74 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 1 3
nen antaa minulle mahdollisuu- den kertoa oman kärsimykseni, selviytymiseni tai jaksamiseni ta- rinan vallitsevan diagnoosin rin- nalla. Kertoessani ja kirjoittaessa- ni muutun uhrista ja objektista toi- mijaksi, aktiiviseksi oman elämäni subjektiksi. Hustvedtin pohdinnat, samoin kuin Saarenheimon kirjas- saan esittämät näkökulmat vertau- tuvatkin Arthur C. Frankin kuului- saan teoriaan haavoittuneesta tari- nankertojasta.
Yksi modernin aikamme hie- noimmista muistia käsittelevistä kirjailijoista on W.G. Sebald, edes- mennyt kirjailija ja eurooppalai- sen kirjallisuuden professori. Se- bald tunnetaan kiehtovan melan- kolisesta otteestaan ja mennei- syyden kipujälkien käsittelystään.
Saarenheimo kirjoittaa hänen ro- maanistaan Austerlitz paikkoihin liittyvien kipumuistojen käsitteli- jänä. Sebaldin tapa lähestyä kipeä- tä menneisyyttä on monille romaa- nikirjailijoille ominainen epäsuora lähestyminen, hipaisu – käsittääk- seni vähän samankaltainen, josta Philippe Lejeune kirjoittaa Geor- ges Perecin yhteydessä ”viistokat- seena”. Molemmat kirjailijat, Perec ja Sebald, liikkuivatkin kirjoissaan käsittämättömättömyksien äärellä, asioissa, joita ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää.
Kirjallisuuden merkitys
Saarenheimo keskustelee kirjas- saan laajalti eri alojen tutkijoiden kanssa. Kunderan esseen kohdalla jäin kuitenkin kaipaamaan yhteyt- tä Liisa Saariluoman (nyk. Steinby) Kundera-kirjassaan (2005) esittä- mään tulkintaan Naurun ja unoh- duksen kirjasta. Yhdysvaltalaisen kirjallisuudentutkijan Paul de Ma- nin olisi ehkä voinut noteerata. Ai-
nakin itse olen tottunut panemaan hänen kuuluisan esseensä ”Auto- biography as De-facement” (1979) piikkiin ajatuksen, jonka mukaan yleensä otaksutaan, että elämän- tarinat ovat seurausta eletystä elä- mästä, mutta jonka mukaan voisi pikemminkin olettaa, että kerron- ta alkaakin säädellä elämää omien periaatteidensa mukaisesti.
Yksi iso kirjallisuuden ja muis- tamisen risteyskohta jää kirjas- sa vähälle huomiolle: kirjallisuus yleensä muistin paikkana, säilyt- tämisen arvoisten asioiden ja aja- tusten paikkana. En tarkoita kir- jaa esineenä. Nyky-ymmärryksen mukaanhan kirja on pikemminkin tekstuaalinen muoto, tapa kommu- nikoida, ja juuri sellaisena sillä on syvä oikeutuksensa ja merkityk- sensä, kuten kirjallisuudentutki- ja Kuisma Korhonen on kirjoitta- nut: ”Mitä muotoja kirjallinen mer- kityksenanto tuleekin saamaan, se tulee säilyttämään luonteensa si- säistettynä yhteisöllisyytenä, jossa lukijalle avautuu mahdollisuus luo- da suhde itselleen vieraisiin tajun- nallisiin tiloihin ja maailmanmal- leihin. Ja ehkä tässä on myös kirjal- lisuudentutkimuksen syvin oikeu- tus” (2001).
Kaiken kaikkiaan on hienoa lu- kea omalla äidinkielellään tällaista kirjallisuudesta kirjoitettua viisasta tekstiä, kyselevää ja avaavaa, oma- kohtaista ja oppinutta, silti muka- vaa ja viihdyttävää. Tekijä ei kir- jassaan sorru jargoniin, ei kult- tuuriseen snobbailuun eikä nimi- en pudotteluun. Pikemminkin hän on kirjallaan antamassa viitteitä ja avaamassa uusia maailmoja ja ovia.
