Finlandismit ja suomenruotsin kielenhuolto 1800-luvulta nykypäivään
KirjAllisuuTTA
Charlotta af Hällström-Reijonen:
Finlandismer och språkvård från 1800- talet till i dag. Nordica Helsingiensia 28.
Sisältää liitteinä artikkelit af Hällström- Reijonen 2005, 2007, 2010 ja 2011. Hel- sinki: Helsingin yliopisto 2012. 296 s.
isbn 978-952-10-7597-1.
Charlotta af Hällström-Reijosen väitös- kirja käsittelee suomenruotsissa esiin- tyviä finlandismeja eli suomalaisuuk- sia. Finlandismit ovat sanoja, fraseologi- sia elementtejä tai rakenteita, jotka ovat käytössä ainoastaan suomenruotsissa tai joita suomenruotsissa tai suomenruotsin aluepuhekielissä käytetään eri merkityk- sessä kuin ruotsinruotsissa. Finlandis- meiksi lasketaan lisäksi kielelliset piirteet, joiden käyttö suomenruotsissa poikkeaa frekvenssiltään ruotsinruotsista. (S. 79.)
Finlandismeja esiintyy kaikilla kie- len tasoilla, ääntämisessä, morfologi- assa, sanastossa, semanttisella, fraseolo- gisella, syntaktisella ja pragmaattisella tasolla, ja niitä voidaan erottaa myös al- kuperän mukaan. Osa finlandismeista on arkaismeja, jotka periytyvät aiem- masta standardikielestä ja jotka ovat hä- vinneet ruotsinruotsista, osa on peräi- sin suomenruotsin alueel lisista varietee- teista ja osa finlandismeista on kehittynyt suomenruotsissa itsenäisesti esimerkiksi kontaminaation tai analogioiden kautta.
Kielten kontaktivaikutusten kautta syn- tyneet finlandismit voivat olla alkupe- rältään suomesta, venäjästä, saksasta tai englannista. Finlandismit ovat toisin sa- noen heterogeeninen joukko suomen- ruotsiin kuuluvia kielen ilmiöitä, eivät ai- noastaan suomen kielen vaikutusta, fen- nismejä, vaikka varsinkin arkikieleen kuuluvat suorat leksikaalisen tason lainat suomesta todennäköisesti ovat finlandis- meista tiedostetuimpia. Nykyinen kielen- huolto pyrkii vaikuttamaan vain osaan finlandismeista. Kielenhuollon ulkopuo- lelle jäävät viralliset suomalaisuudet, joi- den käyttö liittyy suomalaiseen yhteis- kuntaan (esim. suomalaisten tutkinto- jen nimet), sanat, jotka täyttävät jonkin
”aukon” sanastossa ja näin rikastutta- vat kieltä (esim. stålrådsmusik ’rautalan- kamusiikki’) sekä arkikielen ilmaukset.
Suomenruotsalainen kielenhuolto toisin sanoen pyrkii vaikuttamaan sanoihin tai rakenteisiin, joilla on suora vastine ruot- sinruotsissa, joita ei ymmärrä osaamatta suomea tai joilla on jokin ruotsinruot- sista poikkeava merkitys. Kielenhuolto ei hyväksy myöskään ruotsinruotsista poik- keavia kieliopillisia rakenteita, esimer- kiksi prepositioilmauksia tai poikkeavaa morfologiaa. (S. 78–84.)
Finlandismeilla on suuri symbolinen arvo suomenruotsille ja suomenruot- salaisille: suomenruotsalainen identi-
teetti määrittyy nimenomaan äidinkielen kautta, ja kielellä ja sen ominaisuuksilla on keskeinen rooli ruotsin kielen säily- misessä Suomessa (s. 12). Af Hällström- Reijosen väitöskirja tarkastelee finlandis- meja 1800-luvun puolivälistä aina nyky- aikaan saakka. Suomenruotsin kielen- huoltoideologioiden synnystä ja kehi- tyksestä luodaan monitahoinen kuvaus, jossa kaikuu kiinnostavalla tavalla myös suomen kielen normittamisen ja kielen- huollon retoriikkaa eri aikakausilta.
