Kotikeikalla - Lapsen hätä poliisin ja sosiaalityöntekijän tarinoissa

Kotikeikalla

– Lapsen hätä poliisin ja sosiaalityöntekijän tarinoissa

Riitta-Liisa Kumpulehto Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö

Kevät 2020

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Yksikkö

Yhteiskuntatieteiden laitos

Tekijä

Riitta-Liisa Kumpulehto

Ohjaajat

Kaarina Mönkkönen Mari Suonio

Työn nimi

Kotikeikalla – Lapsen hätä poliisin ja sosiaalityöntekijän tarinoissa Pääaine

Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma

Aika

Toukokuu 2020

Sivuja 64 (+3 liitettä) Tiivistelmä

Pro gradu –tutkielman tarkoituksena oli tarkastella poliisien ja sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lapsen hädästä yhteiskotihälytystilanteissa. Tutkimuskysymyksinä ovat olleet: Miten poliisit ja sosiaalityöntekijät kuvaavat lapsen hätää? Millaiset ovat yhteisten kotihälytyksen haasteet ja onnistumisen edellytykset?

Aineisto on kerätty verkkokyselynä, jossa pyydettiin poliisien ja sosiaalityöntekijöiden kertomuksia yhteiskotihälytystilanteista. Aineistona oli kahdeksan poliisien vastausta ja kahdeksan

sosiaalityöntekijän vastausta.

Tutkimustyyppinä on narratiivinen laadullinen tutkimus. Analysointi on ollut aineistolähtöistä.

Aineisto analysoitiin narratiivisen analyysin keinoin jäsentämällä aineisto kahdeksi lapsen hädän tyyppitarinaksi ja jäsentämällä lapsen hätää kolmen tekijän kautta.

Tutkimus osoitti, että molemmat viranomaiset huomaavat lapsen hädän kotihälytyksillä. Sekä poliisit että sosiaalityöntekijät kuvailivat lapsen hätää kolmen tekijän kautta. Lapsen hätä huomattiin lapsesta tai tämän käyttäytymisestä, ympäristöstä, jossa lapsi on tai vanhemmasta tai tämän käyttäytymisestä.

Tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää kehitettäessä moniviranomaistyöskentelyä, jossa tavoitteena on mahdollisimman hyvä lapsen huomioiminen. Tuloksista voidaan päätellä, että usein akuutit yhteiskotikäynnit onnistuvat hyvin, mutta parannettavaa on esimerkiksi toisen viranomaisen saatavuudessa. Poliisit toivat esille, että toisinaan sosiaalityöntekijää on vaikea saada akuuttiin tilanteeseen paikan päälle. Sosiaalityöntekijät puolestaan kokivat virka-avun saamisen vaikeutta, vaikka väkivallan uhkaa olisi ollut.

Avainsanat  

lapsen kaltoinkohtelu, kotihälytys, poliisi, sosiaalityöntekijä

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty 

Faculty of Social Sciences and Business Studies 

Department 

Social Sciences 

Author 

Kumpulehto Riitta-Liisa

Supervisor 

Kaarina Mönkkönen Mari Suonio

Title 

Home call – The Polices’ and Social Workers’ Stories About Child Maltreatment

Main subject 

Social Work 

Level 

Masters´s Thesis 

Date 

May 2020

Number of pages 

  64 (+3 attachments) Abstract

The aim of this thesis was to examine experiences of social workers’ and polices’ about child maltreatment at domestic alerts. My research questions were: How polices and social workers describe child maltreatment? What kind of challenges and benefits they have in common domestic alert situations?

The research data was collected by using an online form where polices’ and social workers’ were asked to tell stories about common domestic alert situations. The data consisted of eight stories from police and eight stories from social workers. The thesis has been implemented as a qualitative and narrative study. The analysis has been inductive. The data was analysed in means of narrative analysis. As a result of analysis there is a two type-stories about child maltreatment.

It can be concluded from the results that both authorities perceive child maltreatment. The polices and social workers describes child maltreatment by three factors. Child maltreatment was perceived from child or his/hers behavior, child’s environment or from parent or his/hers behavior.

The results can be used in developing authority cooperation, where the aim is to pay a special attention for child. The participants shared that often common domestic alerts goes well but there are difficulties how to keep in contact in another authority. Polices’ said that sometimes there are difficulties to get social worker to participate to home visit. On the other hand, due to social workers’ it is difficult to get official help form police even thou there was threat of violence.

Key words 

Child maltreatment, Domestic alert, Police, Social worker

2 POLIISI YHTEISKUNTARAUHAA JA – TURVALLISUUTTA YLLÄPITÄVÄNÄ INSTITUUTIONA ... 4

2.1 Hätäkeskuslaitos auttamisen ketjussa ensimmäinen tekijä ... 4

2.2 Poliisi ensimmäisenä viranomaisena lapsen hätää vastaanottamassa ... 5

2.3 Lainsäädännölliset perusteet poliisin ja sosiaalityön yhteistyölle ... 6

2.4 Virka-apu yhtenä yhteistyön muotona ... 10

3 SOSIAALITYÖ TURVALLISUUDEN RAKENTAJANA HÄDÄSSÄ ... 12

3.1 Sosiaalipäivystys akuutissa hätätilanteessa... 12

3.2 Lastensuojelu lapsen edun turvaajana ... 13

4 KUN LAPSEN TURVALLISUUS JÄRKKYY ... 16

4.1 Koti rauhan tyyssijana ... 16

4.2 Lapsen kaltoinkohtelun muodot ... 17

4.3 Kaltoinkohtelun seurauksia ... 21

4.4 Lapsen hädän kuulemisen ja näkemisen haasteet ... 22

5 TUTKIMUSPROSESSI ... 25

5.1 Tutkimuskysymykset ja laadullinen narratiivinen tutkimus ... 25

5.2 Aineiston keruu e-lomakkeen avulla ... 27

5.3 Narratiivinen analyysi ... 30

5.4 Tutkimuseettiset kysymykset ... 31

6 LAPSEN HÄTÄ KOTIKEIKOILLA ... 34

6.1 Pienen lapsen hätä ... 34

6.2 Teini-ikäisen hätä ... 35

6.3 Lapsen hädän kolme tekijää ... 36

6.4 Lapsen hädän aiheuttamat tunnereaktiot viranomaisessa ... 39

7 POLIISIN JA SOSIAALITYÖN YHTEISTYÖ KOTIKEIKOILLA ... 42

7.1 Yhteistyö poliisin näkökulmasta ... 42

7.2 Kotikeikat sosiaalityöntekijän näkökulmasta ... 45

JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 49

LÄHTEET ... 53

LIITTEET ... 65

Liite 1 Kirjoituspyyntö poliisille: e-lomake ... 65

Liite 2 Kirjoituspyyntö sosiaalityöntekijöille: e-lomake ... 67

Liite 3 Esimerkki analyysistä. Kysymykset aineistolle. ... 69

1 JOHDANTO

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee lapsen hätää vaativissa ja akuuteissa kotihälytystilanteissa. Tämä tutkielma kohdistuu erityisesti tilanteisiin, joissa sosiaalityöntekijä ja poliisi ovat yhtä aikaa asiakkaan kotona tai muussa vastaavassa tilanteessa lapsen läsnä ollessa. Kotihälytykset ovat keskeinen osa poliisin ja sosiaalipäivystyksen työtä. Vaativat akuutit tilanteet vaativat työntekijältä paljon. Lapsen hädän näkeminen ja siihen vastaaminen on väkevä kokemus. Nämä tilanteet vaikuttavat työntekijään aina jollain tavoin.

Mielenkiintoni aihetta kohtaan on herännyt työkokemuksesta sosiaalipäivystyksestä poliisilaitoksella. Työkokemukseni katson olevan merkittävä tekijä esiymmärryksen kannalta.

Kokemukseni mukaan viranomaiset haluavat hoitaa lapsiin liittyvät tilanteet erityisen hyvin.

Lastensuojelussa ja siihen liittyvässä yhteistyössä tavoitteena on, että siinä onnistutaan aina sataprosenttisesti (Saastamoinen 2016, 284). Käytännössä aikaa ei kuitenkaan ole yhteiseen suunnitteluun ja kehittämiseen, jotta yhteiskotihälytystilanteita voitaisiin yhdessä harjoitella, saati purkaa kokemuksia ja tuntemuksia niiden jälkeen. Yhteisistä kokemuksista olisi mahdollista oppia vastaavia tilanteita varten. Poliisilaitoksilla on lisäksi erilaiset resurssit käytössään. Toisilla poliisilaitoksilla yhteistyö sosiaaliviranomaisen kanssa on varsin mutkatonta sosiaalityöntekijän sijoittuessa poliisilaitokselle, kun taas toisilla laitoksilla ei ole niin sanotusti omaa tai tutuksi tullutta työntekijää. Myös sosiaalihuollolla on erilaisia käytänteitä viranomaisyhteistyössä.

Lapsen hyvinvoinnista ja turvallisuudesta ovat ensisijaisesti vastuussa hänen vanhempansa tai muut huoltajansa. Tämä todetaan lastensuojelulain (417/2007) 2§:ssä ja Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimuksen 18 artiklassa. Muiden aikuisten rooli ja vastuu kasvavat silloin, kun vanhemmat eivät suoriudu tästä kasvatustehtävästään jostain syystä. Tämä usein edellyttää viranomaisten hyvää yhteistyötä. Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 13 §:n mukaan lapsella ja hänen perheellään on oikeus saada viipymättä lapsen terveyden ja kehityksen kannalta välttämättömät sosiaalipalvelut tarvittavassa laajuudessa niinä vuorokauden aikoina, joina niitä tarvitaan.

