Erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden asema kuntouttavassa työtoiminnassa

(1)

ERITYISTÄ TUKEA TARVITSEVIEN ASIAKKAIDEN ASEMA KUNTOUTTA- VASSA TYÖTOIMINNASSA

Anne Karvinen Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö Pro gradu- tutkielma Maaliskuu 2019

(2)

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Anne Karvinen Työn nimi

Mielenterveys-, päihde- ja oppimisvaikeudet - Erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden asema kuntouttavassa työtoiminnassa

Oppiaine Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu- tutkielma Tutkielman ohjaajat

Yliopistonlehtori Veli-Matti Poutanen ja yliopistonopettaja Heidi Poikonen Aika

Maaliskuu 2019

Sivumäärä 69+10 liitesivua Tiivistelmä

Tässä tutkimuksessa arvioidaan kuntouttavan työtoiminnan tämänhetkistä toteutumista suhteessa lainsäädäntöön ja selvitetään kuntouttavan työtoiminnan kehittämisen tarpeita erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla. Erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat rajataan tässä tutkimuksessa yli -30-vuotiaisiin henkilöihin, joilla on haasteita mielenterveys, -päihde, - ja op- pimisvaikeuksien kanssa, sillä nämä ongelmat kytkeytyvät usein toisiinsa. Tutkimuskysymyk- set ovat: 1. Miten erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden kuntouttava työtoiminta toteutuu? 2.

Miten kuntouttavaa työtoimintaa voisi kehittää niin, että se palvelee paremmin kyseistä erityis- ryhmää? Tutkimus on kvalitatiivinen tutkimus ja empiirinen aineisto on hankittu monimene- telmällisesti työllisyysyksikön työntekijöiden parihaastattelusta, kahdeksan kohderyhmään kuuluvan asiakkaan kyselystä ja kuntouttavan työtoiminnan tilastosta. Aineiston analyysin olen tehnyt teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin.

Erityistä tukea tarvitsevilla asiakkailla on usein moninaisista elämänhallinnan haasteista, mutta he ovat samalla aktivointipolitiikassa kuntouttavan työtoiminnan piirissä, jolloin tavoitteena on työllistyminen. Sosiaalityö on vahvasti mukana aktivointipolitiikassa, mutta joutuu samalla ristiriitaiseen asemaan. Sosiaalityön kentällä on nähtävissä, että aktivointipolitiikan toimenpiteet eivät aina pysty vastaamaan asiakkaiden moninaiseen palvelutarpeeseen ja usein myös viimesijainen aktiiviehdon täyttävä kuntouttava työtoiminta voi olla vaikeassa elämäntilanteessa ole- valle asiakkaalle liian haastavaa. Kuntouttavaan työtoimintaan ohjautuminen on myös ristiriidassa muiden sosiaalipalveluiden ja asiakkaan oikeuksien kanssa.

Keskeisimmät tutkimustulokset ovat, että tämänhetkinen kuntouttavaan työtoimintaan ohjautuminen ei aina toteudu lain edellyttämässä kolmikannassa ja aktivointisuunnitelmien päivittä- minen ei ole säännöllistä. Kuntouttavan työtoiminnan yksilöllinen toteutuminen pohjautuu toi- minnallisuuteen, mutta ohjaus on usein riittämätöntä. Kuntouttavaa työtoimintaa tulisi kehittää niin, että tiivis yhteistyö sekä viestintä eri tahojen kanssa olisi saumatonta. Asiakkaiden yksi- lölliset ja sosiaaliset tarpeet tulisi huomioida paremmin, kuntouttavan työtoiminnan tulisi olla nykyistä suunnitelmallisempaa ja siinä tulisi olla selkeä rakenne. Palvelun kehittämiselle näh- dään olevan tarve, että se voisi vastata paremmin erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden tarpeisiin.

Asiasanat

kuntouttava työtoiminta, sosiaalinen kuntoutus, aktivointipolitiikka Säilytyspaikka Itä- Suomen yliopisto

(3)

University of Eastern Finland Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Anne Karvinen Title

Mental health,-substance abuse and learning- The role of clients with special needs in rehabilitative work

Academic subject Socialwork

Type of thesis Master´s thesis

Advisors universitylecturer Veli-Matti Poutanen & universityteacher Heidi Poikonen

Date March 2019 Pages 69+ 10 appendices

In this study, the current implementation of rehabilitative work activities in relation to legislation is evaluated. Furthermore, the demand for developing rehabilitative work activities for clients in need of special support is outlined. The customers in need of special support examined in this paper were over 30 years old, and they were facing challenges with mental health, substance abuse, and learning disabilities. These problems were often linked to each other. The research questions were: 1. How is rehabilitation work for clients with special needs implemented? 2. How could rehabilitative work activities be developed to better serve this particular group?

This was a qualitative research, and empirical data was acquired in a multidisciplinary way by conducting a pair interview with the employment unit's employees and a survey of eight target group clients, and utilizing statistical data on rehabilitative work. Theory-guided content analysis was used as the data analysis method. Customers in need of special support often face a variety of challenges related to life skills. At the same time, they are offered rehabilitating work as a part of the activation policy, which aims for the customer's employment. Social work is strongly involved in implementing the activation policy, however, social workers find them- selves in a conflicting position. In the field of social work it is evident that the activation policy measures do not always meet the diverse service needs of customers, and often the last-minute rehabilitating work activity fulfilling the activity requirement can become too challenging for a client in difficult situation in life. Referrals to rehabilitative work activities are also in conflict with other social services and customer rights.

The most important results to emerge from this research were that the current referrals to rehabilitative work are not always carried out as per the statutory tripartite principle and updatin the activation plans is not regular. The individual implementation of rehabilitative work is based on promoting the functional capacity, but control is often inadequate. Rehabilitating work activities should be developed so that close cooperation and communication with diffe- rent parties involved would become seamless. The individual and social needs of customers should be taken into consideration more closely. Rehabilitative work activities should be more systematic and clearly structured. There is a need for development of the service provided to better meet the needs of customers with special needs.

Keywords: rehabilitative, social rehabilitation, activation policy

Archive location University of Eastern Finland Library

SISÄLTÖ

(4)

1 JOHDANTO ... .. 5

2 AKTIVOINTIPOLITIIKKA- JA KUNTOUTTAVA TYÖTOIMINTA ... .. 7

2.1 Hyvinvointivaltio ... .. 7

2.2 Aktivointipolitiikan implementointi Suomessa ja sosiaalityön rooli sen keskiössä ... .. 8

2.3 Kuntouttava työtoiminta osana aktivointia ... 12

3.3.1 Erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden oikeudet kuntouttavassa työtoiminnassa ... 15

3.3.2 Sosiaalinen kuntoutus osaksi aktivointia ... …. 22

3 KUNTOUTTAVASSA TYÖTOIMINNASSA OLEVAT ERITYISTÄ TUKEA TARVITSEVAT ASIAKKAAT ... 25

3.1 Erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat sosiaalityössä ... 25

3.1.1 Mielenterveysongelmat erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden haasteena... 26

3.1.2 Päihdeongelmat erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden haasteena ... 28

3.1.3 Oppimisvaikeudet erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden haasteena ... 30

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 33

4.1 Tutkimuksen kohde ... 33

4.2 Tutkimusmenetelmät ... 34

4.3 Aineiston hankinta ... 36

4.3.1 Henkilökunnan haastattelu ... 37

4.3.2 Asiakkaiden kysely ... 38

4.4 Aineistonanalyysi ... 40

4.5 Eettiset kysymykset ... 43

5 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 44

5.1 Erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat kuntouttavassa työtoiminnassa ... 44

5.1.1Henkilökunta: Toiminnallisuus- ja palveluohjaus ... 47

5.1.2 Asiakkaiden kokemus kuntouttavasta työtoiminnasta ... 50

5.2 Näkökulmia kuntouttavan työtoiminnan kehittämiseksi ... 53

5.2.1 Henkilökunta: Ohjaaminen ... 53

5.2.2 Henkilökunta: Yhteistyö, viestintä- ja selkeä rakenne ... 54

(5)

5.2.3 Asiakkaiden näkemykset kehittämisen tarpeista ... 57

6 YHTEENVETO ... 61

LÄHTEET ... 66

KUVIOT KUVIO 1. Kuntouttavan työtoiminnan prosessi ... 14

KUVIO 2. Erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden polku tämänhetkisessä aktivointipolitiikassa ... 20

KUVIO 3. Keskeisimmät näkökulmat kuntouttavan työtoiminnan kehittämiseksi henkilökunnan näkökulmasta ... 57

KUVIO 4. Kuntouttavan työtoiminnan toteutuminen tällä hetkellä ja sen kehittämisen tarpeet ... 63

TAULUKOT JA KAAVIOT TAULUKKO 1. Erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat kuntouttavassa työtoiminnassa ... 45

TAULUKKO 2. Asiakkaiden kokemukset tämän hetkisestä kuntouttavasta työtoiminnasta ... 51

TAULUKKO 3. Aineiston analyysi: Asiakkaiden näkökulmia kehittämisen tarpeista ... 59

KAAVIO 1. Ryhmätoiveet ... 58

LIITTEET LIITE 1. Saatekirje kuntouttavan työtoiminnan asiakkaille ja työntekijöille ... 70

LIITE 2. Haastattelu kysymykset henkilökunnan ryhmähaastatteluun ... 71

LIITE 3. Kyselylomake asiakkaille ... 72

LIITE 4. Yhteystietolomake ... 76

LIITE 5. Aineiston analyysi. Henkilökunta: Kuntouttavan työtoiminnan toteutuminen ... 77

LIITE 6. Aineistonanalyysi. Henkilökunta: Kehittäminen ... 78

(6)

JOHDANTO

Suomalainen aktiivinen työvoimapolitiikka velvoittaa työttömiä hakemaan töitä ja osallistumaan tarvittaessa erilaisiin työllisyyttä edistäviin palveluihin. Kuntouttava työtoi- minta on kuntien vastuulla oleva vahvasti lailla säädelty työvoimapoliittinen toimenpide ja lain kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001, myöhemmin KtL) tarkoituksena on luoda raamit palvelulle, mikä tukee pitkäaikaistyöttömän pääsemistään työmarkkinoille.