Charlotta af Hällström-Reijosen artik- keliväitöskirja koostuu yhteenveto-osuu- desta (kappa) ja neljästä artikkelista, jotka lähestyvät suomenruotsin kielenhuoltoa eri tulokulmista ja erilaisten aineistojen avulla. Tutkimusaineistona ovat toimi- neet kaunokirjallisuuden, sanomalehtien ja akateemisen puheen lisäksi myös mo- nipuolinen arkistoaineisto, joka valottaa varsinkin 1800-luvun lopun tilannetta:
tutkimuksissa viitataan esimerkiksi kir- jeenvaihtoon, painettujen tekstien eri edi- tioihin sekä aikakauden kielidebatteihin, jotka kiteyttävät kieli-ideologisia kantoja samaan tapaan kuin 1800-luvun suomen- kieliset kielidebatit (ks. esim. Laitinen 2004; Nordlund 2004).
Finlandismien käytöstä, niihin liit- tyvistä käsityksistä ja kielenhuollon mahdollisuuksista
Af Hällström-Reijosen tutkimuksella on kolme erillistä päämäärää: tutkimus tar- kastelee ensinnäkin finlandismien käyt- töä 1800-luvun puolivälistä aina nykyai- kaan saakka, sekä sitä, miten käsitykset finlandismeista ovat kehittyneet ja muut- tuneet tänä aikana. Lisäksi af Hällström- Reijonen pyrkii arvioimaan, miten kie- lenhuolto on onnistunut vaikuttamaan finlandismien käyttöön suomenruotsissa.
Suomenruotsin kielenohjailua on ohjannut perusideologia, jonka mu- kaan suomenruotsin ei tulisi erkaantua liiak si ruotsinruotsista ja sen standar- dista (rikssvenska). Tällä näkemyksellä on juurensa 1800-luvun lopun ruotsa- laisuusliikkeessä eli svekomaniassa, joka syntyi Suomessa fennomanian vastapai- noksi. Katsottiin, että ruotsin kielen säi- lyminen Suomessa edellyttää, että suo- menruotsi ei erkane liiaksi Ruotsissa käy- tetystä ruotsista ja kehity omaksi kielek- seen. Af Hällström-Reijonen jakaa suo- menruotsin kielenhuollon kaudet kah- teen jaksoon, kehittämisvaiheeseen (ut- vecklingsfasen) ja vakiinnuttamisvaihee- seen (konsolideringfasen). Kehittämisvai- heessa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa keskusteltiin yhteisen standardin valinnasta, ja suomenruotsin standar- diksi vakiintui ruotsinruotsin standardi.
Tämä tapahtui pitkälti vaikutusvaltaisim- man kielenhuoltajan Hugo Bergrothin (1917) kirjoitusten kautta. Kehittämisvai- hetta voidaan verrata Einar Haugenin (ensimmäinen malli vuodelta 1966) kie- lensuunnittelua kuvaavaan nelivaiheiseen malliin, jossa vaiheessa yksi (selection) ja kaksi (codification) keskeisiä ovat varsin- kin ei-lingvistiset, poliittiset seikat, suo- menruotsin tapauksessa fennomania ja pelko venäläistymisestä. Vakiinnuttamis- vaiheessa (vrt. Haugenin vaiheet kolme ja neljä, implementation ja elaboration) kie- lelliset aspektit ovat keskeisiä, vaikka yh- teiskunnallisetkin tekijät yhä vaikuttavat.
Vakiinnuttamisvaiheessa normit ja tietoi- suus niistä leviävät muun muassa koulu- laitoksen ja kielenhuoltoinstituutioiden kautta. Suomenruotsin tapauksessa kes- keisiä toimijoita on ollut vuonna 1976 perustettu Kotimaisten kielten keskus.
(Esim. s. 39–41; af Hällström-Reijonen 2007: 153–154.)