Saarenheimo ei ole eksegeetikko, vaan hän kirjoittaa meille lukijoil- le, avaa asioita ja tekee niitä tästä hetkestä käsin ymmärrettäväksi.
Kirjan viimeinen luku avaa vie- lä riipaisevan näkymän vanhene- miseen, muistamiseen ja unohta- miseen, erityisesti kun tekijä kir- jansa lopuksi lainaa Lisa Genovan romaania Edelleen Alice: ”Jonakin huomispäivänä piankin unohdan että seisoin teidän edessänne ja pi- din tämän puheen. Mutta vaikka unohdankin sen jonain huomis- päivänä, ei se tarkoita etten olisi elänyt sen joka hetkeä tänään. Mi- nä unohdan tämän päivän, mutta se ei tarkoita ettei tällä päivällä ol- lut merkitystä”.
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustie- teen dosentti.
Opas kuvien aikakauteen
Olli KleemolaAnita Seppä: Kuvien tulkinta.
Gaudeamus 2012.
Elämme kuvien aikakautta. Saksa- lainen taidehistorioitsija Gottfried Boehm esitti jo 1990-luvun alus- sa, että oli tapahtunut niin kutsut- tu ”ikoninen käänne” (ikonische Wende), jossa yhteiskunta oli alka- nut siirtyä kielellisestä viestinnäs- tä visuaaliseen viestintään. Boehm totesi myös, että huolimatta sii- tä, että kielitieteet ovat tutkineet kielellistä viestintää jo vuosisato- jen ajan, niin yhtenäistä kuvatutki- muksen tieteenalaa ei ole syntynyt.
Boehmin toteamuksesta on ku- lunut lähes 20 vuotta eikä tilanne ole sanottavasti muuttunut. Media- tutkimuksen, taidehistorian, filo- sofian ja muiden kuvantutkimuk- sen kannalta keskeisten aineiden yhteistyö eri yliopistoissa on edel-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 1 3 75 leen alkutaipaleella, vaikka arkipäi-
vässä kohtaamiemme kuvien mää- rä on niiden tuottamisen ja jake- lun helpottumisen vuoksi monin- kertaistunut.
1990-luvun jälkeen on onneksi esimerkiksi Keski-Euroopassa jul- kaistu jonkin verran teoksia ku- vantulkinnasta. Todellisina helmi- nä voidaan nostaa esille ne moni- tieteiset artikkelikokoelmat, jotka tarjoavat samassa teoksessa useita eri lähestymistapoja kuva-aineis- toon. Yleisesti ottaen teokset ovat syntyneet pelkästään oman tieteen- alansa sisällä.
Yhdistävä yleisteos, eräänlainen perusopas, joka auttaisi ymmärtä- mään paremmin arkipäivässä koh- taamiamme kuvia, puuttuu. Myös suomenkielinen kuvatutkimuskir- jallisuus on edelleen suhteellisen vähäistä. Vuonna 2012 aiemmin ilmestynyt Jan-Erik Lundströmin toimittama teos Valokuvallisia to- dellisuuksia (Like Kustannus 2012) ei lupaavista avauksistaan huoli- matta yksin pysty tätä puutetta kor- jaamaan. Kuvataiteiden ja taidefi- losofian tutkija, dosentti Anita Sep- pä on ottanut teoksellaan Kuvien tulkinta tavoitteekseen parantaa ti- lannetta. Teoksen mainitaan sovel- tuvan hyvin oppikirjaksi ammatti- korkeakouluihin ja keskiasteen op- pilaitoksiin sekä tiede- ja taideyli- opistojen perusopintoihin.