Kuntouttava työtoiminta on viimesijainen työvoimapolittiinen toimenpide, mikä täyttää niin sanotun aktiiviehdon. Tällöin kuntouttavaa työtoimintaa järjestämällä kunnat vältty- vät sanktioilta ja työtön henkilö saa siihen osallistumalla säilyttää täysimääräisen työ- markkinatuen. Valtio sanktioi asiakkaita ja kuntia, mikäli kuntouttavaa työtoimintaa ei järjestetä tai siihen ei sitouduta.

Kuntouttava työtoiminta on myös sosiaalihuoltolain (1301/2014, myöhemmin ShL) mukainen sosiaalipalvelu. Laki kuntouttavasta työtoiminnasta koskettaa erityistä tukea tarvitsevia asiakkaita, jotka on huomioitu omana ryhmänään sosiaalihuoltolaissa ja joiden tukemiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota (ShL § 8). Kuntouttavasta työtoiminnasta annetun lain esitöissä korostetaan, että jokaisen asiakkaan osalta tulee arvioida, minkä tyyppinen ja minkä tasoinen kuntouttava työtoiminta parantaa parhaiten henkilön edelly- tyksiä työllistyä avoimilla työmarkkinoilla, osallistua koulutukseen tai muihin työvoima- hallinnon ensisijaisiin toimenpiteisiin. (HE 184/2000, 17.)

Työllistymistä tavoittelevan kuntouttavan työtoiminnan palvelu voi olla kuitenkin riittä- mätön suhteessa erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden todellisiin tuen tarpeisiin. Eri- tyistä tukea tarvitsevien asiakkaiden elämänhallinnan haasteet ovat hyvin moninaisia ja samalla runsaasti resursseja sekä tukea vaativaa, jolloin ensisijaisena realistisena vaihtoehtona ei ole koulutukseen hakeutuminen tai työllistyminen. Ensisijainen tuki tulisi nousta asiakkaan lähtökohdista eikä niinkään valtion intresseistä käsin. Sosiaalinen kuntoutus on sosiaalipalvelu, mikä lisättiin sosiaalihuoltolakiin vuonna 2015 ja sen tarkoituksena on tukea henkilön elämänhallintaa erilaisin menetelmin, yksilön lähtökohdista käsin ja vahvistaa näin yhteiskunnallista osallisuutta. Sosiaalinen kuntoutus ei täytä ak- tiiviehtoa, mutta olen jäänyt pohtimaan voisiko niin olla tai tuliksiko kuntouttavan työ-

(7)

toiminnan sisältää enemmän sosiaalisen kuntoutuksen piirteitä, sillä sosiaalityön näkö- kulmasta tarkasteltaessa näyttää, että nykyinen aktivointipolitiikka ei aina pysty vastaamaan erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden tarpeisiin.

Tutkimukseni tarkoituksena on tutkia kuntouttavaa työtoimintaa. Empiirisen tutkimukseni kohteena on yksittäisen kunnan työllisyysyksikön henkilökunta ja kuntouttavan työ- toiminnan yli 30-vuotiaat asiakkaat, joilla on haasteita mielenterveyden-, päihteiden- ja oppimisen kanssa. Tarkoituksenani on arvioida kuntouttavan työtoiminnan toteutumista suhteessa lainsäädäntöön ja selvittää miten sitä tulisi kehittää, että se palvelisi erityistä tukea tarvitsevia asiakkaita paremmin. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. Miten erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden kuntouttava työtoiminta toteutuu? 2. Miten kuntouttavaa työtoimintaa voidaan kehittää niin, että se palvelisi paremmin kyseistä erityisryhmää?

Tutkielmani rakentuu siten, että aluksi määrittelen keskeisimmät käyttämäni käsitteet.

Koen tärkeänä avata hyvinvointivaltion ja aktivointipolitiikan käsitettä, koska ne ovat lähtökohta myös kuntouttavan työtoiminnan toteuttamiselle. Käsittelen myös sosiaali- työn roolia aktivointipolitiikassa. Kuntouttavaa työtoimintaa ja sinne ohjautumista käsit- telen laajemmin sekä lainsäädännön että työkokemukseni kautta. Nostan esille näkökul- mia ja sitä byrokratiaa mitä erityistä tukea taritsevien asiakkaat omine haasteineen aktivointipolitiikassa kohtaavat. Tämän jälkeen avaan sosiaalista kuntoutusta, mikä ei ole aktivointipolitiikan varsinaisen aktiiviehdon piirissä. Haluan nostaa esille näkökulmia, miksi sosiaalisen kuntoutuksen tulisi sisältönsä ja merkityksensä puitteissa täyttää aktiiviehto. Tutkimuksen tulokset olen jakanut kahteen osaan ja tarkastelen rinnakkain sekä henkilökunnan että asiakkaiden kokemuksia tämänhetkisestä kuntouttavan työtoiminnan tilanteesta ja sen kehittämisen tarpeista.

Minulla on pitkä työkokemus sosiaalialalta, mikä antoi minulle tutkijana käytännön lä- heistä ja ajoittain kriittistäkin näkökulmaa asioihin. Se mikä lain kirjoissa on selkeä, ei käytännössä aina sitä ole.

(8)

2 HYVINVOINTIVALTION AKTIVOINTIPOLITIIKKA JA KUNTOUTTAVA TYÖ- TOIMINTA

2.1 Hyvinvointivaltio

Institutionaalisen määritelmän mukaan valtiota voidaan pitää hyvinvointivaltiona silloin, kun siellä on lainsäädäntöön perustuvat ja koko väestön kattavat sosiaaliturvajärjestelmät, jotka vastaavat muun muassa lapsuuteen, vanhuuteen, työttömyyteen, sairauteen ja työ- tapaturmiin kytkeytyviin riskeihin (Saari, Taipale & Kainulainen 2013, 29). Hyvinvoin- tivaltiossa pyritään toteuttamaan sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet ja se tarjoaa koulu, - sosiaali-, ja terveyspalvelut sekä kulttuuria ja vapaa-aikaa, pyrkien turvaamaan samalla yleisen järjestyksen ja turvallisuuden (Harisalo & Miettinen 2004).

Suomalainen hyvinvointivaltio alkoi kehittymään Suomen sotien jälkeen 1950-luvulla, kun sotakorvaukset oli maksettu. Tämän kehityksen myötä myös sosiaali- ja terveyspalvelut laajenivat merkittävästi. (Karisto, Takala & Haapola 1997, 290.) Suomessa on useita riskinhallintajärjestelmiä hyvinvointivaltion palveluiden turvaamiseksi. Esimer- kiksi työttömyydestä aiheutuvaan riskiin vastataan muun muassa perus - tai ansiosidon- naisella työttömyysvakuutuksella, työmarkkinatuella tai vaikka koulutus-, kuntoutus- ja työllistämisen toimenpiteillä. (Karisto ym. 1997, 31- 32.)

1990-luvun lama Euroopassa horjutti hyvinvointivaltioiden rakenteita, jolloin muodostui paineet jo saavutettujen sosiaalietuuksien karsimiseen tai niiden heikentämiseen. Teolli- suusmaat pyrkivät jarruttamaan sosiaali- ja muita hyvinvointimenojen kasvua. Nämä muutostekijät velvoittivat joko kaventamaan julkisen talouden rahoitusmahdollisuuksia tai lisäämään sosiaalipolitiikkaa. (Julkunen 2008, 13.) Talouslaman myötä Euroopassa alettiin kiinnittämään huomiota enemmän aktivointiin ja aktivointipolitiikan tavoitteet määriteltiin Lissabonin sopimuksessa (2007/C 306/01), mikä astui voimaan joulukuussa 2009.

Työttömien aktivoinnissa on kyse yhteiskuntapolitiikasta, joka kytkeytyy vahvasti talous- , työllisyys- ja sosiaalipolitiikkaan (Keskitalo, Karjalainen 2013, 7-10). Sosiaalipolitii- kalla on merkittävä asema suomalaisessa hyvinvointivaltiossa ja sen alue jaetaan usein

(9)

sosiaaliturvapolitiikkaan ja sosiaalipalveluihin. Sosiaalipolitiikan yhtenä tavoitteena on selvittää erilaisten ongelmien ja niiden syiden ilmenemistä yhteiskunnassa ja löytää sitä kautta keinoja myös ratkaista näitä ongelmia. Sen kautta voidaan tuoda ilmi valtiossa olevia arvoja ja turvata ihmisten elintaso ja turvallisuuden tunne. Jorma Sipilä (2005) on sanonut, että hyvää sosiaalipolitiikkaa on työ, mikä kohtuullisin kustannuksin tukee esimerkiksi tasa-arvoa, toimintakykyä ja työllisyyttä. (Julkunen 2008, 18.)

Perusideologiana sosiaalipolitiikassa on, että riippuvuutta sosiaaliturvaan ehkäistään ja ja ihminen nähdään itsenäisenä toimijana. Yhtenä eurooppalaisena ideologiana nähdään, että vastuullisuus ja aktiivisuus kulkevat käsi kädessä, kun taas passiivisuus kuvastaa vas- tuuttomuutta ja riippuvuutta. Aktivointipolitiikan taustalla on huoli liiasta riippuvuudesta, kustannuksista ja työttömien työvalmiuksista. Aktivoinnin kautta on haluttu lisätä työttö- mien osallisuutta ja parantaa mahdollisuuksia päästä takaisin työelämään. (Julkunen 2008, 206- 207.)

Sosiaalipolitiikkaan liittyy vahvasti sosiaalioikeus. Sosiaalioikeus on oma oikeuden- alansa mihin voidaan sisällyttää oikeudelliset sääntelyt ja tavoitteet muun muassa siitä, miten esimerkiksi yksilöiden ja perheiden toimeentulo voidaan turvata. Oikeudelliset nor- mistot kuuluvat sosiaalioikeuteen ja ne säätelevät sosiaaliturvaa, joka jaetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Sosiaalioikeuden toteuttaminen perustuu perustuslakiin, mutta myös kansainvälisiin ihmisoikeuksiin. (Tuori & Kotkas, 2016, 4.) Samalla kun sosiaalioikeus asettaa sosiaalipolitiikan toiminnalle rajoja, se toimii myös sosiaalipolitiikan työväli- neenä (Tuori & Kotkas 2016, 9).

