja vanhempien todennäköisesti ADHD:a sairastavien lapsien olevan lyhyempiä ja kevyempiä. (Faraone ym. 2012).

(25)

Vuonna 2009 julkaistussa tšekkiläisessä poikittaistutkimuksessa tutkittiin lääkitsemättömien ja lääkittyjen ADHD:a sairastavien poikien kasvua. Tutkimus koostui 104 pojasta, jotka olivat iältään 4–16-vuotta. Lääkityillä tai lääkitsemättömillä ei havaittu tilastollisesti merkittävää eroa zBMI:ssä (Ptacek ym. 2009).

Vuonna 2003 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tarkasteltiin tytöillä ADHD:n yhteyttä kasvuhäiriöihin, huomioiden erityisesti sukupuoli, muu kehitys ja ADHD:n hoito. Tutkimus koostui 124 ADHD:a sairastavasta tytöstä ja 116 terveestä tytöstä.

Tutkittavat olivat iältään 6–17-vuotiaita. ADHD:n tai ADHD- lääkityksen ei havaittu aiheuttavan poikkeavaa muutosta painoon tytöillä (Biederman ym. 2003).

Vuonna 2010 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tarkasteltiin lisdeksamfetamiinin vaikutusta kasvuun. Tutkimuksen lähtötilanteessa lääkitsemättömien ADHD:a sairastavien lasten todettiin olevan keskivertoa painavampia ja pidempiä (Faraone ym.

2010).

Vuonna 2006 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tarkasteltiin osmoottisesti vapautumista säädellyn oraalisesti otetun metyylifenidaatin vaikutusta kasvuun.

Seurannan lähtötilanteessa lääkitsemättömien ADHD:a sairastavien todettiin olevan keskivertoa painavampia. (Spencer ym. 2006).

6.3 Yhteenveto kirjallisuudesta

ADHD:n vaikutuksesta pituuskasvuun löytyi muutamia tutkimuksia.

Kirjallisuuskatsauksen aineisto viittaa, että ADHD ei vaikuta merkittävästi pituuskasvuun hidastavasti tai nopeuttavasti (Kuvio 1.) Yhdessä vain lapsiin kohdistuvassa tutkimuksessa todettiin ADHD:a sairastavien lapsien olleen ennen lääkityksen aloitusta hieman pidempiä kuin verrokit. Toisessa tutkimuksessa ADHD:a sairastavien lapsien todettiin olevan kouluiän jälkeen hieman verrokkeja lyhyempiä.

Muissa vain lapsia tarkastelevissa tutkimuksissa tilastollisesti merkitsevää eroa pituudessa ei havaittu.

(26)

Kuvio 1: ADHD:n yhteys pituuskasvuun koko aineiston tulokset. Y-akselilla hakutulosten lukumäärä.

Tarkasteltaessa ADHD:n vaikutusta painoon tuloksissa oli hajontaa (Kuvio 2 ja Kuvio 3). Kirjallisuuskatsauksen aineisto viittaa ADHD:n nostavan riskiä ylipainolle ja lihavuudelle ja seurannassa aiheuttavan painon nousua. Myös alipainoisuus saattaa olla yleisempää ADHD:a sairastavien keskuudessa, mutta se on huomattavasti harvinaisempaa kuin ylipaino. Ylipainon ja lihavuuden riskin suureneminen saattaa painottua voimakkaammin nuoruusikään, mutta tutkimusten määrän vähyyden takia löydös jää epävarmaksi (Kuvio 2).

Kuvio 2: ADHD:n yhteys painoon, koko aineiston tulokset. Y-akselilla hakutulosten lukumäärä.

0 1 2 3 4 5 6 7 8 9

Pidempiä Ei eroa pituudessa Lyhyempiä

Lapset ja nuoret Lapset

0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10

zBMI pienempi zBMI ei eroa zBMI suurempi muu tulos

Nuoret Lapset ja nuoret Lapset

(27)

Kuvio 3: ADHD:n yhteys painon kehitykseen seurantatutkimuksissa. Y-akselilla tutkimustulosten lukumäärä.

