lektiot
Muotoilun teoriasanaston
termistyminen
OILI KARIHALME
Väitöksenalkajaisesitelmä Vaasan yliopistossa 9. marraskuuta 1996
Monia tiedonaloja on viime aikoina pyrit- ty nostamaan tieteen tasolle. Uudehkoista tieteistä ovat esimerkkejä hoitotiede ja dia- koniatiede. Ne ovat tieteen räjähdysmäisen kasvun toista aaltoa, jonka sysäyksenä ei ole pelkästään tekniikan kehitys vaan myös ihmisen ja hänen olojensa tuntemuksen monipuolistuminen.
Tieteen asemaa tavoitellaan muistakin kuin tiedonalan sisäisistä, kognitiivisista syistä. Saavutettuun tieteen statukseen liit- tyy yhteiskunnallista arvostusta. Yleensä ammatti- tai erikoisalan tieteellisyys edis- tää sen edustajien toimintamahdollisuuksia.
Siksi korkeaan ammattiopetukseen kuuluu- kin nykyään usein alan tarkoituksellinen ja nopea intellektuaalistaminen. Tällaista määrätietoista pyrkimystä on julkisessa keskustelussa joskus pidetty pelkästään hallinnollisena. Näkemys on kuitenkin liian kärkevä. Jos alan käsitteenmuodostus ete- nee, sille on varmasti olemassa myös aja- tuksellista taustaa. Mikään tiede ei syn- ny ja kehity ilman sisäisiä edellytyksiä.
Arvostuksen tavoittelu ei ole tieteenalan vakiinnuttamisen pontimena mitenkään poikkeuksellista, jos muistellaan historiaa.
Tavalla tai toisella arvostuksen tarve on kiihdyttänyt monien alojen kehitystä. Kie- litiede on esimerkiksi saanut voimaa siitä, että Keski-Euroopassa porvariston nuoru- kaiset yrittivät noin 200 vuotta sitten sitä harjoittamalla päästä yhteiskunnassa joten- sakin aateliston poikien tasalle. Humanis- mista tehtiin hienoa. Ja meistähän se on hienoa yhä edelleen, vaikka vertauskohdat ovatkin muuttuneet.
Muotoilun ammattilaisten vaikutus ulottuu yhteiskunnassa laajemmalle kuin heidän äänensä kuuluu. Toisaalta alalla on myös käytössä termi näkymätön muotoilu, jolla tarkoitetaan, että esineet on kyllä pä- tevästi suunniteltu, mutta tämä suunnittelu ei erityisesti näy tai siihen ei jostakin syys- tä ainakaan kiinnitetä huomiota. Hyvää hahmoa pidetään itsestään selvänä. Muotoi- lu uhkaa helposti jäädä näkymättömäksi ja kuulumattomaksi, jollei ammattiviestintää kehitetä ja tietoa alan tärkeydestä opita le- vittämään.
Sanan asema muotoilijan ammattiväli- neenä on muuttunut nopeasti. Vanhastaan
esineiden valmistaminen on ollut puheeton- ta puuhaa. Taito ja tieto ovat välittyneet uusille tekijöille enimmäkseen esimerkin kautta. Myös esteettisten tavoitteiden on katsottu vaativan hiljaista keskittymistä.
Vaikka esineiden suunnittelun käytänteet ovat viime vuosikymmeninä rationaalistu- neet ja verbaalistuneet tuotannon teknisty- misen ja teollistumisen vuoksi, kuulee am- mattipiireissä yhä usein käytettävän isku- lausetta, jonka mukaan esineet puhuvat puolestaan. Niitä tai niiden ominaisuuksia ei siksi tarvitsisi sanoin selittää.
Muotoilun teoriakirjallisuudestakin erottuu selvästi katsomus, jota olen tutki- muksessani nimittänyt verbaalikielteisyy- deksi. Kielteisyys on voimakas sana, jota käytän tarkoittamaan vain selvästi julki lau- suttua kielellisen ilmaisun torjuntaa. Puhu- mista kohtaan tunnetun vastahakoisuuden syvimpiä juuria voidaan Suomessa jäljittää yhteisestä kulttuuriperinteestä ja muotoili- joiden koulutuksesta, joka on aina korosta- nut ja korostaa vieläkin yksilöllistä luovuut- ta.
