Insinöörit suomalaista identiteettiä rakentamassa näkymä

52 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 0 9

Kirjallisuutta

Insinöörit suomalaista identiteettiä

rakentamassa

Petri Pajun pitkä ja monipolvinen väitöskirja on tuskaisaa luettavaa.

Suomen sodanjälkeistä historiaa on muun kuin politiikan osalta tut- kittu vielä niin vähän, ettei yhdellä- kään tutkijalla luulisi olevan kant- tia asettaa itseään kukonpojan ase- maan. Paju haluaa kuitenkin ol- la poleeminen ja määrittää oman reviirinsä muiden tutkijoiden kus- tannuksella. Tämä on ikävä viesti alan tutkijoille. Pajun väitöskirjassa heidän tulkintansa ovat joko puut- teellisia tai virheellisiä. Tämä tuo- mio ei tietenkään koske Turun yli- opiston tutkijoita.

Älkää ymmärtäkö minua väärin.

En kiellä kritiikkiä enkä uusia tul- kintoja. Tieteellisesti korkeatasoi- sen väitöskirjan pitää olla kriittinen ja hyvin sovitettu omaan tieteelli- seen kokonaisuuteensa. Kritiikki vie tutkimusta eteenpäin, mutta kritiik- ki voidaan ymmärtää ja esittää mo- nella tavalla. Nykyinen kansainvä- listyvä tiede korostaa keskustelua ja tukijoiden välistä kunnioitusta.

Paju on kirjoittanut yli 500-si- vuisen väitöskirjan. Tämä on jo it- sessään ilmiö, josta tämänkin leh- den sivuilla olisi syytä keskustel- la. Miten on mahdollista, että aka- teeminen opinnäytetyö venyy näin pitkäksi ja sen tekeminen kestää yli vuosikymmenen? Petri Pajun pro gradu -työ tästä samasta aiheesta valmistui jo vuonna 1999, minkä jälkeen hän on tehnyt eri rahoitta- jien kustantamana jatko-opintoja.

Vastaako lopputulos työhön käy- tettyä taloudellista panosta?

En ole osallistunut Pajun väitös- kirjan tarkastusprosessiin, joten en osaa sanoa, miten työtä on käsitel- ty Turun yliopistossa. Joka tapauk- sessa tunnen työn useamman vuo- den ajalta, ja ymmärtääkseni aihe on käynyt viime vuosina läpi perus- teellisen muodonmuutoksen. Pet- ri Paju on aikaisemmin keskittynyt lähinnä matematiikkakonekomite- aan ja sen toimintaan. Nyt väitös- kirja käsittelee 1950-luvun Suomea ja sen kansallisen identiteetin muo- toutumista.

Väitöstutkimuksen ytimessä on toki edelleen matematiikkako- nekomitea, joka perustettiin vuo- sikymmenen puolivälissä kehittä- mään suomalaista tietotekniikkaa ja selvittämään oman tietokone- tuotannon mahdollisuuksia. Ky- seessä ei ollut ainutlaatuinen yri- tys, vaan suunnilleen samaan ai- kaan valtioneuvosto perusti myös muita vastaavia komiteoita uudis- tamaan teollisuutta ja energiatuo- tantoa sekä ratkomaan sosiaali- ja koulutuskysymyksiä.

Julkisen vallan huoli oli aiheelli- nen. Suomi oli vapautunut sodasta ja sotakorvauksista vasta 1950-lu- vun alussa, kun pahimmat kilpai- lijat olivat ehtineet parannella so- tahaavojaan jo useamman vuoden ajan. Suomi oli jäänyt monella sek- torilla pahasti jälkeen kansakun- tien välisessä kilpailussa. Tilannet- ta vaikeutti Neuvostoliiton tahol- ta tuleva paine, joka esti Suomea saamasta talouden, teknologian ja teollisuuden kehittämisen kannal- ta tärkeää Marshall-apua. Köyhty- neen maan oli siten etsittävä itse uusia kehitysuria.