Neljässä hakutuloksessa saatiin tulos (Kuvio 2), joka ei ollut yksiselitteisesti luokiteltavissa, joten ne päädyttiin luokittelemaan luokkaan muu tulos. Näistä Hanć ym.

(2015b) tutkimuksessa ADHD:a sairastavilla todettiin olevan ennen kouluikää enemmän alipainoa ja kouluiästä eteenpäin enemmän ylipainoa. Faraone ym. (2012) tutkimuksessa saatiin päinvastainen tulos – ADHD:a sairastavien pienten lasten todettiin olevan painavampia ja vanhempien ADHD:a sairastavien lapsien kevyempiä.

Güngör ym. (2016) tutkimuksessa todettiin sekä yli- että alipainon olevan ADHD:a sairastavilla olevan yleisempää. Tenore ja Tenore (2012) kirjallisuuskatsauksessa todettiin ADHD:a sairastavilla ylipainon ja lihavuuden olevan yleisempää, mutta myös kapeamman vyötärönympäryksen.

0 1 2 3

zBMI ei muutosta zBMI suurenee muu tulos

(28)

7 KÄYTÖSHÄIRIÖT

Tutkimuksia käytöshäiriöiden vaikutuksesta pituuskasvuun ei hakutermeillä löytynyt.

Epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön yhteydestä suurempaan aikuisuuden pituuteen on kuitenkin viitteitä (Ishikawa ym. 2001), ja käytöshäiriöiden on osoitettu olevan ennustetekijä aikuisiän epäsosiaaliselle persoonallisuushäiriölle (Lahey ym. 2005, Loeber ym. 2002).

Käytöshäiriöllä on yksittäisessä tutkimuksessa osoitettu olevan yhteys korkeampiin testosteroni-, kortikotropiini- ja trijodityroniinitasoihin, sekä lyhyempään kasvuun.

Tutkimus koostui 41:stä 10–18-vuotiaasta lapsesta, joista 28 oli käytöshäiriö.

Tutkittaville tehtiin kyselytutkimuksia, kliininen kasvun tutkimus ja laboratoriokokeita.

(Dmitrieva ym. 2001). Käytöshäiriöiden ja epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön positiivisesta korrelaatiosta testosteronitasoon on myös tutkimuksia (Yildirim ym. 2012).

New Yorkissa asuvista pääosin valkoihoisista perheistä jaksottain tehdyssä seurantatutkimuksessa vuosina 1975–2003 tutkittiin mielenterveyshäiriöiden vaikutusta painoon. Otannan koko oli 655 lasta ja nuorta, joista 89:lla oli käytöshäiriö. Tutkittavat olivat iältään 9–16-vuotiaita tutkimuksen alussa. Komorbiditeetti ADHD:n, käytöshäiriöiden ja uhmakkuushäiriön kesken oli suurta. Käytöshäiriöillä todettiin yhteys kohonneeseen painoon. Yhteys oli havaittavissa lapsuudesta aikuisuuteen. Käytöshäiriön havaittiin aiheuttavan keskimäärin 0,9 yksikköä korkeamman zBMI:n tytöillä ja 0,21 yksikköä korkeamman zBMI:n pojilla. zBMI:n vaihtelulla ei havaittu olevan tilastollisesti merkittävää vaihtelua sairauden alkamishistorian kanssa (Anderson ym. 2006).

Vuonna 2003 tehdyssä yhdysvaltalaisessa seurantatutkimuksessa tarkasteltiin mielenterveyshäiriöiden yhteyttä ylipainoon. Tutkimusaineisto oli 991 valkoihoista 9–

16-vuotiasta maalaislasta. Noin 2,2 % tutkittavista oli käytöshäiriö. Seuranta-aika oli

(29)

kahdeksan vuotta ja mittaukset toteutettiin vuosittain. Käytöshäiriöiden ja ylipainon välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä (Mustillo ym. 2003).

