T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 8 / 2 0 1 1 63
Hyvinvointi vähentää
rasismia
Aki AlankoVesa Puuronen: Rasistinen Suomi.
Gaudeamus 2011.
Rasismi eli eri syistä eri väestöryh- miin kohdistuva syrjintä on vali- tettavan yleismaailmallinen asia, joka on käytännössä yhtä vanha kuin ihmiskunta. Näkyvintä rasis- mia on esiintynyt siellä, missä on ollut erityisen paljon valtaväestös- tä poikkeavia etnisiä ryhmiä, mutta rasismi on saattanut olla myös pie- nen hallitsevan vähemmistön val- lankäyttöä, kuten aikoinaan rotu- erottelu Etelä-Afrikan tasavallas- sa. Ihonvärin lisäksi monet muut- kin tekijät, kuten uskonto, saattavat antaa aihetta rasismille.
Suomessa ei ole ollut – eikä ole vieläkään – kovin runsaasti erilai- sia etnisiä ryhmiä. Silti rasismia on myös suomalaisessa kulttuurissa ja sillä on oma historiansa. Suomessa rasismia onkin tutkittu yllättävän paljon; aihetta käsittelevää kirjal- lisuutta on julkaistu yksistään vii- meisen kymmenen vuoden aika- na pitkälti yli toistasataa nimiket- tä. Tästä joukosta voidaan maini- ta muun muassa sellaiset teokset kuin Karmela Liebkindin toimit- tama Monikulttuurinen Suomi: et- niset suhteet tutkimuksen valossa (2000), Kaija Heikkisen ja Raisa Simolan toimittama Monenkirjava rasismi (2003) sekä Suvi Keskisen, Anna Rastaan ja Salla Tuorin koko- ama En ole rasisti, mutta…: maa- hanmuutosta, monikulttuurisuu- desta ja kritiikistä (2009).
Runsaan kirjallisuustarjonnan vuoksi kaivataan kokoavaa esitys- tä, kenties myös ajankohtaista pu-
heenvuoroa rasismista 2010-luvun alun Suomessa. Itä-Suomen yli- opistossa sosiologina työskentele- vän tohtori Vesa Puurosen teos on- kin tässä suhteessa kuin tilaustyö, joka osuu tällä hetkellä vallitsevan rasismi-keskustelun ytimeen, ku- ten Maila-Katriina Tuominen to- tesi 31.5.2011 Aamulehdessä.
Ei mieltä ylentävää luettavaa Puuronen lähtee liikkeelle rasis- min tutkimuksen historiasta ja ra- sismin tämän hetkisten muotojen esittelystä. Niin sanottu vanha ro- tupohjainen eli biologinen rasismi on korvautunut uudella eli kulttuu- rirasismilla, jossa syrjinnän perus- teeksi riittävät eri kieli, kansallisuus ja muut valtaväestöstä erottavat te- kijät. Sitten Puuronen suuntaa nä- kökulman Suomeen tuoden esiin venäläisiin ja saamelaisiin kohdis- tunutta rasismia. On erittäin perus- teltavaa ottaa käsittelyyn juuri nä- mä kansallisryhmät, mutta kirjan otsikon ollessa ”Rasistinen Suomi”, olisin kaivannut vähän selvemmin esiin kirjoitettuja perusteluja siitä, miksi muita rasistista kohtelua saa- neita kansallisia vähemmistöjä ei ole käsitelty omana lukunaan, vaik- ka näihin viitataan myöhemmissä rasismin, poliisin ja oikeuslaitok- sen sekä käytännön politiikan yh- teyksiä käsittelevissä luvuissa. Täs- sä yhteydessä perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho saa erityishuomiota blogikirjoituksil- laan. Kirja päättyy ei-rasistista, mo- nikulttuurista yhteiskuntaa tarkas- televaan lukuun, jossa pohditaan, mitä tällainen tarvitsisi toteutuak- seen ja onnistuakseen.
Henkilölle, joka ei ole pitä- nyt Suomea rasismin kärkimaana, Puurosen tutkimus ei ole miellyt- tävää luettavaa. Tekstissä tuodaan
seikkaperäisesti esiin, miten venä- läissyntyiset lapset saavat kuulla
”ryssittelyä”, ja jotkut venäläisäidit suorastaan välttävät äidinkielen- sä puhumista lasten kanssa julki- silla paikoilla välttääkseen negatii- visia katseita. Venäläiset kohtaavat syrjintää työelämässä ja tutkimus- ten mukaan peräti kolme neljäs- osaa venäläislähtöisistä keskias- teen opiskelijoista haluaisi eristäy- tyä suomalaisesta yhteiskunnasta.