2.2 Aktivointipolitiikan implementointi Suomessa ja sosiaalityön rooli sen keskiössä Aktivointipolitiikka on lähtöisin valtion intresseistä ja Työ- ja elinkeinohallinto ovat ensisijaisesti vastuussa työmarkkinoille tähtäävässä työllistämisessä ja työllistämisen tuki- toimissa (HE 164/2014, 33). Lamavuosien myötä työttömyys lisääntyi Suomessa mer- kittävästi ja suhtautuminen työttömiin muuttui. 1980 -luvun nousukaudella korostettiin työttömien oikeuksia ja kunnilla oli velvollisuus tarjota työtä työttömille. Talouslaman myötä työpaikkojen määrä väheni ja työttömyys muuttui pitkäaikaiseksi, jolloin myös vastikkeeton rahan jakaminen alkoi saamaan osakseen julkista kritiikkiä. Alkoholistit ja

(10)

mielenterveysongelmaiset tai muut vaikeasti työllistyvät nähtiin työtä vältteleviksi yhteiskunnan palveluiden hyväksikäyttäjiksi. Kansalaiset näkivät tärkeäksi jonkinlaisen velvoittavuuden työttömyyskorvauksissa. (Julkunen 2008, 207- 208.)

1990-luvulla yhteiskunnan muutosten, runsaan työttömyyden ja aktivointipolitiikan myötä sosiaalityön perustehtävä ja vahva sidos yhteiskuntaan korostui. Työttömyys toi mukanaan ongelmia, mitkä vaikuttivat hyvinvointivaltion rakenteisiin ja sosiaalityön si- sältöön. (Tuusa & Ala-Kauhaluoma 2014.) Aktiivisen työvoima- ja sosiaalipolitiikan nä- kökulmasta pitkäaikaistyöttömien aktivoitumista pidettiin yhtenä merkittävänä tavoitteena ja keskeisemmässä roolissa aktivoinnissa olivat kunnat sekä niiden sosiaalitoimi (Raunio 2009, 280). Talouslama ja taloudellinen kriisitilanne pakottivat pohtimaan keinoja säästämiseen. Todettiin, että muun muassa sosiaalimenot olivat niitä, johon säästöjä voitiin kohdistaa. Sosiaalityöstä tehtiin näin muiden toimijoiden rinnalle niin sanottu kas- sanvartija, jonka tehtävä on estää, mikäli sosiaaliturvaa pyritään käyttämään väärin. (Jul- kunen 2008 69, 207- 208.)

Yleisenä ajatuksena nykyisessä aktivointipolitiikassa on, että työttömyys- ja osittain sosiaaliturva ovat vastikkeellisia, mikä tarkoittaa, että työttömällä henkilöllä on velvoite osallistua työllistymistä edistäviin aktivointitoimenpiteisiin. Nämä velvoitteita on vuosi vuodelta kiristetty ja myös heikossa asemassa olevilta henkilöiltä on alettu sanktion uhalla vaatia aktiivisuutta. (Keskitalo & Karjalainen 2013, 7- 10.) Suomessa aktivointipolitiikkaa on toteutettu kansallisten toimintaohjelmien ja valtiollisten politiikka/ työlli- syysohjelmien kautta sekä muun muassa EU:n action Planien avulla. Aktivointipolitiikan implementointi rakentuu aktiivisesta työvoima- ja sosiaalipolitiikasta sekä erilaisista sosiaalihuollon toimenpiteistä. Tavoitteena on, että työtön ihminen työllistyisi ja tarvittaessa hänellä olisi mahdollisuus opiskella niin, että työllistymisen edellytykset paranisivat.

(Heikkilä & Keskitalo 2002, 17.)

Sosiaalityö tukee työelämäosallisuutta useiden erilaisten sosiaalipalveluiden ja monen erilaisen lainsäädännön kautta, joka on hyvin moninainen ja vaikeasti hahmotettavissa.

Tämä hajanaisuus ja sirpaleisuus aiheuttavat asiakkaiden jäämistä palveluiden ulkopuo- lelle ja vaikeuttavat palveluiden järjestämistä palvelutarpeen perusteella ja oikea-aikai- sesti. (HE 164/2014, 33.) Aikuissosiaalityön keskeisenä tavoitteena on asiakkaan kuntou-

(11)

tumisen, sosiaalisen toimintakyvyn ja elämänhallinnan edistäminen. Sosiaalihuollon lain- säädännön uudistamistyöryhmä on määritellyt, että sosiaalityö on suunnitelmallisesta, ta- voitteellisesta ja tutkimustietoa hyödyntävää sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön toimintaa. Sosiaalityöllä pyritään myönteiseen muutokseen asiakkaan elämäntilanteessa, vahvistetaan ihmisten omia toimintaedellytyksiä sekä pyritään ratkaisemaan ja torjumaan sosiaalisia ongelmia ihmisten elinympäristössä. (HE 164/2014, 16.) Raunio (2009, 280) toteaa, että koska aktivointitoimenpiteitä toteutetaan työttömiin kohdistuvana kontrol- lointina, sanktioiden uhkana ja sosiaalisten oikeuksien kaventumista, asettaa se sosiaali- työn ristiriitaiseen asemaan.

Tuusa (2005) myös toteaa, että sosiaalityön rooli aktivoinnissa on keskeinen, mutta sosi- aalityöllä tulisi olla myös paremmat edellytykset työskennellä niin, että sosiaalityöntekijä voisi toimia tehokkaammin työllistymisen tukena. Aktivoinnissa tulisi huomioida paremmin asiakkaiden tarpeet ja aktivointiin tarvittaisiin lisää sosiaalisen kuntoutuksen palveluja. (Tuusa 2005, 81, 86–87.) Vastuuta aktivoinnista siirretään sosiaalityölle, mutta toisaalta vastuun ottamiseen ei anneta riittävästi välineitä.

Raija Julkunen tarkastelee vastuun kysymyksiä teoksessaan Kuka vastaa (2008). Hän pohtii, miten hyvinvointivaltion lupaus toteutuu, kun valtio tarjoaa vastuuta kunnille ja kunnat valtiolle, kansalaiset odottavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta ja vastaavista yritykset yhteiskunnalta yritysvastuuta, julkiset toimijat kansalaisen vastuuta ja kansalaiset vastuunottoa yhteiskunnalta. Viime kädessä valtiovarainministeri odottaa ministeriöltä strategia-, tulos- ja kustannusvastuusta selvityksiä. Julkiset organisaatiot ovat vastuussa siitä, että tuottavat palveluita kustannustehokkaasti ja kustannustietoisesti. Julkisissa or- ganisaatioissa on liike-elämänkäytännöt, missä vastuullisuudesta ja tilinteoista tehdään muodollisia käytäntöjä. Julkunen toteaa, että jatkuva ja yleistyvä palveluiden ulkoista- minen, alihankinta ja verkostoituminen ovat vastuuta pakoilevaa mutta samalla vaaditaan vastuunottoa muun muassa tulevaisuudesta ja tulevista sukupolvista (Julkunen 2008, 9- 12).

Pohdin, miten marginaalissa olevat mielenterveys-, päihde- ja oppimishäiriöistä kärsivät henkilöt tulevat huomioiduksi tässä palvelujärjestelmässä? ”Työllä, yrittämisellä ja yh- teisvastuulla uuteen nousuun” näin totesi Pääministeri Matti Vanhanen vuonna 2003 (Juhila 2006, 57). Entäpä jos työtä ei ole tai työelämän vaatimuksissa ei pärjää, ihminen

(12)

ei yrittämisestä huolimatta saa tarvitsemiaan palveluita tai on toimintakyvyltään niin es- tynyt, ettei pysty vastaamaan näihin vaatimuksiin, kuka silloin ottaa vastuun vai ottaako kukaan? Toimintatapoja ja malleja asiakastyöhön luodaan ylhäältä käsin ymmärtämättä lainkaan sitä, mihin nämä asiakkaat kykenevät tai mitkä heidän todelliset tarpeensa ovat.

Aktivointipolitiikkaa toteuttavaa lainsäädäntöä on muutettu toistuvasti. (Heikkilä & Kes- kitalo 2002, 17.) Vuodesta 1994 lähtien suomessa on ollut erilaisia aktiivisuutta tukevia toimenpiteitä muun muassa työmarkkinatuen käyttöönotto ja sen mahdollistaminen (1996- 1997), toimeentulotuen sanktiot (1996), työvoimapalvelujen uudistaminen, muun muassa työnhakusuunnitelmat (1998), kuntouttava työtoiminta (2001), työvoimapalvelu- keskukset ja työvalmentajat (2002- 2003), sosiaaliset yritykset (2004) ja matalapalkkatu- kikokeilut (2006) (Keskitalo & Mannila 2002).

Tämän lisäksi Suomessa on erilaista pajatoimintaa ja useita työllistymistä edistäviä hank- keita. Työttömän osallistuessa aktivointitoimenpiteisiin, pyritään häntä tukemaan ja mo- tivoimaa erilaisilla korvauksilla, joita ovat esimerkiksi ylläpitokorvaus tai aktiiviraha.

(Julkunen 2008, 208- 209.) Erilaisista aktivointitoimenpiteistä huolimatta, joka vuosi kymmeniä tuhansia ihmisiä lukeutuu pitkäaikaistyöttömien piiriin. Vuonna 2014 Suo- messa oli 353 000 työtöntä ja heille maksettiin erilaisia työttömyysturvaetuuksia 4,7 mil- jardin euron edestä. (Heikkinen 2016, 5-6.)

Aktivointipolitiikan tuoreimpana esimerkkinä voidaan mainita 1.1.2018 voimaan tullut aktiivimalli, jota uudistettiin 1.1.2019 alkaen ja uudistetaan edelleen 1.4.2019. Aktiivi- malli on sanktion uhalla asiakasta vahvasti velvoittava, jonka tavoitteena on tehokkaampi työllistyminen. Aktiivimallissa työttömän työnhakijan on kolmen kuukauden tarkastelu- jakson aikana täytettävä niin sanottu aktiivisuusedellytys. Aktiivisuusedellytys tarkoittaa, että työntekijän on tehtävä kolmen kuukauden aikana 18 tuntia palkkatyötä, ansaittava yritystoiminnassa yhteensä vähintään 23 prosenttia yrittäjän työssäoloehtoon vaaditusta kuukausiansiosta tai oltava viisi päivää työ- ja elinkeinotoimiston (myöhemmin Te- toimisto) työllistymistä edistävässä palvelussa. Aktiiviehto täyttyy uudistuksen myötä myös omaehtoisilla opinnoilla. (Työttömyysturvalaki 1290/2001, 3 a.)