Vuonna 2017 julkaistussa poikittaistutkimuksessa tutkittiin ennustaako zBMI ja paino käytöshäiriöoireita. Tutkimus koostui 368 nuoresta iältään 15–17 vuotta. Tutkittavat täyttivät kyselytutkimuksen käytöshäiriön oireista lähtötilanteessa ja kahden vuoden kuluttua seurannan alusta. Käytöshäiriöoireita ennen 15 vuoden ikää selvitettiin retrospektiivisesti kyselynä. Lapsuuden ylipainon havaittiin ennustavan murrosiässä käytöshäiriön oireiden ilmaantumista. Tutkimus ei ottanut kantaa, kuinka käytöshäiriö vaikuttaa painoon (Vannucci ym. 2017).

7.3. Yhteenveto kirjallisuudesta

Käytöshäiriöiden yhteyttä pituuskasvuun ja painon kehitykseen on tutkittu erittäin vähän.

Tutkimusnäyttöä voidaan pitää ristiriitaisena ja tutkimusten potilasmäärät ovat pieniä.

Dmitrieva ym. (2001) tutkimuksessa käytöshäiriöisten lasten todettiin olevan pienempi kokoisia. Toisaalta on viitteitä epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön korrelaatiosta suurempaan pituuteen aikuisena, ja käytöshäiriöiden tiedetään olevan riskitekijä epäsosiaaliselle persoonallisuushäiriölle. Käytöshäiriöllä on myös osoitettu olevan vaikutusta kasvuun vaikuttaviin hormonitasoihin lapsuudessa (Käytöshäiriöt (Lapset ja nuoret): Käypä hoito -suositus 2018, Rosell ja Siever 2015, Morcillo ym. 2012, Goozen ja Fairchild 2006, Ishikawa ym. 2001).

Käytöshäiriön ja painon yhteyttä on tutkittu vähän. Aiheeseen liittyviä seurantatutkimuksia oli kaksi, joista Vannucci ym. (2017) tutkimuksessa havaittiin zBMI:n nousu ja Mustillo ym. (2003) tutkimuksessa käytöshäiriön ja ylipainon välillä ei havaittu yhteyttä. Käytöshäiriö saattaa ennustaa painon nousua, mutta aihe vaatii lisää tutkimuksia.

(30)

8 MASENNUS

Vuonna 1996 julkaistussa yhdysvaltalaisessa seurantatutkimuksessa tutkittiin nuoruuden tunneongelmien yhteyttä aikuispituuteen. Tutkimus koostui 776 lapsesta ja nuoresta, joista lähtötilanteessa 26 sairasti masennusta. Tutkittavat olivat iältään 9–18-vuotiaita lähtötilanteessa. Seuranta aika oli yhdeksän vuotta. Ensimmäinen arvio tehtiin 1983, toinen 1985–1986 ja kolmas 1992. Tilastollisesti merkitsevää eroa masennusta sairastavien pituuskasvussa ei havaittu (Pine ym. 1996).

Vuonna 2014 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin masennuksen yhteyttä luuntiheyteen nuorilla ja nuorilla aikuisilla. Tutkimus koostui 222 mediaani-iältään 19- vuotiaasta nuoresta, iän keskihajonta oli 1,5 vuotta. Tutkittavista 69 prosenttia oli naisia.

Masennusta arvioitiin kyselytutkimuksin ja lisäksi määritettiin luuntiheys. Luun tiheyden havaittiin olevan alentunut 15–20-vuotiailla vaikeaa masennusta sairastavilla nuorilla, jotka olivat joko lääkitsemättömiä tai eivät SSRI-lääkittyjä. Tutkimusaineistossa zBMI ja masennuksen välillä ei havaittu tilastollisesti merkittävää eroa. Tutkimus ei ottanut kantaa masentuneiden pituuteen verrattuna terveisiin (Calarge ym. 2014).

Vuonna 2019 julkaistussa kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin lihavuutta mielenterveyshäiriöisillä nuorilla. Yksi päälöydöksistä oli masennuksen ja ylipainon välinen kaksisuuntainen yhteys. Masennuksen todettiin aiheuttavan ylipainoa, mutta myös ylipainon masennusta (Chao ym. 2019).

