OrVIOt
78 TIEDOTUSTUTKIMUS 2/95
Sähköinen peikko ei syönytkään valokuvaa -vielä
VANHANEN, Hannu (toim.). Kuvan journa- lismi. Sanomalehtien liitto 1994. 88 s.
Viitisen vuotta sitten sähköinen kuvankäsit- tely säikäytti osaa kuvajournalismin ammat- tilaisista. Keskusteltiin ilahduttavan sähä- kästi, ovatko sähköiset sakset ja liima todel- lisuuden esittämiselle vaarallisempia kuin perinteiset askartelutarvikkeet. Huolestu- neet kuvajournalistit perustelivat puhuvansa viattomien lehdenlukijoiden puolesta. Säh- köinen kuvankäsittely uhkasi heidän mie- lestään todellisuuden tallentamisen uskot- tavuutta.
Keskustelu on vaimentunut ja vähitellen lehtien toimituksiin on kannettu erikokoisia pahvilaatikoita, jotka ovat sisältäneet entistä suurempia laitteita kuvaosastoille.
Koska huolestunut keskustelu oli aika- naan kiivasta, harva ehti laatimaan kirjallisia dokumentteja. Siksi onkin ilahduttavaa, että vastikään ilmestynyt Kuvan journalismi ko- koaa eräitä näkökulmia sähköisestä kuvan- käsittelystä. Lyhyistä artikkeleista koottu kir- janen tallentaa jo käytyä keskustelua säy- seään sävyyn.
Se ei ta~oa kovinkaan paljon uusia ai- neksia arvioida sähköisen kuvankäsittelyn aiheuttamia muutoksia valokuviin sanoma- lehdessä. Johdannossaan Hannu Vanha- nen painottaa, ettei kirja tyrikytä yhtä autu- aaksi tekevää mallia kuvajournalismin pe- lastamiseksi ja uuteen nousuun saamiseksi.
Tavallaan varovaisuus harmittaa. Kuva- journalistit ovat tutustuneet kuvankäsittelyyn maassamme jo varsin laajasti. Esileikit tek- niikan kanssa on leikitty ja vuorossa olisi kuvan sisällöstä keskusteleminen. Vaikkei autuaita malleja olisi olemassakaan, olisi jo aika keskustella sisällöstä.
On harmillista, kuinka uuden kuvatekni- sen työkalun kirvoittama keskustelu todelli-
suudesta ja sen kuvallisen tallentamisen viavalmistetaan Keskipohjanmaa- lehdes- vaarantumisesta sammui hetken loimuttu- sä yhä harvemmin. Slotten ja Lehojärven aan. Murroksessa olisi ollut mahdollista laa- mielestä usein paras ratkaisu lehdessä olisi jemmin huomata, ettei uutiskuva pitkään ai- jättää kankeasti kuvaksi taipuva juttu koko- kaan ole tavoittanut todellisuutta, kuten naan ilman kuvaa.
suomalaisten elämän arkea. Markus Jokela Slotten ja Lehojärven ajatukset olivat ol- ki~oittaa ki~an kiinnostavimmassa artikke- Iee! kiinnostavaa luettavaa pidemmällekin.
lissa tästä esimerkkinään kesämökki. Joke- Heidän kokemuksensa saavat erityistä pai- lan mukaan lehden (hänen työpaikkansa noarvoa, sillä heitä ei kukaan voi moittia Helsingin Sanomien) kuva- arkistosta on
helpompi löytää kuva Jasser Arafatista tu- tustumassa suomalaiseen kesämökkiin kuin edes kliseinen kuva mökkielämästä, jossa tikat lentävät päin taulua ja kahvia hörpitään pihakeinussa.
Uutinen ei ole se, että arkisimman a~en sijasta poliitikkojen kuvat täyttävät aamuiset lehdet ympäri Suomen. Kuvat ovat kilttejä taltiointeja edellisen päivän tiedotustilai- suuksista tai eduskunnan istuntosalista.
