NÄKEMYKSIÄ
VUODEN 2012 KUNNALLISVAALIT
ÄÄNESTYSAKTIIVISUUDEN TUTKIMUKSEN NÄKÖKULMASTA
Hanna Wass*
* Hanna Wass on tutkijatohtori talouden ja politiikan tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa. Email: hanna.wass@helsinki.fi
Johdanto
Syksyn 2012 kunnallisvaalien keskeiseksi tulokseksi nousi heti osallistumi- sen matala taso ja erityisesti ero edeltäviin vaaleihin. Koko maan äänestys- prosentti (58,2 %) oli kolme prosenttiyksikköä vuoden 2008 kunnallisvaaleja ja 12 prosenttiyksikköä vuoden 2011 eduskuntavaaleja matalampi. Havait- tua äänestysaktiivisuuden laskua on mielekästä tarkastella erityisesti vaalien ja äänestämisen merkityksestä edustuksellisessa demokratiassa käsin sekä matalaan osallistumiseen liittyvien ongelmien näkökulmasta. Vaalien keskei- nen rooli liittyy edustukselliseen demokratiaan sisältyvään vastuullisuuden periaatteeseen. John Locke huomautti jo vuonna 1690, että jokaisella ihmi- sellä on Jumalan suomat luonnolliset oikeudet elämään, vapauteen ja omai- suuteen. Valtion auktoriteetti on mahdollista ainoastaan kansalaisten vapaa- ehtoisella suostumuksella. Locke kannatti edustuksellista järjestelmää, koska vaalit mahdollistavat pääsemisen eroon huonosti toimivista lainsäätäjistä (Setälä 2004, 24, 67).
Vaikka äänestäminen ei muodosta ainoaa vaikutusmuotoa edustukselli- sessa demokratiassa, se on pääasiallinen kanava, jonka kautta kansalaisten intressit välittyvät päätöksentekijöille (Teixeira 1992, 101). Mikäli vaaliosal- listuminen olisi jakaantunut tasaisesti, matalakaan äänestysprosentti ei itses- sään olisi ongelma, koska vaaleissa äänestäneet edustaisivat taustaltaan hyvin
kaikkia äänioikeutettuja. Niin Suomessa kuin muissakin läntisissä demokra- tioissa osallistuminen on kuitenkin kasautunut korkeammassa sosioekono- misessa asemassa oleville äänestäjille (yhteenvetona Lijphart 200, 1). Lisäksi vanhemmat ikäryhmät äänestävät nuorempia huomattavasti aktiivisemmin (esim. Blais ym. 2004; Franklin 2004, Martikainen & Wass 2002; Wass 2008).
Äänestämisessä ilmeneviä sosiaalisia eroja vielä olennaisempi kysymys liit- tyy yhtäältä äänestäneiden ja äänestämättä jättäneiden mahdollisiin eroihin poliittisten asiakysymysten osalta ja toisaalta äänestysaktiivisuuden tason vaikutuksiin puolueiden kannatussuhteille (Lutz & Marsh 2007, 540). Jälkim- mäisen näkökulman osalta kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että osallistumisen taso ei näyttäisi olevan systemaattisesti yhteydessä vasem- misto- tai oikeistopuolueiden saamaan kannatukseen (mt., 545). Myös äänes- täneiden ja äänestämättä jättäneiden näkemyseroista on saatu keskenään poikkeavia tuloksia. Useissa tutkimuksissa on havaittu, että äänestämättä jät- täneet eivät juuri eroa äänestäneistä mielipiteiltään (esim. Bennett & Resnick 1990; Highton & Wolfi nger 2001; Shaffer 1982; Studlar & Welch 1986; Teixeira 1992, 97–101; Wolfi nger & Rosenstone 1980, 111–113), mutta joissakin tapauk- sissa myös eroja on löydetty (Griffi n & Newman 2005; Leighley & Nagler 2007;
Wass ym. 2012; Wattenberg 2002; yhteenvetona Lutz & Marsh 2007).
Pidemmällä aikavälillä äänestämättä jättämisellä on kuitenkin vaikutuk- sia siihen, minkä ryhmien edut välittyvät parhaiten päätöksentekoon ja tätä kautta poliittisen edustuksen toteutumiseen (Teixeira 1992, 102). Yhdysval- loissa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että päätöksentekoprosessi vastaa paremmin varakkaampien äänestäjien näkemyksiä (yhteenvetona Enns &
Wlezien 2011, 2). Myös vertailevassa tutkimuksessa on saatu samansuuntai- sia tuloksia suhteessa puoluekentän, hallituksen ja äänestäjien ideologiseen sijaintiin vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella (Giger ym. 2012). Äänestysero- jen heijastuminen poliittiseen edustukseen voi puolestaan entisestään hei- kentää äänestämättä jättäneiden osallistumishaluja, koska toteutettua poli- tiikkaa ei koeta oman ryhmän etujen mukaiseksi tai poliittinen eliitti nähdään tavallisista kansalaisista vieraantuneeksi.
Tässä katsauksessa tarkastellaan vuoden 2012 kunnallisvaalien osallistu- mista osana laajempia äänestysaktiivisuudesta tehtyjä havaintoja. Seuraa- vassa osiossa kuvaillaan äänestysaktiivisuuden yleistä laskutrendiä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Tämän jälkeen keskustellaan äänestämisessä heijas- tuvista sosiaalisista eroista. Katsauksen loppuosassa esitellään keinoja, joiden on esitetty voivan vaikuttaa positiivisesti vaaliosallistumisen kehitykseen.
Äänestysaktiivisuuden kehitys Suomessa
Vuoden 2012 kunnallisvaalien jälkeen käydyssä julkisessa keskustelussa osal- listumisen laskuun esitettiin vaikuttaneen vaalien keskiössä olleiden aihei- den, kuten kunta- ja sosiaali- ja terveyspalvelujen rakenteen uudistus, vaikea- selkoisuus äänestäjille, tarjolla olleiden konkreettisten vaihtoehtojen puute ja useista peräkkäisistä vaaleista johtuva vaaliväsymys. Vaalikohtaisten teki- jöiden ohella kunnallisvaalien osallistuminen on kuitenkin syytä myös suh- teuttaa osaksi äänestysaktiivisuudessa ilmennyttä pidempiaikaista kehitystä niin Suomessa kuin muissakin läntisissä demokratioissa.
Yleisesti ottaen parlamenttivaalien äänestysaktiivisuus on laskenut vii- meisen 50 vuoden aikana. Siinä missä 23 länsimaan keskimääräinen osallistu- misaste oli 84,1 prosenttia 1960-luvulla, vastaava luku oli 74,5 prosenttia ajan- jaksolla 2000–2010 (Wass 2011). Luvut pitävät sisällään kuitenkin huomattavaa maakohtaista vaihtelua. Vaaliosallistumisen taso on säilynyt korkeana etenkin äänestyspakkoa soveltavissa maissa, kuten Australiassa, Belgiassa ja Luxem- burgissa (IDEA 2009). Matalinta se on puolestaan ollut Yhdysvalloissa, joissa äänestämistä on perinteisesti hankaloittanut etukäteisrekisteröintiin liittyvät käytännöt (esim. Squire ym. 1987) ja Sveitsissä, joissa äänestämisintoa on hei- kentänyt sekä tapa muodostaa hallitus neljän suurimman puolueen kesken että kansanäänestysten vakiintunut käyttö (Blais & Dobrzynska 1998, 252–253).
Suomen äänestysaktiivisuus oli vielä 1960-luvulla keskimääräistä korkeam- paa, mutta se sijoittuu nykyisin selvästi keskiarvon alapuolelle. Suomi myös eroaa tässä suhteessa muista pohjoismaista, erityisesti Ruotsista ja Tanskasta, joiden parlamenttivaalien osallistumisaste on ollut 2000-luvulla yli 80 pro- senttia.1 Osallistumisen laskusuuntaus käynnistyi vuoden 1987 eduskunta- vaaleista. Kunnallisvaaleissa osallistumisaste alkoi pudota vasta syksyn 1996 vaaleissa, jotka järjestettiin yhtäaikaisesti ensimmäisten eurovaalien kanssa.