Vuonna 2013 julkaistussa lapsilla ja nuorilla tehdyssä yhdysvaltaisessa seurantatutkimuksessa tutkittiin, lisääkö masennus ylipainon riskiä vai lisääkö ylipaino masennuksen riskiä. Seuranta-aika oli yksi vuosi. Tutkittavia lapsia ja nuoria oli loppuseurannassa 3 134. Lähtötilanteessa tutkittavat olivat iältään 11–17-vuotiaita.

Vaikean masennuksen esiintyvyys oli noin 3 %. Masennusoireita seuranta-aikana oli 57

%:lla. Tutkimuksessa todettiin, että korkeampi paino ei ennustanut masennusoireita tai

(31)

vaikeaa masennusta. Vaikean masennuksen todettiin sen sijaan nostavan ylipainon riskin yli kaksinkertaiseksi. Masentuneilla pojilla riski lihavuuteen oli kuusinkertainen.

Masentuneilla tytöillä riski ylipainoon nousi 50 %, mutta riski lihavuuteen ei noussut.

Tutkimustuloksen todettiin olevan linjassa tuoreimpien meta-analyysien kanssa, viitaten että masennus lisää ylipainon riskiä, eikä ylipaino lisää masennuksen riskiä (Roberts ja Duong 2013).

Vuonna 2014 julkaistussa kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin ylipainoa aiheuttavien riskitekijöiden ja masennuksen yhteyttä. Kirjallisuuskatsaus ei ottanut kantaa syy- seuraussuhteeseen masennuksen ja lihavuuden välillä. Ylipainon ja masennuksen välillä todettiin olevan yhteys. Kirjallisuuskatsauksessa kritisoitiin aiheeseen liittyviä tutkimuksia, jos näkökulmana oli zBMI:n ja masennuksen yhteys. Tutkimusotantien todettiin usein olevan epäedustavia ja tutkimusasetelmien epäoptimaalisia (Hoare ym.

2014).

Vuonna 2009 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin masennuksen ja ahdistuneisuuden yhteyttä painon nousuun kolmen vuoden seurannassa. Tutkittavat olivat lähtötilanteessa normaalipainoisia lapsia ja nuoria. Tutkittavat jaettiin kolmeen ryhmään:

masentuneiden ryhmään (N = 143), ahdistuneisuushäiriöisten ryhmään (N = 43) ja verrokkeihin (N = 99). BMI:n todettiin olevan 7 % korkeampi masentuneiden ryhmässä ja 12 % korkeampi ahdistuneisuushäiriöisten ryhmässä verrattuna verrokkeihin.

Sukupuolittain tarkasteltuna tytöillä löydös oli edellä mainittua suurempi. Sen sijaan pojilla tilastollisesti merkittävää eroa verrokkeihin ei BMI:ssa havaittu. Paino ja pituus mitattiin terveydenhuollon ammattilaisten toimesta (Rofey ym. 2009).

Vuonna 2014 julkaistussa tanskalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin masennusoireiden yhteyttä zBMI:iin. Seuranta-aika oli kolme vuotta. Tutkittavien määrä oli 2051 ja ikä seurannan alussa keskimäärin 13,8 vuotta. Masennuksen todettiin olevan yhteydessä tytöillä korkeampaan BMI:iin, mutta ei lihavuuteen. Pojilla tilastollisesti merkitsevää eroa verrokkeihin ei havaittu (Larsen ym. 2014).

Vuonna 2019 julkaistussa kiinalaisessa meta-analyysissa tutkittiin masennus- ja ahdistuneisuusoireiden yleisyyttä ylipainoisilla ja normaalipainoisilla lapsilla ja nuorilla.

(32)

Meta-analyysi koostui 11 tutkimuksesta ja yhteensä 17 894 lapsesta ja nuoresta.

Ylipainoisista ja lihavista 21,7 %:lla todettiin masennusoireita. Normaalipainoisista masennusoireita todettiin 18,0 %:lla. Masennusoireilu oli selvästi yleisempää ylipainoisilla lapsilla ja nuorilla (Wang ym. 2019).

Vuonna 2014 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin nälän tunteen ja painonnousun sopivuutta masennuksen merkeiksi. Tutkimus koostui 2 307 lapsesta ja nuoresta, joista noin 47 prosentilla oli diagnosoitavissa vaikea masennus. Tutkimuksessa todettiin alentuneen painon ja alentuneen ruokahalun olevan merkki masennuksesta.