Koska mahdollisuudet muuhun koetaan niukiksi, sähköinen kuvankäsittelysyyhyttää mahdollisuutena muokata poliitikkojen jul- kisuuskuvaa uuteen uskoon.
Kuvan journalismi esittelee operaation, kuinka Martti Ahtisaaren naama liitetään koivumaisemaan eduskuntatalon edustalle.
Kai Lainkarin kuvakeliaasi kuvittaa teknistä esimerkkiä sähköisesti kasalun kuvan työ- vaiheista. Kuvatekstissä selvitetään, kuinka
"kuvakollaasi voi olla visuaalisesti kiehtova ja todellisen tuntuinen, mutta se voi olla myös tietoisen keinotekoinen herättääkseen katsojan pohtimaan kuvan ki~aimellista sa- nomaa". Mielestäni kuvan visuaalisen sa- noman täytyisi olla myös tietokoneella ra- kennetun kuvan lähtökohta ja päämäärä.
Ehkä ki~aimellisella sanomalla on tässä yh- teydessä tarkoitettu terävää poliittista oival- lusta, jota ilman myös poliittiset pilapiirrokset ovat kuolettavan tylsiä.
Clas- Olav Slotte ja Jukka Lehojärvi kir- joittavat tiiviisti kokemuksistaan valokuvaa- jina ja kuvankäsittelijöinä. Kokemuksella perusteltu kriittinen ki~oitus ja varsinkin ku- vaesimerkit panevat miettimään, onko ku- vankäsittely arvo usein sinänsä. Tekniikkaa palvoiaan ja ruudulla tuotettua kuvaa ei us- kalleta asettaa sisällöllisesti kyseenalaisek- si. Slotte ja Lehojärvi ki~oittavatkin, että uu- tuudenviehätyksen kadottua käsiteltyjä ku-
tekniikkaa vastustaviksi kerettiläisiksi.
Hannu Vanhanen ki~oittaa puolestaan, että paikallislehdissä digitaalisesta kuvan- käsittelystä saatava hyöty voisi olla vieläkin suurempi, jos koneista saataisiin enemmän irti. Koneista"irti saaminen" tarkoittaakunkin puhujan näkökulmasta hyvin erilaisia asioi- ta. Siksi Vanhasen ajatus jää minulle epä- selväksi. Mitä "enemmän" on? Konetehois- ta innostuneille se tarkoittanee tietokonei- den muistin mittavuutta ja sen mahdollista- maa kuvankäsittelyn nopeutta. Toisaalta oman kuvailmaisunsa kehityksestä uteli- aalle "enemmän" voisi olla ohjelmien käyt- täjäystävällisyyttä ja helppoutta soveltaa työkaluja omien ideoiden toteuttamiseen.
Kuvan journalismi on monilta osin tekni- nen esittelykatsaus. Kirja on sopiva al- keisoppiki~a tiedotusalaan tutustuvalle, mutta se ei ta~oa virikkeitä kuvajournalismin pysähtyneisyyden tilasta ulospääsemiseksi.
Tilannetta ei juurikaan auta, että artikkelis- saan Me~a Salo luetteloi henkilökuvan laji- tyyppejä 1960- luvulta peräisin olevan John Szarkowskin luokittelun mukaan. Toki moni uusikin kuvamuoto rakentuu historian poh- jalle, mutta näkökulmaa kuvien analysointiin olisi jo aika laventaa.
Ki~asessa ei peräänkuuluteta oivalluksia tai kuvallisen ajattelun perusteita, joille myös sähköisesti käsitellyn kuvan, kuten perintei- sin menetelmin tuotetun kuvan, pitäisi tu- keutua. Käsittelyyn päätyy tällä hetkellä käytännössä usein valokuvaajan hylkäämä, tavalla tai toisella teknisesti tai sisällöllisesti ontuva kuva "jolle pitäisi tehdä jotain". Mutta edes kuvankäsittelyohjelmien kaikkivoipuus ei ulotu ideoinnin ja ajattelun perustasoille.
