ERILAISUUDEN ETSIMISEN SIJAAN TULISI ETSIÄ SITÄ, MIKÄ MEITÄ YHDISTÄÄ
M.V. Douloksen työntekijöiden kulttuurisen identiteetin rakentuminen puheessa
PURSIAINEN SIRPA Tampereen yliopisto
Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos Sosiaalityön pro gradu -tutkielma Marraskuu 2006
Sisältö
1 JOHDANTO 3
2 RAKENTUVA KULTTUURI 5
2.1 Kulttuuri merkitysten järjestelmänä ja sosiaalisena vuorovaikutuksena 6
2.2 Kulttuurien kohtaaminen 7
2.3 Toiseus 9
2.4 Kulttuurinen demokratia 13
3 KULTTUURISEN IDENTITEETIN RAKENTAMINEN 14
3.1 Muuttuva identiteetti 14
3.2 Kulttuurinen identiteetti 17
3.3 Akkulturaatioteoria 19
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 24
4.1 Tutkimuskysymys 24
4.2 Tutkimuksen metodologiset lähtökohdat 24
4.3 Aineiston esittely ja keruu 31
4.4 Jäsenkategoria analyysi työvälineenä 36
5 AINEISTON ANALYYSI 42
5.1 Kulttuuri josta tulen 42
5.2 Erilaisia ihmisiä ja erilaisia kulttuureita 45 5.3 He eivät osaa nöyrtyä oppimaan toiselta puolelta 51 5.4 Minun tulee laittaa hiukan omaa kulttuuriani syrjään ja sopeutua
Doulos-kulttuuriin 57
5.5 Erilaisuuden etsimisen sijaan tulisi etsiä sitä, mikä meitä yhdistää 60
5.6 Ihmiset on periaatteessa samanlaisia 65
6 JOHTOPÄÄTÖKSET 66
Lähteet 73
1 JOHDANTO
Went down to the valley
and climbed up to the mountain top sailed through the seas;
to hear near and far away.
Being outside and inside the culture, finding the answer for the question:
Who am I and where I belong.
How do I view the world.
Neighbor became to be sister, stranger as dearest friend.
Found the mirrors reflecting what it is to be
as a human being.
Yhteiskuntatieteissä on hyvin paljon tutkittu, miten ihmiset rakentavat todellisuutta puheessa. Monikulttuurisessa, yhä syvemmin Euroopan unioniin integroituvassa Suomessa on ajankohtaista myös tutkia, miten kulttuurinen identiteetti rakentuu puheessa. Sosiaalityössä työntekijä työskentelee eri kulttuuritaustaa olevien asiakkaiden kanssa ja kulttuurisen identiteetin rakentumisen ymmärtäminen auttaa kulttuurien kohdatessa näkemään kulttuurin keskiössä olevan inhimillisen ihmisen.
Tutkimuksen lähestymistavat
Tämä laadullinen tutkimus on ennen kaikkea etnografinen tutkimus, mutta tutkimuksen metodologisina lähtökohtina on myös etnometodologia ja sosiaalinen konstruktionismi puheen ollessa tutkimuksen tarkastelun kohteena. Jäsenkategoria-analyysi toimii tutkimuksen analyysimetodina auttaen tutkimusaineiston uudelleen järjestämisessä sekä vastauksen löytämisessä tutkimuskysymykseeni: ”Miten M.V. Douloksen vapaaehtoistyöntekijät rakentavat kulttuurista identiteettiä puheessaan?”
Oma kiinnostukseni kulttuurisen identiteetin rakentumiseen puheessa nousee kokemuksistani monikulttuurisessa työyhteisössä Operaatio Mobilisaation käytössä olevalla lähetys- ja kehitysyhteistyötä tekevällä M.V. Doulos -laivalla tammikuun 1999 ja toukokuun 2000 välisenä aikana. Laivalla oleva 300 hengen miehistö koostui yli 40 maan kansalaisista, joten erilaisten kulttuurien kohtaaminen oli päivittäistä. Laivalla työskennellessäni mietin paljon, mitkä seikat vaikuttavat onnistuneeseen vuorovaikutukseen kulttuurien kohdatessa. Laivalla oloaikanani huomasin oman tapani ajatella ja nähdä maailmaa muuttuneen. Tutkimukseni aineistona käytän Doulos-laivalla 24 - 26.9.2004 tekemääni viittä haastattelua.
Tutkimuksen rakenne
Tutkimuksen teoriaosuudessa määrittelen tutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä aihealuetta käsitelleiden tutkijoiden tutkimusten pohjalta. Teoriaosuuden ensimmäisessä kappaleessa käsittelen kulttuurien kohtaamiseen keskeisesti liittyviä asioita, joita ovat kulttuuri merkitysten järjestelmänä ja sosiaalisena vuorovaikutuksena, teoria toiseudesta ja toiseutta koskevat tutkimukset sekä kulttuurinen demokratia. Teoriaosuuden toisessa kappaleessa käsittelen kulttuurisen identiteetin rakentamiseen liittyviä käsitteitä ja teorioita, kuten muuttuva identiteetti, kulttuurinen identiteetti ja akkulturaatioteoria.
Tutkimuksen toteuttamista käsittelevä kappale keskittyy erityisesti metodologisten lähtökohtien esittelyyn sekä pitää sisällään tutkimuksen aineiston esittelyn, tutkimuskysymyksen ja jäsenkategoria analyysin esittelyn aineiston analyysin
työvälineenä. Tässä kappaleessa käsittelen myös tutkimuksen luotettavuutta ja suhteuttamista.
Aineiston analyysi keskittyy nimensä mukaisesti aineiston analysoimiseen. Aineiston analyysikappale on jaettu kuuteen eri alaotsikkoon keskeisten tutkimustulosten mukaisesti, jotka kuvaavat miten haastatellut rakentavat kulttuurista identiteettiään puheessa.
Johtopäätöksissä tutkimustulokseni käyvät vuoropuhelua teoriaosuuden kanssa samalla pohtien tutkimuksen merkittävyyttä suomalaiselle sosiaalityölle. Johtopäätöksissä pohdin myös sosiaalityön kannalta tärkeitä jatkotutkimusaiheita kulttuurisen identiteetin rakentumisesta.
2 RAKENTUVA KULTTUURI
Kulttuurien nähdään muuttuneen vuosisatojen kuluessa erilaisten tapahtumien seurauksina. Kulttuuri rakentuukin jatkuvasti, mutta se ei rakennu kuitenkaan vain suurten mullistavien tapahtumien myötä. Sillä jokainen ihminen osallistuu kulttuurin rakentamisprosessiin määrittelemällä vähintään itselleen oman kulttuurinsa ja suhteensa muihin. Kulttuuri koskettaa jokaista ihmistä, joten ei ole lainkaan yllättävää, että kulttuurin tutkiminen on keskeinen tutkimuksen osa-alue ihmistieteissä. Alasuutarin (1999, 56-57) mukaan Birminghamin koulukunnassa 1960-luvulta lähtien kulttuurilla on käsitetty tarkoitettavan erityisesti maailman hahmottamista ja omaksuttua elämäntapaa. Kulttuuriin sisältyy keskeisesti kulttuurin rakentuminen sosiaalisesti merkitystulkintojen oppimisen kautta, joiden avulla maailmaa jäsennetään (mt., 60, 72).
Historiassa kulttuuria on määritelty esimerkiksi etnisyyden ja kansan käsitteiden kautta.
Etnisyys-termin taustalta löytyy kreikkalainen sana ethnos, joka on tarkoittanut antiikin ajalla jotakin outoa ja vierasta joukkoa ja myöhemmin muotoutunut tarkoittamaan
kansaa. Etnisyyden avulla on tehty eroa toisiin ja jäsennetty omaa suhdetta tiettyyn ryhmään (Viljanen 1994, 143-147, 150-151.) Kategorisointi etnisyyden mukaan on läpi historian tuottanut tietoa kulttuurista ja sen jäljet ovat osittain edelleen läsnä ihmisten kohdatessa (Juhila 2004, 25). Etnisyys on kuitenkin vain osa yksilön identiteettikokonaisuutta ja kertoo loppujen lopuksi hyvin vähän siitä, millainen ihminen on kokonaisuudessaan (Mikkola 2001, 78).
Karkama (1998, 18) pohtii, että etnos (kansa) tulisi korvata väestöä kuvaavalla sanalla demos puhuttaessa kulttuurista. Kulttuuri voisi toimia näin paremmin väestöä yhdistävänä tekijänä. Globalisaation myötä yhteiskunta onkin muuttunut yhä enemmän monikulttuuriseksi, eikä kansa ole yksinään määrittämässä yhteiskunnan sisältöä.
Maailmamme alle 200 valtion sisälle mahtuu arviolta noin 10 000 erilaista kulttuuria (Liebkind 2000, 171).
2.1 Kulttuuri merkitysten järjestelmänä ja sosiaalisena vuorovaikutuksena
Tutkimukseni kulttuurinen näkökulma pohjautuu Stuart Hallin (2003) määritelmään kulttuurista. Hallin mukaan kulttuuri pitää sisällään merkitysten järjestelmiä, joita yhteisöön kuuluvat yksilöt ymmärtävät ja käyttävät. Merkitysten järjestelmät ohjaavat yhteisön sosiaalista käyttäytymistä ja yhdistävät yhteisön jäsenien sidosta ryhmään.
Yksilön identiteetin sekä kulttuurisen identiteetin rakentamiseen liittyy keskeisesti merkitysjärjestelmien avulla itsensä määrittely. Yksilö määrittelee merkitysjärjestelmän avulla myös oman paikkansa yhteisössä, joka jakaa keskenään saman merkitysjärjestelmän. Kulttuurista identiteettiä rakennetaan samaistumalla saman kulttuurin jakavien yksilöiden kanssa sekä tekemällä eroa suhteessa muihin kulttuureihin. (mt., 85-86.)
Kieli on merkittävä osa merkitysjärjestelmää sekä tärkeä osa kulttuurista identiteettiä.
Kieli mahdollistaa yhteisöön kuuluvuuden ja toisaalta kielen avulla voidaan toinen osapuoli tehdä ryhmän ulkopuoliseksi. Kielen oppimisen motiiveina voivat olla
käytännöllisyys sekä halu integroitua yhteisöön (Berry ym. 1992, 305-306.) Kielen ymmärtämiseen liittyy sen sanallisen ymmärrettävyyden lisäksi sisällöllinen ymmärtäminen. Kieli pitää sisällään myös erilaisia sanontoja ja ilmaisuja, joita toisen kulttuurin edustajan voi olla vaikeaa ymmärtää. Kieli voi olla luomassa tilanteita, joissa osapuolet ymmärtävät toisensa väärin. Vaikkakin kieli voi luoda väärinymmärryksiä, voidaan väärinymmärrykset kuitenkin selvittää.
