Saara Holopainen
Oppilaiden fyysisen aktiivisuuden ja liikuntamotivaation yhteys Move!-mittaustuloksiin ja -kokemuksiin
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Joensuu Luokanopettajakoulutus
Pro gradu -tutkielma Kevät 2020
Tiedekunta
Filosofinen tiedekunta Osasto
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto Tekijä
Saara Holopainen Työn nimi
Oppilaiden fyysisen aktiivisuuden ja liikuntamotivaation yhteys Move!-mittaustuloksiin ja -kokemuksiin Pääaine
Kasvatustiede Työn laji
Pro gradu -tutkielma Päivämäärä
20.4.2020 Sivumäärä
95 + 1 liite Tiivistelmä
Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisia kokemuksia oppilailla on Move! -fyysisen toimintakyvyn mittausten suorittamisesta, ja millaisia tekijöitä oppilaat liittävät näihin mukaviin tai epämukaviin Move!- mittauskokemuksiinsa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin myös, miten oppilaan fyysinen aktiivisuus ja liikuntamotivaatio ovat yhteydessä oppilaan fyysiseen toimintakykyyn ja Move!-mittauskokemukseen, ja miten oppilaan fyysinen toimintakyky on yhteydessä oppilaan Move!-mittauskokemukseen.
Tutkimuksen kohdejoukkona oli kahden pohjoiskarjalaisen koulun kahdeksasluokkalaiset tytöt ja pojat (N = 88).
Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella. Kyselylomake koostui neljästä osasta, joista ensimmäisellä mitattiin oppilaan fyysisen aktiivisuuden useutta ja kuormittavuutta. Toinen osa koostui SMS-II -mittarista, jolla mitattiin oppilaan liikuntamotivaatiota. Kolmannen ja neljännen osion tarkoituksena oli koota oppilaan kokemuksia Move!- mittausosioista ja mittauksesta kokonaisuutena. Neljäs osio sisälsi myös avoimen tehtävän, jolla pyrittiin selvittämään oppilaan Move!-mittauskokemukseen liittämiä tekijöitä. Lisäksi tutkimusaineistoon sisältyivät oppilaiden Move!- mittaustulokset, joiden avulla mitattiin oppilaiden fyysistä toimintakykyä. Tutkimusaineiston määrällinen osa analysoitiin käyttäen epäparametrisia testejä, sillä tutkittavat muuttujat eivät olleet normaalijakautuneita. Oppilaiden fyysisen aktiivisuuden useutta ja kuormittavuutta sekä liikuntamotivaatiota, fyysistä toimintakykyä ja Move!- mittauskokemusta selvitettiin frekvenssijakaumien avulla. Tyttöjen ja poikien välisten erojen selvittämiseksi suoritettiin riippumattomien ryhmien t-testit. Muuttujien välisten yhteyksien tarkasteluun käytettiin Spearmanin järjestyskorrelaatiokerrointa (ρ), ja muuttujien välisiä kausaalisuhteita tarkasteltiin lineaarisella regressioanalyysilla.
Tutkimusaineiston laadullinen osa analysoitiin käyttämällä teoriaohjaavana sisällönanalyysia, jota ohjasi Foxin (1998, 1–2) liikuntakokemusmalli.
Tulosten mukaan oppilaat kokivat Move!-mittaukset pääosin melko neutraalina, mutta enemmän mukavana kuin epämukavana. Oppilaat liittivät sekä mukavaan että epämukavaan mittauskokemukseen kaikista eniten omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan liittyen liikuntaan tai Move!-mittauksiin. Sekä mukaviin että epämukaviin kokemuksiin liitettiin myös ulkoisia tekijöitä. Huomionarvoista on, että yksilön sisäisiä tekijöitä liitettiin huomattavasti useammin epämukavaan kuin mukavaan mittauskokemukseen. Fyysisen aktiivisuuden kuormittavuudella havaittiin olevan fyysisen aktiivisuuden useutta merkitsevämpiä positiivisia yhteyksiä sekä fyysiseen toimintakykyyn että Move!- mittauskokemukseen. Myös eri liikuntamotivaatiotyypeillä havaittiin olevan yhteyksiä fyysiseen toimintakykyyn ja Move!-mittauskokemukseen. Fyysistä toimintakykyä selitti motivaatiotyypeistä eniten integroitu säätely ja Move!- mittauskokemusta kiinnittynyt säätely. Vaikka sisäistyneellä motivaatiolla havaittiin olevan merkittäviä positiivisia yhteyksiä fyysiseen toimintakykyyn ja Move!-mittauskokemukseen, on huomionarvoista, että liikuntamotivaation yhteydet heikkenivät siirryttäessä täysin sisäistetyn toiminnan säätelyn tasolle. Kokemukset Move!-mittausosioista selittivät yhteensä 67.8 % oppilaan Move!-mittauskokemuksesta kokonaisuutena. Move!-mittausosioista epämukavimpana koetulla 20 metrin viivajuoksulla havaittiin olevan kaikista mittausosioista voimakkain positiivinen yhteys Move!-mittauskokemukseen kokonaisuutena. Heitto-kiinniottoyhdistelmästä saatu mittaustulos selitti kaikista mittaustuloksista eniten Move!-mittauskokemusta kokonaisuutena.
Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että fyysiseen toimintakykyyn ja Move!-mittauskokemukseen ovat yhteydessä monet sellaiset tekijät, joihin Move!-mittauksia järjestävä opettaja voi toiminnallaan vaikuttaa.
Vahvistamalla mukavaan Move!-mittaukseen liitettyjä tekijöitä ja poistamalla epämukavaan Move!-mittaukseen liitettyjä tekijöitä, opettaja voi tehdä mittauskokemuksesta oppilaille miellyttävämmän. Tämän tutkimuksen tulokset tarjoavat suuntaviivoja Move!-mittauskokemuksia käsittelevälle jatkotutkimukselle. Laadullisella otteella toteutetun jatkotutkimuksen kautta oppilaan ääni Move!-mittauskokemuksista pääsisi vielä paremmin kuuluviin, ja uusien Move!-mittaukseen liitettyjen tekijöiden löytäminen ja tekijöiden välisten suhteiden tarkastelu mahdollistuu.
Avainsanat
Move!, fyysinen toimintakyky, fyysinen aktiivisuus, itsemääräämisteoria
Faculty
Philosophical Faculty School
School of Applied Educational Science and Teacher Education Author
Saara Holopainen Title
Relationships between students’ physical activity, exercise motivation and Move! measurement results and experiences
Main subject
Education Level
Master’s thesis Date
20.4.2020 Number of pages 95 + 1appendix Abstract
The purpose of this master’s thesis was to investigate what kind of experiences students have with taking Move!
physical functional capacity measurements, and which factors students associate with comfortable or uncomfortable Move! measurement experiences. This study also sought to determine how physical activity and exercise motivation are related to physical functional capacity and the Move! measurement experience, and how physical functional capacity is related to the Move! measurement experience.
The participants of the study were eighth-grade girls and boys from two North Karelian schools (N = 88). The research material was collected with a questionnaire. The questionnaire consisted of four parts, the first of which measured the frequency and the intensity of the student’s physical activity. The second part consisted of an SMS-II scale to measure student’s exercise motivation. The purpose of the third and fourth sections was to gather the student’s experiences with the Move! measurement sections and the Move! measurement as a whole. The fourth section also included an open-ended question to find out the factors the student associated with the Move! measurement experience. The research material also included students Move! measurement results, which were used to measure students’ physical functional capacity. The quantitative part of the study data was analyzed using nonparametric tests, as the studied variables were not normally distributed. The frequency and the intensity of students’ physical activity as well as exercise motivation, physical functional capacity and the Move! measurement experience were investigated using frequency distributions. To determine the differences between the girls and the boys, t-tests of independent groups were performed. The Spearman’s rank correlation coefficient (ρ) was used to examine the relationships between the variables, and the causal relationships between the variables were examined by linear regression analysis. The qualitative part of the research material was analyzed using theory-guided content analysis, guided by Fox’s (1998, 1–2) model of exercise experience.
According to the results, the students found the Move! measurements mostly neutral, but more comfortable than uncomfortable. The factors that students associated the most with their comfortable and uncomfortable Move!
measurements were their own thoughts and feelings related to exercise or to Move! measurements. External factors were also associated with comfortable and uncomfortable experiences. It is noteworthy that internal factors were significantly more often associated with an uncomfortable than a comfortable measurement experience. The intensity of physical activity was found to have more significant positive relationship with physical functional capacity and the Move! measurement experience than the frequency of physical activity. Different types of exercise motivation were also found to have correlation with physical functional capacity and the Move! measurement experience. Physical functional capacity had the strongest correlation with integrated regulation and Move! measurement experience had the strongest correlation with identified regulation. Although internalized motivation was found to have significant positive correlations with physical functional capacity and the Move! experiences, it is noteworthy that the correlation weakened when the regulation was fully internalized. Move! measurement sections explained 67.8% of the student’s Move! measurement experience as a whole. The 20 meter line run, which was considered the most uncomfortable of the Move! measuring sections, was found to have the strongest positive connection of all the measuring sections to the Move! measurement experience as a whole. Of all the Move! measurement results, the measurement result obtained from the throw-catch combination explained the Move! measurement experience as a whole the most.
Based on this study, it can be concluded that there are many factors related to physical functional capacity and the Move! measurement experience that can be influenced by the teacher who organizes the Move! measurements. By reinforcing the factors associated with a comfortable Move! measurement and removing the factors associated with an uncomfortable Move! measurement, the teacher can make the measurement experience more enjoyable for students. The results of this study provide guidelines for further research on Move! measurement experiences. Through further research with a qualitative approach, the student’s point of view could be easier to take into account, and it would be possible to find new factors associated with Move! measurement experiences.
