7
Kirjaston vapaus ja vastuu
Pekka Heikkinen
Tekijänoikeudet ovat puhuttaneet kirjastoja tiiviisti runsaan vuosikymmenen.
Erityisesti elektroniset aineistot ja verkkoympäristö ovat tuoneet uudenlaisia pelisääntöjä siihen, miten kirjastot joutuvat säätelemään asiakkaidensa aineis- toihin pääsyä. Avoimen tiedonsaannin periaatteita ei kaikilta osin voida puolus- taa myöskään muiden lakien suojaamista syistä - osa aineistoista saattaa esi- merkiksi olla lain mukaan salassa pidettävää.
E
nsimmäinen opittava asia tekijänoikeuden pe- rusteet –luennolla on se, ettei tekijänoikeus suo- jaa fyysisiä teoskappaleita, kuten kirjoja tai tallen- teita, vaan teosta tekijän ilmaisuna. Arkiajattelun tasolla yhteys fyysisiin teoskappaleisiin on kirjas- toissa silti säilynyt poikkeuksellisen pitkään. Kir- jastojen (”lainastojen”) keskeinen toimintamuoto kun on ollut nimenomaan fyysisten teoskappa- leiden lainaaminen. Kirjoja ja tallenteita on voi- tu tarjota yleisölle näennäisesti tekijänoikeuden säännösten estämättä.Vasta 1990-luvulla, digitaalisten tallenteiden ja verkottumisen myötä, kirjastoissa toden teol- la törmättiin tekijänoikeuden asettamiin rajoi- tuksiin. Monet näistä, kuten vaikkapa kielto val- mistaa digitaalisia kopioita asiakkaalle, tuntuvat kirjastotoiminnan näkökulmasta järjettömiltä.
Herätys karuun todellisuuteen on koittanut vii- meistään e-aineistojen myötä. Toisin kuin fyysis- ten teoskappaleiden, e-aineistojen osalta tekijän yksinoikeus kieltää teoksensa käyttö ei raukea.
E-aineistojen saattaminen yleisökäyttöön ei tä- ten ole mahdollista suoraan lain nojalla, vaan siitä on erikseen sovittava oikeudenhaltijoiden kanssa.
Kirjastoissa tämän on pelätty uhkaavan kansalais- ten tasa-arvoista pääsyä informaatioon.
Verkossa oikeus tietoon mutkistuu
Tutkijoiden on usein vaikea ymmärtää, mikseivät aineistot ole vapaasti kotikoneilta käytettävissä,kun tekniset mahdollisuudet tähän kerran ovat jo olemassa. Emeritusprofessori Yrjö Varpio käyn- nisti viime syksynä Helsingin Sanomien mielipi- desivuilla keskustelun Kansalliskirjaston vanho- jen sanomalehtikokoelmien saattamisesta nykyis- tä laajempaan tutkimuskäyttöön. Kansalliskirjas- ton ja Kopioston yhteinen vastaus oli, että neu- votteluja aineistojen käytettävyyden lisäämiseksi käydään parhaillaan hyvässä yhteistyön hengessä.
Uusimman haasteen asettaa tiedon louhinta- tekniikoiden kehittyminen. Tieteelliset kirjastot ja arkistot hallinnoivat jo nykyään mittavia in- formaatiomassoja. Tutkijat voisivat hyödyntää digitoituja datamassoja mm. kielentutkimukses- sa monin tavoin.
Tekijänoikeus ei itsessään tätä rajoita datamas- sojen hyödyntämistä, mikäli aineistoja käytetään vain yksittäisten sanojen ja lyhyiden tekstinpätki- en tasolla. Tekijänoikeus ei suojaa dataa tai faktoja sinällään, vaan ainoastaan ilmaisun omaperäistä muotoa. Datamassan hyödyntäminen edellyttää kuitenkin sen siirtämistä kirjaston ulkopuolelle ja tämä onkin jo sitten luvanvaraista toimintaa.
EU:n komissio on tänä keväänä käynnistä- nyt keskustelut (”stakeholder dialogues”) teki- jänoikeussääntelyn uudistamiseksi. Myös kirjas- tot (EBLIDA) ovat mukana keskusteluissa. Tie- don louhinta on eräs tämän selvityshankkeen pai- nopistealueista.