Tultaessa 2000-luvulle äänestysaktiivisuuden laskusuuntaus vaikutti joksikin aikaa taittuneen. Viimeisimpien vaalien osalta äänestysaktiivisuuden kehi- tys muistuttaa kuitenkin vuoristorataa osallistumistason välillä noustessa ja sitten taas palautuessa aiemmalle tasolleen.
Kuten vaaliosallistumisen tasoon yleisemminkin, myös äänestysaktiivi- suuden laskuun vaikuttavat sekä tarjontasidonnaiset institutionaaliset ja kontekstisidonnaiset tekijät että kysyntään liittyvät muutokset äänestäjä- kunnassa (Franklin 2004, 25–30). Institutionaalisista tekijöistä kahdeksi kes- keiseksi muutokseksi on esitetty äänestysikärajan laskemista 18 ikävuoteen ja vaalien muuttumista aikaisempaa vähemmän kilpailullisiksi (Franklin 2004,
65–66). Kun useissa länsimaissa äänioikeusikäraja laskettiin 1970-luvulla 21 ikävuodesta 18 vuoteen (Dalton 1988, 38), nuoren ensimmäiset vaalit osuvat yleensä opiskeluaikaan tai työelämään siirtymisen kynnykselle eli tilantee- seen, jolla ovat leimallisia monet aikuistumiseen liittyvät kysymykset. Myös yksilön sosiaaliset verkostot ovat vasta muotoutumassa (Franklin 2004, 63).
Ensimmäinen äänestyskokemus ajoittuu siis tällöin yksilön kannalta ruuhkai- seen elämänvaiheeseen ja vastaavasti äänestämiseen liittyvä tiedonhankinta ja päätöksenteko voi olla hankalaa, koska käytettävissä on rajallisesti sosi- aalisia verkostoja. Näin ollen ensimmäinen äänestyskokemus on vähemmän myönteinen kuin mahdollisesti muutamaa vuotta myöhemmin, mikä voi hei- kentää kiinnostusta osallistua myös seuraavissa vaaleissa ja siten heikentää äänestystavan muodostumista (mt., 63–64).
Yhdistetyssä kuuden länsimaan tarkastelussa Franklin (mt., 77) havaitsi, että ääni-ikärajan laskemisella ja vaalien kilpailullisuuden vähentymisellä, mitattuna suurimman puolueen enemmistöstatuksella (puolueen ääni- osuuden erotus 50 %:sta) ja keskimääräisellä voittomarginaalilla, oli yhteys äänestysaktiivisuuden laskuun. Vaalien kilpailullisuuteen liittyvien tekijöi- den negatiivinen vaikutus on erityisen keskeinen nuorille äänestäjille, joilla äänestämiseen liittyvä tavanmuodostus on vielä kesken ja jotka ovat täten herkempiä vaalien luonteeseen liittyville tekijöille.
Vaalien kilpailullisuuden heikentyminen vaikuttaa olennaiselta muutok- selta myös Suomen kontekstissa, jolle on ollut ominaista suuret hallitusko- alitiot 1990-luvulta lähtien. Tilannetta vielä korostaa se, että puolueet eivät ennen vaaleja ole halukkaita ilmoittamaan, kenen kanssa ovat valmiita halli- tusyhteistyöhön. Vaikka vakiintuneen käytännön mukaan hallitusneuvotte- lut on käynnistänyt suurimman puolueen puheenjohtaja, josta on myös tullut uuden hallituksen pääministeri, äänestäjien mahdollisuus suoraan vaikuttaa tulevan hallituksen kokoonpanoon on vähäinen. Tältä osin tilanne on varsin erilainen verrattuna Ruotsiin, jossa vaalien keskeinen kilpailu käydään puo- lueblokkien välillä. Vaalien lopputuloksen ja päätöksenteon välisen linkin hahmottaminen voi myös olla vaikeaa kunnallisvaalien osalta siinä mielessä, että kunnallispolitiikka ei jäsenny hallitus–oppositio-asetelman mukaisesti.
Yksilötasolla vaaliosallistumisen lasku on yhteydessä niin kutsuttuun suku- polviefektiin. Vaalitutkimuksessa on jo pitkään tiedetty äänestysaktiivisuu- den ja iän suhteen olevan puolikaaren muotoinen (yhteenvetona Milbrath 1965, 134; Wolfi nger & Rosenstone 1984, 37). Osallistumisen lisääntymisen elä- mänkaaren alkupäässä on esitetty olevan yhteydessä erilaisten aikuisroolien omaksumiseen, kuten perheenperustamiseen, vakituisen työpaikan saami- seen ja kodin hankkimiseen. Keski-ikäisillä kirkossa käynnin tiheyden, lisään-
tyneen järjestöosallistumisen, vahvemman puoluekiinnittymisen ja kasvavan tulotason on puolestaan kunkin osoitettu vaikuttavan myönteisesti äänes- tämiseen (Strate ym. 1989, 444). Vanhuuden myötä osallistuminen vähenee, mikä liittyy osaltaan iän tuomiin fyysisiin rajoitteisiin (Milbrath 1965, 135), leskeyteen (Wolfi nger & Rosenstone 1980, 40) ja sosiaalisten suhteiden kaven- tumiseen (Goerres 2007, 98).
Useita eri maita koskeneissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että elä- mänkaariefektin rinnalla vaaliosallistumisessa on nähtävissä myös selviä sukupolvien välisiä eroja (esim. Bhatti & Hansen 2012a; Blais ym. 2004; Frank- lin 2004; 2009; Konzelmann ym. 2012; Lyons & Alexander 2000; Persson ym.
2013; Wass 2007a). Nuoremmat sukupolvet äänestävät lähtökohtaisesti edel- täjiään vähemmän ja säilyttävät matalan osallistumistason pitkälle aikuisuu- teen. Aggregaattitason äänestysaktiivisuus on vastaavasti laskenut sitä mukaa kun nuorempien ikäkohorttien osuus kaikista äänioikeutetuista on kasvanut (Putnam 2000, 33–35). Sukupolvenvaihdoksen vaikutuksen voi odottaa vain vahvistuvan tulevaisuudessa ja tätä kautta myös nuorempien ja vanhempien kohorttien osallistumiserojen jyrkentyvän (Bhatti & Hansen 2012; Konzel- mann ym. 2012).2
Sukupolviefektin pitkälle ulottuvan merkityksen vuoksi on olennaista pyrkiä identifi oimaan niitä tekijöitä, jotka ovat vähentäneet nuorempien sukupolvien kiinnostusta vaalien kautta tapahtuvaan osallistumiseen (Mair 2005, 423; Miller 1992, 1–2). Institutionaalisista ja kontekstuaalisista tekijöistä sukupolviefektin on havaittu Ruotsin vuosien 1960–2010 parlamenttivaaleja koskevassa tarkastelussa liittyvän puoluejäsenyyksien ja puolueiden luku- määrän laskuun kyseisellä ajanjaksolla (Persson ym. 2013). Näistä ensimmäi- nen heijastelee puolueiden mobilisaatiokyvyn heikentymistä ja jälkimmäi- nen äänestäjien päätöksentekotilanteen mutkistumista, mikä on voinut olla erityisen ongelmallista nuorille, usein puoluekannaltaan liikkuville äänestä- jille.3 Kanadalaisessa tutkimuksessa sukupolviefektin puolestaan osoitettiin olevan yksilötasolla sidoksissa äänestämistä koskevan velvollisuudentunteen, politiikan seuraamisen ja sitä koskevan kiinnostuksen vanhempia sukupolvia matalampaan tasoon nuorten sukupolvien keskuudessa (Blais ym. 2004).
Suomessa äänestämiseen liittyvä sukupolviefekti heijastuu myös 2000-luvulle ominaisissa äänestysaktiivisuuden heilahteluissa vaaleista toi- seen. Osittain osallistumisvaihteluissa näkyy äänestämiseen liittyvän velvol- lisuudentunteen heikkeneminen etenkin nuorten äänestäjien kohdalla. Kun vuoden 1977 puolueiden ajankohtaistutkimuksessa (FSD1004) 81 prosent- tia 18–24-vuotiasta ja 87 60 vuotta täyttäneistä oli täysin samaa mieltä siitä, että äänestäminen on kansalaisvelvollisuus (Wass 2008), vastaavat osuudet
vuoden 2007 eduskuntavaalitutkimuksen vastaajista (FSD2269) olivat 34 ja 75 prosenttia.
