Relationaalinen dialektiikka työyhteisön vertaissuhteissa

RELATIONAALINEN DIALEKTIIKKA TYÖYHTEISÖN VERTAISSUHTEISSA

Milla Hämäläinen

Puheviestinnän maisterintutkielma Kevät 2017

Kieli- ja viestintätieteiden laitos Jyväskylän yliopisto

Tiedekunta – Faculty

HUMANISTINEN Laitos – Department

KIELI- JA VIESTINTÄTIETEIDEN Tekijä – Author

Milla Hämäläinen Työn nimi – Title

RELATIONAALINEN DIALEKTIIKKA TYÖYHTEISÖN VERTAISSUHTEISSA Oppiaine – Subject

Puheviestintä Työn laji – Level

Maisterintutkielma Aika – Month and year

Kevät 2017 Sivumäärä – Number of pages

53 Tiivistelmä – Abstract

Tässä maisterintutkielmassa tarkasteltiin relationaalisen dialektiikan teoriaa ja analysoitiin sen sovellusmahdollisuuksia työyhteisöjen vuorovaikutussuhteiden tutkimukseen. Tutkielman tavoitteena oli kuvata, analysoida ja arvioida relationaalisen dialektiikan teoriaa ja sen soveltuvuutta työyhteisön vertaissuhteiden tutkimiseen.

Tutkielma toteutettiin teoreettisena analyysina. Tutkielman aineisto koostui relationaalista dialektiikan teoriateoksista sekä tutkimusartikkeleista, joissa relationaalisen dialektiikan teoriaa on sovellettu työyhteisöjen vuorovaikutus–

suhteiden tutkimiseen. Baxterin ja Montgomeryn relationaalisen dialektiikan teoria selittää vuorovaikutussuhteiden luontaista jännitteisyyttä sekä vuorovaikutussuhteissa tapahtuvaa merkityksentämisen prosessia.

Tutkielman tulokset osoittavat, että relationaalisen dialektiikan teoria eroaa muista työyhteisön vuorovaikutussuhteita selittävistä teorioista monipuolisuudellaan.

Relationaalisen dialektiikan teoria ottaa huomioon vuorovaikutussuhteiden jatkuvan jännitteisyyden ja dynaamisuuden. Analyysin pohjalta voidaan todeta, että relationaalisen dialektiikan teorian soveltaminen työyhteisön vertaissuhteiden tutkimiseen voi tarjota aivan uudenlaista ymmärrystä vertaissuhteiden kehittymisestä, funktioista sekä vertaissuhteiden vuorovaikutuksen jännitteisyydestä.

Tämän tutkielman tuloksia on mahdollista hyödyntää, kun relationaalisen dialektiikan teoriaa hyödynnetään työyhteisön vertais- ja vuorovaikutussuhteiden tutkimukseen.

Asiasanat – Keywords

Relationaalisen dialektiikan teoria, työyhteisön vertaissuhteet, puheviestintä Säilytyspaikka – Depository

Jyväskylän yliopisto / Jyväskylän yliopiston kirjasto Muita tietoja – Additional information

1 JOHDANTO 4

1.1 Tausta 4

1.2 Työyhteisön vertaissuhteet 6

1.3 Tutkielman tavoite 12

2 RELATIONAALISEN DIALEKTIIKAN TEORIAN LÄHTÖKOHDAT 14 2.1 Dialogismi relationaalisen dialektiikan lähtökohtana 14 2.2 Relationaalisen dialektiikan perusolettamukset 19

2.3 Vuorovaikutuksen jännitteisyys 24

3 DIALEKTINEN NÄKÖKULMA TYÖYHTEISÖN VERTAAISSUHTEISIIN 31 3.1 Työyhteisön vertaissuhteen kehittyminen ja ylläpito 31

3.2 Työyhteisön vertaissuhteen funktiot 34

3.3 Jännitteisyys työyhteisön vertaissuhteissa 37

3.4 Teoreettisten jäsennysten pohdintaa 43

4 PÄÄTÄNTÖ 45

4.1 Johtopäätökset ja jatkotutkimushaasteet 45

4.2 Tutkielman toteutus ja arviointi 47

KIRJALLISUUS 50

1.1 Tausta

Työelämän jatkuva muutos haastaa ymmärrystämme työyhteisöjen toimintatavoista ja vuorovaikutussuhteiden merkityksestä työyhteisön jäsenille.

Jotta ymmärrämme alati muuttuvia työyhteisöjä ja niiden toimintaa tulee ymmärryksemme työyhteisö vuorovaikutuksesta pohjautua monipuoliseen tutkimukseen. Kun tietomme työyhteisöjen vuorovaikutuksesta pohjautuu monipuoliseen tutkimukseen ymmärryksemme esimerkiksi työyhteisön tuloksellisuudesta, työn toimivasta organisoinnista sekä työhyvinvoinnista laajentuu ja syventyy.

Jotta mahdollisimman monipuolinen ymmärrys on mahdollista saavuttaa, täytyy pohtia niitä teoreettisia perusolettamuksia, joiden varaan olemme rakentaneet tietomme ja ymmärryksemme työyhteisöistä ja niiden vertaissuhteista. Useat työyhteisön vuorovaikutukseen keskittyvät tutkimukset on tehty post-positivistisesta näkökulmasta, jolloin tutkimus rajoittuu tutkimaan yksittäisten tekijöiden välisiä suhteita. Työyhteisön jäsenten välinen vuorovaikutus ei kuitenkaan rakennu vain yksittäisten tekijöiden välisistä suhteista, vaan pikemminkin näiden sulautumasta. Tämän vuoksi uutta tietoa työyhteisöjen vuorovaikutussuhteista on tärkeää muodostaa myös uudenlaisista teoreettisista lähtökohdista.

Kuten Siitonen (2016) toteaa Prologin pääkirjoituksessa ”uuden tiedon ja ymmärryksen rakentuminen on koko tieteellisen projektin lähtökohta”. Uusien teoreettisten jäsennysten soveltaminen työyhteisöjen tutkimukseen on välttämätöntä, jotta ymmärryksemme työyhteisöjen vuorovaikutuksesta todella uudistuisi. Tämän tutkielman tavoitteena onkin kuvata, analysoida ja arvioida relationaalisen dialektiikan teoriaa ja sen soveltamismahdollisuuksia työyhteisöjen vertaissuhteiden tutkimukseen.

Relationaalisen dialektiikan teoria on alun perin Leslie Baxterin ja Barbara Montgomeryn (1996) jäsentämä teoria, joka selittää vuorovaikutuksessa tapahtuvaa merkitysten muodostamista. Relationaalinen dialektiikka ei ole perinteinen teoria, sillä se ei anna meille yleistettäviä totuuksia ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Sen sijaan tarjoaa käsitteellisiä olettamuksia vuorovaikutuksen jännitteisyydestä, jatkuvasta muutoksesta ja kokonaisvaltaisuudesta, joiden avulla voimme ymmärtää ihmisten välistä vuorovaikutusta ja siinä tapahtuvaa merkitysten muodostumista.

Leslie Baxter ja Barbara Montgomery julkaisivat teoksen Relating: Dialogues and Dialectics vuonna 1996. Teoksessa käydään yksityiskohtaisesti läpi

§relationaalisen dialektiikan teorian lähtökohdat. Teosta voidaankin pitää relationaalisen dialektiikan teorian perusteoksena. Teoriaa on tämän jälkeen kehitetty eteenpäin esimerkiksi Baxterin ja Montgomeryn (1998) sekä Baxterin ja Braithwaiten (2008) toimesta. Erityisesti Leslie Baxter on keskittynyt relationaalisen dialektiikan teorian kehittämiseen. Baxter on erityisesti kehittänyt ajatusta kilpailevien jännitteiden vaikutuksesta vuorovaikutussuhteisiin ja ymmärtää ne nyt pikemminkin kilpailevien diskurssien kautta. Ajatus kilpailevista diskursseista näkyy selkeästi Leslie Baxterin uudemmassa tutkimus- ja teoriakirjallisuudessa, erityisesti teoksessa Voicing relationships: a dialogic perspective (2011), jossa Baxter jäsentää relationaalisen dialektiikan teoriaa uudelleen. Tässä tutkielmassa keskitytään kuitenkin teorian alkuperäiseen, vuoden 1996 jäsennykseen.

Relationaalisen dialektiikan teoria on usein suomennettu vuorovaikutussuhteiden jännitteiden teoriaksi, mutta tässä tutkielmassa käytän vahvemmin lainattua, mutta teorian olemusta paremmin kuvaavaa relationaalisen dialektiikan teoria –nimeä. Nimen käyttöä perustelee erityisesti se, että Baxter ja Montgomery käyttävät teoriasta juuri tätä niemeä ja myös uudempi puheviestinnän tutkimus puhuu lähes yksinomaan relationaalisen dialektiikan teoriasta.

Perinteisesti relationaalisen dialektiikan teoriaa on sovellettu runsaasti läheisten vuorovaikutussuhteiden tutkimukseen, sillä alun perin teoria muodostettiin selittämään läheisiä ja romanttisia vuorovaikutussuhteita (Baxter &

Montgomery 1996). Teoriaa on sovellettu erityisesti ystävyyssuhteiden (kts.

esim. Johnson ym. 2003), perhesuhteiden (kts. esim. Baxter, Braithwaite &

Bryant 2006), romanttisten suhteiden (kts. esim. Baxter & West 2003) tutkimiseen. Teorian hyödyntäminen työyhteisöjen vuorovaikutussuhteiden tutkimukseen on vielä vähäistä.

1.2 Työyhteisön vertaissuhteet

Työpaikan interpersonaaliset suhteet ovat erittäin merkittäviä vuorovaikutussuhteita jokaisen työikäisen elämässä. Työyhteisössä on useita eritasoisia ja –tyylisiä vuorovaikutussuhteita, joiden merkitys yksilölle vaihtelee. Työpaikan vuorovaikutussuhteet viittaavat yleisesti kaikkiin niihin vuorovaikutussuhteisiin joihin yksilöt osallistuvat toimiessaan työpaikallaan.