Yksi af Hällström-Reijosen tutki- muksen päämääristä on eritellä, millai- sia ideologioita voidaan erottaa suomen- ruotsin kielenhuollon taustalla. Edellä mainitusta 1800- ja 1900-luvun vaihteen lähtökohdasta ponnistava suomenruot- sin kielenhuolto on af Hällström-Reijo- sen mukaan heijastanut varsinkin funk- tionaalisia argumentteja, joiden mukaan suomenruotsin eriytyminen Ruotsissa käytetystä ruotsista vaikeuttaisi keski- näistä yhteydenpitoa. Tällaista näkemystä af Hällström-Reijonen luonnehtii instru- mentalistiseksi kielikäsitykseksi. Yksi instrumentalismin heijastuma on niin sa- nottu ruotsinruotsalainen kustantamo- argumentti (det sverigesvenska förlagsar- gumentet), joka on ollut keskeisesti esillä suomenruotsin huollossa ja jonka af Hällström-Reijonen työssään kiinnosta- vasti osoittaa eräänlaiseksi suomenruot- sin kielenhuollon myytiksi. Tämän argu- mentin mukaan suomenruotsissa esiin- tyvät finlandismit estävät suomenruot- salaisen kirjallisuuden myyntiä ja leviä- mistä Ruotsissa. Af Hällström-Reijonen purkaa argumentoinnin taustaa 1800-lu- vun debattien avulla. Karl August Tavast- stjernan tuotannon eri painosten vertailu sekä käydyt keskustelut nykyisten kus- tantamoiden edustajien kanssa osoitta- vat, että kustantamoargumentti on ehkä enemmän ideologinen lähtökohta kuin todennettavissa oleva toimintatapa. (Af Hällström-Reijonen 2007.)
Af Hällström-Reijosen työ käsittelee useassa kohdin myös ruotsin kieltä suo- menruotsalaisen identiteetin näkökul- masta. Tällaisessa kielinäkemyksessä ko- rostuu funktionaalisen näkökulman si- jasta kansallisromanttinen(kin) ajatus kielestä identiteetin keskeisenä raken- tajana. Kun myös funktionaalisen argu- mentin taustalla on pohjimmiltaan pelko
kielen katoamisesta Suomessa, voisi poh- tia, onko identiteettiä rakentava funktio sittenkin instrumentalismia keskeisempi ja kaiken taustalla oleva ideologinen läh- tökohta suomenruotsin kielenhuollossa.
Af Hällström-Reijosen tutkimus tar- kastelee myös luottamusta kielenhuol- toon ja pyrkii selvittämään, onko kielen- huolto saavuttanut tavoitteensa finlandis- mien vastustamisessa. Lisäksi työssä poh- ditaan, eroavatko erityyppiset finlandis- mit siinä, miten kielenhuolto on tavoit- teisiinsa päässyt. Kiinnostava tulos on, että suomalaisuuksien vastaisessa työssä kielenhuollon tulokset ovat olleet varsin vaatimattomia. Useimmat niistä finlan- dismeista, jotka ovat olleet käytössä var- haisimmassa sanomalehtiaineistossa vuo- delta 1915, ovat olleet käytössä myös tut- kimuksen myöhäisimmässä sanomalehti- aineistossa vuonna 2005. (Af Hällström- Reijonen 2010.) Suomalaisuuksia esiintyy tutkimuksen mukaan myös akateemisesti koulutettujen henkilöiden ylätyylisessä esitelmäpuheessa (af Hällström-Reijonen 2011). Vaikka kielenhuollon tulokset vai- kuttavat vaatimattomilta, itse tutkimus saavuttaa päämääränsä tässäkin. Af Häll- ström-Reijonen pohtii työssään muun muassa metodeja, joilla kielenhuollon saavutuksia voitaisiin mitata, ja osoittaa selkeästi, millaisia yhteisiä piirteitä kaik- kein vakiintuneimmilla suomalaisuuksilla on: ne ovat tyylillisesti neutraaleja ja vai- kuttavat täysin ruotsinmukaisilta, vaikka pohjautuvatkin suomeen. Lisäksi niillä on merkitys, joka on jollakin tavalla eriyty- nyt suhteessa ruotsinruotsiin.