Myös Helsinkiä koskevat tarkastelut (Martikainen ym. 2003; Martikainen
& Wass 2007, 2011) viittaisivat siihen, että nuorissa ikäryhmissä on runsaasti sellaisia äänestäjiä, joille osallistuminen on pikemminkin optio, joka otetaan käyttöön silloin kun vaalien asetelma ja tarjolla olevat vaihtoehdot koetaan motivoiviksi. Kyseisissä tutkimuksissa Helsingin vaalipiirin 14 äänestysalu- een vaaliluetteloista on poimittu ”tukkimiehen kirjanpidolla” äänestystiedot sukupuolen ja iän mukaan vuosien 2003–2011 eduskuntavaaleista (n=38 119 v. 2003, n=38 031 v. 2007, n=38 248 v. 2011). Verrattuna vuoden 1999 edus- kuntavaaleihin, joista on käytössä Tilastokeskuksen keräämä rekisteripoh- jainen kokonaisaineisto (Martikainen & Wass 2002), osallistuminen nousi vuoden 2003 vaaleissa Helsingissä erityisesti 25–34-vuotiaiden miesten koh- dalla. Havainnon oletettiin liittyneen pitkälti Perussuomalaisten Tony Hal- meen ehdokkuuteen. Vuoden 2007 vaaleissa vastaavaa aktivoitumista ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan vuoden 2011 osallistumispiikki kohdistui 35–44-vuotiaisiin miehiin eli samaan ikäryhmään, joka oli kokenut niin kut- sutun Halme-ilmiön kahdeksan vuotta aikaisemmin. Tuolloin tapahtuneesta mobilisaatiosta oli nähtävästi jäänyt jonkinlainen osallistumisvalmius, joka aktualisoitui uudelleen vaalien alla kannatusmittauksissa näkyneen Perus- suomalaisten nosteen myötä. Esimerkki kuvastaa hyvin nuoren äänestäjä- kunnan tilanneherkkyyttä ja tarjontatekijöiden korostunutta merkitystä vaa- liosallistumisen kannalta.
Vaaliosallistumisen vinoumat
Jo ensimmäiset vaaliosallistumista tarkastelevat empiiriset tarkastelut 1950-luvulla osoittivat, että äänestysaktiivisuus on järjestelmällisesti vinou- tunut korkeammin koulutettujen ja varakkaampien äänestäjien hyväksi (yhteenvetona Lijphart 1997, 1). Kyseiset havainnot olivat jyrkästi erisuuntai- sia äänestysoikeuden laajentamisen yhteydessä 1800- ja 1900-lukujen vaih- teessa käydyn keskustelun oletusten kanssa. Korkeammassa sosioekono- misessa asemassa olevien kansalaisten odotettiin nimenomaan äänestävän muita vähemmän, koska he kykenisivät arvioimaan äänestämisestä mahdolli- sesti saatavan hyödyn siitä koituvia kustannuksia pienemmäksi (mt.). Vastaa- vasti monet eurooppalaiset konservatiivit eivät kannattaneet äänioikeuden laajentamiseen työväestöön, koska sen joukkomobilisaatio koettiin uhkana valitsevalle järjestykselle (Dalton 1988, 38).
Sosioedemografi sten ja -ekonomisten tekijöiden ohella äänestysaktiivisuus on voimakkaasti yhteydessä sosiaalipsykologisiin tekijöihin, kuten uskon- nollisuuteen, puoluesamastumiseen, kiinnostukseen politiikkaa kohtaan ja kansalaispätevyyteen (yhteenvetona Wass 2008). Erilaiset vinoumat osallis- tumisessa ovat vain voimistuneet sitä mukaan kun aggregaattitason osallis- tuminen on laskenut (Lijphart 1997, 1). Eräs äänestämiseen liittyvistä keskei- sistä jännitteistä liittyykin kysymykseen siitä, miksi juuri ne ryhmät, joihin tehdyillä päätöksillä on pitkäjänteisimmät seuraukset, tai jotka ovat eniten riippuvaisia julkisen sektorin toimista, kuten esimerkiksi nuoret, matalim- mat tuloluokat tai työttömät, osallistuvat vähiten. Verba ym. (1995, 16–17) ovat esittäneet, että poliittiseen osallistumiseen tarvitaan kolmenlaisia edel- lytyksiä eli resursseja, motivaatiota ja kirkkojen, työpaikan epämuodollisten verkostojen ja poliittisten organisaatioiden kautta tapahtuvaa mobilisoin- tia. Resurssien, kuten kansalaistaitojen, rahan ja ajan, puute voivat vähentää äänestäjän mahdollisuuksia seurata politiikkaa, koska energiaa kuluu pelkäs- tään toimeentuloon liittyviin kysymyksiin (Rosenstone 1982, 26). Poliittinen mobilisaatio on puolestaan usein keskittynyt niihin äänestäjäryhmiin, joilla on runsaasti resursseja käytössään, kuten työssäkäyviin, järjestöissä toimi- viin, työssään tai muussa yhteisössä keskeisessä roolissa oleviin, korkeammin koulutettuihin, varakkaampiin ja johonkin poliittiseen puolueeseen samastu- viin kansalaisiin (Rosenstone & Hansen 2003, 31–32).
Osa äänestysaktiivisuudessa ilmenevistä vinoumista on saanut vähemmän huomiota johtuen pitkälti luotettavien tutkimusaineistojen niukkuudesta. Osal- listumiseroihin vaikuttavat osaltaan esimerkiksi äänestystavan siirtyminen vanhemmilta lapsille, terveydentila sekä maahanmuuttotausta. Jo varhaisissa poliittisen sosialisaation tutkimuksissa vanhemmat nähtiin merkittävinä arvo- jen, asenteiden ja toimintamallien välittäjinä lapsuuden aikana tapahtuvassa sosialisaatioprosessissa (yhteenvetona Jennings ym. 2009; Niemi & Sobieszek 1977, 201).4 Nuorilla äänestystavan muodostumiseen vaikuttaa paitsi suoraan heidän vanhempiensa toiminta, myös epäsuorasti kasvuympäristön koulutus- taso, poliittisen tietämyksen aste ja puoluesamastuminen (Plutzer 2002). Nuor- ten on myös yleisesti havaittu olevan muita ikäryhmiä herkempiä samassa taloudessa asuvien, etenkin perheenjäsenten, äänestämisen aktivoivalle vaiku- tukselle (Fieldhouse & Cutts 2012). Lisäksi vanhemmat voivat suoraan kannus- taa lapsiaan äänestämään, mikä näyttäisi olevan nykyisten nuorten sukupol- vien kohdalla aikaisempaa yleisempää (Wass 2007b).
Tanskan vuoden 2009 kunnallisvaaleja koskeva tutkimus (Bhatti & Hansen 2012b), jossa äänestysrekisteriin on yhdistetty muita rekisteripohjaisia tietoja osoittaa, että alle 22-vuotiailla vanhempien, etenkin äidin, äänestämisellä on
huomattava vaikutus nuorten omaan osallistumistaipumukseen. Vanhempien vaikutus myös säilyi vahvana senkin jälkeen kun nuori oli muuttanut pois kotoa ja ikätoverien merkitys vastaavasti kasvoi. Myös Suomessa vanhem- pien ja lasten äänestystiedot on voitu yhdistää Tilastokeskuksen keräämässä rekisteriaineistossa vuoden 1999 eduskuntavaaleista (Martikainen & Wass 2002, aineisto). Kymmenen prosentin otoksessa kaikista aineiston 18–30-vuo- tiaista (n=80 699), 61 prosenttia niistä nuorista, joiden isä äänesti kyseisissä vaaleissa, äänesti myös itse. Mikäli isä ei äänestänyt, nuorista äänesti vain 32 prosenttia. Äidin äänestämisen kohdalla vastaavat luvut olivat 61 ja 29 pro- senttia.5
Kyseiset havainnot ovat samansuuntaisia Isossa-Britanniassa ja Saksassa kerättyihin paneeliaineistoihin pohjautuvan tutkimuksen tulosten kanssa (Kroh 2012). Siinä yksilön sosioekonomisessa asemassa elinkaaren aikana tapahtuneiden muutosten todettiin olevan vain heikosti yhteydessä poliitti- sen osallistumisen muutoksiin. Lisäksi sisarusten aktiivisuuden nähtiin olevan varsin samalla tasolla riippumatta heidän keskinäisistä eroistaan sosioekono- misen aseman osalta. Havainto viittaisi siihen, että sosioekonomisen aseman ja osallistumisen välinen yhteys olisi lähinnä välillinen, mikä tukee ”habitus- malliin” pohjautuvaa lähestymistapaa osallistumiseen. Habitusmallissa yksi- lön asennoituminen politiikkaan ja osallistumiseen on tiiviisti yhteydessä hänen perhetaustaansa ja vanhemmilta omaksuttuun toimintamalliin ja siten suhteellisen pysyvä.