Näitä suhteita ovat esimerkiksi esimies–alaissuhteet, työpaikkaystävyys, työyhteisön vertaissuhteet sekä työpaikan romanttiset suhteet. (Sias 2009, 2.) Työyhteisön vuorovaikutussuhteet muokkaavat yksittäisen työntekijän ja koko työyhteisön toimintaa, ajatuksia sekä esimerkiksi työn tehokkuutta (Sias, Krone

& Jablin 2002, 615; Sias 2005, 377).

Työyhteisön vertaissuhteilla (peer relationship) tarkoitetaan samantasoisten, samalla hierarkkisella tasolla työskentelevien henkilöiden vuorovaikutussuhdetta. Vertaissuhteessa kummallakaan työntekijällä ei ole muodollista valtaa toisiinsa nähden. (Sias, Krone & Jablin 2002, 618.) On tärkeää erottaa työtoverin ja vertaissuhteen käsitteet toisistaan, vaikka näitä käsitteitä käytetään joskus rinnakkain (Sias 2009, 58). Työtoverin (coworker) käsite viittaa yleisesti kaikkiin niihin henkilöihin, joiden kanssa tehdään töitä, ja näitä voivat olla myös muut, kuin samalla hierarkkisella tasolla olevat työntekijät, esimerkiksi esimies (Sias 2009, 58). Kun tässä tutkielmassa puhutaan

vertaissuhteista tarkoitetaan aina, ellei toisin mainita, työyhteisön vertaissuhteita. Työyhteisön vertaissuhteet muodostavat ison osan työntekijän vuorovaikutussuhteista, sillä useimmilla ihmisillä on työyhteisössään vain muutama esimies-alaissuhde, mutta useita vertaissuhteita (Sias 2009, 57).

Vertaisyhteisössä vietetäänkin usein enemmän aikaa, kuin esimerkiksi kotona perheen parissa (Sias, Krone & Jablin 2002, 618.) Vertaissuhteiden on nähty myös kestävän pidemmän aikaa, ja olevan läheisempiä, kuin esimies–

alaissuhteet (Kram & Isabella 1985). Ei siis ole ihme, että vertaissuhteilla on suuri merkitys koko työyhteisölle.

Vertaissuhteiden tyypittely

Kramin ja Isabellan (1985) vertaissuhteiden tyypittely on yksi eniten käytetyistä vertaissuhteiden kehittymisen teoreettisista jäsennyksistä (Sias 2009). Kramin ja Isabellan (1985) tutkimus jonka pohjalta tyypittely on johdettu keskittyi tutkimaan mentorointia vertaissuhteissa, mutta jäsentelyä on sovellettu laajalti työyhteisöjen vertaissuhteiden tutkimuksessa (kts. esim. Bryant & Sias 2011;

Mayers ym. 2010; Sias 2009) Kramin ja Isabellan (1985) tutkimus löysi kolme vertaissuhdetyyppiä: informatiivisen, kollegiaalisen sekä erityisen vertaissuhteen. Heidän mukaansa työyhteisön vertaissuhteet saavat alkunsa informatiivisena vertaissuhteena ja ajan kuluessa ne voivat kehittyä kollegiaalisiksi tai erityisiksi vertaissuhteiksi (Kram & Isabella 1985).

Informatiivisen vertaissuhteen (information peer relationship) tunnusmerkkejä ovat vertaissuhteet, joissa luottamus ja itsestäkertominen eivät ole tyypillistä (Kram & Isabella 1985, 119). Keskustelu rajoittuu työhön liittyvään tietoon ja omista henkilökohtaisista asioista ja mielipiteistä ei juurikaan keskustella (Sias, Krone & Jablin 2002, 619). Koska vuorovaikutusosapuolilla ei ole muodostunut keskinäistä luottamussuhdetta, tehtäväkeskeistä tai sosiaalista tukea osoitetaan vain satunnaisesti, jonka vuoksi informatiivisissa vertaissuhteissa palautteenanto onkin hyvin vähäistä ja luonteeltaan satunnaista (Kram &

Isabella 1985, 119; Sias 2009, 59). Informatiivisia vertaissuhteissa on

verrattain vähän panostusta suhteessa saataviin hyötyihin (Kram & Isabella 1985, 119).

Kollegiaalisessa vertaissuhteessa (collegial peer relationship) jaetaan laajemmin tietoa sekä työstä että henkilökohtaisemmista asioista (Kram & Isabella 1985, 119–120). Kollegiaaliset vertaissuhteet vaativat molemminpuolista kiinnostusta ja halua panostaa vuorovaikutussuhteeseen (Sias, Krone & Jablin 2002, 619).

Vertaissuhteessa osoitetaan jo kasvavassa määrin sosiaalista tukea ja tehtäväkeskeiseen tukeen sisältyy myös palautteenantoa (Kram & Isabella 1985, 119–120). Kollegiaalisissa vertaissuhteessa käydään myös intiimimpiä keskusteluja työhön liittyvistä haasteista ja toiveista sekä työn ulkopuolisesta elämästä (Sias 2009, 61).

Erityinen vertaissuhde (special peer relationship) on vertaissuhteiden kolmas, kaikista läheisin muoto (Kram & Isabella 1985, 121). Siinä keskinäinen palautteenanto, rakentava kritiikki ja niin työhön liittyvien kuin henkilökohtaisten asioiden läpikäyminen ja problematisointi ovat isossa osassa (Kram & Isabella 1985, 125; Sias 2009, 61–62). Sosiaalinen ja työhön liittyvä tuki ovat vastavuoroisia ja korkealla tasolla (Kram & Isabella 1985, 121). Usein työntekijöillä on vain muutamia erityisiä vertaissuhteita ja ne ovat kehittyneet usean vuoden kuluessa (Kram & Isabella 1985, 120–121). Läheinen työpaikkaystävyys (mikäli vertaistyöntekijöiden välillä) nähdään myös erityisenä vertaissuhteena (Sias & Cahill 1998).

Vertaissuhteiden kehittyminen

Aiempien tutkimusten perusteella voidaan todeta useiden eri tekijöiden vaikuttavan vertaissuhteiden syntyyn ja kehittymiseen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että esimerkiksi vuorovaikutussuhteen avoimuus (Gordon &

Hartman 2009; Myers, Knox, Pawlowski & Ropong 1999), sen kesto (Sias 2005) ja laatu (Sias & Cahill 1998) ovat merkitseviä tekijöitä vertaissuhteen kehittymisessä.

Siaksen (2005) tutkimus pyrki löytämään yhteyden vertaissuhteen laadun sekä vertaissuhteessa jaetun informaation laadun välillä. Tutkimuksen mukaan informatiivisissa vertaissuhteissa työhön liittyvää tietoa jaettiin sama määrä, kuin muissa vertaissuhteissa (kollegiaalinen ja erityinen) mutta tiedon laadussa havaittiin olevan eroja (Sias 2005, 388–389). Informatiivisissa vertaissuhteissa jaettu tieto ei ollut yhtä kattavaa, yksityiskohtaista tai oikea–aikaista, kuin muissa vertaissuhteissa (Sias 2005, 389). Kollegiaalisissa ja erityisissä vertaissuhteissa jaetaan herkemmin myös omia mielipiteitä ja ajatuksia, sekä annetaan rakentavaa kritiikkiä toisten ajatuksille (Sias 2005, 389). Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, että jos työyhteisössä on paljon informatiivisia vertaissuhteita tietoa ei ehkä pystytä jakamaan työn kannalta optimaalisimmalla tavalla (Sias 2005, 391). Myös Siaksen ja Cahillin (1998) tutkimustulokset osoittava, että informaation laatu on yhteydessä vertaissuhteen kehittymiseen ja vuorovaikutussuhteen laatuun.

Vuorovaikutuksen avoimuus on merkittävässä asemassa tutkittaessa vertaissuhteiden kehittymistä. Siaksen ja Cahillin (1998) sekä Mayersin, Knoxin, Pawlowskin ja Ropongin (1999) tutkimustulokset osoittava, että mitä avoimemmin työntekijät jakavat sekä työhön että henkilökohtaiseen elämään liittyvää tietoa, sitä todennäköisemmin heidän työyhteisönsä vertaissuhteet kehittyvät kollegiaalisiksi tai erityisiksi vertaissuhteiksi. Sias ja Cahill (1998, 284–289) huomasivat tutkiessaan ystävyssuhteen kehittymistä työyhteisössä, että mitä enemmän vuorovaikutussuhteessa jaetaan tietoa, sitä todennäköisemmin vuorovaikutussuhde kehittyy läheisemmäksi, ja toisaalta mitä läheisemmäksi vuorovaikutussuhde koetaan sitä todennäköisemmin yksilöt jakoivat sekä työhön että yksityiselämään liittyvää tietoa. Mayers ym.

(1999, 78–79) huomasivat kuitenkin, että tieto jota eri vertaissuhteissa arvostetaan voi vaihdella. Informatiivisessa vertaissuhteessa vuorovaikutukselta kaivataan pikemminkin työhön ja työtehtäviin liittyvää tietoa, kun taas läheisemmissä vertaissuhteissa jaetaan työhön ja henkilökohtaisiin asioihin liittyvää tietoa, joka kehittää vuorovaikutussuhdetta ja on juuri tälle vuorovaikutussuhteelle ominaista (Mayers ym. 1999, 78).

Yleensä työyhteisössä kehittyy kollegiaalisia ja erityisiä vertaissuhteita, kun henkilöt työskentelevät yhdessä pidemmän aikaa ja/ tai intensiivisesti samassa projektissa (Kram & Isabella 1985, 121; Sias & Cahill 1998, 288–289). Yhteisten työtehtävien lisäksi tekijä, joka vaikuttaa läheisen vertaissuhteen muodostumiseen on vuorovaikutusosapuolten koettu samankaltaisuus (Gordon & Hartman 2009, 121–122; Sias & Cahill 1998). Usein henkilöt, jotka kokevat ajattelevansa asioista samalla tavalla, kokevat samoja asioita niin töissä, kuin vapaa-ajallaankin, tai pystyvät muuten samaistumaan vertaistyöntekijäänsä kehittävät todennäköisemmin erityisen vertaissuhteen (Sias & Cahill 1998, 274–275).

