A R V O S T E L U T 9 2
Kohti
sarjakuvakerronnan teoriaa
Kai Mikkonen: The Narratology of Comic Art. Routledge Advances in Comics Studies.
New York & London: Routledge 2017, 312 s.
Sarjakuvatutkimus on vakiintumassa aikaisempaa tunnustetummaksi tieteen- alaksi englanninkielisessä akateemisessa maailmassa. Ranskalaisella kieli- alueella se on ollut sitä jo pidemmän aikaa, mutta käsitteellinen sekä proosa- ja elokuvakerronnan teorian kanssa dialogiin pyrkivä anglofoninen sarjakuva- tutkimus on ollut harvinaisempaa ja se on jäänyt pienempien kustantamojen harteille. Tällä vuosituhannella tilanne on viimein muuttunut: nyt jopa kustan- nusjätti Routledgella on oma Advances in Comics Studies -julkaisusarjansa, jossa on ilmestynyt kolme teosta – tuoreimpana Kai Mikkosen The Narratology of Comic Art.
Teoksessaan Mikkonen käy läpi sarjakuvamuotoisen kerronnan ilmaisu- mahdollisuuksia, joita muiden kerronnan muotojen lähtökohdista kehitetty narratologia ei riitä tavoittamaan. The Narratology of Comic Art kysyy, miten ker- ronnan teoriaa on kehitettävä, jotta se soveltuu sarjakuvamuotoisen kerronnan tarkasteluun. Erityisen mielenkiintoisesti Mikkonen pureutuu kertomisen ja visuaalisen näyttämisen problematiikkaan sekä graafiseen tyyliin.
Tekstuaalisen esittämisen pohjalta laadittu narratologia ei ymmärrettävästi tunnista tarinamaailmaa esittävien kuvien ja kuvasarjojen kerronnallista poten- tiaalia tai piirroksen materiaalisuuden merkitystä, saati sitä että sarja kuvia – toisin kuin kirjallisuutta – luettaessa ruudut ja sivut hahmotetaan laajempina yksikköinä sana tai lause kerrallaan etenemisen sijasta. Sarjakuvan visuaaliseen luonteeseen kytkeytyvät myös kysymykset graafisesta tyylistä: jokaisella sarja- kuvataiteilijalla on oma ainutlaatuinen piirrostyylinsä, ja visuaalisessa sarja- kuvakerronnassa tyyli on aina tavalla tai toisella lukijan ja kerronnan välissä.
Mikkonen tarkastelee piirrostyylin muutoksia ja tyylin hyödyntämistä subjekti- viteetin ilmaisemisessa. Ne ovat toisaalta vain joitain mahdollisia näkökulmia graafiseen tyyliin, josta olisi epäilemättä voinut kirjoittaa kokonaan oman monografiansa. Sama pätee useamman muunkin luvun aiheeseen.
Nimestään huolimatta The Narratology of Comic Art ei ole kaikenkattava sarjakuvanarratologian oppikirja, vaan sitä voisi pitää melkeinpä erillisten artikkelien kokoelmana – osa teoksen lukujen sisällöstä onkin julkaistu jossain muodossa jo aiemmin. Akateemista sarjakuvakeskustelua seuraavalle esimer-
AVA I N 4 / 2 0 1 7 9 3
kiksi Mikkosen luennat Jarmo Mäkilän ja Shaun Tanin sarjakuvien näkökul- marakenteista ovat tuttuja niin Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -artik- kelikokoelmasta (toim. Hatavara, Lehtimäki & Tammi, 2010) kuin Scandinavian Journal of Comic Artistakin (2012).
Monesti Mikkonen rajaa aihetta varsin paljon. Sarjakuvafokalisaatiota hän käsittelee esimerkiksi puhtaasti visuaalisena ilmiönä, eikä pohdi laajemmin, miten sarjakuvan kuvallista ja sanallista ainesta yhdistävä muoto voi vaikuttaa kerronnan näkökulman ilmenemiseen. Kertovaa muotoa ja julkaisuformaattia hän lähestyy puolestaan yksinomaan käsittelemällä 1800-luvun alun brittiläis- ten broadsheet-lehtien satiirisia ja humoristisia piirroksia, jotka kehittyivät protosarjakuvaksi. Molemmat ovat perusteltuja valintoja, mutta paljon jää myös sanomatta.