Myös äänestäjän terveydentilalla on havaittu olevan yhteys vaaliosallis- tumiseen (esim. Denny & Doyle 2007; Schur & Kruse 2000; Schur ym. 2002).
Vaikutus voi olla joko suora tai välittyä sosioekonomisen aseman ja sosiaa- listen verkostojen kaventumisen kautta. Molemmissa tapauksissa heikko terveydentila vähentää osallistumisen edellytyksiä joko suoraan niukentu- vien resurssien tai motivaation laskun myötä tai epäsuorasti sitä kautta, että äänestäjään kohdistuu aikaisempaa harvempia mobilisaatiopyrkimyksiä hei- jastaen sosiaalisen kanssakäymisen vähentymistä (Denny & Doyle 2007; Schur ym. 2002, 169). Terveyden huomioiminen osana äänestämiseen vaikuttavia sosiodemografi sia tekijöitä on erityisen olennaista tulevaisuudessa sosiaali- seen taustaan kytkeytyvien hyvinvointierojen jyrkentyessä jopa perinteisissä pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa samanaikaisesti väestön ikääntyessä ja yhä pienemmän työssäkäyvien osuuden rahoittaessa palvelujen tuotantoa.
Terveyserojen näkyminen vaaliosallistumisessa korostaa lisäksi sitä seikkaa, että äänestäminen ei muodosta yksittäistä osa-aluetta vaan on laajasti sidok- sissa yksilön koko elämäntilanteeseen (Martikainen & Yrjönen 1991, 48).
Kuten terveyden kohdalla, myös maahanmuuttoon liittyvien osallistumise-
rojen merkityksen voi olettaa korostuvan tulevaisuudessa ulkomaalaistaus- taisen väestön osuuden kasvaessa. Maahanmuuttaneiden poliittinen osalli- suus on myös siinä suhteessa olennainen kysymys, että sitä voi pitää yhtenä sosiaalisen inkluusion indikaattorina (yhteenvetona Bevalander & Pendakur 2011, 72, 74). Maahanmuuttoon nivoutuvat osallistumiserot näkyvät erityi- sesti kunnallisvaaleissa. Jotkin maat ovat myöntäneet maassa pysyvästi asu- ville ulkomaan kansalaisille äänioikeuden paikallisissa vaaleissa, kuten Irlanti (1963), Ruotsi (1976), Tanska (1981), Norja (1982) ja Hollanti (1986) (Togeby 1999, 665). Suomessa ulkomaan kansalaiset ovat saaneet äänestää kunnal- lisvaaleissa vuodesta 1992 lähtien (Weide 2011, 55). Yleisesti ottaen maa- hanmuuttaneiden vaaliosallistuminen on ollut huomattavasti kantaväes- töä vähäisempää (esim. Aalandslid 2008, 124; Bevalander & Pendakur 2011, 78; Bhatti & Hansen 2010, 67; Bäck & Soininen 1998, 35; Fennema & Tillie 1999, 709; Togeby 1999, 673, Weide 2011, 56). Osallistumisen tasossa on kui- tenkin myös maakohtaista vaihtelua. Maahanmuuttaneiden aktiivisuus oli 1980-luvulla suhteellisen korkeaa Tanskassa (Togeby 1999, 666). Vuoden 2009 kunnallisvaaleissa ulkomaan kansalaisten äänestysaktiivisuus oli 26 prosent- tia. Sen sijaan kansalaistettujen maahanmuuttaneiden osallistumisen taso (64,3 %) oli vain seitsemän prosenttiyksikköä syntyperäisiä tanskalaisia (71,4
%) korkeampaa (Bhatti & Hansen 2010, 219). Suomessa kaikkien ulkomaan kansalaisten osallistumisaste on ollut korkeimmillaan vuoden 1992 vaaleissa (40,5 %), mutta puolittui 2000-luvulle tultaessa. Muista ulkomaalaisista kuin EU-maiden, Islannin tai Norjan kansalaisista äänesti alle viidennes vuoden 2008 vaaleissa (Weide 2011, 56).
Ulkomaalaistaustaisen väestön osallistumistasoon vaikuttaa vahvasti se, että maahanmuuttaneiden keskuudessa korostuvat usein sellaiset piirteet, jotka yleisesti laskevat äänestystaipumusta, kuten nuori ikä ja matala sosioe- konominen asema (Bevalander & Pendakur 2011, 72). Maahanmuuttaneiden aktiivisuus kuitenkin vaihtelee kansalaisuuden mukaan (Aalandslid 2008, 125;
Bäck & Soininen 1998, 35; Togeby 1999, 673). Lisäksi avioituminen kantavä- estöön kuuluvan puolison kanssa ja kansalaisuuden saavuttaminen lisäävät huomattavasti osallistumisvalmiutta (Bevalander & Pendakur 2011).6
Helsingin vaalipiiri on hyvä esimerkki siitä, miten kaupungin sisäinen seg- gregaatio- eli eriytymiskehitys heijastuu vaaliosallistumisessa. Helsingin eri kaupunginosat poikkeavat toisistaan huomattavasti keskimääräisen koulutus- ja tulotason osalta (Ala-Outinen 2010, 18–19). Myös väestön ikärakenteessa, työllisyysasteessa, asuntokannassa ja ulkomaalaistaustaisen väestön osuu- dessa on aluekohtaisia eroja. Vastaavasti eri äänestysalueiden välillä voidaan havaita suuria heilahteluita äänestysaktiivisuudessa. Vuoden 2012 kunnallis-
vaaleissa kuilu aktiivisimman ja passiivisimman alueen, Jakomäen ja Palohei- nän, välillä oli 40 prosenttiyksikköä (76,7 % vs. 36,7 %) (Tilastokeskus 2012).
Vastaavat erot näkyvät hyvin myös Helsingin 14 äänestysalueilta eri edus- kunta- ja kunnallisvaaleista kerättyihin äänestystietoihin perustuvissa tar- kasteluissa, joissa osallistumista on eritelty sukupuolen ja iän mukaan (esim.
Hellsten & Martikainen 2001; Martikainen & Pekonen 1996; Martikainen ym.