Myös työyhteisö ja sen ilmapiiri vaikuttavat siihen, millaisia vertaissuhteita työyhteisössä kehittyy. Kun työntekijä hakee tukea vertaissuhteistaan niiden kehittyminen on todennäköisempää. Tilanteita, joissa työntekijä erityisesti hakee tukea vertaistyöntekijöiltä on esimerkiksi silloin, kun työntekijät kokevat esimiehen kohtelevan heitä epäreilusti (Sias & Jablin 1995). Kun esimiehien käytös on koettu epäkunnioittavaksi, epäreiluksi tai epäluotettavaksi alaiset kääntyvät usein vertaissuhteidensa puoleen ja kehittävät todennäköisemmin läheisiä vertaissuhteita (Odden & Sias 1997).

Vertaissuhteiden funktiot

Vertaissuhteilla on useita merkittäviä funktioita kuten mentorointi, tiedon jakaminen sekä sosiaalinen tuki (Kram & Isabella 1985; Sias 2009).

Vertaissuhteet ovat tärkeä vaihtoehto perinteiselle esimies-alainen mentorointisuhteelle (Kram & Isabella 1985, 116). Perinteisesti tutkimus on nähnyt mentoroinnin ja hiljaisen tiedon siirtämisen liittyvän vahvasti kokeneemman ja vähemmän kokeneen työntekijän vuorovaikutussuhteeseen.

Kramin ja Isabellan (1985) tutkimus kuitenkin osoitti, että vertaissuhteissa tapahtuu paljon mentorointia. Mentorointi vertaissuhteissa nähdään myös yhtenä tiedon jakamisen tavoista, sillä siinä jaetaan tietoa esimerkiksi työyhteisön käytänteistä, toimintatavoista ja arvoista, sekä keskustellaan työhön liittyvistä kysymyksistä ja saadaan palautetta omasta työstä (Sias 2009,

61). Mentorointi vertaissuhteissa on nähty hyödyttävän molempia vuorovaikutusosapuolia, sillä molemmat voivat niin jakaa kuin vastaanottaa ohjeita ja ajatuksia (Kram & Isabella 1985; Sias 2009, 61–62).

Tiedon jakaminen nähdäänkin yhtenä vertaissuhteiden tärkeimmistä funktiosta (Sias 2009, 64–66). Tiedon saamisen ja jakamisen tärkeys liittyy vahvasti epävarmuuden vähentämisen (Brashers 2001). Useat työntekijät kokevat epävarmuutta omista työtehtävistä sekä niistä odotuksista, joita esimiehellä tai työtoverilla on työn laadusta (Sias 2009, 64). Epävarmuutta voi lisätä esimerkiksi vaihtuvat organisaatiokäytänteet ja työtehtävät. Epävarmuuden vähentämisessä vertaissuhteilla on suuri merkitys, sillä usein vertaistyöntekijöillä on paljon tietoa työtehtävistä, toimintatavoista ja tavoitteista. (Sias 2009, 65).

Vertaistyöntekijöiltä saatu tuki on erittäin merkittävää vertaissuhteiden vuorovaikutuksessa sekä koko työyhteisön toiminnassa ( Sias 2009, 71; kts.

myös. Mikkola 2009). Sosiaalista tuki on sellaista vuorovaikutusta, jolla voidaan auttaa hallitsemaan kuormittavaan tilanteeseen liittyvää epävarmuutta (Alberecht & Goldsmith 2003, 265). Työyhteisöjen vertaissuhteissa on mahdollista saada täysin erilaista tukea, verrattuna esimerkiksi läheisiin vuorovaikutussuhteisiin (Sias 2009, 71). Työhön liittyvissä haasteissa ja ongelmissa käännytäänkin usein juuri vertaistyöntekijän puoleen (Sias & Cahill 1997).

Aiempaa tutkimusta analysoidessa on huomioitava, että Kramin ja Isabellan (1985) tutkimus keskittyi mentorointisuhteeseen työyhteisössä ja tyypittely on johdettu tästä tutkimuksesta. Tyypittelyn soveltamisessa työyhteisön vertaissuhteiden tutkimukseen on omat haasteensa, sillä tyypittely tarjoaa vertaissuhteiden kehittymiseen hyvin staattisen näkökulman. On myös huomioitava, että vertaissuhteiden merkitystä ja funktioita on käsitelty lähes poikkeuksetta niiden positiivisesta näkökulmasta. Useat tutkimukset keskittyvät vertaissuhteiden työhyvinvointia, työn mielekkyyttä ja

puolia on tutkittu vain vähän. Tutkimusta on tehty vertaissuhteen loppumisesta ja siihen johtavista tekijöistä (ks. esim. Bryant & Sias 2011), mutta vertaissuhteiden negatiivisia vaikutuksia on tutkittu huomattavasti vähemmän.

Kun tarkastelemme työyhteisön vertaissuhteiden vuorovaikutusta olemassa olevan tutkimustiedon pohjalta jää näkökulma yksipuoliseksi. Vertaissuhteiden kehittyminen nähdään kovin staattisena, yksisuuntaisena prosessina.

Tutkimukset rakentuvat sosiaalisen vaihdannan teorian varaan, jonka peruspremissejä sovelletaan laajasti. Ajatus avoimuuden lähes yksinomaan positiivisista puolista sekä tiedon jakamisen jatkuvasta kasvamisesta vertaissuhteen kehittyessä on vahvana taustaolettamuksena useassa tutkimuksessa. Meiltä jää ymmärtämättä vertaissuhteiden vuorovaikutussuhteen dynaaminen luonne ja jatkuva edestakainen liike. Myös ne merkityksen joita avoimuudelle, tiedon jakamiselle ja sosiaaliselle tuelle vertaissuhteiden vuorovaikutussuhteissa muodostetaan jäävät huomiotta.

1.3 Tutkielman tavoite

Tämän tutkielman tavoitteena on kuvata, analysoida ja arvioida relationaalisen dialektiikan teoriaa ja sen soveltuvuutta työyhteisön vertaissuhteiden tutkimiseen. Tavoitteena on kuvata relationaalisen dialektiikan teoria ja sen näkökulma vuorovaikutussuhteisiin, sekä analysoida kuinka teoria selittää työyhteisöjen vertaissuhteiden vuorovaikutuksen muodostumista. Lisäksi tutkielmassa pyritään arvioimaan kuinka teoriaa on voidaan soveltaa työyhteisöjen vertaissuhteiden tutkimukseen.

Relationaalisen dialektiikan teoriaa kuvataan Leslie Baxterin ja Barbara Montgomeryn (1996) alkuperäisen jäsentelyn kautta. Teoriaa kuvatessa pyritään muodostamaan kokonaiskuva teorian tärkeimmistä käsitteistä muutoksesta, vastakkainasettelusta, totaliteetista ja praksiksesta sekä siitä miten

näiden kautta voidaan selittää ja ymmärtää vuorovaikutussuhteiden kehittymistä ja ylläpitoa.

Tutkimuksen tavoitteena on analysoida sitä, kuinka teoria selittää vertaissuhteiden vuorovaikutusta. Tähän pyritään analysoimalla millaisista näkökulmista vertaissuhteita on tähän mennessä tutkittu ja vertaamalla niitä relationaalisen dialektiikan näkökulmaan. Tämän analyysin avulla pyritään selvittämään kuinka selitykset vertaissuhteiden kehittymisestä ja vuorovaikutuksen funktioista muuttuvat, kun niitä tarkastellaan dialektisesta näkökulmasta.

Relationaalisen dialektiikan soveltuvuutta työyhteisöjen vertaissuhteiden tutkimukseen pyritään arvioimaan analysoimalla aiempaa tutkimusta, joka hyödyntää relationaalisen dialektiikan teoriaa työyhteisöjen vuorovaikutuksen tutkimuksessa. Analyysin ulkopuolelle jää se, kuinka teoriaa on sovellettu muihin interpersonaalisiin vuorovaikutussuhteisiin, sillä rajaus on tiukasti työyhteisön vertaissuhteissa. Koska työyhteisöjen vuorovaikutussuhteiden tutkimus relationaalisen dialektiikan näkökulmasta on vähäistä arvioidaan teorian soveltuvuutta myös analysoimalla sitä suhteessa muihin työyhteisön tutkimuksessa sovellettuihin teorioihin, kuten epävarmuuden vähentämisen teoriaan sekä johtaja-työntekijäsuhteen vaihdantateoriaan. Vertailemalla teorioita toisiinsa voidaan arvioida mitä uutta relationaalisen dialektiikan teoria toisi ymmärrykseemme työyhteisöjen vertaissuhteista.

2 RELATIONAALISEN DIALEKTIIKAN TEORIAN LÄHTÖKOHDAT

2.1 Dialogismi relationaalisen dialektiikan lähtökohtana

Vuorovaikutusta kuvataan usein tiedon ja ajatusten välittämiseksi, esittämiseksi tai niistä kertomiseksi; vuorovaikutus nähdään tietynlaiseksi putkeksi, jota pitkin kommunikoidaan. Ymmärryksemme vuorovaikutuksesta on silloin kovin yksiulotteinen, jossa suurin painoarvo kohdistuu puhujaan ja hänen ajatuksiin, mielipiteisiin ja tavoitteisiin sekä siihen, kuinka hän välittää niitä eteenpäin (Baxter 2004b, 3). Monet viestinnän ja vuorovaikutuksen teoriat, kuten epävarmuuden hallinnan teoria (ks. esim. Brashers 2001), sosiaalisen vaihdannan teoria (ks. esim. Cropanzono & Mitchell 2005) sekä LMX teoria (ks.

esim. Graen & Uhl-Bien 1995) pohjaavat tähän hyvin perinteiseen näkökulmaan ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Vuorovaikutus voidaan kuitenkin nähdä myös sosiaalista todellisuutta rakentavana ja muokkaavana voimana, ei vain asiana, jolla huomioita olemassa olevasta todellisuudesta jaetaan (Baxter &

Montgomery 1996). Sosiaalisen todellisuuden moniäänisyyden perusjalkana voidaan nähdä dialogi. Dialogi on myös Bahtinin dialogismin sekä dialektisen näkökulman keskiössä.