Keywords
Move!, physical functional capacity, physical activity, self-determination theory
SISÄLLYS
1 JOHDANTO 1
2 FYYSINEN AKTIIVISUUS 6
2.1 Fyysisen aktiivisuuden suositukset 13–18-vuotiaille ... 12
2.2 Fyysisen aktiivisuuden yhteydet terveyteen ja hyvinvointiin ... 14
2.3 Liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden arviointimenetelmät ... 15
2.4 Koululaisten fyysinen aktiivisuus Suomessa ... 16
3 FYYSINEN KUNTO, LIIKEHALLINTA JA FYYSINEN TOIMINTAKYKY 20 3.1 Fyysisen kunnon ja liikehallinnan mittaaminen ... 22
3.2 Move! -fyysisen toimintakyvyn seurantajärjestelmä ... 24
3.3 Kokemuksia kuntotestauksesta ja Move!-mittauksesta ... 26
4 LIIKUNTAMOTIVAATIO 30 4.1 Itsemääräämisteoria ... 31
4.2 Lasten ja nuorten liikuntamotivaatio ... 36
5 TUTKIMUSONGELMAT 40 6 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 42 6.1 Kohdejoukko, aineisto ja mittarit ... 42
6.1.1 Fyysisen aktiivisuuden mittarit ... 44
6.1.2 SMS-II -liikuntamotivaatiomittari ... 45
6.1.3 Move!-mittaristo ... 46
6.2 Mittausten validiteetti ja reliabiliteetti ... 48
6.3 Aineiston analyysi ... 50
7 TULOKSET 56 7.1 Oppilaiden fyysisen aktiivisuuden useus ja kuormittavuus ... 56
7.2 Oppilaiden liikuntamotivaatio ... 58
7.3 Oppilaiden fyysinen toimintakyky ... 59
7.3.1 Oppilaiden fyysisen aktiivisuuden useuden ja kuormittavuuden yhteys oppilaan fyysiseen toimintakykyyn ... 62
7.3.2 Oppilaiden liikuntamotivaation yhteys oppilaan fyysiseen toimintakykyyn ... 63
7.4 Oppilaiden Move!-mittauskokemukset ... 65
7.4.1 Move!-mittausosiokokemusten yhteydet Move!-kokemukseen kokonaisuutena ... 66
7.4.2 Oppilaiden fyysisen aktiivisuuden useuden ja kuormittavuuden yhteys Move!- mittauskokemukseen ... 66
7.4.3 Oppilaiden liikuntamotivaation yhteys Move!-mittauskokemukseen ... 68
8 POHDINTA 76 8.1 Tulosten tarkastelu ... 76 8.2 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys ... 84 8.3 Tutkimuksen merkitys ja jatkotutkimus ... 86
LÄHTEET 89
LIITE 1. KYSELYLOMAKE 96
1 JOHDANTO
Move! on valtakunnallinen fyysisen toimintakyvyn mittaus-, seuranta- ja palautejärjestelmä, joka otettiin käyttöön perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2014 mukaisesti osana liikunnanopetusta 5. ja 8. luokkalaisille elokuussa 2016 alkavana lukuvuotena (Opetushallitus 2020). Fyysisellä toimintakyvyllä tarkoitetaan ”elimistön toiminnallista kykyä selviytyä fyysistä ponnistelua edellyttävistä tehtävistä ja sille asetetuista tavoitteista”
(Rissanen 1999, 31). Hyvän fyysisen toimintakyvyn voidaan katsoa olevan hyvinvoinnin perusta (Kalaja 2017, 170). Lasten ja nuorten fyysisen aktiivisuuden väheneminen on johtanut siihen, että heidän fyysinen toimintakykynsä on huonontunut. (Opetushallitus 2020.) Bouchard, Blair ja Haskell (2007, 12) määrittelevät fyysisen aktiivisuuden luurankolihaksilla tuotetuksi tahdonalaiseksi liikkeeksi, joka lisää energiankulutusta.
Fyysiseksi aktiivisuudeksi lasketaan siis esimerkiksi liikunta, urheilu ja kotityöt. (Bouchard, Blair & Haskell 2007, 12.)
Fyysisen aktiivisuuden suositus 13–18-vuotiaille on 1–1,5 tuntia päivässä, jonka saavuttamalla nuori voi välttyä monilta liikkumattomuuden aiheuttamilta terveyshaitoilta.
Päivittäisen liikunnan on tärkeää sisältää useita vähintään 10 minuuttia kestäviä reippaan liikunnan jaksoja ja myös useita lyhyitä tehokkaan liikunnan jaksoja. (Lasten ja nuorten liikunnan asiantuntijaryhmä, liikuntasuositusryhmä 2008, 19–20). Fyysisesti aktiivisella elämäntavalla on positiivisia vaikutuksia yksilön toimintakykyyn ja terveyteen (Vuori 2013a, 20) ja liikunta voi vaikuttaa myös lasten ja nuorten biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kasvuun ja kehitykseen (Vuori 2013b, 146). LIITU 2018 -tutkimustulosten mukaan liikuntasuositusten mukaisesti liikkuu vain noin kolmannes 7–15-vuotiaista.
(Kokko, Martin, Villberg, Ng & Mehtälä 2019, 18), mikä on kuitenkin jo parannusta 2000- luvun alun tilanteeseen (Palomäki & Heikinaro-Johansson 2011, 117). WHO:n liikunnalle
asettamien suositusten mukaan lapsista ja nuorista liikkuu tarpeeksi kuormittavasti 64 %, mutta rasittavan liikunnan määrä vähenee iän myötä, eikä kuormittavuuden osalta fyysisen aktiivisuuden tilanne ole parantunut vuodesta 2016. (Kokko ym. 2019, 19, 22)
Yksilön liikuntakokemusten katsotaan vaikuttavan myöhempään liikuntakäyttäytymiseen ja liikuntamotivaatioon (Fox 1998, 1–2). Oppilaiden koululiikuntakokemuksia on tutkittu runsaasti ja useissa tutkimuksissa koululiikunta on koettu pääosin myönteisesti (Lauritsalo 2014b, 5–6). Esimerkiksi Palomäen ja Heikinaro-Johanssonin (2011, 69) tutkimuksessa pojista 78 % ja tytöistä 65 % kertoi pitävänsä koululiikunnasta, ja koululiikuntaa piti vastenmielisenä vain 7 % oppilaista. Väitöskirjassaan Lauritsalo (2014a) tarkasteli muun muassa sitä, miten oppilaat kuvaavat koululiikuntakokemuksiaan keskustelupalstoilla.
Lauritsalon saamat tutkimustulokset poikkesivat aiempien tutkimusten tuloksista, sillä merkittävä osa tutkimuksen viesteistä oli sävyltään negatiivisia. Sävyltään positiivisissa viesteissä korostuivat erityisesti yksilön sisäiset tekijät ja koululiikunnan piirteet yleisesti, kun sävyltään negatiivisissa viesteissä korostuivat erilaiset ulkoiset tekijät kuten opettaja, opetussuunnitelma ja arviointi. (Lauritsalo 2014a, 46–47.)
Oppilaiden kuntotestauskokemuksista on vielä melko vähän tutkimuskirjallisuutta.
Liikunnan oppimistulosten seuranta-arviointiin osallistuneista tytöistä 53 % ja pojista 39 % piti koulun kuntotestejä ikävinä, mutta kuntotestit koettiin kuitenkin tarpeellisiksi.
(Palomäki & Heikinaro-Johansson 2011, 73.) Lasten ja nuorten kuntotestauskokemuksia on tutkittu useissa pro gradu -tutkielmissa. Höltän (2016, 37) pro gradu -tutkielman keskeisenä tutkimustuloksena nousi esille, että noin viidennellä peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaalla on negatiivisia muistoja koulun kuntotesteistä, vaikka suhtautuminen kuntotesteihin oli kuitenkin pääosin mieleistä.
Move! -fyysisen toimintakyvyn mittaus-, seuranta- ja palautejärjestelmä on vielä melko tuore, joten myös Move!-mittauksiin suhtautumista ja kokemuksia Move!-järjestelmästä on tutkittu toistaiseksi melko vähän. Lappeenrannassa toteutettiin kyselytutkimus, jossa selvitettiin oppilaiden, oppilaiden huoltajien ja opettajien Move!-mittauskokemuksia. Vain 44 % kyselyyn vastanneista kahdeksasluokkalaisista koki mittaukseen osallistumisen kivana. Huoltajista 50 % koki saavansa Move!-mittauksen kautta hyödyllistä tietoa, ja 40 % huoltajista aikoi hyödyntää näitä tietoja. Opettajista puolestaan 66 % koki saavansa Move!- mittauksen avulla hyödyllistä tietoa oppilaistaan, ja 66 % opettajista aikoi myös hyödyntää
saamaansa tietoa. (Routti 2016.) Oppilaiden Move!-mittauskokemuksia on tutkittu muun muassa Riuttulan ja Soittilan (2017) sekä Kallion ja Kivipellon (2017) pro gradu - tutkielmissa. Keskeisinä tuloksina Riuttulan ja Soittilan (2017) tuloksista nousi esille Move!-mittauksen kokeminen pääosin mukavana ja vain vähän ahdistavana. Sukupuolella ja liikuntaharrastuneisuudella ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä Move!- mittauskokemukseen. Move!-kokemuksilla kannustamisesta ja helppoudesta havaittiin olevan positiivinen yhteys Move!-mittaustuloksiin. (Riuttula & Soittila 2017, 40–45.) Kallio ja Kivipelto (2017) puolestaan havaitsivat oppilaiden kokemusten Move!-mittauksesta olevan pääosin neutraaleja, mutta kuitenkin enemmän positiivisia kuin negatiivisia.
Positiivinen yhteys Move!-mittauskokemukseen havaittiin olevan kokemuksella omasta fyysisestä toimintakyvystä ja ilman ohjausta harrastetulla liikunnalla. Tarkastelluista tekijöistä mittauskokemusta selittää eniten koettu fyysinen toimintakyky, toiseksi eniten liikunnan harrastaminen ilman ohjausta ja kolmanneksi eniten ohjatun liikunnan harrastaminen. Edellä mainitut muuttujat selittävät kokemuksesta 34 %. Sukupuolella ja ohjatulla liikuntaharrastuksella ei havaittu yhteyttä Move!-mittauskokemukseen. Move!- mittaustulokset olivat kehon liikkuvuus -mittausosiota lukuun ottamatta huolestuttavia.