Ylipainon tai lihavuuden ei todettu olevan tilastollisesti merkitseviä indikaattoreita masennukselle. Tutkimus totesi sen löydösten kyseenalaistavan ylipainon ja lisääntyneen nälän tunteen käyttämisen merkkeinä masennuksesta alaikäisillä (Cole ym. 2012).

Vuonna 2016 julkaistussa yhdysvaltalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin masennuksen ja masennuslääkkeiden yhteyttä painon nousuun. Aineisto kerättiin sähköisesti terveystietokannasta. Tutkimusaineisto koostui 105 163 lapsesta ja nuoresta, joiden zBMI:a tarkasteltiin kahdeksan vuoden iästä 18 vuoden ikään. Yhteensä 314 648 zBMI-mittausta käytettiin. Tutkittavista yli 10 600:lla oli diagnosoitu masennus vähintään kerran. Sekä masennuksen että masennuslääkkeiden todettiin olevan yhteydessä kohonneeseen zBMI:iin (Schwartz ym. 2016). Samana vuonna julkaistussa artikkelissa tarkasteltiin muun muassa edellä mainittua tutkimusta, ja todettiin että masentuneiden lasten ja nuorten ylipainoon ja lihomiseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota (Shelton ym. 2016).

Vuonna 2014 julkaistussa taiwanilaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin kehonpainon yhteyttä masennukseen, sosiaalisten tilanteiden pelkoon, unettomuuteen ja kehonkuvaan.

Tutkimus koostui 5 254 nuoresta. Ylipainoisilla nuorilla todettiin olevan huonompi itsetunto, mutta masennusoireita saman verran kuin normaali painoisilla (Lee ja Yen 2014).

Vuonna 2015 julkaistussa yhdysvaltalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin masennuksen vaikutusta nuoruuden ylipainon riskiin. Tutkimus koostui 4 175 lapsesta ja nuoresta iältään 11–17 vuotta, ja seuranta-aika oli yksi vuosi. Masennuksella ei todettu

(33)

olevan yhteyttä ylipainoon tai lihavuuteen, jos kehonkuva huomioitiin kovarianttina.

Masentuneilla pojilla todettiin nelinkertainen riski lihavuuteen, jos kehonkuvaa ei huomioitu kovarianttina. Masentuneilla tytöillä riski ei ollut koholla. (Roberts ja Duong 2015).

Yhdysvaltalaisessa vuonna 2015 julkaistussa poikittaistutkimuksessa tarkasteltiin masennuksen yhteyttä kehonkoostumukseen ja terveyteen liittyvään elämän laatuun lihavilla lapsilla ja nuorilla. Tutkimuksen otanta oli 244. Masennuksen ja zBMI:n välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Kuitenkin masennuksen ja kehon rasvaprosentin välillä havaittiin positiivinen korrelaatio (Morrison ym. 2015).

Vuonna 2010 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin negatiivisen kehonkuvan, syömiskäyttäytymisen ja masennuksen yhteyttä painoon. Tutkimus oli poikittaistutkimus, joka suoritettiin kyselynä 1490 nuorelle. Lihavilla nuorilla todettiin enemmän masennusoireita. Ylipainoisten nuorten todettiin myös olevan tyytymättömämpiä kehonkuvaansa (Goldfield ym. 2010)

Vuonna 2006 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin neljän vuoden seurannassa sellaisten lasten psykologisia muuttujia, jotka olivat myöhemmin aikuisena ylipainoisia. Tutkimus koostui 146 lapsesta, joista vain kuudella oli lähtötilanteessa diagnosoitavissa masennus. Masennuksen ei havaittu ennustavan ylipainoa seurannassa.

Tutkimuksessa todettiin otannan koon ja kyselylomakkeiden mahdollisesti vaikuttaneen tulokseen, ettei masennuksella havaittu yhteyttä ylipainoon (Tanofsky-Kraff ym. 2006).