Pieni joukko insinöörejä ja luonnontieteilijöitä asettikin peli- merkkinsä tieteen ja korkean tek- nologian pelilaudalle. Ajatukse- na oli kohottaa Suomi maatalous- valtaisesta takamaasta teknologian pikkujättiläiseksi. Avuksi tarvittiin valtiovaltaa, koska yrityksillä ei ol- lut rahaa, eikä juuri haluakaan, pa- nostaa tutkimustyöhön. Toinen va- kavasti esille tuotu mahdollisuus oli ns. Sveitsin malli, jossa uuden talouden kivijalan olisi muodosta- nut korkeatasoinen hienomekaani- nen teollisuus. Tieteellisten ja tek- nisten instrumenttien sekä kellojen valmistaminen ei vaatinut suuria pääomia, mutta sitäkin enemmän taitoa ja osaamista. Nämä ajatuk- set olivat kuitenkin koko ajan mar- ginaalissa, sillä sotakorvausten jäl- keen talouden perustaksi nostettiin jälleen perinteinen metsäteollisuus ja sitä tukeva metalliteollisuus.

Paju on valinnut haastavan tut- kimuskysymyksen. Tieteen ja tek-

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 0 9 53 nologian historioitsijat ovat jo

vuosikymmeniä pohtineet, mi- ten tekniikan ja tieteen ammat- tilaiset vaikuttavat yhteiskunnan kulttuuriseen ja henkiseen kehi- tykseen. Yleisenä uskomuksena on, että luonnontiede ja teknolo- gia ovat poliittisesti neutraaleja il- miöitä, joilla ei ole suoranaisia si- teitä poliittiseen ideologiaan ja ih- misten identiteettiin. Tämän ole- tuksen mukaan myös teknologiaa luovat insinöörit ja luonnon lain- alaisuuksia selvittävät tutkijat ovat poliittisesti harmittomia ammatti- laisia, jotka työskentelevät ihmis- kunnan parhaaksi – joissakin ta- pauksissa myös turmioksi.

Paju kuitenkin väittää, että ma- tematiikkakonekomitean jäsenet rakensivat tietokoneiden lisäksi myös tietoisesti suomalaista iden- titeettiä. Tämä Ilmarisen Suomi oli jonkinlainen uusi uljas yhteiskun- ta, jossa tieteellä ja teknolo gialla oli keskeinen rooli. Valittu tutkimus- kysymys liittää Pajun väitöskir- jan kunnianarvoiseen tutkimus- traditioon, jonka juuret löytyvät Josef Ben-Davidin klassikosta The Scientist’s Role in the Society. Sen teemaa syvensivät 1970- ja 1980-lu- vulla Langdon Winner poleemises- sa artikkelissaan ”Do Artifacts ha- ve Politics” sekä yhdysvaltalaiset historioitsijat David Noble ja Ed- win T. Layton omissa julkaisuis- saan. Uusimpana äänenä traditios- sa on Gabrielle Hecht, jonka palkit- tu teos Ranskan ydinvoimapolitii- kasta on Pajun väitöskirjan esikuva.

Pajun kirjallisuusluettelo paljastaa, ettei hän tunne vanhempaa tutki- mustraditiota vaan nojaa yksipuo- lisesti Hechtin tutkimukseen.

Insinöörit ja luonnontieteili- jät eivät yleensä tuo julki poliit- tisia mielipiteitään. Tämä perin-

ne kulkee syvällä ammattikun- tien toimintakoodistossa. Histo- riantutkijalle tutkittavan kohteen hiljaisuus aiheuttaa tietysti loput- tomasti ongelmia, koska tarvitta- vaa informaatiota on kerättävä ha- janaisista lauseista ja yksityisestä kirjeenvaihdosta. Monet merkittä- vät lausunnot jäävät ikuisiksi salai- suuksiksi, sillä ne on esitetty hetken mielijohteessa saunailloissa ja met- sästysretkillä.

Relevanttien lähteiden puuttei- ta on yleensä paikattu haastatteluil- la. Hyvä haastattelija osaakin avata haastateltavan tietolokerot ja joh- dattaa hänet tärkeiden muistitieto- jen äärelle. Petri Paju on onnekas, sillä merkittävä osa matematiik- kakonekomitean jäsenistä on ol- lut haastattelukunnossa tutkimus- projektin aikana. Sen vuoksi olin- kin enemmän kuin ihmeissäni, kun luin Pajun kommentin sivulta 34:

”Komitean perustelujen ja toimin- nan tulkinnalle haastattelut tarjoavat korkeintaan keskustelukumppanin ja vahvistusta joillekin muista lähteis- tä tehdyille tulkinnoille, joskin tämä saattaa osaksi johtua haastattelijan kysymyksistä. Haastatteluissa en kysynyt henkilöiltä heidän toimien- sa isänmaallisuudesta tai kansallisista perusteluista.”