8
Kirjastojen oikeudet verkkoaineistoihin
Tulevaisuudessa kirjastot eivät välttämättä enää en- si sijassa omista kokoelmiaan, vaan lähinnä välittä- vät aineistoihin käyttöoikeuksia. Opetus- ja kult- tuuriministeriön Tekijänoikeus 2012 -muistiossa kirjastot on suoraan rinnastettu muihin verkko- ympäristössä toimiviin välittäjiin, kuten teleope- raattoreihin tai internet-palveluiden tarjoajiin.
Rinnastus on vaarallinen. Kirjastojen yhteis- kunnallinen tehtävä on täysin erilainen kuin kau- pallisten toimijoiden. Onkin syytä pitää huoli sii- tä, ettei valmisteilla olevaa verkkopiratismin tor- jumista ja tekijänoikeuksien täytäntöönpanon te- hostamista koskevaa sääntelyä miltään osin ulote- ta muistiorganisaatioiden toimintaan.
Tietoverkoissa toimittaessa törmätään aiempaa useammin ns. kiperiin tapauksiin. Näissä jou- dutaan punnitsemaan vastakkain kahta oikeut- ta: esimerkiksi tutkijan oikeus päästä käsiksi tut- kimusaineistoihin joutuu helposti ristiriitaan sa- maan aineistoon liittyvien tekijän yksinoikeuk- sien kanssa.
Salainen ja julkinen aineisto
Tietosuojaan ja aineistojen salassapitoon liittyvät kysymykset tulevat oletettavasti jatkossa muodos- tamaan kirjastoille vielä tekijänoikeuttakin suu- remman haasteen. Tämä on jo havaittu opetus- ja kulttuuriministeriön Kansallinen digitaalinen kirjasto -suurhankkeen valmisteluvaiheessa.
Näitä kysymyksiä kokoonnuttiin viime joulu- kuussa pohtimaan STKS:n kirjastojuridiikkaryh- män järjestämään seminaariin, jonka otsikkona oli ”Kirjastot kansalaisvapauksien puolustajina”.
Otsikon muotoilu herätti kysymyksiä. Miksi pu- huttiin kansalaisvapauksista, eikä tutummin kan- salaisoikeuksista?
Pääosin nämä tarkoittavatkin samaa. Valitun otsikon taustalla oli juridinen erottelu negatii- visiin ja positiivisiin perusoikeuksiin. Kirjaston keskeisenä tavoitteena on lähinnä turvata kansa- laisen suojattua vapauspiiriä ulkopuolisten louk- kauksilta.
Kirjastolaitos ei pyri (ainakaan välittömästi) turvaamaan kansalaisten positiivisia oikeuksia, kuten vaikkapa äänioikeutta tai oikeutta poliit- tiseen osallistumiseen. Vastaavasti kirjastojen vel- voitteena on pyrkiä turvaamaan yksittäisten asi- akkaidensa anonymiteetti, ”oikeus lukea nimet- tömänä”. Sen sijaan ne eivät pysty takaamaan asi- akkaillensa oikeutta päästä kaikkeen näiden ha- luamaan aineistoon.
Kirjastot tietoon pääsyn rajoittajina
Joissain - sinällään aina poikkeuksellisissa - ta- pauksissa kirjasto saattaa joutua myös rajoitta- maan asiakkaidensa pääsyä informaatioon. Kan- salliskirjastossa säilytetään myös aineistoa, johon pääsyä on rajoitettava lain salassapitosäännösten nojalla. Eräs esimerkki ovat vapaamuurarimat- rikkelit, joiden käyttöön saattamisesta on vuosi- kymmenien kuluessa väännetty kättä useamman- kin kerran. Viimeksi asia nousi esille Yleisradion MOT-ohjelmassa tammikuun lopulla.Vapaamuurarimatrikkeleiden, samoin kuin monien muidenkin yksityiselämän piiriin kuu- luvien tietojen osalta on kirjastossa jouduttu pun- nitsemaan, suojataanko aineistossa esiintyvien ih- misten yksityisyyden suojaa, vai toimittajien pää- syä informaatioon. Kansalliskirjaston linjauksena on toistaiseksi ollut, että vapaamuurarimatrikke- lit ovat julkisuuslain 24§ nojalla salassapidettä- vää aineistoa. Tällaiseenkin aineistoon voidaan silti hakemuksesta myöntää pääsy, kuitenkin en- si sijassa vain tutkimustarkoituksiin.