Kieli on oleellinen osa kommunikaatiota. Kommunikaatiossa ei saa unohtaa myöskään nonverbaalin kommunikaation osuutta. Nonverbaalin kommunikaation avulla voidaan kielimuuri osittain ylittää. Kieli osaltaan vaikuttaa keskustelun kulkuun: miten toinen osapuoli huomioidaan ystävällisin kommentein ja kuinka keskustelua viedään eteenpäin. Kielellä on merkitystä myös siihen, kuinka suoraan asiat ilmaistaan. (Berry ym. 1992, 341-342.)
Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on erilaisten kulttuuristen merkitysjärjestelmien lisäksi läsnä merkitysjärjestelmiä käyttävät ihmiset. Ihmisten kohdatessa myös kulttuurit erilaisine tapoineen ajatella ja toimia kohtaavat. Berryn (1976, 9) mukaan kulttuuri on opittuja ja jaettuja tapoja toimia, jotka sosiaalisesti keskenään tekemisissä oleva ryhmä jakaa keskenään. Näin ollen myös kulttuurinen demokratia ja monikulttuurisuus voidaan oppia ja ne voidaan ottaa yhteisön toiminnan tavaksi. Toisiin kulttuureihin kohdistuvien negatiivisten tuntemusten syynä ovat usein ennakkoluulot ja joskus jopa pelko tuntematonta kohtaan. Usein tunnettaessa hyvin vähän toisen kulttuurin elämäntapoja tai ryhmän jäseniä käsitykset kulttuurista ovat stereotypioita (Viljanen 1994, 149). Eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten tapaaminen on arkipäivää globaalissa maailmassa, ja sosiaalisen kanssakäymisen kautta monikulttuurisuutta ja kulttuurista demokratiaa voidaan oppia.
2.2 Kulttuurien kohtaaminen
Kuten historiassa, myös nykyään tutkittaessa kulttuurien kohtaamista ja kulttuurisen identiteetin rakentumista nousee esille eron tekeminen suhteessa toisiin. Eron tekemisen
rinnalla monikulttuuristuvassa maailmassa on tärkeää muistaa myös ihmisten samanlaisuus sekä samanarvoisuus. Ihmisissä on ihmisinä enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Ihmiselämän ilot ja surut kuuluvat ihmisyyteen. Ihmisiä yhdistävät tietyt inhimilliset kulttuuriset tarpeet. Yksilö tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen kyetäkseen olemaan ihminen. Jokainen ihminen kaipaa elämäänsä arvostusta, osallisuutta ja rakkautta. Ihminen tarvitsee myös jonkinlaista arvopohjaa kyetäkseen tekemään ratkaisuja elämässään (Karkama 1998, 16). Kulttuurisesta demokratiasta tulisikin syntyä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja toiminnan arvopohja, joka antaa sijaa moninaisuudelle ja erilaisuudelle (Kurki 2004, 24).
David C. Pullock on tutkinut yhdessä Ruth E. Van Rekenin (2004) kanssa lapsia, jotka ovat viettäneet huomattavan ajan elämästään heidän vanhempiensa kotimaan kulttuurin ulkopuolella. Heidän tutkimuksensa mukaan näille heidän kutsumilleen ”kolmannen kulttuurin lapsille” on yleistä heidän kykynsä nähdä maailma kolmiulotteisesti.
Maailman näkeminen kolmiulotteisesti tarkoittaa heidän kokevan aivan eritavalla esimerkiksi näkemänsä uutiset. Heidän katsoessaan uutisissa kerrottavasta sodasta, he tuntevat kivun, jota kuvattu sodan uhri kokee. ”Kolmannen kulttuurin lapset” ovat sekä nähneet niin paljon erilaisia paikkoja ja ihmisiä että kokeneet niin monia erilaisia tilanteita, että heidän on helpompi samaistua toisen henkilön kokemuksiin. Tutkimuksen mukaan ”kolmannen kulttuurin lapsille” on kehittynyt myös erityisiä monikulttuurisia taitoja. Tällaisia monikulttuurisia taitoja ovat esimerkiksi kielelliset ja sosiaaliset taidot sekä taito seurata ja tutkia tilanteita. Osittain kyky asettua toisen asemaan lisää myös kykyä nähdä asioiden eripuolia. Kyky asettua toisen asemaan auttaa näkemään erilaisen kulttuurin keskiössä olevan inhimillisen ihmisen. (mt., 19, 83-85, 107-113.)
Kulttuurien kohtaaminen suomalaisessa sosiaalityössä
Sosiaalityössä eri kulttuuritaustaisten asiakkaiden kohtaaminen lisääntyy jatkuvasti ja kulttuurien arvostamisen oppiminen työntekijä – asiakas suhteessa on tärkeää.
Tavallisesti uusi ja outo vähintään hämmentää. Sosiaalityöntekijä työskentelee usein tuen ja kontrollin välimaastossa. Tällaisessa työskentelyssä ennakkoluulot ja stereotypiat vaikeuttavat työskentelyä, kun taas asiakkaan arvostaminen suuntaa työskentelyn positiiviseksi ja luo asiakkaalle mahdollisuuden olla oman elämänsä
asiantuntija. Sosiaalityöntekijän tiedostaessa oman kulttuurisen identiteettinsä hän kykenee paremmin kohtaamaan erilaisuutta. Sellaiset sosiaalityön asiakkaat, jotka ovat hiljattain muuttaneet Suomeen, rakentavat aktiivisesti omaa kulttuurista identiteettiään integroituessaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Tällöin sosiaalityöntekijä voi olla keskeisessä asemassa tukemassa kulttuurisen identiteetin rakentumisessa. Hall (1999) tuo esille, että maahanmuuttaja joutuu kohtaamaan uudessa kotimaassaan kysymyksen
”Miksi olet täällä”. Hall itse on taustaltaan maahanmuuttaja ja on pohtinut paljon kysymystä, miten identiteetti ja siihen liittyvä kulttuurinen identiteetti rakentuvat.
Maahanmuuttajien kertomukset identiteetistä sisältävätkin usein erilaisia tarinoita, joissa käsitellään muuttamista paikasta toiseen. (mt., 10-13.)
2.3 Toiseus
Toiseuden käsite kertoo oman itsen ja toisen välisestä suhteesta, missä joukko erilaisia asioita voidaan jakaa käsitepariksi. Käytettäessä toiseus puhetta samanlaisuus kielletään ja vedetään rajaa ensimmäisen ja toisen välille. (Löytty 2005a, 9.) Esimerkkinä itsen ja toisen jakamisesta käsitepariksi on esimerkiksi suomalainen/ulkomaalainen. Toiseuden käsite on sinänsä erittäin käyttökelpoinen, koska se tuo esille erottavia tekijöitä.
Toiseuden käsitteen käyttämisen negatiivisena vaikutuksena voidaan pitää epätasa- arvoisen tilanteen synnyttämisen mahdollisuutta. Toiseuden käsitettä käytettäessä vähemmistö saatetaan nimetä toiseksi ja tätä vierasta toista verrataan valtaenemmistöön.
(Löytty 2005c, 162.) Mikko Lehtosen (2004, 256) mukaan toiseus on suhdetta meidän ensimmäisyyteemme, ja tilanteesta riippuen kuka tahansa voi olla ”toisena”.
Olli Löytyn (2005c) mukaan toiseuden käsitteellä on pitkä historia monen eri tieteenalan tutkimuksissa, ja erityisenä vaikutuksena toiseuden käsityksen vahvistumiselle on ollut kolonialismin mentaalisia vaikutuksia koskevista tutkimuksista käyty keskustelu. Eurosentrismin käyttäminen toiseutta ja kulttuurien kohtaamista tutkittaessa on saanut kritiikkiä tutkijoilta. Läntistä maailmaa ja Eurooppaa on pidetty usein edistyksellisyyden ja tavoiteltavan elämäntavan edustajana, ja toisia kulttuureja on tutkimuksissa arvotettu eurooppalaisesta näkökulmasta käsin. Löytyn tutkimus
”Valkoinen pimeys” nostaa esille, kuinka Afrikkaan menneitä länsimaalaisia on pidetty kirjallisuudessa ”valistuksen lähettiläinä mustassa Afrikassa” (mt., 165, 168-169.) Erilaiset termit ovat saaneet alkunsa länsimaissa, ja näitä termejä pidetään tietynlaisina normeina, joista käsin luokitellaan poikkeukset. Esimerkiksi ihonvärin ajatellaan yksiviivaisesti tarkoittavan valkoisen ihmisen ihonväriä, jolloin kaikki muut ihonvärit ovat poikkeuksia. (Löytty 2005b, 97.) Toiseuden käsitteen käyttäminen ahtaassa mielessä voi kaventaa todellisuuden näkemisen kahteen osapuoleen, kuten itä ja länsi.
Toiseuden käsitteen laajempi käyttäminen ei kuitenkaan tee maailmasta mustavalkoista vaan antaa mahdollisuuden erilaisten ja useiden ääripäiden näkemiselle. (Löytty 2005c, 172-173.)
Toiseuden käsite on määritelmänä lähellä erilaisuuden käsitettä, eikä aina ole helppoa tehdä eroa näiden kahden välillä. Eron tekeminen käsitteiden välille on haasteellista etenkin siitä syystä, että jokainen määrittelee käsitteet omasta näkökulmastaan lähtien sekä käyttää valtaa eri tavoin käsitteitä käyttäessään. Toiseus voidaan nähdä myös merkittävänä tekijänä identiteettiä rakentaessa, sillä identiteetin rakentaminen on jatkuvaa rajanvetoa itsensä ja toisen välillä. (Löytty 2005c, 166, 181-182.)
Jokinen (2004, 74-97) on tutkinut tutkimuksessaan ”Asuntola kulttuurisella kartastolla”
marginaalin tilallista ulottuvuutta ja asuntolaa identiteetin määrittämiseen vaikuttavana seikkana. Tutkimus tuo esille asuntolan miesten rakentavan selkeää eroa ”meidän” ja
”niiden toisten” välille. Toiseuteen liittyykin eron tekeminen meidän ja muiden välille.
Tekemällä eroa toinen voidaan sulkea täysin pois mukaan kuulumattomana tai määritellä meidän ja muiden välillä olevat eroavaisuudet.
”Tekemällä eroa rakennetaan identiteettiä itselle sekä toisille ja määritellään omat ja toisten oikeudet, velvollisuudet ja kullekin kuuluva paikka”
(Jokinen ym. 2004, 11, 16.)
Anna Kulmalan (2006) väitöskirja ”Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta” käsittelee nimensä mukaisesti identiteetin rakentamista ja toiseuden kokemuksista saatuja merkityksiä. Kulmala on käyttänyt toiseuden käsitettä tutkimuksessaan analyyttisena työvälineenä ja nähnyt toiseuden kokemuksellisena
käsitteenä, jonka avulla yksilö ilmaisee suhdettaan toisiin. Kulmalan väitöskirja tuo esille myös, että ihmisten identiteetin rakentamiseen vaikuttaa suuresti se, miten toiset määrittelevät hänet ulkoapäin (mt., 58, 70-71.)
