70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
erääseen antologiaan, väitettiin sen plagioivan Joycen novellia ”Vasti- neet”. Yhteydet olivat osittain tulos- ta Haanpään englannin opinnoista ja Joycen lukemisesta. Tämäkin tie- tysti osoittaa, miten harhautunut- ta puhe luonnonnerosta Haanpään kohdalla on ollut. Toisaalta syyt- teet plagioinnista ovat aiheettomia sikäli, että Haanpää oli jo varhain käyttänyt turhautuneen henkilön aihetta (kapteeni Lelu Kentässä ja kasarmissa).
Kirjansa lopussa Sinnemäki muistuttaa akateemikko Oiva Ke- tosen teoksesta Kohtalon vaihtoeh- dot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansa- laisrohkeus (1989). Ketosen teos onkin jäänyt liian vähälle huomi- olle. Omasta puolestani kiinnit- täisin huomiota esimerkiksi Ke- tosen näkemykseen Kiven suosi- jan Fredrik Cygnaeuksen roolista:
Kiven arvostuksesta ja suosimises- taan huolimatta Cygnaeus jätti jul- kaisematta luonnostelemansa vas- tineen Ahlqvistille ja ”asetti […] it- sensä vaikeasti käsitettävällä tavalla asiain ulkopuolelle”.
Sinnemäen ”rapsodinen essee- esitystapa”, jossa yhtenä lähtökoh- tana ovat myös hänen omat koke- muksensa varusmiespalvelukses- ta, on tuottanut sujuvasti ja kiin- nostavasti kirjoitetun teoksen.
Esitystavan tiettynä haittapuole- na on kuitenkin rönsyilevyys se- kä joidenkin asioiden ja näkemys- ten toistelu. Monin paikoin ironi- nen tyyli on paikallaan, esimerkik- si siteerattaessa alkoholin käytöstä huolestunutta sotarovasti Malinia:
”Vuonna 1928 sotarovasti huo- kaa runollisesti, kuin veisaisi virt- tä: ’Spriivirta vuolaana juoksee yli maamme’.”Toisinaan kuitenkin ivallinen ja eri suuntiin letkautuk-
sia jakeleva tyyli, yhdistettynä mo- raaliseen suuttumukseen Haan- pään kohtelun johdosta, suoras- taan heikentää argumentoinnin voimaa – Sinnemäen käsittelemät asiat ja hänen antamansa asiatie- dot kun jo itsessään puhuvat omal- la painollaan. Sitä paitsi ilmeinen hyperbola on toteamus siitä, miten
”1920-luvun armeijan augiaantal- lin puhdistamiseen tarvittiin […]
kaksi jokea, nimittäin Haanpää ja Haahti” – osoittaahan Sinnemäki itsekin, mitä muita tekijöitä tilan- teessa oli. Tiettyä huumoria osoit- taa Sinnemäen ehdotus Haanpään rehabilitoinniksi ”korkealta viralli- selta taholta”: Puolustusvoimat voi- si jakaa Kentän ja kasarmin aliup- seerioppilaille, joiden pitäisi läpäis- tä sitä koskeva kuulustelu.
Kirjoittaja on on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.
Matkalla kohti
käyttäytymisen biologiaa
Petter PortinAntti Latvala ja Karri Silventoinen (toim.): Käyttäytymisgenetiikka – geeneistä yhteiskuntaan.
Gaudeamus 2014.
Käsiteltävänä oleva teos on kysees- sä olevan tieteenalan ensimmäinen kattava esitys suomeksi. Kirjoittajia on kaikkiaan 25, ja he ovat enim- mäkseen pääkaupunkiseudun eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista, mutta myös Jyväskylän ja Itä-Suo- men yliopistoista. Mukana on myös ulkomailla työskenteleviä suoma- laisia tutkijoita.
Käyttäytymisgenetiikka pyrkii ymmärtämään ihmisten erilaisuu- den syitä. Se tutkii, kuinka paljon geenit ohjaavat kehitystämme sekä tulevaisuuttamme ja kuinka pal- jon kasvu- ja elinympäristömme vaikuttaa meihin. Ihmistä koske- vana ala on nuori ja vaikea. Erityi- sesti mittaaminen on käyttäytymis- genetiikassa hankala ongelma. Ala pitää myös sisällään monia oletta- muksia, joiden oikeellisuudesta on kiistelty ja voisi kiistellä pitkäänkin.
