H arri T app er
Vanha nainen pukeutuu
- joulukertomus
Huomattuaan, ettei joulu hänelle enää helähdä, hän pukeutuu parempaansa.
Lisbeth kohottuu vuoteelta ja etsii komerosta vanhan korsettinsa. Se on kuin rautaliivit ja Mannerheimin aikai
nen. On väärin sanoa että Mannerhei
min aikainen, mutta kuitenkin hänen korsettinsa on tuonut hänelle ryhtiä ja turvaa.
Ei hän niin heikko ollut, etteikö oli
si jaksanut korsetin nauhoja nykiä, vaikka ne olivat sotkeutuvat ja pitkät.
Mutta kun se toimitus on talkoo, hän kutsuu naapurista Marjatan, ystävän
sä. Naapurikin on jo vanha, mutta no
pea hulluttelemaan.
Sitten Lisbeth sytyttää savukkeen, pitkän savukkeen, sillä hän on kirkon- kyläläisiä. Savukkeeseen saa pituutta, kun asettaa sen pidikkeeseen. Hänellä on muutamia pidikkeitä sotaa edeltä
neeltä ajalta.
-Sinulla on pidikkeitä sotaa edeltä
neeltä ajalta.
Kun hänen eläkettään nyttemmin on leikattu, hän ei kykene ostamaan enää lahjoja lapsilleen eikä lapsenlap
silleen. Kyllä hän kykenisi, mutta ei riittävän arvokkaita. Halvetessaan lah
ja muuttuu rihkamaksi. Rihkamaa hän ei tahdo antaa. Kyllä hän ymmärtää, että silläkin on oikeutuksensa (elämä
kin on joskus tuntunut rihkamalta).
Mutta kuten sanottu: Rihkamaa hän ei anna.
Kun huoltoyhtiön miehet käyvät konein lakaisemassa naapureiden por
raspielet, hän ei voi sitäkään avuksi tehdä, vaikka kyllä tahtoisi ja jaksaisi.
Hänellä on ehjät lihakset, notkeat jän
teet ja naisellisesti lujat sormien luut (minä olen joskus ollut hyvin kaunis).
Kauneutenikin on lakaisua estä
mässä.
Hän ei tavoittunut enää jouluun.
Siksi hän pukeutuu turvaavasti ja naa
puri nauraa kirkkaasti, mutta lähtee sit
ten.
Hän muistaa etunimensä, mutta ei aivan aina enää sukunimeä. Etunimi on Lisbeth. Sukunimestään hän joskus mainitsee että Town. Se viittaa kau
punkiin. Sen vuoksi naapuri, joka juuri
oli käynyt ja lähtenyt, oli nauraa he- läytellyt. On sentään ilo, kun joku nau
raa meille.
Ei joulusta kaikkoaminen ollut yk
sin Lisbethiä kohdannut. Äskeisinä vuosina oli ollut muitakin, jotka paket
tien sekaan eksyneinä, joululahjoihin tai niiden ympäriltä purettuihin laati
koihin peittyneinä olivat sanoneet:
Ei, totisesti tämä ei ole joulua enää.
Pukeutuessaan sukkiin, Lisbeth muistaa, kuinka ennen sukkiin tai la
pasiin laitettiin jyviä ja koristeltiin ne kiiltävillä olilla ja juoksutettiin naapu
riin.
Silloin nosteltiin myös lyhteitä ka
rahkoihin taivaan lintujen lenneltävik- si.
Lisbeth muistaakin kartanonsa he
vostallien pihamaille pyrähdelleet var
puset ja punatulkut. Punatulkuista hän turhanpäiväissyyttään oli erikoisesti pitänyt ja myös pomppiin pukeutuneis
ta tilhistä. Ne olivat kuin markkinamie
hiä. Mutta ei ole enää näitä vilkkaita lintuja. Ei ole kartanoakaan. Ei ollut aiemminkaan ollut. Vanhan ihmisen häkellys vain joskus tuottaa kunnioi
tusta.
Muistellessään värikkäitä lintuja Lisbeth maalaa huuliaan. Hän myös nyppii kulmakarvojaan ja laikuttaa poskia. Hän kiilloittaa kynsiään, niin että ne ovat kuin helmet. Helmistä hän muistaa kyyneleet.'Helmen Kyyne
leet' on vanha tanssilaulu. Lisbeth hy- räilee sen ja itkee ja tuhrii sen pois.
Ikävä on valkeita aukeita. Valkeat aukeat ovat kuin peltoja, jotka kallis
tuvat jokeen ja vastarannalla taas kal
listuvat meidän suuntaan ja reunoiltaan ne keikahtavat ylös vähän. On niinkin isoja maiseman laikkuja, että ne ovat manttaalikaupalla viistona ja tiukuval- jaisiin valjastettu hevonen helskyttää aukealla. Se ei aina näy, kun tuisku peittää hevospelin, mutta nuori mies siellä kuitenkin ajaa ja kiirehtii hake
akseen kirkonkylän apteekista kanfer- tin tippoja, vähän salisyylia, sekä lyso- lia puhdistuksiin. Kamalaa, kun tällä tavoin kaikkoan entisaikojen joulusta!
(Kun mies yöllä palaa kirkonkyläs
tä, ovat tähdet jo syttyneet ja taivasta arvuutellen hän ajelee)
Lisbeth pukeutuu pitkään ja laajaan leninkiinsä. Se on juhlava. Ja asua vie
lä saattaa kerrostaa, kun sellaista nyt muoti on. Asuuko tässä talossa Rouva Lisbeth Tovvnhill? Hyvänen aika, on
kohan minulla rusinoita tai sekahedel- miä, veskunoita, sanoisi minun maa- laispalvelijani. 'Veskunoita’ on aina tuotettu Sekahedelmäkomppaniasta.