Löytyn (2005a) toimittamassa teoksessa ”Rajanylityksiä. Tutkimusreittejä toiseuden tuolle puolen” on koottuna kymmenen toiseutta käsittelevää artikkelia. Artikkeleissa toiseutta käsitellään toiseuden rajalla tapahtuvista kohtaamisista, missä meikäläiset ja muukalaiset kohtaavat. Rajanylitysten näkökulmina artikkeleissa löytyvät muun muassa naiseus, maaseutu, etnisyys ja toiseuden kuvaukset. Löytyn mukaan toiseus on aina suhteellista kuvaajan määritellessä toiseuden merkityksen ja sisällön. Toiseudessa yleistetään asioita ja luodaan stereotypioita. Toiseutta häiritsevät kuitenkin erilaiset hybridit, eli ensimmäisen ja toisen luokittelua häiritsevät kulttuuriset tekijät. Erilaiset hybridit haastavat yksilön kyseenalaistamaan omat stereotypiansa ja tarkastamaan omat perustelunsa tekemilleen rajoille. (mt., 10-15.)
Toiseuteen liittyy läheisesti käsite muukalaisuudesta, eli jako meihin ja heihin sekä tunne ryhmään kuulumisesta. Muukalaisuus ja toiseus ovat monessa suhteessa hyvin lähellä toisiaan ja tässä tutkimuksessani olen keskittynyt haastateltujen puheeseen toiseudesta sisällyttäen siihen muukalaisuuden tunteita koskevat puheet. Aineistoni puhuu huomattavasti selkeämmin toiseudesta, eivätkä haastatellut ainakaan suoraan mainitse muukalaisuutta. Puheessa muutoinkin usein meidän ensimmäisyyteemme erotetaan heidän toiseudestaan samalla kuvaten, mihin ryhmään kuuluvaksi kukin luokitellaan. Tähän tutkimukseen toiseuden käsite liittyy keskeisesti kulttuurisen identiteetin rakentamisen näkökulmasta ja antaa mahdollisuuden analysoida, kuinka aineistoni haastatellut tekevät eroa toisiin ja käyttävät toiseutta rakentaessaan kulttuurista identiteettiään.
Toisen kulttuurin kohtaaminen
Toimiminen omasta kulttuurista poikkeavassa ympäristössä vaatii valmiuksia uusien ja odottamattomien tilanteiden hallintaan. Lähetys- ja kehitysyhteistyössä paitsi rikotaan oman kulttuurin ennakkokäsityksiä, edistetään myös kulttuuritietoisuutta toisista maista.
hankkiminen. Kulttuuritietoisuus tarkoittaa tietoisuutta omista kulttuurisista juurista kuten: asenteista, traditioista, ihanteista ja normeista sekä siitä, miten kulttuuriset tekijät ohjaavat ajattelua, käyttäytymistä ja käsityksiä oikeasta ja väärästä (Salo-Lee ym. 1998, 124). Vasta omien kulttuuristen juurien ymmärtämisen jälkeen voidaan alkaa ymmärtää, millaisille kulttuurisille käsityksille toisten yksilöiden käyttäytyminen ja ajattelu perustuvat.
Toisen kulttuurin kohtaamisessa on olennaista muistaa, että kyse on myös toisen ihmisen kohtaamisesta. Ensivaikutelmaa luodessaan ihmiset kiinnittävät huomiota erityisesti tavanomaisesta poikkeavaan. Onkin syytä muistaa, että erilaisuudessa on kysymys siitä, että toinen ihminen koetaan erilaisena suhteessa omaan yksilö- tai ryhmäidentiteettiin. Erilaisuus kiinnittää huomiota ja se herättää aina tunteita, jotka voivat vaihdella myönteisistä kielteisiin. Erilaisen ihmisen herättämien tunteiden suunta ja voimakkuus riippuvat muun muassa havainnoijan asenteista. Erilaisuuteen tulisi suhtautua myönteisesti ja olla kiinnostunut toisista kulttuureista ja niihin liittyvistä asioista. Kulttuurin kunnioittaminen on osa globaalia etiikkaa (Kurki 2000, 29).
Kulttuurit eroavat yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden suhteen. Yksilöllisissä kulttuureissa korostuvat mm. yksilölliset tavoitteet, itseluottamus ja tehokkuus.
Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja monissa Etelä-Euroopan maissa yksilö nähdään osana yhteisöä, yhteisöllisyyttä arvostetaan paljon ja sitä halutaan vaalia. Länsimainen minäkäsitys puolestaan on individualistinen, eli erillinen suhteessa muihin (Mikkola 2001, 50, 66.) Melucci (2000, 61) kirjoittaa, että modernit individualistit ajattelevat olevansa oman elämänsä subjekteja ja kyvykkäitä sen pohjalta luomaan sisällöllisesti hyvän elämän. Individualismin katsotaan usein liittyvän myös yksilön vapauteen toimia itsenäisesti.
Kulttuurit muuttuvat kohdatessaan, vaikka yksilöt säilyttävätkin muutoksista huolimatta aina myös omaa kulttuuriaan vaihtelevassa määrin. Liebkindin ja McAlisterin (2000, 158-171) tutkimuksessa nousi esille, että suomalaisnuorten negatiivisiin asenteisiin suhteessa vähemmistökulttuuriin voitiin vaikuttaa kontaktien avulla vähemmistökulttuurin kanssa. Kuitenkaan kontaktit yksinään eivät saaneet muutosta aikaan, vaan samanaikaisesti tuli tasavertaisuuden, läheisen suhteen luomisen
mahdollisuuden ja myönteisen vaikutelman yksittäisestä ulkoryhmän edustajasta toteutua.
Erilaisuudesta ja erilaisten kulttuurien kohtaamisesta Suomessa on tehty tutkimusta eri tieteenaloilla. Kysymyksen erilaisuudesta on nähty kuitenkin lähinnä koskevan etnisiä vähemmistöjä, ei niinkään suomalaisia. Suomalainen on kuitenkin erilainen katsottuna eri kulttuuritaustaisten silmin. Oman kulttuurin suhteuttaminen osaksi kulttuurien kirjoa auttaa näkemään paremmin oman kulttuurin hyviä, huonoja sekä vain erilaisia tapoja toimia. (Lehtonen & Löytty 2003, 10-13.)
2.4 Kulttuurinen demokratia
”Kulttuuri on mukana toteutettaessa moniarvoisuutta ja demokratiaa, mutta se on samalla perusluonteeltaan moniarvoista ja demokraattista”
(Karkama 1998, 20).
Kulttuurinen demokratia -käsite nousee sosiokulttuurisesta innostamisesta, jonka katsotaan kuuluvan pitkälti sosiaalipedagogiikkaan. Itseasiassa kulttuurinen demokratia on yksi sosiokulttuurisen innostamisen tavoitteista. ”Kulttuurinen demokratia on ihmisten omaa osallistumista” (Kurki 2000, 14). Kulttuurisessa demokratiassa huomioidaan kulttuurien moninaisuus ja yksilöiden kulttuuriset tarpeet. Kunnioitus ja kulttuurien välinen ymmärtäminen ovat keskeisessä asemassa rakennettaessa kulttuurista demokratiaa. Kulttuurisessa demokratiassa pidetään tärkeänä solidaarisesti ja tasavertaisesti toimimista. Solidaarinen ja tasavertainen toimiminen luo mahdollisuuden oppia uutta toisesta kulttuurista sekä omasta kulttuurisesta identiteetistä. (mt., 24-25.)
Kulttuurisen demokratian avulla työntekijä esimerkiksi sosiaalityössä auttaa asiakasta näkemään itsensä arvokkaana yhteiskunnallisena toimijana (mt., 29). Kun asiakas tiedostaa olevansa sekä arvokas että omaa elämäänsä hallitseva toimija, hän kykenee paremmin vaikuttamaan myös häntä alistaviin olosuhteisiin. Kulttuurisessa
demokratiassa tunnustetaan yksilön oman elämänsä asiantuntijuus sekä kyvykkyys toimia oman elämänsä suunnannäyttäjänä ja ongelmatilanteiden ratkaisijana. (mt., 58.) Pyrkimys nähdä ihmisen elämäntilanne ja häntä ympäröivät asiat kokonaisuudessaan auttavat työntekijää havainnoimaan asiakasta mahdollisesti alistavat seikat. Karkama (1998, 25) tuo esille, että demokratian toteutuminen vaatii pohjalleen erilaisten arvojen olemassaolon hyväksymistä. Kulttuurinen demokratia auttaa integroitumisprosessissa sekä luo tunteen yhteenkuuluvuudesta.
Erilaisuuden arvostaminen auttaa kulttuurisen demokratian syntymisessä. Lähtökohtana kahden kulttuurin kohtaamisen onnistumiselle asiakastyössä näen oman kulttuuritaustan ymmärtämisen sekä erilaisuuden kunnioittamisen. Monikulttuurisuus pitää sisällään ajatuksen demokratiasta sekä erilaisuuden hyväksymisestä. Monikulttuurisuutta tutkittaessa onkin tärkeää antaa avoin mahdollisuus alkuperäiselle tavalle tietää. (Clarke 1999, 65-66.) Kulttuurit ovat moninaisia ja pitävät sisällään moninaisia tapoja ajatella ja toimia. Tarkasteltaessa monikulttuurisuutta on hyvä myös muistaa, että yksilö voi kuulua samaan aikaan ”moneen eri kotiin” (Hall 1999, 67, 71.)
3 KULTTUURISEN IDENTITEETIN RAKENTUMINEN
3.1 Muuttuva identiteetti
Identiteetillä on vahva sidos yksilön ”itsensä” ja ympäröivän yhteisön väliselle vuoropuhelulle ja ryhmään kuulumisen tunteelle. Ajatus ryhmän identiteetistä on alkujaan peräisin Freudilta. Ryhmä voi olla yhtälailla etninen ryhmä kuin joku muukin ryhmä. Ryhmään kuuluminen tarkoittaa osallisuutta ryhmään ja pitää Freudin mukaan sisällään ajatuksen ryhmän jäsenten yhtäläisyydestä ryhmän sisällä. Sen sijaan ryhmän ulkopuolella olevat eroavat ryhmän keskeisesti määrittelemistä ryhmän tunnuspiirteistä.
Osa tutkijoista näkee kollektiivisen ja sosiaalisen identiteetin hyvin samanlaisina.
Petkovan (2005) mukaan toiset tutkijoista, kuten Ashmore, näkevät ryhmän ja identiteetin määrittelemisen yhteydessä kollektiivisen ja sosiaalisen identiteetin erot
hyvin selkeästi. Ashmoren mukaan termi kollektiivinen identiteetti tuo esille myös kulttuurin osana kollektiivisuutta. (mt., 11-13.)