Mikäli edellytykset eivät kyseisenä tarkastelujaksona täyty, työttömyysetuus pienenee seuraavan kolmen kuukauden ajaksi 4,65 prosenttia, mikä tarkoittaa yhtä korvauksetonta

(13)

päivää kuukaudessa. Te- toimiston työllisyyttä edistävä palvelu tarkoittaa esimerkiksi kuntouttavaa työtoimintaa. (Työttömyysturvalaki 1290/2001, 3 a.) Aktiivimalli huomioiden kuntouttava työtoiminta on viimesijainen aktivointipolitiikan palvelu, johon tutkimukseni kohteena olevat, erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat usein päätyvät.

2.3 Kuntouttava työtoiminta osana aktivointia

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta tuli voimaan vuonna 2001. Siinä säädellään erilaisia toimenpiteitä, joiden avulla mahdollistetaan pitkään työttömänä olleiden henkilöiden työllistymismahdollisuuksia ja edistetään heidän mahdollisuuksiaan osallistua koulutukseen tai työ- ja elinkeinoviranomaisen tarjoamaan julkiseen työvoimapalveluun (KtL § 1). Kuntouttavan työtoiminnan lain esitöissä (184/2000, 1) tuodaan esille, että lain tarkoituksena on parantaa ja selkiyttää pitkäaikaistyöttömien oikeuksia ja velvollisuuksia sekä tarkentaa työvoimahallinnon ja kuntien tehtäviä työllisyyden parantamiseksi. (HE 184/2000, 4).

Kuntouttavasta työtoiminnasta annetun lain soveltamisalaan kuuluvat asiakkaat, eritel- lään alle 25- vuotiaiden ja yli 25-vuotiaiden pitkäaikaistyöttömyyteen. Alle 25-vuotiaiden katsotaan olevan pitkäaikaistyöttömiä oltuaan yhtäjaksoisesti työttömänä 180 päivää (n.

6kk). Yli 25-vuotiailla vastaava aika on 500 päivää. (KtL § 3)

Kuntouttavaan työtoimintaan ohjaudutaan Kelan kautta. Kela ilmoittaa Työ- ja elin- keinotoimistolle niistä henkilöistä, jotka ovat saaneet yllämainitun ajan työmarkkinatu- kea ja jonka jälkeen on ryhdyttävä toimenpiteisiin aktivointisuunnitelman laatimiseksi.

Mikäli asiakkaalla on ollut säännöllinen toimeentuloturva tai asiakkaan työnhaku ei ole ollut voimassa aktivointisuunnitelman järjestämisen vastuu on kunnan sosiaalityöllä.

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta perustuu vahvasti aktivointisuunnitelman laatimiseen, joka tehdään kolmikannassa TE-virkailijan, kunnan (sosiaalityö) ja asiakkaan kanssa. (KtL § 5.) Kuntouttavan työtoiminnan järjestämistavasta ja lainmukaisuudesta vastaa kunnat (KtL § 13- 14).

Asiakkaalla on velvollisuus osallistua aktivointisuunnitelman laatimiseen ja aktivointi- suunnitelmaa laadittaessa eri virnaomaiset voivat salassapito säännösten estämättä saaada

(14)

tietoonsa työllistymiseen oleellisesti liittyviä asioita (KtL § 10, § 12). Mikäli asiakas toistuvasti ilman perusteltua syytä jättää tulematta sovitulle ajalle, voidaan hänelle mää- rätä karenssi tai alentaa hänen toimeentulotukietuuttaan (Laki työmarkkinatuesta (1542/1993) § 17; Laki toimeentulotuesta (1412/1997) § 10). Kuntouttavan työtoiminnan laissa todetaan, että mikäli Te- toimisto, kunta ja henkilö yhdessä toteavat, että työtön henkilö ei työ- ja toimintakykynsä puitteissa voi osallistua julkisiin työvoimapalveluihin tai työhön, aktivointisuunnitelmaan tulee sisältyä kuntouttava työtoiminta tai jotakin eri- tyislakien mukaisia sosiaali-, terveys- ja kuntoutuspalveluja, jotka parantavat henkilön työ- ja toimintakykyä(KtL § 8).

Kuntouttavassa työtoiminnassa henkilön tulee sovitun jakson aikana osallistua työtoimin- taan 1- 4 päivän aikana kalenteriviikossa ja sen tulee kestää vähintään neljä tuntia päi- vässä. (KtL § 13.) Suunnitelmassa tulee olla tieto myös toiminnan järjestämispaikasta ja työtehtävistä, sekä jakson toteutus ajankohta. Lisäksi siihen merkitään ajankohta, jolloin viimeistään arvioidaan kuntouttavan työtoiminnan vaikutuksia asiakkaan työllistymis- mahdollisuuksille ja päätetään jatkotoimista sekä aktivointisuunnitelman uudistamisesta.

(KtL § 9.) Olen kuvannut kuntouttavan työtoiminnan prosessin pääpiirteittäin seuraa- vassa KUVIOSSA 1.

(15)

KUVIO 1. Kuntouttavan työtoiminnan prosessi

Kuntouttavaa työtoimintaa järjestetään 3–24 kuukauden mittaiseksi jaksoksi kerrallaan.

Kuntouttavan työtoiminnan jaksoa ei ole tarkoituksenmukaista määritellä kolmea kuukautta lyhyemmäksi, koska toiminnan piiriin tulevat henkilöt tarvitsevat yleensä merkit- tävässä määrin ulkopuolista tukea työnhakuvalmiuksiensa parantamiseksi. Jos suunnitelmassa työtoiminnan jaksoksi määritellään yli kolme kuukautta, on tarkoituksenmukaista määritellä useampia arviointiajankohtia. (HE 184/2000, 31.)

Kuntouttavan työtoiminnan jakson päättyessä, on työvoimatoimiston, kunnan sekä hen- kilön kokoonnuttava arvioimaan työtoiminnan vaikutuksia henkilön työllistymismahdol- lisuuksille sekä päättämään jatkosta. Tarkoitus on pyrkiä siihen, että aktivointisuunnitel- maa uudistettaessa voitaisiin henkilölle tarjota työtä tai työhallinnon työllistymistä edis- täviä toimenpiteitä, jotka ovat ensisijaisia kuntouttavaan työtoimintaan nähden. Lailla ei ole tarkoitus asettaa mitään ylärajaa sille, kuinka usein kuntouttavan työtoiminnan sisäl- tävä aktivointisuunnitelma voidaan uudistaa. (HE 184/2000, 31.)

TYÖTÖN TYÖNHAKIJA

Te-hallinnolla aktivointisuunnitelman järjestämisvastuu

-alle 25vuotiaat, 300pv työttömyyttä

-yli 25vuotiaat, 500pv työttömyyttä

Aktivointisuunnitelma kolmikannassa: Te-hal- linto, kunta(sosiaalitoimi) ja asiakas.

KUNTOUTTAVA TYÖTOIMINTA Erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat

Etuutena työmarkkinatuki Etuutena toimeentulotuki

Sosiaalitoimella aktivointisuunnitelman järjestämisvastuu KELA ilmoittaa työttömyyden ajasta te-hallinnolle tai sosi-

aalitoimeen

(16)

3.3.1 Erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden oikeudet kuntouttavassa työtoiminnassa Kuntouttava työtoiminta on sosiaalipalvelu ja sosiaalihuollon palvelut ovat lähtökohtai- sesti vapaaehtoisia ja perustuvat sosiaalihuoltolain mukaiseen palvelutarpeenarviointiin (ShL § 36). Sosiaalihuoltoa toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon asiakkaan toivomukset ja mielipide ja asiakkaan itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava. Asiak- kaalla on oltava mahdollisuus tulla kuulluksi, vaikuttaa ja osallistua ja palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen. (ShL § 5, § 36; hallintolaki 434/2003 § 34, myöhemmin HL;

laki asiakkaan asemasta ja oikeudesta 812/2000 § 8, myöhemmin Asiakaslaki.)

Kuntouttavan työtoiminnan ympärillä oleva lainsäädäntö poikkeaa muista sosiaalipalve- luista tarkalla sääntelyllä ja velvoittavuudellaan ja asettaa samalla ristiriitaan asiakkaan oikeudet suhteessa sosiaalihuoltolain periaatteisiin. Kuntouttavasta työtoiminnasta kiel- täytyminen tai sen keskeyttäminen on sanktioitu, jota muut sosiaalipalvelut eivät ole. Ti- lanne, jolloin asiakkaalle voidaan määritellä palvelut ylhäältä päin, kuulematta asiakkaan tahtoa, perustuvat yleensä siihen, että asiakas ei itse kykene tekemään oman etunsa mukaisia ratkaisuja terveydentilansa vuoksi (Asiakaslaki § 9).

Asiakkaiden näkemykset siitä, mikä on oman edunmukaista voi olla ristiriidassa työnte- kijän näkemysten kanssa. Asiakastyössä tulee usein tilanteita, missä täytyy pohtia, voiko esimerkiksi vakavasti päihderiippuvainen henkilö määritellä omat tuen tarpeensa silloin, kun päihde ohjailee häntä itsetuhoiseen käyttäytymiseen ja etenkin silloin, jos hänellä ei ole motivaatiota hoitaa sairauttaan. Apuna voidaan käyttää tuettua päätöksen tekoa ker- tomalla erilaisista tuen vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista. Mikäli asiakas ei kuitenkaan ole suostuvainen palveluihin, asiakkaan itsemääräämisoikeutta tulee sosiaalihuollon pää- töksenteossa ja palveluiden järjestämisessä, usean edellä mainittujen lakien nojalla kun- nioittaa. Tuori ja Kotkas (2016) tuovat myös esille, että päihdetyössä on siirrytty asiakkaiden suostumusta kunnioittavaan vapaaehtoiseen hoitoon. He tuovat esille, että päihde- huoltolain esitöissä (HE 246/1984 vp 5-6) on korostettu, että koska sosiaalihuollossa on vapaehtoisuuden periaate, tulee sitä noudattaa myös päihdehuollossa. (Tuori ja Kotkas 2016, 468-469.)