Kuva ja kuvan teoria
Sepän teos esittelee kattavasti ja loogisessa järjestyksessä eri ku- vantulkinnan teorioita antiikista nykyaikaan. Yksittäiset asiakoko- naisuudet esitetään kompaktisti ja ymmärrettävästi, otsikointi on na- pakkaa. Halutessaan lukija voi tes- tata omaa osaamistaan kirjan lo- pusta löytyvillä tehtävillä, jotka
oppi- tai opaskirjaksi tarkoitetussa teoksessa ovat arvokas lisä. Mikä- li lukijan mieleen jäisi kysymyksiä, joihin teoksen tiiviit esittelytekstit eivät tarjoa vastausta, on kirjan lo- pussa kattava ja selkeästi aihealu- eittain jaoteltu kirjallisuusluette- lo. Teoksen kieli on niin helppolu- kuista kuin se teoriapainotteisessa oppikirjassa voi olla. Teoksen kuu- vakoko sen sijaan on hankala, var- sinkin kun ottaa huomioon, miten keskeisessä asemassa kuvat teok- sessa ovat. Toki kirjan koko (A5) asettaa kuvien koolle omat rajoi- tuksensa, mutta olisiko suurenta- misen varaa kuitenkin vielä ollut?
Kuvat ja niiden analyysi sijoittuvat myös usein eri sivuille, jolloin lu- kija selaa teosta edestakaisin. Kyse on toki pienestä yksityiskohdasta, mutta se saattaa toistuvana häiritä kirjan käyttäjää. Isompi formaatti olisi ollut teokselle eduksi.
Ehkä taidetaustastaan johtuen Seppä on valinnut teoksen kuvi- tukseksi ja käsittelyn kohteeksi lä- hinnä maalauksia tai taideteoksia esittäviä valokuvia. Valinta on ym- märrettävä, mutta samalla se jättää suurelta osin huomiotta yhden ku- vatyypin, jota nykymedioissa koh- taamme kenties kaikkein eniten – arki- tai tilannevalokuvan. Kyseistä kuvatyyppiä sivutaan lähinnä teok- sen kymmenennessä, sisällönana- lyysiä käsittelevässä luvussa. To- ki suurin osa teoksen teoreettises- ta annista on sovellettavissa myös arkivalokuvaukseen. Kyseessä on kuitenkin perusopintoihin suun- nattu teos, joka on tarkoitettu an- tamaan työkaluja nimenomaan nykyajan visuaalisessa kulttuurissa elävälle, joten tätäkin ulottuvuut- ta olisi voinut käsitellä enemmän.
Tarkasteluperspektiivi käy il- mi teoksen alaotsikosta ”Menetel-
mäopas kuvataiteen ja visuaalisen kulttuurin tulkitsijalle”. Yllättävää, että alaotsikkoa ei arvostelun kir- joittamishetkellä ollut esillä teok- sen markkinoinnissa millään ta- valla.
Aikana, jolloin internetin kuva- sivustoille ladatuista kuvista ylivoi- maisesti suurin osa napataan arjen kiireiden keskellä erilaisilla älypu- helimilla, on tärkeää huomata, että vaikka kuvat eivät ole ikonisia tai niillä ei ole klassikkoteoksen arvoa, niillä on merkittävä vaikutus siihen kuvamaailmaan, johon törmääm- me jokapäiväisessä elämässämme.
Seppä on edistänyt suomalaisen kuvien tulkintaan keskittyvän kir- jallisuuden tilaa merkittävästi luo- malla kuva-analyysin perusteok- sen. Toivon teoksen löytävän tiensä lukuisien opiskelijoiden ja aiheesta kiinnostuneiden käyttöön.
Tilaa uusille avauksille ja näkö- kulmille on aina, kehotankin asi- asta kiinnostunutta lukijaa tutus- tumaan esimerkiksi Irene Ziehen ja Ulrich Hägelen toimittamaan teokseen Der engagierte Blick – Fo- toamateure und Autorenfotografen dokumentieren den Alltag (LIT Ver- lag 2007), jossa eri kirjoittajat tu- tustuttavat lukijan arkivalokuvan tutkimiseen ja tulkintaan.
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava, joka valmiste- lee sotavalokuviin liittyvää väitöskir- jaa Turun yliopiston poliittisen histori- an laitoksella.