Vuonna 2010 julkaistussa kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin painon ja syömiskäyttäytymisen vaikutusta masennuksen kehittymiseen. Katsauksessa todettiin, että masennuksen kehittymistä edeltää usein painoon ja syömiskäyttäytymiseen liittyviä häiriöitä. Yksi empiirisesti tuetuimpia teorioita todetaan olevan masennuksen ja bulimisen syömiskäyttäytymisen kaksisuuntainen toinen toistaan vahvistava yhteys.

(Rawana ym. 2010).

Vuonna 2016 julkaistussa systemaattisessa kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin, onko korkealaatuisten tutkimusten mukaan ylipainon ja masennuksen yhteys selkeä jo

(34)

lapsuudessa ja nuoruudessa. Poikittaistutkimuksista 14/19:ssa masennuksen ja lihavuuden välillä todettiin tilastollisesti merkittävä yhteys. Pitkittäistutkimuksissa yhteys masennusta seuraavaan lihavuuteen todettiin kolmessa tutkimuksessa yhdeksästä.

Kirjallisuuskatsaus ei kuitenkaan edustanut luotettavasti lasten ja nuorten painon kehitystä, sillä siihen sisällytettiin tutkimukset, jotka seurasivat painon kehitystä aikuisuuteen. Kuudesta tutkimuksesta, joissa yhteyttä masennuksen aiheuttaman ylipainon välillä ei havaittu, vain kahdessa tutkittavat olivat kaikki alle 18-vuotiaita seurannan päätyttyä. Tutkimuksista, joissa yhteys havaittiin, kahdessa tutkimuksessa kolmesta tutkittavat olivat alle 18-vuotiaita seurannan päätyttyä. Tutkimuksissa, joissa yhteys havaittiin, toisessa yhteys havaittiin tytöillä, toisessa pojilla (Mühlig ym. 2016).

Vuonna 2012 julkaistussa taiwanilaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin kouluikäisillä lapsilla perheen sosioekonomisen aseman ja zBMI:n yhteyttä masennukseen.

Tutkimuksen otanta oli 559 lasta. Alhaisessa sosioekonomisessa asemassa olevien perheiden lapsilla masennusriskin todettiin olevan ylipainoisilla kolminkertainen.

Korkeassa sosioekonomisessa asemassa olevien perheiden lapsilla ylipainolla havaittiin sen sijaan olevan masennusriskiä pienentävä vaikutus (Lin ym. 2012).

Vuonna 2010 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin masennuksen yhteyttä painon muutokseen 4 kuukauden seurannassa 215 nuorella. Tutkittavista puolet oli tyttöjä. Masennuksella ja painon muutoksella ei havaittu yhteyttä, kun kehonkuva ja syömiskäyttäytyminen huomioitiin kovarianttina. Jos kehonkuvaa ja syömiskäyttäytymistä ei huomioitu kovarianttina, masennuksella todettiin yhteys painon ja rasvaprosentin nousuun tytöillä (Felton ym. 2010).

Vuonna 2008 julkaistussa nuorilla tehdyssä yhdysvaltalaisessa seurantatutkimuksessa tutkittiin masennuksen ja BMI:n yhteyttä. Tutkimuksessa seurattiin yksi vuosi 446 nuoren itseilmoitettua ja terveydenhuollon ammattilaisen mittaamaa pituutta ja painoa.

Masentuneilla ja terveillä ei havaittu eroa BMI:ssa, jos paino ja pituus oli terveydenhuollon ammattilaisen mittaama. Sen sijaan itseilmoitetulla painolla tarkasteltuna masennuksella todettiin yhteys pojilla alempaan BMI:iin ja tytöillä korkeampaan BMI:iin. Tutkimuksen pohdinnasta todettiin, että viitatuista masennuksen ja BMI:n yhteyttä tutkivista poikittaistutkimuksista vain yksi käytti objektiivista BMI:n

(35)

mittausta. Heidän tietonsa mukaan itseilmoitetun pituuden ja painon vääristymää ei ole tutkittu masennustilan suhteen (Rhew ym. 2008).

Vuonna 2018 julkaistussa suomalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin yhteyttä ylipainon ja koetun ylipainon yhteyttä internalisoiviin ja eksternalisoiviin oireisiin.