Dialogi on vuoropuhelua, jossa useat eri ilmaisut yhdistyvät ja muodostavat yhdessä vuorovaikutuksen perustan, ja se nähdään useiden kilpailevien diskurssien kiteytymä (Baxter 2011, 32; Baxter & Montgomery 1996, 25).

Dialogissa on aina läsnä vähintään kaksi erilaista, selvästi toisistaan eroteltavaa ääntä. (Baxter & Montgomery 1996, 24–25.) Ääni tarkoittaa kaikkia verbaalisia ja nonverbaalisia vuorovaikutuksen muotoja ja sitä ei tule ymmärtää sanan arkikielen merkityksessä, ainoastaan kuultavana äänenä.

Dialogismi on nimitys venäläisen filosofin ja kielitieteilijä Mihael Bahtin (1895- 1975) kehittämälle käsitteelliselle rakennelmalle sosiaalisen todellisuuden

kompleksisesta ja moniäänisestä luonteesta. Bahtin (1981) näkee sosiaalisen todellisuuden yksiäänisen monologin sijaan dialogisena, monien erilaisten äänien kokonaisuutena. Sosiaalinen todellisuus on vastakkainasettelujen värittämä, eri kannalla olevien tendenssien kokonaisuus (Bahtin 1981, 272).

Baxter ja Montgomery (1996) perustavat relationaalisen dialektiikan perusolettamukset Bahtinin dialogismiin.

Dialektinen näkökulma pohjaa Bahtinin dialogismiin, ja näkee sosiaalisen todellisuuden moniäänisenä ja useiden eri jännitteiden kenttänä (Baxter &

Montgomery 1996, 6). Dialektisen näkökulma ei ole yksittäinen teoria, vaan laajempi näkökulma ymmärtää ihmisten välistä vuorovaikutusta (Baxter &

Montgomery 1996, 6). Relationaalisen dialektiikan teoria pohjaa dialektiseen näkökulmaan ja teorian olettamukset ja käsitteet rakentuvat sen päälle. Leslie Baxterin ja Barbara Montgomeryn ajattelu pohjaa vahvasti Mihael Bahtinin dialogismiin ja hänen ajatuksiinsa sosiaalisen todellisuuden moniäänisyydestä (Baxter 2011; Baxter & Montgomery 1996).

Dialogismin tärkeimmät käsitteet ovat 1) minuus ja muut (the self and other) 2) kyvyttömyys saada asioille lopullinen ratkaisu (unfinalizbility) 3) kronotooppi ja karvenalismi (the chronotope and carnivalesque) 4) heteroglossia ja julkilausuma (heteroglossia and utterance) (Bahtin 1981). Cools (2012) hahmottaa väitöskirjassaan dialogisen näkökulman keskeiset käsitteiden alati laajenevan ympyrän muotoon. Tämä auttaa ymmärtämään käsitteet helpommin suhteessa toisiinsa (ks. kuvio 1). Minuus suhteessa muihin nähdään kaiken olemisen ytimessä ja se on kuvattu kaiken keskelle. Minuuden ja muiden ympärille rakentuu muut sosiaaliseen todellisuuden hahmottamiseen liittyvät käsitteet.

Kuvio 1. Dialogismin keskeisimmät käsitteet (Bahtin 1981; Cools 2011)

Minuuden ja muiden käsitteessä näkyy vahvasti vastakkainasettelu, minuus rakennetaan jatkuvassa dialogissa muiden ihmisten kanssa (Bahtin 1981, 270- 271). Pohjaten Bahtinin (1981, 272) ajatukseen minuudesta Baxter ja Montgomery (1996, 25) toteavat, että minuus rakentuu keskihakuisten ja keskipakoisten voimien vastakkainasettelussa; ihmisillä on samanaikainen tarve olla itsenäinen yksilö sekä olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Bahtinin (1981) ajatus siitä, että olemme kykenemättömiä lopulliseen ratkaisuun, kun pohdimme toisia ihmisiä ja sosiaalista todellisuutta on tärkeä osa dialogista näkökulmaa. Bahtinin perustelun pohjana on ajatus sosiaalisen todellisuuden ja ihmisten jatkuvasta muuttumisesta ja kehittymisestä. Baxter ja Montgomery (1996) avaavat ratkaisemattomuuden käsitettä toteamalla, että emme voi koskaan olla täysin varmoja itsestämme tai muista ihmisistä, sillä rakennamme minuuttamme ja todellisuuttamme jatkuvasti dynaamisessa prosessissa.

Heteroglossia  

Kronotooppi  

Ratkaisemattomuus  

Vastakkainasettelu  

Minuus  ja  muut  

Bahtinin (1981, 84) mukaan kronotooppi tarkoittaa aika–paikka konseptia, sitä että kaikki dialogit käydään tila–aika ulottuvuudessa. Baxter ja Montgomery (1996, 26-27) toteavat, että dialogi tapahtuu kronotoopissa, kaikki ajalliset ja paikalliset suhteet vaikuttavat dialogiin ja vaikuttavat sosiaalisen todellisuuden ymmärtämiseen.

Heteroglossia on viimeinen käsite, jolla Bahtin pyrkii kuvaamaan todellisuuden moniäänisyyttä (1981, 263). Heteroglossia eli moniäänisyys on koko kehän ulkoreunoilla, pitäen sisällään kaikki dialogisen näkökulman käsitteet. Kuten Bahtin (1981, 263; 270-271) toteaa, heteroglossiassa yhdistyy sekä itse sanoma, konteksti ja minuus suhteessa muihin. Tämän pohjalta voidaankin ajatella, että dialogissa rakentuviin sanomiin vaikuttaa siis lähtökohtaisesti minuus ja vastakohtaisuudet jonka kautta se rakentuu. Nämä kaikki yhdessä muodostava heteroglossian eli moniäänisyyden.

Sanomien ja ilmaisujen (utterance) rakentuminen ja niiden ymmärtäminen on myös erottamaton osa dialogista näkökulmaa. Lause voidaan nähdä kielen perusyksikkönä, ja ilmaisu on sitä vuorovaikutukselle (Baxter 2011). Bahtin (1981, 272) jokainen ilmaisu sisältää jännitteisyyttä ja ne merkityksennetään suhteessa muihin jännitteisiin ja toisiin ilmaisuihin. Bahtin (1986, 91) selittää tätä vielä tarkemmin toteamalla, että jokainen ilmaisu on täynnä useita erilaisia reaktioita toisiin, samassa vuorovaikutussuhteessa sanottuihin ilmaisuihin.

Baxter ja Montogomery (1996, 28-29) kuvaavat tätä ilmaisuketjun (utterance chain) avulla. Jokainen ilmaisu rakentuu kaukaisen ja läheisen menneisyyden sekä nykyisyyden rajapinnalle. Kuten Bahtinkin (1981) painottaa, mikään ei ilmene tyhjiössä, vaan sosiaalinen todellisuus on kompleksinen kokonaisuus.

Myöskään sanomat eivät selity vain hetkessä, jossa ne ilmaistaan, vaan niiden merkityksentämiseen vaikuttavat jo aiemmin ilmaistut ja oletetut ilmaisut (Baxter & Montgomery 1996, 28-29). Ilmaisuketjuun voidaan nähdä kuuluvan neljä yhteyssidettä. Paljon aiemmin ilmaissut lausumat ja keskustelussa jo aiemmin ilmaissut lausumat vaikuttavat siihen, kuinka asioita ilmaistaan sekä kuinka ilmaistuja asioita tulkitaan (Baxter & Montgomery 1996, 29). Sanomiin

vaikuttaa myös se, kuinka ne otetaan vastaan ja se kuinka me oletamme, että ne otetaan vastaan ja ymmärretään (Baxter 2011, 52).

Kuviossa 2 ilmaisuketju on kuvattu Baxterin (2011, 51) rakentaman nelilehtisen kukan tavoin. Kukan keskellä on tietyssä hetkessä tapahtuva ilmaisu, johon vaikuttavat sekä läheiset ja kaukaiset jo puhutut ja odotetut ilmaisut. Läheiset ja kaukaiset eli distaaliset ja proksimaaliset ilmaisut selittävät sitä, kuinka lähellä tai kaukana jo puhutut tai odotetut ilmaisut ovat itse ilmaisuhetkeä. Distaalinen jo puhuttu selittää yhteiskunnallista kontekstia ja niitä merkityksiä, joita kyseisessä kulttuurissa annetaan ilmiasuille. Proksimaalinen jo puhuttu tarkoittaa merkityksiä ja tulkintoja, joita kyseessä olevassa vuorovaikutussuhteessa on jo annettu. Jokaiseen vuorovaikutussuhteeseen muotoutuu tietynlaiset normit ja kaavat joiden kautta ilmaisuja ymmärretään.

(Baxter 2011, 50–52.)

Kuvio 2. Ilmaisuketju (Baxter & Montgomery 1996; Baxter 2011)

Ilmaisu  

proksimaalinen   jo  puhuttu  

distaalinen  ei  vielä   puhuttu  

proksimaalinen   ei  vielä  puhuttu   distaalinen  jo  puhuttu  

Bahtin (1986, 95) toteaa, että ilmaisua rakennettaessa yksilö ottaa huomioon sen, kuinka hän ajattelee, että ilmaisu otetaan vastaan. Baxterin ja Montgomeryn (1996) ilmaisuketjussa nämä käsitteellistetään ei vielä puhutuiksi ilmaisuiksi, jotka selittävät odotuksia sille, mitä sanotaan ja mitä näillä ilmaisuilla tarkoitetaan. Bahtinin (1986) ajattelu näkyy myös, kun avaamme muita ilmaisuketjun käsitteitä. Distaalinen ei vielä puhuttu ilmenee tietyssä vuorovaikutustilanteessa, jossa asetetaan odotuksia sille, mitä vuorovaikutuskumppani sanoo ja kuinka sanottu otetaan vastaan. Siinä vuorovaikutusosapuolelta odotetaan myös reagointia ilmaisuihin.

Proksimaalinen ei vielä puhuttu selittää vuorovaikutussuhteen ulkopuolelta tulevia odotuksia ja sitä kuinka ilmaisu tullaan tulkitsemaan laajemmassa kontekstissa. (Baxter 2011, 50–52; Baxter & Montgomery 1996, 27-30.)