Vähintään yhtä huolestuttavaa on lukea, että yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa on yhä sallitumpaa il- maista ”avointa venäläisvihaa”, eikä akateemisissa piireissä aina tunnis- teta ryssä-sanan käyttöön liittyvää loukkaavuuden vaaraa.
Saamelaisten tilanteesta ei anne- ta paljon valoisampaa kuvaa. Puu- ronen katsoo, että saamelaisilla on omiin aluemaihinsa vanha luovut- tamaton oikeus, jota valtio ei ole vieläkään myöntänyt heille takai- sin. Kielellisen ja sosiaalisen ase- man parantamiseen tähdänneistä laeista huolimatta saamelais väestön kulttuurinen kansanmurha jatkuu, sillä saamelaiset saavat yhä rajoite- tusti koulutusta ja palveluja omalla äidinkielellään. Lapissa valtaväestö suhtautuu alueen maakuntalehteä myöten saamelaisiin vähättelevästi ja halveksivasti, ja saamelaiset saavat tehdä tosissaan työtä heille lainsää- dännöllisesti kuuluvien oikeuksien saavuttamiseksi. Tässä tulee samal- la esiin niin sanottu rakenteellinen rasismi, joka syntyy viranomaistoi- minnasta eikä sitä aina edes tunnis- teta rasismiksi. Yhtenä valopilkku- na tilanteessa on toki se, että uu- si varttuva sukupolvi ei alistu enää helposti vähättelyyn, vaan on valmis taistelemaan oikeuksiensa puolesta.
Runsaat haastattelusitaatit do- kumentoivat rasistista kohtelua, jo-
64 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 8 / 2 0 1 1
ta venäläiset ja saamelaiset ovat saa- neet osakseen. En kiistä näiden ko- kemusten todenperäisyyttä, mutta mielestäni tässä piilee vahva yksi- puolistamisen vaara. Kuten Antti Blå field toteaa omassa arvostelus- saan (Helsingin Sanomat 4.4.2011), suomalaisten suhtau tuminen venä- läisiin ei voi olla kaikissa tapauksis- sa niin kielteistä kuin kirjassa anne- taan ymmärtää. Venäläisten ja saa- melaisten saaman rasistisen koh- telun historiallisia perusteita on toki dokumentoitu onnistunees- ti. Erityisesti ”ryssävihan” taustalta on helppo löytää entinen alamais- suhde Venäjään, maan kanssa käy- dyt sodat ja alueelliset pakkoluovu- tukset, jotka ovat kylväneet joissain tapauksissa katkeruuden siemeniä näihin päiviin asti.
Rasismin ulottuvuus
Rasistinen rikollisuus on rasismin nimissä harjoitettua rikollisuut- ta, joka kohdistuu vainottuun vä- hemmistöön. Tästä rikollisuudes- ta puhutaan nykyään myös vihari- kollisuutena. Puuronen tuo hyvin ansiokkaasti esiin sen, että polii- sin tulisi panostaa rasististen ri- kosten ratkaisemiseen. Tämä lisäi- si vähemmistöjen turvallisuuden- tunnetta ja luottamusta suomalai- siin viranomaisiin. Aina näin ei valitettavasti tapahdu, eivätkä tuo- mioistuimet kykene juridiseen ob- jektiivisuuteen kaikissa päätöksis- sään. Kun läheskään kaikki rikol- lisuus ei tule ilmi, herää kysymys, eikö maahanmuuttajia ole riittä- västi valistettu heille kuuluvista oi- keuksista vai pelkäävätkö he mah- dollisia kostoja, jotka aiheutuisivat rikosilmoituksista. On surullista ja hämmentävää lukea, että meikäläi- set rasistiset ryhmät ovat osanneet tehtailla tekaistuja syytöksiäkin ul-
komaalaisia vastaan.
Suomalaisen politiikan tasol- la rasismi ilmenee tällä hetkellä muun muassa äärioikeistolaisina pikkupuolueina, jotka ovat ohjel- majulistuksessaan avoimen ulko- maalaisvastaisia. Puuronen siirtää näkökulman välillä ulkomaalais- vastaiseen poliittiseen diskurssiin eurooppalaisessa mittakaavassa, mikä on mielestäni tässä yhteydes- sä hieman tarpeetonta. Eduskunta- tasolta hän on löytänyt joka tapauk- sessa onnistuneesti kaksi keskus- telua, joista toinen on rajoittavan turvapolitiikan diskurssi ja toinen humanistisen maahanmuuttopo- litiikan diskurssi. Ensin maini- tussa turvapaikanhakijat nähdään uhkana ja rasitteena. Humanisti- sen maahanmuuttopolitiikan dis- kurssissa heitä tarkastellaan puo- lestaan pakolaisuuteen joutuneina ihmisinä, jotka sopeutuvat ja pysty- vät työntekoon vastaanottomaassa, jos heille vain annetaan mahdolli- suus. Tässä näkökulmassa maa- hanmuuttajat nähdään siis poten- tiaalisena rikkautena.