Postmodernissa ajassa sosiaalinen maailma tukirakenteineen on kokenut valtavia muutoksia. Käsitteeseen postmoderni liittyy keskeisesti elämän hajanaisuus ja moninaisuus. Yksilön maailmankuva ei ole postmodernissa ajassa enää rajoittunut tiettyyn paikkaan, sillä muuttaminen paikkakunnalta toiselle ja matkustaminen ovat yleistyneet. Nykyteknologia on mahdollistanut tiedon nopean kulkemisen maailman ääreltä toiselle. Näin ollen erilaiset kulttuurimaisemat ovat myös pirstoutuneet.
Postmoderni aika ei ole kuitenkaan sinänsä muuttanut sitä, miten identiteetti on aikaisemmin rakentunut vaan auttanut meitä näkemään identiteetin rakentumisen selkeämmin (Hall 1999, 10, 19-20.)
Hall (1999) jaottelee identiteettikäsitykset kolmeen osaan: valistuksen subjektiin, sosiologiseen subjektikäsitykseen sekä postmoderniin subjektiin. Kulmala (2006) on suomentanut väitöskirjassaan valistuksen subjektin tarkoittamaan yksilön syntyessä alkunsa saavaa ihmisen sisäistä ydintä, jonka olemus pysyy samana koko elämän ajan.
Sosiologinen subjektikäsitys puolestaan korostaa yksilön suhdetta muihin ja liittyy keskeisesti modernin maailman mutkikkuuteen. Sosiologisessa subjektikäsityksessä sisäinen ydin on muovautunut ulkopuolella olevien maailmojen kanssa käydyn vuoropuhelun kautta. (Hall 1999, 21-23, Kulmala 2006, 58-59.) Hallin kolmas käsitys identiteetistä on postmoderni subjekti, jonka mukaan identiteetti määrittyy historiallisesti eikä biologisesti. Postmoderni subjekti käsittää ajatuksen:
”Identiteetti muotoutuu ja muokkautuu jatkuvasti suhteessa niihin tapoihin, joilla meitä representoidaan tai puhutellaan meitä ympäröivissä kulttuurisissa järjestelmissä”
(Hall 1987/1999).
Näin ollen identiteettiä ei ole mahdollista saada rakennettua valmiiksi, vaan yksilö muokkaa identiteettiään läpi elämän (Hall 1999, 23). Elämän tilanteet, kontekstit ja ihmissuhteet vaikuttavat kunakin hetkenä siihen, millaisena yksilö kokee oman identiteettinsä ja suhteensa ympäröivään maailmaan. Arkielämä on jatkuvasti muuttuvaa
ja se on monen eri osa-alueen muodostama kokonaisuus (Auvinen & Karvinen 1993, 21).
Giddens (1991, 52-53) näkee reflektiivisyydellä olevan keskeisen osan identiteetin rakentamisessa, sillä rakentaessaan identiteettiään yksilön tulee olla tietoinen itsestään.
Reflektiivisyys on välittömän kokemuksen käsitteellistämistä ja peilaamista aikaisempiin kokemuksiin, tietoon ja ajatusmaailmaan, sekä uuden tiedon aktiivista soveltamista käytäntöön (Kolb 1984, 42). Freire (1998, 44) toteaakin, että ihminen oppiessaan ymmärtämään paremmin paitsi omia asenteitaan ja niiden taustalla vaikuttavia syitä kykenee muuttamaan uteliaisuutensa rakentavaksi. Identiteetin rakentuminen on näin ollen kokemusten avulla uuden oppimista sekä itsestä että toisista.
Erik H. Erikson (1980) korostaa erityisesti käsitettä ”ego identiteetti”, joka pitää sisällään myös ajatuksen ”identiteetti on samanlaisuutta ykseydessä”. Erikson puhuu myös yksilön persoonallisesta identiteetistä, joka tarkoittaa oman jatkuvuuden samanlaisuutta sekä yksilön itsensä että toisten tarkasteltaessa yksilöä. (mt. 22, 109.) Mielestäni kuitenkaan yksilön persoona ja identiteetti eivät kuitenkaan ole näin suoraviivaisesti yhdistettävissä toisiinsa. Vaikkakin yksilöllä on omat persoonalliset piirteensä jo syntyessään, muokkautuu kuitenkin yksilön identiteetti eri elämäntilanteissa. Toiset persoonalliset piirteet saattavat olla vahvemmin esillä jossakin elämän vaiheena tai miltei haihtua toisena hetkenä. Identiteetti on muutoinkin laajempi ja moniulotteisempi käsitteenä kuin persoona. Näin ollen identiteetti ei ole jokin jo syntyessä ihmisessä valmiina olevaksi rakennettu asia, joka kulkee käsi kädessä lapsen kehityksen kanssa, vaan identiteetti on läpi elämän jatkuvassa prosessissa (Hall 1999, 39).
Tutkimukseni käsitys identiteetistä perustuu Hallin ajatuksille jatkuvasti rakentuvasta ja muuttuvasta identiteetistä sekä Giddensin näkemyksen mukaiselle reflektiivisyyden tärkeälle osalle identiteetin rakentamisessa.
3.2 Kulttuurinen identiteetti
Kulttuurisen identiteetin näkemyksissä voidaan historiallisesti nähdä kaksi pääsuuntausta. Essistentialistinen tai primordialistinen näkemys vallitsi vahvasti 1750- luvulta 1950-luvulle asti. Tällöin kulttuurisen identiteetin määrittelyssä korostuivat kulttuurin sisälle vahvasti juurtuneet erityispiirteet ja erityislaatuisuudet, jotka määrittävät ryhmän identiteetin ja tavan toimia. Näin yksilö muodostaa kulttuurisen identiteettinsä ryhmän kautta. Petkovan (2005) mukaan Vico, Deloche ja Renan määrittelivät valtion Jumalan tahdoksi tai luonnolliseksi ihmisen haluksi yhteisölliseen elämään. Toinen suuntaus kulttuuriseen identiteettiin pohjautuu sosiaalikonstrukti- vismille (sosiaalityössä käytetään muotoa sosiaalinen konstruktionismi), joka nousi suosioon 1950-luvulta lähtien. Sosiaalikonstruktivistisessa näkemyksessä kulttuurinen identiteetti rakentuu jatkuvasti muovautuen ja muuntuen yksilöiden mukaan.
Kulttuurinen identiteetti ei näin ole jotain annettua ja täysin ongelmatonta, vaan yksilöt rakentavat erilaisia kulttuurisia identiteettejä eri tilanteissa ja eri aikoina tarpeen ja halun mukaan. (mt., 16-17.)
Jo lapsi rakentaa minäkuvaansa sen kautta, että näkee itsensä erilaisena suhteessa muihin (Clarke 1999, 41). Kulttuurista identiteettiä rakennetaan erilaisuuden kautta:
omaa kulttuuria verrataan muihin kulttuureihin, aivan kuten omaa identiteettiä ja minuutta verrataan eroavaisuutena toiseen. (Grossberg, 91-94.) Hall (1999, 40-41) tuo esille Saussuren (1857-1913) työn esiin tuoman ajatuksen siitä, kuinka kieli rakentaa todellisuutta erontekojen kautta ja on hyvin samankaltainen suhteessa identiteettiin.
Muutoinkin määritelmiä tehdään negaation kautta, eli vertaamalla siihen, mitä asia ei ole.
Kulttuurinen identiteetti liittyy kansallisuuteen, kulttuurilliseen, kielelliseen, etniseen ja uskonnolliseen puoleen identiteetin kokonaisuudessa (Hall 1999, 19). Kulttuuri ja kokemukset käyvät dialogia keskenään. Kulttuurinen identiteetti muovautuu yksilön kokemusten mukaan vuorovaikutuksessa ympäröivään maailmaan. Toisaalta taas kulttuuri toimii pohjana sille, miten yksilö näkee maailmaa ja toimii siinä. Karkama (1998, 13 -16) kuvaa tällaista kulttuurin ja toiminnan luomaa yhteyttä eläväksi kulttuuriksi.
Kansalliset kulttuurit vaikuttavat kulttuuriseen identiteettiimme. Usein kysyttäessä
”kuka sinä olet” määrittely perustuu määrittelyyn kansalaisuuden perusteella, kuten
”olen suomalainen”. Kansallisuus antaa myös muita merkityksiä (Hall 1999, 45, 47.) Eri kansoihin liitetään erilaisia merkityksiä riippuen historiallisista tapahtumista, median luomista stereotypioista, omista ennakkoluuloista tai kokemuksista. Se, mitä suomalainen tarkoittaa minulle, on varmasti hyvin erilainen kuin mitä se tarkoittaa esimerkiksi amerikkalaiselle, joka on rakentanut pitkälti käsityksensä suomalaisuudesta median antaman kuvan kautta. Kansallinen kulttuuri pitää sisällään ajatuksen myös kulttuurisesta vallasta (mt., 53). Kuitenkin määrittely myös muuttuu ajan mukaan.
Esimerkiksi suomalaisuuden määrittely on muuttumassa. Suomalaisuuteen jotkut yhdistävät jo nyt määrittelyn eurooppalainen. Maahanmuuttajalle suomalaisuus käsittää ajatuksen erilaisista etnisistä taustoista ja elämänkokemuksista, jolloin yhdistävänä tekijänä on asuminen Suomessa sekä oleminen osana suomalaista yhteiskuntaa.
Ulkomailla asuvalle suomalaiselle taas suomalaisuus saattaa merkitä omia historiallisia juuria sekä arkielämässä ylläpidettäviä ja vaalittavia tapoja, kuten joulun viettäminen suomalaiseen tapaan.
Yksilön kulttuurinen identiteetti rakentuu yksilöllisesti, ja siihen vaikuttavat yksilön persoonan lisäksi ne sidosryhmät, joihin yksilö kuuluu. Yksilöllä on persoonallisesti sekoittunut tapa nähdä asiat ja toimia, ja näin ollen kulttuurinen identiteetti on myös uniikki. Vaikka kolme suomalaista olisivat lähtökohdiltaan hyvin samanlaisia, heidän kulttuurinen identiteettinsä eroaisivat toisistaan. (Petkova 2005, 19.) Sue Widdicombe (1998) on tutkinut vuorovaikutuksessa tapahtuvaa itsensä ryhmän jäseneksi kategorisoimista ja ryhmän ulkopuolelle jättäytymistä. Aineiston Widdicombe keräsi haastatellen Lontoon kadulla kulkevia sekä Etelä-Englannin festivaaleilla olevia ihmisiä. Tutkimuksessa nousee esille strategioita, joiden avulla haastatellut vastustavat alakulttuuriin kuulumista. Tällaisia strategioita ovat: Kategorian sisällyttämisen vastustaminen puhuttaessa tyylistä, motiivien kuvaaminen, kriteerillisten piirteiden aseman vastustaminen, kategoriaan sitoutumisen välttäminen ja neuvottelu yksilöllisyydestä ja kategoria jäsenyydestä. Widdicomben tutkimus nostaa esille myös asenteiden ja tunteiden läsnäolon identiteetin määrittämisessä suhteessa alakulttuurin jäsenyyteen tai sen ulkopuolelle jättäytymisessä. Widdicomben mukaan kategoriat ovat kulttuurisena voimavarana käyttäytymisen selittämiselle ja oikeuttamiselle (mt., 52-67.)
