Sammallahti, Pekka – Mosnikoff,
Jouni 1991: Suomi–koltansaame-sana- kirja. Utsjoki: Girjegiisá.
Liisa Tiittula & Pirkko Nuolijärvi (toim.):
Puheesta tekstiksi. Puheen kirjallisen esit- tämisen alueita, keinoja ja rajoja. Suoma- laisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1424. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. 286 s. isbn 978-952-222-735-5.
Puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat erilaisia.
Tämä kahtiajako on monelle itsestään- selvyys, ja se heijastuu stereotyyppi- siin käsityksiin puhekielen ja kirja kielen erillisistä, tarkkaan rajatuista käyttö- yhteyksistä. Mutta kuten kieleen liitty- vissä ilmiöissä yleensä, todellisuus on täs- säkin monisyisempi. Vaikka puhuttu ja kirjoitettu kieli hyödyntävät erilaisia se- mioottisia kanavia, ne elävät usein myös rinnakkain ja limittäin: Tekstit kaikuvat puheissa, ja puhetta siirretään teksteiksi.
Julkista puhetta kirjoitetaan ja korjaillaan yleensä useaan kertaan ennen sen esit- tämistä, kun taas keskustelupalstalle tai kännykkään lähetetty kirjoitus voi olla hyvinkin spontaanisti tuotettu ja viimeis- telemätön. Tällaisissa puhutun ja kirjoite- tun kielen leikkauspisteissä kielimuotojen tarkka kahtiajako hämärtyy ja esiin nou- see semioottisen kanavan lisäksi monia muita tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten tapoihin käyttää kieltä.
Liisa Tiittulan ja Pirkko Nuolijär- ven toimittamassa teoksessa tarkastel- laan yhtä puhutun ja kirjoitetun kielen leikkaus pistettä: niitä tilanteita, joissa pu- hetta siirretään kirjoitettuun muotoon.
Puheesta tekstiksi: Puheen kirjallisen esit- tämisen aluei ta, keinoja ja rajoja esitte-
lee teoreettisen pohjustuksen jälkeen seit- semän l ähestymistapaa aiheeseen. On- nistuneesti tutkimusta ja omakohtaista ammatti kokemusta eri tavoin yhdistele- vät artikkelit esittelevät toimintatapoja, joilla eri alojen toimijat siirtävät spontaa- nia puhetta tekstiksi. Kokoelmassa on va- laisevia artikkeleita journalistien, tutkijoi- den, kirjailijoiden ja kirjallisuuden kään- täjien, ohjelma tekstittäjien ja kirjoitustulk- kien työstä sekä sitä ohjaavista tavoitteista.
Teoksessa tarkastellaan myös edus kunnan pöytäkirjatoimiston toimintaa sekä au- tomaattisia puheentunnistimia, joilla on sekä samanlaisia että erilaisia haasteita puheen käsittelemisessä kuin ihmisillä.
Teos etenee teoriaan ja tutkimuksen teke- miseen painottuvista artikkeleista yksittäi- sistä aloista kertoviin teksteihin.