Mikäli toimivaltaisuutta on tarve rajoittaa, siitä päätetään tuomioistuimessa perustuen lää- kärin lausuntoon (Laki holhoustoimesta 442/1999 § 18, myöhemmin HtL). Asiakkaan

(17)

toimivaltaisuutta ei voida viedä liiallisen päihteidenkäytön perusteella ja mikäli asiakas ei ole mielisairas (harhaisuus, psykoosi) hänellä perusoikeudellinenkin oikeus päättää omista asioistaan ja siitä millaista palvelua haluaa ottaa vastaan (Perustuslaki 731/1999 § 10). Varsinainen toimivaltaisuuden rajoittaminen on hyvin harvinaista avohuollossa olevien sosiaalityön ja aktivointipolitiikan piirissä olevien eritystä tukea tarvitsevien asiakkaiden keskuudessa.

Asiakasta ei voida määrätä akuutin päihdeongelman vuoksi hoitoon, sillä itsemääräämi- sen periaate korostaa vapaaehtoisuutta hakeutua terveydenhuollon tai sosiaalihuollon asi- akkaaksi. Oikeudellisesti itsemäärääminen pohjautuu myös perus- ja ihmisoikeuksiin.

(Tuori & Kotkas 2016, 508.) Mielenkiintoista on, että päihdeongelmaiset asiakkaat voidaan velvoittaa kuitenkin osallistumaan aktivointisuunnitelmaan ja mahdolliseen kuntouttavaan työtoimintaan, jolloin ei voida puhua oikea-aikaisesta ja tarpeenmukaisesta palvelusta.

Kolmikannassa toteutuvaan aktivointisuunnitelmaan osallistuminen on asiakasta velvoittava toimenpide ja mikäli asiakas ei suostu tähän osallistumaan sanktioidaan häntä niin, että työmarkkinatuki lakkautetaan tai perustoimeentulotukea vähennetään (KtL § 10). To- teutuuko kuntouttavaan työtoimintaan ohjautumisessa tällöin sosiaalipalveluiden vapaa- ehtoisuuden periaate ja onko toiminta eettisesti kestävää? Toteutuuko asiakkaan oikeudet silloin, jos kieltäytyminen aktivointisuunnitelmasta tai kuntouttavasta työtoiminnasta aiheuttaa taloudellisten etuuksien vähentämisen, vaikka sosiaalipalvelut tulisi olla vapaaehtoisia?

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta asettaa velvoittavuudellaan kyseenalaiseksi asiakkaan itsemääräämisoikeuden ilman toimivaltaisuuden rajoittamista. Ovatko kuntouttavan työtoiminnan lain piirissä olevat erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat aktivointisuunnitel- maa laadittaessa tasavertaisessa asemassa suhteessa valtaväestöön myöskään yksityisyy- den suojan näkökulmasta, mistä säädetään muun muassa perustuslaissa ja henkilötieto- laissa (523/1999). Te-virkailijalla ja sosiaalityöntekijällä on oikeus saada tietoa salassa- pitosäännösten estämättä tietoja asiakkaan elämäntilanteesta aktivointisuunnitelman laatimiseksi (KtL § 12). Käytännössä tämä tarkoittaa, että asiakkaan henkilökohtainen ter- veydentila ja elämänhallinnan haasteet tulevat väistämättä esille. Kuinka moni valtavä-

(18)

estöön kuuluva henkilö avaa tai haluaa antaa tietoa henkilökohtaisista terveyteen ja elä- mäntilanteeseen liittyvistä asioita työvoimaneuvojalle Te- toimistossa käydessään, joista yleensä puhutaan lääkärille tai sosiaalityöntekijälle?

Aktivointisuunnitelman tarkoituksena on tarjota asiakkaalle erityistä tukea viranomaisten yhteistyönä haastavaan elämäntilanteeseen ja työllistymisen edistämiseksi, mutta lain edellyttämä kolmikanta ei kuitenkaan aina käytännön tasolla aktivointisuunnitelmassa toteudu. Tämä näkyy toistuvasti käytännön työssä. Erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat ovat lähes poikkeuksetta Te-hallinnon niin sanottuja kolmoislinjan asiakkaita, mikä tarkoittaa tuetun työllistymisen palveluita.  Tämä tarkoittaa sitä, että asiakkailla tulisi olla mahdollisuus saada yksilöllistä tukea työelämän vaatimuksiin, pelisääntöjen hallintaan ja toimintaan työyhteisössä. Palvelun tulisi antaa mahdollisuus kuntouttavan työtoiminnan työko- keiluun palkkatukityöhön ja työhön valmentajan palveluihin. (Te-palvelut A 2019.) Resurssit tähän ei kuitenkaan käytännössä ole riittävät, mikä on pääteltävissä myös Ter- veyden- ja hyvinvoinninlaitoksen selvityksistä. Vuonna 2010 kuntouttavan työtoiminnan laajentuessa yli 25-vuotiaisiin, sen ei nähty horjuttavan kuntouttavan työtoiminnan tilannetta, vaikka asiakasmäärät ovat oletetusti kasvoivat tuolloin runsaasti. Myöskin henki- löstöresurssien lisääminen kuntouttavaan työtoimintaan koettiin tuolloin kunnissa vain osittain tarpeelliseksi, mutta ei priorisoiduksi (Karjalaisen & karjalaisen (2011, 5).

Vuonna 2016 julkaistussa Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen (THL) osaraportin tulok- sista selviää, että kuntouttavaan työtoimintaan osallistui vuonna 2013 arviolta 24 200 henkilöä ja vuonna 2016 kyseinen määrä oli 41 700 henkilöä. Kuntouttavan työtoiminnan asiakasmäärä oli siis tuon kolmen vuoden aikana kasvanut noin 73 prosenttia ja suurin osa heistä on yli 25-vuotiaita. (THL 2016.)

Käytännön työn kautta olen havainnut, että edellä mainitsemani kolmoislinjalle kuulumi- nen on osittain leimaava ja henkilö on tuolloin tietyssä ”lokerossa” joka määrittää kuinka paljon nähdään tarpeelliseksi käyttää resursseja heidän palveluiden suunnitteluun. Niuk- kojen resurssien puitteissa erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat on helppo sysätä kokonaan sosiaalityön harteille. Kolmikannan toteutumattomuus tulee esille tuonnempana myös empiirisen aineiston tuloksissa. Asiakkailta edellytetään näin ollen aktiivisuutta, jota tarvittaessa sanktioidaan, mutta vastaavasti lain edellyttämät asiakkaiden oikeudet eivät toteudu.

(19)

Kuntouttavan työtoiminnan lain esitöissä (HE 184/2000) korostetaan että, kuntouttavan työtoiminnan on tarkoituksena olla viimesijainen työvoimapoliittinen toimenpide ja että mikäli henkilön toimintakyky on sellainen, että kuntouttava työtoiminta ei vielä ole mahdollista, tulee hänelle tarjota muita sosiaali- tai terveyspalveluita, joiden tarkoituksena on parantaa henkilön toimintakykyä siten, että kuntouttava työtoiminta olisi myöhemmin mahdollista ja oikea-aikaisempaa ja siirtyminen työhallinnon ensisijaisten toimenpiteiden piiriin olisi realistisempaa. (HE 184/2000, 4, 17.) Yllä oleva lain esitöistä on päätelävissä, että mikäli asiakas ei ole kykenevä kuntouttavaan työtoimintaan niin oletettavaa olisi, että muun muassa sosiaalisen kuntoutus ja sen sisällä olevat eri osa-alueet olisivat tuolloin vaihtoehtona asiakkaan tukemisessa.

Erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden ongelmien selvittäminen ja sopivan toimintatavan löytäminen ovat hyvin pitkäkestoinen prosessi ja vaativat laaja-alaista osaamista. Työs- säni olen kohdannut henkilöitä, joilla on niin kova paniikkioireilu, että hakeutuminen sosiaalisiin tilanteisiin on äärettömän haastavaa ja arkea saattavat sävyttää erilaiset neuroot- tiset pakko-oireet. Muutos arkeen voi aiheuttaa suunnatonta ahdistusta ja toimintakyvyn lamaantumista. Pakko-oireistoon voi kuulua myös haluttomuus hakea sairaslomaa, vaikka se olisi terveydentilan kannalta oikea-aikaista. Akuuteissa mielenterveysongel- missa ja etenkin päihdeongelmissa ollaan samanlaisen haasteen ääressä. Vaikka esimerkiksi alkoholismi on ICD-tautiluokituksen mukainen diagnosoitu sairaus samoin kuin masennuskin, niin päihdeongelma ei ole peruste sairaslomalle.

Ylläminituissa tilanteissa kuntouttava työtoiminta ei ole oikea-aikainen, mutta valitetta- van usein ainut palvelu mitä voidaan tarjota. Aikaisemmin tuli esille, että esimerkiksi sosiaalinen kuntoutus on vielä varsin uusi ja jäsentymätön sosiaalipalvelu ja toisaalta sen järjestämiseen ei kunnilla aina ole resursseja ja samanlaista velvoitetta kuin kuntouttavan työtoiminnan järjestämisessä. Asiakkaan ohjaaminen aktivointisuunnitelmassa kuntouttavaan työtoimintaan on myös kunnalle edullisempaa.

Kunnat joutuvat maksamaan yli 300 päivää työmarkkinatuella olleiden henkilöiden työ- markkinatuesta 50 % ja yli 1000 päivää työmarkkinatuella olleiden tuesta 70 %, mikäli he eivät ole minkään aktivointitoimenpiteen piirissä (Laki työttömyysturvalain muutta- misesta 1370/2014 § 3 a). Käytännön tasolla yllä olevat luvut tarkoittavat sitä, että yhden henkilön työmarkkinatuki kuukaudessa on noin 670 euroa kuukaudessa ja mikäli kunta

(20)

joutuu maksamaan työmarkkinatuki osuudesta 70% on kunnan osuus tässä tapauksessa n. 470e kuukaudessa, mikä tarkoittaa yhden asiakkaan kohdalla reilua 5500 euroa vuo- dessa.

Empiirisessä aineistosta tuli esille, että tutkimuskohteeni olleen kunnan kuntouttavassa työtoiminnassa oli ollut 2017 vuonna 175 kuntoutujaa joista 33,8% oli keskeyttänyt kuntouttavan työtoiminnan eli noin 59 henkilöä. Mikäli nämä henkilöt eivät asettuisi työ- markkinoille tai opiskeluihin ja heidän työttömyytensä pitkittyy yli 1000 päivään, ovat kunnalle koituvat kustannukset tuolloin huomattavat.