Voidaankin todeta, että Bahtinin dialogisen näkökulman mukaan merkityksen muodostaminen tapahtuu lähtökohtaisesti ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa eli dialogissa ja tämä on myös relationaalisen dialektiikan yksi tärkeimmistä premisseistä (Baxter & Montgomery 1996, 23–25; Baxter &

Braithwaite 2008, 351).

2.2 Relationaalisen dialektiikan perusolettamukset

Tämän luvun teoreettisten näkökulmien kuvaaminen pohjautuu Leslie Baxterin ja Barbara Montgomeryn (1996) teokseen Relating, dialogues and dialoctics.

Baxter ja Montgomery (1996) pohjaavat Bahinin (1981) näkemykseen että ihmissuhteet rakentuvat vastakkaisten näkemysten dynaamisessa vuoropuhelussa, ja myös relationaalisen dialektiikan teoria pohjautuu tähän näkemykseen. Vuorovaikutus nähdään useiden eri jännitteiden kenttänä, jossa vastakkainasettelu, muutos, totaliteetti ja praxis nähdään vuorovaikutussuhteiden dialektista luonnetta selittävinä peruspilareina (Baxter

erilaisia merkityksiä arkikielisessä, kuin mitä ne tarkoittavat dialektisen näkökulman kannalta. Kun tässä tutkielmassa käytetään näitä käsitteitä tulee ne ymmärtää ensisijaisesti teorian näkökulmasta.

Vastakkainasettelu

Vastakkainasettelu (contradiction) on yksi dialektisen näkökulman ja relationaalisen dialektiikan teorian tärkeimmistä käsitteistä ja se viittaa vastakkaisten jännitteiden dynaamiseen vuoropuheluun (Baxter &

Montgomery 1996, 7). Vastakkainasettelu on kuvattu ”as the dynamic interplay between unified oppositions”, vastakkainasettelu muodostuu siis jännitteistä, jännitteiden yhteyksistä sekä jännitteiden dynaamisesta vuorovaikutuksesta (Baxter & Montgomery 1996, 8). Arkikielessä vastakkainasettelu saa usein negatiivisia konnotaatioita, ja joskus se rinnastetaan ajattelussa konfliktiin.

Kuten Baxter ja Montgomery (1996, 7-10) toteavat dialektisesta näkökulmasta käsitteet vastakkainasettelu tai jännite eivät saa minkäänlaisia negatiivisia merkityksiä, vaan jännitteet ja niiden vastakkainasettelu ovat synnynnäinen osa sosiaalista elämää. Baxter (2011) on itsekin nostanut esiin vastakkainasettelun liiallisen painottamisen relationaalisen dialektiikan teorian sovelluksissa.

Vastakkainasettelu on usein nähty kahden yksilön ajatusten ja/tai pyrkimysten konfliktina, vaikka se ei sitä tarkoita. Teorian kehittyessä Baxter (2011, 17-18) on alkanutkin puhua diskurssien kamppailusta tai kilpailevista diskursseista vastakkainasettelun sijaan (Baxter 2011, 17–18).

Jännitteet

Jotta jännitteen määritelmän pystyy täysin ymmärtämään, tulee sitä tarkastella lähemmin. Jännitteet voidaan nähdä loogisesti sekä funktionaalisesti määriteltyinä. Loogisesti määritelty jännite tarkoittaa muotoa X ja ei X, eli esimerkiksi ”vihata” ja ”ei vihata”. Nämä kaksi käsitettä muodostavat vastakohdat, ja ”ei vihata” sisältää kaikki vastakkaiset merkitykset ”vihalle”.

(Baxter & Montgomery 1996, 8.) Funktionaalisesti määritelty jännite tarkoittaa

muotoa X ja Y, jossa molemmat (sekä X että Y) ovat erillisiä asioita, mutta jotka kuitenkin muodostavat vastakohdat toisilleen. Esimerkiksi vihata ja rakastaa olisi tällainen jännitepari. Funktionaaliset jännitteet ovat helpompi ja selkeämpi määritellä, sillä ne muodostuvat kahdesta erillisestä ilmiöstä, ja tästä syystä funktionaalisia jännitteitä on tutkittu huomattavasti enemmän, kuin loogisia jännitteitä. (Baxter & Montgomery 1996, 9.) On myös tärkeää huomioida, että jännitteitä ei ajattele liian yksipuolisesti. Kuten Bahtin (1981) on todennut käsitteellistäessään sosiaalisen todellisuuden moniäänisyyttä, ei mikään tekijä esiinny yksin, vaan ne tarvitsevat aina toisen, joka luo sille merkityksen. Näin myös jännitteet ovat osa moninaisempaa kokonaisuutta. Myös Baxter ja Montgomery (1996, 9) huomioivat tämän ja he puhuvatkin jännitteiden yhteydestä.

Jännitteet siis muodostavat yhteyden toisiinsa. Dialektinen yhteys voi esiintyä kahdella eri tavalla (Altman, Vincel & Brown 1981 Baxterin ja Montgomeryn 1996 mukaan). Toisaalta ilmiöt tarvitsevat vastakkaisen ilmiön, joka antaa niille merkityksen (unity of identity). Esimerkiksi vain ”järjestyksen” ilmiön kautta pystymme ymmärtämään ”kaaoksen” tai ”odottamattomuuden” ilmiöt. (Baxter

& Montgomery 1996, 9-10.) Nämä ovat siis vastakkaisia ja muodostavat jänniteparin, mutta yhdessä keskenään ne muodostavat yhteyden ja antavat toisilleen merkityksen. Vuorovaikutteinen yhteys (interactive unity) syntyy, kun kaksi ilmiötä ovat samanaikaisesti itsenäisiä, mutta silti toisistaan riippuvaisia (Baxter & Montgomery 1996, 9). Interpersonaalisissa vuorovaikutussuhteissa tällainen jännite syntyy esimerkiksi läheisyyden ja yksityisyyden välille. Jotta voimme toimia itsenäisinä henkilöinä tarvitsemme myös toisia ihmisiä ja läheisyyttä, jota kohtaan peilaamme itsenäisyyttä.

Vastakohtien dynaaminen vuorovaikutus on kolmas kokonaisuus, joka selittää vuorovaikutussuhteiden jännitteisyyttä. Vastakohtien dynamiikka tarkoittaa yksinkertaisimmillaan jatkuvaa muutosta eri jännitteiden välillä (Baxter &

Montgomery 1996, 10). Tämä eri jännitteiden välinen jatkuva muutos ja kanssakäyminen erottaa dialektisen vuorovaikutuskäsityksen dualistisesta

muuttumattomina, staattisina ilmiönä, kun taas dialektisen näkökulman peruspilareihin kuuluu jännitteiden ja vastakohtien jatkuva liike (Baxter &

Montgomery 1996, 10).

Muutos

Kuten jo vastakohtaisuutta ja jännitteitä tarkastellessa huomattiin muutos (change) nähdään luontaisena ja erottamattomana osana näitä kokonaisuuksia.

Kuten aiemmin todettiin, muutosta ei ole ilman pysyvyyttä, joka antaa sille merkityksen (Baxter ja Montgomery 1996, 7). Dialektisessä näkökulmasta katsottuna muutos on siis jatkuvaa vuorovaikutusta vakauden ja muutoksen välillä. Dialektista muutosta voidaan tarkastella erilaisista näkökulmista.

Syy-seuraussuhde on yksi dialektista muutosta tuottavista voimista.

Aristoteleen syy-seuraussuhde voidaan nähdä yksisuuntaisena (X aiheuttaa Y:n) tai kaksisuuntaisena (X ja Y aiheuttavat toisiaan), jolloin muutos nähdään aina kaavamaisena, tilanteesta riippumatta (Rychlak 1988 Baxterin &

Montgomeryn 1996, 11 mukaan). Suurin osa dialektisen jännitteiden muutoksista eivät kuitenkaan noudata kaavamaista rakennetta. Silloin voidaan puhua muodollisista aiheuttajista (formal cause), jolloin muutokselle ei ole vain yhtä tiettyä aiheuttajaa, vaan se tapahtuu useiden eri tilanteiden ja asioiden yhteensulautumana ja muodostaa erilaisia tilanteita ajan kuluessa (Rychlak 1988 Baxterin & Montgomeryn 1996, 11 mukaan). Syy-seuraussuhteita tarkasteltuaan Baxter ja Montgomery (1996, 11) toteavat, että vastakohtia ja muutosta ei aiheuteta toisilla muuttujilla vaan niitä vain on olemassa.

Totaliteetti

Totaliteetti ei relationaalisen dialektiikan teoriassa tarkoita täydellisyyttä, vaan pikemminkin tapaa ajatella maailma osana tosistaan riippuvia jännitteitä.

Baxterin ja Montgomeryn (1996, 14-17) mukaan dialektinen totaliteetti ottaa huomioon kolme tekijää: se missä vastakohtaisuudet ilmenevät, se kuinka

vastakohdat ovat toisistaan riippuvaisia sekä vastakohtien jatkuvan dynaamisuuden (contextualization of contradictory interplay).

Dialektiset vastakohdat ja jännitteet ilmenevät interpersonaalisessa vuorovaikutuksessa, sillä aina kun ihmiset kokoontuvat yhteen dialektiset jännitteet vaikuttavat vuorovaikutukseen sekä merkityksentämisen prosessiin (Baxter & Montgomery 1996, 15). Jännitteiden ja vastakohtien ei tarvitse aina olla analysoitavissa, eikä niitä aina tiedosteta, mutta silti ne vaikuttavat vuorovaikutukseen. Baxter ja Montgomery (1996, 15-16) toteavat, että dialektinen jännite ei tarkoita interpersonaalista konfliktia, vaikka joskus vuorovaikutuksen jännitteisyys voi siihen johtaa.

Kaikki jännitteet ovat toisistaan riippuvaisia, ja usein systeemissa on läsnä useita eri jännitteitä ja jännitepareja, joita kutsutaan vastakohtaisuuksien solmuiksi (knot of contradiction) (Cornforth 1968 Baterin ja Montgomeryn 1996, 16 mukaan). Baxterin ja Montgomeryn (1996, 16) pohjaavat ajattelun Ballin (1979, 794) perusteluihin sisäisten ja ulkoisten yhtäaikaisesta olemassaolosta.

