Käsiasioista käsitettävästi näkymä

60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4

teena on ollut vahvistaa yliopisto- jen, tiedelaitosten ja ammattikor- keakoulujen itsenäistä asemaa. On toivottavaa, että ne uskaltavat tehdä rohkeita ratkaisuja ja panostaa ver- rattomasti nykyistä enemmän tie- teen huippujen tukemiseen. Huip- pututkimus ei ole demokraattista.

Lopuksi pieni ajankohtainen vertaus. Kesällä 2014 pelattujen jal- kapallon maailmanmestaruuskiso- jen jälkeen Englannissa käynnistyi vilkas keskustelu siitä, miksi maan menestys oli jälleen kerran odo- tettua heikompi. Yksi kokeneis- ta maajoukkueratsuista osallistui keskusteluun toteamalla, että ai- van liian harva englantilainen pe- laaja lähtee kansainvälisiin sarjoi- hin saamaan laajempaa kokemusta.

Ulkomaisia pelaajia sen sijaan rek- rytoidaan laajasti Englannin liigan huippujoukkueisiin. Maajoukkue- pelaaja totesi: ”pelkästään kansalli- sissa sarjoissa pelaamalla ei nous- ta kansainväliselle huipulle, vaikka sarjat olisivat kuinka kovatasoisia”.

Lausuma soveltuu mutatis mutan- dis varsin hyvin myös tieteeseen.

Kirjan takakannessa todetaan, että ”myös teoksen kirjoittajat ovat alojensa suomalaisia huippuja”. Tä- mä pitää hyvin paikkansa. Mukana ovat olleet suomalaisen tieteenhis- torian kokeneet ja osaavat kirjoit- tajat. Toimittajat toteavat kuitenkin saatesanoissaan, että moniin aihei- siin oli ollut vaikeaa löytää pätevää kirjoittajaa. Syyksi selitettiin ko- va kilpailu huippututkimuksessa.

Sen vuoksi etenkään nuorten tut- kijoiden aika ei toimittajien mu- kaan riitä yleistajuisten kirjoitus- ten laatimiseen. Se on valitettavaa.

Nobelisteille järjestetyt mediakes- kustelut osoittavat vuosi vuoden jälkeen, että tieteen huipuilla on yleensä häikäisevän laaja ja syväl-

linen ymmärrys tieteen perimmäi- sestä olemuksesta. Ilman tällais- ta laajaa perspektiiviä ja näkyä tie- teestä on vaikea nousta kansainvä- lisen tutkimuksen kärkeen.

Kirjoittaja on dosentti ja Kansallisar- kiston pääjohtaja.

Käsiasioista käsitettävästi

Teos 2013.

Viime syksynä ilmestyneen Käsi- kirjan tekemistä on kirjoittajien mukaan ohjannut motto ”kaikki kädestä”. Käsikirjan käsi tarkoittaa koko yläraajaa: kättä, käsivartta ja sen muuhun ruumiiseen liittävää vyöosaa. Tästä syystä kirjassa puhutaan paljon kädestä myös yläraajana. Käsikirja sisältää yh- teensä 11 lukua ”käsiasioista” muo- dostaen muhkean 767-sivuisen lu- kupaketin. Laajuudestaan huoli- matta kirja on hyvin toteutetun taiton, jäsentelyn ja hakemistojen ansiosta helposti käsiteltävä ja lu- ettava. Tällaista käsiasioihin pe- rehtynyttä teosta ei ole aiemmin il- mestynyt suomeksi, eikä ulkomail- takaan löydy käsiä yhtä laajasti tar- kastelevaa teosta. Kirja paikkaakin huomattavaa aukkoa.

Käsikirjan monipuolisuus selit- tyy kirjoittajien taustoilla: Panelius on neurologian professori, Santti anatomian professori ja Tuusvuori on filosofi. Kirjoittajien osuuksia ei ole kirjassa eritelty, vaan koko kirja on laadittu yhdessä. Luontevaa on tietysti ajatella Paneliuksen kirjoit- taneen eniten käden aivoyhteyksis-

tä ja Santin perehtyneen käden ra- kenteeseen. Tuusvuoren voisi ku- vitella filosofina vedelleen lanko- ja yhteen perehtymällä käsitteisiin ja esimerkiksi filosofian historiaan.