Huomioiden kuntin sanktiot, intressit palvelun järjestämiseen eivät aina lähde asiakkaan tarpeista ja lähtökohdista käsin, mikä on ristiriidassa asiakkaan todellisten tarpeiden ja kuntoutumisen näkökulmasta. Käytännön työssä hyvin monet kohtaamani asiakkaat ovat äärimmäisen tietoisia tästä ja ovat useita kertoja tuoneet sen tapaamisilla esille. Eräs asiakas kuvasi olevansa vain pelinappula, joiden avulla kuntien sanktiolistoja siivotaan. Hal- lintolaissa (§ 6) säädetään hyvänhallinnon oikeusperiaatteista, jossa todetaan, että viran- omaisen toiminta tulee olla puolueetonta ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Onko näin, jos toimintakyvyltään rajoittuneet ja haluttomat henkilöt ohjataan etuuksien menettämisen pelossa kuntouttavaan työtoimintaan kuntien intresseistä käsin, mutta palvelu ei kuitenkaan vastaa asiakkaan tarpeisiin tai sitoutumattomuus palveluun heikentää ennestään asiakaan taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa?

Työssäni olen havainnut, että samat asiakkaat pyörivät usein vuosia kehää samojen pal- velujen ympärillä. Asiakkaat ajautuvat kuntouttavaan työtoimintaan, vaikka toimintakyky ei välttämättä ole riittävä. Asiakas keskeyttää usein itse kuntouttavan työtoiminnan tai tulee uloskirjatuksi palvelusta, johon ei pysty sitoutumaan. Kunnilla ei ole resursseja tai intressiä tehdä jalkautuvaa työtä ja tarjota sosiaalista kuntoutusta. Asiakas tipahtaa palveluiden piiristä ja syrjäytyminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat syventyvät enti- sestään. Oheisessa KUVIOSSA 2 olen kuvannut kehää, missä asiakas voi olla jopa vuosia.

(21)

KUVIO 2. Erityistä tukea tarvitsevan asiakkaan polku tämänhetkisessä aktivointipolitiikassa.

Huomioiden nykyisen työelämän vaatimukset, on hyvin epärealistista ajatella, että kuntouttava työtoiminta olisi riittävä tuki erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden työelämään palaamiseksi. Kouluttamaton, pitkään mielenterveysongelmista kärsinyt henkilö, jolla saattaa olla vuosia kestänyttä alkoholinkäyttöä, unettomuutta, paniikkioireista ja mahdol- lisista oppimisen haasteita, ei integroidu työmarkkinoille olemalla mahdollisesti vain ker- ran viikossa ja neljä tuntia päivässä kuntouttavassa työtoiminnassa. Hän ei myöskään kuntoudu tällä tavalla, koska viikoittaisen neljän tunnin vuoksi elämänrytmiä ei juurikaan ole tarve muuttaa.

Raija Kerätär toteaa (2016) että hänen tutkimuksensa saadun tiedon valossa suurin osa passiivisen työmarkkinatuen kustannuksista olisi säästettävissä, jos pitkäaikaistyöttömien hoito, kuntoutus ja muu sosiaaliturva järjestettäisiin yksilölliseen ja monialaiseen tarve- selvitykseen perustuen. Suurin sairausryhmä, joka ovat jääneet tunnistamatta tai hoita- matta, ovat muun muassa mielenterveyden häiriöt. Hän toteaa, että monen henkilön työt- tömyys oli kestänyt useita, jopa useita kymmeniä vuosia ja tule kestämään edelleenkin, jos kohdennettuja palveluita ei löydetä. (Kerätär 2016 81- 82.)

Ertyistä tukea tarvitsevat

asiakkaat

aktivointiehto

kuntouttava työtoiminta epäonnistuminen

taloudellinen ja sosisaalinen syrjäytyminen

(22)

Kirsi Juhila (2006, 252) tuo esille, että työntekijän on vaikea olla asiakaslähtöinen, jos läsnä on instituutioiden asiakkaalle asettamat kriteerit. Pahimmillaan instituutiot hakevat tietynlaisia asiakkaita omista stereotypioista käsin ja asiakkaiden omat tarpeet hautautu- vat näiden tulkintojen alle. Palveluita tulisi kehittää vastaamaan sisällöltään enemmän erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden tarpeita, heidän lähtökohdistaan käsin.

Palveluiden ulkopuolella ja kuntouttavassa työtoiminnassa on joka tapauksessa moninainen joukko erilaisia ihmisiä erilaisine tarpeineen ja haasteineen. Kertaalleen luotu sosi- aaliturvajärjestelmä ei pysty kattamaan kehityksen myötä tulleita uusia haasteita. Työ ja perhesuhteet ovat katkonaisia, syrjäytymisen ja köyhyyden muuttuvat profiilit ja väestön vanheneminen tarkoittavat erilasia vaatimuksia esimerkiksi syrjäytyneiden palautta- miseksi yhteiskuntaan ja työttömien aktivoimiseksi. (Julkunen 2008, 14- 16.)

Tuleva mahdollinen sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus (Sote- uudistus) pyrkii ratkaisemaan hoitoon pääsyn kynnyksiä ja takamaan tasavertaiset ja oikea-aikaiset palvelut kaikille, mutta samalla erikoissairaanhoidon tehokkuus ja tuottavuus tavoitteena korostuu entisestään. Palveluita ja vastuuta jaetaan entistä enemmän eri tahoille kokonaisvaltainen työ pirstaloituvat moninaiseen palvelujärjestelmään. On arkipäivää, että esimerkiksi asiakkaan kohdannut sosiaalityöntekijä ei tee enää päätöksiä siitä, mikä palvelu asiakkaalle olisi sopivin vaan asiaa hoitaa joku toinen taho, joka ei välttämättä ole kohdannut tai kuullut asiakasta henkilökohtaisesti.

Sote tuo tullessaan entistäkin moninaisemman viidakon erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden kahlattavaksi ymmärtämättä millaisten haasteiden kanssa nämä ihmiset elävät.

Se ei myöskään poista niitä lainsäädännön ”sudenkuoppia” jonka kanssa arkityössä pai- nitaan. Nämä asiakkaat tarvitsevat aitoa kohtaamista, entistä enemmän omia tarpeitaan ja voimavarojaan vastaavia matalamman kynnyksen palveluja ja tulokselliseen asiakastyön mahdollistamiseksi tarvitaan uusia keinoja asiakkaiden tavoittamiseksi. (Mäki-Kulmala 2013.)

Seuraavaksi esittelen sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä ja sen tarkoitusta ihmisen kun- toutumisessa yleisellä tasolla. Sosiaalinen kuntoutus ei ole vielä vakiintunutta toimintaa ja sitä toteutetaan eri kunnissa eri tavoin, jonka vuoksi tarkkaa kuvausta siitä mitä sosi-

(23)

aalinen kuntoutus tulisi olla, ei voi tehdä. Tässä tutkimuksessa tarkoitan sosiaalisella kuntoutuksella palvelua ennen kuntouttavaa työtoimintaa, niin sanottuna elämänhallinnan valmennuksena, mikä antaa valmiudet mahdolliselle kuntouttavalle työtoiminnalle. Sosi- aalinen kuntoutus on näkemykseni mukaan edellytys onnistuneelle kuntouttavalle työtoi- minnalle ja mahdolliselle työllistymiselle.

2.3.2 Sosiaalinen kuntoutus osaksi aktivointia

Sosiaalinen kuntoutus sisällytettiin vuonna 2015 voimaan tulleeseen uudistettuun sosiaalihuoltolakiin omana sosiaalipalveluna. Sosiaalihuoltolain 17 §:ssä määritellään sosiaaliselle kuntoutukselle seuraavat tehtävät: Sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittäminen, kuntoutusneuvonta ja -ohjaus sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yh- teensovittaminen, valmennus arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallin- taan, ryhmätoiminta ja tuki sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin sekä muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.

Sosiaaliseen kuntoutukseen ohjaudutaan eri tahoilta ja se perustuu aina asiakkaan toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen kokonaisvaltaiseen selvittämiseen. Työskentely on luonteeltaan voimavaralähtöistä. Sosiaalisella kuntoutuksella pyritään tukemaan henkilön elä- mänhallintaa, että arjessa pärjääminen helpottuisi. Sosiaalinen kuntoutus sisältää yhteis- työtä lääkinnällisen, ammatillisen sekä kasvatuksellisen kuntoutuksen kanssa.

Arvioidessa asiakkaan tarvetta sosiaaliseen kuntoutukseen on olennaista selvittää myös hänen tarpeensa ja mahdollisuutensa saada kuntoutusta hyvinvointivaltion ja sosiaalitur- vajärjestelmän muista palveluista, kuten esimerkiksi terveyspalvelujärjestelmästä, työ- ja elinkeinohallinnosta tai opetushallinnosta. (HE 164/2014, 111). Sosiaaliselle kuntoutukselle ei voida asettaa selkeitä raameja ja sen erilasia käsitteitä voi olla ulkoapäin tarkas- teltuna haastava ymmärtää, sillä se on osa käytännön päivittäistä työtä. (Rautio 2016, 7.)

Tuusa & Ala-Kauhaluomala (2014) toteavat, että sosiaalisen kuntoutuksen mahdollisuu- det kunnissa ovat vähäiset ja sosiaalisen kuntoutuksen palveluja on toteutettu pääasiassa hankerahoituksella, mikä on koettu selkeäksi aukoksi palvelujärjestelmässämme. Tämän

(24)

lisäksi on näkemyseroja muun muassa siitä, mihin palveluprosessin vaiheeseen sosiaalinen kuntoutus sijoittuu. Se, kuuluuko sosiaalinen kuntoutus ennaltaehkäisevään toimintaan vai onko se kuntoutuksellista, korjaavaa työtä, jakaa mielipiteitä. (THL 2017.) Sosiaalityön kohtaamisten kautta voin todeta, että yli 30-vuotiaat erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat tarvitsevat ensisijaisesti sosiaalista kuntoutusta tai vaihtoehtoisesti kuntouttavaa työtoimintaa tulisi kehittää sen suuntaisesti. Hyvin monella kuntouttavan työtoi- minnan yli 30-vuotiaalla asiakkaalla on pitkään jatkuneita elämänhallinnan haasteita liittyen esimerkiksi omasta hyvinvoinnista huolehtimisessa, päivärytmin ja taloudellisten asioiden hoitamisessa. Järjestelmästä katsottuna nämä henkilöt ovat työkykyisiä ikänsä ja fyysisen toimintakykynsä puolesta, mutta todellisuudessa eivät sitä ole.