Dennis Day (1998) on tutkinut kahden Ruotsissa sijaitsevan työpaikan kielellisten vähemmistöjen tapaa kategorioida itseään. Hänen tutkimuskysymyksensä oli ”Kuinka etnisyys tulee voivaravaraksi”. Dayn tutkimustuloksensa oli, että kielellisten vähemmistön jäsenet työpaikalla reagoivat vastustavasti heidän kategorisoimistaan etniseen ryhmään ja pyrkivät paremminkin olemaan osana työpaikan enemmistökulttuuria. (mt., 151.) Etniseen ryhmän kategorisoimisen vastustaminen tuli Dayn tutkimuksessa esille viidellä eri tavalla: Kategorian käytännöllisyyden poistamisella, kategorioiden välisen erilaisuuden minimoimisella, kategorian uudelleen muodostamalla jättämällä jonkun ulkopuolelle, antamalla etninen kuvaus toiselle osapuolelle ja vastustamalla etnisyyttä aktiivisesti välttämällä sitä. (mt., 162-167.)
Kulttuurin ei tarvitse olla vain erottava tekijä, vaikka yksilö luokin identiteettiä juuri erojen kautta suhteessa muihin. Kulttuuri on osana yksilön minäkuvaa ja toisaalta kulttuuri myös muokkaa yksilön kuvaa itsestään yksilönä ja yhteisön jäsenenä. Kulttuuri määrittää myös sitä, miten yksilö analysoi arkipäiväänsä (Kurki 2000, 62).
3.3 Akkulturaatioteoria
Akkulturaatio on käsitteenä ollut antropologian ja psykologian käytössä jo 1800-luvun lopulta lähtien. Ensimmäisen akkulturaatiota koskevan tutkimuksen on tehnyt Herkovits vuonna 1938 (Berry ym. 1992, 271). Herkovits on määritellyt akkulturaation seuraavasti:
”Akkulturaatiolla tarkoitetaan eri kulttuureja edustavien ihmisryhmien jatkuvasta välittömästä kontaktista seuraavia ilmiöitä, jotka synnyttävät muutoksia toisen tai molempien ryhmien alkuperäisissä kulttuuri- malleissa.”
(Berry ym. 1992; Mikkola 2001: 34-35).
Akkulturaatiossa kulttuurit vaikuttavat toisiinsa saaden aikaan muutosta. Kulttuurit näin ollen mukautuvat, muuntuvat ja reagoivat toiseen kulttuuriin, olosuhteisiin ja
ympäristöön. (Mikkola 2001, 35.) John W. Berry on tutkinut akkulturaatiota ja kehittänyt tutkimustensa pohjalta teorian akkulturaatiota kohtaan olevista asenteista.
Myöhemmin useimmat akkulturaatiota koskevaa tutkimusta tekevät tutkijat käyttävät tai sivuavat Berryn akkulturaatioteoriaa. Hänen mukaansa akkulturaation voi jakaa neljään eri osaan asenteiden mukaan, jota alla oleva kaavio kuvaa.
Berryn kaavio akkulturaatiosta
Kuvio 1.
Halu ylläpitää ja säilyttää kulttuuri-identiteetti ja sen piirteet.
Kyllä Ei
(Berry 1986, 306; Berry ym. 1992, 278.)
Akkulturaatiota koskevia asenteita ovat integraatio, assimilaatio, separaatio ja marginalisaatio. Asenteet ovat muodostamassa akkulturaatiostrategiaa, jonka pohjalta yksilö tai ryhmä toimii suhteessa toiseen kulttuuriin. Akkulturaatiossa on keskeistä se, kuinka paljon yksilö tai ryhmä haluaa ylläpitää omaa kulttuuriaan ja omaksua uutta.
(Berry ym. 1992, 278.) Siihen, miten yksilö tai ryhmä suhtautuu muutokseen ja identiteetin muokkaukseen vaikuttavat hyvin monet seikat.
Toimintatapojen muuttumiseen vaikuttavat ajan lisäksi kokemukset eri kulttuureista.
Ennakkotieto, kohtaaminen, konfliktit ja kriisit ovat sellaisia seikkoja, jotka vaikuttavat yksilön tapaan adaptoitua kulttuuriin (mt., 282). Onnistunut kriisitilanteen käsittely auttaa näkemään oman kulttuurin erilaisuuden suhteessa toiseen. Näin ollen uudenlaisen ajattelutavan syntyminen mahdollistuu. Erilaisuus ei ole enää uhka, vaan luo uudenlaisen näkökulman asiaan.
Haluaa ylläpitää Kyllä suhteita muiden
ryhmien kanssa Ei
Integraatio Assimilaatio Separaatio Marginalisaatio
Akkulturaation strategioista assimilaatio tarkoittaa sitä, ettei yksilö halua säilyttää omaa kulttuurista identiteettiään ja sen piirteitä vaan etsii päivittäin mahdollisuuksia olla kanssakäymisissä valtakulttuurin kanssa samaistuakseen valtakulttuuriin. (Berry ym.
1992, 278.) Näin ollen yksilö haluaa olla osana toista ryhmää erottumatta ryhmästä.
Halu assimilaatioon on erittäin ymmärrettävää erityisesti nuorten kohdalta, joilla ryhmään kuulumisen tunne on erityisen tärkeää. Nuoruus on muutoinkin identiteetin rakentamisen kannalta keskeistä aikaa, mistä syystä ryhmään kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen koetaan tärkeänä. Erityisesti nuoret haluavat välimatkaa suhteessa vanhempiinsa. Positiiviseen assimilaatioon suhtautumiseen vaikuttaa kokemusten määrä suhteessa toiseen kulttuuriin (Berry ym. 1986, 309).
Separaatio puolestaan tarkoittaa sitä, että yksilö haluaa säilyttää oman kulttuurisen identiteettinsä ja kulttuurin piirteet sellaisina, kuin ne ovat aikaisemminkin olleet, ja pyrkii välttämään kanssakäymistä valtakulttuurin kanssa. (Berry ym. 1992, 278.) Ennakkoluulot ja kokemusten vähyys valtakulttuurista saattavat vaikuttaa haluun pysyä erillään valtakulttuurista. Ongelmaksi voi muodostua jääminen yhteiskunnan ulkopuolelle, ja separoitunut ryhmä helposti leimautuu valtakulttuurin silmissä.
Integraatiossa yksilö haluaa säilyttää oman kulttuurisen identiteettinsä mutta haluaa myös olla tekemisissä muiden ryhmien ja valtakulttuurin kanssa (mt., 278-279).
Integroituessaan yksilö tuntee itsensä ja osaa arvostaa sekä omaa kulttuuriaan että muita kulttuureja. Integraatiossa yksilö on valmis myös muokkaamaan omia toimintatapojaan, mutta ei tee sitä unohtamatta omaa kulttuuriaan.
Marginalisaatiossa puolestaan yksilö ei halua säilyttää omaa kulttuurista identiteettiään, mutta ei halua myöskään olla tekemisissä muiden ryhmien ja kulttuurien kanssa (mt., 279). Berryn (1976, 178) tutkimusten mukaan marginaalisessa tilanteessa olevan yksilön suurin ongelma on asenteiden ambivalenttisuus. Marginalisoitunut yksilö tai ryhmä on yhteiskunnan ulkopuolella muodostamatta kuitenkaan ryhmää omankaan kulttuurinsa edustajien kanssa. Kulttuurinen identiteetti on iso osa yksilön minäkäsitystä. Ilman minäkäsitystä puolestaan elämän mielekkyys kyseenalaistuu.
Berryn kaavio kiinnittää huomiota siihen, että yksilöllä ja ryhmällä on vapaus valita, millä tavoin he haluavat osallistua akkulturaatioprosessiin. Berryn akkulturaatiomallissa korostuu myös kielen merkitys suhteessa akkulturaatioprosessiin, sillä kieli on oleellinen osa kulttuurista perimää. (Padilla & Perez 2003, 37-38.)
Käsite monikulttuurisuuden ohjeistus ”multiculturalism policies” liittyy toimivan monikulttuurisen työyhteisön ohjeistuksen luomiseen (Berry ym. 1992, 297).
Monikulttuurisessa työyhteisössä ei tule vallita vain yhden kulttuurin toimintatavat, vaan eri kulttuurit tulee huomioida luotaessa työyhteisön yhteisiä toimintatapoja ja sääntöjä.
Kohdatessaan uuden kulttuurin ja pyrkiessään elämään uuden kulttuurin keskellä yksilö kokee usein akkulturatiivista stressiä. Stressin voimakkuuteen vaikuttavat aikaisemmat kokemukset akkulturaatiosta, erilaiset konfliktit, kontaktit, kriisit, asenteet ja muut stressitekijät. Tutkimusten mukaan ne, jotka kokevat itsensä marginalisoituneiksi, ovat kaikkein stressaantuneimpia (Berry ym. 1992, 234-287.) Akkulturatiivisen stressin taustalta voikin löytyä sosiaalinen ulosjääminen, ja toisaalta akkulturatiivinen stressi voi myös aiheuttaa sosiaalista ulosjäämistä. Vanhat sosiaaliset toimintatavat ja kulttuuriset normit täytyy soveltaa uudelleen suhteessa toiseen kulttuuriin ja omiin toimintatapoihin.
Yksilö joutuu uudelleen määrittämään sitä, kuka hän on. Epävarmuus ja masennus saattavat nousta pintaan etenkin jos yksilö hukkaa itsensä ja yksilöllisyytensä akkulturaatioprosessissa. Ennen Berryn tutkimuksia ja akkulturatiivisen stressin luomaa määrittelyä akkulturatiivisesta stressistä käytettiin ilmausta ”sosiaalisen muutoksen aiheuttama kuohunta”. (Berry 1976, 171; Berry ym. 1986, 315-316.)
Akkulturaatiota koskeva tutkimus
Akkulturaatiota koskeva tutkimus voidaan jakaa kolmeen osaan: ryhmän sisäiset suhteet, psykologinen modernisuus ja akkulturaation asenteet (Berry ym. 1992, 276).
Tämä tutkimus sivuaa kaikkia näitä kolmea lohkoa, mutta keskittyy tarkastelemaan akkulturaatiota yksilön kulttuurisen identiteetin rakentumisen näkökulmasta.
Akkulturaatio vaikuttaa yksilön tapoihin toimia. Tavat toimia vaihtelevat tilanteesta ja ajasta riippuen yksilön persoonan toimiessa pohjana muokatessa persoonallista
toimintatapaa (Berry ym. 1986, 310).
Berry ym. (1986, 314) pitävät Hallowellin vuonna 1955 tekemää tutkimusta klassisena tutkimuksena persoonan muutoksista akkulturatiivisen prosessin aikana. Hallowell tutki eurokanadalaisuuden vaikutuksia Obidjwa -intiaaneihin. Tutkimuksessa ne, jotka olivat olleet eniten tekemisissä eurokanadalaisuuden kanssa, olivat omaksuneet persoonaansa eniten eurokanadalaista identiteettiä.