Teos on yleisesti ottaen hyvä ja ansiokas sekä herättää paljon aja- tuksia ja kysymyksiä. Keskitynkin tässä arviossani kirjan aihepiirin yleiseen kriittiseen tarkasteluun sen mukaan kuin kirja antaa siihen aihetta ja koskettelen itse kirjan si- sältöä vain vähän. Tämän vuoksi haluan heti sanoa, että alan tutki- joiden ja harrastajien on ehdotto- masti syytä lukea tämä kirja, sitä voi suositella paitsi kaikille käyttäyty- mistieteilijöille myös ihmisgenee- tikoille.
Ihmisen käyttäytymisgenetiik- kaa on tutkittu pääasiassa kvanti- tatiivisen genetiikan menetelmin.
Niiden perusteet on kirjan kah- dessa ensimmäisessä luvussa seli- tetty pääasiassa hyvin. Nämä me- netelmät nojaavat sukulaisyksilöi- den välillä vallitseviin regressioihin tai korrelaatioihin ja ovat siis po- pulaatioita koskevia. Niiden avul- la voidaan päästä perille tai aina- kin arvioida, kuinka suuri osa yk- silöiden välisistä eroista tutkittava- na olevassa ominaisuudessa johtuu yhtäältä geenien eroista ja toisaalta ympäristöstä. Tämä onkin kirjassa kauttaaltaan oikein käsitetty, mikä on kiitettävää, sillä tässä suhtees- sa esiintyy paljon väärinkäsityk- siä jopa eräiden tutkijoiden paris- sa. Tällöin populaatiotason tulok-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 71 set ja käsitteet on virheellisesti so-
vellettu yksilötasolle.
Geenien erojen aiheuttamaa osuutta yksilöiden välisestä muun- telusta kutsutaan heritabiliteetik- si, joka on teoksessa suomennet- tu (hieman epäonnistuneesti) pe- riytyvyysasteeksi. Heritabiliteetin käsite on siis yksilötasolla sisäl- lyksetön. Se on populaatiokohtai- nen käsite, eikä myöskään mittaa sitä, miten paljon ominaisuuden keskiarvo tai poikkeamat keskiar- vosta muuttuisivat, jos ympäristö- olosuhteet muuttuisivat. Nimen- omaan käyttäytymispiirteitä ajatel- len piirteen heritabiliteetti ei kerro mitään siitä, miten piirteen esiinty- minen muuttuisi, jos vaikkapa kou- lutuspolitiikkaa muutettaisiin. Tä- män vuoksi – kuten kirjassa aivan oikein selitetään – genetiikalla ei voi perustella arvovalintoja.
Heritabiliteetin laskeminen edellyttää sitä, että tutkittavaa omi- naisuutta voidaan mitata tasaväli- sellä tai logaritmisella asteikolla, jonka lisäksi sen tulisi olla normaa- listi jakautunut tai jakautuma tulisi voida muuntaa normaalisti jakau- tuneeksi. Tasavälisyys tai logarit- misuus ei aina toteudu käyttäyty- mispiirteitä tutkittaessa. Tämä on erityisen selvää yhteiskunnallis- ten ominaisuuksien, kuten esimer- kiksi asenteiden, kohdalla. Kuiten- kin juuri näistäkin ominaisuuksis- ta esitetään kirjassa tarkkoja heri- tabiliteetin arvoja.
Kvantitatiivisen genetiikan me- netelmät sisältävät myös ajatuk- sen, että suhde geenien ja tutkitta- van ominaisuuden välillä on line- aarinen tai se on linearisoitavissa.
Lineaarisuutta käsitellään kirjassa sivulla 55, mutta epäselväksi jää, miten se toteutuu osassa IV käsi- teltyjen yhteiskunnallisten ominai-
suuksien kohdalla. Itse asiassa on- kin varmaa, että suhde geenien ja yhteiskunnallisten ominaisuuksien välillä on epäsuora ja muodostuu monimutkaisesta verkostosta. Nä- mä verkostot ovat tuntemattomia ja saattavat sellaisiksi jäädäkin. Yh- teiskunnallisten ominaisuuksien kohdalla mittaamisen ongelma on suuri. Rohkenenkin hieman epäil- lä, soveltuvatko kvantitatiivisen ge- netiikan menetelmät lainkaan nii- den tutkimiseen. Kuitenkin on niin, että sekä geenit että ympäris- tötekijät ovat molemmat aina osal- lisina kaikkien ominaisuuksien ke- hityksessä.
Yksilöiden ympäristö jaetaan kvantitatiivisessa genetiikassa yh- teiseen eli jaettuun ympäristöön ja erottavaan ympäristöön. Edellinen on sama kaikille tutkittavan ryhmän jäsenille, kun taas jälkimmäinen on yksilökohtainen. Ihmisen käyttäy- tymisgenetiikassa, kuten myös täs- sä teoksessa, katsotaan usein samas- sa perheessä kasvaneiden lasten ja- kavan saman yhteisen ympäristön.