Kotihälytystilanteissa on monta huomioon otettavaa asiaa. Huomioon on otettava lapsi ja hänen perheensä ja toisaalta viranomaisten välinen yhteistyö. Toisen kodissa työskentely vaatii myös

erityisen sensitiivistä työotetta. Olen pohtinut, miten lapsi tulee huomioiduksi näissä tilanteissa ja toisaalta, miten työntekijät kokevat joskus haastavatkin tilanteet. Tämä tutkielma tarkastelee sosiaalityöntekijöiden ja poliisien kokemuksia. Tutkielman avulla on mahdollista kehittää kahden viranomaisen välistä yhteistyötä ja saattaa tietoon hyviä käytänteitä erityisesti lapsen huomioimisesta erityistilanteissa. Lapsen hädän kokemusta voi tuoda esiin viranomaisten kokemuksista.

Vastaavaa tutkimusta molempien viranomaisten kokemuksia yhdistäen ei ole tehty ja muutoin poliisin ja sosiaalityön yhteistyötä kuvaavat tutkimukset alkavat olla vanhentuneita. Suomalainen poliisin ja sosiaalityön tutkimus- ja kehittämistyö oli aktiivista 2000-luvun molemmin puolin. Mirja Määtän (2007, 13, 16.) väitöskirjan mukaan yhteistyöllä on pyritty parantamaan lasten kasvu- ja elinoloja, huonosti toimivaa palvelujärjestelmää sekä ammattilaisten keinottomuutta asiakkaiden ongelmien muututtua yhä vaikeammiksi. Kehittämistyö keskittyi erityisesti päihdepalveluihin ja nuoriin kohdistuvaan ehkäisevään työhön. Poliisin ja sosiaalityön yhteistyöstä on tehty väitöskirjoja (Heinonen 2015; Niemi 2010) ja poliisin sosiaalityöstä on puolestaan tehty pro gradu –tutkielmia (Pylväs 2010; Rautasalo 2012).

Tutkielmassani tarkastelen poliisien ja sosiaalityöntekijöiden kokemuksia yhteiskotihälytyksiltä.

Tutkimuskysymykseni ovat:

 Miten poliisit ja sosiaalityöntekijät kuvaavat lapsen hätää?

 Millaiset ovat yhteisten kotihälytyksen haasteet ja onnistumisen edellytykset?

Tutkielmani lähestymistapana on narratiivinen laadullinen tutkimus. Narratiivisuudella tarkoitetaan tietämisen tapaa ja tiedon luonnetta, kerättyä aineistoa sekä analyysitapaa (Puusa, Hänninen &

Mönkkönen 2020, 216–227). Keräsin aineiston kirjoituspyyntönä e-lomakkeella, jonka linkkiä jaoin Facebookissa olevan sosiaalityön uraverkoston kautta sosiaalityöntekijöille sekä poliiseille heidän omassa käytössään olevassa intrassa. Tällä tavalla sain yhteensä 16 tarinaa. Tutkielmassani analysoin sosiaalityöntekijöiden ja poliisien kokemuksia yhteiskotihälytyksistä. Aineistoa analysoin narratiivisen analyysin keinoin, koska halusin saada tietoa kahden viranomaisen kokemuksista heidän itsensä kertomina tarinoina.

Hahmotan akuuttia hälytystyötä työntekijän näkökulmasta kerrottuna ja kokemuksellisena asiana.

Tutkimustehtävänäni oli tuoda esille poliisien ja sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä lapsen hädästä.

Tämän lisäksi tavoitteenani on ymmärtää ja tulkita poliisien ja sosiaalityöntekijöiden kokemuksia yhteiskotihälytyksiltä. Tutkimusraporttini etenee siten, että käsittelen ensiksi tutkielmani teoreettiset

teemat aloittaen poliisin organisaatiosta ja hätäkeskuslaitoksesta. Tämän jälkeen esittelen molempien viranomaisten välistä yhteistyötä sekä tarkemmin avaan vielä sosiaalipäivystystä ja lastensuojelua.

Tämän jälkeen käsittelen kotia lapsen elämisympäristönä ja lapsen kaltoinkohtelun muotoja, sen seurauksia ja haasteita sen havaitsemisessa. Ennen tutkielman tulososioon siirtymistä avaan tutkimusprosessin etenemistä. Tulososiossa esitän vastaukset tutkimuskysymyksiini, joiden pohjalta esitän johtopäätökset ja pohdinnan.

2 POLIISI YHTEISKUNTARAUHAA JA – TURVALLISUUTTA YLLÄPITÄVÄNÄ INSTITUUTIONA

2.1 Hätäkeskuslaitos auttamisen ketjussa ensimmäinen tekijä

Kun ihminen kokee hätää tai huomaa jonkun toisen ihmisen olevan avun tarpeessa, hän soittaa hätäkeskukseen pyytääkseen apua. Tyypillisessä kotihälytyksessä ilmoituksen hätäkeskukseen tekee joko naapuri tai perheen äiti (Niemi 2010, 73). Hätäkeskus toimii avun ja turvan ensimmäisenä viranomaisena auttamisen ketjussa (Sisäministeriö 2020, hätäkeskukset). Hätäkeskuspäivystäjä selvittää, mitä on tapahtunut ja missä, mikä on tehtävän riskiluokka sekä hälyttää tarvittaessa viranomaisen paikalle. Hätäkeskuspäivystäjä arvioi ihmisen terveydellisen riskin tapahtuma- ja tilatietojen avulla, tunnistaa sosiaaliset hätätilanteet sekä tarpeen viranomaisten avulle.

(Hätäkeskuslaitos 2020.) Hätäpuhelusta ilmi tulevaa tilannetta, jota viranomaiset alkavat hoitaa sanotaan tehtäväksi. Tehtävä välitetään tämän jälkeen toimivaltaiselle viranomaiselle.

Hätäkeskuksesta hälytys tehdään viranomaisverkon Virve-käsiradioihin. Puhekielessä tehtävästä käytetään usein ilmaisua keikka. Kun viranomainen hälytetään kotiin, on kyseessä kotihälytys.

Kotihälytys yleensä syntyy aikuisten käytöksen seurauksena. Poliisi hälytetään paikalle varmistamaan läsnäolijoiden turvallisuutta ja poistamaan todettua uhkaa. Poliisit pitävät kotihälytyksiä vaativina poliisitehtävinä, koska ne vaativat enemmän aikaa ja taitoja. (Niemi 2010, 72–73.)

Suomessa toimii kuusi hätäkeskusta, joissa vastataan ihmisten hätäpuheluihin. Hätäkeskukset sijaitsevat Keravalla, Kuopiossa, Oulussa, Vaasassa, Porissa ja Turussa. Hätäkeskuslaitos on sisäministeriön alainen virasto, jota sisäministeriö tulosohjaa yhdessä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. (Sisäministeriö 2020, hätäkeskukset.) Hätänumero on 112 Suomessa. Sama hätänumero toimii kaikissa Euroopan Unionin maissa. Hätänumeroon soittaminen on maksutonta. Hätäkeskus neuvoo ja opastaa hätäkeskukseen soittajaa. (Sisäministeriö 2020, hätäkeskukset.)

Hätäkeskustoiminnasta säädetään lailla hätäkeskustoiminnasta (692/2010) ja asetuksella (877/2010).

Lain tarkoituksena on edistää ihmisten turvallisuutta sekä parantaa palvelujen saatavuutta ja laatua.

Hätäkeskustoimintaan osallistuvat keskeiset viranomaiset ovat poliisi-, pelastus-, sosiaali- ja terveystoimi. Hätäkeskuksiin tulevat avunpyynnöt liittyvät useimmiten meneillään olevaan rikokseen tai yleistä järjestystä ja turvallisuutta vaarantavaan tapahtumaan, äkillisesti sairastuneisiin tai eksyneisiin ihmisiin, liikenneonnettomuuksiin, tulipaloihin tai sosiaalisiin hätätilanteisiin.

(Hätäkeskuslaitos 2020.)

2.2 Poliisi ensimmäisenä viranomaisena lapsen hätää vastaanottamassa

Valtioneuvosto ohjaa poliisin toimintaa hallitusohjelmaan sisältyvillä tavoitteilla. Sisäministeriö on puolestaan vastuussa poliisin ohjauksesta ja valvonnasta. Poliisin organisaatio on kaksiportainen.

Sisäministeriön alainen Poliisihallitus johtaa ja ohjaa operatiivista poliisitoimintaa. Poliisihallituksen alaisuudessa toimivat puolestaan poliisilaitokset ja poliisin valtakunnalliset yksiköt. Paikallispoliisi koostuu 11:sta poliisilaitoksesta. Palveluverkostoon kuuluvat pääpoliisiasema, poliisiasemia, poliisin palvelupisteitä sekä yhteispalvelupisteitä. (Poliisi 2020.)

Poliisin tehtävänä on yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Poliisin tehtäviin kuuluu myös rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Poliisi tekee yhteistyötä turvallisuuden saavuttamiseksi muiden viranomaisten sekä yhteisöjen ja asukkaiden kanssa. (Poliisilaki 872/2011.) Sana poliisi voi tarkoittaa yksittäistä poliisimiestä tai -naista, mutta myös koko organisaatiota (Kainulainen 2015, 51).

Poliisiksi voi Suomessa opiskella Tampereella Poliisiammattikorkeakoulussa. Poliisin kolmivuotinen ammattikorkeakoulututkinto antaa kelpoisuuden työskennellä vanhempana konstaapelina ja muissa miehistöviroissa. Tutkinnon suorittanut voi työskennellä rikostutkinnassa ja valvonta- ja hälytystehtävissä. (Poliisiammattikorkeakoulu 2020.)