Kuka siirtää puhetta tekstiksi, miten ja miksi
Artikkeleissa esitellään paitsi eri aloilla eriasteisesti vakiintuneita käytäntöjä myös niitä yhteiskunnallisia tarkoitus- periä, joita varten puhetta esitetään teksti- muodossa. Johanna Ruusuvuori ja Pirjo Nikander tarkastelevat asiaa tutkimuksen teon kannalta artikkelissaan ”Puheen lit- terointikäytännöistä eri tutkimustarkoi- tuksiin”. He esittelevät haastattelussa tai spontaanissa vuorovaikutuksessa tuote- tun puheen litterointitapoja laadullisessa sisällönanalyysissa, diskurssianalyysissa ja keskustelunanalyysissa. Artikkeli on tiivis ja havainnollinen johdanto puhetta sisäl-
Kielen matka puheesta kirjoitukseen –
miten ja miksi
tävien aineistojen tutkimukseen. Se herät- tää myös pohtimaan litterointikäytäntöi- hin liittyvien valintojen analyyttisia ja eet- tisiä seurauksia. Koska litterointi on kie- len ja yhteiskunnan tutkijan perustyökalu ja pohjustaa implisiittisesti monia muita teoksen artikkeleita, olisi aiheesta lukenut mielellään pidemmältikin. Artikkelissa havainnollistetaan onnistuneesti, kuinka tutkimusasetelma ja tutkittava ilmiö mää- rittävät, mitä elementtejä litteraattiin on tarpeen sisällyttää. Esimerkiksi keskuste- lunanalyyttiseen litteraattiin on yleensä tarpeen merkitä äänenvoimakkuuden muutoksia ja hengityksiä, koska ne voivat ilmaista vaikkapa tunnetiloja. Sisällön- analyysissa tällainen puheen aines sen si- jaan ei yleensä ole tarpeellista.
Tutkimustarkoituksiin tehty litteraatti pyrkii minimoimaan kielenkäytön ka- navan vaihtumisesta aiheutuvat muu- tokset, mutta monella muulla alalla erot spontaanin puheen ja siitä tehdyn kir- jallisen esityksen välillä voivat olla huo- mattavia. Hyvän esimerkin tarjoaa Eero Voutilaisen artikkeli ”Tekstilajitietoista kielen huoltoa: Puheen esittäminen kir- joitettuna eduskunnan täysistuntopöytä- kirjoissa”. Läpinäkyvän parlamentarismin nimissä on tärkeää, että kansalaiset ja esi- merkiksi journalistit pääsevät lukemaan, mitä ja miten kansanedustajat puhuvat eduskunnan täysistunnoissa. Pöytäkirja- toimiston periaatteena kuitenkin on, että useimmat lapsukset korjataan ja takeltelut jätetään pois, elleivät keskustelun osallis- tujat itse kiinnitä niihin huomiota. Eten- kin epäröinnit ja täyteäänet jätetään lähes aina pois, koska kirjoitettuina ne saattai- sivat häiritä ja antaa puhujasta korostu- neen epävarman kuvan (s. 180, 182). Vou- tilainen nimittää tätä tekstilajilähtöiseksi kielenhuolloksi. Kuten kirjoittaja toteaa (s. 183), joskus on kuitenkin hankala erot- taa harmitonta lapsusta puhujan tietämät- tömyydestä. Jos on selvää, että kyse on jäl- kimmäisestä, virhe kirjataan pyötäkirjaan sellaisenaan. Kyse on kuitenkin melko uu-
desta käytänteestä, sillä vielä 1980-luvulla pöytäkirjoista tehtiin täysin asiavirheettö- miä (s. 186–187).
Tulevaisuudessa automaattinen pu- heentunnistus tulee odotettavasti en- tistä suuremmaksi osaksi monen kieli- ammattilaisen työtä. Puheentunnistuk- sen haasteista ja mahdollisuuksista kir- joittaa Mikko Kurimo artikkelissaan ”Pu- heentunnistuksen toimintaperiaatteet ja hyödyntämismahdollisuudet tekstityk- sessä ja kirjoitustulkkauksessa”. Kirjoit- tajan mukaan puheentunnistusohjelmilta odotetaan helposti suuria, koska ihmi- sille puheen tunnistaminen ja erottami- nen muusta äänestä on niin luonnollista ja vaivatonta. Kokonaisuudessaan Ku- rimon artikkeli on ajankohtainen ja so- pii teokseen hyvin. Käsittelyä olisi voi- nut kuitenkin tukea havainnollistuksin, jotta aiheeseen entuudestaan perehtymä- tön humanistikin olisi päässyt paremmin perille ohjelmien toimintaperiaatteista ja nähnyt, millaista tekstiä ne tuottavat spontaanista puheesta. Lisäksi artikke- lin otsikossa luvattua puheentunnistuk- sen hyödyntämismahdollisuuksia teksti- tyksessä ja kirjoitus tulkkauksessa ei juuri käsitellä.