Tämä olettamus on liian yksinker- tainen, sillä esimerkiksi lasten syn- tymäjärjestyksellä tiedetään olevan eroja aiheuttava vaikutus.
Molekyyligenetiikan kehitys, erityisesti ihmisen genomin mole- kyylibiologinen tutkimus, on tun- tuvasti muuttanut myös käyttäyty- misgenetiikan tutkimusta. Mole- kyyligenetiikkaa käsittelevä kirjan luku on erityisen ansiokas. Siinä on muun hyvän lisäksi hyviä suo- menkielisiä termejä. Niin sanottu- jen assosiaatiotutkimusten avulla jotkin ominaisuudet voidaan yh- distää molekyyligenetiikan kei- noin tiettyihin kromosomialuei- siin ja vieläpä geeneihinkin. Näin päästään lähemmäksi geenien ja ominaisuuksien välistä yhteyttä.
Tässäkin on kuitenkin muistetta- va, kuten kirjassa aivan oikein teh- dään, että käyttäytymispiirteiden ja niitä säätelevien geenien suhde on aina epäsuora ja verkostomai- nen. Lisäksi näiden piirteiden ke- hitystä ohjaavat tavattoman monet eri geenit.
Epigenetiikka on verraten uu- si genetiikan tutkimuksen haara.
Sillä tarkoitetaan geenien toimin- nan säätelyä, nimenomaan niiden toiminnan enemmän tai vähem- män pysyvää sulkeutumista tai ak- tivoitumista. Joissakin tapauksis- sa nämä epigeneettiset muutokset saattavat periytyä sukupolvelta toi- selle monienkin sukupolvien ajan.
Tämä on otettava huomioon myös kvantitatiivista genetiikkaa sovel- lettaessa.
Epigenetiikka onkin otettu kir- jassa muuten hyvin huomioon ja sen tutkimisen vaikeus todetaan, mutta näyttää siltä, ettei sen mer- kitystä kvantitatiivisen genetii- kan kannalta ole täysin tiedostettu.
Mainitaan kyllä, että [kaksostutki- muksissa] epigeneettinen muunte- lu tulee osaksi geneettisiä tekijöi- tä tai ympäristötekijöitä riippuen siitä, mitkä tekijät säätelevät gee- nien toimintaa. Oma käsitykseni on, että viimekädessä geenien toi- minnan säätely tulee aina ympä- ristöstä vaikkakin usein erityisten säätelygeenien välityksellä. Sen si- jan jää epäselväksi, onko sukupol- vien yli ulottuva epigeneettinen pe- riytyminen luettava muuntelun ge- neettiseen vai ympäristön aiheutta- maan komponenttiin.
Aiheellisesti kirjassa tehdään selväksi evoluutiopsykologian ja käyttäytymisgenetiikan välinen ero. Edellinen tutkii lajimme his- toriaa, jälkimmäinen ihmisyksilöi- den käyttäytymisen kehitystä, siis
72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
sen historiaa.
Geenien ja ympäristön ohella yksilön kehitykseen ja käyttäytymi- seen vaikuttaa kolmaskin tekijä, jo- ta kirjassa on käsitelty vain vähän.
Tämä tekijä on yksilö itse. Yksilön ja hänen geeniensä sekä yksilön ja hänen ympäristönsä välillä vallit- see eräänlainen kyberneettinen ta- kaisinkytkentäsuhde. Eläinkokeista tiedetään esimerkiksi, että oppimis- tapahtuma sinänsä aktivoi niiden geenien toimintaa, jotka oppimista ohjaavat. Toisaalta ihmisyksilö voi muokata käyttäytymiseensä vaikut- tavaa ympäristöä vaikkapa ostamal- la kirjallisuutta tai hankkimalla in- ternet-yhteyden. Tähän jälkimmäi- seen takaisinkytkentäsuhteeseen teoksessa kyllä viitataan, mutta sen sijaan ensin mainittu on jäänyt vail- le huomiota.