Poliisien määrää on vähennetty voimakkaasti viime vuosina. Suomen poliisijärjestöjen liiton mukaan vuonna 2010 poliiseja oli 7876 ja vuonna 2014 määrä oli laskenut 7482. Arvioiden mukaan poliisien määrä laskee edelleen noin 7000 virkamieheen. Suomessa on Euroopan vähiten poliiseja suhteessa kansalaisiin. (Suomen Poliisijärjestöjen liitto 2019.) Poliisin henkilöstöstä suurin osa työskentelee paikallispoliisin tehtävissä (Tikkanen ym. 2011, 51). Paikallispoliisi ylläpitää yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja toimii rikollisuuden ennalta estämiseksi. Tämän lisäksi paikallispoliisin tehtäviin

kuuluu rikostutkinta, liikenteen ohjaus ja valvonta sekä toimiminen liikenneturvallisuuden edistämiseksi ja muiden poliisille säädettyjen ja määrättyjen tehtävien suorittaminen. (Poliisi 2020.) Paikallispoliisin toiminta on juuri sitä, joka on kansalaista lähellä ja tutuinta. Tämän tutkimuksen kannalta poliisilla ymmärretään järjestys- ja hälytystehtävissä toimivia poliiseja, jotka käyttävät virka-asunaan sinistä haalaria tai toimivat rikostutkinnassa.

Poliisi on usein ensimmäinen viranomainen, jolla on pääsy lasten arkisen elämän todellisuuteen.

Lasten kokemusten kannalta poliisi saattaa olla ainoa viranomainen, joka tulee paikalle silloin, kun hätä on suurin. (Oranen 2004, 149.) Eräs poliisi kertoikin tarinassaan, että kuvaa tarkasti olosuhteet lastensuojeluilmoitukseen, jotta lapsen todellisuus näkyisi myös lastensuojeluviranomaiselle. Poliisi saattaa olla ensimmäinen viranomainen, joka antaa lapselle kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Poliisin merkitys lasten kanssa tehtävän työn tukena on merkittävä. (Oranen 2004, 149.) Poliisilla voidaan katsoa olevan erityinen rooli lasten kohtaamisessa. Poliisi kohtaa työssään usein lapsia, joilla saattaa olla lastensuojelun tarvetta. Poliisi on täten keskeinen sosiaalihuoltoasian vireille panija ja lastensuojeluilmoitusten tekijä. (Saastamoinen 2016, 79.) Poliisin kotihälytystilanteita aiheuttavat alkoholi sekä yleinen huono-osaisuus, jossa vaikuttavat monet elämän ongelmat kasautuneesti (Oranen 2004, 149). Poliisin hälytystehtävillä on usein liittymäkohtia sosiaalityöhön.

Poliisin tilastojen mukaan kotihälytystehtäviä on ollut noin 75000 vuonna 2017. Vertailun vuoksi esimerkiksi huumausainerikoksia on ollut yhteensä 24000. (Poliisi, 2019.) Kotihälytykset ovat täten merkittävä poliisia työllistävä tehtävälaji. Tilastossa ei ole tarkemmin eroteltu, milloin paikan päällä on ollut lapsia, mutta suuren lukumäärän perusteella voi olettaa, että poliisi kohtaa myös lapsia kotihälytyksillään. Käytännössä järjestys- ja hälytystehtävissä toimiva poliisi ei voi välttyä työssään kotihälytystehtäviltä tai lasten kohtaamisilta.

2.3 Lainsäädännölliset perusteet poliisin ja sosiaalityön yhteistyölle

Julkisen vallan tehtävänä on edistää kaikkien turvallisuutta yhteiskunnassa. Lasten turvallisuuteen ja hyvinvointiin on kiinnitettävä erityistä huomiota, koska lapset ovat aikuisväestöä haavoittuvammassa ja heikommassa asemassa. Lapsen turvallisuudesta huolehtiminen on erityisen tärkeää silloin, kun lapsen olosuhteita uhkaavat hänen omat vanhempansa tai muut huoltajansa, joiden kuuluisi huolehtia

lapsen hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. (Saastamoinen 2016, 40.) Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan ja heiltä saamastaan hoidosta ja huolenpidosta.

Sosiaalityöntekijän ja poliisin työtä määrittelevät erilaiset toiminnalliset tavoitteet ja niiden tavoitteiden mukainen lainsäädäntö. Säädöksiin liittyy toisaalta yhteistyötä tukevia ja toisaalta sitä edellyttäviä säännöksiä. (Aalto 2004, 12.) Lastensuojelulain (417/2007) 25§ käsittelee ilmoitusvelvollisuutta. Poliisi on velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen, jos tehtävässään saa tiedon lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehityksen vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen vaativat lastensuojelutarpeen selvittämistä. Samassa pykälässä todetaan myös, että sosiaalityöntekijän on ilmoitettava poliisille, mikäli epäilee lapsen joutuneen seksuaali- tai henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikoksen uhriksi. Ilmoitusvelvollisuus koskee siten molempia viranomaisia suhteessa toisiinsa. Lastensuojelulaki velvoittaa poliisia yhteistyöhön sosiaalityöntekijän kanssa (Aalto 2004, 12; Niemi 2010, 23).

Lastensuojeluilmoitus on tehtävä, vaikka samasta tilanteesta olisi joku toinen viranomainen jo tehnyt ilmoituksen. Kaikkien viranomaisten tulisi tiedostaa, että lastensuojeluilmoituksella on suuri merkitys lapsen hyvinvoinnin ja turvallisuuden kannalta. (Saastamoinen 2016, 127–128). Kukin viranomainen tuo oman näkemyksensä lapsen tilanteeseen ja tuottaa tietoa omasta asiantuntijuudestaan käsin. Samalla kotihälytyksellä voi olla usea viranomainen paikalla: poliisi, sosiaalityöntekijä, ambulanssista hoitajia sekä palomiehiä. Jokaisen viranomaisen on tehtävä lastensuojeluilmoitus, jos siihen on aihetta. Lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut runsaasti vuoden 2008 alusta voimaan tulleen lastensuojelulain jälkeen. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin yli 78000 lapsesta vuonna 2018. Yhtä lasta kohden tehdään keskimäärin 1,8 lastensuojeluilmoitusta.

Lastensuojeluilmoituksia tehtiin täten yhteensä yli 145000 kappaletta. Ilmoitusten määrässä on kasvua edelliseen vuoteen verrattuna viisi prosenttia (Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2018, tilastoraportti.) Uudistunut lastensuojelulaki madaltaa ilmoituksen tekemisen kynnystä korostamalla henkilön velvollisuutta ilmoittaa lastensuojeluun, jos hän katsoo lastensuojelun tarpeen selvityksen olevan aiheellista. Ilmoituksen tekemiseen riittää huoli lapsesta.

Poliisi on yksi merkittävä lastensuojeluilmoituksia tekevä viranomaistaho. Poliisi kohtaa työssään muun muassa alaikäisiä rikoksentekijöitä, lapsiperheissä olevaa väkivaltaa, alaikäisten ja vanhempien

päihteiden käyttöä sekä lapsen hoidon laiminlyöntiä. Poliisilla voi olla lastensuojeluilmoitusvelvollisuus myös tilanteissa, joihin ei liity rikosta. Poliisi saattaa olla ensimmäinen viranomaistaho, joka ilmoittaa esimerkiksi lasta koskevasta ongelmasta (Niemi 2010, 23). Lisääntyneet lastensuojeluilmoitusten määrät eivät automaattisesti tarkoita sitä, että lapset voisivat huonommin kuin aiemmin. Ihmisten tietoisuus lastensuojelulaista sekä tehostunut peruspalvelujen sekä lastensuojelun yhteistyö nostaa ilmoitusten määrää. (Saastamoinen 2016, 129.)

Hallintolain (423/2003) 10§:n mukaan viranomaisen on toimivaltansa rajoissa ja asian vaatimassa laajuudessa avustettava toista viranomaista pyynnöstä. Samassa pykälässä on myös velvoite muutoinkin yhteistyön edistämisestä. Poliisi on keskeinen toimija ja yhteistyökumppani sosiaalihuollon kanssa esimerkiksi väkivaltatyössä. Poliisi tuo esille väkivallan vakavuuden ja on keskeinen interventiotaho. Väkivaltarikosten tutkiminen kuuluu lain mukaan poliisille. (Oranen 2004, 149.) Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 29§:n mukaan sosiaalipäivystystä toteutettaessa on toimittava yhteistyössä muun muassa poliisin kanssa. Poliisilain (872/2011) 1§:n mukaan poliisi toimii turvallisuuden ylläpitämiseksi muiden viranomaisten kanssa ja antaa tehtäväpiiriinsä kuuluvaa apua.

Sosiaalityön tavoitteena on ihmisten hyvinvointi ja sosiaalinen turvallisuus. Myös poliisityöllä tavoitellaan turvallisuuden lisäämistä. Turvallisuutta lisätään järjestyksen ja kurinpidon säilyttämisen avulla. Lähestymistapa yhteiskunnalliseen turvallisuuteen on ammattikunnilla erilainen. Poliisin tehtävät liittyvät ihmisen elämän yhteen osaan järjestyksen säilyttämisen näkökulmasta tietyn tilanteen rauhoittamiseksi ja rikokseen syyllistymisen näkökulmasta asian tutkimiseksi, jotta tekijää voidaan lainvastaisesta teosta rangaista. (Heino, Randell & Virolainen 2005, 7.) Poliisin työ pohjautuu sisäisen turvallisuuden varmistamiseen, kun taas sosiaalityö puolestaan perustuu yhdenvertaisten mahdollisuuksien turvaamiseen ja elämänhallinnan vahvistamiseen (Vanhanen 2010, 67). Voidaan ajatella, että nämä viranomaiset ovat turvallisuuden kaksi eri puolta ja täten merkittäviä turvallisuusammatteja yhteiskunnan kannalta. Perinteisesti poliisia on pidetty sisäisen turvallisuuden yhtenä ylläpidosta vastaavana viranomaisena, mutta laajan turvallisuuskäsityksen mukaan tähän voidaan laskea kuuluvan myös sosiaaliviranomaisten (Sisäministeriö 2017, Hyvä elämä - turvallinen arki, 14). Yleinen turvallisuus on poliisin pääasiallinen tehtävä, mutta poliisi ei voi yksin taata turvallisuutta yhteiskunnassa (Slaght 2002, 28).