Yhtä kaikki, kirjan vahvuus on syn- tynyt kirjoittajien yhteistyöstä: Kä- sikirja on harvinaisen monipuoli- sesti ja runsaasti käsiasioita esiin tuova teos.

Aiheena käsi on valtavan laaja, minkä tekijätkin myöntävät. Näin laajan aiheen kanssa painivaksi kir- ja on hyvin jäsennelty. Aiheeseen johdattavan luvun jälkeen pereh- dytään käden rakenteeseen ja liik- keisiin. Huomiota kiinnitetään se- kä anatomian historiaan että kä- den rakenteiden seikkaperäiseen esittelyyn.

Jos jotakin puutetta tästä kir- jasta haluaa hakemalla hakea, on se käsien mikrobiston sivuut- taminen. Käsien mikrobit ovat nimittäin erityisesti käsihygienian ja hoitotyön parissa toimiville henkilöille olennainen käsiin liitty- vä asia, joten tätä aihetta olisi voi- nut tarkastella käsien ihosta kirjoi- tettaessa. Käsikirjassa käsien desin- fektioon viitataan vain muutamalla lauseella luvussa yhdeksän. Kirjan kirjoittajat tarkastelevat kyllä esi- merkiksi käsien ja ihon rakenteen kohdalla sormenjälkien yksilöllis- tä ihokuviointia. Myös käden mik- robisto on yksilöllinen; mikrobis- ton tunnistamisen avulla on kyetty identifioimaan henkilöitä tilanteis- sa, joissa sormenjälkiä ei ole ollut saatavilla.

Yksilön käsitys omasta kehosta ja kädestä perustuu moneen eri ais- tiin. Tällaisista havainnoista olem- me voineet lukea myös aivan viime- aikoina julkaistuista psykologisista tutkimuksista. Rakenteen pohdin- nan kohdalla kirjoittajat kiinnittä-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 61 vät huomiota myös käden pulmal-

lisuuteen käsitteenä. Kuten tekijät huomauttavat, kaikille käden osil- le ei ole ollut olemassa suomenkie- lisiä nimiä, joten he ovat päässeet muodostamaan myös uudissanoja.

Niinpä esimerkiksi käden ja jalan pääte-elimiä voimme tekijöiden ehdotuksesta kutsua jatkossa sor- men ja varpaan yhdistävällä sanal- la ”sorvas” (lat. digitus).

Kolmannessa luvussa kirjoitta- vat käsittelevät käden evoluutiota.

Tällainen evolutiivinen tarkastelu on tarpeen erityisesti käden sovel- tuvuuden ja joustavuuden havaitse- miseksi. Kirjoittajien mukaan kä- den voittoisuuden taustalla onkin käden ”liiaksi täsmentymätön erin- omaisuus”, jolla tekijät viittaavat juuri käden monikäyttöisyyteen.

Neljännessä luvussa tartu- taan käden ja käsivarren liikkei- den taustalla olevaan monikerrok- siseen hermotusjärjestelmään. Lii- ke- ja tuntoviestintää on selitetty

yleistajuisesti ja kiinnostavalla ta- valla. Erinomaiset kaavakuvat ha- vainnollistavat ja tukevat selityksiä.

Viidennessä luvussa kirjoitta- jat tarkastelevat kättä yksilönkehi- tyksen tasolla. Luvussa käsitellään käsiasioita taitojen kehittymisestä aina sukupuolelle tunnusomaisiin jäsenpiirteisiin asti. Myös kätisyy- den syntyä ja kätisyystutkimuksia tarkastellaan tarkemmin. Tätä op- pimisvalmiuksien näkökulmaa jat- kaa seuraava luku, jossa käsiä tar- kastellaan käsitöiden kautta. On mainiota, että tekijät korostavat esimerkiksi omasta kädestään kiin- nostuneen lapsen toiminnan tuke- mista ja ylipäätään tietojen ja käsi- taitojen yhteyttä.

Älykkyyden ja käsikeskeisyyden korostaminen herättää kuitenkin kysymyksiä. Käden etusija perus- tuu heidän mukaansa siihen, että se on ”kokemuksellinen polttopis- te” yksilön ja ympäristön suhteessa.