Kirjan paras luku on kausali- teettia koskeva luku, jossa tehdään selväksi, että sekä geenit että ym- päristö ovat molemmat välttämät- tömiä yksilönkehitykselle; kum- pikaan ei yksin saa aikaan yhtään mitään. Sen vuoksi kumpaakaan niistä ei voida asettaa toista tärke- ämpään asemaan. Siksi tuntuukin hieman oudolta, kun kirjan mo- nissa muissa luvuissa geeneille ta- vallaan annetaan ensisijainen rooli, esimerkiksi puhumalla niistä käyt- täytymispiirteiden biologisena pe- rustana – yhtä hyvinhän ympäris- tön ekologiset olosuhteet voisivat olla sitä. Samoin useassa kohdas- sa esiintyvä puhe täydestä geneet- tisestä potentiaalista korostaa gee- nien merkitystä. Genotyyppi mää- rää yksilön reaktionormin eli suh- tautumissäännön, jonka puitteissa yksilö reagoi ympäristöönsä. Gee- nit ovat siis mahdollisuus, ja re- aktionormin käsite ei sisällä aja- tusta mistään ylärajasta, mihin il-
maisu ”täysi potentiaali” näyttää viittaavan.
Kirjassa on pieniä perusgene- tiikkaa koskevia virheitä, kuten puhe genomin aminohappoeroista (s. 320) sekä lausahdus, jonka mu- kaan geenit koodaavat aminohap- potuotteiden rakenteita (s. 297).
Myös Charles Darwinin Lajien synty -teoksen ilmestymisvuosi on väärin (1862 p.o. 1859; s. 317 ja s.
372). Minua harmittaa myös selvä, nykyään niin tavallinen, kielteinen suhtautuminen psykoanalyysiin (s.
325).
Kirjoittaja on Turun yliopiston perin- nöllisyystieteen emeritusprofessori.
Venäjän kulttuurihistoriaa naisten silmin
Riitta Pyykkö Arja Rosenholm, Suvi Salmenniemi ja Marja Sorvari (toim.): Naisia Venäjän
kulttuurihistoriassa. Gaudeamus 2014.
Viime vuonna ilmestyi ensimmäi- nen suomenkielinen venäläisten naisten kulttuurihistoria. Sen ovat toimittaneet professori Arja Ro- senholm Tampereen yliopistosta, apulaisprofessori Suvi Salmennie- mi Turun yliopistosta ja yliopiston- lehtori Marja Sorvari Itä-Suomen yliopistosta. Rosenholmin voi vii- meisten parinkymmenen vuoden aikana sanoa luoneen venäläisen kulttuurin tutkimukseen eräällä ta- valla oman ”koulukuntansa”, jonka edustajia monet kirjoittajista ovat.
Teos kertoo Venäjän kulttuu- rihistoriasta kolmentoista naisen kautta ja sen lähtökohtana on su-
kupuolen merkitys heidän elämän- sä valinnoissa. Kohteet ovat pääasi- assa taiteen, tieteen, uskonnon, ta- louselämän ja politiikan naispuo- lisia vaikuttajia eli naisia, joista on olemassa kirjallista aineistoa. Tämä on väistämättä johtanut siihen, että he ovat myös pääasiassa ylä- tai kes- kiluokkaisia kaupunkilaisia.
Järjestys on kronologinen, nais- ten tarinat kytketään historiallisiin tapahtumiin sekä kulloinkin val- linneisiin poliittisiin ja ideologisiin rakenteisiin. Näin syntyy ajallinen kaari 1700-luvulta nykypäivään.
Kirjan kaaren voi myös määritellä kulkevan hovista ja aateliston sa- longeista taiteen maailmaan, sieltä neuvostoyhteiskuntaan ja lopuksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkei- sen ajan monimuotoiseen arkeen.
Kirja alkaa Sanna Turoman lu- vulla Katariina Suuren ajasta. Itse Katariina II on luvussa taustalla, sil- lä varsinainen kohde on Jekaterina Daškova, joka toimi ajalleen poik- keuksellisesti tiedeinstituutioiden johdossa. Hän oli myös miespuo- lisiin aikalaisiinsa verrattuna epä- tavallisen sivistynyt, ja hänen nou- sunsa perustui hallitsijan suosion lisäksi hänen omaan aktiivisuu- teensa ja osaamiseensa.
1800-luvun alussa kulttuurielä- män painopiste siirtyi hovista aate- liston salonkeihin. Vaihe osuu yk- siin venäläisen kirjallisuuden kul- takauden kanssa, jolloin myös yh- teiskunnallista keskustelua alettiin käydä kirjallisen keskustelun kaut- ta. Yksityisen ja virallisen väli- maastossa olevista salongeista tuli keskustelun paikkoja, joille esiku- vat löytyivät Ranskasta. Ilmiö sijoi- tetaan luvussa onnistuneesti ajan ja kulttuuristen suuntausten kon- tekstiin. Luku kertoo Kirsti Eko- sen perehtyneisyydestä aiheeseen.