Liikkuvuus oli kaikilla oppilailla hyvä, kun kaikissa muissa mittausosioissa suoriutuminen oli heikkoa. Move!.mittauskokemuksella, koetulla fyysisellä toimintakyvyllä ja liikunnan ohjatulla harrastamisella havaittiin olevan positiivinen yhteys Move!-mittaustuloksiin.
Sukupuolella ja ilman ohjausta harrastetulla liikunnalla ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä Move!-mittaustuloksiin. (Kallio & Kivipelto 2017, 43–48.)
Move!-mittaukseen liitettyjä tekijöitä on toistaiseksi tutkittu vain opettajien osalta. Opettajat kokevat positiivisena sen, että mittaukset vahvistavat heidän omia käsityksiään oppilaiden fyysisestä toimintakyvystä, ja siten mahdollistavat yksilöllisten tavoitteiden asettaminen oppilaille (Mäki 2018, 54–55). Opettajat kokevat negatiivisena mittausten työläyden, ajankohdan (Luokkanen & Turunen 2019, 56–57), irrallisuuden, potentiaalin hyödyntämättömyyden terveydenhuollossa, epätarkkuuden sekä mittaustilanteen ilmapiirin, joka muistuttaa kilpailua ja ahdistaa oppilaita (Mäki 2018, 56–60).
Motivaatio on biologisen, kognitiivisen ja sosiaalisen säätelyn ydin (Ryan & Deci 2000b, 69), joka toimii energian lähteenä ja suuntaa käyttäytymistämme (Liukkonen 2017, 31.) Yksilön liikuntakäyttäytymistä säätelee liikuntamotivaatio (Polet, Laukkanen & Lintunen 2019, 77). Bouchardin ja Shepardin (1994, 77–78) mukaan motivaationa liikunnan
harrastamiseen voi olla muun muassa terveyden tai kunnon parantaminen, kehon muokkaaminen esteettisistä syistä tai hauskanpito. Motivaation tyyppiä säätelevät juuri nämä toiminnan syyt, jotka voivat vaihdella omasta kiinnostuksesta muiden hyväksynnän tavoitteluun. Motivaatio jakautuu toiminnan syiden mukaisesti useaan motivaatiotyyppiin, jossa jaottelu ei pääty sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon, vaan ulkoisella motivaatiolla nähdään olevan useita eri asteita hyvin heikosta ulkoisen motivaation asteesta aktiiviseen ulkoisen motivaation asteeseen. (Ryan & Deci 2000a, 54–55.) Eri motivaatiotyypit vaikuttavat oppilaan toimintaan myös liikuntatunneilla. Esimerkiksi sisäisesti motivoitunut oppilas osallistuu liikuntatunneille, koska kokee liikkumisen itsessään arvokkaana, kun puolestaan täysin ulkoisella toiminnan säätelyn tasolla oppilas osallistuu liikuntatunneille vain ulkoisten palkkioiden toivossa tai rangaistuksen pelossa. (Liukkonen & Jaakkola 2017, 136–137).
Lasten ja nuorten liikuntamotivaatiota on tutkittu itsemääräämisteorian näkökulmasta melko paljon. Owen ja kollegat (2014) arvioivat lasten ja nuorten motivaation itsemääräytyneisyyden ja fyysisen aktiivisuuden välistä yhteyttä kaikkiaan 46 aikaisemman tutkimuksen kautta. Katsauksessa havaittiin sisäisen motivaation ja kiinnittyneen säätelyn olevan positiivisessa yhteydessä ja puolestaan täysin ulkoisen säätelyn, sisäänkääntyneen ulkoisen säätelyn ja amotivaation olevan negatiivisessa yhteydessä fyysiseen aktiivisuuteen.
(Owen, Smith, Lubans, Ng & Lonsdale 2014, 271–272.) Väitöskirjatutkimuksessaan Yli- Piipari (2011) havaitsi oppilaiden olevan hyvin voimakkaasti motivoituneita koululiikuntaa kohtaan. Tutkimuksessa havaittiin myös voimakkaasti motivoituneiden oppilaiden olevan kohtalaisesti motivoituneita vertaisiaan fyysisesti aktiivisempia. (Yli-Piipari 2011, 52, 64.)
Vaikka liikuntamotivaatiota mittaavaa Sport Motivation Scale II (SMS-II) -mittaria ei olla vielä virallisesti julkaistu suomenkielisenä, on sitä käytetty jo muutamissa pro gradu - tutkielmissa. Esimerkiksi Pirilä ja Westersund (2017) käyttivät pro gradu tutkielmassaan oppilaiden itsesäätelyn tutkimiseen SMS-II -mittaria. Tutkimuksessa havaittiin että oppilaiden sisäinen motivaatio ja kiinnittynyt säätely oli korkeampaa tavallisilla liikuntatunneilla kuin Move!-mittaustunneilla. Move!-mittaustunneilla puolestaan korostuivat täysin ulkoinen säätely ja amotivaatio. Sisäistyneiden motivaatiotyyppien havaittiin olevan positiivisessa yhteydessä viihtymiseen sekä tavallisella liikuntatunnilla että Move!-mittaustunnilla, ja amotivaation havaittiin olevan vastaavasti yhteydessä huolestuneisuuteen. (Pirilä & Westersund 2017, 51, 61–63.) Oppilaiden liikuntamotivaation
tutkiminen Move!-mittauksissa on ollut toistaiseksi hyvin vähäistä pro gradu -tutkielmia lukuun ottamatta.
Move!-järjestelmän käyttöönoton jälkeen on tarpeellista selvittää vieläkin tarkemmin, millaisia ajatuksia ja kokemuksia oppilailla on Move!-mittausten suorittamisesta.
Oppilaiden kokemusten kautta on tärkeää pyrkiä tunnistamaan ne tekijät, jotka voivat vaikuttaa Move!-mittausten suorittamiseen. Liikuntaharrastuneisuuden yhteyttä Move!- mittaustuloksiin on jo tutkittu (Riuttula & Soittila 2017; Kallio & Kivipelto 2017), mutta päivittäisen fyysisen aktiivisuuden yhteyttä Move!-mittaustuloksiin ja -kokemuksiin on ei ole vielä selvitetty. Liikuntamotivaation ja fyysisen aktiivisuuden yhteys on todistettu useilla tutkimuksilla (Owen ym. 2014; Yli-Piipari 2011), mutta liikuntamotivaation itsemääräytyneisyyden ja Move!-mittaustulosten ja -kokemusten välinen yhteys on vielä epäselvä.
Tämän kartoittavan tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten oppilaan fyysinen aktiivisuus ja liikuntamotivaatio ovat yhteydessä Move!-mittaristolla mitattuun oppilaan fyysiseen toimintakykyyn ja Move!-mittauskokemukseen. Tässä tutkimuksessa pyritään myös selvittämään, onko oppilaan fyysisellä toimintakyvyllä yhteys oppilaan Move!- mittauskokemukseen. Tutkimuksen tarkoituksena on myös löytää ne tekijät, jotka oppilaat liittävät mukavaan tai epämukavaan Move!-mittauskokemukseen. Tutkimuksen tulosten pohjalta mittauksiin valmistautumista ja mittausten toteuttamista koulussa on mahdollista pyrkiä parantamaan kiinnittäen huomiota erityisesti niihin tekijöihin, jotka oppilaat liittävät mittauskokemuksensa mukavuuteen ja epämukavuuteen.
2 FYYSINEN AKTIIVISUUS
Fyysinen aktiivisuus on luurankolihaksilla tuotettua tahdonalaista liikettä, joka lisää energiankulutusta (Bouchard ym. 2007, 12; Caspersen, Powell & Christenson 1985, 126;
Fogelholm 2006a, 78; Howley 2001, 364; Vuori 2013a, 19). Fyysiseksi aktiivisuudeksi voidaan laskea siis esimerkiksi vapaa-ajan fyysinen aktiivisuus, liikunta, urheilu, liikkuminen paikasta toiseen, liikkuminen töissä ja kotityöt (Bouchard ym. 2007, 12).
Fyysinen aktiivisuus jaetaan tavoitteelliseen ja tavoitteettomaan fyysiseen aktiivisuuteen.
Kaikki sellainen fyysinen aktiivisuus, jossa toiminta tapahtuu tietyn tavoitteen toteuttamiseksi, kuten esimerkiksi liikkumiseksi paikasta toiseen tai jonkin liikunnallisen harrastuksen toteuttamiseksi, katsotaan tavoitteelliseksi fyysiseksi aktiivisuudeksi. Kaikki muu fyysinen aktiivisuus, kuten esimerkiksi temperamenttiin liittyvät tahattomat liikkeet, katsotaan tavoitteettomaksi fyysiseksi aktiivisuudeksi. (Telama 1972, 5–6.) Tässä tutkimuksessa tarkastellaan erilaisia tavoitteellisen fyysisen aktiivisuuden muotoja.
Fyysisellä aktiivisuudella katsotaan olevan intensiteetti, useus ja kertakesto. Intensiteetillä eli kuormittavuudella tarkoitetaan fyysisen aktiivisuuden aiheuttamaa energiankulutusta.
Saman liikuntasuorituksen kuormittavuus vaihtelee yksilöiden välillä johtuen erilaisesta kehon massasta ja fyysisestä kunnosta. (Bouchard & Shephard 1994, 78–79.) Fyysinen aktiivisuus voidaan jakaa sen kuormittavuuden mukaan useampaan luokkaan. Kaikkia niitä toimintoja, joissa energiaa kuluu alle kaksi kertaa perusaineenvaihduntaan verrattuna, kutsutaan fyysiseksi passiivisuudeksi. Kotityöt, jossa syke nopeutuu vain vähän eikä ihminen hengästy, ovat kevyttä fyysistä aktiivisuutta. Kohtalaista fyysistä aktiivisuutta ovat esimerkiksi reipas kävely tai rauhallinen pyöräily, jotka nostattavat ihmisen sykettä hieman, mutta eivät aiheuta merkittävää hikoilua. Raskaassa fyysisessä aktiivisuudessa ihminen hikoilee ja hengästyy huomattavasti. Raskas liikunta on lähinnä kunto- ja kilpaurheilua.