Akkulturaatioprosessi ei ole kuitenkaan kiinni vain kokemuksen määrästä suhteessa toiseen kulttuuriin. Berry ym. (1986, 314) toteavat, että Peck ym. ovat vuonna 1976 tutkineet akkulturaatiota yksilön näkökulmasta. Heidän tutkimustuloksensa kertoi suhtautumisessa akkulturaatioon ja assimilaatioon olevan paljon yksilöllistä vaihtelua.
Heidän tutkimuksensa mukaan jotkut yksilöistä haluavat erottautua omaksi ryhmäkseen.
Akkulturatiivinen stressi on tutkimuksissa tullut esille länsimaalaisen kaupunkilaisten läpikäydessä muutosta. Akkulturatiivista stressiä ovat tutkineet muun muassa Strore ym.
vuonna 1962 sekä Vintrob & Sindellin vuonna 1972; he tutkivat määriteltyjen ryhmien kokemuksia akkulturaatiosta (Berry ym. 1986, 316.)
Suomessa akkulturaatiota tutkimuksessa on sivunnut muun muassa Pirjo Mikkola (2001) tutkiessaan maahanmuuttajaoppilaan monikulttuurista identiteettiä, tavoitteita ja toimintaa. Tutkimuksessaan Mikkola tutki venäjänkielisten, virolaisten, somalien, vietnamilaisten, entisen Jugoslavian alueen ja kurdi maahanmuuttajaoppilaiden identiteettiä. Tutkimustuloksina ovat subjektiivisen identiteetin vahvuuksien erot eri ryhmien välillä, missä selittävänä tekijänä oli yhteisöllisyyden periytyminen omassa alkuperäisessä kulttuurissa (Mikkola 2001, 216). Tahto samastua omaan etniseen kulttuuriperimään vaihteli oppilaiden välillä, mutta tässä ei voitu havaita suoraa suhdetta Suomessa oloaikaan (Mikkola 2001, 219).
Jasinskaja-Lahti ja Liebkind (2000, 124-137) ovat tutkineet venäjänkielisten maahanmuuttajanuorten perhearvoja ja identiteettiä 170 pääkaupunkiseudun peruskoululaisen kohdalta. Tutkimuksessa tulee esille, että akkulturaatioasenne on vahvasti yhteydessä etniseen identiteettiin. Tutkituista assimilaation olivat valinneet ne,
asennoituneet useimmiten ne nuoret, jotka omasivat vahvan venäläisen identiteetin.
Tutkimuksessa suomalaisina itseään pitävät nuoret saattoivat kuitenkin arvoiltaan olla hyvin venäläisiä. Tutkimus toi esille akkulturaatioon vaikuttavina seikkoina maassaoloajan, suomeen tuloiän ja sukupuolen. Maahanmuuton tapahtuminen nuorena ja maassaoloajan pitkäaikaisuus sekä naissukupuoli vaikuttivat akkulturaatioastetta lisäävästi.
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN
4.1 Tutkimuskysymys
Tutkimukseni on laadullinen tutkimus, jonka tutkimuskohteena on kulttuurisen identiteetin rakentuminen puheessa. Tutkimuskysymykseni on: ”Miten M.V. Douloksen vapaaehtoistyöntekijät rakentavat kulttuurista identiteettiä puheessaan?” Tutkimuksen aloittamisvaiheessa toinen tutkimuskysymykseni oli ”Mitä M.V. Douloksen vapaaehtoistyöntekijät kertovat kulttuurien kohtaamisesta?”. Päädyin kuitenkin jättämään toisen tutkimuskysymyksen pois tästä tutkimuksesta, sillä muutoin tutkimus olisi ollut pro graduna aivan liian laaja. Valitessani yhden tutkimuskysymyksen mahdollisti se myös aineiston syvällisemmän analysoinnin.
4.2 Tutkimuksen metodologiset lähtökohdat
Tutkimukseni on lähestymistavaltaan metodologisesti etnografinen, mutta tutkimus sivuaa myös etnometodologiaa sekä sosiaalista konstruktionismia. Etnografia on luonnollinen metodologinen lähestymistapa tutkimukselleni, koska tutkimuskohteenani on kulttuurisen identiteetin rakentuminen. Etnografian luonnollisuutta tutkimuksellisena metodologisena lähestymistapana tukee myös se, että olen itse viettänyt aikaisemmin
puolitoista vuotta tutkimuskohteenani olevassa yhteisöllisessä viitekehyksessä.
Haastatteluja tehdessäni myös asuin yhteisön keskellä M.V. Doulos -laivalla.
Etnometodologia ja sosiaalinen konstruktionismi liittyvät myös läheisesti tutkimukselliseen näkökulmaani, sillä kiinnostus keskustelun avulla luotuun todellisuuteen ja sosiaaliseen järjestykseen korostuu sekä etnometodologiassa että sosiaalisessa konstruktionismissa. (Burr 2003, 8; Garfinkel 2002, 169). Tutkimus- tuloksiltaan tutkimukseni on vahvasti etnometodologinen.
Etnografia
Etnografia on kehittynyt vieraita kulttuureita tutkivan antropologian pohjalta (Eskola &
Suoranta 1998, 104). Etnografiaa pidetään yhtenä sosiaalitieteellisen tutkimuksen perusnäkökulmana. Etnografia syntyi kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen välimaastoon pitäen sisällään vaikutteita sekä positivistisesta että naturalistisesta tutkimuksesta. Etnografia ryhtyi tutkimaan ihmisten toimintaa heidän luonnollisessa ympäristössään. Etnografisen metodologian merkittävänä kehittäjinä pidetään Chicagon koulua, jonka sosiologit tekivät tutkimusta alueensa ihmisten toiminnasta. (Atkinson &
Hammersley 1995, 2-3; Eskola & Suoranta 1998, 105.) Chicagon sosiolologeista Mead, Thomas ja Cooley kehittivät symbolinen interaktionismi -nimisen suuntauksen 1920 - 1930-luvulla, ja sitä pidetään etnografisen tutkimuksen merkittävimpänä taustafilosofiana (Metsämuuronen 2003, 172).
Silverman (2004, 45) kuvaa etnografian tarkoittavan yhteiskuntatieteellistä kirjoittamista erityisesti määritellyistä ihmisistä. Etnografisessa tutkimuksessa tutkija saattaa viettää pitkiäkin aikoja tutkimuskentällä pyrkien hahmottamaan, miten tutkittavan yhteisön jäsenet näkevät tilanteen ja kuinka he toimivat tilanteessa (Metsämuuronen 2003, 171). Tässä tutkimuksessa etnografisen tutkimuksen kohteena ovat haastatellut viisi ihmistä, joita olen haastatellut heidän omassa elinpiirissään M.V.
Doulos -laivalla. Haastatteluja tehdessäni asuin kaksi viikkoa M.V. Doulos -laivalla vierailijan ja entisen douloslaisen statuksella. Tutkijana minulla oli pohjalla aikaisemmin viettämäni puolitoista vuotta M.V. Douloksen työntekijänä, minkä haastatellut tiesivät. Käytännössä tutkimuksen kannalta tämä tarkoitti haastateltujen
osittain puhuvan minulle osan asioista itsestäänselvyytenä, kuten Doulos-kulttuuria koskevia asioita. Tutkijana tällainen kytkös on osaltaan helpottanut analyysin tekemistä ja samanaikaisesti vaatinut tiukkaa pidättäytymistä analyysimenetelmän käytössä sekä aineistolähtöisyydessä.
Atkinsonin ja Hammersleyn (1994) mukaan etnografiselle tutkimukselle ei ole olemassa tarkkaa määritelmää ja etnografinen tutkimus voi myös tutkia ihmisten toimintaa filosofisesta näkökulmasta. Atkinson ja Hammersley ovat nostaneet kuitenkin esille neljä ominaisuutta, joista heidän mukaansa ainakin jotakin pitäisi tutkimukseen sisältyä, mikäli tutkimusta pidetään etnografisena tutkimuksena. Ensimmäisenä ominaisuutena on tutkia sosiaalista ilmiötä perusteellisesti luomatta hypoteeseja. Toisena ominaisuutena on työskennellä avoimen aineiston kanssa, eli ei strukturoidun aineiston kanssa. Pienen määrän tutkiminen on kolmas ominaisuus ja analyysin sisältämä tulkinta inhimillisen käyttäytymisen merkityksestä ja tarkoituksesta on neljäs ominaisuus. (mt., 248; Metsämuuronen 2003, 172.)
Tässä tutkimuksessa voi nähdä kaikkien näiden neljän määritellyn ominaisuuden läsnäolon. Tutkimuskysymyksessä pitäytyminen ja analyysimenetelmän hyödyntäminen ovat auttaneet keskittymään kulttuurisen identiteetin luonteen perusteelliseen tutkimiseen. Tutkimuksessa syntyneet kategoriat ovat suoraan aineistolähtöisiä aineiston määrän ollessa suhteellisen pieni. Lisäksi aineiston analyysi tuo selkeästi esille, miten haastatellut rakentavat kulttuurista identiteettiään puheessa.
Silverman (2004, 47) tuo esille, että etnografisessa tutkimuksessa tulee kiinnittää erityistä huomiota tutkimuskysymyksen määrittämiseen, tutkijan ja tutkittavan identiteettiin, kuuntelemiseen, aineiston keräämisen menetelmiin ja analyysin kehittämiseen. Etnografisessa tutkimuksessa tutkijan tulee kiinnittää huomiota omaan rooliinsa, sillä tutkijan voi olla vaikeata olla osallisena vieraassa kulttuurissa ja tutkijan oma kulttuuritausta osaltaan vaikuttaa tutkimuksen kokonaisuuteen sekä tutkimuksen analyysiin. Tutkijan tulee huomioida myös tutkimuksen yleistettävyyden kriteerit ja tutkimuksen suhde aikaisempiin tutkimuksiin. (Syrjäläinen 1994, 41.) Metsämuuronen (2003, 174) kertoo monen etnografiatutkijan pitävän tutkijan subjektiivisuutta voimavarana tutkimuksessa sekä analyysin tekemisessä.
Suorannan (1998,107) mukaan etnografisen tutkimuksen aineiston analyysin keskeisenä piirteenä pidetään merkityssisältöjen tarkastelua sekä ihmisen mielen toiminnan ja tavoitteiden analysointia. Etnografista tutkimusta on usein mahdotonta toistaa, sillä kontekstia ja ihmisten tapaa toimia siihen vaikuttavine tekijöineen ei voida jälkikäteen luoda uudelleen (Eskola & Suoranta 1998, 110).