Yhteistyötä viranomaisten välillä tarvitaan kaikissa lapsiin kohdistuneiden kaltoinkohteluepäilysten eri vaiheissa. Yhteistyötä tarvitaan kaltoinkohtelun tunnistamisessa, siihen puuttumisessa, asian tutkimisessa sekä mahdollisen jatkohoidon turvaamisessa. Yhteistyön pitäisi olla osa normaalia viranomaisten työskentelyä. (Ellola & Rantaeskola 2016, 23.) Tehokas yhteistyö vaatii tietoisuutta toisen yhteistyökumppanin toiminnasta. Tämä edellyttää myös toimivia rakenteita ja prosesseja.

Toimiva yhteistyö edellyttää erilaisia neuvotteluja viranomaisten välillä sekä verkostoitumista.

(Saastamoinen 2016, 60.)

Yhteistyötä voidaan tehdä virallisesti tai epävirallisesti. Virallinen yhteistyö on papereiden välityksellä tapahtuvaa yhteistyötä, joihin liittyvät virka-apupyynnöt, lausunnot ja virallisten ilmoitusten antaminen ja saaminen. Epävirallinen yhteistyö on puolestaan aktiivista tietojen ja taitojen jakamista viranomaisten välillä konsultoiden toisia yksittäisissä asioissa ilman virallisia asiakirjoja. Lapsiin kohdistuvissa kaltoinkohteluepäilyissä tarvitaan molempia yhteistyön muotoja.

(Ellola ym. 2016, 24.) Suomessa yhteistyötä poliisin ja sosiaalitoimen välillä on pyritty tehostamaan.

Tämä on tarkoittanut esimerkiksi yhteisiä neuvotteluita poliisin ja sosiaalitoimen välillä sekä tiivistä yhteistyötä poliisin ja sosiaalityöntekijöiden kesken. (Heino ym. 2005, 10.) Yhteistyön tekeminen ei tarkoita työtaakan jakamista, vaan se perustuu kunkin viranomaisen erilaisiin mahdollisuuksiin toimia. Kyse on myös kunkin tahon hallussaan olevan tiedon ja asiantuntijuuden yhdistämisestä.

Yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi jokainen tekee oman osuutensa. (Saastamoinen 2016, 59–60.)

Viranomaiset ovat epävarmoja käymään avointa keskustelua toisten viranomaisten kanssa. Tämän arvellaan johtuvan siitä, että suomalainen palvelujärjestelmä on erittäin sektoroitunutta. Kukin toimija hoitaa omat lakisääteiset tehtävänsä ja lain määrittämät velvollisuutensa. Tämän vuoksi avoimen yhteistyön toteuttaminen voidaan nähdä hankalana toteuttaa. Yhteistyötä helpottaa jo se, että viranomaiset tuntevat toisiaan vähintään kasvoilta, jolloin myös luottamus toiseen kasvaa. (Ellola ym.

2016, 24.) Lapseen liittyvissä tilanteissa on tärkeää lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen ja sen perusteella mahdollisen tuen tai avun arvioiminen. Tämä edellyttää viranomaisten välistä asiantuntemuksen vaihtamista sekä toisaalta tiedon koontia. Lapsen tilanne ei aina ole aikuisen kertoman kaltainen. Esimerkiksi puutteet lapsen olosuhteissa saattavat tulla esille vain toimivan viranomaisyhteistyön avulla. (Saastamoinen 2016, 62.)

Seuraavaksi käsittelen virka-apua tarkemmin, koska se on yksi merkittävimmistä yhteistyön muodoista poliisin ja sosiaaliviranomaisten välillä.

2.4 Virka-apu yhtenä yhteistyön muotona

Poliisin ja sosiaaliviranomaisten yhteistyö on perinteisesti liittynyt nimenomaan virka-aputehtäviin.

Yhteistyötä on tehty usein lastensuojeluun liittyvissä tilanteissa tai nuorten rikoksentekijöiden esitutkinnassa. (Aalto 2004, 12; Niemi 2010, 23.) Tyypillisiä virka-aputehtäviä ovat esimerkiksi niin sanotut koulukotikarkurit, joiden asioiden hoidossa sosiaalityöntekijä pyytää poliisilta virka-apua alaikäisen karkurin etsintöihin ja saattamiseksi turvaan kuten lastensuojelulaitokseen.

Sosiaalityöntekijä saattaa tarvita virka-apua myös päästäkseen tarkistamaan lasten tilanteen lukittuun kotiin. Sosiaalihuollon viranomaisella tarkoitetaan sosiaalityöntekijää.

Poliisilain (872/2011) mukaan poliisin on annettava pyynnöstä toiselle viranomaiselle kuten sosiaaliviranomaiselle virka-apua tarvittaessa. Poliisin on annettava virka-apua muulle viranomaiselle myös laissa säädetyn valvontavelvollisuuden toteuttamiseksi, jos virka-apua pyytävää viranomaista estetään suorittamasta virkatehtäviään. Virka-avun antamisen edellytyksenä on lisäksi, että yksityistä estetään pääsemästä oikeuksiinsa ja oikeuksiin pääseminen edellyttää poliisin toimivaltuuksien käyttämistä. Päätöksen virka-avun antamisesta tekee yleensä päällystöön kuuluva poliisimies.

Sosiaalihuollon viranomaisella on oikeus saada laissa säädettyjen tehtäviensä suorittamiseksi virka- apua muilta viranomaisilta. Virka-avun antajan tulee salassapitovelvollisuuden estämättä antaa sosiaalihuollon viranomaiselle virka-aputehtävän edellyttämät tiedot. (Jäppinen & Sahala 2011, 29.) Virka-apua pyydetään esimerkiksi silloin, kuin kotihälytyksellä on ilmeinen väkivallan uhka tai huoneistoon pääsy estetään ja lasten tilannetta ei päästä tarkastamaan. Erityinen säännös oikeudesta saada poliisilta virka-apua on sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetussa laissa 22§ssä (812/2000). Poliisi on puolestaan velvollinen antamaan virka-apua muulle viranomaiselle poliisilain 4§:n mukaisesti. Virka-avun tarpeen arvioi sosiaalihuollon viranomainen. Poliisi varmistaa kuljetuksen ainoastaan silloin, kun on perusteet odottaa vastustusta, jonka murtamiseen sosiaaliviranomaisella ei ole valtuuksia. Poliisi ei kuljeta kalustollaan tilanteissa, joissa edellä

mainitut ehdot eivät täyty ja kuljetuksen voidaan katsoa kuuluvan normaalin laitos- ym. hoidon rutiinien piiriin. (Jäppinen & Sahala 2011, 30.)

Poliisilla on tärkeä asema virka-avun antamisessa lasten tilanteiden selvittämiseen. Virka-avun merkitys on suuri, sillä poliisilla on sellaisia oikeuksia, joita muilla viranomaisilla ei ole.

(Saastamoinen 2016, 79.) Poliisilain (872/2011) 9 luvun 1§:ssä säädetään virka-avun antamisesta.

Lain tarkoituksena on avustaa toista viranomaista sen laillisten virkatehtävien hoitamisessa, jos tätä estetään suorittamasta tehtäväänsä. Sosiaalihuoltolain (710/1982) 4 luvun 41§ssä puolestaan annetaan mahdollisuus virka-avun pyytämiseen poliisilta huoneistoon sisälle pääsemiseksi.

Poliisihallituksen antaman poliisin operatiivisen virka-aputoiminta-ohjeen (POL-2016-9560) mukaan virka-apua pyydetään kirjallisesti. Kiireellisessä tilanteessa pyynnön voi tehdä esimerkiksi puhelimella, mutta se tulee myöhemmin vahvistaa myös kirjallisesti. Virka-apupyynnössä eritellään virka-avun pyytäjän tiedot sekä säännös, johon pyyntö perustuu. Tämän lisäksi virka-apupyyntöön tulee kirjata tilanteen kuvaus ja tarve, miksi virka-apua pyydetään. Tämän lisäksi virka-apupyyntöön on kirjattava voimassaoloaika ja tarvittavat yhteystiedot.

3 SOSIAALITYÖ TURVALLISUUDEN RAKENTAJANA HÄDÄSSÄ

3.1 Sosiaalipäivystys akuutissa hätätilanteessa

Lapselle haitalliset elämäntilanteet ja koettu hätä eivät noudata virka-aikoja tai puhelintunteja.

Akuutti hätätilanne on kriisi, jolloin lasta tai perhettä on kohdannut äkillinen heidän kannaltaan merkittävä ja kielteinen tapahtuma. Tällainen tilanne ylittää ihmisen kyvyn ymmärtää ja hallita tilannetta. Hätätilanteisiin liittyy usein ahdistusta, pelkoa, syyllisyyttä, turvattomuutta ja neuvottomuutta. (Araneva 2016, 53.) Sosiaalipäivystys ja lastensuojelu vastaavat lapsen akuutteihin ja kiireellisiin hätätilanteisiin. Molemmista voidaan nopeasti reagoida hätään ja lähteä kotihälytykselle. Sosiaalityön virka-ajan ulkopuolista palvelua sanotaan sosiaalipäivystykseksi.