2003; Martikainen & Wass 2004, 2007, 2011). Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa ero aktiivisimman ja passiivisimman äänestysalueryppään, ”lähikeskustan eliitin” ja ”kerrostalolähiön” välillä oli suurimmillaan 18–24-vuotiaiden ikä- ryhmässä (24 %-yksikköä) (Martikainen & Wass 2004, 31). Vuosien 2007 ja 2011 eduskuntavaaleissa vastaava ero oli 25 prosenttiyksikköä, jälkimmäi- sissä ”ydinkeskustan eliitin” muodostaessa aktiivisimman tarkastelluista alueryhmistä (Martikainen & Wass 2007, 11; Martikainen & Wass 2012, 29).7
Äänestäjien aktivointiin pyrkivät keinot
Sami Borg (2008, 77–99) on eritellyt keinoja, joilla vaalien osallistumistasoa voisi pyrkiä nostamaan. Ensimmäinen kategoria sisältää tavoitteen vahvistaa äänestämiseen liittyvää velvollisuudentuntoa sekä institutionaaliset järjes- telyt osallistumisen lisäämiseksi, kuten äänestyspakko tai vastaavasti äänes- tämisestä maksetut palkkiot. Toiseen kategoriaan kuuluvat erilaiset akti- vointikampanjat, kuten oikeusministeriön vuoden 2007 eduskuntavaalien yhteydessä järjestämä vaaliaktivoimiskampanja ja SAK:n aktivointikampan- jat vuosina 1999, 2003 ja 2007. Kolmas kategoria keinoja liittyy kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen politiikan sisältöjen kautta. Tällaisia seikkoja ovat vaalitavoitteiden erottuminen ja esillepääsy ja sopivan puo- lueen ja ehdokkaan löytyminen toimivan ehdokasasettelun kautta. Neljäs ryhmä käsittää erityisesti nuorille suunnatut toimenpiteet, kuten koulujen ja oppilaitosten kansalaiskasvatuksen vahvistaminen, äänestysikärajan alen- taminen ja koulujen ja oppilaitosten vaalisimulaatiot. Viides ryhmä keinoja sisältää sekä ennakkoäänestyksen pidentämisen varsinaiseen vaalipäivään asti että internetin roolin vaaleissa, johon kuuluu jo nyt käytössä olevat vaa- likoneet ja vaaliportaalit sekä sähköisen äänestämisen toteuttaminen tule- vaisuudessa.8 Borg arvioi kannatettavimmiksi keinoiksi velvollisuusnormin vahvistamisen ja koulujen kansalaiskasvatuksen, äänestäjän puolue- ja ehdo- kasvalinnan helpottamisen sekä äänestysajan ja vaalikampanjan tiivistämi- nen poistamalla tauon ennakkoäänestyksen ja varsinaisen vaalipäivän väliltä (mt., 103–104).
Kuten Borg toteaa, politiikan sisällön ja vaihtoehtojen selkeyttämisellä olisi olettavasti äänestäjiä aktivoiva vaikutus. Uskontoon, etiikkaan ja moraaliin liittyvät teemat ovat olennainen osa politiikkaa ja niiden näkyvyys on alkanut lisääntyä myös suomalaisissa vaalikeskusteluissa. Suomalaisessa poliittisessa keskustelukulttuurissa myös korostuu asiantuntemuksen painottaminen, mikä kuitenkin tekee keskustelusta äänestäjän kannalta usein vaikeasel- koista. Tämä korostui vuoden 2012 kunnallisvaaleissa, joissa kunta- ja sosi- aali- ja terveyspalvelu-uudistusta koskeva väittely oli paikoin siinä määrin epäkonkreettista, että eri puolueiden tarjoamat vaihtoehdot eivät hahmot- tuneet äänestäjälle. Äänestämisen kautta tapahtuvien vaikutusmahdollisuuk- sien lisäämiseen voidaan lukea myös mahdollisuus vaikuttaa hallitusratkai- suun. Kuten edellä mainittiin, Suomessa puolueet eivät toistaiseksi ole olleet halukkaita ilmaisemaan tavoiteltuja hallituskumppaneita etukäteen. Mikäli hallituspohja pysyy samana vaalituloksesta riippumatta, äänestäjälle voi hel- posti syntyä vaikutelma äänen menemisestä hukkaan.
Edellä esitetyistä vaihtoehdoista tehokkain lienee äänestyspakko, jota sovelletaan muun muassa Australiassa, Belgiassa ja Luxemburgissa. Näissä maissa parlamenttivaalien äänestysaktiivisuus on säilynyt 90 prosentin tun- tumassa tai jopa sitä korkeampana. Aiemman äänestyspakon vaikutus näkyy kiinnostavasti myös Italiassa, jossa osallistumistaso on laskenut vain hitaasti äänestyspakon poistamisen jälkeen vuonna 1993 (Franklin 2001, 314–315).
Esimerkissä heijastuu hyvin pakollisen äänestämisen positiivinen vaiku- tus äänestämistä koskevaan velvollisuudentuntoon. Äänestämisen vinoumia käsittelevässä puheenvuorossaan Lijphart (2000) kannattaa äänestyspakkoa sen osallistumiseroja tasaavan vaikutuksen vuoksi. Äänestyspakon keskei- senä ongelmana voidaan toisaalta nähdä se, että se ei välttämättä kuitenkaan lisäisi informoitujen äänestyspäätösten tekoa ja kansalaisten syvällisempää kiinnittymistä poliittiseen järjestelmään (Borg 2008, 77).
Äänestysikärajan lasku 16 ikävuoteen laskisi oletettavasti lyhyellä aika- välillä aggregaattitason äänestysaktiivisuutta, mutta sillä voisi olla suotui- sia vaikutuksia äänestystavan omaksumisen kannalta.9 Suomessa 16-vuotiaat saivat äänestää ensimmäistä kertaa syksyn 2010 kirkollisvaaleissa. Norjassa äänioikeuden laskemista kokeiltiin osassa kuntia vuoden 2011 kunnallis- vaaleissa ja myös muutamissa Saksan osavaltioissa 16-vuotiaat ovat voineet äänestää paikallisvaaleissa. Toistaiseksi Itävalta on kuitenkin ainoa länsimaa, jossa äänioikeuden ikärajan lasku on ulotettu parlamenttivaaleihin vuodesta 2008 lähtien.
Oikeusministeriön taannoisessa äänioikeusikärajaa pohtineen työryhmän raportissa (49/2010) ikärajan laskemista puoltavina seikkoina mainittiin
muun muassa nuorten painoarvon nouseminen kunnallisvaaleissa äänioi- keutettujen ikärajan noustessa, nuorten ehdokkaiden osuuden mahdollinen kasvu ja lisääntynyt motiivi nivoa demokratiakasvatus aikaisempaa tiiviim- min koulujen opetustehtävään. Kielteisinä puolina tuotiin esiin nuorten muita matalampi tietämys politiikasta sekä mahdollisuus, että politiikka pinnallis- tuisi entisestään puolueiden ja ehdokkaiden tavoitellessa nuoria äänestäjiä.
Kuten edellä esitettiin, äänestysaktiivisuus on matalinta nuorten keskuu- dessa ja kohoaa vähitellen iän myötä. Tuoreessa äänioikeusrekisteritietoihin pohjautuvassa tutkimuksessa (Bhatti ym. 2012a) kuitenkin havaittiin, että 18-vuotiaat ovat selvästi vuotta vanhempia aktiivisempia äänestäjiä. Tutki- muksessa tarkasteltiin 18–30-vuotiaiden äänestämistä syntymäkuukauden mukaan Suomen vuoden 1999 eduskuntavaaleissa, Tanskan vuoden 2009 kun- nallisvaaleissa ja useissa Texasin osavaltiossa sijaitsevan Lubbockin kaupun- gin kongressivaaleissa ja presidentinvaalien esivaaleissa. Suomessa ja Tans- kassa osallistuminen laskee äänioikeuden saavuttamista seuraavien kolmen vuoden aikana. Suomessa kaikista nuorimpien äänioikeutettujen osallistumi- nen oli kahdeksan prosenttiyksikköä ja Tanskassa peräti 14 prosenttiyksikköä 21-vuotiaita korkeampaa. Ero ei näyttäisi myöskään liittyvän ensimmäisiin vaaleihin liittyvään uutuudenviehätykseen, sillä ensimmäistä kertaa äänestä- vien 19–21-vuotiaiden osallistuminen oli silti 18-vuotiaita matalampaa.
Suomen ja Tanskan aineistoon pohjautuvassa tarkastelussa (Bhatti ym.
2012b) kävi puolestaan ilmi, että osallistuminen on korkeampaa niiden nuor- ten kohdalla, jotka pääsevät käyttämään äänioikeuttaan heti 18 vuotta täy- tettyään. Tämä voi liittyä paitsi siihen, että juuri vaalien alla äänioikeuden saavat ovat motivoituneita seuraamaan vaaleja ja saavat kannustusta osallis- tumiseen lähipiiriltään, myös äänestämisen merkitykseen yhtenä ensimmäi- sistä täysi-ikäisyyden konkreettisista osoituksista. Mikäli taas vaaleja joutuu odottamaan muutaman vuoden, nuori on jo ehtinyt kokemaan monia muita virallisen aikuisiän saavuttamiseen liittyviä asioita, kuten esimerkiksi ajokor- tin hankkiminen.