(Fogelholm 2005, 24–25.) Vaistomaista eli spontaania aktiivisuutta ovat puolestaan kaikki ne toiminnat, jotka tapahtuvat suunnittelematta ja joilla ei välttämättä ole edes selvää tarkoitusta, kuten esimerkiksi sormien rummuttaminen pöytään. Perusaktiivisuus eli arkiaktiivisuus on töissä, työmatkoilla ja kotitöiden parissa tapahtuvaa fyysistä aktiivisuutta, joka aiheuttaakin merkittävimmän osan ihmisen energiankulutuksesta. Vapaa-ajan erilaisissa harrasteissa kuormittavuus voi vaihdella yksilöstä ja toiminnasta riippuen hyvin paljon. (Fogelholm 2006a, 78–79.) Vapaa-ajan fyysisen aktiivisuuden useus ilmaistaan yleensä kertoina viikossa. Yksittäisen harjoituksen kesto ilmaistaan yleensä minuutteina tai tunteina. (Bouchard & Shephard 1994, 78–79.) Fyysisen aktiivisuuden määrä vaihtelee yksilöiden välillä ja myös ajan myötä yksilöllä tämän henkilökohtaisten valintojen mukaisesti (Caspersen ym. 1985, 127).
Yksilön fyysiseen aktiivisuuteen voivat vaikuttaa erilaiset välittömät ja välilliset tekijät.
Välittömät tekijät liittyvät yksilöllisiin tekijöihin (kuten ikä tai sukupuoli), sosiaalisen ympäristön tekijöihin (kuten sosiaalinen asema, koulu ja paikkakunnan urheilutoiminnan luonne) sekä fyysisen ympäristön tekijöihin (kuten vuodenaika, sää ja etäisyydet liikuntapaikoista). Välillisesti yksilön fyysiseen aktiivisuuteen voivat vaikuttaa yhteiskunnan rakennetekijät, esimerkiksi kaupungistuminen ja teollisuuden kehittyminen.
(Telama 1972, 16.)
Hyviä keinoja fyysisen aktiivisuuden lisäämiseksi arjessa ovat esimerkiksi paikasta toiseen siirtyminen jalan tai pyörällä, kotitöiden tekeminen, harrastusten ja muun vapaa-ajan liikunnan lisääminen. Fyysinen aktiivisuus voi tällä tavoin lisääntyä huomattavasti lisäämällä toistuvasti lyhyitä aktiivisia hetkiä päivään ja lopulta muuttuen elämäntavaksi.
(Fogelholm 2006b, 210.) Fyysisesti aktiivinen yksilö arvostaa liikuntaa tärkeänä osana elämää pyrkien aktiivisuuteen osana päivittäisiä rutiineja ja vapaa-ajan toimintaa kaikkialla ja kaikissa elämän vaiheissa (Bouchard & Shephard 1994, 77). Fyysisen aktiivisuuden muutokset tapahtuvat vaiheittain ja joskus jopa hyvin hitaasti, sillä muutokset edellyttävät oppimista ja omaksumista. Elämäntyylin muutos vaatii henkilöltä itseltään paljon toimintaa.
Fyysisen aktiivisuuden lisäämisen miellyttävyys vaatii usein monipuolista liikuntaohjelmaa ja vaiheittain suurenevaa kuormitusta. (Fogelholm 2006b, 211.)
Liikunnalla tarkoitetaan erilaisten asentojen, liikkeiden ja liikkumisen kokonaisuutta, jota yksilö aikaansaa ja säätelee omalla lihastyöllään (KomM 1975, 1). Liikunta on osa fyysistä
aktiivisuutta, jonka suomenkielisenä vastineena käytetään sanaa liikkuminen. Liikkuminen on kuitenkin paljon laajempi käsite kuin liikunta, eikä sitä yleensä ilmaista harrastamisen kautta, kuten käsitettä liikunta. Liikunta on vapaaehtoista ja kohtuullisen kuormittavaa lihastyötä, jonka tarkoituksena voi olla esimerkiksi parantaa tai ylläpitää terveyttä, fyysistä kuntoa, psyykkistä hyvinvointia tai ulkonäköä tai saada elämyksiä ja kokemuksia.
(Fogelholm 2006a, 80; Vuori 2013a, 18–21.) Liikunta voidaan jaotella sen tarkoituksen mukaisesti luokkiin työliikuntaan, harrastusliikuntaan, muihin harrastuksiin sisältyvään liikuntaan sekä arki- ja hyötyliikuntaan. Näistä jokaisella voi olla sekä myönteisiä että kielteisiä terveysvaikutuksia. Liikunnan tai fyysisen aktiivisuuden puuttuminen, fyysinen inaktiivisuus, on vaaratekijänä monille sairauksille ja toimintakyvyn huononemiselle.
Liikuntaa voidaan tarkastella sen muodon, useuden, keston ja kuormittavuuden kannalta, mutta myös liikunnan toteutumiseen vaikuttavien tekijöiden kannalta. Näitä voivat olla esimerkiksi liikunnan syyt ja motiivit, liikuntaa rajoittavat tekijät sekä liikunnan toteutumisympäristöt. (Vuori 2013c, 618–620.)
Yksilön kokemukset liikunnasta vaikuttavat myöhempään liikuntakäyttäytymiseen (Fox 1998, 2). Kokemus on käsitteenä hyvin laaja, ja se voidaan määritellä monin eri tavoin.
Kokemuksella voidaan tarkoittaa muun muassa hetkellistä elämystä, joka on erityisen voimakas, mieleenpainuva ja merkityksellinen, ja joka voi muuttaa kokijan identiteettiä (Kotkavirta 2002, 16). Kokemus on elettyä ja tehtyä sekä sitä, miten se on heijastunut tietoisuuteen (Telama 1999, 4–9). Tässä tutkimuksessa ymmärrämme kokemuksen Perttulan (2008) mukaan, jolloin kokemus nähdään yksilön ja toiminnan kohteen välisenä suhteena (Perttula 2008, 116–117). Vaikka liikunnalla on positiivisia vaikutuksia hyvinvointiin, voidaan se kokea silti kielteisenä. Liikuntakokemuksia voidaan luokitella niiden vaikutusten perusteella kuuteen eri näkökulmaan: 1) yksi liikuntaepisodi tuottaa hetkellisesti mielihyvää tai 2) mielipahaa, 3) useat liikuntaepisodit tuottavat lyhytkestoisia mielihyvän tai 4) mielipahan kokemuksia ja 5) useat toistuvat liikuntaepisodit vaikuttavat pitkäkestoisesti hyvinvointiin joko parantaen tai 6) heikentäen sitä. Kun positiiviset liikuntakokemukset toistuvat, ne voivat jopa vahvistua. Sama vaikutus voidaan nähdä olevan myös negatiivisten liikuntakokemusten toistumisella. Epäonnistumisten toistuessa halu osallistua liikuntaan vähenee. (Ojanen & Liukkonen 2017, 219–220.)
Liikuntakokemusmallissa (kuvio 1) on keskeistä, että kaikista olennaisinta on lapsen kokemus liikunnasta. Tähän kokemukseen voivat vaikuttaa monet erilaiset taustatekijät,
kuten fyysinen ja psykologinen minä, fyysinen kunto, ulkoiset tekijät (kuten esimerkiksi opettaja, vanhemmat ja luokkatoverit) sekä ulkoiset olosuhteet (kuten esimerkiksi paikat ja joukkotiedotus). Liikuntakokemukset koostuvat yksilön liikuntaan ja tilanteeseen liittämistä nautinnon tunteista, palkkiojärjestelmistä, pätevyyden kokemuksista ja muista tunnetiloista.
Kokemusten muodostaessa yksilön liikuntahistoriaa, määrittää se samalla yksilön tulevaa käyttäytymistä kuten esimerkiksi liikuntamotivaatiota. (Fox 1998, 1–2.)
KUVIO 1. Liikuntakokemusmalli (Fox 1998, 2)
Aiemmat tutkimukset osoittavat, että oppilaan käsitykset itsestään liikkujana ovat yhteydessä hänen fyysiseen aktiivisuuteensa ja liikuntaan asennoitumiseensa.
Liikunnallisesti aktiivisen elämäntavan omaksuminen edellyttää siis myönteistä liikuntasuhdetta, johon oppilaan kokemuksilla on huomattava vaikutus. Oppilaan sisäisten
MITÄ AJATTELEN LIKUNNASTA JA MILTÄ SE MINUSTA TUNTUU?
nautinto ja palkkiot pätevyyden kokemukset
luottamus tunnetilat
MITÄ LIIKUNNASSA TEEN?
päätökset
omistautuminen ja sinnikkyys motivaatio
suoritus KUKA MINÄ OLEN?
fyysinen ja psykologinen
MITÄ LIIKUNNASSA TAPAHTUU?
ihmiset ja paikat
tekijöiden lisäksi oppilaan ulkopuolelta saadut kokemukset vaikuttavat hänen koululiikunnalle antamaansa merkitykseen. (Lauritsalo 2014b, 5–6.)
Oppilaiden koululiikuntakokemuksia on tutkittu runsaasti. Koululiikunta koskettaa lähes kaikkia oppilaita heidän kouluelämänsä varrella, ja koululiikunta herättää oppilaissa voimakkaita tunteita Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu koululiikuntaan suhtautuminen pääosin myönteisesti, vaikka myös kielteisistä koululiikuntakokemuksista on raportoitu. (Lauritsalo 2014b, 5–6). Väitöskirjassaan Lauritsalo (2014a) tutki sitä, miten oppilaat kuvaavat koululiikuntakokemuksiaan keskustelupalstoilla. Oppilaat keskustelivat koululiikunnasta hyvin tunteikkaasti. Lauritsalo jakoi kahden tutkimusaineistonsa viestit niiden sisältävien kommenttien sävyjen mukaisesti positiivisiin, sekä positiivisiin että negatiivisiin ja negatiivisiin. Ensimmäisen, vuonna 2007 kerätyn tutkimusaineiston 356 viestistä 12 % oli positiivisia, 24 % sekä positiivisia että negatiivisia, mutta isoin osa, 64 % viesteistä, oli sävyltään negatiivisia. Toisen, vuonna 2012 kerätyn tutkimusaineiston 1046 viestistä puolestaan huomattava osa (49 %) oli sävyltään sekä positiivisia että negatiivisia, kun positiivissävytteisiä viestejä oli 25 % ja negatiivisia 26 %. (Lauritsalo 2014a, 36, 46–
48.)