Silloin kun muotoilijan sanallisen ilmai- sun vajavuutta on haluttu tiedolla perustel- la, on etsitty mm. filosofiasta, hahmopsy- kologiasta ja aivotutkimuksesta todisteita sille, että esineen koko aistittavaa ja tajut- tavaa olemusta ei olisi mahdollistakaan kuvata tyydyttävästi luonnollisen kielen avulla. Kieli ei yksinkertaisesti riitä. Suo- sittu ja paikkansa pitävä argumentti on ol- lut, että visuaalinen hahmo ja sanat kuulu- vat eri aivoalueille, joten niiden vastaavuus on etäinen. On tietysti muistettava myös, että esineitä koetaan taktiilisti eli kosketuk- sen kautta, eivätkä ihmiset ole yleensäkään kovin harjaantuneita kuvaamaan kosketus- aistimuksiaan sanallisesti.
Semiotiikka on vaikuttanut muotoilijoi- den ajatteluun paljon. Myös semiootikko- jen käsitys, että merkin — siis esinemerkin- kin — viestistä valtaosa kulkee ei-verbaa-
lisia kanavia, on tukenut kielellisen ku- vauksen epäilijöitä. Pessimisteiltä on silloin jäänyt huomaamatta, että monet semiooti- kot, muiden muassa Sebeok, ovat korosta- neet tämän määrältään pienen kielellisen viestin tärkeyttä. Se, mitä esineestä sano- taan, vaikuttaa suuresti käsitykseemme sii- tä. Tämä tiedetään, vaikka muotoilun sosio- lingvistisen alueen tutkimus ei ole vielä edistynyt pitkällekään. Viestintätieteilijä ja muotoilun tutkija Klaus Krippendorff on huomauttanut, että esineen pelkkä epäon- nistunut nimi (esimerkiksi Volkswagenin tyyppi Ding) saattaa tuhota mielikuvamme siitä niin, että sen kaupallinen menestymi- nen on mahdotonta, vaikka siinä tosiasias- sa olisi paljonkin hyviä käyttöominaisuuk- sia.
Verbaalikielteisyys on nähty myös muo- toilun oman sisäisen aatehistorian heijastu- mana. Heikki Metsä-Ketelä on todennut, että alalle paljon vaikutteita antaneessa sak- salaisessa Ulmin korkeakoulussa painotet- tiin 50-luvulta asti tekemällä oppimisen metodia ja harrastettiin tietoista käytännön vastarintaa siihenastista humanistista, ver- baaliutta ihannoivaa kulttuuriperinnettä kohtaan. Tilanne oli kylläkin Ulmissa risti- riitainen, sillä juuri siellä suunniteltiin en- simmäiseksi laaja muotoilun teoreettisten kehitysvaiheiden ohjelma, johon liittyi pal- jon kielellistä selittämistä. Sanattoman käy- tännön ja sanallisen teorian kuilu itse asi- assa avautui ammolleen Ulmissa.
Kielitiedettä ja muotoilutietoa ei ole aikaisemmin tarkasteltu rinnakkain tieteel- lisessä tutkimuksessa. Sitä mitä ihminen esineistä ajattelee ja sanoo, ei ole tähän asti tutkittu kielitieteen menetelmiä hyödyn- täen, vaikka muotoilijan työprosessin aikai- sen puheen ja toiminnan vastaavuus eli toi- mintasemantiikka onkin jo joitakin muotoi- lun tutkijoita kiinnostanut. Esineiden kie- lellisillä arvioinneilla on ollut merkitystä lähinnä käytännön erilaisissa arvotustilan-
teissa, esimerkiksi markkinatutkimuksessa.
Toistaiseksi hyvin harvat muotoilun tuntijoista ovat nähneet muodonannon ja siihen liittyvän kielellisen ilmaisun kulttuu- risen yhteyden. Oireellisesti nämä tutkijat ovat olleet henkilöitä, joilla on laaja tietä- mys useammaltakin tieteen alalta. Heillä on ollut kyllin avara katse nähdä perusluontei- sia ihmisen kognitiiviseen käyttäytymiseen ja ilmaisuun liittyviä yhteyksiä. Sosiologi ja muotoiluntuntija Clive Dilnot on kirjoit- tanut, että ihmisen esinesuhde on nykyai- kaisen kulttuurin ydintä:
Kulttuurimme on esineiden ja kielen vä- lille tekemämme erottelun sokaisema.
Ongelmamme kiteytyy siinä pienessä sanassa, jonka paikka edellisessä lau- seessa on esineiden ja kielen välissä. Ja- sanan tulisi yhdistää käsitteet, mutta todellisuudessa se on juuri näiden kah- den inhimillisessä elämässä vaikuttavan luomisen muodon välissä ammottavan kuilun ilmentymä.