Mikäli äänioikeus ulotettaisiin 16-vuotiaisiin, suurin osa nuorista äänes- täisi ensimmäistä kertaa 18-vuotiaana. Tällä voisi olla edellä esitettyjen tulos- ten perusteella olla positiivinen vaikutus äänestysaktiivisuuden kannalta.
Ensinnäkin 18 vuoden ikä näyttäisi olevan suotuisa elämänvaihe äänestysta- van muodostumiselle. Suuri osa ikäluokasta asuu yhä lapsuuskodissa, joten heihin vaikuttaa voimakkaasti vanhempien äänestystottumus. Franklinin (2004, 66–67) mukaan äänestämiseen oppimisen kannalta on suotuisaa, mikäli nuori on ensimmäisten vaalien aikaan vielä koulussa, jolloin vaaleja voidaan käsitellä osana opetusta. Toisekseen ensimmäisen äänestyskokemuksen ajoit-
tuminen juuri 18 vuoden ikään tai hieman sen alle lisäisi mahdollisuutta, että äänestäminen olisi nuoren ensimmäinen täysi-ikäisyyden mukanaan tuoma oikeus.
Itävaltaa koskeva tutkimus myös osoittaa, että vaikka alle 18-vuotiaiden äänestysosallistuminen on matalaa, he ovat 18–21-vuotiaita kiinnostuneem- pia politiikasta (Wagner ym. 2012). Laskettaessa äänestysikärajaa nykyisestä nuoret pääsisivät siis äänestämään ensimmäistä kertaa äänestystavan kehit- tymisen osalta otollisessa sosiaalisessa ympäristössä samalla kun heidän motivaatiotasonsa olisi vanhempia ikätovereita korkeampi. Tämä voisi vas- taavasti näkyä nykyistä aktiivisempana nuorten osallistumisena myös myö- hemmissä vaaleissa.
Verkkopohjaisiin aktivointikeinoihin voidaan nykyisin sisällyttää myös sosiaalinen media, jonka vaikutus on näkynyt erityisesti Yhdysvaltojen vuoden 2008 presidentinvaaleissa. Suomessa sosiaalisen media rooli koros- tui vuoden 2012 presidentinvaaleissa, joissa esimerkiksi facebookissa kanna- tettiin avoimesti omaa ehdokasta. Ilmiö on siinä mielessä mielenkiintoinen Suomen kontekstissa, että meillä äänestäminen on perinteisesti mielletty pit- kälti yksityisasiaksi. Sosiaalisen median hyödyntäminen vaalikampanjoin- nissa korostaa näin äänestämisen sosiaalista ulottuvuutta (Bhatti ym. 2012b, viitattu Zuckerman 2005). Lisäksi vaalien näkyminen sosiaalisessa mediassa voi herättää huomiota erityisesti sellaisten nuorten äänestäjien keskuudessa, jotka eivät miellä itseään kiinnostuneeksi perinteisestä politiikasta.
Lopuksi
Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus laski selvästi edellisiin vaaleihin verrattuna. Osallistumisen taso on vaihdellut viimeisen vuosikym- menen aikana vaalista toiseen korostaen vaaliasetelman merkitystä äänes- täjien mobilisoinnissa. Yleisesti ottaen vaaliosallistuminen ei Suomessa ole vielä siinä mielessä hälyttävän matalaa, että se vaatisi viipymättä toimenpi- teitä. Lisäksi äänestysaktiivisuuden muutokset ovat yleensä sen verran pitkä- aikaisia prosesseja, että mahdollisesti äänestyspakkoa lukuun ottamatta on vaikea osoittaa jotain yksittäistä keinoa, jolla voisi nopeasti aktivoida äänes- täjiä.
Äänestysaktiivisuuden kehityksessä on kuitenkin nähtävissä ainakin kaksi huomionarvoista piirrettä. Näistä ensimmäinen liittyy osallistumisen kiin- nittymiseen sosiaaliseen taustaan äänestämisen keskittyessä pitkälti hyvä- osaisille äänioikeutetutuille. Samanaikaisesti alkaa olla merkkejä siitä, että
yhteiskunnallinen syrjäytyminen siirtyy vanhemmilta lapsille. Myös äänestä- misessä vanhempien esimerkki näkyy vahvasti. Tämä on erityisen ongelmal- lista, mikäli osallistumisessa ilmenevät sosiaaliset erot heijastuvat edustuk- sellisuuden toteutumisessa eli kansanedustajien näkemysten ja toteutetun politiikan vastaavuudessa äänestäjiin.
Toinen huomiota vaativa seikka on äänestämisessä näkyvä sukupolvie- fekti. Äänestäminen ei vaikuttaisi lisääntyvän iän myötä enää samaan tapaan kuin vanhempien sukupolvien kohdalla. Osalla nuorista vähäinen kiinnos- tus vaaliosallistumista kohtaan alkaa olla pysyvä toimintamalli. Havainto voisi yhtäältä viitata myös osallistumiskulttuurin muutokseen. Käytännössä äänestäminen ja ulkoparlamentaariset osallistumismuodot näyttäisivät kui- tenkin olevan pikemminkin toisiaan täydentäviä kuin vaihtoehtoisia. Kana- dan vuoden 2000 vaalitutkimuksessa todettiin, että niillä nuorilla, jotka olivat aktiivisia ulkoparlamentaarisessa toiminnassa, oli myös muita nuoria suu- rempi taipumus kuulua poliittiseen puolueeseen tai intressiryhmään ja äänes- tää vaaleissa (Gidengil ym. 2003, 12). Myös Suomen vuoden 2003 vaalitutki- mukseen perustuvassa tarkastelussa havaittiin, että ulkoparlamentaarisella osallistumisella on positiivinen yhteys äänestämiseen kaikissa tarkastelluissa ikäryhmissä (Wass 2008). Sukupolvien sisälläkin on siis nähtävissä osallistu- misen kasautumista, jonka voi olettaa olevan erityisen huomattavaa nuorten kohdalla, joiden mobilisaation taso on ylipäänsä edeltäjiään matalampi.
Äänestämisessä ilmenevät sukupolvittaiset ja sosioekonomiset erot koros- tavat tarvetta seurata aktiivisesti äänestysaktiivisuuden kehitystä. Tutki- musta on kuitenkin tähän asti hankaloittanut luotettavan tutkimusaineis- ton puute. Suomessa tieto ennakkoon äänestäneistä on saatavilla sähköisesti, mutta vaalipäivän äänestystiedot on jouduttu poimimaan käsin vaalilistoista, mikä vaatii suuren työpanoksen. Tilastokeskuksen toteuttama koko maan kattavien rekisteripohjaisten äänestystietojen keruu on tehty ainoastaan vuosien 1987 ja 1999 eduskuntavaaleista. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa käynnistyi sähköisten äänestysrekisterien kokeilu, jossa oli mukana äänes- tysalueita yhteensä 12 kunnasta (n=n. 330 000). Kokeilua on jatkettu vuoden 2012 presidentinvaaleissa ja kunnallisvaaleissa. Saatavilla alkaa siis olla run- saasti rekisteripohjaisia tietoja vaaliosallistumisesta, joita voidaan hyödyntää äänestämisen tutkimuksessa.
Viitteet
1 Myös paikallisvaalien osallistumisaste on etenkin Ruotsissa ollut selvästi Suomea korkeampi, mihin kuitenkin vaikuttaa niiden järjestäminen samanaikaisesti parla- menttivaalien kanssa. Näin meneteltiin myös Tanskan vuoden 2001 vaaleissa.
2 Sukupolvenvaihdoksen negatiivista vaikutusta osallistumiseen kuitenkin lieventää odotetun eliniän pitenemisestä seuraava äänestäjäkunnan vanheneminen ja nuorem- pien kohorttien edeltäjiään pienempi koko (Konzelmann ym. 2012, 257–258).