Lauritsalo (2014a) luokitteli ensimmäisen tutkimusaineiston viestit sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä kuvaaviin luokkiin. Sisäisiä tekijöitä kuvaavat luokat olivat kirjoittajan käsitykset omista kyvyistään, tunteiden kirjo, uskomukset koululiikunnasta sekä välttelyt ja selittelyt.
Ulkoisia tekijöitä kuvaavat luokat olivat opettajan persoonallisuus ja käyttäytyminen, opetussuunnitelma, luokan ilmapiiri, koulun ulkopuoliset tekijät, arviointi sekä tilat ja välineet. Positiivisissa viesteissä korostuivat sisäiset tekijät ja koululiikunnan piirteet yleisesti. Positiiviset viestit kuvasivat oppilaan taitojen kehittymistä, positiivista asennetta koululiikuntaan, opettajan miellyttävää käyttäytymistä, liikuntamuotoja, liikuntatuntien tärkeyttä ja määrää, koulujen välisiä kilpailuja, hyvää luokkailmapiiriä ja positiivista asennetta liikunnan harrastamiseen. Negatiivisissa viesteissä korostuivat puolestaan ulkoiset tekijät, kuten opettaja, toiset oppilaat, opetussuunnitelma, liikuntatilat ja välineistöt, kilpailu ja suihkutilanteet. Negatiivisissa viesteissä käsiteltiin myös taitojen puutetta ja epämiellyttäviä lajeja. Huonoihin kokemuksiin liitettiin myös testaaminen ja arviointi.
Koululiikunnasta ilmaistuissa mielipiteissä korostuivat ulkoiset tekijät (62 %) kuten opettaja, luokan ilmapiiri ja opetussuunnitelma. Sisäisistä tekijöistä (38 %) lähes puolet
kuvastivat erilaisia tunteita liikuntaa kohtaan, ja neljäsosa kuvastivat kirjoittajan käsitystä itsestä liikkujana. (Lauritsalo 2014a, 38, 47–49.)
Toisen aineiston analyysissa keskityttiin erityisesti luokkaan, jossa viestien sävy oli positiivinen ja negatiivinen. Tämän luokan viestin jaoteltiin uudelleen pääosin myönteisiin, sekä pääosin myönteisiin että kielteisiin ja pääosin kielteisiin viesteihin. Näistä viesteistä pyrittiin löytämään ne ulkoiset ja sisäiset tekijät, jotka näkyivät pääosin myönteisessä viestissä kielteisenä lausumana ja toisin päin. Samoin analysoitiin ne viestit, jotka olivat sävyltään sekä myönteisiä että kielteisiä. Tällä tavalla pyrittiin selvittämään koululiikuntaan sitoutumiseen tai siitä etääntymiseen vaikuttavia tekijöitä. Sekä kielteisten että myönteisten viestien analyysi paljasti, että opetussuunnitelmalla oli merkitsevä rooli kirjoittajien viesteissä. Opetussuunnitelmaan katsotaan sisältyvän erilaisten lajien sisältyminen liikuntatunteihin, liikuntatuntien määrä viikossa, erilaiset koulun sisäiset tai väliset urheilutapahtumat, ryhmäkoko ja koululiikunnan pakollisuus. Opetussuunnitelman lisäksi viesteissä mainittiin myös opettaja, luokkaympäristö ja tunteet. Sekä myönteisissä että kielteisissä viesteissä 68 % mielipiteistä jakautui erityisesti ulkoisen tekijän osalta.
Ulkoisista tekijöistä useimmiten mainittiin opetussuunnitelma. Muina tekijöinä mainittiin opettaja, luokan ilmapiiri ja tunteet. (Lauritsalo 2014a, 39–40, 48, 51–52.)
Kuten Lauritsalokin (2014a, 53) toteaa, on mielenkiintoista, että koululiikuntaa koskevista viesteistä näin iso osa oli negatiivisia, sillä useissa tutkimuksissa koululiikunta on koettu pääosin myönteisesti. Esimerkiksi Palomäen ja Heikinaro-Johanssonin (2011) tutkimuksessa pojista 78 % ja tytöistä 65 % kertoi pitävänsä koululiikunnasta, ja koululiikuntaa piti vastenmielisenä vain 7 % oppilaista. Liikuntatuntien määrää haluaisi myös lisätä 69 % pojista ja 51 % tytöistä, kun liikuntatuntien määrää haluaisi vähentää vain 4 % oppilaista. (Palomäki & Heikinaro-Johansson 2011, 69.)
Lauritsalon (2014a) saamien tulosten perusteella liikuntatunneilla olisi tärkeää kiinnittää enemmän huomiota pedagogisiin ratkaisuihin ja emotionaalisiin tilanteisiin, sillä oppilaiden kokemuksiin koululiikunnasta voidaan vaikuttaa huomioimalla oppilaita sensitiivisesti.
Oppilaiden ja heidän mielipiteidensä kunnioittaminen ja valinnan mahdollisuuksien lisääminen liikuntatunneilla voi saada oppilaat sitoutumaan koululiikuntaan ja myöhempään fyysiseen aktiivisuuteen. Myös opettajan luomalla positiivisella ilmapiirillä on positiivisia vaikutuksia oppilaan positiiviseen käsitykseen itsestään liikkujana. Jo
opettajankoulutuksessa olisi tärkeää opettaa tuleville opettajille pedagogisia taitoja ja sosiaalisen vuorovaikutuksen taitoja, sillä Lauritsalon tutkimuksen mukaan opettajan käyttäytymisellä ja toiminnalla on suuri rooli oppilaan liikuntakokemuksissa. Liikuntaa opettavien opettajien tulisi aidosti välittää oppilaistaan, ja heillä tulisi olla taitoja järjestää opetus niin, että negatiivisilta liikuntakokemuksilta voitaisiin välttyä. (Lauritsalo 2014a, 58–
59.)
2.1 Fyysisen aktiivisuuden suositukset 13–18-vuotiaille
Lasten ja nuorten terveyttä edistävälle liikunnalle on vaikeaa laatia suosituksia. Suositellulla liikunnalla voi olla tavoitteena biologisten, psyykkisten tai sosiaalisten terveysvaikutusten saavuttaminen. Viimeisimpiä liikuntasuosituksia yhdistää liikunnan 60 minuutin päivittäisvaatimus, joka koostuu useista eri pituisista ja monipuolisista jaksoista, joissa liikunta on sekoitus kohtalaisen rasittavia ja rasittavia toimintoja. Eri liikuntasuosituksissa korostetaan myös liikunnan vastaamista lasten ja nuorten toiveisiin, tarpeisiin ja mahdollisuuksiin, jolloin esimerkiksi liikuntaan ei pakoteta, vaan kannustetaan positiivisen kautta. (Vuori 2013b, 159.) Liikuntasuositukset muuttuvat vuosien varrella tutkimustiedon lisääntyessä ja yhteiskunnan kehittyessä, sillä liikuntasuositusten on vastattava aina viimeisintä tietoa (Tammelin 2017, 54–55). Yleisissä liikuntasuosituksissa ei tule keskittyä liikaa tarkkoihin liikuntamääriin, vaan pikemminkin tulisi korostaa suositusten laadullisia määreitä, kuten liikunnan säännöllisyyttä, jatkuvuutta, monipuolisuutta ja kohtalaisten suurta henkilökohtaista kuormittavuutta (Vuori 2013b, 160).
Fyysisen aktiivisuuden perussuositus on, että kaikki 7–18-vuotiaiden tulisi liikkua monipuolisesti ja ikään sopivilla tavoilla vähintään 1–2 tuntia päivässä. Liikkumattomuuden aiheuttamilta terveyshaitoilta on mahdollista välttyä, mikäli lapsi liikkuu minimisuorituksen verran. Optimaaliset liikunnan hyödyt on kuitenkin mahdollista saavuttaa vain liikkumalla vielä tätä enemmän. 7–12-vuotiaana lasten tulisi liikkua 1,5–2 tuntia päivässä kun 13–18- vuotiaana päivittäinen fyysisen aktiivisuuden suositus on hieman vähemmän: 1–1,5 tuntia päivässä. Todellisuudessa liikunnan tarve ei kuitenkaan eroa ikäryhmien välillä juurikaan.
Nuori voi kehittää fyysistä kuntoaan liikkumalla joko itsenäisesti tai osallistumalla ohjattuun liikunnalliseen toimintaan. Päivittäisen liikunnan tulee sisältää useita vähintään 10 minuuttia kestäviä reippaan liikunnan jaksoja. Reippaassa liikunnassa sydämen syke ja hengitys
kiihtyvät jonkin verran. Suurin hyöty terveydelle saavutetaan, kun vähintään puolet päivän liikunnasta on reipasta liikuntaa. Päivittäiseen fyysiseen aktiivisuuteen tulisi sisältyä myös niin tehokasta liikuntaa, että nuori hengästyy ja sydämen syke nousee huomattavasti.
Tällainen tehokas liikunta toteutuu usein urheiluharrastuksissa. Sopiva reippaan ja tehokkaan liikunnan suhde päivässä on esimerkiksi 60 minuuttia reipasta liikuntaa ja 30 minuuttia tehokasta liikuntaa. (Lasten ja nuorten liikunnan asiantuntijaryhmä, liikuntasuositusryhmä 2008, 18–25). Tässä tutkimuksessa fyysisen aktiivisuuden suositusten mukaisesti liikkuvan nuoren odotetaan liikkuvan päivässä reippaasti 30–45 minuuttia ja tehokkaasti 15–30 minuuttia. Tutkittavat arvioivat kyselylomakkeessa itse oman fyysisen aktiivisuutensa määrää.