Sisäiset ja ulkoiset jännitteet ilmenevät myös suhteessa toisiinsa ja ne vaikuttavat toisiinsa. Sisäiset jännitteet tarkoittavat jännitteitä, jotka ilmenevät interpersonaalisessa vuorovaikutussuhteessa, kun taas ulkoiset jännitteet ilmenevät vuorovaikutussuhteen ja sosiaalisen ympäristön rajapinnalla.

Ulkoinen jännite on esimerkiksi pariskunnan ja ympäröivän yhteiskunnan odotusten ja tapojen yhteentörmäyksessä. (Baxter & Montgomery 1996, 16.) Sisäisiä ja ulkoisia jännitteitä käsitellään tarkemmin luvussa 2.3.

Praxis

Praxis on kokonaisuus, joka tuo abstraktit dialektiikan ajatukset konkretian, vuorovaikutussuhteen tasolle. Baxterin ja Montgomeryn (1996, 13) mukaan ihmiset tekevät valintoja vuorovaikutussuhteissaan ja nämä valinnat vaikuttavat heidän toimintaansa. Samanaikaisesti ihmiset ovat myös reagoivia objekteja vuorovaikutussuhteissaan. Ihmiset ovat siis toimijoita omissa

todellisuuttaan, mutta samanaikaisesti myös objekteja näille jännitteille. (Baxter

& Montgomery 1996, 13-14.) Dialektiset teoriat sijoittavat praxisen symbolisten vuorovaikutuskäytänteiden tasolle, eli tasolle jossa merkityksistä keskustellaan ja ne muodostetaan (Baxter & Montgomery 1996, 14).

2.3 Vuorovaikutuksen jännitteisyys

Baxterin ja Montgomeryn (1996) teoria pohjaa dialektiseen ajatukseen, että ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet ovat olemassa ja kehittyvät vastakohtien dynaamisen muutoksen johdosta. Jännitteet ovat siis luontainen ja välttämätön osa kaikkia vuorovaikutussuhteita. Näitä jännitteitä ei voida ratkaista interpersonaalisissa vuorovaikutussuhteissa, vaan niiden hyväksyminen ja hallitseminen auttaa pitämään yllä toimivaa vuorovaikutussuhdetta (Baxter &

Montgomery 1996). Vuorovaikutusosapuolien tulisi pyrkiä ”tämä tai tuo”

ajattelun sijaan ”sekä/että” ajatteluun, joka antaa tilaa vastakohtien molemmille puolille (Baxter ja Montgomery 1996, 6)

Baxterin (1993) vuorovaikutuksen jännitteiden luokittelu sisäisiin ja ulkoisiin jännitteisiin auttaa ymmärtämään niiden samankaltaisuudet ja eroavaisuudet.

Taulukossa 1 vuorovaikutuksen jännitteet on jäsennelty sisäisiin ja ulkoisiin jännitteisiin niiden perusjännitteiden avulla. Esimerkiksi integraation ja erottautumisen jännitteen ulkoinen jännite voidaan käsitteellistää jäsenenä olemisen ja erottautumisen kautta, kun taas sisäinen jännite liittymisen ja autonomisuuden avulla.

Taulukko 1 Sisäisten ja ulkoisten jännitteiden jaottelu (Baxter 1993; Baxter &

Montgomery 1996) Integraation ja

erottautumisen jännite Vakauden ja

muutoksen jännite Ilmaisemisen ja yksityisyyden jännite

sisäinen Liittyminen–

autonomisuus Ennustettavuus–

uutuus Avoimuus–

sulkeutuneisuus ulkoinen Jäsenenä oleminen–

eristäytyneisyys Tavanomaisuus–

ainutlaatuisuus ilmaiseminen–

salaaminen

Sisäiset jännitteet tarkoittavat, että ne näyttäytyvät tarkastelun alla olevassa sosiaalisessa yksikössä, esimerkiksi työyhteisön vertaissuhteessa. Ulkoiset jännitteet taas nousevat vuorovaikutussuhteen ja sitä ympäröivän todellisuuden rajapinnalta, esimerkiksi vertaissuhteen ja sitä ympäröivän organisaation välisestä suhteesta. (Baxter 1993, 139–147.) Usein relationaalista jännitteitä tarkasteltaessa sisäiset ja ulkoiset jännitteet erotetaan toisistaan ja niitä käsitellään erikseen. Seuraavaksi sisäisiä ja ulkoisia jännitteitä käydään läpi samanaikaisesti, jotta jännitteiden väliset suhteet on mahdollista ottaa huomioon. Kuten Baxter ja Montgomery (1996) selittävät sisäiset ja ulkoiset jännitteet muodostuvat samojen perusjännitteiden (läheisyys, varmuus, avoimuus) olemassaolosta ja sen vuoksi on mielekästä käydä ne läpi samanaikaisesti.

Integraation ja erottautumisen jännite

Ensimmäiset jänniteparit muodostuvat läheisyyden käsitteen ympärille, joka kuvaa tarvetta olla yhteydessä toisiin ja toisaalta tarvetta säilyttää itsenäisyytensä (Baxter & Montgomery 1996, 79). Kuten Baxter (1990) ja Baxter ja Montgomery (1996) toteavat integraation ja erottautumisen nähdään yhdeksi merkittävimmistä jännitteistä vuorovaikutussuhteissa. Bahtinin (1986) mukaan jokainen yksilö näkee ja kokee asiat omasta uniikista näkökulmastaan, ja jakaa osan niistä vuorovaikutussuhteessa. Baxter ja Montgomery (1996, 88-89)

olla olemassa ilman yksilöitä, joilla on omat mielipiteet ja ajatukset, mutta toisaalta yksilöllisiä ajatuksia tai näkökulmia ei voi syntyä tyhjiössä – siihen tarvitaan aina toista. Paradoksaalisesti liian suuri integraatio toisten kanssa hävittää yksilölliset ajatukset ja ominaisuudet (Baxter 1990). Baxter ja Montgomeryn (1996) mukaan keskeinen riippuvuus, osapuolten samankaltaisuus ja keskinäinen kiintymys ovat osa läheisyyttä. Sen sijaan itsenäisyys, erilaisuus ja negatiivisuus luonnehtii autonomiaa ja erottautumista.

Monologisessa näkökulmassa vuorovaikutussuhteiden suuri keskinäinen riippuvuus ja integraatio nähdään neljän tekijän kautta. Läheisyys on suurta, kun henkilöillä on toistuvia vuorovaikutuskohtaamisia pitkän ajan kuluessa, ja jossa vuorovaikutus on monimuotoista ja vuorovaikutuksella on suuri vaikutus toiseen osapuoleen. (Baxter & Montgomery 1996, 80.) Vuorovaikutussuhde nähdään siis läheiseksi, kun vuorovaikutusosapuolet vaikuttavat toisiinsa usein ja useilla eri tavoilla ja ovat toisistaan riippuvaisia. Baxterin ja Montgomery (1996) mukaan monologinen näkökulma näkee vuorovaikutusosapuolten läheisyyden hyvin yksinkertaisena; vuorovaikutussuhteen läheisyys, toisiin vaikuttaminen ja useat kohtaamiset lisäävät läheisyyttä, kun taas niiden puute johtavat erottautumiseen ja eristäytymiseen.

Dualistinen näkökulma vuorovaikutussuhteisiin eroaa monologisen näkökulman ajattelusta siinä, että kaikissa vuorovaikutussuhteissa toistuvat kohtaamiset, riippuvuus toisista ja samankaltaisuus lisäisivät vuotovaikutussuhteen läheisyyttä (Baxter & Montgomery 1996, 83). Dualistinen näkökulma ottaa huomioon, että yksilöt ja vuorovaikutussuhteet eivät ole identtisiä, minkä vuoksi läheisyys kehittyy ja näyttäytyy niissä eri tavoin.

Baxter ja Montgomeryn (1996, 83-85) mukaan dualistiset näkökulmat vuorovaikutussuhteisiin perustelevat läheisyyttä keskinäisen riippuvuuden, läheisyyden ja positiivisuden kautta, kuten monologisessa näkökulmassa, mutta toisaalta huomioi sen, että kaikki vuorovaikutussuhteet eivät kehity samalla tavalla.

Dialoginen näkökulma vuorovaikutussuhteiden läheisyyteen ei jaa monologisen tai dualistisen näkökulman periaatteita. Näkökulman mukaan vuorovaikutussuhteissa on jatkuvasti sekä läheisyyttä että itsenäisyyttä.

Näkökulmassa näkyy Bahtinin (1980) ajatus dialogin ja vuorovaikutuksen moniäänisyydestä, kokemuksemme itsenäisyydestä, ainutlaatuisuudesta tai yksityisyydestä voidaan kokea ainoastaan suhteessa muihin. Sen vuoksi itsenäisyyttä (autonomiaa) voidaan kokea ja ymmärtää ainoastaan yhteydessä läheisyyteen (liittyminen, jäsenenä oleminen), ja näin ollen niitä on mahdotonta erottaa toisistaan. Tähän perustuu myös Baxterin ja Montgomeryn (1996, 88-94) dialoginen näkökulma läheisyyteen, jossa läheisyys ja itsenäisyys ovat jatkuvassa yhteydessä sekä dynaamisessa liikkeessä toisiinsa nähden, ja läheisyyttä ja itsenäisyyttä merkityksennetään jatkuvasti dialogissa.

Vakauden ja muutoksen jännite

Vakauden ja muutoksen alle jäsentyvät jännitteet, sisäinen ennustettavuus–

uutuus sekä ulkoinen tavanomaisuus–ainutlaatuisuus, kytkeytyvät varmuuden (certainty) ilmiöön, henkilöiden tarpeeseen sekä varmuuteen että uusiin asioihin omissa vuorovaikutussuhteissaan (Baxter & Montgomery 1996, 106–

107). Toisaalta kaipaamme tietynlaisia rutiineja vuorovaikutukseemme, mutta toisaalta tarvitsemme muutosta ja uusia ajatuksia, jotta emme kyllästy.