3 Kittilson ja Anderson (2011) havaitsivat, että siinä missä puolueiden lukumäärä lisäsi osallistumistaipumusta niiden äänestäjien kohdalla, joilla oli korkea ulkoinen kansa- laispätevyys eli jotka kokivat sekä äänestämisellä että päätöksentekijöiden kokoon- panolla olevan merkitystä, vaikutus oli päinvastainen niille äänestä jille, joilla oli matala ulkoinen kansalaispätevyys.
4 Myöhemmissä tutkimuksissa vanhempien roolia poliittisessa sosialisaatiossa on pyritty tarkentamaan erittelemällä olosuhteita, jotka ovat suotuisimpia vanhem- milta lapsille tapahtuvan siirtymisen suhteen, kuten esimerkiksi oppimisen kohteena olevan asian konkreettisuus, vanhempien keskinäinen yhtenäisyys ja ympäröivä mie- lipideilmasto (yhteenvetona Jennings ym. 2009, 782), laajentamalla sosialisaatio- prosessin määritelmää kattamaan myös aikuisiällä tapahtuvan oppimisen (Niemi &
Sobieszek 1977) ja korostamalla sosialisaation vastavuoroista roolia vanhempien ja lasten välillä (McDevitt & Chaffee 2002).
5 Kyseisiä äänestysaktiivisuustietoja ei toistaiseksi ole julkaistu. Äänestysaktiivisuu- den siirtymistä vanhemmilta lapsille kyseisen aineiston pohjalta tarkastellaan tar- kemmin valmisteilla olevassa artikkelikäsikirjoituksessa.
6 Vuoden 2012 kunnallisvaaleista ollaan laatimassa oikeusministeriön rahoituk- sella rekisteripohjainen tutkimus maahanmuuttaneiden äänestysaktiivisuu- desta. Tarkasteltavia tekijöitä ovat muun muassa synnyinmaa, Suomeen muuton vuosi, entinen kotimaa, kansalaisuus sekä entinen kansalaistettujen kohdalla aikaisempi kansalaisuus.
7 Vuoden 2008 kunnallisvaaleista ei tehty vastaavaa tarkastelua.
8 Sähköistä äänestämisestä kokeiltiin vuoden 2008 kunnallisvaaleissa Karkkilassa, Kauniaisissa ja Vihdissä, joissa äänestäjillä oli halutessaan mahdollisuus äänes- tää sähköisesti ennakkoäänestyspaikoissa ja vaalipäivän äänestyspaikoissa. Tek- nisistä ongelmista johtuen 232 ääntä jäi rekisteröimättä ja vaalit uusittiin seu- raavan vuoden syyskuussa. Sähköisen äänestämisen ei arvioitu merkittävästi vaikuttaneen äänestysaktiivisuuteen. Vaikka osallistumisen taso nousi kokeilu- kunnissa, myös vaalien aggregaattitason äänestysprosentti oli 2,5 prosenttiyk-
sikköä edellisiä kunnallisvaaleja korkeampi (oikeusministeriö 2009). Hallituk- sen päätöksen mukaisesti sähköisen äänestämisen kokeilua ei toistaiseksi jatketa (http://www.vaalit.fi /42321.htm).
9 Seuraavassa esitettävä äänestysikärajan laskemista koskeva keskustelu on ilmestynyt aiemmin tiivistetyssä muodossa (Wass 2012).
Kirjallisuus
Aalandslid, Vebjørn (2008). Political participation and representation. Teoksessa Gunnlaug Daugstad (toim.). Immigration and immigrants 2008. Oslo–Kongsvinger:
Statistics Norway.
Ala-Outinen, Annina (2010). Hyvinvoinnin tukiverkko koetuksella. Helsingin palveluviras- tojen toiminta kaupunginosien eriytymisen ehkäisemiseksi. Tutkimuksia 3/2010. Hel- sinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.
Bennett, Stephen E. & David Resnick (1990). The implications of non-voting for democracy in the United States. American Journal of Political Science 34(3), 771–802.
Bevelander, Peter & Ravi Pendakur (2011). Voting and social inclusion in Sweden.
International Migration 49(4), 67–92.
Bhatti, Yosef & Kasper M. Hansen (2010). Valgdeltagelsen ved kommunalvalget 17. novem- ber 2009: Beskrivende analyser af valgdeltagelsen baseret på registerdata. Arbejdspapir 2010/0. Copenhagen: Københavns Universite.
Bhatti, Yosef & Kasper M. Hansen (2012a). The effect of generation and age on tur- nout to the European Parliament – how turnout will continue to decline in the future. Electoral Studies 31(2), 262–272.
Bhatti, Yosef & Kasper M. Hansen (2012b). Leaving the nest and the social act of voting – revisiting the relationship between age and turnout among fi rst-time voters. Journal of Elections, Public Opinion and Parties 22(4), 380–406.
Bhatti, Yosef, Kasper M. Hansen & Hanna Wass (2012a). The relationship between age and turnout: a roller-coaster ride. Electoral Studies 31(3), 588–593.
Bhatti, Yosef, Kasper M. Hansen & Hanna Wass (2012b). Voting for a very fi rst time.
Käsikirjoitus.
Blais, André & Agnieszka Dobrzynska (1998). Turnout in electoral democracies. Euro- pean Journal of Political Research 33(2), 239–261.
Blais, André, Elisabeth Gidengil, Neil Nevitte & Richard Nadeau (2004). Where does turnout decline come from? European Journal of Political Research 43(2), 221–236.
Borg, Sami (2008). Hiljaa hyvä tulee. Puheenvuoro äänestysprosenteista ja vaaliaktivoin- nista. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö.
Bäck, Henry & Maritta Soininen (1998). Immigrants in the political process. Scan- dinavian Political Studies (21)1, 29–50.
Dalton, Russell J. (1988). Citizen politics in Western democracies. Public opinion and politi-
cal parties in the United States, Great Britain, West Germany, and France. Chatham, NJ:
Chatham.
Denny, Kevin & Orla Doyle (2007). Analysing the relationship between voter turnout and health in Ireland. Irish Medical Journal 100(8), 56–58.
Enns, Peter K. & Christopher Wlezien (2011). Group opinion and the study of repre- sentation. Teoksessa Peter K. Enns and Christopher Wlezien (toim.). Who gets rep- resented? New York: Russell Sage Foundation.
Fennema, Meindert & Jean Tillie (1999). Political participation and political trust in Amsterdam: civic communities and ethnic networks. Journal of Ethnic and Migra- tion Studies 25(4), 703–726.
Fieldhouse, Edward & David Cutts (2012). The companion effect: household and local context and the turnout of young people. Journal of Politics 74(3), 856–869.
Franklin, Mark N. (2001). How structural factors cause turnout variations at Euro- pean parliament elections. European Union Politics 2(3), 309–328.
Franklin, Mark N. (2004). Voter turnout and the dynamics of electoral competition in estab- lished democracies since 1945. New York: Cambridge University Press.
Gidengil, Elisabeth, André Blais, Neil Nevitte & Richard Nadeau (2003). Turned off or tuned out? Youth participation in politics. Electoral Insight 5(2), 9–14.
Giger, Nathalie, Jan Rosset & Julian Bernauer (2012). Poor representation of the poor in a comparative perspective. Representation 48(1), 47–61.
Goerres, Achim (2007). Why are older people more likely to vote? The impact of aging on electoral turnout in Europe. British Journal of Politics and International Relations 9(1), 90–121.
Griffi n, John D. & Brian Newman (2005). Are voters better represented? Journal of Poli- tics 67(4), 1206–1227.
Hellsten, Villiina & Tuomo Martikainen (2001). Nuoret ja uusi politiikka. Tutkimus pää- kaupunkiseudun nuorten poliittisista suuntauksista. Tutkimuksia 2001:3. Helsinki:
Helsingin kaupungin tietokeskus.
Highton, Benjamin & Raymond E. Wolfi nger (2001). The political implications of higher turnout. British Journal of Political Science 31(1), 179–192.
International institute for democracy and electoral assistance (International IDEA).