Eri maissa muotoilun teorian vaihe on hiu- kan erilainen. Saksassa teoreettinen harras- tus on jatkunut jo pitkään ja tuottanut pe- rinpohjaista, mm. kybernetiikkaan nojaavaa ajattelua. Englannissa taas on ollut varsin- kin 70-luvulla jyrkkiä teoreettisia vastak- kaisuuksia. Rationaalinen, tieteellisyyteen pyrkivä suuntaus on taistellut siellä intuitii- visen suuntauksen kanssa. Pohjoismaissa on koettu 60-luvulta lähtien rajuja ideolo- gisia muutoksia. Muotoilun oikeutuskin on kyseenalaistettu. Toiminnalle on etsitty pi- täviä perusteita pyrkimyksestä arkielämän aineelliseen tasa-arvoisuuteen ja maailman- laajuiseen vastuuseen materian käytössä.
USA:ssa taas on etsitty uusia tehokkaita suunnittelumenetelmiä sekä monitieteisiä ratkaisuja käytännön ongelmiin. Alan käsit- teistöt ovat siten kehittyneet eri maissa jos- sain määrin erilaisin aatteellisin perustein, vaikka kokoavia kansainvälisiä julkaisuja on ollutkin paljon jo 70-luvulta asti.
Teoreettisin tapa lähestyä esineiden ominaisuuksia ja puhua niistä tieteellisinä järjestelminä on toistaiseksi tuttu vain kor- keasti koulutetuille muotoilualan edustajil- le. Esineethän ovat arkisesti ajatellen tarve- kaluja, elotonta materiaa, jonka ominai- suuksia eritellään vain, jos se on käytännön vuoksi tarpeellista. Filosofisemmin voisi sanoa, että on eletty ja eletään vieläkin aris- toteelisessa maailmassa, jossa vasta elolli- sella oliolla on oman ominaislaatuisen toi- mintansa ansiosta varsinainen muoto. Esi- neisiin liittyvä semantiikka on ollut karkea- piirteistä ja konservatiivista. Niin elämän- tapamme kuin esineetkin kuitenkin muut- tuvat entistä nopeammin, ja tulevaisuudes- sa esineiden voi kuvitella olevan aivan uu- denlaisia, jopa älykkäitä. Älykorteista on jo päästy mm. älypesukoneisiin, jotka sovel- tavat ihmisen toimintaa jäljittelevää ns. su- meaa logiikkaa. Esineiden monimuotoistu- minen ja elollistuminen näkyy jo nyt muo- toilun kielessä.
Muotoilu on erinomainen esimerkkita- paus, joka pistää miettimään tieteellisyyden ja tieteellisen rekisterin rajoja. Sen teoria on suurelta osin kvaliteettien teoriaa, jossa on jo tähän mennessä havaittavissa suuri jouk- ko metodisia suuntauksia, nimittäin feno- menologinen, hermeneuttinen, aksiologi- nen, etnografinen, holistinen, naturalisti- nen, deskriptiivinen, kokeileva ja dialekti- nen. Jos kuvailevat eli deskriptiivit metodit, joita esineanalyysissa pääasiassa käytetään, tunnustettaisiin täysivaltaisesti tieteellisiksi, käsitystä tieteellisestä termistäkin jouduttai- siin tarkistamaan. Käsittelen tätä tutkimuk- seni osassa, jossa pohdin muotoilun sanan- käytön oikeutusta ja motivaatiota sekä il- mausten suhdetta filosofian, termiopin ja kielitieteen perinteisiin termikäsityksiin ja -ihanteisiin.
Yksilöllisen kokemuksen ja ilmaisun yleistettävyys on muotoilun tieteellisyyden ja terminmuodostuksen vaikein ongelma-
kohta. Miten tiedettä voi tehdä alalla, jolla jokainen tuntuu luovan omat tavoitteensa ja toimintatapansa? Jos joku kuvaa tai nimeää tietyt esineet karkeiksi esineiksi, syntyykö siitä luokka? Muotoilun ajattelun yleistet- tävyyden pulmaan on Suomessa kiinnittä- nyt huomiota Ilkka Niiniluoto, joka on ol- lut epäilevällä kannalla. Käsitteiden yksilöl- linen alkuperä tekee niiden informaation todentamisen vaikeaksi. Yksi mahdollisuus tieteellistää esineen kuvausta on asennoitua tieteellisesti eli yksinkertaisesti päättää, että esineestä puhutaan tieteellisesti. Tällöin kohdetta voitaisiin nimittää tieteellisen ku- van esineeksi. Ajatukselle on ennestään fi- losofista taustaa. Piaget ja Suomessa Kaila ovat erotelleet esineitä ryhmiin sen mukaan, miten niistä saadaan informaatiota tai mi- ten niihin asennoidutaan.