(Lahti 2008, 147.) Sosiaalipäivystyksen järjestäminen on kuntien lakisääteinen tehtävä ja se on osa sosiaalipalvelujen kokonaisuutta. Sosiaalipäivystys perustuu perustuslain (731/1999) säädökseen välttämättömästä toimeentulosta ja huolenpidosta. Sosiaalipäivystyksiä on muodostettu Suomeen pääosin 2000-luvun alkupuolelta alkaen ja vuodesta 2007 saakka päivystysjärjestelmä on ollut koko Suomen kattava. (Ollila, Holopainen, Juurikkala & Rapeli 2019, 8–9). Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 29§:n mukaan sosiaalipäivystystä on järjestettävä ympärivuorokautisesti kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi kaikille. Päivystykseen on saatava yhteys ympäri vuorokauden.

Lisäksi päivystyksessä on oltavat riittävät voimavarat ja osaaminen, jotta palvelun laatu ja asiakasturvallisuus varmistuvat. Sosiaalihuoltolain (1301/2014) mukaan kiireellisissä tilanteissa sosiaalipalvelujen tarve on arvioitava viipymättä.

Sosiaalipäivystys toimii virka-aikaan useimmissa kunnissa sosiaalitoimen toimipisteessä. Ilta-, yö ja viikonloppupäivystys järjestetään usein usean kunnan yhteisenä toimintana. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2020.) Käytännössä sosiaalipäivystys voidaan järjestää monella tapaa. Keskeistä on huomioida paikalliset olosuhteet ja järjestää sosiaalipäivystys siten, että sosiaalityöntekijän on mahdollista tehdä kiireellisiä kotikäyntejä tarvittaessa. Nykyisin sosiaalipäivystys on keskitetty useimmiten suuriin yliopistollisiin sairaaloihin. Sosiaalipäivystys voidaan järjestää myös esimerkiksi poliisilaitoksen yhteyteen.

Sosiaalipäivystys on välttämättömien ja kiireellisten sosiaalipalvelujen järjestämistä sosiaalisissa hätä- ja kriisitilanteissa vuorokauden ajasta riippumatta. Välitöntä turvaamisen ja huolenpidon tarvetta aiheuttavat esimerkiksi lastensuojelutilanteet, nuorten kriisitilanteet ja perheväkivaltatilanteet poliisin toimenpiteiden rinnalla. (Araneva 2016, 73.) Lastensuojelulaki (417/2007) edellyttää, että sosiaalipäivystyksessä on osaaminen kiireellisen sijoituksen tekemiseen.

Kiireellinen sijoitus on esimerkki tehtävistä, joihin sosiaalipäivystyksellä tulee olla valmius ja osaaminen (Ollila ym. 2019, 9).

Sosiaalipäivystyksen tehtävistä suurin osa onkin lastensuojelutehtäviä. Ne ovat usein lisäksi vakavia ja vaativat välittömiä toimenpiteitä (Lahti 2008, 154). Hätäkeskuksen välittämiä tehtäviä ovat myös ikääntyvän väestön sosiaaliset hätätilanteet sekä päihteisiin liittyvät ongelmat aikuisilla. Tyypilliset sosiaalipäivystyksen tehtävät liittyvät esimerkiksi perheväkivaltaan, alaikäiseen rikoksentekijään, lapseen, joka on jäänyt ilman huolenpitoa ja karanneeseen tai kadonneeseen nuoreen. Myös tulipalot, liikenneonnettomuudet, äkilliset kuolemantapaukset ovat tilanteita, joissa voi olla sosiaalipäivystyksen tarvetta. (Ollila ym. 2019, 10.) Sosiaalipäivystystä tarvitaan lisäksi psykososiaalisen tuen antamiseen ja järjestämiseen. Sosiaalipäivystyksellisen työn vahvuus on välittömissä asiakastapaamissa kriisitilanteissa. Sosiaalityöntekijällä on kotikäynneillä mahdollisuus saada merkittävää tietoa lapsen elämistodellisuudesta. (Lahti 2008, 153.) Sosiaalipäivystyksessä asiakkuudet ovat ajallisesti lyhyitä. Työskentelyssä keskeistä on asiakkaalle tarjottavien palvelujen arviointi ja niiden katkeamaton järjestäminen ja saatavuuden varmistaminen. Työ edellyttää kykyä tilanteen kokonaisvaltaiseen ja nopeaan arviointiin sekä nopeaa päätöksentekoa yleensä vähäisen tiedon pohjalta. Sosiaalipäivystystä toteutetaan yhteistyössä terveydenhuollon, pelastustoimen, poliisin, hätäkeskuksen ja muiden toimijoiden kanssa. Keskeisimpiä yhteistyökumppaneita ovat hätäkeskus ja poliisi akuuteissa lastensuojelutilanteissa. (Lahti 2008, 156; Araneva 2016, 73.)

3.2 Lastensuojelu lapsen edun turvaajana

Lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on merkittävän julkisen vallan käyttäjinä laissa säädetty velvollisuus ja mahdollisuus puuttua lapsen hätään (Saastamoinen 2016, 52). Lastensuojelu on viranomaistoimintaa, jota ohjaa lainsäädäntö. Lastensuojelulain (417/2007) mukaan lastensuojelua on lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu. Lastensuojelua toteutetaan tekemällä asiakassuunnitelma ja järjestämällä avohuollon tukitoimia. Lastensuojelua on myös kiireellinen sijoitus, huostaanotto

sekä niihin liittyvä sijais- ja jälkihuolto. Lastensuojelu on järjestettävä sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Lisäksi lastensuojelua on järjestettävä tarvittavassa laajuudessa niinä vuorokauden aikoina, joina sitä tarvitaan. Lastensuojelun on oltava laadultaan sellaista, että se takaa lastensuojelun tarpeessa oleville lapsille ja nuorille sekä heidän perheilleen heidän tarvitsemansa avun ja tuen. (LSL 417/2007.) Lastensuojelu voi olla vanhemmuuden tukemista, auttamista ja äärimmillään sen korvaamista (Karjalainen, Forsberg &

Linnas 2012, 279). Lastensuojeluasia tulee vireille hakemuksesta tai kun sosiaalityöntekijä on saanut muutoin tietää mahdollisesta lastensuojelua tarvitsevasta lapsesta. Lastensuojeluasian vireille tulon jälkeen sosiaalityöntekijän on arvioitava välittömästi lapsen mahdollinen kiireellinen lastensuojelun tarve (LSL 417/2007.) Lastensuojelun voidaan ajatella olevan virka-aikaista sosiaalityöntekijän työtä mutta sosiaalipäivystys puolestaan hoitaa virka-ajan ulkopuolella akuutit lastensuojelulliset tilanteet.

Edelleen lastensuojelulain (417/2007) mukaan lastensuojelun on edistettävä lapsen myönteistä kehitystä ja hyvinvointia. Lastensuojelussa on tuettava vanhempia, huoltajia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa. Lastensuojelun on pyrittävä ehkäisemään lapsen ja perheen ongelmia sekä puuttumaan havaittuihin ongelmiin riittävän ajoissa. Lastensuojelu on lapsen kehityksen ja terveyden turvaamista ja vaarantavien tekijöiden poistamista. Joskus riittää lyhyt tilapäinen apu ja toisinaan tarvitaan pitkäkestoisia toimia. (Bardy 2013, 73.) Lastensuojelun tarvetta arvioitaessa ja lastensuojelua toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 4§ mukaan asiakkaalla on oikeus hyvään sosiaalihuoltoon ja kohteluun. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei hänen ihmisarvoaan loukata ja yksityisyyttä kunnioitetaan. Lastensuojelun tärkein periaate on lapsen edun ensisijainen huomioiminen. Tämä tarkoittaa paitsi päätöksiä mutta myös toimenpiteitä, palveluita ja menettelyitä.

(Araneva 2016, 174.) Kaikki ihmisoikeudet ja perusoikeudet kuuluvat lapsille samalla tavalla kuin aikuisille (Saastamoinen 2016, 21). Lapsen oikeuksien sopimuksen sisältämät oikeudet voidaan jakaa kolmeen luokkaan. Nämä ovat hyvinvointiin ja kehitykseen liittyvät oikeudet, oikeus saada suojelua haitallisilta asioilta sekä oikeus osallistua ja vaikuttaa. (Hakalehto-Wainio 2013, 35- 36.) Kotihälytystilanteissa viranomaistoiminta liittyy nimenomaan suojelutehtävään.

Kaikessa lasta koskevassa päätöksenteossa ohjaavana kriteerinä on oltava lapsen etu. Lapsen etua ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti avattu missään. (Linnanmäki 2019, 82.) Lastensuojelulain (417/2007) 4§:n mukaan lastensuojelun tarvetta arvioitaessa ja lastensuojelua toteutettaessa on ensisijaisesti

otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etua arvioitaessa on huomioitava, miten eri toimenpidevaihtoehdot tai ratkaisut turvaavat lapselle esimerkiksi tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet. Lapsen on saatava osakseen ymmärtämystä ja hellyyttä sekä iän ja kehitystasonsa mukaisen valvonnan ja huolenpidon. Lapsen etua on turvallinen kasvuympäristö sekä ruumiillinen ja henkinen koskemattomuus. Lastensuojelussa on toimittava mahdollisimman hienovaraisesti ja käytettävä ensisijaisesti avohuollon tukitoimia, jollei lapsen etu muuta vaadi. Sijaishuolto on järjestettävä viivytyksettä, kun se on lapsen edun kannalta välttämätöntä (Araneva 2016, 179).