Kun minun mieheni eli, hän toi kotiin Birminghaminin Sekahedelmäkomp- panian rusinoita, joskus toi Lutonin.
Naapurin rouva taas saapuu. Hän kutsuu luokseen nauttimaan puuroa.
Mutta voinkohan minä näin kesken puketuneena. Voit voit voit. (On hyvä kun meille edes joku nauraa. Itsekin Marjatta on aika hompsantuu).
Valkea riisipuuro on jos mahdol
lista vielä valkeammalla lautasella.
Näin on joskus tyylittömästi tyylikästä jouluna. Riisipuuron ylle, koska se vie
lä on kuumaa, sirotellaan sokerinkidet- tä ja sitten vielä kanelia, niin että kane
lin maa kiertää saarekkeina lautasta, ja hyvää puuroa se onkin.
Lisbeth lusikoi pienimpiä sormiaan ulos harottaen ja varoen väritettyjä huuliaan, mutta hänen räikkyvistä sil
mistään näkee, että hän tajuaa aterian lämmön ja ystävyyden lämmön, hänel
le toimitetun lahjan lämmön, mutta samalla hänen silmissään itkee suru.
Syvä suru itkee. Hän ei enää arvostet
tavaan tavoitu.
Asunnollaan hän kohta kerrospu- kee.
Hän siis pukee aiemman vaatteen päälle, leningin päälle hän asettelee takin, takin harteille heittää huivin.
Sellaista se siis vain on, mutta sana 'kerrospukee’ on hauska. Se on rans
kaa. Hänen enonsa aina luki Monte Criston kreiviä ja puhui Ranskan tar
peettomasta vallankumouksesta, mut
ta Pallohuoneen vala oli uskalias. Eikö teistäkin. 'Ja laivat Marseillesin sata
masta irtouisivat noutaakseen yrttilas- tit Intian’.
Lisbeth rakastaa vieraita kieliä.
Hän osaa italiaakin. 'Dementianella’
14
hän joskus lausahtaa.
Lisbeth on avannut piironkinsa laa
tikon ja nostellut sieltä pöytänsä liinal
le korujaan, kaikki korunsa, mutta en
sin hän kiinnittää korvasimet vai mitä ne nyt ovat. Hän pitää päätä kauan näin ja sitten kauan toisin päin. Korvakoru
jen asettelussa on tyyliä, kun siinä van
han säännön mukaisesti kallistetaan päätä ensin näin ja sitten toisin. Pikku
tyttöinä he olivat nopeasti ymmärtä
neet kaikenlaisia tyylejä narun hyp
pelyssä ja pallon kopittelussakin oli sen seitsemän temppua ja käsiä piti läppäistä selän takana (Sisarvainajani se taivaan seinämään kirjavaa palloa pompottelee). Käyn hänen haudallaan, vien sinne sinipunaiset kanervat ja kynttilän sytytän. Kuinkahan tässä asussani voin lumeen kahlata. Harpon minä vaan.
Kun Lisbeth on viritellyt kaulalleen helmet ja sitten poistanut ne ja viritel
lyt toiset, hän arvelelee niinkin, että miltähän ne näyttäisivät rykennelmä- nä yhdessä kaikki.
Hän on ennättänyt tukkaansa pui
koilla lämmittää ja kammalla kiekuru- oituneita hiusvyyhtiä kiskoa etäämmä, mutta nehän oitis kirpoavat takaisin.
- Luonteensa mukaan kukin.
Hän nostaa sormilleen diadeemin eli koristellun otsarivan ja sen malmiin on upotettu ihan kirkkaita sinisiä ki
viä.
Diadeemistä hänen mieleensä ku
vastuu kotitikirkkonsa holvien punok
set ja hän muistaa maailmansuuren kruunun, joka kupolilta alas, liiankin alas, laskeutuu.
Siitä kuvasta hän taas käy suruk- kaaksi. Mutta nyt hän kysyy surunsa syytä. Olenko viertynyt joulusta siksi, kun en aikoihin ole kertonut joulun kertomusta. Joulun kertomus on Evan
keliumi. Sitä ei tarvitse kokonaan ym
märtää. Mutta on ymmärrettävä tai
vaalliset sotajoukot. Ja hän ymmärtää ne sekä kuulee Itämaan tietäjien kame
lien verkkaisan käyskelyn yössä. Syn
tymisen ihme se on! Ihme oli kaksin
kertainen, koskapa Joosef ja Maria oli
vat lähteneet luetteloihin merkittäväk
si, mutta samalla matkalla heille syn
tyikin itselle upouusi lapsi.
Sanoista 'Marian, kihlattunsa kans
sa' Elisabeth muistaa, että häneltä vie
lä puuttuvat sormukset, ja hän pujottaa kiirehtien kaikkiin sormiinsa nyt niitä.
Ja saatuaan itsensä vaatetetuksi, saatuaan koristelluksi, häneen tulvah
taa juhlamieli. Itseluottamuksesta se aiheutuu. Pukeutumisella olen tajunnut arvostaa.
Ja niin syttyvät häneen sanat kuin syttyvät kynttilät: Avaja porttis ovesi.
Käy Herraas vastaan nöyrästi. Lisbeth on aina helposti löytänyt sävelen, hän on hyvä laulamaan, kun itse taivaan kuningas Sun tahtoo olla vierahas. Lis
beth pitää siitä, että virsissä isot kirjai
met eivät ole kohdallaan.
Silloin lapsenlapset saapuvat ja Lucia (se on Seija) sanoo:
- Ihme, täällä on koristeltuna jo joulupuu !
Pikku Tuomas jatkaa siihen:
- Se jopa laulaa.
15