Miten on mahdollista, ettei tut- kija kysy asianosaisilta tärkeintä tutkimuskysymystään? Eikö hän tiedä, mitä hän on tutkimassa vai onko tutkimuskysymys valittu vas- ta sen jälkeen, kun haastattelut on jo tehty? Olipa syy kumpi tahansa, se osoittaa alokasmaista tunaroin- tia, jonka olisi pitänyt laittaa hä- lytyskellot soimaan vähintäänkin työtä valvovan professorin päässä.

Mutta mikä oli matematiikka- konekomitean merkitys kansalli- sen identiteetin tai, kuten Paju asi- an muotoilee, Ilmarisen Suomen

rakentajana? Komitea epäonnistui tehtävässään synnyttää Suomeen elinvoimainen tietokoneteollisuus.

Hankkeen aikana tosin valmis- tui ensimmäinen tietokone ESKO, mutta sen rakentaminen kesti liian pitkään ja ulkomaalaiset suuryh- tiöt ehtivät kaapata haltuunsa Suo- men tietokonemarkkinat. Toisaal- ta komitean kunniakirjaan voidaan kirjata alan koulutushankkeiden käynnistäminen, mikä vauhdit- ti elektroniikkateollisuuden etab- loitumista Suomeen. Tulevaisuu- den kannalta osaajien kouluttami- nen olikin ehkä tärkeämpää kuin oman tietokoneen rakentaminen.

Tämän Paju on tuonut erinomai- sesti esiin käsitellessään komitean suhdetta Suomen kaapelitehtaa- seen, josta kehittyi monien mutki- en jälkeen nykyisen Nokian elekt- roniikkateollisuuden kova ydin.

Petri Paju on parhaimmillaan kuvatessaan matematiikkakoneko- mitean toimintaa. Yli kymmenen vuoden kokemus aihepiiristä tuo kerrontaan syvyyttä ja valistunutta pohdintaa. Kriitikko jääkin pohti- maan, miksi Paju on valinnut tutki- musteemakseen kansallisen identi- teetin rakentamisen eikä komiteaa ja sen toimintaa. Mielestäni jälkim- mäinen vaihtoehto olisi ollut selke- ämpi ja rajatumpi tutkimusaihe, jo- ka koskettaa useaa tälläkin hetkel- lä ajankohtaista kysymystä. Komi- tea kävi rajanvetoa luonnontieteen ja teknologian välillä, otti kantaa 1950- ja osittain myös 1960-luvun tiede- ja teknologiapolitiikkaan se- kä kartoitti Suomen lahjakkuus- reservejä ja innovaatiopotentiaa- lia. Kaiken päälle komitea joutui kokemaan itse, miten armotonta taistelua käytiin korkean teknolo- gian markkinoilla, jossa kansain- väliset suuryritykset ottivat mit-

54 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 0 9

taa toisistaan. Näistä teemoista oli- si ollut helppo koostaa tiiviimpi ja argumentaatioltaan vankempi väi- töskirja.

Mutta palataan vielä Petri Pa- jun tutkimuskysymykseen. Raken- sivatko matematiikkakonekomite- an jäsenet Ilmarisen Suomea vai olivatko he muuten vaan isänmaan asialla? Seppo Tiihonen on osoitta- nut (jälleen yksi puuttuva teos), et- tä komitealaitoksella on ollut Suo- messa oma merkittävä roolinsa, jonka ymmärtäminen auttaa selit- tämään monia historian kummal- lisuuksia. Julkinen valta on käyttä- nyt kautta aikojen komiteoita val- mistelemaan ratkaisumalleja vai- keisiin kysymyksiin. Komitealla ei tunnetusti ole päätösvaltaa, mutta huippuasiantuntijoiden lausunnot muodostavat painavan argumentin myös poliittisessa päätöksenteos- sa. Hallintohistorian asian tuntijat ovatkin sitä mieltä, että komiteoi- den käyttö on vahvistanut kansal- lista konsensusta sekä sitouttanut eri alojen asiantuntijat valtioko- neiston osaksi.