Kouluikäisen fyysinen aktiivisuus voi koostua monesta eri osa-alueesta. Vapaa-ajan liikuntaan voi kuuluu organisoitua ja omatoimista liikuntaa sekä aktiiviset kulkemiset esimerkiksi kouluun ja harrastuksiin. Koulupäivän aikaiseen liikuntaan voidaan katsoa kuuluvan liikuntatunneilla, välitunneilla ja liikuntakerhoissa tapahtuva liikunta. Myös oppitunteja on mahdollista tauottaa liikunnalla. Vaikka välitunnit tarjoavat hyvän mahdollisuuden liikkua, suurin osa yläkoululaisista ovat välitunneilla liikunnallisesti passiivisia. Lapset ja nuoret harrastavat erilaisia urheilulajeja, joiden harjoitukset voivat olla keskenään hyvinkin erilaisia. Fyysisen aktiivisuuden määrä ei ole välttämättä kaikkien lajien harjoituksissa kovin suuri, ja harjoitukset voivat olla fyysisesti yksipuolisia. Kokonaisuuden kannalta tällaisissa tilanteissa olisikin tärkeää huomioida myös, miten lapsi tai nuori liikkuu omatoimisesti harjoitusten välillä. (Tammelin 2017, 57–60.)
Liikunnan määrän, laadun ja toteuttamistavan lisäksi fyysisen aktiivisuuden suosituksissa neuvotaan tarkkailemaan istumisen määrää ja ruutuaikaa sekä huolehtimaan monipuolisesta ravinnonsaannista ja riittävästä yöunesta. Liiallisella istumisella ja ruutuajalla voi olla koululaisen terveyttä heikentäviä vaikutuksia. Liiallisella istumisella on yhteys muun muassa lihavuuteen ja luuston huonoon kehittymiseen. Liikkumattomuus ja lepo ovat kuitenkin sopivassa määrin tarpeellisia, sillä kasvava nuori tarvitsee 8 tuntia unta, jotta palautuminen päivän rasituksista mahdollistuu. Myös terveellinen ruokailu on tarpeellista, jotta liikunnan maksimaalinen hyöty saavutettaisiin (Lasten ja nuorten liikunnan asiantuntijaryhmä, liikuntasuositusryhmä 2008, 23–26.)
2.2 Fyysisen aktiivisuuden yhteydet terveyteen ja hyvinvointiin
Fyysiseen aktiivisuuteen liittyy monia terveyshyötyjä, kun puolestaan fyysinen inaktiivisuus voi johtaa epäsuotuisiin terveysvaikutuksiin (Bouchard ym. 2007, 15). Fyysisesti aktiivinen elämäntapa on tärkeää toimintakyvyn ja terveyden ylläpitämiseksi (Vuori 2013a, 20).
Liikunta voi vaikuttaa lasten ja nuorten biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kasvuun, kehitykseen ja terveyteen. Liikunnalla on terveyttä lisääviä, edistäviä ja suojelevia vaikutuksia sekä sairauksia ehkäiseviä vaikutuksia. Nykyisen terveyden parantaminen liikunnan avulla lisää terveyttä, kun puolestaan liikunnallisten elämäntapojen omaksuminen edistää terveyttä. Liikunnan avulla on mahdollista myös suojella terveyttä vähentäen nykyistä terveyttä vaarantaville tekijöille altistumista. Liikunnan sairauksia ehkäisevä vaikutus on sellaisten tekijöiden ilmenemisen vähentämistä, jotka lisäävät myöhemmän sairastumisen vaaraa. (Vuori 2013b, 146.) Säännöllisellä fyysisellä aktiivisuudella on sekä akuutteja että kroonisia terveysvaikutuksia. Akuuteiksi terveysvaikutuksiksi kutsutaan niitä positiivisia terveydellisiä muutoksia, jotka tapahtuvat fyysistä suoritusta seuraavina tunteina.
Krooniset terveysvaikutukset puolestaan tapahtuvat ajan mittaan elimistön rakenteiden tai toiminnan muutoksen takia. (Howley 2001, 364–365.)
Kouluiän liikunnalla on mahdollista saavuttaa edullisia terveysvaikutuksia, jotka kääntyvät kuitenkin liikunnan loppuessa epäedullisiksi muutoksiksi, joita on myöhemmällä iällä vaikea korjata. Kouluiän liikunnalla on esimerkiksi suuri merkitys luuston ihanteelliseen kehitykseen. (Tammelin & Telama 2008, 53.) Säännöllinen kuntoliikunnan harrastaminen on yhteydessä normaalipainoon, kun puolestaan vähäinen kuntoliikunta on yhteydessä lihavuuteen. Mitä kuormittavampaa harrastettu liikunta on, sen selkeämpi kuntoliikunnan harrastamisen ja lihavuuden yhteys on. Viime vuosikymmeninä vähentynyt työmatkaliikunta ja arkiliikunta sekä erityisesti lapsilla ja nuorilla lisääntynyt televisionkatselu ovat olleet monissa tutkimuksissa yhteydessä lihavuuteen ja sen yleistymiseen. (Rissanen & Fogelholm 2006, 19.) Lihavuus heikentää sekä nykyistä että tulevaa terveyttä (Vuori 2013b, 146).
Toistuvalla fyysisellä aktiivisuudella voi olla vaikutusta kuntoon, mikä puolestaan voi vaikuttaa fyysisen aktiivisuuden toistuvuuteen. Parhaimmassa kunnossa olevat ovat yleisesti fyysisesti kaikkein aktiivisimpia. (Bouchard & Shephard 1994, 77.) Säännöllisellä fyysisellä aktiivisuudella on positiivisia vaikutuksia terveyteen liittyviin kunnon osatekijöihin, jotka
puolestaan ovat yhteydessä yksilön kokonaisvaltaiseen terveyteen (Bouchard ym. 2007, 15–
16). Fyysisellä aktiivisuudella on merkitystä esimerkiksi sydämen ja verenkiertoelimistön suorituskyvylle (Kalaja 2017, 180; Telama, Vuolle & Laakso 1986, 19). Fyysisellä aktiivisuudella on myös monia psykososiaalisia yhteyksiä. Fyysinen aktiivisuus on yhteydessä henkiseen hyvinvointiin riippumatta yksilön sosiaalisesta ja taloudellisesta taustasta tai fyysisestä terveydestä. Liikunta voi lieventää ahdistusta ja masennusta sekä parantaa itsetuntoa lisäten erityisesti tyytyväisyyttä omaan kehoon. (Fogelholm 2006b, 2008.)
Liikunnan terveysvaikutuksista lasten ja nuorten terveyteen ei ole vielä tarpeeksi tutkimukseen perustuvaa näyttöä, jotta liikunnan terveyttä lisääviä vaikutuksia olisi mahdollista osoittaa tarkasti. Parhaimmillaan liikunnalla on mahdollista vaikuttaa positiivisesti kaikkiin terveyden osa-alueisiin nyt ja tulevaisuudessa. Kaikki liikunta ei kuitenkaan vaikuta terveyteen edistävästi ja suojelevasti, vaan liikunnan täytyy toteutua edullisilla tavoilla ja edullisissa olosuhteissa. (Vuori 2013b, 146–147.) Liikunnan lisäämisellä on ollut myös negatiivisia terveysvaikutuksia, kuten esimerkiksi liikuntavammojen yleistyminen. Liikuntavammojen määrä on kasvanut erityisesti koulu- ja vapaa-ajan liikunnassa. Liikunnan terveyshyödyt voivat valua hukkaan liikuntavammojen myötä, minkä vuoksi liikkumisen edistämisessä on tärkeää huomioida myös sen turvallisuusnäkökulmat. (Pakkari, Kannus & Leppänen 2019, 105.) Tämänhetkisen tutkimustiedon mukaan lasten ja nuorten liikunnalla ei ole juurikaan sairauksia ehkäisevää merkitystä, vaikka vuosia jatkuva liikunta saattaisikin vähentää sairastumisen riskiä erityisesti keskimääräistä suuremman riskin omaavilla lapsilla ja nuorilla. Liikunnan on oltava jatkuvaa ja säännöllistä myös aikuisena, jotta sairauksia ehkäisevä vaikutus säilyisi.
(Vuori 2013b, 146–147.)
2.3 Liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden arviointimenetelmät
Liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden arvioinnin menetelmät voidaan jakaa subjektiivisiin ja objektiivisiin menetelmiin. Subjektiiviset menetelmät ovat omaan arviointiin perustuvia menetelmiä, jotka voidaan jakaa edelleen takeneviin eli retrospektiivisiin menetelmiin (kysely tai haastattelu) ja eteneviin eli prospektiivisiin menetelmiin (päiväkirja). (Fogelholm 2013, 78.) Omaan ilmoitukseen perustuvat liikuntamäärät voivat olla yliarvioita liikunnan
todellisesta määrästä, sillä sosiaalinen paine saa raportoimaan omaa toimintaa todellista suotavammaksi (Vuori 2013c, 619–620). Objektiivisissa menetelmissä puolestaan tutkittavan oma arviointi, asenne ja arvot eivät vaikuta juurikaan mittaustulokseen, sillä objektiivinen mittaus perustuu yleensä erilaisiin laitteisiin. Näistä menetelmistä subjektiiviset menetelmät ovat yleisempiä, sillä niiden käyttö on edullisempaa ja joustavampaa kuin objektiivisten menetelmien. Molemmilla menetelmillä pyritään keräämään tietoa liikuntaan käytetystä ajasta, liikunnan kuormittavuudesta ja usein myös liikunnan tyypistä ja toteuttamistavasta. Kerättyjen tietojen pohjalta on mahdollista arvioida yksilön liikunnan riittävyyttä. (Fogelholm 2013, 78.)
2.4 Koululaisten fyysinen aktiivisuus Suomessa
Bouchardin, Blairin ja Haskellin (2007, 4) mukaan viimeisen vuosisadan muutokset teollisuusmaiden ihmisten elämissä ovat vaikuttaneet siihen, ettei ihmisillä ole enää samanlaista tarvetta ryhtyä raskaaseen fyysiseen aktiivisuuteen. Fyysisen aktiivisuuden määrä on vähentynyt viime vuosisadalla huomattavasti, mikä on yhdessä istuvan elämäntavan kanssa johtanut moniin terveysongelmiin (Bouchard ym. 2007, 15), mikä näkyy esimerkiksi lasten ja nuorten fyysisen toimintakyvyn heikentymisenä (Jaakkola, Liukkonen & Sääkslahti 2017, 19). Vaikka tilanne on edelleen huono, on fyysinen aktiivisuus kuitenkin lisääntynyt hieman 2000-luvun alun tilanteeseen verrattuna (Palomäki
& Heikinaro-Johansson 2011, 117).