Kieleen vaikuttaa paljon se, että esineen käsite ymmärretään nykyään laajasti. Esi- neet eivät ole enää pelkkiä yksittäisiä työ- kaluja tai silmää ilahduttavia koristeita, vaan esimerkiksi multimediaa välittäviä viestintätiloja, informaatioesineitä, joissa tarvitaan perinteisemmän ergonomian li- säksi informaatioergonomiaa. Kokonaisia työympäristöjä pidetään esineinä — tai joka tapauksessa muotoilijan suunnittelun koh- teina. Vaikeasti suomeksi kääntyvä muotoi- lijoiden termi interface (joka kääntyy huo- nosti myös ruotsiksi, jossa sitä käytetään rinnakkain mötespunkt-termin kanssa) ku- vaa ihmisen suhdetta esineeseen, tarkem- min sanoen sitä nykyisin myös aineetonta kosketusta, jossa moninainen molemmin- puolinen informaatio välittyy. Tässä koske- tuksessa kieli voi olla konkreettisesti mu- kana esineeseen liitettyinä teksteinä, mm.
ohjeina, selosteina ja neuvoina.
Monissa käytännön yhteyksissä käyte- tään tuotteiden tavoiteominaisuuksien luet- teloita, jotka koostuvat hyvien ominaisuuk- sien termeistä ja niiden määrittelyistä.
Muotoilun työprosessiin kuuluu yleensä
vaiheittain tarkentuva suunnitellun esineen kuvaus ja siihen sisältyy myös kritikointia.
Tällainen työn reflektointi eli Pirkko Ant- tilan uudistermin mukaan tuumailu saattaa jäädä itse kunkin ääneen esittämättömäksi mietiskelyksi, jollei ole tarvetta selvittää tavoitteita ulkopuolisille. Muotoilun uusim- massa kognitiivisessa työn tutkimuksessa korostetaan ns. yhteisen ymmärtämisen tär- keyttä, mikä tarkoittaa sitä, että hyvä tulos saavutetaan vaihtamalla ajatuksia muiden osallisten kanssa. Osallisena saattaa olla myös esineen käyttäjä. Ajatustenvaihtoon tarvitaan yhteisiä käsitteitä. Tutkittua, yleis- pätevää ja kaikkien hyväksymää mallia sii- tä, miten esine parhaiten voitaisiin saada teoreettisesti ja käytännöllisesti kuvatuksi, ei ole toistaiseksi muotoilun alalla kuiten- kaan rakennettu, vaikka viime aikojen kog- nitiotieteellinen pohdinta ja toisaalta suun- nittelun tietotekniikan CAD-tutkimus näyt- tävät siihen tähtäävänkin.
Muotoilun tietoteknistyminen, joka eri- tyisesti 90-luvulla on Suomessakin edisty- nyt nopeasti, on aiheuttanut omia kieli- ongelmiaan. Niillä on esimerkkeinä syvää merkitystä, kun pyritään selvittämään, mikä on äidinkielisen käsitteiden ilmaisemisen suhde erilaisiin uusiin teknisten kielten il- maisukeinoihin. Jääkö luonnollinen kieli tappiolle ja mitä siitä seuraa ammattialan piirissä ja yhteiskunnassa? Muotoilu on ongelmanasettelun suhteen itse asiassa edelläkävijä. Suunnittelutyön monikoodi- suus eli kuvan, tekstin, erilaisten symbolien ja mallien rinnakkainen käyttö on kaik- kiaankin merkkien vertailun kannalta kieh- tovaa.