Etnografinen metodologia muistuttaa tutkijaa siitä, että reflektiivisyys on osana tutkimusta sosiaalisen todellisuuden ollessa tutkimuskohteena. Tutkija ei kykene myöskään itse pakenemaan itsessään olevaa ihmisen luonnollista tapaa turvautua niin kutsuttuun maalaisjärkeen sekä reflektiiviseen ajatteluun ja toimintaan. Tutkijan oma kulttuuri ja kokemukset ovat läsnä tutkimustilanteessa aivan kuten tutkimuksen kohteina olevien kulttuuri ja kokemukset yksilöinä ja yhteisönä. Tutkija voi toki minimoida oman kulttuurinsa ja ajattelumalliensa esiin tulemista tutkimustilanteessa ja toisaalta voi myös tietoisesti pyrkiä vaikuttamaan tutkimuskohteeseen. Etnografiassa reflektiivisyys nähdään mahdollisuutena päästä syvemmälle ja tutkija voi olla osana tutkimusta aktiivisessa roolissa sekä huomioida jatkuvasti toiminnan muutoksia ja rakentaa uutta tietoa havaintojensa pohjalta. (Atkinson & Hammersley 1995, 16-22.)
Etnometodologia
Etnometodologia käsitteen taustalta löytyvät sanat ”ology” ja ”etno”. ”Ology” tarkoittaa tutkimusta ja ”etno” tarkoittaa tavallisia ihmisiä. Etnometodologia nimensä mukaisesti soveltuu metodina hyödynnettäväksi tavallisen ihmisen jokapäiväisen sosiaalisen elämän tutkimukseen. (Potter & Wetherell 1989, 18.)
Harold Garfinkel on kehitellyt 1950 - 1960-luvuilla etnometodologian teoreettisia ideoita. Garfinkelin suurena innostuksen kohteena oli tutkia arkipäivän todellisuuden tuottamista. Garfinkelin työ on myös vaikuttanut uudenlaisten laadullisten tutkimusmenetelmien kehitykseen. Garfinkel näki tärkeäksi tarkastella ihmisen itsensä sisäistä tapaa tuottaa sosiaalista järjestystä arkisen järkeilyn avulla. Garfinkel halusikin kyseenalaistaa itsestään selvinä pidetyt sosiaaliset järjestykset ja tutkia miten sosiaalista todellisuutta ja sosiaalista järjestystä tuotetaan. Etnometodologia syntyi osittain kritiikkinä vallitsevaa ajatusta vastaan, jossa ihminen nähtiin vain passiivisena olentona.
(Suoninen 2001, 365-367.)
Suoninen (2001, 381-382) kuvaa etnometodologista tutkimusta ja sen merkitystä seuraavasti:
”Etnometodologinen tutkimus on luonteeltaan perustutkimuksellista siten, että se pikemminkin havainnollistaa sosiaalisten prosessien muotoutumista kuin selittää, mistä ne johtuvat...Ehkä Garfinkelin tutkijalle esittämä haaste ottaa etäisyyttä omaankin analyysiä edeltävään (arki)ymmärrykseensä (sisältäen myös miksi -tyyppiset selitykset) on avain mielenkiintoiseen perustutkimukseen, joka voi tuottaa tuttuihinkin sosiaalisiin ilmiöihin uudenlaista ymmärrystä.”
Garfinkel painotti yksilöllisten tilanteiden tarkastelun tärkeyttä tutkimuksessa. Garfinkel näki, että järkeilyä tulee analysoida sellaisena, kuin se tapahtuu yksilölle juuri sillä hetkellä. Järkeilytilanteiden rakentumista ja järkeilyä ei tule lähestyä hypoteesien ja ennakko-olettamusten mukaan, tehden keinotekoisia koetilanteita, vaan tutkien laadullisesti ja huomioiden sekä tilanne että yksilön toiminta tilanteessa. (Suoninen 2001, 368.)
Garfinkelin keskeisiä käsitteitä ovat olleet arvioiva reflektiivisyys, indeksikaalisuus, selonteko ja kokonaisuuden näkeminen ja sosiaalisen todellisuuden sulkeistaminen.
Reflektiivisyys tarkoittaa järkeilyä tilanteen ja sosiaalisen ympäristön suhteen. Yksilö ei siis toimi vain tiettyjen sääntöjen pohjalta, vaan muokkaa omaa toimintaansa ja suhtautumistaan asioihin reklektiivisyyden avulla. Indeksikaalisuus tarkoittaa tilannesidonnaisuutta. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että samalla sanalla voi olla erilaisia merkityksiä eri tilanteissa. Selonteko tarkoittaa tekojen ja asiantilojen järjellistä selitettävyyttä. Selonteko käsitteenä liittyy siihen, miten asia on selitettävissä toiselle järjellisellä ja ymmärrettävällä tavalla. Kokonaisuuden näkeminen käsitteenä liittyy ihmisen tapaan pyrkiä kategorioimaan pienemmät asiat ja merkityssisällöt isompien kategorioiden alle. Sosiaalisen todellisuuden sulkeistaminen käsitteenä liittyy tärkeänä tutkijan tapaan tarkastella aineistoaan. Todellisuuden sulkeistamisen avulla tutkija pyrkii unohtamaan analyysin tekemisen ajaksi omat oletuksensa syy- ja seuraussuhteista ja omat tapansa nähdä maailmaa. Tutkijan tulee pyrkiä näkemään tutkittava asia
aineiston tuottajan näkökulmasta. Sosiaalisen todellisuuden sulkeistaminen voi toimia strategiana, jolloin analysointitapa auttaa tutkijaa siirtymään tutkimuksen ulkopuolelle, keskittymään itse tutkimukseen ja unohtamaan ennakoimansa lopputuloksen. (Suoninen 2001, 374-377.)
Tässä tutkimuksessa pitäytyminen analyysimenetelmän järjestelmälliseen käyttöön on auttanut itseäni tutkijana pitämään ulkopuolella oman tapani nähdä maailmaa ja tällä tavoin sulkeistamaan todellisuuden. Jäsenkategoria-analyysi on auttanut myös analysoidessani näkemään asiat haastateltujen näkökulmasta. Garfinkelin puhuma reflektiivisyys puolestaan on auttanut analysointivaiheessa pohtimaan asioiden erilaisia merkitysmahdollisuuksia kulttuurisen identiteetin rakentumisen kannalta. Koska tutkimukseni on laadullinen tutkimus, on etnometodologia luonnollisesti läsnä tutkimuksessani pyrkiessäni löytämään vastausta siihen, miten haastatellut rakentavat puheessaan kulttuurista identiteettiään ja siihen liittyen samalla luovat sosiaalista järjestystä määritellen omaa paikkaansa luomassaan sosiaalisessa järjestyksessä.
Garfinkelin ajatukset ovat vaikuttaneet muihinkin tutkimussuuntauksiin sekä muutoinkin laadulliseen tutkimusotteeseen. (Suoninen 2001, 377-378.) Koska etnometodologian mukaan arkipäivän tieto ja tämän hetken todellisuus rakentuvat toiminnan ja kielen kautta, on etnometodologia vahvistanut erityisesti tästä näkökulmasta johtuen laadullisen tutkimuksen merkitystä samalla kritisoidessaan positivistista tutkimusta. (Välimaa 2002, 4.)
Sosiaalinen konstruktionismi
Sosiaalisessa konstruktionismissa perusajatuksena on, että rakennamme kuvaa todellisuudesta kielen avulla. Kieli ei ole vain tapa kommunikoida, vaan kielen avulla rakennamme keskustelussa todellisuutta. Kieli tarjoaa ajattelullemme perusteet, ja näille kielellisille perusteille rakennamme puheessa ajatuksemme. Puheen avulla identifioimme ympärillämme olevia asioita omien tarkoitustemme mukaisesti kulttuuristen keskustelutapojemme mukaan. (Burr 2003 8, 62.) Puheen avulla luomme myös omaa identiteettiämme jatkuvasti. Identiteettimme on siten jatkuvasti liikkeessä ja avointa muutoksille. (mt., 106, 124.) Näin ollen myös kulttuurinen identiteettimme
muovautuu jatkuvasti sosiaalisten tilanteiden ja puheen kautta, eikä ole stabiili.
Puheella on suuri merkitys sosiaalisessa konstruktionismissa. Puhe auttaa meitä näkemään maailmaa uudella tavalla ja auttaa meitä rakentamaan asioiden todellisuudesta erilaisia versioita. Keskustelun kautta syntyy myös uutta tietoa. (mt., 79.) Puheen avulla luomme siis jatkuvasti uutta tietoa, rakennamme maailmankuvaamme ja jäsennämme omaa paikkaamme sosiaalisissa suhteissa ja valtarakenteissa.
Sosiaalisen kontstuktionismin lähtökohtana on tarkastella kriittisesti tapaamme nähdä maailma. Asioita ei tule ottaa itsestäänselvyyksinä, vaan asioita tulee tarkastella tutkimuksen valossa. Näin ollen myöskään ne kategoriat, joita me teemme, eivät välttämättä kerro todellisesti vallitsevasta tilanteesta, vaan ovat meidän tapamme jaotella ja kategorisoida sosiaalista maailmaa. (mt., 3.) Tekemämme kategoriat voivat olla subjektin itsensä kannalta todellinen kuva todellisuudesta, vaikka toinen henkilö näkisikin asian aivan toisella tavalla. Yksilö kategorisoi yleensä asioita itselleen edulliselta kannalta, mikä osaltaan vahvistaa yksilön näkökulman eroavaisuutta suhteessa muihin. Puheen avulla ihmiset kategorisoivat itsensä osaksi jotakin ryhmää ja samaan aikaan kategorioiden avulla määrittelevät sitä, mihinkä ryhmään kuuluvaksi he eivät koe kuuluvansa (Potter & Wetherell 1989, 116). Sosiaalisella konstruktionismilla ei ole yhtä pätevää määritelmää, vaan sosiaalisen konstruktionismin määrittelyt riippuvat pitkälti siitä, mistä näkökulmasta tutkijat lähestyvät tutkittavaa aihetta ja miten tutkijat käyttävät sosiaalista konstruktionismia tutkimuksessaan aineistonsa ymmärtämiseksi (Burr 2003, 2).
Sosiaalisen konstruktionismin juuret pohjautuvat psykologialle ja sosiaalipsykologialle.
Sosiaaliseen konstruktionismiin on vaikuttanut vahvasti postmodernismi.
Postmodernismi alkujaan kyseenalaisti fundamentaalisia modernismin ajatuksia ja lähti etsimään totuutta. Postmodernismi hylkääkin ajatuksen kaiken kattavista teorioista ja metanarratiiveista ja korostaa sen sijaan jokapäiväisen elämän moninaisuutta ja erilaisuutta. (Burr 2003, 9-12.) Postmodernistisen ajattelun mukaan totuudesta on olemassa monta erilaista versiota, joiden taustalla vaikuttavat uskonnot, politiikka ja tutkimussuuntaukset. Totuus on sirpaloitunut ja johdattanut ihmiset etsimään yksilöllisiä merkityksiä ja elämän valintoja rakentaessaan identiteettiään. (Kidd 2002, 88.)