Käsissä on myös suhteellisen huo-

mattava osuus sensorisia ja moto- risia ratoja. Tässä tarkastelussa kir- joittajat tuovat esiin aivojen ja kas- vatuksen kannalta olennaisen jous- tavuuden käsitteen. Tässä kohdin olisi voinut korostaa vieläkin enemmän aivojen plastisuutta ja muuntautumiskykyä, joka yksilöl- lä on käytössään esimerkiksi käden toiminnan rajoittuessa tai puuttu- essa kokonaan.

Selostukset yläraajaan liittyvis- tä vammoista ovat kiinnostavaa lu- ettavaa. Varmasti jokainen käsiään käyttänyt on elämänsä aikana tör- männyt näihin ongelmiin. Käsien suuri loukkaantumisriski näyttäi- sikin olevan läheisessä yhteydessä niiden runsaaseen käyttöön. Kir- joittajat pohtivat myös sitä, mitä pahaa käsillä voidaan tehdä ja mil- laisia kauhuromantiikan aineksia niistä on löydettävissä.

Myös ruumiin tuottaman äänen ja käden liikkeen suhdetta pohdi- taan. Käden käyttämisen yhteys su- juvaan viestimiseen tulee tässä lu- vussa nostetuksi esiin. Kirjoittajat tarkastelevat myös käden toimia sosiaalisissa suhteissa. Ihmisen so- siaalisuus liitetään laajempaan kä- dellisille kehittyneeseen sosiaali- suuteen, johon kuuluvat yhteisölli- syys ja yhdenmuotoistuminen.

Kymmenennessä luvussa kir- joittajat paneutuvat tarkemmin kädestä käytettyihin sanallisiin ilmaisuihin. Kirja auttaa lukijaa oivaltamaan käsiaiheisten sano- jen piirin laajuutta ja sanojen ety- mologiaa. Käsisanastoa tarkastele- malla voidaan käsi nähdä ”maail- man hahmottamisen luovuttamat- toman hyödyllisenä apuvälineenä”.

Tekstissä käytetyt kaunokirjalliset esimerkit tuovat hyvin esiin sen, miten käsittäminen kulkee ”kou- raantuntuvimmista merkityksis- Käsikirjan selkeä

kuvitus havainnol- listaa hyvin tekstiä.

ja sen tyylikäs taitto lisää kirjan luettavuutta. Graa- finen suunnittelu on Jenni Saaren.

Myös kuvien läh- teet on lueteltu kiitettävästi.

62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4

tä kaikkein abstrakteimpiin mer- kityksiin saakka”. Kirjoittajat vilje- levät myös itse tekstissään käsi- sanasta johdettuja sanoja ikään kuin osoittaakseen niiden käytön yleisyyttä ja laajuutta. Viimeinen eli yhdestoista luku käsittelee kos- kettamiseen liittyviä aiheita. Esiin tulee käden herkkä puoli ja myös sen hyvää tekevä vaikutus. Käsi onkin kirjoittajien mukaan läsnä

”kädellisen elämän avainasioissa”.

Käsikirjan voidaan sanoa olevan hyvin kirjoitettu teos tärkeästä ai- heesta. Kirja on lähes kauttaaltaan kirjoitettu yleistajuisesti lukuun ot- tamatta joitakin kielellisiä kouke- roita. Se on kiinnostavaa ja sopi- vaa luettavaa jokaiselle. Teos auttaa ymmärtämään kättä hyvin monel- ta suunnalta, sillä kirjoittajien kol- me lähestymistapaa on päteväs- ti yhdistetty tässä kirjassa. Käsikir- jan käsi on monipuolinen liikkuja ja liikuttaja, jossa yhdistyvät koke- mus ja ajattelu. Kaikki kirjassa kä- sitellyksi tulleet moninaiset teemat ovat teoksessa tarpeellisia. Käsikir- ja on onnistunut yhteenveto aihees- ta, jota on miltei mahdoton rajata.

Kirjoittajat eivät turhaan kuvaa kättä aarteeksi, josta on pidettävä huolta. Kirjasta välittyy eräänlai- nen huoli jonkin tähdellisen, ku- ten käsityötaidon, katoamisesta.

Kirjoittajat nivovat aiheensa an- siokkaasti myös nykykulttuurin il- miöihin pohtiessaan käsillä kosket- tamisen suhdetta mobiililaitteisiin ja tulevaisuuden tietojenkäsitte- lyyn. Kädellä tekemisen yksipuo- listumiskehityksen esiin nostami- nen onkin yksi kirjan lukuisista ansioista.

Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, joka on tutkinut käsiasioita myös Ter- veyden ja hyvinvoinnin laitoksella.

Sotaa rauhan oloissa

Väkivallan vuodet Euroopassa 1918–1923. Vastapaino 2013.

Julkisuudessa historiasta keskus- tellaan yhä useammin tasavuotis- muisteluina, kuten tänäkin vuon- na. Sata vuotta ensimmäisen maail- mansodan syttymisestä on nos- tanut pinnalle lähes samat aiheet, joista jo 1920-luvulla puhuttiin: so- dan syttymisen syyt, syyllisyys, val- tavat ihmishenkien menetykset ja tuhoisa väkivalta. Maailmansodan vielä kestäessä Venäjän bolševikit ottivat vallan Pietarissa. Vuonna 2017 muisteltaneen ”Lokakuun suurta sosialistista vallankumous- ta”. Mutta tuskin se ymmärretään enää ”uuden aikakauden alkuna maailmanhistoriassa”, kuten viral- lisissa Neuvostoliiton historiois- sa oli tapana todeta. Ideo loginen sanoma on haalistunut. Tullaan- ko sen sijaan keskittymään kaik- keen siihen väkivaltaan, joka – ei- kä pelkästään Venäjällä – jopa kas- voi 1920-luvun alussa? Samana vuonna 2017 Suomi aikoo näyttä- västi juhlia itsenäisyytensä merk- kivuotta. Eikä siinäkään yhteydes- sä voitane sivuuttaa seuraavan vuo- den 1918 alussa puhjennutta veris- tä sisällissotaa.

Hyvällä syyllä 20. vuosisataa, lä- hinnä sen ensimmäistä puoliskoa, on luonnehdittu väkivallan vuo- sisadaksi, ”eurooppalaiseksi sisäl- lissodaksi”. Ensimmäistä ja toista maailmansotaa on tutkittu erittäin runsaasti, merkkivuosia muistettu.

Kuitenkin vaihe välittömästi sodan jälkeen on jäänyt vähemmälle huo-

miolle, etenkin laajemmassa ja ver- tailevassa eurooppalaisessa mitta- kaavassa. ”Suuri sota” päättyi länsi- rintamalla keskus- ja ympärysval- tojen väliseen aselepoon vuonna 1918, mutta sitä seuranneet Parii- sin rauhansopimuksetkaan eivät saaneet aseellisen väkivallan käyt- töä loppumaan mantereella.

Hiljakkoin suomeksi ilmestynyt Robert Gerwarthin ja John Hor- nen toimittama artikkelikokoel- ma Sodasta rauhaan. Väkivallan vuodet Euroopassa vuosina 1918–

1923 pyrkii tuoman uusia näkö- kohtia tämän vaiheen historiaan.

Kirjan alkuperäinen englanninkie- linen otsikko War in Peace korostaa vielä selvemmin ajatusta sodan jat- kumisesta. Alaotsikon neljän vuo- den aikarajaus ei koske kaikkia ar- tikkeleita, kumouksellinen vuosi 1917 on vahvasti mukana eikä tar- kastelu aina pääty vuoteen 1923, joskin jälkimmäinen vuosiraja si- nänsä on perusteltu. Tilanne alkoi silloin rauhoittua merkittävästi ko- ko mantereella – ainakin hetkeksi.

Kirjan johdannossa Gerwarth ja Horne luonnehtivat sodanjälkei- sen ajan väkivallan eri muotoja. He muistuttavat, miten vuodet 1917–

23 olivat ”täynnä vallankumouk- sia, vastavallankumouksia, etnisiä selkkauksia, juutalaisvainoja, itse- näisyyssotia, sisällissotia ja valtioi- den välisiä konflikteja”. Keskeisen merkityksen he antavat ”erilaisten miliisijoukkojen, kapinallisten ja vastavallankumouksellisten” har- joittamalle poliittiselle väkivallal- le. Valtiollista väkivaltaa tässä yh- teydessä ei mainita, vaikka siitäkin tuodaan myöhemmin esimerkkejä.

Teoksen kaksi ensimmäistä ar- tikkelia on omistettu bolševismille ja sen seurauksille. Michiganin yliopiston Venäjän vallankumouk-