Kuvaidean ja käsittelytekniikan mahdolli- suuksien yhteensovittaminen jo kuvan suunnittelussa on vasta harvoin johtanut kiinnostaviin lopputuloksiin. Ohjelmiin si-
säänrakennetut tehokeinottempaavai vielä helposti mukaansa. Lehdissä näemme ar- kistosta nosteituja vanhankitkertä kuvia, joi- ta on virutettu ja vanutettu. Niitä on käsitelty, mutta lopputulosta ei rohjeta katsoa kriitti- sesti. Kiireessä kelpaa kehnompikin kyhä- elmä Toivottavasti seuraava kuvajournalis- min aikalaiski~a voi ylpeänä esitellä uuden- laisen kuvatuotannon onnistuneita esi- merkkejä.
Tulevaisuuden ennustamiseen Kuvan journalismi ei rohkene ryhtyä Tulevaisuus- kappaleessa Rainer Oesch tiivistää säännöt ja lait, joiden tulkintojen lomassa liukas skanneri pyyhkii ja nappaa aineksia uusiin kuviin.
Kristiina Kuisma
Kulttuuritutkimuksen uusin versio
GROSSBERG, Lawrence. Mielihyvän kyt- kennät. Risteilyjä populaartkulttuurissa.
Vastapaino. Tampere 1995. 279 s.
Lawrence Grassberg on itsekin rokki!aniksi tunnustautuva amerikkalainen populaari- kulttuulin tutkija, JOnka tutkimustyössä nä- kyy sekä brittiläisen kulttuurintutkimuksen pelinteen että ranskalaisen nykyfilosofian suvereeni hallinta. Nyt julkaistava suomen- nos on otos Grossbergin uudemmasta ar- ttkkelituotannosta läydennettynä tuoreelia johdannolla ja yhdellä luvulla ki~asta "We Gotta Get Out of This Place". Nyt siis on saatavillasuomeksikintämän kuuluisan tut- kijan usein vaikeaselkoista tekstiä
Empiirisenä tutkimuskohteena Gross- bergia kiinnostaa lähinnä rock musiikki ja fanikulttuuri. Mutta ennenkaikkea Grass- berg on kulttuuritutkimuksen teorian kehit-
telyn kovimpia nimiä maailmassa, Ja hän edustaa kulttuuriteorian uusinta "postmo- dernistis- konjunkturalistista" positiota.
Grassberg kykenee käymään nykyisen tie- dotustutkimuksen 1a kulttuuritutkimuksen perusoletusten kimppuun todella juuriin- käyvästi. Tilalle hän ta~oaa monessakin mielessä toisenlaista kulttuurintutkimusta Toisenlaiseen näkemy!kseen Grassbergia ohjaa myös hänen empiirinen rokkifaniuden lähtökohtansa.
Grassberg näkee nykyisin harjoitettavas- sa tiedotus- ja kulttuuritutkimuksessa pe- rustavaa laatua olevia vikoja tai lastentaute- ja. Ensiksikin kulttuuri pyritään virheellisesli redusoimaan viestintään tai joukkotiedotuk- seen ja koko kulttuulia tarkastellaan viestin- tämallin (sisäänkoodaus- uloskoodaus)
nousee radikaalin kontekstuaalisuuden ideasta tai "ulkoisen moneuden määrää- vyyden" periaatteesta. Ihmistä tai tekstiä ei tarkastella sisäisenä suljettuna ykseytenä vaan nämä nähdään muodostuviksi vain aina historiallisesti 1a paikallisesti erityisissä tilanteissa. Grassbergin artikulaatioteoria perustuu Laclaun, Mouffen ja Hallin näke- myksiin, mutta se saa lisäksi täydentäviä piirteitä Deleuzen ja Quattarin ajatuksista.