Tämänhetkistä maahanmuut- tokeskustelua ei voi ohittaa ilman perussuomalaista kansanedustajaa Jussi Halla-ahoa, joka on noussut bloginsa myötä melkoiseksi aukto- riteetiksi nykyisessä maahanmuut- tokeskustelussa. Puuronen tarkas- telee kriittisesti Halla-ahon kir- joituksia ja on nähnyt ihailtavaa vaivaa löytääkseen teksteistä risti- riitaisuuksia, jotka ovat kumotta- vissa selvillä tutkimuksellisesti ha- vaituilla faktoilla. Tässä yhteydes- sä olisin myös toivonut Puuroselta, että hän olisi käyttänyt vieläkin nä- kyvämmin tiedettä omien teesien- sä tueksi. Pidän hyvänä asiana, et- tä Puuronen ei pelkästään arvoste- le Halla-ahoa, vaan antaa tälle myös
tunnustusta esittäessään, että Hal- la-aho on oikeassa kritisoidessaan suomalaista maahanmuuttopoli- tiikkaa ja tuodessaan esiin tällä het- kellä vaikuttavia asenteita. Halla- aho kiistää olevansa rasisti, mutta negatiivinen ja rodullistava kirjoit- taminen maahanmuuttajista liittää hänet lopultakin kulttuurisen rasis- min harjoittajiin.
Kuten Ruotsissa keväällä tapah- tuneet mellakat osoittavat, moni- kulttuurisuuden edistäminen etnis- tä erilaisuutta ylläpitämällä ei joh- dakaan aina yhteiskuntarauhaan, vaan hierarkkisointi ja eriarvoista- minen saattavat jatkua. Jyrkkä as- similointi eli sulauttaminen valta- väestöön ei ole tämän suotavampaa.
Ehkä jonkinlainen kultainen keski- tie löytyisi siitä, että asetetaan tavoit- teeksi ns. universaalit ihmisoikeu- det, joita vähemmistöön kuulu vien ihmistenkin olisi kunnioitettava et- nisten erityispiirteidensä säilyttä- misestä huolimatta. Vaikka kunnia- murhat, naisten epätasa-arvoinen asema ja heidän sukuelintensä sil- pominen kuuluisivat oleellisesti jo- honkin vähemmistökulttuuriin, nii- tä ei voi sallia universaalien ihmisoi- keuksien nimissä.
Teoksen lopussa Puu ronen pää- tyy samaan johto päätöksen kuin Janne Kivivuori Rikollisuuden syyt -teoksessaan (2008). Paras kei- no hänen mielestään ei-rasisti- sen monikulttuurisen yhteiskun- nan luomisessa olisi kääntää kurssi nykyisestä epätasa-arvoa lisääväs- tä yhteiskuntapolitiikasta takaisin tuloeroja vähentävään vero- ja so- siaalipolitiikkaan. Kun palattaisiin hyvinvointivaltioajatukseen, hy- vinvointia jaettaisiin tasaisemmin myös huono-osaisille. Näin he ei- vät rekrytoituisi yhtä helposti rasis- tisiin ryhmittymiin ja ilmaisisi kat-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 8 / 2 0 1 1 65 keruuttaan rotuvastaisilla aggressi-
oilla. Voisivatko ratkaisun avaimet löytyä myös suvaitsevuutta lisää- västä kansalaiskasvatuksesta, jos sen eteen vain nähtäisiin yhteis- kuntapoliittisesti vaivaa?
Kokoava ajankohtaispuheenvuoro Puuronen ei ole otteiltaan ”hyssyt- telijä” eikä silittele myötäkarvaan suomensuomalaisia. Hän tuo esiin asioita, joista valtaväestöön kuu- luvilla ei ole kokemuksia. Rasismi saattaa olla usein meissä itsessäm- mekin niin sisällä, että sen läsnä- oloa ja vaikutusta ei yksinkertai- sesti tiedosta. Pidän erityisen ansi- okkaana Puurosen näkemystä, että maahanmuuttajat ja muut vähem- mistöryhmät eivät voi uhata yhte- näistä suomalaista kansallista kult- tuuria, koska mitään sellaista ei ole olemassakaan! Suomalaisessa kult- tuurissa vallitsee selviä paikkakoh- taisia eroja, jotka ovat kenen tahan- sa tunnistettavissa.