Kielenhuollon teoretisointia
Af Hällström-Reijosen väitöskirjan noin satasivuinen johdatteluosuus kokoaa yh- teen ne teemat, jotka yhdistävät tutki-
muksen eri osa-artikkeleita. Yhteenveto- osiossa myös määritellään tutkimuksen käsitteet, ja tässä suhteessa teos toimii varmasti myöhemminkin mainiona läh- deteoksena, joka opastaa muun muassa kielenhuollon ja kielipolitiikan käsitevii- dakkoon. Artikkeliväitöskirjan ongelmia taas voi olla, että kun työ ja oma ajattelu ajan kuluessa kypsyvät, käsitteiden käyttö ja niiden hyödyntäminen eri ajanjaksoina kirjoitetuissa osa-artikkeleissa on jonkin verran vaihtelevaa. Tämän af Hällström- Reijonen itsekin toteaa heti kirjansa esi- puheessa.
Finlandssvenska on terminä tullut käyttöön 1900-luvun alkupuolella ensim- mäisen maailmansodan jälkeisten ruot- salaisuusliikkeen aktiivisten vuosien ai- kana (s. 14). Af Hällström-Reijosen (s. 15) mukaan finlandssvenska
– – är en överregional varietet av svens kan som är karakteristisk för fin- lands svenskar i tal och skrift och som kännetecknas av vissa finländska sär- drag.
Suomenruotsi on siis ei-paikallinen kie- limuoto, jota puhuvat tai kirjoittavat suomenruotsalaiset ja joka sisältää Suo- messa käytetylle ruotsille tyypillisiä piir- teitä. Määritelmän mukaan käsitteen fin- landssvenska alle eivät kuulu suomen- ruotsin murteet tai slangi, vaan kyseessä on nimenomaan ei-paikallinen varie- teetti, joka toimii eräänlaisena yleiskie- lenä. Termi finlandssvenskt språkbruk sen sijaan käsittää myös puhutun kie- len eri muodot ja termillä svenska i Fin- land af Hällström-Reijonen viittaa kaik- keen Suomessa puhuttuun ruotsiin, myös ruotsiin toisena ja vieraana kielenä. Kä- sitteiden suhteet on tuotu hyvin esille, vaikka kaikkia erontekoja ei varsinaisissa
tutkimusartikkeleissa hyödynnetäkään.
Esimerkiksi eronteko suomenruotsin ja suomenruotsalaisen kielenkäytön välillä – joka siis sisältää myös paikallisia piir- teitä ja slangia – olisi saattanut olla rele- vantti tarkasteltaessa muun muassa suh- tautumista finlandismeihin.
Suomenruotsia käsittelevä tutkimus joutuu myös pohtimaan pulmallista ky- symystä siitä, mikä oikeastaan on se stan- dardikielimuoto, johon suomenruotsia peilataan. Tämän purkamisessa af Häll- ström-Reijonen (s. 71) hyödyntää Heinz Klossin (1978) esittämää jakoa, jonka mukaan kielten ja murteiden välisiä suh- teita voidaan määritellä yhtäältä lingvis- tisillä ja toisaalta sosiologisilla kritee- reillä. Kloss käyttää termejä Abstand- ja Ausbaussprache eli abstand- ja ausbau- kieli. Abstand-kieli on kielimuoto, joka on lingvistisesti katsoen itsenäinen suh- teessa toiseen kieleen, eli kielet eroavat piirteiltään merkittävästi toisistaan ku- ten esimerkiksi suomi ja ruotsi. Aus- bau-kieli on kieli, jolla on oma standar- dimuoto ja sen alavarieteetteja, jotka voi- daan määritellä suhteessa tähän standar- diin. Suomenruotsia tuskin voidaan pitää omana kielenään, jos käytetään hyväksi abstand-kriteeriä: erot suomenruotsin ja ruotsinruotsin välillä ovat pienet, ja kirjoitetussa yleiskielessä esiintyy tutki- muksen mukaan vain muutaman pro- millen verran nimenomaan suomalaisia piirteitä. Ausbau-kriteeri on sen sijaan ongelmallisempi, ja voidaan esittää eri- laisia tulkintoja siitä, mikä on se stan- dardi, jonka mukaan suomenruotsi tu- lee määritellyksi; onko suomenruotsilla oma standardimuoto ja sen alavarieteet- teja? Af Hällström-Reijosen mukaan (s.