Monet artikkeleissa esitetyistä puhee- seen tehdyistä muutoksista juontuvat osit- tain siitä, että puhe ja kirjoitus eivät ole semioottisina kanavina yhteis mitallisia.
Toisaalta, kuten monissa teoksen artikke- leissa todetaan, osa muutoksista ei johdu pelkästään kanavan vaihtumisesta vaan myös lukuisista tilannesidonnaisista te- kijöistä, esimerkiksi tekstin tarkoituk- sesta. Päivi Rainòn ja Sirpa Laurénin ar- tikkeli ”Kirjoitustulkkaus – puheen litte- rointia vai kielensisäistä tulkkausta?” kar- toittaa näitä tilannesidonnaisia tekijöitä kirjoitus tulkkauksen näkökulmasta. Kir- joitustulkkaus on saavutettavuus palvelu, jonka käyttäjiä ovat kuulonsa menettä- neet henkilöt, jotka eivät kommunikoi ensisijaisesti viittomakielellä. Kirjoitus- tulkki kirjoittaa keskusteluja, puheen-
vuoroja ja ympäristön äänimaisemaa useimmiten digitaaliselle näytölle asiak- kaan luettavaksi. Artikkelissa esitellään kattavasti ja kunnianhimoisesti kirjoitus- tulkkien työn konteksteja ja apuvälineitä sekä asiakaskokemusta. Tekstissä käsi- tellään myös kirjoitustulkkauksen histo- riallista kehitystä ja yhteyksiä litteroin- tiin ja tulkkaukseen. Kirjoittajat sovelta- vat k irjoitustulkkaukseen myös Bronfen- brennerin (esim. 2005 [2001]) bioekolo- gista systeemiteoreettista mallia, jonka avulla he kartoittavat kirjoitustulkkauk- sen toimijoita ja konteksteja ja niiden kronologista muutosta. Vaikka esitys on moniaalle haarova ja sen vuoksi paikoin hieman pinnallinen, kirjoittajat osoittavat vakuuttavasti, kuinka monet tekijät kirjoi- tustulkkaukseen vaikuttavat.
Toiseen saavutettavuuspalveluun kes kittyy Minna Pöntyksen artikkeli
”Ohjelma tekstitys – silmin nähtävää pu- hetta”. Siinä tarkastellaan useimmille suo- malaisille tutumman käännöstekstityksen sisar lajia, jossa suomenkielisten televisio- lähetysten puhetta ja äänimaisemaa teks- titetään ääntä kuulemattomalle yleisölle.
Ohjelmatekstityksen kohderyhmänä ovat siis ensisijaisesti kuurot ja huonokuuloi- set, mutta sen käyttäjiä ovat myös esimer- kiksi kielenoppijat tai sellaiset katsojat, jotka pitävät television äänen hiljaisella esimerkiksi julkisissa tiloissa tai muiden perheenjäsenten mentyä nukkumaan.
Pöntys, jolla on pitkä kokemus Ylen oh- jelmatekstityksestä sekä tekstitysten laa- tijana että tekstitystyön esi miehenä, tar- kastelee artikkelissaan ohjelmatekstityk- sen käytäntöjä ja haasteita kahden Ylen ohjelmistosta otetun esimerkin avulla.
Pöntys toteaa, että ohjelma tekstityksiin vaikuttavat ruututeksteille ominaiset ra- joitteet, kuten tila ja lukuaika, mutta en- nen muuta pyrkimys välittää ohjelmasta sama vaikutelma, joka syntyy kuuleval- lekin katsojalle (s. 158–159). Niinpä esi- merkiksi asiapainotteisen ohjelman teks- tityksessä painotetaan asiasisältöjä ja saa-
tetaan muokata puhujien sananvalintoja runsaastikin. Toisaalta draaman teksti- tyksessä pyritään säilyttämään myös esi- merkiksi murrepiirteitä, joskin valikoi- den.Sekä kirjoitustulkkien että ohjelma- tekstittäjien työtapoja ohjaa tarkoitus tehdä ”ääntä silmin nähtäväksi” (s. 159).