4 KUN LAPSEN TURVALLISUUS JÄRKKYY

4.1 Koti rauhan tyyssijana

Koti on yksityinen asunto. Se ei kuitenkaan ole vain asunto, koska siihen liitetään tunteita ja suhteita ihmisten kesken. Koti on perheen elämisympäristö ja perheeseen kuulumista sekä kotia on pidetty ihmiselle korvaamattomana asiana. Kotiin ja perhesuhteisiin liittyy paljon ihanteita. Kodin ajatellaan olevan yksityinen, ainoastaan sen jäsenten arkeen ja intiimiin elämään tarkoitettu paikka. Kotiin ja perhesuhteisiin lisäksi ladataan paljon odotuksia. (Laapio 2005, 20.) Kotia ja siihen liittyviä ihmissuhteita pidetään turvan, kiintymyksen ja rakkauden tyyssijoina.

Kotiin liitetään esimerkiksi turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Koti tarkoittaa turvaa ja elämisen ennakoitavuutta, jossa ihminen voi olla juuri sellainen kuin on. Koti on lapsen kasvuympäristöistä tärkein. Turvallinen koti ja sen rakastava ilmapiiri ovat merkittäviä tekijöitä lapsen hyvinvoinnin kannalta (Pösö 2015, 17). Koti onkin ihmiselle yksi tärkeimmistä paikoista ja lapsen kohdalla sen merkitys vain korostuu. Pienelle lapselle koti ja perheyhteys on koko maailma.

Yhteiskunnassamme tunnustetaan kodin merkitys ihmiselle. Perustuslain (731/1999) 10§ssä säädetään yksityiselämänsuojasta, jossa taataan jokaiselle kotirauha, sekä perhe-elämän ja yksityisyyden suoja. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen (63/1999) 8 artikla takaa jokaiselle oikeuden nauttia yksityis- ja perhe-elämänsä kunnioittamisesta. Julkisen vallan puuttuminen perheen elämään on poikkeustilanne ja viimesijaista toimintaa. Lapsen huolenpidon laiminlyömisellä ja kehityksen vaarantumisella on laajoja ja pysyviä seurauksia niin lapselle itselleen kuin yhteiskunnalle laajemmin ajateltuna. Tämän vuoksi kaikki toiminta kodeissa ja perheissä ei ole yksityistä.

(Saastamoinen 2016, 35.)

Kotona tapahtuva väkivalta tai muut turvattomuutta aiheuttavat asiat rikkovat kodin ja perhesuhteiden tärkeää tehtävää. Perheen ongelmien esille tuomiseen on suuri kynnys sekä perheenjäsenillä että sen ulkopuolisilla henkilöillä. (Paavilainen & Pösö 2003, 18.) Erityisesti kodissa toistuvien traumaattisten kokemusten tapahtuminen, joilta vanhemmat eivät pysty lasta suojelemaan tai, joita he itse aiheuttavat, ovat lapselle haitallisia (Kaltiala-Heino 2012, 168). Tämän lisäksi lapsen kaltoinkohtelua

voi olla vaikea huomata (Heinonen 2015, 43). Suurin osa lasten kaltoinkohtelusta tapahtuu piilossa ja ei tule viranomaisten tietoon. Lapsia kaltoinkohdellaan useimmiten heidän kodeissaan tai muutoin tuttujen ihmisten luona. Tämä vaikeuttaa tapausten ilmituloa. Perustellusti voidaan sanoa, että monelle lapselle koti on vaarallinen ja hätää aiheuttava paikka. (Tolvanen & Vuento 2004, 216.)

4.2 Lapsen kaltoinkohtelun muodot

Stridin (2004, 239–240) mukaan lapsen asema on maan kulttuurista ja tilanteesta riippuvainen.

Maailman eri puolilla kasvavat lapset ovat eriarvoisessa asemassa. Lapsen hätä Suomessa näyttää erilaiselle, mitä se on esimerkiksi sota-alueella kasvavalle lapselle. Suomessa kaltoinkohteluna pidettävä toiminta on toisessa maassa lasten arkipäivää. Suomalainen yhteiskunta ja lainsäädäntö pyrkivät varmistamaan lapsen oikeuden turvalliseen kasvuympäristöön. Eri yhteiskunnissa on eroja lapsen perustarpeiden määrittelyssä eikä kasvun vaaratekijöistä ole yhtenäistä tulkintaa (Söderholm

& Politi 2012, 79).

Johdannossa mainitsin, että lapsen vanhemmat tai muut huoltajat ovat ensisijaisesti vastuussa lapsen huollosta ja turvallisuudesta. Lastensuojelulaissa tai lapsen oikeuksien yleissopimuksessa ei kuitenkaan tarkasti määritellä, miten lapsen vanhempien tai huoltajien tulee huolehtia lapsensa turvallisuudesta tai mitä laiminlyönti tarkalleen on. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (361/1983)1§:ssä määritellään lapsen hyvää huoltoa. Sen mukaan vanhemman tai muun huoltajan on turvattava lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi. Edelleen vanhempien on turvattava myönteiset ja läheiset ihmissuhteet lapsen ja vanhempiensa välillä. Lapselle on turvattava hyvä hoito ja kasvatus sekä tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Tässä on huomioitava lapsen ikä ja kehitystaso. Kasvuympäristön on oltava turvallinen ja virikkeitä antava. Lasta on kasvatettava siten, että hän saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lapsen alistaminen, ruumiillinen kurittaminen tai muu loukkaava kohtelu on kiellettyä. Näitä asioita on listattu myös lastensuojelulain 4§:n 2 momenttiin lastensuojelun keskeisinä periaatteina. Lastensuojelulain (417/2007) mukaan lapsi on alle 18-vuotias.

Lapsen hätä voidaan määritellä kaltoinkohteluna tai pahoinpitelynä, joka voi toimintana olla hyvin monenlaista. Maailman terveysjärjestön WHOn mukaan lapsen kaltoinkohtelu pitää sisällään kaikki

fyysisen ja psyykkisen pahoinpitelyn muodot, seksuaalisen hyväksikäytön ja laiminlyönnin.

Kaltoinkohtelua on myös kaupallinen tai muu riisto. Edellä mainituista asioista aiheutuu vaaraa lapsen terveydelle, kehitykselle tai ihmisarvolle. (World Health Organization 2016.) Kaltoinkohtelu voi olla teko, mutta myös tekemättä jättäminen. Tällöin puhutaan esimerkiksi hoidon laiminlyönnistä.

Araneva (2016, 52) huomioi myös sosiaalisen väkivallan kaltoinkohtelussa. Tämä on esimerkiksi liikkumisen rajoittamista ja kaverisuhteista eristämistä. Traumatisoivia ovat myös tilanteet, joissa lapsi esimerkiksi altistuu väkivallalle, vaikka itse ei olisikaan teon kohteena. Tämä on väkivallan näkemistä, kuulemista ja pelossa elämistä.

Lapsen hätään ja kaltoinkohteluun liittyy usein läheinen ihmissuhde, jossa on vastuuta, luottamusta ja valtaa (World Health Organization 2016). Tekojen vaikutukset ovat erityisen traumatisoivia, kun kaltoinkohtelija on läheinen ihminen. Lapsi ensisijaisesti hakee turvaa vanhemmistaan tai muista lähimmäisistään. Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapselle tulee taata hänen hyvinvoinnilleen välttämätön suojelu ja huolenpito (LOS 3 artikla). 5 Artikla puolestaan velvoittaa kunnioittamaan vanhempien vastuuta, oikeuksia ja velvollisuuksia lapsen kasvatuksessa. Toisaalta samainen sopimus edellyttää vanhempien tukemista lapsen kasvatustehtävässä. Lapsen oikeuksien sopimuksessa lähdetään siitä ajatuksesta, että yhteiskunnan on ensisijaisesti tuettava vanhempia lastensa kasvatustehtävässä. Tämä voi olla esimerkiksi taloudellista tukea tai palvelujen järjestämistä.

Lasten kaltoinkohtelun riskiä nostaa vanhemman omat ongelmat, jotka vähentävät mahdollisuuksia vaikuttaa elämään. Lasten kaltoinkohtelua esiintyy useimmiten perheissä, joissa on vanhempien välistä väkivaltaa, runsasta päihteiden käyttöä tai mielenterveysongelmia. Riskiä väkivallan käyttämiseen lapsen kasvatuksessa lisää myös se, että vanhempia itseään on lapsena pahoinpidelty.

Pahoinpitelyä on huomattu olevan eniten taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmaisissa perheissä.

Toisaalta varakkailla perheillä on enemmän mahdollisuuksia piilottaa lapsen pahoinpitely. (Taskinen 2004, 38–39; Beckett 2007, 64–65.) Kaltoinkohtelun riskitekijöinä pidetään myös vanhempien matalaa koulutustasoa ja perheen monilapsisuutta (Eskonen 2005, 28).

Vanhemmat eivät välttämättä kohdista lapseensa yhtään väkivaltaa tai käyttäydy muutoin uhkaavalla tavalla, mutta lapsen tarpeisiin vastaaminen heikentyy vanhempien uupuessa omiin ongelmiinsa (Beckett 2007, 51). Lapsi tarpeineen jää ikään kuin aikuisen varjoon huomaamattomaksi. Lapsen

haastava käytös tai muu erityisyys myös saattaa kasvattaa vanhemman riskiä käyttää väkivaltaa lapseen. Tämän lisäksi lapsella on suurempi riski joutua fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi muun kuin oman vanhempansa taholta. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi lapsen vanhemman uutta kumppania.

(Beckett 2007, 65.) Tämä selittynee tunnesiteen laimeudella suhteessa lapseen.