76–77) voidaan todeta, että on olemassa yleiskielinen suomenruotsin varieteetti, jonka alle sijoittuvat paikalliset varietee-
tit. Tätä varieteettia voidaan pitää pres- tiisimuotona, sitä käytetään kirjallisesti ja sitä on myös kodifioitu (esim. Suomen ruotsinkielisen lakikielen normit tai Fin- landssvensk ordbok). Af Hällström-Rei- jonen (s. 77) päätyy siis esittämään, että on olemassa Ruotsissa ja Suomessa käyte- tyn kielen yhteinen standardi (standards- svenska), jonka alla on oma suomenruot- sin standardi (finlandssvenska), joka ja- kautuu edelleen alueellisiin varieteettei- hin ja muihin alakielimuotoihin.
Kielelliset ideologiat ja identiteetti Af Hällström-Reijosen työ kokoaa yhteen kielipolitiikkaa ja kielensuunnittelua kä- sittelevän kirjallisuuden moninaista ter- minologiaa ja suhteuttaa suomenruotsin kielenhuoltoa kansainvälisiin teoreetti- siin kuvauksiin. Nojaten erityisesti Ber- nard Spolskyyn (2004, 2009) hän esittää korpussuunnittelusta oman teoreettisen mallinsa, jossa kielelliset ideologiat, kie- len todellinen käyttö ja korpussuunnit- telu vaikuttavat toisiinsa vastavuoroi- sesti (s. 35).1 Korpussuunnittelua tai kie- lenhuoltoa voivat toteuttaa eri tasot yksi- tyisistä ihmisistä ryhmiin, instituutioihin ja valtioon. Yhtenä muuttujana af Häll- ström-Reijosen kuviossa ovat lisäksi ling- vistiset tekijät: kuten hänen tutkimuk- sensa osoittaa, kielenhuollon vaikutus- mahdollisuudet voivat riippua paitsi siitä, millä tasolla kielenhuoltoa yhteiskun- nassa toteutetaan, myös puhtaasti kielel- lisistä seikoista, kuten kaikkein vakiintu- neimpien suomalaisuuksien yhteiset piir- teet osoittavat. Varsinkin modernissa yh- teiskunnassa keskeistä on, että esitettävät
1. Af Hällström-Reijonen jättää siis tutkimuk- sessaan statussuunnittelun tarkastelunsa ulko- puolelle.
suositukset ovat mielekkäitä kieltä käyt- täville ihmisille:
Det här innebär att det inte är sanno- likt att man når resultat om man för- söker genomföra ändringar utan för- ankring i värderingarna och ideologin (s. 27).
Edellinen sitaatti on helppo allekir- joittaa myös suomen kielen huollon nä- kökulmasta. Kieli on 1800-luvun kansal- lisromantiikan ajasta lähtien ollut keskei- nen osa suomalaisten – sekä suomen- että ruotsinkielisten – identiteettiä. 1800-lu- vulla kieliasia oli olennainen osa yh- teiskunnallista keskustelua, eikä tämän- kään päivän Suomessa ole vaikea löytää 1800-luvulle paralleelisia argumentteja.
Suomenruotsin kielenhuollon kehi- tyksen linjat valottavat kiinnostavalla ta- valla myös suomen kielenhuollon histo- riaa Suomessa. Af Hällström-Reijosen tutkimuksessa fokukseen nousee legen- daarinen suomenruotsin kielenhuoltaja Hugo Bergroth. Suomenkielisessä kielen- huollon historiassa Bergrothia vastaa vai- kutusvaltainen koulumies E. A. Saarimaa.
Kielen merkitys identiteetin rakentajana, finlandismien tai svetisismien ankara et- siminen tai myöhemmin nousseet tar- koituksenmukaisuutta korostavat kielen- huollon suuntaukset ovat linjanneet kie- lenhuoltoa niin suomen- kuin ruotsinkie- lisellä puolella. Kieli-ideologia määrittää myös, miten eri kielimuotoihin suhtaudu- taan ja miten niitä arvotetaan. Kansakou- lun pyrkimys kohottaa alempien kansan- osien asemaa oli yhteinen päämäärä sekä suomen- että ruotsinkielisissä kouluissa.