The Narratology of Comics Art ei siis useinkaan ole yhtä yhtenäistä sarja- kuvakerronnan teoriaa rakentava projekti – tai ainakaan projekti, johon tulevai- suudessa viitattaisiin “Kai Mikkosen sarjakuvanarratologiana” samaan tapaan kuin on luontevaa puhua esimerkiksi Thierry Groensteenin Système de la bande dessinéessä (1999) esittelemästä teoreettisesta järjestelmästä. Luontevampi nimi teokselle voisikin olla On the Narratology of Comic Art.
Uusien käsitteiden lanseeraamisen sijaan Mikkonen esittelee ja asettaa kon- tekstiinsa mannereurooppalaista ja angloamerikkalaista sarjakuvateoriaa sekä pohtii esitettyjen käsitteellisten erottelujen rajoituksia. Usein hän jättää viimei- sen sanan sanomatta, ja ajoittain lukija jää toivomaan rohkeampia linjauksia siitä, mitkä muiden teoreetikoiden käsitteet sarjakuvanarratologiaan sopivat parhaiten tai miten ne voitaisiin korvata. Teoksen eri luvut asennoituvat teo- rianrakentamiseen hieman toisistaan poikkeavilla tavoilla. Ajoittain – kuten esimerkiksi käsitellessään Philippe Marionin grafiaatio-käsitettä – Mikkonen ilmaisee selkeästi, ettei sitä hänen mielestään tule integroida sarjakuvanarra- tologian projektiin. Sen sijaan muiden tutkijoiden kertojaa koskevia käsitteel- listyksiä esitellessään Mikkonen jättää osittain ilmaan, missä määrin hän pitää niitä loppujen lopuksi käyttökelpoisina.
Ranskalais-belgialaisen ja angloamerikkalaisen sarjakuvateorian esittely ja niiden synteesin kehittely on joka tapauksessa merkittävä saavutus. Se palvelee erityisesti niitä, joita kielimuuri estää tutustumasta syvällisemmin manner- eurooppalaiseen teoreettiseen keskusteluun. Sarjakuvatutkimusperinteiden tarkasteleminen rinnakkain paljastaa myös sen, miten paljon teoreettisesti kunnianhimoisempaa ranskalais-belgialainen tutkimus on.
Yksi The Narratology of Comic Artin vahvuuksista on hyödynnettyjen teksti- esimerkkien monipuolisuus. Sarjakuvanarratologiaa muotoillessaan Mikkonen käy läpi sarjakuvia Matti Hagelbergista Mikki Hiireen, Manu Larcenetista Chris Wareen ja Walking Deadistä Lassiin ja Leeviin. Pariinkin kertaan Mikkonen tarkastelee jotain ilmiötä vertailemalla toisiinsa samasta lähdetekstistä tehtyjä sarjakuva-adaptaatioita, mikä tuo analyysiin oman mielenkiintoisen lisänsä.
A R V O S T E L U T 9 4
Kielialueiden, lajityyppien ja historiallisten ajanjaksojen rajojen ylittäminen on välttämätöntäkin, kun halutaan sanoa sarjakuvasta jotain yleispätevää.
Vaille laajempaa tarkastelua jää lähinnä eurooppalaisen ja angloamerikkalaisen perinteen ulkopuolinen sarjakuva, erityisesti japanilainen manga. Mikkonen toki käsittelee Jiro Taniguchin tuotantoa yhdessä luvussa, mutta hän huo- mauttaa itsekin sen olevan länsimaalaisvaikutteista mangaa. Joka tapauksessa sarjakuvaesimerkkien monipuolisuus erottaa The Narratology of Comic Artin ang- loamerikkalaisesta ja ranskalais-belgialaisesta sarjakuvatutkimuksesta, jotka ovat tyytyneet käsittelemään etupäässä omien kielialueidensa teoksia.
Teos vaatii lukijaltaan sen verran paljon, että se tuskin syrjäyttää yliopis- tojen tutkintovaatimuksista Scott McCloudin Understanding Comicsia (1993) tai Karin Kukkosen Studying Comics and Graphic Novelsia (2013). Tutkijoiden käsissä se kuitenkin varmasti kuluu, ja toivon mukaan houkuttelee myös jalostamaan pidemmälle Mikkosen esille nostamia näkökulmia. The Narratology of Comic Art on tärkeä puheenvuoro sarjakuvanarratologiseen keskusteluun, mutta ei sen viimeinen sana.