Uusimpien LIITU 2018-tutkimustulosten mukaan liikuntasuositusten mukaan liikkuu noin kolmannes kaikista 7–15-vuotiaista. Liikunnan määrä vähenee iän myötä: kun 7–11- vuotiaista liikkuu suositusten mukaan vielä hieman alle puolet, liikkuu 13-vuotiaista kolmannes ja 15-vuotiaista enää viidennes. Pojat liikkuvat tyttöjä yleisemmin liikuntasuositusten mukaisesti. Tyttöjen ja poikien välinen ero on kuitenkin tilastollisesti merkitsevä vain 9- ja 15-vuotiaana. Liikunta-aktiivisuus kuitenkin vähenee pojilla aikaisemmin kuin tytöillä: poikien liikunta-aktiivisuus alkaa vähentyä jo 11-vuotiaana, kun tytöillä suositusten mukaan liikkuvien osuus vähenee vasta 13-vuotiaana. Liikunnan kuormittavuuden osalta WHO:n suositusten mukaan liikkuu 64 % lapsista ja nuorista. Myös rasittavan liikunnan määrä vähenee iän myötä: kun 9-vuotiaista 70 % liikkuu rasittavan liikunnan suositusten mukaan, 15-vuotiaista vain 56 % saavuttaa suositukset. Vuodesta 2016
tilanne on edennyt hieman parempaan suuntaan: kun vuonna 2016 suositusten mukaan liikkuvia 9–15-vuotiaita oli 31 %, on vastaava luku vuonna 2018 mitattuna 37 %.
Positiivinen muutos on tapahtunut kaikissa ikäryhmissä. Liikunnan kuormittavuuden osalta tulokset eivät kuitenkaan ole parantuneet vuodesta 2016. Huomionarvoista on myös, että vain 5 % lapsista ja nuorista täytti ruutuaikasuosituksen, jossa ruutuaikaa tulisi olla päivässä korkeintaan kaksi tuntia. Iän myötä liikunnan määrän vähetessä ruutuaika kasvaa. Ruutuajan määrässä ei ole eroa tyttöjen ja poikien välillä. Ruutuaikasuosituksen täyttävien osalta ulos ole muuttunut vuodesta 2016, vaikka ruutuaika onkin lisääntynyt kaikissa ikäluokissa.
(Kokko ym. 2019, 18–22.)
Lapset ja nuoret nukkuvat keskimäärin seitsemän tuntia vuorokaudessa, ja myös valveillaoloajasta keskimäärin seitsemän tuntia vietetään istuen tai makuulla. Paikallaan seisoen päivästä vietetään vajaa kymmenesosa, kevyesti liikkuen noin neljännes ja reippaasti ja rasittavasti liikkuen reilu kymmenesosa. Paikallaanolo lisääntyy ja reippaan ja rasittavan liikunnan määrä vähenee iän myötä. Pojat liikkuvat tyttöjä enemmän reippaasti ja rasittavasti. Vuoteen 2016 verraten tulokset ovat melko yhtenevät. (Husu, Jussila, Tokola, Vähä-Ypyä & Vasankari 2019, 31–39.)
Lapsista ja nuorista 91 % liikkuu vähintään kerran viikossa omaehtoisesti. Iän myötä omaehtoinen liikunta vähenee: kun 9-vuotiaista 44 % liikkuu omaehtoisesti lähes joka päivä, 15-vuotiaista omaehtoisesti päivittäin liikkuu enää 10 %. Tyttöjen ja poikien välillä ei ole eroa omaehtoisen liikkumisen osalta. Urheiluseurojen järjestämissä tapahtumissa liikkuu vähintään kerran viikossa hieman yli puolet kaikista lapsista ja nuorista, joka toisena päivänä 21 % ja 4–7 päivänä viikossa 20 %. Myös urheiluseurassa liikkuminen vähenee iän myötä:
kun 9-vuotiaista 62 % liikkuu urheiluseurassa, on vastaava osa 15-vuotiaista enää reilu kolmannes. Pojat liikkuvat urheiluseuroissa hieman tyttöjä enemmän. Eroja on myös kaupungeissa ja maalla asuvien lasten ja nuorten välillä. Kaupungissa asuvista lapsista ja nuorista 60 % osallistuu urheiluseurojen toimintaan, kun maalla astuvista vastaava osa on 45 %. Maalla asuvista 13-vuotiaista puolestaan 92 % liikkuu omaehtoisesti, kun kaupungissa asuvista 13-vuotiaista omaehtoisesti liikkuu 85 %. (Martin, Suomi & Kokko 2019, 43–45.)
Urheiluseurat liikuttavat lapsia ja nuoria edelleen. LIITU-tutkimuksen urheiluseuratoimintaan osallistumista koskeviin kysymyksiin vastanneista lapsista ja nuorista 50 % harrasti liikuntaa urheiluseurassa säännöllisesti ja aktiivisesti.
Kokonaisuudessaan 9–15-vuotiaista jopa 62 % harrastaa liikuntaa urheiluseurassa. Liikunta urheiluseurassa vähenee iän myötä. Eniten urheiluseuroissa liikkuvat 11-vuotiaat, joista 71
% ilmoitti harrastavansa liikuntaa urheiluseurassa, ja vähiten 15-vuotiaat, joista vastaava osa oli enää vain 44 %. Tyttöjen ja poikien välillä ei ole juurikaan eroa urheiluseuratoimintaan osallistumisessa. Urheiluseuratoimintaan osallistumattomuudelle ovat syinä muun muassa sopivan lajin löytämisen vaikeus, motivaation puute, harrastamisen kalleus tai ajan puute.
Harrastamisen lopettamisen syitä ovat muun muassa lajiin kyllästyminen, harjoitusryhmässä viihtymättömyys ja epämukava valmentaja. Vuoteen 2016 verrattuna liikuntaa urheiluseuroissa harrastavien määrä ei ole juurikaan kasvanut, mutta lopettaneiden määrä puolestaan on noussut hieman. Urheiluseurassa harrastaminen aloitetaan yhä nuorempana:
vuonna 2016 aloittamisen keskimääräinen ikä oli 6,6 vuotta, kun 2018 harrastaminen aloitettiin jo keskimääri 6,2-vuotiaana. (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2019, 49–
54.)
Alakoululaiset viettävät lähes kaikki välituntinsa ulkona, kun yläkoululaisista vain hieman yli puolet viettävät välituntinsa enimmäkseen ulkona. Pojat viettävät välituntinsa tyttöjä useammin ulkona. Vuoteen 2016 verratessa yläkoululaisten välituntien viettäminen ulkona on lisääntynyt, mikä vähentää merkittävästi koulupäivän aikaista istumista. Ala- ja yläkoululaisten välillä on eroa myös välitunnin viettotavassa: viidesluokkalaiset liikkuvat välitunneilla enemmän kuin seitsemäs- ja yhdeksäsluokkalaiset. Pojat liikkuvat kaikissa ikäryhmissä tyttöjä enemmän. Vuoteen 2016 verratessa välituntiliikunnan määrä on hieman vähentynyt. Vähenemistä on tapahtunut erityisesti alakouluikäisillä. (Rajala, Kämppi, Hakonen, Haapala & Tammelin 2019, 94–96.) Koulumatkat kuljetaan pääosin kävellen tai pyöräillen, eikä tyttöjen ja poikien välillä ole merkitseviä eroja. Aktiivinen kulkeminen kouluun vähenee yhdeksännellä luokalla, mikä voi johtua pyöräilyn vaihtumisesta mopoiluun. Aktiivinen kulkeminen kouluun vähenee koulumatkan pidetessä sekä talvikautena. Vuoteen 2016 verratessa koulumatkojen kulkemisessa ei ole tapahtunut muutosta. (Kallio, Hakonen & Tammelin 2019, 98–99.)
Lapsia ja nuoria tulisi kannustaa liikkumaan koulumatkat kävellen tai pyöräillen. Koulun vähäiset liikuntatunnit eivät itsessään vaikuta merkittävästi lapsen fyysisen aktiivisuuden määrään, mutta koululiikunta on huomionarvoisessa roolissa kannustaessaan oppilasta fyysiseen aktiivisuuteen vapaa-ajallaan. Kannustava ilmapiiri ja onnistumisen kokemukset ovat tämän tehtävän toteutumiseksi avainasemassa. (Fogelholm & Hakala 2006, 147.)
Oppilaiden fyysisen aktiivisuuteen koulupäivän aikana on mahdollista vaikuttaa koulun toimintakulttuurilla. Vähäisillä liikuntatunneilla ei yksinään saada suurta vaikutusta aikaan, joten koulun toimintakulttuurissa onkin huomioitava kaikki mahdolliset keinot, joilla on mahdollista saada oppilaat liikkumaan ja katkaista passiiviset istumisjaksot. Tällaisia keinoja voivat olla esimerkiksi koulupäivän rakenteen muokkaaminen, välituntiliikunnan lisääminen, oppitunneilla tapahtuvan liikunnan lisääminen ja erilaiset teemapäivät. Oppilaita on myös hyvä kannustaa kulkemaan koulumatkat mahdollisuuksien mukaan jalan tai pyörällä. (Kalaja 2017, 177.)
Siirryttäessä kouluiästä aikuisikään erityisesti raskas liikunta vähenee ja liikuntaa ei harrasteta enää yhtä monipuolisesti. Nuorena aktiivisesti liikuntaa harrastava harrastaa liikuntaa todennäköisimmin myös aikuisena. Tätä voivat selittää esimerkiksi lapsuudessa kehittynyt liikuntamyönteisyys tai lapsena omaksuttujen motoristen liikuntataitojen tuomat valmiudet oppia uusia liikuntataitoja aikuisena. Vastavuoroisesti heikko fyysinen kunto ja esimerkiksi lihavuus voivat vähentää liikuntamotivaatiota, joka selittää liikunnan vähenevää määrää. Liikkumaton elämäntapa vaikuttaa yhä negatiivisesti fyysiseen kuntoon, aiheuttaen liikkumattomuuden noidankehän. On valitettavaa, että aktiivista elämäntapaa voimakkaammin liikkumaton elämäntapa säilyy aikuisuuteen. Yksilön osallistumista liikuntaan on tuettava positiivisen kautta erityisesti elämän siirtymävaiheissa, joissa liikunnan väheneminen on todennäköistä. Tukea tarvitsevat liikkumattomien lisäksi myös aktiiviset liikkujat, jotta heidän liikunnan harrastamisensa jatkuisi. (Tammelin & Telama 2008, 52–53.)