Kansakouluissa opittiin arvostamaan normitettua standardikieltä, ja alueel lisiin kielimuotoihin alettiin suhtautua suvait- sevammin vasta 1970-luvulla (s. 42–43).
Edelleen voidaan nähdä, että samanlai- sia kieltä kuvaavia metaforia käytettiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Esimerkiksi kieltä elävänä organismina kuvaavat me- taforat olivat tyypillisiä varsinkin histori- allis-komparatiiviselle kielinäkemykselle (s. 49). Suomen kielenhuollon historiassa tällaista näkemystä on usein kutsuttu kie- liopillisuuskannaksi tai etymologiseksi kannaksi, ja yksi sen merkittävistä edusta- jista on ollut August Ahlqvist (Paunonen 1992). Erojakin eri kielten kielenhuollon historiassa on. Bergrothin koulun kritii- kin kohteeksi nousi suomenruotsalaisella puolella varsinkin Karl August Tavast- stjerna, joka vuosisadan vaihteessa uudisti ruotsinkielisen romaanin kieltä realismin hengessä. Tavaststjernan romaaneja kriti- soitiin nimenomaan runsaista finlandis- meista, jotka luultavasti kuvastivat ajan suomenruotsalaista kielenkäyttöä. Tavast- stjernan kohdalla tämä tulkittiin merkiksi huonosta kielitajusta (esim. af Hällström- Reijonen 2005: 15–17 ja 2007: 173–175). Sa- maan aikaan suomenkielisellä puolella realistit, kuten Juhani Aho, saivat kiitosta teoksiaan elävöittävästä kansankielen käy- töstä.
1800-luvun Suomen kielellistä maail- maa on kuvattu varsin erillään suomen- ja ruotsinkielisellä puolella. Charlotta af Hällström-Reijosen väitöskirja onkin si- vistävää luettavaa 1800-luvusta tai kie- lenhuollon kehityksestä ja ideologioista kiinnostuneelle fennistille. Kun sekä kiel- ten käyttäjien että sen huoltajien historia on kulkenut monessa kohdin rinta rin- nan tai ainakin toisiinsa vaikuttaen, pääl- limmäisimmäksi af Hällström-Reijosen väitöskirjasta jää ajatus siitä, että 1800-lu- vun Suomen sosiolingvististä ilmapii- riä olisi hedelmällistä tarkastella nimen- omaan kaksikielisen yhteiskunnan näkö- kulmasta.
Taru Nordlund etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Bergroth, Hugo 1917: Finlandssvenska.
Handledning till undvikande av provin- sialismer i tal och skrift. Helsinki: Holger Schildts Förlag.
Haugen, Einar 1966: Language conflict and language planning. The case of modern Norwegian. Cambridge, Massachusetts:
Harvard University Press.
Af Hällström-Reijonen, Charlotta 2005: ”För den heliga svenskans skull”.
Redigeringen av Tavaststjernas Lille Karl. – Folkmålsstudier 44 s. 11–87.
—— 2007: Tavaststjerna i provinsialismernas snårskog. Det sverigesvenska förlagsar- gumentet i finlandssvensk språkvård. – Språk och stil NF 17 s. 152–192.
—— 2010: Ett sekel av kamp mot finlandis- mer. Tre försök att mäta språkvårdens effekt. – Maal og minne 2 s. 102–133.
—— 2011: Finlandismer i akademiska före- drag. – Språk och stil NF 21 s. 57–80.
Kloss, Heinz 1978: Die Entwicklung neuer germanischer Kulturssprachen seit 1800.
2., uudistettu painos. Sprache der Gegenwart, Band xxxvii. Schriften des Instituts für deutsche Sprache. Düssel- dorf: Pädagogischer Verlag Schwann.
Laitinen, Lea 2004: Kieltosana ja kieletär.
Yhden kielikiistan kulku ja ideologiat. – Katja Huumo, Lea Laitinen & Outi Palo- poski (toim.), Yhteistä kieltä tekemässä.