Monologinen näkökulma vuorovaikutussuhteen varmuuteen on laaja-alaisesti sovellettu vuorovaikutustutkimuksessa. Epävarmuuden hallinnan teoria on esimerkki teoriasta, joka nojaa monologiseen näkökulmaan varmuudesta (Baxter & Montgomery 1996, 108). Teorian perusajatuksena on, että mikäli keskinäinen epävarmuus henkilöiden välillä vähenee varmuus vastaavasti lisääntyy (Brashers 2001). Teorian mukaan uusissa vuorovaikutustilanteissa on lähtökohtaisesti paljon epävarmuutta, mutta verbaalisen ja nonverbaalisen vuorovaikutuksen kautta epävarmuutta pystytään ajan kuluessa vähentämään.

Baxterin ja Montgomeryn (1996, 108) mukaan teorian perusajatuksena on, että odotetut vuorovaikutuskäyttäytymisen mallit lisäävät varmuutta, kun taas

näkökulmassa on siis vahva oletus siitä, että varmuus on ”hyvä” asia, kun taas epävarmuus nähdään ”huonona” asiana.

Dualistisessa näkökulmassa varmuutta ja epävarmuutta tarkastellaan yksittäisinä tekijöinä, jotka vaikuttavat vuorovaikutussuhteeseen (Baxter &

Montgomery 1996, 111). Varmuus ja epävarmuus sekä niistä johtuvat jännitteet nähdään staattisina tekijöinä, jolloin dynaaminen vastavuoroisuus on mahdotonta ottaa huomioon (Baxter & Montgomery 1996, 112). Epävarmuus saa myös tässä näkökulmassa kovin negatiivisia merkityksiä. Baxterin ja Montgomeryn (1996) mukaan dualistinen näkökulma vuorovaikutussuhteisiin vahvistaakin joko–tai ajattelua varmuuden ja epävarmuuden välillä.

Dialoginen näkökulma vuorovaikutussuhteisiin korostaa jännitteiden jatkuvaa muutosta, vaihtelua, kehittymistä ja liikettä. Baxterin ja Montgomeryn (1996, 118–119) dialoginen näkökulma painottaa, että epävarmuus ja varmuus muodostuvat yksilöiden välille vuorovaikutuksessa, se ei ole jotain, joka automaattisesti on tai ei ole olemassa. Näkökulmassa näkyy selkeästi ilmaisuketju, ja sen ymmärtäminen osana jännitteiden hallintaa ja merkityksentämistä. Bahtinin (1981) mukaan aiemmin kuultu ja puhuttu vaikuttaa siihen, kuinka tilanteita merkityksennetään. Baxter ja Montgomery (1996, 118) ottavat myös tämän näkökulman ja argumentoivat, että vuorovaikutussuhteessa ilmenevä ennustettavuus ja muutos sekä tavanomaisuus ja ainutlaatuisuus kehittyvät ajan kuluessa. Jännitteisiin vaikuttaa siis jo aiemmin ilmaissut ajatukset ja tunteet ja ne ovat suhteessa uusien ilmaisujen hetkeen (Baxter & Montgomery 1996, 119–125). Vakauden ja muutoksen jännitteisyys on tärkeää ymmärtää dialogisesta näkökulmasta sen vuoksi, että nämä jännitteet pitävät vuorovaikutussuhteemme elossa ja dynaamisina. Vuorovaikutussuhteet kehittyvät, vanhan ”annetun” ja tulevan

”uuden” dynaamisessa vuoropuhelussa (Baxter & Montgomery 1996).

Ilmaisemisen ja yksityisyyden jännite

Avoimuus ja yksityisyys sisäisinä jännitteinä, sekä kertominen ja salaaminen ulkoisina jännitteinä kytkeytyvät avoimuuden (openness) käsitteeseen. Jännitteet syntyvät tarpeestamme puhua avoimesti sekä samanaikaisesti ylläpitää yksityisyyttämme (Baxter & Montgomery 1996, 132–133). Avoimuuden käsite pitää sisällään näiden jänniteparien kannalta merkittävän käsitteen itsestäkertomisen (self-disclosure) (Baxter & Montgomery 1996, 133).

Monologisessa näkökulma vuorovaikutussuhteen avoimuuteen ja itsestäkertomiseen on kovin yksipuolinen. Baxterin ja Montgomeryn (1996, 133–

134) mukaan tarkasteltaessa avoimuutta tästä näkökulmasta se nähdään hyvin yksipuolisena ja yksiäänisenä ilmiönä, jossa itsestäkertominen ja omien asioiden jakaminen tuottaa yksilölle positiivisia vaikutuksia, kuten psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia. Esimerkiksi sosiaalisen läpäisyn teoria tutkii avoimuutta monologisesta näkökulmasta ja teorian mukaan yksilöt liikkuvat vuorovaikutussuhteissaan ”tasolta toiselle” sen mukaan kuinka avointa heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa on (kts. Altman & Taylor 1973; Carpenter &

Greene 2015). Mitä avoimempi vuorovaikutussuhde on, sitä parempi on myös yksilöiden välinen suhde on.

Dualistinen näkökulma vuorovaikutussuhteisiin keskittyy enemmän avoimuuden dynaamisuuteen. Kun aiemmassa näkökulmassa keskityttiin jännitteiden olemassaoloon ja erityisesti itsestäkertomiseen, tässä näkökulmassa keskitytään niiden vastakohtaisuuteen. Näkökulmassa otetaan laajemmin huomioon se, että itsestäkertominen ja toisaalta yksityisyyden säilyttäminen ovat prosesseja, joissa avoimuus näyttäytyy usealla eri tavalla (Baxter &

Montgomery 1996, 136–139). Huomioitava kuitenkin on, että dualistisen näkökulman mukaan vuorovaikutussuhteessa on tarve sekä avoimuuteen että yksityisyyteen, mutta se ei ota avoimuuden ja yksityisyyden keskinäistä dynaamisuutta huomioon (Baxter & Montgomery 1996, 136–139).

Dialoginen näkökulma vuorovaikutussuhteiden avoimuuteen ottaa jännitepareissa huomioon niiden keskinäisen dynaamisuuden. Baxterin ja Montgomeryn (1996, 1139–142) mukaan dialoginen näkökulma vuorovaikutussuhteisiin keskittyy siihen, kuinka yhtäaikaisesti kaikissa vuorovaikutussuhteissa on olemassa avoimuuden molemmat puolet; avoimuus sekä yksityisyys. Bahtinin (1981) ajatteluun perustuva ja Baxterin ja Montgomeryn (1996) käsitteellistämä ilmaisuketjun avaa hyvin avoimuuden ja yksityisyyden dialektista olemusta, sillä samassa vuorovaikutussuhteessa avoimuuden taso vaihtelee tilanteesta ja kontekstista toiseen riippuen siitä, kuinka ilmaisuketjun eri osia tulkitaan. Avoimuuden lisääntymisen ei nähdä automaattisesti lisäävän suhteen laatua, sille vuorovaikutussuhteissa avoimuus ja yksityisyys ovat jatkuvasti läsnä ja liikkeessä ja ne merkityksennetään suhteessa aikaisemmin sanottuun ja odotettuihin sanomiin (Baxter &

Montgomery 1996).

3 DIALEKTINEN NÄKÖKULMA TYÖYHTEISÖN VERTAAISSUHTEISIIN

3.1 Työyhteisön vertaissuhteen kehittyminen ja ylläpito  

Jo esitelty vertaissuhteiden tyypittely (Kram & Isabella 1985) ja sen soveltaminen työyhteisön vertaissuhteisiin ja niiden kehittymiseen kertoo paljon siitä, minkälaiseen ymmärryksemme työyhteisön vertaissuhteista perustuu. Tyypittelyn mukaan vuorovaikutussuhteet kehittyvät asteelta toiselle tiettyjen tekojen tai tekijöiden avulla. Vuorovaikutussuhteiden kehittyminen nähdään asteittain alkuvaiheesta keskivaiheeseen ja lopulta vuorovaikutussuhteen päättymiseen. Vuorovaikutussuhteen kehittymisen läheisemmäksi ja ”ylöspäin” nähdään tapahtuva esimerkiksi itsestäkertomisen lisääntyessä ja avoimuuden kasvaessa (Brashers 2001) sekä epävarmuuden vähentyessä (Carpenter & Greene 2015).

Vuorovaikutussuhteiden ajatteleminen kehittymisenä ja etenemisenä tarjoaa vuorovaikutussuhteista hyvin monologisen mallin (Baxter & Montgomery 1996, 51–58). Siinä vuorovaikutussuhteen kehittyminen nähdään lineaarisena muutosprosessina kohti haluttua tai toivottua päämäärää (Baxter &

Montgomery 1996; Duck 1984). Tekijät jotka johtava vuorovaikutussuhteiden muutokseen ovat asioita jotka liittyvät vahvasti läheisyyteen. Näitä ovat esimerkiksi itsestäkertominen, avoimuus ja varmuus (Baxter & Montgomery 1996, 52–53). Eli muutos ja sitä kautta kehittyminen vuorovaikutussuhteissa tapahtuu, kun siihen syntyy entistä enemmän avoimuutta ja varmuutta, joka samalla lisää vuorovaikutussuhteen läheisyyttä. Voidaankin päätellä, että monologinen näkökulma asettaa kehittyvän ja toimivan vuorovaikutussuhteen peruspremissiksi läheisyyden kasvamisen.

Dualistisessa näkökulmassa vuorovaikutussuhteiden kehittyminen nähdään

voi olla joko deterministinen, eli se tapahtuu loogisesti syy-seuraussuhteita noudattaen, tai vuorovaikutustilanteessa muotoutuva. Samalla syyt muutokselle voivat olla joko vuorovaikutussuhteessa syntyviä tai sen ulkopuolelta tulevia tekijöitä. (Baxter & Montgomery 1996, 53.) Tekijät, jotka vaikuttavat vuorovaikutussuhteen kehittymiseen ja ylläpitoon nähdään siis yksinkertaisten vastakohtien kautta, vuorovaikutussuhteeseen vaikuttaa aina vain jompikumpi ääripäistä (Baxter & Montgomery 1996, 55).