Teos on hyvin kirjoitettu, käsit- telyltään selkeä ja johdonmukai- nen antaen äänen myös kansalli- siin vähemmistöihin kuuluville ih- misille. Kirja ei välttämättä avaa uu- sia näkökulmia aiheeseen, mutta se tuo hyvää ja havahduttavaa ajatelta- vaa. Kun pääotsikko on niinkin laaja kuin ”Rasistinen Suomi”, tarkastelu- näkökulman olisi voinut ulottaa vä- hän perusteellisemmin muihinkin kansallisiin vähemmistöihin kuin suomenvenäläisiin ja saamelaisiin.
Kokoavana ajankohtaispuheenvuo- rona kirja täyttää kuitenkin onnis- tuneesti tehtävänsä.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja vapaa toimittaja ja kriitikko.
Trooppisen sosialismin selviytymistarina
Aleksi Siltala
Pauliina Raento: Kuuba, maa, kansa, yhteiskunta. Gaudeamus 2011.
Helsingin yliopiston kulttuuri- maantieteen professori Pauliina Raennon Kuuba-kiinnostus käyn- nistyi samalla tavoin kuin monen muunkin suomalaisen nuoren: hän lähti kansainvälisen prikaatin mat- kaan. Ennen sosialismin romah- dusta Kuubaan lähdettiin harvem- min rantalomalle tai reppumatkai- lemaan.
Prikaatimatkansa jälkeen Raen- to on vieraillut useita kertoja Kuu- bassa ja vetänyt saarella kenttäkurs- seja ja asiantuntijaryhmiä. Kuuba, maa, kansa, yhteiskunta on synty- nyt osin yhteistyössä opiskelijoi- den kanssa. Kirja on tutkimukseen perustuva yleisesitys, jossa kuuba- laista yhteiskuntaa valotetaan mo- nipuolisesti. Raento on jakanut kir- jansa seitsemään päälukuun ja kuu- teen tietolaatikkoon.
Kuuba on aina herättänyt suu- ria tunteita. Kuuban vallanku mous on ollut täynnä dramatiikkaa, jo- hon kenen tahansa lehdenlukijan on mahdollista eläytyä. Vallanku- mouksen nostattaman ja ylläpitä- män historiatietoisuuden ansios- ta kuubalaista yhteiskuntaa tun- netaan yleisesti paljon paremmin kuin vaikkapa Dominikaanisen ta- savallan, Haitin tai Puerto Ricon järjestelmiä.
Talouselämän osalta keskity- tään kahteen ydinalueeseen, soke- riteollisuuteen, joka edustaa väisty- vää pääelinkeinoa – vähän samaan tapaan kuin paperiteollisuus Suo-
messa – ja maan ylivoimaisesti tär- keimpään nykyiseen tulonlähtee- seen, matkailuteollisuuteen.
Perusteellisesti turismiteollisuudesta Sokeriteollisuuden nousu on Kuu- bassa tiiviissä yhteydessä maan his- toriaan. Voisi melkein sanoa, että Kuuban historia on nimenomaan sokerin tuotantotonnien ja -kiinti- öiden historiaa. Amerikan ensim- mäiset rautatiet vedettiin sinne, missä tuotanto ja raaka-aine koh- tasivat. Havannan edustavimmat kaupunginosat rakennettiin soke- rirahalla. Kamppailu maan ja tuo- tannon omistuksesta sekä kansan- talouden hallinnasta olivat sytyk- keenä saarta ravistelleissa lukui- sissa sodissa ja vallankumouksissa.
Turismiteollisuutta Raento ku- vaa perusteellisesti. Kuuban nou- su sosialistisen blokin vaatimatto- mien matkailutarpeiden tyydyttä- jästä 2000-luvun massaturismin kohteeksi tulee täsmällisesti selvi- tettyä, vaikka saaren kohde-esitte- lyt muistuttavatkin välillä turisti- oppaan tyyliä.
Vuonna 1957 Kuubassa kävi 200 000 turistia, nykyisin kävijöitä on kaksi miljoonaa. Vaikka turis- min lisääntymisestä on ollut etun- sa, ja esimerkiksi infrastruktuurin parantaminen on todennäköisesti hyödyttänyt monia kuubalaisia, on turismin lisäämä hyvinvointi käsi- tykseni mukaan silti kovin epäta- saisesti jakautunut. Matkailijat har- voin rikastuttavat tavallista kuuba- laista, vaan etupäässä kasvattavat turismiteollisuutta ja armeijan va- rallisuutta.
Koulutus – vallankumouksen lippu Koulutus on yksi Kuuban vallan- kumouksen tunnetuimpia tavara- merkkejä. Hyvästä syystä. Unescon