Sosiaalisella kuntoutuksella on näkemykseni mukaan tärkeä merkitys, hyvin monen muun sosiaalihuoltolain 14 §:n sosiaalipalvelun onnistumisessa. Muun muassa mielenterveys-, päihde-, asumispalvelu-, perhetyö ja kuntouttava työtoiminta työelämä tavoit- teineen ovat merkityksettömiä, mikäli henkilöllä ei ole käsitystä elämänhallinnasta ja asioiden hoitamisesta. Pahimmillaan lapsesta asti kaoottisessa ympäristössä elänyt mielen- terveyskuntoutuja on usein kykenemätön ratkaisemaan mielensä solmukohtia ja opettele- maan elämänhallintaa ilman yksilöllistä ja omista tarpeistaan nousevaa tukea. Kuntoutta- van työtoiminnan tavoittelema työllistyminen ei tuolloin ole realistista.

Sosiaalinen kuntoutus voi olla mielestäni sekä ennaltaehkäisevää, että kuntouttavaa työtä.

Se voi kuntouttaa ihmistä kohti parempaa osallisuutta ja omanarvontunnetta, mutta toisaalta se antaa mahdollisuuden säilyttää asiat ennallaan ja ennaltaehkäisee esimerkiksi entistä vaikeampaa elämänhallinnan menettämistä tai syrjäytymistä. Aikuisten asiakkaiden kanssa tehtävää sosiaalista kuntoutusta voisi verrata nuorten kanssa tehtävään kasva- tustyöhön. Sosiaalinen kuntoutus on samalla tavalla ohjausta, neuvomista, mahdollista- mista, rajoittamista, perustelemista, välittämistä, rinnalla kulkemista ja tukemista.

Edellä toin esille, että kunnat käyttävät suuria summia rahaa sanktioiden maksamiseen henkilöistä, jotka eivät sitoudu tai joita ei tavoiteta nykyisillä aktivoinnin keinoilla. Sa- notaan, että motivaatio ei synny ulkoapäin niin voidaanko myöskään ketään aktivoida toisten eli tässä tapauksessa valtion tarpeista käsin? Tavoitettaisiinko nämä ihmiset paremmin, jos he itse voisivat määritellä omat aktivointitoimenpiteensä? Mikäli sosiaalinen

(25)

kuntoutus integroitaisiin vahvasti osaksi kuntouttava työtoimintaa, se resursoitaisiin riit- tävän hyvin ja lisättäisiin kotiin annettavaan työtä, niin säästäsikö se kuntia sanktioilta ja lisäisikö se asiakkaiden hyvinvointia ja aktivoitumista? Tai voisiko olla niin, että sosiaalinen kuntoutus ja sitoutuminen sosiaalityön asiakkuuteen täyttäisi aktiiviehdon? On ris- tiriitaista, että opiskelu ja viisi päivää toteutunut kuntouttava työtoiminta kolmen kuukauden aikana täyttää aktiiviehdon, mutta säännölliset tapaamiset sosiaalityöntekijän kanssa eivät aktivointiehtoa täytä.

(26)

3 ERITYISTÄ TUKEA TARVISEVAT ASIAKKAAT KUNTOUTTAVASSA TYÖ- TOIMINNASSA

3.1 Erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat sosiaalityössä

Sosiaalihuoltolaki (§ 3) määrittää erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat seuraavasti: ”Eri- tyistä tukea tarvitsevalla henkilöllä ja asiakkaalla henkilöä, jolla on erityisiä vaikeuksia hakea ja saada tarvitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluja kognitiivisen tai psyykkisen vamman tai sairauden, päihteiden ongelmakäytön, usean yhtäaikaisen tuen tarpeen tai muun vastaavan syyn vuoksi ”.

Sosiaalihuoltolaissa on määritelty myös omat sosiaaliset palvelunsa etenkin mielenterveys- ja päihdeasiakkaille (ShL § 24, 25). Myös oppimisvaikeudet ovat yleisiä, mutta vielä huonosti tunnistettu ilmiö eri palveluiden piirissä. Laaja-alaisista oppimisvaikeuk- sista kärsiviä ihmisiä on Suomessa kymmeniätuhansia ja siihen liittyy akateemisen suo- riutumisen ongelmat, työelämään sijoittumisen vaikeudet sekä syrjäytymisriskit. (Verneri 2014.)

Tämän lisäksi on tärkeää huomioida, että arvion mukaan jopa puolet lievästi kehitysvam- maisista ei ole erityishuollon piirissä ja heillä ei ole diagnosoitua kehitysvammaa (Ruop- pila ym. 2003 ref. Chydenius 2014, 51). Tämä tarkoittaa sitä, että on useita päihteiden- käyttäjiä, jotka ovat kognitiiviselta suoritustasoltaan lievästi kehitysvammaisen tasolla, vaikka heillä ei ole diagnoosia. Kehitysvammaisilla henkilöillä on myös enemmän mie- lenterveysongelmia kuin valtaväestöllä, mikä edelleen lisää riskiä päihteidenkäytölle ja monimutkaistaa sen hoitoa. (Borthwick-Duffy 1994 ref. Degenhard 2000, 138.) Laaja- alaisista oppimishäiriöistä kärsivien henkilöiden päihteidenkäytöstä ei myöskään ole ti- lastoja, vaikka kyseisellä ryhmällä on suuri riski päihteidenkäyttöön. (Chydenius 2014, 51.)

(27)

3.1.1 Mielenterveysongelmat erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden haasteena

Maailman terveysjärjestön WHO:n määritelmän (2013) mukaan mielenterveys on hyvin- voinnin tila, jossa ihminen pystyy näkemään omat kykynsä ja selviytymään elämään kuu- luvissa haasteissa sekä työskentelemään ja ottamaan osaa yhteisönsä toimintaan (Suomen mielenterveysseura A 2018).

Mielenterveys rakentuu monista eri tekijöistä, joita ovat esimerkiksi ihmissuhteet, kasvu- ympäristö, sosiaalinen verkosto, fyysinen terveys, yhteiskunnalliset tekijät ja arvot. Mie- lenterveyttä kuormittavia tekijöitä ovat esimerkiksi syrjäytyminen, köyhyys ja erilaiset elämän kriisit. Tilapäinen ja henkinen pahoinvointi on vaikeassa elämäntilanteessa normaalia, mutta mikäli kuormitus syntyy liian suureksi seurauksena voi olla mielenterveyden häiriö. Mielenterveydenhäiriöitä on useita erilaisia ja niitä voi olla muun muassa masennus, erilaiset riippuvuudet, ahdistuneisuushäiriöt ja fobiat. Yhteistä mielenterveyden- häiriöille on, että ne vaikeuttavat tavalla tai toisella henkilön elämänhallintaa ja päivittäi- sitä toiminnoista selviytymistä. (Suomen mielenterveysseura B 2018).

Professori ja psykiatrian erikoislääkäri Matti O Huttunen on listannut yleisimmät ahdis- tuneisuushäiriöt, joita ovat paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, pakko-oireinen häiriö, kohde ja tilannekohtainenpelko, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö (Huttunen 2004). Yleisempiä ahdistuneisuuden muotoja, jotka tulevat vastaan sosiaalityössä ovat paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko ja jossain määrin pakko-oireinen häiriö. Myös kaksisuuntainen mielialahäiriö on varsin yleinen asiakkailla, joilla on elämänhallinnan ongelmia. Kyseiset ongelmat vaikuttavat hyvin merkittävästi asiakkaan toimintakykyyn.

Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriön yksi muoto, johon kuuluu toistuvia ja yllättäen alkavia paniikkikohtauksia. Paniikkikohtaus muistuttaa tilannetta missä ihminen säikäh- tää ja kokee tulleensa uhatuksi. Paniikkikohtauksessa pulssi ja hengitys tihenee yllättäen ja olo voi olla epätodellinen, vaikka oikeata uhkaa ei olisikaan. Toistuvat paniikkikoh- taukset saavat henkilön välttämään julkisia paikkoja kohtauksen pelon vuoksi. (Mielen- terveystalo 2019)

(28)

Sosiaalisten tilanteiden pelko on nimensä mukaisesti pelkotila mikä liittyy sosiaalisiin tilanteisiin missä on läsnä vieraita ihmisiä. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä henkilö jännittää, että joutuu tällaisissa tilanteissa tarkkailun kohteeksi ja tulee jollakin lailla nöy- ryytetyksi. Henkilö pelkää, että toiset pitävät häntä jollakin tavalla outona tai tyhmänä.

Henkilö välttää julkisia paikkoja koska pelkää, että kaikki jännitysoireet nähdään hänestä.

Pelkoa aiheuttava tilanne aiheuttaakin usein voimakasta ahdistuneisuutta ja voi aiheuttaa paniikkikohtauksen. (Mielenterveysseura 2019.)

Pakko-oireinen häiriö on pakonomainen tarve tehdä jotakin toimintoa tai niin, että tietyt ajatukset pyörivät päässä pakonomaisesti. Muun muassa tartunnan saamisen pelko, li- kaantumisen pelko, peseminen, tarkistaminen pakonomainen epäily ja symmetrian tarve ovat yleisimpiä pakkoajatuksia. Henkilö pelkää esimerkiksi koko ajan saavansa tarttuvan taudin tai likaantuvansa. Symmetrian tarpeesta kärsivä ihminen näkee välttämättömäksi, että tavarat ovat tietyssä paikassa tai jokin asia tapahtuu tietyssä järjestyksessä. Toimin- toihin voi liittyä pakonomaisia, pitkiäkin rituaaleja ja vaikka henkilö itse tiedostaa, että on tarkistanut kahvinkeittimen ja se on kiinni niin siitä huolimatta mieli pakottaa tarkis- tamaan sen uudelleen ja uudelleen, jopa kymmeniä kertoja. Mikäli henkilö ei toteuta näitä mielen sanelemia rituaaleja, henkilö uskoo, että tapahtuu jotain pahaa ja se aiheuttaa ahdistusta. Oireisto rajoittaa näin liikkumista ja hakeutumista kodin ulkopuolella. (Huttunen 2004 144- 145.)