Aineisto kerättiin kyselynä kaikista Tampereen yläasteista vuosina 2002–2003 ja 2012–

2013. Hyväksyttäviä vastauksia oli 2 775, joista 48,9 % oli tyttöjen. Tutkittavien ikä oli keskimäärin 15,6 vuotta. Koetulla ylipainolla todettiin yhteys masennukseen. Sen sijaan mitatulla painolla ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä masennukseen. Tytöillä sekä ylipainolla, että koetulla ylipainolla oli tilastollisesti merkitsevä yhteys masennukseen.

Pojilla vain koetulla ylipainolla oli tilastollisesti merkitsevä yhteys. Kun tytöillä ylipainoa ja koettua ylipainoa tarkasteltiin samanaikaisesti, vain koetulla ylipainolla havaittiin yhteys masennukseen. Tutkimus ei ottanut kantaa kausaliteettiin (Lankinen ym. 2018).

Vuonna 2002 julkaistussa yhdysvaltalaisessa seurantatutkimuksessa tutkittiin masennuksen yhteyttä lihavuuden kehittymiseen nuoruudessa. Sekoittavina tekijöinä huomioitiin muun muassa kehonkuva, liikuntatottumukset sekä komorbiditeetti käytöshäiriöihin. Tutkimus koostui 9 374 lapsesta ja nuoresta. Seuranta-aika oli yksi vuosi. Masennuksen todettiin olevan itsenäinen riskitekijä ylipainon kehittymiselle (Goodman ja Whitaker 2002).

Vuonna 2018 julkaistussa italialaisessa pitkittäistutkimuksessa tutkittiin masennusoireiden ja aggressiivisuusoireiden kehitystä ylipainoisilla tytöillä ja pojilla.

Tutkimuksessa seurattiin 90 ylipainoista ja 90 normaalipainoista lasta kahden vuoden iästä kahdeksan vuoden ikään. Alle kouluikäisillä lapsilla ylipainon todettiin olevan yhteydessä lisääntyneisiin masennus- ja aggressiivisuusoireisiin (Cerniglia ym. 2018).

Vuonna 2010 julkaistussa kiinalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin kehonkuvan ja painon yhteyttä masennus- ja ahdistusoireisiin. Tutkimus koostui 1144 lapsesta ja nuoresta. Masennuksella ja BMI:lla ei todettu yhteyttä, jos kehonkuva huomioitiin sekoittavana tekijänä. Korkeamman BMI:n omaavilla lapsilla ja nuorilla havaittiin kuitenkin enemmän masennusoireita molemmilla sukupuolilla (Tang ym. 2010).

(36)

Vuonna 2012 julkaistussa yhdysvaltalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittiin painon ja kehonkuvan yhteyttä psykososiaaliseen toimintakykyyn. Tutkimus koostui 98 lapsesta ja nuoresta. Tutkimuksessa ei selkeästi tuotu esille, kuinka suurella osalla lapsista oli masennusoireita. Masennuksella ja mitatulla ylipainolla ei havaittu yhteyttä. Sen sijaan koetulla ylipainolla havaittiin yhteys masennukseen (Gray ym. 2012).

Vuonna 1997 julkaistussa yhdysvaltalaisessa poikittaistutkimuksessa tarkasteltiin painon ja kehonkuvan yhteyttä masennusoireisiin tytöillä. Tutkimus koostui 197 nuoresta, joista kaikki olivat tyttöjä. Masennuksella ja BMI:lla ei havaittu yhteyttä. Masennuksella ja negatiivisella kehonkuvalla sen sijaan havaittiin yhteys (Rierdan ja Koff 1997).

Vuonna 2016 julkaistussa australialaistutkimuksessa tutkittiin lapsilla kiusaamisen yhteyttä ylipainoon. Kyseessä oli poikittaistutkimus, jonka aineisto koostui 3929 lapsesta.

Lapsille suoritettiin mittaukset kolmen vuoden välein neljän vuoden iästä 15 vuoden ikään. Masennusoirekysely toteutettiin 12–13 vuoden iässä. Kiusatuille lapsille todettiin kehittyvän todennäköisemmin ylipainoa. Masennusoireiden todettiin osin selittävän ylipainon kehittymisen (Sutin ym. 2016).