Oliko matematiikkakonekomi- tea siten valtiovallan käsikassara, teknologisen kehityksen airut vai Ilmarisen Suomen rakentaja? Vali- tettavasti Petri Paju ei anna selkeää vastausta tähän kysymykseen. Hän nojaa Erkki Laurilan persoonaan, mutta Laurila oli poikkeus yleises- tä säännöstä. Hän liikkui sulavasti luonnontieteen, teknologian, teol- lisuuden, politiikan ja kulttuurin aloilla. Lahjakkaana sanataitelija- na Laurila myös antoi äänensä kuu- lua julkisuudessa. Yleensä insinöö- rit ja luonnontieteilijät eivät pyrki- neet julkisuuteen.

Erkki Laurila varmasti halusi rakentaa Ilmarisen Suomen, mut- ta häntä motivoi myös henkilö-

kohtainen taloudellinen etu ja val- ta-asema suomalaisessa tiede- ja korkea koulumaailmassa. Oma ta- loudellinen etu oli muutenkin il- meisen korkeassa kurssissa, sillä yksi projektin pääarkkitehdeista, tohtori Harald Andersin, vaihtoi leiriä kesken leikin ja päätyi hyvä- palkkaiseen tehtävään IBM:n pal- veluksessa.

Hyvä väitöskirja vakuuttaa lu- kijan argumentaatiollaan. Vali- tettavasti Paju ei saa minua usko- maan selityksiinsä. Komiteamuo- toiset kansalliset teknologiapro- jektit 1950-luvulla tähtäsivät toki suomalaisen yhteiskunnan ja Suo- men teollisuuden kehittämiseen sekä kilpailukyvyn vahvistami- seen, mutta niiden rooli kansallisen identiteetin vahvistajana oli vähäi- nen. Tämä koskee yhtä hyvin mate- matiikkakonekomiteaa kuin myös atomienergiahanketta. Suomea ei voi rinnastaa Ranskaan, jossa oli huomattavasti enemmän tietore- sursseja ja pitkät perinteet korke- an teknologian tuotannossa. Sodan jälkeinen Suomi oli teknologisen kurjuuden maa, jonka teollinen pe- rinne nojasi teknologialtaan vaati- mattomaan ja kotimaisia raaka- aineita hyödyntävään metsäteol- lisuuteen. Vaikka Suomeen oli syn- tynyt joitakin korkean teknologian yrityksiä jo sotaa edeltävinä vuo- sina, niiden merkitys oli kokonai- suutta ajatellen marginaalinen.

Nähdäkseni matematiikkako- nekomitean, kuten myös atomi- voiman tuotantoa pohtineen ener- giakomitean, tärkein tehtävä oli valmistaa Suomea teknologiseen muutokseen, joka vyöryi sekä län- nestä että idästä Pohjolan perukoil- le. Kuten Paju toteaa, matematiik- kakonekomitea panosti koulutus- järjestelmän luomiseen, joka tuotti-

kin alan osaamista Suomeen. Sama ilmiö toistui Laurilan johtamassa Atomienergianeuvottelukun nassa.

Jälkeenpäin arvioituna osaajien kouluttamisella oli tietysti merki- tystä kansallisen identiteetin vah- vistamiselle, mutta komiteoiden päällimmäinen tavoite oli kuiten- kin selvästi pragmaattisempi. Suo- mea uhkasi 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa aivokato ulko- maille. Asia huolestutti edellä mai- nittujen komiteoiden puheenjoh- tajia, mutta myös teknillisen kou- lutuksen ja tutkimuksen puu- hamiehiä. Korkean teknologian hankkeiden toivottiin synnyttävän Suomeen kunnianhimoisia ja hy- vin palkattuja työpaikkoja, joihin voisivat sijoittua korkeasti koulu- tetut diplomi-insinöörit.

Petri Pajun massiivinen työ ei kuitenkaan ole mennyt huk- kaan. Paljon uutta tietoa on saa- tu 1950-luvun murroksesta, jo- ka toi Suomeen korkean teknolo- gian teollisuuden ja sitä kautta yh- teyden kylmän sodan barrikadien molemmille puolille. Tietokoneet haettiin lännestä ja ydinvoima tu- li idästä. Pajun seuraava tutkimus- hanke voisikin kohdistua tähän se- koitukseen, joka todennäköisesti muodosti suomalaisen teknologia- ihmeen syvän perusjuonteen.

Kirjoittaja on professori ja Etelä-Karja- la-instituutin johtaja.