Yksilölliset tavat nähdä ja rakentaa todellisuutta eroavat yksilön lähtökohdista, tilanteesta ja ajasta riippuen. Yksilö käyttää persoonaansa apunaan pyrkiessään järkeistämään asioita ja etsiessään paikkaansa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja yhteiskunnassa. Kulttuuriset eroavaisuudet osaltaan vaikuttavat myös siihen, miten ilmaisemme asioita. Kulttuurillisesti myös hyväksymme kielen merkitysten muutokset ajan saatossa. (Burr 2003, 33-35.)
4.3 Aineiston esittely ja keruu
Tutkimukseni aineistona käytän M.V. Doulos -laivalla 24 - 26.9.2004 tekemiäni viittä haastattelua, jotka tein laivan vapaaehtoistyöntekijöille. Haastateltaviksi valitsin taustoiltaan mahdollisimman erilaisia ihmisiä ottaen huomioon sukupuolen, kotimaan, koulutustaustan, iän, laivallaolojan ja laivan työskentelypaikan. Tutkimukseni aineistona käyttämissäni haastatelluissa oli kaksi naista ja kolme miestä. Haastateltujen ikäjakauma oli 21 ja 40 vuoden välillä. Haastateltujen kotimaiden ja ammattien (sekä koulutustaustan) jakautuminen oli: Hong Kong (sosiaalityöntekijä), Papua Uusi Guinea (pastori), Malesia (kansainvälinen kauppa), Etelä Afrikka (tietotekniikka) ja Suomi (ylioppilas).
Sain luvan haastattelujen tekemiseen ja niiden tutkimukselliseen käyttämiseen laivan johdolta. Myös jokaiselle haastateltavalle kerroin käyttäväni haastatteluja tutkimukseen.
Haastateltavia oli erittäin helppo saada. Osa haastatelluista tuli jopa kysymään minulta, pääsevätkö hekin haastateltaviksi. Sain luvan myös Suomen Operaatio Mobilisaation toiminnanjohtajalta haastatteluaineiston tutkimukselliseen käyttöön pro gradua varten.
Operaatio Mobilisaatio
Operaatio Mobilisaatio (Operation Mobilisation) on perustanut Yhdysvaltalainen George Verwer, joka on syntynyt vuonna 1938. Verwer kiinnostui lähetystyöstä ja vuonna 1957 Verwer järjesti pienryhmän kanssa matkan Meksikoon. Tätä matkaa voidaan pitää Operaatio Mobilisaation syntymiseen vaikuttavana matkana. Vuonna 1962 ryhmä opiskelijoita teki Operaatio Mobilisaatio -nimisen matkan Eurooppaan
Operaatio Mobilisaatio on yhteiskristillinen järjestö ja on alusta lähtien omannut kansainvälisen sekä monikulttuurisen ulottuvuuden (Suutari 2001, 14). Tällä hetkellä OM:n palveluksessa on yli 4000 työntekijää. OM työskentelee 115 eri maassa.
Operaatio Mobilisaation palvelukseen lähteviä koulutetaan ennen lähtöä sekä kentällä.
Koulutus sisältää opetusta paikallisista oloista, kulttuurien kohtaamisesta, oman jaksamisen ja hyvinvoinnin ylläpidosta sekä opetusta erilaisten ihmisten kanssa työskentelystä. (Alajoki Heidi 10.5.2006.) OM:n yleiskokous General Council syntyi vuonna 1984, mikä on osaltaan ollut takaamassa demokraattisen päätöksenteon järjestössä. (Suutari 2001, 18.)
Suomen OM kuuluu moniin eri järjestöihin, kuten Suomen lähetysneuvostoon, MESKiin (Maailmanevankelioimisen Suomen Keskus), Kehitystuki ry:hyn, Kehitystyhteistyön palvelukeskus Kepa ry:hyn sekä KEHYS ry:hyn (Kehitys- yhteistyöjärjestöjen EU-yhdistys). Yhteistyötahot tuovat esille Suomen OM:n halun olla tukemassa kehityksen edistämistä ja hyvinvoinnin lisäämistä kehitysmaissa. (Alajoki, Asko 30.3.2006.)
M.V. Doulos
M.V. Doulos työskentelee kansainvälisen, yhteiskristillisen järjestön Operaatio Mobilisaation alaisuudessa (Alajoki, Heidi 10.5.2006). Operaatio Mobilisaation idea laivan hankinnasta työn kehittämiseksi syntyi 1950-luvun lopulla Verwerin ja pienen opiskelijaryhmän kesken Chicagon raamattukoulussa (Rhoton 1999, 1). Ensimmäisenä laivana toimi Logos, joka ostettiin OM:n käyttöön vuonna 1970 (Rhoton 1999, 24).
Operaatio Mobilisaation alaisuudessa on tällä hetkellä kolme laivaa, M.V. Doulos, M.V.
Logos 2 ja Logos Hope. M.V. Doulos seilaa maasta ja satamasta toiseen vieden tietoa, apua ja toivoa eri kansoille. (Alajoki, Heidi 10.5.2006.) MV Douloksen omistaa saksalainen järjestö Gute Bücher für Alle E.V. (Hyviä kirjoja kaikille). Doulos on päässyt Guinnesin ennätysten kirjaan maailman vanhimpana yhä seilaavana valtamerialuksena. M.V. Doulos on rakennettu vuonna 1914 Yhdysvalloissa ja ollut Operaatio Mobilisaation käytössä vuodesta 1977. Doulokselle on toivotettu
tervetulleeksi yli 18 miljoonaa vierailijaa. Doulos on vieraillut yli 500 satamassa, yli 100 eri kansan vieraana ympäri maailmaa. (Alajoki, Heidi 10.5.2006.)
Doulos on kreikkaa ja tarkoittaa palvelijaa/orjaa (Rhoton 1997, 12). M.V. Douloksella työskentelee noin 300 vapaaehtoistyöntekijää, jotka tulevat noin 40 eri maasta. Yleensä laivalle tullaan kahden vuoden ajaksi ja samalla toteutetaan koulutus nimeltä ”Global Action Training”. Laivalla eri ammattien edustajat työskentelevät vapaaehtoisesti, ilman palkkaa. Laiva on kuin pieni kelluva kylä. Laivalla on kapteeni, perämiehet, konehuoneen ja kansityöntekijät. Laivalla on myös lääkäri, hammaslääkäri, parturi- kampaaja, opettaja, kokki, keittäjiä, ammattivalokuvaaja, IT-osaajia jne. (Alajoki, Heidi 10.5.2006).
Kehitysyhteistyötä tehtäessä on syytä pitää mielessä, ettei tarkoituksena ole muuttaa kulttuuria, vaan kohdata paikalliset siinä kontekstissa, missä he elävät.
Kehitysyhteistyötä tekemään lähtevät eivät saa arvottaa kulttuureja niin, että he kokevat vievänsä apua sekä parempaa ja kehittyneempää kulttuuria ”ei-sivistysmaahan”. Toisin sanoen ei pidetä yllä ”apua ylhäältä alaspäin” -asennetta. Periaatteena on, että toimitaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa paikallisia elämäntapoja ja perinteitä kunnioittaen.
Näin voidaan välttyä puolustusmekanismina toimivalta vieraan asian vastustamisen asenteelta. M.V. Douloksella rohkaistaan työntekijöitä oppimaan ja ymmärtämään vieraita kulttuureita ja olemaan kanssakäymisissä muiden kulttuurien kanssa.
Monikulttuurisuus on todellisuutta M.V. Douloksella. (Rhoton 1997.)
Aineiston keruu
Tätä tutkimusta varten lähteitä olen kerännyt keväästä 2004 asti, vaikka itse tutkimuksen tekeminen on tapahtunut syksystä 2005 lähtien. Lähteistä löytyy sekä suomenkielisiä että englanninkielisiä tutkimuksia ja kirjallisuutta. Aineistoni lähteenä ovat M.V. Douloksella tehdyt teemahaastattelut.
Hirsjärven ja Hurmeen (2001, 35) mukaan haastattelun etuina voidaan pitää erityisesti ihmisen subjektiivisuuden korostumista ja mahdollisuutta käsitellä aihetta syvälli-
mahdollistaa myös selventävien kysymysten esittämiseen. Haastattelua pidetään kvalitatiivisen tutkimuksen aineiston keruun päämenetelmänä. Haastattelua käytettäessä tutkijan tulee kuitenkin kiinnittää erityistä huomiota, ettei tutkija anna haastateltavalle johdateltuja vastauksia tai luo sellaista tilannetta, että haastateltava pyrkii antamaan tietynlaisia vastauksia haastattelutilanteen sosiaalisesta luonteesta johtuen. (Hirsijärvi 2004, 193-196.)
Teemahaastattelu on puolistrukturoitu haastattelun muoto, jossa painottuu teemojen merkitys. Haastatelluille esitetyt teemat ovat samoja, vaikka kysymykset saattavat sanamuodoltaan ja järjestykseltään vaihdella. Teemahaastattelu mahdollistaa paremmin haastateltujen oman äänen esiin tulemisen kuin strukturoitu yksityiskohtiin perustuva haastattelu. (Hirsjärvi & Hurme 2001, 47-48.)
Haastattelin Doulos -laivalla 24 - 26.9.2004 yhteensä 15 ihmistä teemahaastattelun avulla englanniksi. Englanti on Douloksella virallinen työkieli. Tähän tutkimukseen valitsin viisi haastattelua, jotka olen myös litteroinut. Valintaperusteena juuri näiden viiden haastattelun poimimiselle tutkimukseen pidin haastateltujen erilaisia taustoja.
Erilaisten haastateltavien valikoimista perustelen sillä, että näin sain monta erilaista näkökulmaa kansallisuuden, sukupuolen, iän, koulutuksen ja laivalla työskentelyajan suhteen.
Haastattelussa käytetyt teemat jakautuivat viiteen osaan: persoonallinen historia, länsimaalaisten asiakkaiden kohtaaminen, kehitysmaalaisten asiakkaiden kohtaaminen, asiakkaana oleminen ja kasvu asiakastyöntekijänä. Haastattelun teemojen aiheisiin vaikutti aineiston käyttäminen proseminaaritutkielmaani. Haastatellut rakensivat kuitenkin jatkuvasti kulttuuri-identiteettiä ja kategorisoivat eri kulttuureja, joten aineisto oli erittäin sopiva myös tähän tutkimukseen. Hyvänä asiana voi pitää myös sitä, että en ole kysymyksissä millään tavalla sivunnut kulttuurista identiteettiä, vaan haastatellut ovat tuoneet sen itse mukaan keskustelussa. Hirsjärven ja Hurmeen (2001, 72) mukaan esihaastattelu on tärkeää kysymysten soveltuvuuden testaamiseksi. Ennen varsinaisia haastatteluja teinkin laivalla esihaastattelun yhdelle laivalla työskentelevälle henkilölle.
Tämä auttoi itseäni orientoitumaan haastattelijan rooliin sekä selventämään osaa kysymyksistäni ymmärrettävämmiksi.