Rainòn ja Laurénin sekä Pöntyksen ar- tikkeleissa esitettyjen kuvausten perus- teella näiden ammattiryhmien työtavat poikkea vat toisistaan esimerkiksi aika- paineen, kohdeyleisön ja lopullisen teks- tin muodon suhteen: kirjoitustulkki tuot- taa jatkuvaa tekstiä samaa tahtia kuu- lemansa puheen kanssa yleensä yhdelle asiakkaalle kerrallaan, kun taas ohjelma- tekstittäjällä on ohjelmasta riippuen muu- tamasta tunnista useaan kuukauteen ai- kaa tuottaa tiiviitä, kahden rivin ruutu- tekstejä varsin laajalle kohderyhmälle.
Yhteistä molemmille työtavoille on kui- tenkin se, että puheen verbaalista sisältöä on yhtäältä täydennettävä kontekstuaali- sella tiedolla (kuka puhuu, mitä muita ää- niä kuuluu) ja toisaalta tiivistettävä aika- tai tilarajoitteiden vuoksi.
Lopullisen tekstin tarkoitus määritte- lee vahvasti myös sitä, millä tavoin jour- nalistit käsittelevät puhetta lehtiartikke- leissa. Lauri Haapanen analysoi artikke- lissaan ”Siteeraus lehtijutussa” 16 journa- listin tekemien lehtihaastattelujen ja lo- pullisten lehtijuttujen suhdetta. Hän käyt- tää menetelmänä vertailevaa lingvististä teksti analyysia sekä stimuloitua mieleen- palauttamista (stimulated recall) selvit- tääkseen journalistien työtapoja. Lähtö- kohtana Haapasella on siteerauksen ”suo- ruuden” ideaali, johon journalismi pyr- kii mutta johon ei kuitenkaan näytä ole- van alalla vakiintuneita ohjeita. Haapanen osoittaakin, että journalistit muokkaa- vat sitaattien kieli asua lähes aina. Muok- kausta ohjaavat tekeillä oleva lehtiartik- keli ja sen sisällölliset ja kerronnalliset ta- voitteet: ”lehtijuttu ei siis ole haastattelun kuvaus vaan dramaturgisesti itsenäinen
ja omaehtoinen teksti kokonaisuutensa”
(s. 222).
Mikä on autenttista?
Siirrettäessä puhetta tekstiksi joudutaan aina pohtimaan autenttisuuteen liitty- viä kysymyksiä. Kuinka totuudenmukai- sena puhe säilyy, kun se siirretään eri ka- navaan? Kuinka totuudenmukaisena se pitäisi säilyttää? Ja vaikka pyrittäisiinkin mahdollisimman tarkkaan litterointiin, esimerkiksi säilyttämällä edellä mainitut epäröinnit ja väliäänet, vääristyykö luki- jan tulkinta väistämättä? Liisa Tiittula ja Eero Voutilainen (s. 54–56) esittävät teo- reettisessa artikkelissaan ”Puhe, kirjoitus ja puheen muuttaminen kirjoitukseksi”
hyödyllisen näkökulman autenttisuus- kysymykseen: vaikka puheen muotoa ja si- sältöä on hankalaa ellei mahdotonta muo- kata toisistaan erillään, voidaan kuitenkin pyrkiä kokemuksen autenttisuuteen eli sii- hen, että tekstimuotoon siirretyn puheen lukijalla olisi mahdollisimman saman- lainen kokemus kuin alku peräisellä kuuli- jalla. Tämä ajatus vaikuttaa itse asiass a lä- hes kaikkien teoksen artikkelien taustalla ja resonoi pitkälti käännös tieteen kanssa, alkaen Eugene Nidan (1964) dynaamisen ekvivalenssin käsitteestä.