3 FYYSINEN KUNTO, LIIKEHALLINTA JA FYYSINEN TOIMINTAKYKY
Fyysistä kuntoa on käsitteenä määritelty monin eri tavoin ja Nupponen (1997, 17) tiivistää nämä useat kunnon määritelmät seuraavasti: ”Kunto kuvaa elimistön energiantuotto- ja siirtojärjestelmän, hengityksen ja verenkierron, lihaksiston ja muun pehmytkudoksen toiminta- ja sopeutumiskykyä fyysisessä rasituksessa.” Fyysinen kunto nähdään siis niiden elimistön rakenteiden ja toimintojen tilana, jotka ovat liikuntasuorituksissa keskeisiä (Vuori 2013a, 20). Fyysistä kuntoa voidaan tarkastella tarkemmin sen osa-alueiden mukaisesti:
fyysisen kunnon osa-alueet jakautuvat terveyteen liittyviin osatekijöihin ja taitoihin liittyviin osatekijöihin. Näitä osatekijöitä tarvitaan fyysiseen aktiivisuuteen ja saavutetaan sen kautta.
Terveyteen liittyviä kunnon osatekijöitä ovat sydän- ja hengityselinten kestävyys, lihasten kestävyys, lihasten voima, kehon koostumus ja liikkuvuus. Fyysisen kunnon taso vaihtelee matalasta korkeaan, ja myös edellä mainittujen osatekijöiden tasot voivat vaihdella yksilöllä.
Esimerkiksi yksilön lihakset voivat olla vahvoja, vaikkei yksilö olisikaan kovin notkea.
Fyysisen kunnon taitoihin liittyvät osatekijät ovat ketteryys, tasapaino, koordinaatio, nopeus, voima ja reaktionopeus. Fyysisen kunnon terveyteen liittyvät osatekijät ovat kansanterveydelle tärkeämpiä kuin taitoihin liittyvät osatekijät. (Bouchard ym. 2007, 13–14;
Caspersen ym. 1985, 128; Howley 2001, 365.) Hyvä fyysinen kunto suojaa antaa yksilölle suojan monia sairauksia vastaan (Sääkslahti 2005, 13). Fyysinen aktiivisuus määrittää yksilön kuntoa, mutta kuntoon ja yksilön terveydentilaan vaikuttavat myös muut yksilön elämäntavat, fyysinen ja sosiaalinen ympäristö sekä yksilökohtaiset ja geneettiset ominaisuudet. (Bouchard & Shephard 1994, 77.)
Kehon asentojen ja liikkeiden hallinnasta voidaan käyttää termiä motorinen kunto tai liikehallintakyky. Hyvä liikehallintakyky mahdollistaa aistitoimintojen, hermoston ja lihaksiston kyvyn selviytyä sujuvasti, nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti liikesuorituksesta.
Liikehallintakyvyn osa-alueita ovat tasapaino, koordinaatio ja reaktiokyky, joita tarvitaan arjessa esimerkiksi äkillisissä horjahtamis- tai väistötilanteissa toimiessa. (Suni 2005, 34–
37.) Liikuntakykyisyys koostuu fyysisestä kunnosta ja liikehallinnasta (Nupponen 2018, 251).
Rissasen (1999, 31) mukaan fyysisellä toimintakyvyllä tarkoitetaan ”elimistön toiminnallista kykyä selviytyä fyysistä ponnistelua edellyttävistä tehtävistä ja sille asetetuista tavoitteista”.
Lasten ja nuorten fyysisen aktiivisuuden väheneminen on johtanut siihen, että heidän fyysinen toimintakykynsä on huonontunut. Huonontunut fyysinen toimintakyky vaikuttaa negatiivisesti oppilaan kokonaisvaltaiseen jaksamiseen ja hyvinvointiin. (Opetushallitus 2020.) Kalajan (2017, 170) mukaan hyvän fyysisen toimintakyvyn voidaan katsoa olevan hyvinvoinnin perusta. Fyysisen toimintakyvyn osa-alueita ovat yleinen fyysinen suorituskyky, lihaksiston voima ja kestävyys, nivelten vakaus ja liikkuvuus, liikekoordinaatio ja tasapaino (Taimela 2013, 171). Hengitys- ja verenkiertoelimistön sekä tuki- ja liikuntaelinten hyvä toiminta on fyysisen toimintakyvyn kannalta oleellista.
Fyysinen toimintakyky kehittyy nuoruudessa niin fyysisen aktiivisuuden, kuin kasvun, kypsymisen ja kehityksen kautta. Kehitykseen vaikuttavat myös ympäristön olosuhteet, kuten monipuoliset mahdollisuudet liikkua ja harjoitella motorisia taitoja. (Kalaja 2017, 171–173.)
Fyysinen toimintakyky on mainittu osana vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita. Opetussuunnitelmassa liikunnanopetuksen tehtäväksi on asetettu myönteinen vaikuttaminen oppilaiden hyvinvointiin tukemalla fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä toimintakykyä. Luokilla 1–2 liikunnan opetuksen pääpaino on havaintomotoristen taitojen ja motoristen perustaitojen oppimisessa, 3–6-luokilla motoristen perustaitojen vakiinnuttamisessa sekä monipuolistamisessa ja 7–9-luokilla monipuolisessa perustaitojen soveltamisessa ja fyysisten ominaisuuksien harjoittamisen opiskelussa eri liikuntamuotojen- ja lajien kautta. Opetussuunnitelmassa liikunnanopetukselle on asetettu vuosiluokilla 1–2 kuusi fyysisen toimintakyvyn tavoitetta, kun vuosiluokilla 3–6 ja 7–9 fyysisen toimintakyvyn tavoitteita on seitsemän. Opetussuunnitelmassa on asetettu, että fyysistä toimintakykyä mittaavat Move!-mittaukset tehdään osana liikunnanopetusta vuosiluokilla 5 ja 8. Näiden mittausten tuloksia ei kuitenkaan tule käyttää oppilaan arvioinnin perusteena.
(Opetushallitus 2014.)
3.1 Fyysisen kunnon ja liikehallinnan mittaaminen
Kuntotestaus on tarkoitettu fyysisten ominaisuuksien kehittyneisyyden kartoittamiseen suhteessa kykyyn suoriutua liikkumista vaativista tilanteista. Kuntotestauksessa mitataan elimistön kykyä tehdä työtä, jossa käytetään lihasvoimaa ja mekaanista tehoa. Fyysisen kunnon mittaamisella ei tulisi olla itseisarvoa, vaan välinearvoa saavuttaa käytännössä hyödynnettäviä tietoja esimerkiksi harjoittelun tavoitteista ja harjoittelun onnistumisesta tai yksilön terveydestä ja hyvinvoinnista. (Keskinen 2013, 102–103.) Kuntotestauksen keskeisiä laatukriteerejä ovat pätevyys, luotettavuus, toistettavuus, muutosherkkyys, vertailtavuus ja turvallisuus (Keskinen, Kallinen & Häkkinen 2018, 16). Kuntotestejä pidetäänkin yleensä turvallisina ja myös pitkällä tähtäimellä liikunnan turvallisuutta lisäävinä, kun yksilö saa tietoa elimistönsä kuormituksensietokyvystä (Kallinen, Kujala &
Tikkanen 2018, 31).
Lasten kuntotestaus tapahtuu yleensä koulussa, mutta myös vapaa-ajan liikunnan yhteydessä ja terveydenhuollossa. Esimerkiksi leuanveto-, etunojapunnerrus-, vatsalihas-, kurotus- ja sukkulajuoksutestit ovat hermo-lihasjärjestelmän toimintaa mittaavia kenttätestejä, joilla fyysistä kuntoa testataan terveyslähtökohtaisesti. (Ahtiainen & Häkkinen 2018, 179.) On olemassa useita erilaisia fyysistä kuntoa mittaavia testejä, joista valita aina kullekin ryhmälle sopivin. Eurofit on valikoima eurooppalaisia testejä, joiden tarkoituksena on kannustaa lapsia säännöllisiin liikunnallisiin aktiviteetteihin, auttaa opettajia arvioimaan oppilaiden fyysistä suorituskykyä ja auttaa mittaamaan suorituskykyä koko väestön terveyden näkökannalta. Lasten Eurofit-testit ovat flamingoseisonta, lautasten koskettelu, eteentaivutus, vauhditon pituushyppy, käden puristusvoima, istumaannousu, koukkukäsiriipunta, sukkulajuoksu ja kestävyyssukkulajuoksu. (Keskinen & Keskinen 2018, 247.) Nupponen, Soini ja Telama (1999) ovat puolestaan kehittäneet yli 11-vuotiaille koululaisille soveltuvan kuntoa ja liikehallintaa mittaavaan mittariston, joka sisältää 12 erilaista testiä, jotka ovat kestävyyssukkulajuoksu, istumaannousu vaiheittain, istumaannousu 30 sekunnin ajan, käsipainonnosto, sukkulajuoksu, edestakaisin hyppely, vauhditon pituushyppy, vauhditon viisiloikka, eteentaivutus, flamingoseisonta, 8-kuljetus ja tarkkuusheitto. Opettaja voi arvioida mittariston sopivuutta omalle oppilasryhmälleen ja muokata sitä tarvittaessa jättämällä jonkin mittarin pois tai käyttämällä mittariston lisänä muita luotettavia mittareita. (Nupponen, Soini & Telama 1999, 11–14.) Käytettävien testien valintaan vaikuttavat testien kattavuuden lisäksi niiden soveltuvuus, mittaustulosten