Toinen tuore esimerkki hankalasta punnintati- lanteesta on kansanedustaja Jussi Halla-ahon ta- paus. Kansalliskirjasto on jo useamman vuoden ajan haravoinut kulttuuriaineistolain velvoitta- mana poikkileikkauksen suomalaisista www-si- vustoista. Sen jälkeen, kun Korkein oikeus oli kat- sonut kansanedustaja Halla-ahon syyllistyneen blogikirjoittelussaan rikoslaissa tarkoitettuun vi- hapuheeseen, tuli Kansalliskirjastossa pohditta- vaksi, miten tulisi toimia yleisölle avoimen verk- koarkiston osalta. Lyhyen punninnan jälkeen ky- seiset lausumat päätettiin vetää pois avoimesta
9
yleisökäytöstä. Vihapuheen osalta sananvapau- den suoja on niin heikko, että muut intressit ar- vioitiin tapauksessa painavammiksi. - Samalla on tarpeen korostaa, ettei sivuja tuhottu, vaan ne ovat edelleen tutkijoiden käytettävissä.
Tietosuoja ja itsemääräämisoikeus
Toimittaja Johanna Korhonen kirjoitti alku- vuonna Helsingin sanomissa – runsaasti laina- usmerkkejä viljellen – ”yksilöiden tietosuojas- ta” ja ”itsemääräämisoikeudesta”. Korhosen mu- kaan yksilön itsemääräämisoikeuden korostus voi äärimmilleen vietynä johtaa mielettömiin tilan- teisiin. Esimerkkinä hän mainitsi alzheimer-po- tilaan, jonka vaimolle ei annettu tietoja miehen saamasta diagnoosista.Korhonen on tietysti oikeassa, mitä ääritapa- uksiin tulee. Näiden varalta henkilötietolakiin on kuitenkin jo kirjattu mm. poikkeussäännös, joka mahdollistaa tietojen käsittelyn myös ilman yk- silön suostumusta, tämän elintärkeän edun suo- jaamiseksi. Ulkopuolisen on usein myös vaikea arvioida, mitkä tiedot joku toinen kokee intimi- teettinsä piiriin kuuluvaksi. Eräs esimerkki tästä on syntymävuositietojen julkistaminen tietokan- noissa. Tämä tuli mahdolliseksi vasta, kun Kan- salliskirjasto oli useampaan otteeseen kirjelmöi- nyt asiasta tietosuojavaltuutetun ja oikeusminis- teriön tietosuojalautakunnan kanssa.
Korhosen kannanoton tekee mielenkiintoiseksi se, että hän itse on vastikään voittanut hovioike- udessa kanteen, jonka perusteena oli työsyrjintä.
Korhonen lieneekin samaa mieltä ainakin siitä, että työnhakijan ”itsemääräämisoikeutta” on ai- heellista turvata kieltämällä työnantajalta mah- dollisuus työhaastattelussa edes kysyä yksityiselä- män piiriin kuuluvaksi katsottavia tietoja.
Tietosuoja ja vapaa tiedon saanti
Tietosuojaan, kuten muihinkin perusoikeuksiin, liittyvissä kysymyksissä minäkeskeinen ja ns. ter- veeseen järkeen nojaava ajattelu johtaa yleen- sä harhaan. Toki voi olla syytä harkita, olisiko omaisten ja perheen oikeutta saada tietoja yksilönterveydentilasta laajennettava. Kirjastoissa uhka- na ovat silti ennemminkin teknokraattiset tieto- järjestelmien tehostamishankkeet, jolloin toises- sa vaakakupissa eivät ole yksilön oikeudet, vaan korkeintaan tekniikan antamat mahdollisuudet palveluiden tehostamiseen. Tällaisissa tilanteissa ratkaisun tulisi olla selvä: kirjastot ovat puolus- tamassa asiakkaidensa oikeutta vapaaseen ja yk- sityiseen viestintään avoimessa yhteiskunnassa.
Tietosuoja jättää kirjastoille jää vielä vähem- män pelivaraa kuin vaikkapa tekijänoikeus. Vaik- ka ns. suuri yleisö olisi valmis hyväksymään tie- tyn hallitun riskinoton ainakin vanhemman ai- neiston osalta, olisi tietoista yksilön tietosuojan loukkausta paljon vaikeampaa perustella jälkikä- teen. Tällöin pelissä eivät ole vain joidenkin tois- ten (”tekijöiden”) varallisuusoikeudet, vaan itse kunkin oikeus päättää itseään koskevan infor- maation käytöstä.