Kysymys kirjoitetun puheen autentti- suudesta saa varsin omaleimaisen käsit- telyn teoksen päättävässä Pirkko Nuoli- järven ja Liisa Tiittulan artikkelissa ”Pu- heenomaisuuden rakentaminen kauno- kirjallisissa proosateksteissä”, joka käsitte- lee kirjailijoiden ja kirjallisuuden kääntä- jien työtä. Kirjoittajien aikaisempaan laa- jaan tutkimukseen (Tiittula & Nuolijärvi 2013) nojaava kirjoitus esittelee haastat- telu- ja tekstiaineistoja hyödyntäen kol- men kirjailijan ja kahden suomentajan työtapoja heidän kirjoittaessaan tai kään- täessään tekstiä, jossa pyritään spontaa- nin puheen vaikutelmaan. Vaikka osa haastatelluista kirjailijoista ja kääntäjistä kuvaa työtapojaan luovalle työlle omi-
naisen impressionistisesti (”kirja valit- see kaiken”, s. 265), haastatte luissa mai- nitaan myös tausta-aineistojen merkitys, esimerkiksi aikalais lähteiden lukeminen ja ympäristön puhetapojen tarkka kuun- teleminen. Kuten kirjoittajat toteavat, tutkitut kirjailijat ja suomentajat käyt- tävät autenttista puhetta lähinnä raaka- aineena, jota muokataan runsaasti ja jos- kus useaankin kertaan ennen lopullista julkaisumuotoa. Lähestymistapa on siis jokseenkin samankaltainen kuin vaik- kapa journalisteilla. Artikkelin lukijalle herää kuitenkin kysymys, missä määrin kirjailijan tai suomentajan luova työ rin- nastuu teoksen muissa artikkeleissa esi- teltyihin toimintatapoihin, joissa on tär- keää säilyttää jonkinlainen vastaavuus mahdollisesti tunnistettavan henkilön tietyssä ajassa ja paikassa tuottamaan pu- heeseen. Kuten artikkelissa havainnollis- tetaan, kirjailijan lähtökohtana ei usein- kaan ole yksittäinen todellinen lausuma vaan pikemminkin stereotyyppinen kä- sitys jonkin ihmisryhmän puhe tavasta.
Toki kirjailija ja suomentajakin pyrkivät teksteissään luomaan vaikutelman pu- heen autenttisuudesta, vaikka taustalla ei autenttista puhetta olisikaan.
Nuolijärven ja Tiittulan artikkelissa ki- teytetään onnistuneesti havainto kirjoi- tetun puheen autenttisuuteen liittyvästä paradoksaalisuudesta: monesti kokemus autenttisuudesta kasvaa, mitä etäämpänä kirjoitettu puhe on autenttisesta puheesta (s. 270). Tälläkin havainnolla on pitkät perinteet käännöstieteessä, jossa lähde- tekstin näennäisen tarkan seuraamisen on katsottu johtavan etäännyttäviin käännök- siin, kun taas lukija kokemuksen säilymi- nen mahdollisimman samanlaisena vaatii usein suuriakin kielellisiä, joskus myös si- sällöllisiä, muutoksia (esim. Reiss & Ver- meer 1984). Teoksessa puheen kirjaamisen yhtäläisyyksiä kääntäjän tai tulkin työhön on hahmoteltu selkeimmin Tiittulan ja Voutilaisen sekä Rainòn ja Laurénin ar- tikkeleissa. Jälkimmäisessä kirjoitustulk-
kia luonnehditaan kommunikaatiosillaksi:
hän toimii kolmantena osapuolena, jonka kognition kautta alku peräinen puhe suo- dattuu (s. 123). Luonnehdinta pätee var- masti myös muihin teoksessa esiteltyihin toimijoihin. Teoksen lähempi kytkeminen käännöstieteeseen, jossa kääntäjän toi- mintaa ja erilaisten lähde- ja kohdeteks- tien vastaavuutta on käsitelty laajemmin, olisi saattanut antaa kiinnostavan lisänä- kökulman aiheeseen.