Miten ihmiset jossakin erityisessä tilan- teessa kytkivät tekstin omaan elämänkäy- täntöönsä: pitivätkö he sitä vanhentuneena vaiko uutena, ottivalko he sen vakavasti vai vimistelivätkö he sille, saivalko he siitä hu- pia, informaatiota, poliittista taistelutahtoa?
Miten suhtautuivat EU - Suomen maanvil- jelijät? Miten paperityöläiset? Oliko suhtau- pohjalta. Toinen vika on siinä, että todelli- luminen viiden vuoden kuluttua jo täysin suus redusoidaan, palautetaan, pelkiksi muuttunut? Se, miten teksti merkityksellistyy mert<ityksiksi. Tämä vika juontuu kantilais- johtuu lukijoiden monista elämäntilanteelli- peräisestä "välityksen filosofiasta" joka on sista tekijöistä, joten tekijän tekstiinsä lataa- niin fenomenologian, strukturalismin kuin ma puhuttelutapa on vain y!ksi vaikuttavista jälkistrukturalisminkin perustana. Jälki- tekijöistä. Tekijä ei saata arvata minkälaisis- strukturalistit eivät saa Grassbergilta armoa sa tilanteissa ja käytöissä hänen tekstinsä myöskään ensimmäisen, viestintään re-
dusoinnin suhteen. Grassberg pöllyttää melkoisesti myös postmodemin teoreetik- koja kuten Baudrillardia ja Jamesonia.
tulee merkityksellistetyksi. Ei ole mitään luk- koonlyötyä merkityksellistämisen tapaa, vaan ainoastaan historiallisesti ja suhdan- teittain muuttuvia käytänteilä. Silti nämä Grossbergin mukaan "viestinlämallissa" kaytännöt eivät oie mitenkään mielivaltaisia oletetaan kahden erillisen ja omallaan voi- tai epätodellisia, vaan vaikuttavaa todelli- mailaan olemassa olevan entiteetin suhde.
Tätä suhdetta ajatellaan joko y!ksilöiden vä- liseksi, yleisöjen ja tekstien väliseksi tai merkitsijäiden ja merkitlyJen väliseksi. Aja- tuksesta seuraa, että kaikki kulttuurisetsuh- teet saavat epämääräisen sisään- ja ulos- koodauksen muodon. Tässä kaksijakoises- sa mallissa osapuolten välillä vallitseva suhde on itse asiassa kuilu tai etäisyys, joka kommunikaatiossa pyritään ylittämään. On melkein samantekevää ku111p1 kuilun erot- tamista osapuolista asetetaan etusijalle, teksti vai yleisö. Osapuolten välinen etäisyys säilyy silti pyhänä ja loukkaamattomana.
(232)
Artikulaatioteoria
suutta.
Artikulaatiomallin mukaan myös ihmiset ovat samalla kertaa hyvin monenlaisten käytäntöjen ja näiden tuottamien monen- tasoisten vaikutusten leikkauspiste tai ris- teysasema. Ihmiset eivät ole eheitä ja yh- tenäisiä, vaan heitä vetää koko ajan eri suuntiin joukko vaatimuksia, paineita tai ha- luja, jotka tulevat niistä eri käytännöislä, joi- hin hän osallistuu. Eri käytäntöjen sisäinen ja niiden välinen kehitys on vaikeasti enna- koitavissa. Yhteiskunta muodostuu luke- mattomien käytäntöjen vaikuttaessa toisiin- sa arvaamattomilla tavoilla. Mitä tämä käy- tantö omi itseensä Iässä historiallisessa ti- lanteessa? Tuo käytäntö tuli suosituksi, tuo alkoi näivettyä, kolmas puhkuttiin uusilla ajatuksilla uuteen liekkiin. Tässä kaikessa Sisään- ja uloskoodauksen mallin tilalle joukkotiedotus on vain y!ksi tosin tärkeä Grassberg ottaa artikulaatiomallin, joka käytäntö muiden muassa.