Masennus eli depressio on mielenterveyshäiriö, jossa on sekä psyykkisiä että fyysisiä oireita. Ihminen on usein voimaton ja hänellä on joko unettomuutta tai vastaavasti unen tarve on lisääntynyt. Asiakkaan toimintakyky voi hidastua ja ajatukset voivat olla hyvin pessimistisiä liittyen kuolemaan tai syyllisyyden ja arvottomuuden tunteeseen. Paino voi nousta tai laskea. Masentunut henkilö ei ole kiinnostunut tai ei iloitse asioista ja keskitty- minen on haasteellista. Jos masennus kroonistuu se voi heikentää huomattavasti henkilön kykyä selviytyä päivittäisistä tehtävistään. Masennusta ilmenee riippumatta iästä, suku- puolesta tai sosiaalisesta taustasta. Masennusoireisiin liittyy usein erilaisia ahdistuksen tunteita ja alkoholin lisääntynyttä käyttöä. (Mielenterveydenkeskusliitto 2019.)

(29)

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivällä henkilöllä on vaihtelevin välein esiintyvää maanisuutta ja depressiota. Mania vaiheessa henkilö on ylivireä, keskittymiskyvytön ja usein tunnetiloiltaan hyvin epävakaa. Henkilöllä voi mania jakson aikana esiintyi epärea- listista kaikkivoipaisuutta, tuhlailua ja kritiikitöntä riskinottamista. Maniaan voi liittyä myös erilaisia harhoja, vainoharhaisuutta, runsasta alkoholinkäyttöä ja impulsiivisuutta ja jopa psykoottisuutta. Sairauden masennusvaihe on hyvin samanlainen kuin tavalliset masennustilat. Ne voivat kuitenkin olla hieman lyhyempiä ja niihin voi liittyä psykootti- sia oireita, psykomotorista hitautta, väsymystä ja lihomista. Maaninen ja masennustila eivät aina välttämättä ole selkeitä ja tuolloin voidaan puhua sekamuotoisesta sairausjak- sosta, jolloin esiintyy samanaikaisesti masennus ja maniaoireita. Sekamuotoinen jakso on mielelle hyvin kaoottinen ja itsemurha riski lisääntyy jopa 30-50%. (Huttunen 2004, 104- 105.)

3.1.2 Päihdeongelmat erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden haasteena

Päihteisiin voidaan luokitella alkoholi, erilaiset huumeet ja päihdyttävät lääkkeet. Suo- messa käytettyjä päihteitä ovat muun muassa kannabistuotteet (marihuana ja hasis), he- roiini ja muut yleisimmin käytetyt päihteet ovat alkoholin lisäksi erilaiset opiaatit, koka- iini, amfetamiini, metamfetamiini ja muut psykostimulantit, sekä hallusinogeenit kuten esimerkiksi Lsd, sekä erilaiset hengitettävät tai impattavat inhalantit (mm. puhdistusai- neet, spraymaalit). Päihteet vaikuttavat keskuskeskushermostoon eritavoin ja päihteitä käytetään erilaisiin tarkoituksiin.

Päihteiden käytöllä yleensä haetaan päihtymistilaa, mikä voi olla riippuen aineesta joko piristävä(amfetamiini) tai rauhoittava (opiaatit). Suomen käytetyin päihde on alkoholi ja suurkuluttajien määrä on vuosien saatossa kasvanut ja sen myötä myös alkoholihaitat ovat lisääntyneet. (Saarelainen, Annala 2007, 34.) Sekakäyttö on myös yleistynyt vii- meisten vuosien aikana runsaasti. Tällöin esimerkiksi alkoholin rinnalla käytetään päih- dyttäviä lääkkeitä tai käytetään useita erilaisia päihteitä samanaikaisesti. Sekakäytön myötä henkilö tulee riippuvaiseksi useasta eri aineesta ja riippuvuudesta selviytyminen vaikeutuu. (Seppälä 2015, 229–232.)

(30)

Päihteidenkäyttö voidaan jakaa viiteen eri käyttötapaan, jotka ovat kokeilu-, satunais- ja tapakäyttö, suurkulutus sekä päihderiippuvuus. Kokeiluun liittyy lähinnä liian suurien käyttömäärien mukanaan tuomat riskit joutua esimerkiksi onnettomuuteen tai kokemat- tomasta käytöstä aiheutuvaan yliannostukseen. (Saarelainen & Annala 2007, 34.) Koh- tuukäyttäjä käyttää päihteitä silloin tällöin, käyttömäärät ovat vähäiset eikä käyttäjä yleensä tavoittele päihtymystilaa. Tapakäyttö on yleensä toistuvaa päihteiden käyttöä, jolloin käyttömäärät ovat vähäisiä. Tapakäyttöä on esimerkiksi saunaoluen ottaminen tai ruuan yhteydessä nautittu viini, mikä on Euroopassa hyvin yleistä. Riskinä tapakäytössä on, että riippuvuudelle altis henkilö voi ajautua tapakäytön kautta ongelmalliseen päih- teiden käyttöön. (Saarelainen & Annala 2007, 34–35.)

Runsaalla päihteiden käytöllä(suurkulutus) tarkoitetaan sitä, että henkilö esimerkiksi juo alkoholia usein ja kerta käyttömäärät ovat suuria. Toleranssi eli sietokyky on tuolloin käytetylle päihteelle kasvanut ja se on suurena riskitekijänä riippuvuuden muodostumi- selle. Henkilö kykenee kuitenkin vielä suurkuluttajana kontrolloimaan juomistaan ja hoi- tamaan muut elämän osa-alueet moitteettomasti. (Saarelainen & Annala 2007, 34–35.) Päihderiippuvuudella tarkoitetaan tilaa, missä siitä kärsivällä henkilöllä on pakonomainen tarve käyttää päihteitä toistuvasti ja säännöllisesti, riippumatta käytön aiheuttamista sosiaalisista tai terveydellisistä haitoista (Terveyskirjasto 2018). Päihderiippuvuus on diagnosoitu lääketieteellisesti ja siihen liittyy päihdehakuisen käyttäytymisen voimistu- minen ja käytön hallintakyvyn heikkeneminen. Päihderiippuvuuden syvennyttyä käytetty päihde hallitsee ja ohjailee ihmisen elämää. (Lappalainen- Lehto, Romu & Taskinen 2008, 18.) Riippuvuus voidaan jakaa kolmeen luokkaan, joita ovat fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen riippuvuus.

Fyysinen riippuvuus syntyy, kun tiettyä päihdettä käytetään jatkuvasti, elimistö tottuu siihen ja tarvitsee sitä toimiakseen. Eri päihteet saavat aikaan eriasteista fyysistä riippuvuutta. Fyysisesti päihderiippuvainen henkilö ei pysty tuntemaan oloaan normaaliksi ilman päihdettä, mutta varsinaista mielihyvän tunnetta ei enää tule. Päihdyttävän aineen väheneminen elimistössä aiheuttaa vieroitusoireita kuten pahoinvointia, vapinaa ja vilun- väreitä. (Lappalainen-Lehto ym. 2008, 18–20.) Psyykkisessä riippuvuudessa henkilö haluaa saavuttaa päihteen aiheuttaman psyykkisen hyvänolon tunteen ja näin ollen se ei

(31)

kohdistu itse aineeseen vaan enemmänkin sen tuomaan tunteeseen. Psyykkisessä riippuvuudessa henkilö uskoo, ettei tule toimeen ilman päihdettä ja kokee ilman sitä, masentu- neisuutta- ja aloitekyvyttömyyttä. (Kemppinen 1997, 65.)

Sosiaalinen riippuvuus voi olla vaikeampi kuin psyykkinen tai fyysinen riippuvuus. So- siaalinen riippuvuus syntyy tarpeesta kuulua johonkin. Päihteidenkäytön katsotaan aluksi tuovan ratkaisun yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuden tunteeseen. Päihteidenkäytöllä haetaan hyväksyntää, mutta toisaalta siinä on myös kulttuurisidonnaisia muotoja. Päihteiden käytön lisääntyessä ja riippuvuuden vahvistuessa entiset ja sosiaaliset suhteet häviävät ja henkilö hakeutuu usein piireihin missä käyttö on sallittua ja normaalia. Päihdemaailman oma kulttuuri toimii käyttäjiä yhdistävänä tekijänä, mutta on luonteeltaan hyvin itsekes- keinen. (Irti huumeista Ry, 2017.) Toisaalta sosiaalisia ongelmia tuo myös se, että alkoholin liikakäyttö heikentää aloitteellisuutta, jolloin vuorovaikutustaidot vähenevät ja päihderiippuvainen ajautuu ristiriitatilanteisiin, jonka myötä yksinäisyys lisääntyy (Gorski & Kelley 1998; Tracy ym. 1995 ref. Chydenius 2014, 5).

Päihteet antavat mahdollisuuden irtautua hetkeksi arjesta ja rentoutua, mutta ne voivat olla myös keino päästä pois ahdistavista tunteista, joita useissa mielenterveydenhäiriöissä on runsaasti. Päihteet antavat tässä tilanteessa hetkellisesti merkityksen elämään, mutta toisaalta, niiden jatkuva käyttö vain lisää ahdistusta. Päihteidenongelmakäyttöön liittyy usein jokin psykiatrinen häiriö. (Huttunen 2004, 163- 164.)

3.1.3 Oppimisvaikeudet erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden haasteena

Oppimisvaikeudet voivat olla perinnöllisiä tai kehityksellisiä, mutta ne voivat johtua myös muista syistä, esimerkiksi neurologisesta sairaudesta kuten aivo tai Cp- vammasta.

Oppimisen vaikeuksia voi tuoda myös mielenterveyteen liittyvät haasteet ja ongelmat.

(Oppimisvaikeus 2018.) Ihmisillä voi olla hyvin erilaisia oppimisvaikeuksia, liittyen esimerkiksi lukemiseen, kirjoittamiseen, keskittymiseen tai motoriikkaan. Haasteita voi olla matemaattisissa aineissa, kielissä tai avaruudellisessa hahmottamisessa. Oppimisvaikeu- det eivät ole yksiselitteisiä ja usein ne ovat eri oppimisalueiden yhdistelmiä ja hyvin yk- silöllisiä haasteita. Oppimisvaikeudet voivat olla lieviä tai vaikeampia. (Erilaisten oppi- joiden liitto 2018.)