Tarkkoja tietoja lapsen kaltoinkohtelun yleisyydestä ei ole mistään maasta. Tiedetään kuitenkin, että lapsen kaltoinkohtelu jää usein huomaamatta ja tämän vuoksi se jää ilmoittamatta lastensuojeluviranomaiselle. (Söderholm & Kivitie-Kallio 2012, 17.) Lasten pahoinpitelyyn kiinnitettiin huomioita erityisesti 1980-luvun alussa Suomessa. Lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta vuonna 1984. Lastensuojelun keskusliiton koululaisille tekemän kyselyn mukaan lapsiin kotona kohdistuva väkivalta on kuitenkin edelleen tavallista.

Tekijöinä ovat lähes yhtä usein äidit ja isät, tosin isien käyttämä väkivalta on useimmiten vakavampaa. (Taskinen 2004, 95, 101.) Asenteet lapseen kohdistuvaa väkivaltaa kohti ovat tiukentuneet yhteiskunnassa mutta edelleen esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluissa saatetaan tuoda esille vähättelevää asennetta lapsen fyysiseen kurittamiseen. Vanhempien lapsiin kohdistuva lievä väkivalta on yleistä Suomessa (Eskonen 2005, 27).

Kaltoinkohtelu voidaan jakaa aktiivisiin tai passiivisiin toimiin. Tämän lisäksi voidaan vielä puhua rakenteellisesta väkivallasta, jolla tarkoitetaan lapsen kasvumahdollisuuksien rajoittamista yhteiskunnan taholta. Hyvä kysymys on esimerkiksi, että tuetaanko Suomessa lapsiperheitä riittävästi. Aktiivinen fyysinen väkivalta on esimerkiksi lyömistä, hiuksista repimistä tai kuristamista.

Passiivinen fyysinen väkivalta on puolestaan hoidon laiminlyömistä. Tätä on esimerkiksi lapsen yksin tai ravinnotta jättäminen. (Taskinen 2004, 19–20.)

Aktiivista psyykkistä väkivaltaa on lapsen toistuva moittiminen, pelottelu tai nöyryyttäminen. Lapsen ajatuksia tai tekemisiä ei hyväksytä ja häntä nimitellään. Passiiviseksi psyykkiseksi väkivallaksi voidaan kutsua lapsen jättäminen täysin huomiotta. Tällaisessa tilanteessa lapsi on ikään kuin näkymätön. (Taskinen 2004, 21.) Näkymättömällä lapsella ei ole välttämättä kotona omaa vuodetta tai muita lapselle tyypillisiä tavaroita kuten leluja. Emotionaalinen kaltoinkohtelu voi olla esimerkiksi lapsen arvon kieltämistä sanomalla tai muutoin viestittämällä tälle, että hän on huono. Kyse on usein lapsen ja aikuisen välisestä vuorovaikutuksesta: Se voi olla puhetta, tekoja tai tekemättä jättämistä ja

asennoitumista lapseen. Se voi olla myös lapsen psyykkisten tarpeiden laiminlyöntiä. Lapsen laiminlyönti voi alkaa jo raskausaikana. Tunteet syntyvää vauvaa kohtaan ovat erittäin kielteisiä.

(Beckett 2007, 69.)

Kemiallista väkivaltaa on lapselle alkoholin tai rauhoittavien lääkkeiden antaminen. Tällöin pyrkimyksenä vanhemmalla saattaa olla se, että lapsi nukkuisi tai ei lapsi häiritsisi aikuisia.

Passiivinen kemiallinen väkivalta on puolestaan sitä, että lapselle ei anneta hänen tarvitsemiaan lääkkeitä tai hänen tarvitsemansa ruokavalion noudattaminen laiminlyödään. (Taskinen 2004, 20.) Lapsen seksuaalisella väkivallalla tarkoitetaan tekoja, jotka loukkaavat lapsen seksuaalista koskemattomuutta. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on esimerkiksi ruumiillista pahoinpitelyä kohdistuen lapsen sukupuolielimiin, koskemattomuutta loukkaava koskettelu tai lapsen pakottaminen koskettamaan aikuista seksuaalisella tavalla, seksuaalisille ärsykkeille altistaminen sekä raiskaus tai sukupuoliyhteys lapsen kanssa. (Taskinen 2004, 21–22; Joki-Erkkilä, Jaarto & Sumia 2012, 132.)

Fyysistä pahoinpitelyä tai kaltoinkohtelua on väkivalta, joka aiheuttaa kipua tai vahingoittaa terveyttä. Fyysistä vammaa ei teosta aina jää näkyviin. (Tupola ym. 2012, 100.) Tekoina fyysinen väkivalta on muodoiltaan moninaista. Suomalaisissa perheissä se voi tyypillisimmillään olla tukistamista, nipistämistä, luunapin antamista, retuuttamista, tönimistä, kaatamista tai pään hakkaamista seinään. (Eskonen 2005, 28.) Fyysistä pahoinpitelyä on myös lyöminen, ravistelu, heittäminen, myrkyttäminen, polttaminen, hukuttaminen, tukehduttaminen tai muu fyysisen haitan aiheuttaminen lapselle (Beckett 2007, 63).

Perheväkivalta, mielenterveysongelmat sekä päihteiden käyttäminen vaikuttavat vanhemmuuteen ja lapsiperheiden elämään (Holland 2011, 131). Päihteitä ovat alkoholi, huumausaineet ja päihtymystarkoituksessa käytetyt lääkkeet. Suomalaiset käyttävät alkoholia aiempaa enemmän kotona. Tämän myötä myös humaltuminen kotona on yleistynyt. Yhä useampi lapsi kokee perheissä alkoholin juomisen olevan häiritsevää. (Orjasniemi & Kurvinen 2017, 127.) Vanhemman ongelmallinen päihteidenkäyttö johtaa arjen jäsentymättömyyteen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi arjen puuttuvia rutiineja ja päivärytmin selkeytymättömyyttä. Pienen lapsen hoito voi olla epäsensitiivistä ja vaihdella päivästä toiseen. Neuvola- ja sairaalakäyntejä saatetaan laiminlyödä. Arki on lapsen

kannalta ennakoimatonta ja vanhemman käyttäytyminen arvaamatonta. Lapsi saattaa myös kärsiä valvonnan puutteesta. (Kivitie-Kallio & Autti-Rämö 2012, 198–199.)

4.3 Kaltoinkohtelun seurauksia

Lapsiin kohdistuva väkivalta ja kaltoinkohtelu vaarantavat lapsen hyvinvointia ja yhteiskunnalta vaaditaan toimia tämän estämiseksi (Johansson ym. 2016, 1). Erityisen haavoittuvassa tilanteessa ovat ne lapset, joiden kasvuolosuhteet vaarantuvat omien vanhempien toiminnan vuoksi (Forsman 2016, 227). Lapsen kehitystaso vaikuttaa kaltoinkohtelun pitkäaikaisiin vaikutuksiin. Haavoittuvassa asemassa ovat myös pienet lapset ja kehitysviivästymistä kärsivät lapset tai kehitysvammaiset lapset.

(Turunen 2004, 191.)

Pihkon (2012, 161, 166.) mukaan kaltoinkohtelu ja hoivan puute aiheuttavat lapsen aivoihin muutoksia. Nämä vaikuttavat kielteisesti lapsen tunne-elämän säätelyyn ja kognitiiviseen kehitykseen. Muutokset aivoissa näkyvät vetäytymisenä, aggressiivisena käyttäytymisenä, myöhempänä päihteiden käyttämisenä ja mielenterveyden ongelmina. Pitkäkestoinen stressi saattaa vaikuttaa aikuisikään saakka lisäten masennusta ja somaattisia sairauksia. Vaikutukset saattavat lisäksi ulottua seuraaviin sukupolviin.

Fyysisestä kaltoinkohtelusta voi jäädä vammoja tai jälkiä lapseen. Joitain vammoja on helpompi tunnistaa kuten kädenmuotoiset mustelmat, puremajäljet, tupakalla polttamisen jäljet ja pitkät mustelmat esimerkiksi kepeillä lyömisestä. Vauvoilla luun murtumat ovat harvinaisia. Fyysinen kaltoinkohtelu aiheuttaa lapselle kivun ja inhimillisen kärsimyksen lisäksi tunne-elämän pulmia.

Fyysisesti kaltoinkohdelluilla lapsilla saattaa olla heikko itsetunto ja pyrkimystä vältellä sosiaalista vuorovaikutusta. Jotkin lapsista pyrkivät voimakkaasti miellyttämään muita ja toisaalta tietynlaista tunne-elämän latteutta saattaa ilmetä. Yhtä lailla seurauksena saattaa olla levotonta käyttäytymistä ja keskittymiskyvyn puutetta. (Beckett 2007, 64–65.) Julmimmillaan pahoinpitely ja kaltoinkohtelu voi johtaa kuolemaan. (Taskinen 2004,19). Beckettin (2007, 93.) mukaan lasten kuolemat pahoinpitelyn seurauksena ovat kuitenkin harvinaisia. Fyysisellä pahoinpitelyllä voi olla pitkäaikaisia seurauksia kuten ravistelluilla vauvoilla aivovaurioita. Lisäksi vanhempien välinen väkivalta vaurioittaa lasta,

vaikka se ei kohdistuisikaan lapseen. Perheväkivallan seurauksena lapsi ei pysty luomaan turvallista kiintymyssuhdetta äitiin, vaikka väkivalta kohdistuisi äitiin eikä lapseen. (Turunen 2004, 190.)