Euroopan unioni on valmistelemassa uutta tie- tosuoja-asetusta, joka julkistettaneen jo tämän vuoden aikana. Uudistus tulee kiristämään tieto- suojaa nykyisestään. Uusi asetus sisältänee myös säännöksen yksilön ”oikeudesta tulla unohde- tuksi”. Tämä antaisi yksilöille oikeuden vaatia lehdistöä poistamaan itseään koskevat mainin- nat arkistoistaan.
Ehdotus sinällään on yksilön näkökulmasta ymmärrettävä, jos ajatellaan vaikkapa tilannetta jossa vanhat ja jo sovitetut synnit ja nuoruuden hairahdukset nousevat digitaalisuuden myötä uu- delleen julkisuuteen. Internetillä on hyvä muis- ti mutta huono huumorintaju, kuten tietosuo- javaltuutettu Reijo Aarnio on todennut. Muis- tiorganisaatioissa ehdotus on sen sijaan ymmär- rettävästi herättänyt huolta siitä, että uudistus johtaisi kansallisen kulttuuriperinnön sisällölli- seen sensurointiin.
Luovan alan luokkataistelu vai yhteinen hyvä
Kädenvääntö informaation vapaudesta on saanut samoja kansalaisliikkeen piirteitä kuin ympäristö- liike aikoinaan. Teemana se onnistuu ympäristö-
10
liikkeen tavoin aktivoimaan myös muutoin po- liittisesti passiivisen nuorison. Tämä kävi ilmei- seksi, kun tekijänoikeuslakia muutama vuosi sit- ten muutettiin (ns. Lex Karpela).
On todennäköistä, että vahvoja vastakkaisia latauksia sisältävät asetelmat tulevat lähivuosina yleistymään. Mikä on kirjastojen rooli tässä kes- kustelussa – ja onko sitä?
Eräs esimerkki: kirjoitin joku aika sitten lehti- jutun, jossa mm. kritisoin kulttuuriministeri Paa- vo Arhinmäen lanseeraamaa iskulausetta ”luovan alan luokkataistelusta”, eli tarpeesta suojata yksit- täisiä luovan tekijöitä suhteessa media-alan suur- yrityksiin. Tämä kielikuva on epätäydellinen ja jopa haitallinen, se kun ei millään tavoin huomioi muistiorganisaatioiden tärkeää roolia tietoyhteis- kunnassa. Näiden toimintaa taustoittamaan so- veltuisi paremmin esiteollisen yhteiskunnan yh- teisöllinen logiikka. Esiteollisessa yhteiskunnas- sa kaikkien yhteisesti omistamalla (yhteismaa ja jokamiehen oikeudet) oli tunnustettu asema yk- sityisen omistuksen rinnalla.
Hyvän asian puolesta voi taistella
Laitoin tämän juttuni myös etukäteen kommen-teille. Sain palautetta, jonka mukaan olisi syytä miettiä, onko aiheellista mennä tölväisemään mi- nisteriä, joka kuitenkin keskeisesti päättää myös kirjastojen resursseista. – Kommentti sinällään on ymmärrettävä, enkä sitä kritisoi. Otan sen esiin lähinnä siksi, että se kuvaa tiukkaan juurtunutta ajattelutapaa. Kai Ekholm on sensuuria koskevas- sa tutkimuksessaan todennut, että historian ku- luessa kirjastot ovat yleensä asettuneet valtaa pi- tävien puolelle. Tästä ”kiltin oppilaan” asentees- ta on ilmeisen vaikea päästä eroon.
Vastakkainen kokemus on viime kesältä, Cycling for libraries -epäkonferenssista. Osanottajat kier- sivät Baltian maiden pääkaupunkien katuja po- liisisaattueessa, aiheuttaen mahdollisimman pal- jon epäjärjestystä ja keräten huomiota.
Olisiko tästä yleisemminkin jotain opittavaa?
Hyvän asian puolesta kannattaisi joskus ehkä hie- man rettelöidäkin. &
Tietoa kirjoittajasta:
Pekka Heikkinen, lakimies Kansalliskirjasto
Email. Pekka.heikkinen@helsinki.fi