Vuonna 2009 julkaistussa italialaistutkimuksessa tutkittin BMI:n yhteyttä masennusoireisiin lapsilla ja nuorilla. Kyseessä oli poikittaistutkimus, jonka otanta oli 155 lasta ja nuorta. Lapsilla BMI:n ja masennuksen välillä ei todettu yhteyttä. Nuorilla havaittiin yhteys kohonneen BMI:n ja masennuksen välillä. Nuorilla masennus yhdistyi myös insuliiniresistenssiin (Masuccio ym. 2009).

Vuonna 2006 julkaistussa tanskalaisessa poikittaistutkimuksessa tutkittin ovatko BMI ja kehonkuva riskitekijöitä internalisoiville- ja eksternalisoiville oireille nuorilla. Tutkimus koostui 7 556 lapsesta ja nuoresta. Sekä yli- että alipainolla todettiin yhteys internalisoiviin oireisiin, eli masennusoireisiin ja ahdistuneisuusoireisiin. Tutkimus ei eritellyt, painottuivatko oireet masennus vai ahdistuneisuus oirekuvaan (Bogt ym. 2006).

(37)

8.3. Yhteenveto kirjallisuudesta

Kirjallisuuskatsauksen hakutuloksista vain Pinen ym. (1996) tutkimus käsitteli masennuksen vaikutusta pituuskasvuun, ja sen otanta masentuneiden suhteen oli pieni.

Masennuksen vaikutusta pituuskasvuun ei ole arvioitavissa luotettavasti ja aihe vaatii lisää tutkimuksia.

Masennuksen ja painon kehityksen yhteyttä sen sijaan on tutkittu runsaasti. Nykyinen tutkimustieto viittaa lapsuuden ja nuoruuden aikaisen masennuksen lisäävän riskiä ylipainolle ja lihavuudelle, sekä seurannassa painon nousulle (Kuvio 4 ja Kuvio 5).

Seurantatutkimuksista, joissa yhteyttä masennuksen ja ylipainon välillä ei havaittu, oli neljä (Kuvio 5). Näistä Feltonin ym. (2010) tutkimuksessa seuranta-aika oli vain 4 kuukautta ja Tanofsky-Kraffin ym. (2006) tutkimuksessa masentuneita oli tutkittavista vain kuusi. Kaikki seurantatutkimukset, joissa yhteyttä ei havaittu olivat yhdysvaltalaisia.

Kuvio 4: Masennuksen yhteys painoon, koko aineiston tulokset. Y-akselilla hakutulosten lukumäärä.

0 2 4 6 8 10 12 14

zBMI ei eroa zBMI suurempi Muu tulos

(38)

Kuvio 5: Masennuksen vaikutus painon kehitykseen seurantatutkimuksissa. Y-akselilla tutkimustulosten lukumäärä.

Etenkin runsaasti sekoittavia tekijöitä huomioitaessa suoraa syy-yhteyttä masennuksen ja painon nousun välillä ei ole osassa tutkimuksista havaittavissa, vaikka masentuneilla ylipaino ja lihavuus oli huomattavasti verrokkeja yleisempää. Kun tutkimuksia tarkasteltiin huomioimatta kehonkuvaa muuttujana masennuksen yhteys ylipainon, lihavuuden sekä seurannassa painonnousun välillä korostui (Kuvio 6). Masennuksella vaikuttaisi olevan suoria ja epäsuoria vaikutuksia painon nousuun. Se on myös yhteydessä ylipainon riskiä itsenäisesti nostaviin tekijöihin, kuten kiusaamiseen ja perheen alhaiseen sosioekonomiseen asemaan.

Kuvio 6: Masennuksen yhteys painoon, jos kehonkuvaa ei huomioida sekoittavana tekijänä.

Koko aineiston tulokset. Y-akselilla hakutulosten lukumäärä.

0 1 2 3 4 5 6 7

zBMI ei eroa zBMI suurenee

0 2 4 6 8 10 12 14 16 18

zBMI ei eroa zBMI suurempi Muu tulos