Lopuksi
Puheesta tekstiksi on varsin kattava ja moni puolinen teos, joka tarkastelee kiin- nostavalla tavalla hankaluuksia ja mahdol- lisuuksia, joita liittyy siihen, kun puhe siir- retään tekstiksi. Teos on suunnattu varsin- kin niille, jotka siirtävät työssään puhetta kirjalliseen muotoon. Aiheen teoreettinen pohjustus ja eri aloilla tehtyjen ratkaisujen tarkka esittely ja analyysi tarjoavat paitsi konkreettisia malleja ja vinkkejä toimiviksi katsotuista ratkaisuista myös pohdittavaa eri ratkaisujen eettisistä, poliittisista ja käy- tännön seurauk sista. Teos on suunnattu myös kielen ja viestinnän opiskelijoille ja tutkijoille sekä yleensä kielestä kiinnostu- neelle lukijakunnalle. Artikkelit siis pyrki- vät palvelemaan niin tutkimusta kuin käy- täntöä ja onnistuvatkin tavoitteessaan var- sin mallikkaasti. Tutkimuskäyttöön tehtä- vää litterointia käsittelevää artikkelia olisi kuitenkin voinut laajentaa; tutkimusme- netelmistä kiinnostunut lukija olisi mie- lellään perehtynyt yksityiskohtaisempiin ja kattavampiin esimerkkeihin ja pohdintaan.
On myös harmillista, että kyseisessä artik- kelissa mainittu litterointikäytäntöjä esitte- levä liite näyttää jääneen teoksesta pois. Se olisi ollut hyödyllinen varsinkin aiheeseen vasta perehtyvälle tutkijalle tai opiskelijalle.
Teos kuvaa monipuolisesti, miten ja miksi puhe matkaa kirjoitettuun muo- toon eri aloilla. Toisaalta teokseen tuntuu osittain heijastuneen prototyyppinen kä- sitys ”tyypillisestä” puheesta ja tekstistä –
spontaanista epämuodollisesta puheesta ja hiotusta ja virallisesta tekstistä. Tiittula ja Voutilainen huomauttavatkin artikkelis- saan, että epätyypillisempien aineistojen valinta tuottaisi epäilemättä toisenlaisia tuloksia puheen ja kirjoituksen suhteesta (s. 44). Tällaisia aineistoja voisivat olla esi- merkiksi muodolliset puhetilanteet spon- taanin puheen sijaan ja internetin keskus- telufoorumit viranomais- tai lehtitekstin sijaan. Teoksessa näitä hybridi- ilmiöitä edustavat lähinnä Rainòn ja Laurénin kir- joitustulkkausta ja Pöntyksen ohjelma- tekstitystä käsittelevät artikkelit, joissa tar- kastellaan vain hetken näkyvissä olevaa tekstiä ja kirjoitustulkkauksen osalta myös hetkessä tuotettua tekstiä. Joka tapauk- sessa teos on kiinnostava kokonaisuus, joka valottaa yhteiskunnallisestikin mer- kittäviä puheen tekstiksi siirtämisen käy- täntöjä nykyajan Suomessa.
Sari Hokkanen etunimi.sukunimi@uta.fi
Lähteet
Bronfenbrenner, Urie 2005 [2001]: The bioecological theory of human develop- ment. – Urie Bronfenbrenner (toim.), Making human beings human. Bioecolog- ical perspectives on human development s. 3–15. Thousand Oaks, CA: Sage.
Nida, Eugene A. 1964: Toward a science of translating. With special reference to prin- ciples and procedures involved in Bible translating. Leiden: E.J. Brill.
Reiss, Katharina – Vermeer, Hans J. 1984: Grundlegung einer allgemeinen Translationstheorie. Tübingen: Niemeyer.
http://doi.org/10.1515/9783111351919.
Tiittula, Liisa – Nuolijärvi, Pirkko 2013: Puheen illuusio suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1401.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