Tärkeää on termistöä tarkasteltaessa huomata, että alan käsitteenmuodostuskin on monikoodista. Tämä esitetään alan teo- riassa selvästi. Muotoilussa visuaalinenkin käsite on mahdollinen. Näkötiedosta sa- moin kuin tuntotiedosta tai muuten aistit- tavasta ja tiedostettavasta informaatiosta
luodaan lisäksi mielikuvakäsitteitä, joiden ilmaiseminen onnistuu erityyppisten mal- lien avulla. Aisti- ja mielikuvakäsitteiden semantiikka toimii toisin kuin sanallisten termien. Monenlaiset tilanteen ohjaamat, kontekstisidonnaiset tulkinnat ja käsitteiden yhdistelmät ovat mahdollisia. Luovuus merkitsee nykyään usein hyppyä tietoko- neen kuva-avaruuteen, ei kielellistä asso- siointia. Mainitunlaisten käsitteiden kielen- tyminen saattaa olla hidasta tai jäädä koko- naan tapahtumatta. Alvar Aalto puhui aikoi- naan tunnekäsitteistä, joiden kielellinen il- maiseminen on vaikeaa.
Muotoilun käsite- ja termikentistä olen työssäni analysoinut tarkimmin ns. abstrak- tin esinejärjestelmän, koska se poikkeaa selvästi yleiskielisestä. Sen perusilmaukset esiintyvät taajaan yhtenä jäsenenä nomini- lausekkeissa, joita olen pääasiassa käyttä- nyt termikehityksen esimerkistönä. Arki- ajattelussa ja yleiskielessä sanat esine, tuo- te, teos jne. ovat merkitykseltään väljiä, yleiskäyttöisiä ja joskus synonyymisiä.
Muotoilun teoriakeskustelussa niitä on kui- tenkin toistuvasti, iteratiivisesti, pyritty määrittelemään tieteellisen mallin mukaan.
Tuotteen ja muotoilun tuotteen merkitys on perusteltu vakuuttavimmin. Yksi tuote-ter- mien kasvualusta on semioottinen tutki- mussuunta, ns. tuotesemantiikka, jonka ete- viä edustajia on Suomessakin.
Abstrahoidun, yleisen esineen tai tuot- teen kuvauksen sanasto on suomalaisessa muotoilukirjallisuudessa jo nyt rikas. Eri- laisia tuotteen semanttiseen kenttään liitty- viä liitto- tai yhdystermejä on teoriakieles- tä poimitussa aineistossani noin 800.
Useimmat ovat tyyppiä, jossa pääsanana olevaa tuotetta tai esinettä luonnehditaan jollakin attribuutilla: ainutkertainen, ainut- laatuinen, aito, ajaton, anonyymi, arkinen, arveluttava, avoin, banaali, dematerialisoi- tu, demokraattinen... Attribuutteja on kaik- kiaan n. 400. Esineiden ominaisuuksia taas
on nimetty substantiiveilla n. 200: aistik- kuus, aistittavuus, ajattomuus, alkuperäi- syys, askeettisuus, esittävyys, esteettisyys jne. Laatu- ja ominaisuustermistö antaa ti- laisuuden pohtia esineen luonnehtimisen mahdollista muuttumista selväksi tiedon kategorioinniksi. Laatumääritteisten nomi- nilausekkeiden erikoistumisprosessiin liit- tyy myös kielen tason semanttisia ilmiöitä, jotka selittävät sanaliittotermien syntyä yleisemminkin.
Psykologinen suhde esineisiin tuottaa assosiaatioita ja niihin perustuvia metafo- ria, joita on alalla järjestetty systeemeiksi ja käytetty myös käytännön suunnitteluteh- tävien apuna. Muotoilulle erityisen ominai- nen piirre on kokonaisten teoriarakennel- mien metaforius. Ihmisen ja esineen keski- näisessä viestinnässä esinettäkin pidetään toimivana agenttina. Sitä elollistetaan tuo- tesemantiikan kielenkäytössä ihmisominai- suuksin ja ihmisen toimintaa tai toiminnan tulosta kuvaavin sanoin: tuotteen ilmaisu, tuotteen itseselitys, tuotteiden kielioppi, tuotekieli, tuotteen kieli, tuotteen viesti.
Kehittynyttä erikoissanastoa on yleen- sä pidetty kiistattomimpana erikoiskielen tunnistamisperusteena. Muotoilun teorian termikeräelmääni on karttunut noin 3 000 ilmausta, joilla on jotenkin todennettavis- sa olevaa erikoismerkitystä. Toisten ilmaus- ten termiys ilmenee lähdetekstien määritel- mistä ja selityksistä selvästi, toiset näyttä- vät olevan vasta termistymässä, jolloin kä- sitteiden erikoistumista on etsittävä laa- joista konteksteista. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan enää ole pelkkiä yleiskielen il- mauksia. Ne eivät vielä ilmaise vakiintunut- ta käsitettäkään, vaan kuuluvat yleisen ja erikoistuneen kielimuodon väliseen har- maaseen vyöhykkeeseen.