Monologinen ja dualistinen näkökulmaa on hyödynnetty laajasti vuorovaikutussuhteiden kehittymistä ja ylläpitämistä selittävissä tutkimuksissa ja teoreettisissa jäsennyksissä. Tässäkin tutkielmassa hyödynnetty Isabellan ja Kramin (1985) kehittämä jäsennys työyhteisön mentorointisuhteen kehittymisestä nojaa tähän perinteeseen. Jäsentelyn mukaan mitä enemmän mentorointisuhteessa jaetaan tietoa, annettaan palautetta ja sosiaalista tukea sekä keskustellaan myös henkilökohtaisista asioista, sitä kehittyneempi, parempi ja läheisempi vuorovaikutussuhde on. (Kram & Isabella 1985.) Vuorovaikutussuhteiden kehittymistä kuvaavia teorioita, jotka hyödyntävät monologista tai dualistista kuvaa vuorovaikutussuhteista on esimerkiksi sosiaalisen vaihdannan teoria (ks. Cropanzano & Mitchell 2005). Sosiaalisen vaihdannan teoria selittää vuorovaikutussuhteiden kehittymistä sen mukaan, mitä enemmän yksilöt kokevat hyötyvänsä vuorovaikutussuhteesta. Mitä enemmän hyötyä yksilö kokee saavansa sitä todennäköisemmin vuorovaikutussuhde kehittyy läheisemmäksi. (Cropanzano & Mitchell 2005.) Teorian mukaan Toinen laajalti sovellettu teoria selittää vuorovaikutussuhteen kehittymistä on epävarmuuden vähentämisen kautta. Mitä enemmän henkilöt tietävät vuorovaikutuskumppanistaan, sitä vähemmän he kokevat epävarmuutta vuorovaikutustilanteessa. (Brashers 2001.) Nämä teoriat vahvistavat käsitystä monologisen ja dualistisen näkökulman ajatusta läheisyyden ja avoimuuden lähes yksinomaan positiivisista vaikutuksista vuorovaikutussuhteelle.

Dialogisesta näkökulmasta ajateltuna vuorovaikutussuhteiden kehittyminen voitaisiin määritellä vuorovaikutussuhteen prosessiksi (relationship process) tai

vuorovaikutussuhteen vaihteluksi (relationship change) (Baxter & Montgomery 1996, 51). Vuorovaikutussuhde ei kehity vain asteittain, vaan se on jatkuva, jokaiseen suuntaan liikkuva prosessi kaikissa vuorovaikutussuhteissa.

Vuorovaikutussuhteen kehittyminen ja siihen vaikuttavat jännitteet eivät siis seuraa kaavamaista rakennetta. Muutos relationaalisen dialektiikan perusolettamuksena selittää juuri tätä jatkuvaa vaihtelua (Baxter &

Montgomery 1996, 10.) Vertaissuhde on jatkuvassa muutoksessa ei lineaarisesti eteenpäin vaan dynaamisesti jokaiseen suuntaan.

Relationaalisen dialektiikan teoria perustelee vuorovaikutussuhteiden kehittymistä ja ylläpitämistä jännitteiden kautta. Koska jännitteet, jotka vaikuttavat vuorovaikutussuhteiden kehittymiseen ja ylläpitoon ovat jatkuvassa muutoksessa, myös vuorovaikutussuhteet ovat (Baxter &

Montgomery 1996, 59). Monologiseen näkökulmaan verrattuna dialektinen ei näe vuorovaikutussuhteiden etenevän lineaarisesti kohti haluttua päämäärää tai suurempaa avoimuutta. Dialektinen näkökulma eroaa myös dualistisesta näkökulmasta juuri moninaisuutensa ansiosta. Jos dualistinen näkökulma perustelee vuorovaikutussuhteen kehittymistä tekijöillä, jotka tulevat joko vuorovaikutussuhteen sisä- tai ulkopuolelta dialektinen näkökulma näkee niiden johtuvan molemmista. Esimerkiksi muutokseen johtaviin jännitteisiin vaikuttaa siis sekä itse vertaissuhteen vuorovaikutus sekä työyhteisöstä nousevat tekijät.

Kuten jo aiemmin tässä luvussa arvioitiin, työyhteisöjen vertaissuhteiden vuorovaikutusta tutkittaessa on vallalla hyvin monologinen ja dualistinen käsitys. Tiettyjen tekojen kautta tullaan läheisemmiksi vertaiskumppanien ja muiden työyhteisön jäsenten kanssa (ks. Sias 2009). Hyvänä esimerkkinä voidaan nähdä vuorovaikutussuhteen avoimuus ja läheisyys, sillä kuten monologista näkökulmaa tarkasteltaessa havaittiin, se asettaa kehittyvälle vuorovaikutussuhteelle yhdeksi peruspremissiksi kasvavan läheisyyden.

Työyhteisöjen vertaissuhteiden ymmärtäminen relationaalisen dialektiikan

lineaarisesti kohti erittäin läheistä vuorovaikutussuhdetta, vaan jokainen vuorovaikutussuhde kehittyy uniikilla tavallaan. Esimerkiksi pitkään yhdessä työtä tehneillä ei välttämättä ole tarvetta tai halua olla jokaisessa asiassa avoimempia kuin vuorovaikutussuhteen alussa, mutta vuorovaikutussuhde voi silti olla tarkoituksenmukainen ja hyvin toimiva. Vertaissuhteiden avoimuuden ymmärtäminen dialektisesta näkökulmasta jatkuvasti muuntuvana tekijänä voi helpottaa jatkuvaa avoimuuden painetta nykytyöyhteisöissä. Yhtä lailla, kun vuorovaikutussuhteen dynaamisuuden ymmärtää normaalina, välttämättömänä tekijänä ei vuorovaikutusosapuolten etääntymistä tai vähenevää avoimuutta ajateltaisi lähtökohtaisesti negatiivisena asiana. Samalla paine olla ”jatkuvasti läheinen” kaikkien kanssa vähenee ja vertaissuhteiden kuormittavuus voisi vähentyä.

Kun vertaissuhteissa nähdään vuorovaikutuksen rakentuminen moninaisempana ilmiönä, kuin kehittymisenä kohti määriteltyä ideaalia, se antaa työyhteisön jäsenille enemmän tilaa toimia tavalla, joka on itselle luontaisempi. Samalla myös pyrkimys saada kaikki työyhteisössä ilmenevät vuorovaikutussuhteet jatkuvasti läheisemmiksi ja jatkuvasti kehittyviksi saa uuden näkökulman. Työyhteisössä vertaissuhteiden ei tarvitse olla läheisiä kaikilta osa-alueiltaan, mutta se ei tarkoita, etteikö vuorovaikutussuhde voisi erittäin tuottava, toimiva ja tarkoituksenmukainen.

3.2 Työyhteisön vertaissuhteen funktiot

Aiempi tutkimus on löytänyt useita eri funktioita vertaissuhteiden vuorovaikutukselle, kuten tiedon jakaminen ja sosiaalinen tuen tarjoaminen ja saaminen. (kts. luku 1.2). Näiden funktioiden toimivuuden ja tehokkuuden kautta arvioidaan usein myös vertaissuhteen vuorovaikutuksen laatua (Sias 2009, 71). Vertaissuhteen laatu nähdään verrannollisena esimerkiksi tiedon jakamisen ja sosiaalisen tuen toimivuuteen ja määrään (kts. esim. Kram &

Isabella 1985; Sias 2009). Dialoginen näkökulma haastaa tämän näkemyksen

määrän ja toimivuuden suorasta yhteydestä vertaissuhteen vuorovaikutuksen kehittymiseen ja laatuun.

Tiedon jakaminen yhtenä vertaissuhteiden vuorovaikutuksen tärkeimpänä tekijänä liittyy vahvasti olettamukseen epävarmuuden vähentämisestä ja sen merkityksestä vuorovaikutussuhteen kehittymiselle ja hyvinvoinnille.

Jakamalla tietoa vertaissuhdeosapuolet voivat vähentää työhön, työtehtäviin ja työyhteisöön liittyvää epävarmuutta. (Sias 2009, 64.) Tiedon jakaminen nähdään myös merkittävänä tekijänä niin yksilön kuin koko työyhteisön tehokkuuden kannalta (Spillan, Mino & Rowles 2002).

Kun tarkastelemme tiedon jakamista relationaalisen dialektiikan näkökulmasta tiedon jakamista ei nähdä enää niin yksiulotteisena ja yhdensuuntaisena prosessina. Tietoa jaettaessa jaetaan tämän yksilön näkemys työyhteisöstä, sen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta ja se saattaa olla ristiriidassa vuorovaiktussuhteen toisen osapuolen näkökulman kanssa. Silloin epävarmuus pikemminkin lisääntyy tiedon lisääntymisen myötä, ja lopputulos nähdään usein negatiivisena vertaissuhteelle. Kun tilannetta analysoidaan dialektisesta näkökulmasta ymmärretään, että vastakkaiset näkemykset ja jännitteet ovat erottamaton ja täysin normaali osa vertaissuhteiden vuorovaikutusta (Baxter &

Montgomery 1996). Soveltaen Baxterin ja Montgomery (1996) ajatusta dialogista merkitysten muodostamisen kenttänä voidaan ajatella, että itse tiedon jakaminen ei vielä lisää vuorovaikutussuhteen laatua, vaan tiedon jakamisen kautta voidaan päästä eri mielipiteitä ja ajatuksia sisältävään dialogiin. Dialogin avulla vuorovaikutussuhteen osapuolet pystyvät jakamaan merkityksiä ja ymmärrysrään työyhteisön todellisuudesta. Tiedon jakamisen avulla ei siis suoraan vähennetä epävarmuutta, vaan siitä syntyvän dialogin avulla voidaan hallita varmuuteen liittyvää jännitteisyyttä.

Tiedon jakamisen kytkeytyminen yksilön ja organisaation tehokkuuteen nähdään pitkälti riittävän tiedon määrään ja avoimuuden kautta (kts. esim.

Sias, 2009). Taustalla on peruspremissi siitä, että tietoa tulee jakaa