Näkökulmia suomen kirjakielen kehityk- seen 1800-luvulla s. 177–222. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Nordlund, Taru 2004: Arat taimet ja ankarat puutarhurit. 1800-luvun lopun kielikeskustelun metaforat ja kieli- ideologiat. – Katja Huumo, Lea Laitinen
& Outi Paloposki (toim.), Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla s.
286–322. Helsinki: Suomalaisen Kirjal-
lisuuden Seura.
Paunonen, Heikki 1992: Kielettären koulijat. – Valma Yli-Vakkuri, Maija Länsimäki & Aarre Nyman (toim.), Yhteiskunta muuttuu – kieli muuttuu.
Nykysuomen seuran 10-vuotisjuhlakirja
s. 150–175. Helsinki: WSOY.
Spolsky, Bernard 2004: Language policy.
Cambridge: Cambridge University Press.
—— 2009: Language management. Cam- bridge: Cambridge University Press.
Asenteesta ja asennoitumisesta sosiolingvistiikassa
Alexandra Jaffe (toim.): Stance. Socio- linguistic perspectives. Oxford Studies in Sociolinguistics. Oxford: Oxford Univer- sity Press 2009. 261 s.
isbn 978-0-19-533164-6.
Vuorovaikutuslingvistiikassa ja keskuste- lunanalyysissa käytetty stance-käsite on viime vuosina löytänyt tiensä myös sosio- lingvistiikkaan. Termi on hieman hankala suomennettava; eri sanakirjoissa stance on saanut ainakin vastineet ’asen ne’, ’asen- noituminen’, ’asento’, ’kanta’, ’näkemys’ ja
’suhtautuminen’. Kielitieteessä asenne lie- nee usein käyttökelpoisin käännös siitä- kin huolimatta, että se on jo vakiintunut meillä erityisesti kieliasenteiden (language attitudes) tutkimukseen. Se ei myöskään paljasta asenteiden tilapäisyyttä ja tilantei- suutta, joita englannin stance-termi impli- koi, vaan saattaa viedä ajatukset valmiisiin ja pysyvämpiin asenteisiin. Stance-sanalla viitataankin usein asennoitumiseen dy- naamisena ja vuorovaikutuksellisena toi- mintana (taking a stance). Tässä kirjoituk- sessa käytän joka tapauksessa vastineita asenne (’stance’) ja asennoituminen (’stan- cetaking’) (vrt. Virtanen 2010).
Alexandra Jaffen toimittaman kokoel- man artikkelien yhteisenä nimittäjänä
on tarkastella, mitä erityistä annettavaa stance-käsitteellä on sosiolingvistiikalle.
Sosiolingvistiikka on tässä ymmärrettävä hyvin laajasti; kirjoittajien joukossa on muun muassa tekstintutkijoita ja lingvis- tisen antropologian edustajia. Teos ei yri- täkään sanoa asenteista ja asennoitumi- sesta kaikkea mahdollista. Johdantoon si- sältyy kuitenkin tiivis katsaus siitä, miten stance-käsitettä on käytetty muiden tutki- musperinteiden piirissä.
Kirja koostuu kymmenestä numeroi- dusta artikkelista, joista ensimmäinen on Jaffen kirjoittama johdanto. Jaffe on li- säksi kirjoittanut yhden tutkimusartik- keleista. Artikkeleita ei ole ryhmitelty te- maattisesti tai teoreettisesti, mitä pidän pienenä puutteena: niiden suhteuttami- nen toisiinsa jää nyt lukijan tehtäväksi.
Jonkinlainen löyhäkin osioihin jakami- nen olisi ollut paikallaan, sillä kirjoittajat tulevat eri perinteiden piiristä ja kiinnit- tävät huomiota varsin erilaisiin kielen il- miöihin ja tasoihin. Toiset pohtivat asen- teen käsitettä myös teoreettisesti, toiset ottavat sen enemmän annettuna ja kes- kittyvät tarkastelemaan sen ilmenemistä omissa aineistoissaan. Kolmessa artikke- lissa (Irvine; Jaworski & Thurlow; Coup- land & Coupland) aineistona on kirjoitet-