Termejä on monenasuisia ja monenlai- siin merkityskenttiin kuuluvia aerodynaa- misesta fantasiasta esineen visuaaliseen ärsykkeeseen. Hyvin monet ilmauksista
ovat syntyneet niin, että muotoiluteoreeti- kot ovat yhdistäneet aikaisemmin yhdistä- mättömiä käsitteitä: aineettomuuden uto- pia, artefaktien tiede, assosiatiiviset käsi- työn merkitykset, dematerialisoitu esine, design management (jonka käännökset ei- vät ammattilaisille kelpaa), ekologinen se- miotiikka, ekomuotoilu, esineellinen alku- kuva, tuotteen avoin rakenne jne. Kielen erikoistermeistä suurin osa syntyy nykyisin yleensäkin näin. Muotoilun luovuuteen vain kuuluu, että sen yhdistelmät ovat semantti- sesti varsin joustavia ja vapaita. Mallit ovat silti usein kansainvälisiä lainoja.
Muotoilun teoriatermistön runsastumi- nen on jo hyvässä vauhdissa, vaikka käsit- teenmuodostus ja varsinkin tarkka määrit- teleminen tuntuvatkin monesti olevan kes- ken, jos niitä arvioidaan vakiintuneempien tieteiden käytänteiden perusteella. Aina määrittelyyn ei edes pyritä, vaan käsitteet jätetään avoimiksi luovuuden nimissä. Kä- sitteiden avoimuus on myös estetiikkatie- teen perintöä.
Terminologisesti vakiintumattomasta vaiheesta kertoo, että muotoilun yleiset teo- riatermit eivät ole vielä missään päässeet sanakirjoihin. Suunnittelijoiden ja valmis- tajien nykyisin tietoisesti tavoittelemat hy- vät käyttöominaisuudet samoin kuin tutki- joita kiinnostavat kulttuuriset mielikuva- ym. ominaisuudet puuttuvat yleensä sanas- toista kokonaan. Oppilaitokset ja alan tie- tojärjestelmät keräävät kuitenkin jo termis- töä.
Pirkko Anttilan esitys, että käsityön ja muotoilun toimintatutkimuksen reflektoin-
ti- eli tuumailuvaiheessa suunnitteluun osal- listuvien ryhmällä olisi hallitseva johdatte- lija, joka pitäisi yllä kriittistä keskustelua, kunnes keskeisistä havainnoista päästään yksimielisyyteen, merkitsisi oikeastaan ter- minmuodostuksen laboratorion perustamis- ta. Tuumailijoiden pienessä piirissä tapah- tuisi silloin kehitys, joka yleensä johtaa kieliyhteisössä uusien termien käyttöönot- toon. Jotta tällaisen työryhmän sopimuksis- ta tulisi koko erikoisalan hyväksymiä, olisi tietysti käytävä laajempi alansisäinen julki- nen keskustelu.
Työlläni on ollut kaksi päätavoitetta.
Olen ensinnäkin halunnut tuoda keskustel- tavaksi uudenlaisen erikoiskielten tutki- muksen kohteen, jonka ongelmat ovat pää- piirtein yleiset ja yhteiset kaikkien kehitty- vien tiedonalojen kielten kanssa mutta jos- sa on myös tarkastelua syventäviä erityis- ominaisuuksia. Kognitiiviselta kannalta tär- keimpiä niistä ovat työn luovuus ja moni- koodisuus. Muotoilusanaston pohjalta olen pohtinut lisäksi sanaston- ja termintutki- muksen metodeja. Tiedon filosofia ja tieto- teoria ovat olleet menetelmien lähteinä an- toisia, mutta myös sosiaalinen ja psykolo- gis-kognitiivinen näkökulma ovat avautu- neet. Painotan työssäni sitä, että varsinkin erikoiskielen termistön semantiikka on omintakeista ja siihen syventyminen vaatii alan tuntemusta. Erikoistuminen saattaa johtaa sellaisten käsiteyhdistelmien tai mer- kityspiirteiden käyttöönottoon, jotka ovat täysin ainutlaatuisia ja ymmärrettäviä vain omassa kognitiivisessa verkossaan.
OILI KARIHALME Muotoilun teoriasanaston termistyminen. Acta Wasaensia 51; Acta Wasaensia, Kielitiede 10. Vaasa 1996.
Nykysuomen ja kääntämisen laitos, Vaasan yliopisto, PL 297, 65101 Vaasa