2009. Compulsory voting, http://www.idea.int/vt/compulsory_voting.cfm, 8.11.2012.
Jennings, M. Kent, Laura Stoker & Jake Bowers (2009). Politics across generations:
family transmission reexamined. Journal of Politics 71(3), 782–799.
Kroh, Martin (2012). The origins of political inequality: economic and political life-courses of siblings. Paper prepared for presentation at the workshop ‘Change in political attitudes: panels and experiments’, Barcelona, June 6–8, 2012.
Kittilson, Miki Caul & Christopher J. Anderson (2011). Electoral supply and voter turnout. Teoksessa Russell J. Dalton & Christopher J. Anderson (toim.). Citizens, context and choice: how context shapes citizens’ electoral choices. Oxford: Oxford Uni- versity Press.
Konzelmann, Laura, Corina Wagner & Hans Rattinger (2012). Turnout in Germany in the course of time – life cycle and cohort effects on electoral turnout from 1953 to 2049. Electoral Studies 31(2), 250–261.
Leighley, Jan E. & Jonathan Nagler (2007). Who votes now? And does it matter? Paper presented at the annual meeting of the Southwestern Political Science Associa- tion, Chicago, Illinois, April 12–15, 2007.
Lijphart, Arend (1997). Unequal participation: democracy’s unresolved dilemma.
American Political Science Review 91(1), 1–14.
Lutz, George & Michael Marsh (2007). Introduction: consequences of low turnout.
Electoral Studies 26(3), 539–547.
Lyons, William & Robert Alexander (2000). A tale of two electorates: generational replacement and the decline of voting in presidential elections. Journal of Politics 62(4), 1014–1034.
Mair, Peter (2005). Voting alone. European Political Science 4(4), 421–429.
Martikainen, Tuomo & Kyösti Pekonen (1996). Nuoret ja urbaani politiikka. Tutkimuk- sia 1996:11. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.
Martikainen, Tuomo, Eeva Taimisto & Hanna Wass (2003). Äänestysvilkkauden alu- eellinen kehitys Helsingissä. Kvartti 4/03, 9–27.
Martikainen, Tuomo ja Hanna Wass (2005). Nuorten äänestysaktiivisuus vuoden 2004 kunnallisvaaleissa Helsingissä. Nuorisoasiain neuvottelukunta, http://www.
minedu.fi /export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/
julkaisut/muut_tutkimukset/Kuntavaalit2004.pdf , 8.11.2012.
Martikainen, Tuomo & Hanna Wass (2002). Äänettömät yhtiömiehet. Osallistuminen vuo- sien 1987 ja 1999 eduskuntavaaleihin. Vaalit 2002:1. Helsinki: Tilastokeskus.
Martikainen, Tuomo & Hanna Wass (2007). Äänestysaktiivisuuden ja puolueiden kan- natuksen muutos vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Helsingissä. Tutkimuksia 8/2007.
Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.
Martikainen, Tuomo & Hanna Wass (2011). Äänestäjien mobilisaatio ja puoluekan- natuksen muutos vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Helsingissä. Kvartti 4/2011, 25–36.
Martikainen, Tuomo ja Risto Yrjönen (1991). Vaalit, puolueet ja yhteiskunnan muutos.
Tutkimuksia 178. Helsinki: Tilastokeskus.
McDevitt, Michael & Steven Chaffee (2002). From top-down to trickle-up infl uence:
revisiting assumptions about the family in political socialization. Political Commu- nication 19(3), 281–301.
Milbrath, Lester W. (1965). Political participation. Chicago, IL: Rand McNally.
Miller, Warren E. (1992). The puzzle transformed: explaining declining turnout. Poli- tical Behavior 14(1), 1–43.
Niemi, Richard G. & Barbara I. Sobieszek (1977). Political socialization. Annual Review of Sociology 3, 209–233.
Oikeusministeriö (2009). Sähköisen äänestyksen pilottihanke vuoden 2008 kunnallis- vaaleissa. Kokemuksia ja opittuja asioita. Muistio 30.9.2009, http://www.vaalit.
fi /uploads/bwwbit.pdf, 8.11.2012.
Oikeusministeriö (2010). Nuorten ääni – aikuisten uurna? Äänioikeusikärajatyöryhmän raportti. Mietintöjä ja lausuntoja 49/10. Helsinki: oikeusministeriö.
Persson, Mikael, Hanna Wass & Henrik Oscarsson (2013). Generational effect in turn- out in the Swedish parliamentary elections 1960–2010. Scandinavian Political Stud- ies (tulossa).
Putnam, Robert (2000). Bowling alone. The collapse and revival of American community.
New York: Simon & Schuster.
Rosenstone, Steven J. (1982). Economic adversity and voter turnout. American Journal of Political Science 26(1), 25–46.
Rosenstone, Steven J. & John Mark Hansen (2003). Mobilization, participation and democracy in America. New York: Longman.
Shaffer, Stephen D. (1982). Policy differences between voters and non-voters in American elections. Western Political Quarterly 35(4), 496–510.
Setälä, Maija (2003). Demokratian arvo. Teoriat, käytännöt ja mahdollisuudet. Helsinki:
Gaudeamus.
Schur, Lisa A. & Douglas L. Kruse (2000). What determines voter turnout? Lessons from citizens with disabilities. Social Science Quarterly 81(2), 571–587.
Schur, Lisa A., Todd Shields, Douglas Kruse & Kay Schriner (2002). Enabling democ- racy: disability and voter turnout. Political Research Quarterly 55(1), 167–190.
Squire, Peverill, Raymond E. Wolfi nger & David P. Glass (1987). Residential mobility and voter turnout. American Political Science Review 81(1), 45–65.
Strate, John M., Charles J. Parrish, Charles D. Elder & Coit Ford (1989). Life span civic development and voting participation. American Political Science Review 83(2), 443–464.
Studlar, Donley T. & Susan Welch (1986). The policy opinions of British nonvoters: a research note. European Journal of Political Research 14(1–2), 139–148.
Tilastokeskus (2012). Kunnallisvaalit, äänestystiedot, http://193.166.171.75/Dialog/
varval.asp?ma=610_kvaa_2012_2012-11-02_tau_137_fi &ti=5%2E1%2E+Kunnallisv aalit+2012%2C+%E4%E4nestystiedot&path=../Database/StatFin/vaa/kvaa/2012_
05/&lang=3&multilang=fi , 8.11.2012.
Togeby, Lise (1999). Migrants at the polls: an analysis of immigrant and refugee par- ticipation in Danish local elections. Journal of Ethnic and Migration Studies 25(4), 665–684.
Verba, Sidney, Kay Lehman Schlozman & Henry E. Brady (1995). Voice and equality:
civic voluntarism in American politics. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Wagner, Markus, David Johann, Sylvia Kritzinger (2012). Voting at 16: turnout and the quality of vote choice. Electoral Studies 31(2), 372–383.
Wass, Hanna (2007a). The effects of age, generation and period on turnout in Finland 1975–2003. Electoral Studies 26(3), 648–659.
Wass, Hanna (2008). Generations and turnout. Generational effect in electoral participation in Finland. Acta Politica 35. Helsinki: Department of Political Science, University
of Helsinki.
Wass, Hanna (2011). Äänioikeus on poliittisen kansalaisuuden perusta. Hyvinvointi- katsaus 3/2011, 15–20.
Wass, Hanna (2012). 16-vuotias on otollisessa äänestysiässä. Helsingin Sanomat 13.9.2012.
Wass, Hanna, Peter Söderlund & Lauri Rapeli (2012). Äänestäneiden ja äänestämättä jättäneiden mielipideyhteneväisyys ja poliittinen edustus. Teoksessa Sami Borg (toim.). Muutosvaalit 2011. Selvityksiä ja ohjeita 16/2012. Helsinki: oikeusministeriö.
Wattenberg, Martin P. (2002). Where have all the voters gone? Cambridge: Harvard Uni- versity Press.
Weide, Marjukka (2011). Maahanmuuttajat vaaleissa. Politiikka 53(1), 55–62.
Wolfi nger, Raymond E. & Steven J. Rosenstone (1980). Who votes? New Haven, CT: Yale University Press.