Psyykkisen ja emotionaalisen kaltoinkohtelun vaikutukset ovat lapsen kehitykselle vakavia (Taskinen 2004, 21). Kaltoinkohtelu voi aiheuttaa useita kielteisiä psyykkisiä reaktioita kuten alentunutta itsetuntoa, ympäristön ja itsehallinnan tunteen menettämistä, ylivalppautta, ärtyvyyttä, yksinäisyyden tunnetta, luottamuksen menettämistä ja tarpeettomia itsesyytöksiä. (Kaltiala-Heino, 2012, 169.) Edelleen lapselle voi tulla seurauksena masentuneisuutta ja vuorovaikutuksesta vetäytymistä. Lapsi pyrkii voimakkaasti muita miellyttämään ja pelkää kritiikkiä. Lapset saattavat olla alisuoriutujia koulussa, sosiaalisesti eristäytyneitä ja käyttäytymishäiriöisiä. Lapset saattavat vältellä kotiinpaluuta tai vaikuttavat pelokkailta vanhempansa läsnä ollessa. (Beckett 2007, 71.) Koulunkäynti- ja oppimispulmat ovat yleisiä myös Kaltiala-Heinon (2012, 169.) mukaan. Kaltoinkohdelluilla lapsilla kielellisen kehitykset puutokset ovat yleisiä ja sosiaalisissa kaverisuhteissa myös ilmenee haasteita.

Pahoinpitelyn tai muun kaltoinkohtelun paljastuminen voi johtaa lapsen kannalta myös kielteisiin seurauksiin. Tällaisia ovat esimerkiksi läheisten ihmissuhteiden vaurioituminen. (Taskinen 2004, 110.) Kaltoinkohdeltu lapsi haluaa huonon kohtelun loppuvan, mutta ei halua vanhempansa joutuvan vastuuseen kuten esimerkiksi vankilaan asian vuoksi (Beckett 2007, 14). Lapsi saattaa pelätä myös lastensuojelullisia toimia, kuten kiireellistä sijoitusta. Keskustelut eri viranomaisissa voidaan myös kokea niin ikään rangaistuksina. Päihteitä käyttävässä perheessä lapsi elää jatkuvassa pelon, pettymyksen, häpeän ja varuillaan olon ilmapiirissä. Lapset tiedostavat mahdolliset seuraamukset vanhemmilleen, jos kertovat perheen tilanteesta jollekin, joten lapset ovat lojaaleja oman hyvinvointinsa kustannuksella. Päihdeperheissä koetaan usein pelon ilmapiiriä. Vanhempien runsas alkoholin käyttäminen ja väkivalta liittyvät lisäksi usein toisiinsa. (Orjasniemi & Kurvinen 2017, 139.)

4.4 Lapsen hädän kuulemisen ja näkemisen haasteet

Mielikuva lapsen hyvästä huolenpidosta on voimakas. Lapsi on turvaa tarvitseva pieni ihminen, jolla on oikeus leikkiin ja oppimiseen. (Strid 2004, 239.) Lasta kuuluu rakastaa ehdoitta. Lasten kaltoinkohtelusta puhuminen on vaikeaa ja se on yhteiskunnassamme tabu. Aiheen ahdistavuuden

vuoksi aiheen käsittelyä saatetaan välttää. (Tolvanen & Vuento 2004, 216.) Ihmisellä on luonnostaan vahva tarve torjua loukkaavat ja hämmentävät asiat. Lapsi saattaa kertoa vihjeitä hädästään, mutta aikuiset saattavat olla kykenemättömiä niitä kuulemaan. (Taskinen 2004, 50.)

Lasten avoin kuuleminen ja kerrontaan vakavasti suhtautuminen ei ole välttämättä ammattilaisille helppoa. Herkistyessään kuulemaan lapsen kokemusta ammattilaiset tulevat ikään kuin pois perinteisen ammatillisen tietämisen asemasta. Pienet lapset osaavat kertoa kokemuksistaan ja lapsen näkökulmaa ei voi tavoittaa kuin lasta kuulemalla. (Eskonen 2005, 64.) Beckettin (2007, 70–71) mukaan haasteena emotionaalisen kaltoinkohtelun tunnistamiselle on se, että lähes jokainen lapsi on saanut vanhemmiltaan joskus kielteisiksi koettuja lauseita, kun tätä toruttu. Tyypillinen tilanne on esimerkiksi jokin moite vanhemmalta lapselleen, kun tämä toimii väärin jossain tietyssä tilanteessa.

Erottavaksi tekijäksi vaikuttaa muodostuvan jatkuvuus. Emotionaalisessa kaltoinkohtelussa kielteinen viestintä lapselle on jatkuvaa ja lapsen arvoa alentavaa toistuvasti.

Lapsen kaltoinkohtelu usein kielletään. Kieltämistä tekevät sekä vanhemmat että ammattilaiset työssään. Lasten kanssa työskentelevillä ihmisillä on joko tietoinen tai tiedostamaton taipumus emotionaalisesti kieltää lapsen kaltoinkohtelu tai sen mahdollisuus. Emotionaalinen kieltäminen on yksi lapsen kaltoinkohteluun puuttumisen, hoidon tai seurannan esteistä. Lapsen elämisen todellisuus voi aiheuttaa myös ammattilaisessa ahdistusta ja tämän vuoksi asian torjumista. (Söderholm 2004, 12.) Heinosen (2015, 43) väitöskirjan mukaan sosiaalityöntekijöillä on taipumusta uskoa vanhemman kertomusta lapseen kohdistuvassa väkivallan teossa ja selittää lapsiin kohdistuvia väkivallan tekoja vanhempien yksittäisinä tekoina, jotka johtuvat esimerkiksi uupumuksesta lapsen kasvattamiseen.

Lasta ei välttämättä kuulla ollenkaan, vaan asia käydään läpi aikuisten eli vanhempien kanssa. Lapsen etu ei voi toteutua, jos lapsi jää kuulematta ja näkemättä. (Heinonen 2015, 61.) Erityistä merkitystä olisi annettava lapsen omalle mielipiteelle, toivomuksille ja kokemuksille (Araneva 2016, 175).

Lapsen voi olla vaikea kertoa kotona tapahtuvista vaikeista asioista. Lasten haluttomuus kertoa kodin ongelmista on liittynyt siihen, että he eivät ole uskoneet voivansa saada kaipaamaansa apua ja lasten mukaan aikuiset eivät ole olleet valmiita kuulemaan lapsia. Lapset ovat pelänneet myös kertomuksensa ja kokemuksensa mitätöintiä. (Eskonen 2005, 26.) Kotihälytystilanteessa lapsen omien mielipiteiden selvittäminen saattaa olla haastavaa tilanteen kaoottisuudesta tai lapsen iästä johtuen, mutta tämä tulisi silti tehdä.

Myös poliisi saattaa tulkita lapseen kohdistuvan väkivallan teon tahattomana vanhemman virheenä.

Jos väkivallan käyttäminen lasta kohtaan on toistuvaa, poliisi tulkitsee sen tuolloin rikosasiana helpommin. Yksittäisenä tekona poliisi tulkitsee asian olevan enemmän lastensuojelullinen kuin poliisiasia. Lapsen kaltoinkohtelun huomaamista ja tutkintaa ei välttämättä pidetä poliisissa

“oikeana” poliisityönä. Kaltoinkohteluun puuttuminen saatetaan nähdä resurssien hukkaamisena eikä toimintaa sisältävänä poliisityönä. (Heinonen 2015, 55.) Poliisilla voi olla käsitys, että sosiaaliviranomainen ei ota yhteyttä perheeseen ensimmäisestä lastensuojeluilmoituksesta, mutta useat lastensuojeluilmoitukset saavat aikaan lapsen tilanteen tarkempaa selvittelyä (Niemi 2010, 77).

Orasen (2012, 228.) mukaan perheväkivalta on niin yleinen ilmiö, että jokainen lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelevä kohtaa väkivaltaa kokeneita lapsia, nuoria ja aikuisia joko tietäen tai tietämättään. Perheväkivallan tunnistamisessa viranomaisten aktiivisuus ja työskentely ovat tärkeässä asemassa. Asiasta kysyminen lapselta tai aikuiselta on jo itsessään interventio. Lapset eivät myöskään tunne riittävän hyvin oikeuksiaan tai mistä apua voi saada. Lapsille tulisi tiedottaa paremmin erilaisissa palveluissa, miten ja milloin voi olla yhteydessä poliisiin tai lastensuojeluun. Nämä ovat osa lapsen turvataitoja, joita tulisi opettaa varhaiskasvatuksesta lähtien. (Rautava 2012, 314.)

5 TUTKIMUSPROSESSI

5.1 Tutkimuskysymykset ja laadullinen narratiivinen tutkimus

Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella poliisien ja sosiaalityöntekijöiden kotihälytysten yhteiskotikäyntejä akuuteissa tilanteissa. Näihin akuutteihin tilanteisiin liittyi lisäksi lapsen hätä.

Mielenkiinnonkohteena on erityisesti, millaiset tilanteet ovat jääneet poliiseille ja sosiaalityöntekijöille mieleen, kun pyydetään kirjoittamaan tarina kotihälytyksestä.

Tutkimuskysymykset:

1. Miten poliisit ja sosiaalityöntekijät kuvaavat lapsen hätää?

2. Millaiset ovat yhteisten kotihälytyksen haasteet ja onnistumisen edellytykset?

Tutkielmani on lähestymistavaltaan laadullinen ja metodologiselta lähtökohdaltaan narratiivinen.

Tämä merkitsee tutkimuksessani asetelmaa, jossa pyrin ymmärtämään saatujen tarinoiden ainutlaatuista näkökulmaa tutkittavaan aiheeseen eli viranomaisten lapsen hädän huomaamista ja kokemista kotihälytyksillä. Tällä tutkielmalla ei pyritä yleistyksiin lapsen hädästä tai poliisin ja sosiaalityön viranomaisyhteistyöstä. Kirjoitettujen tarinoiden avulla toivon pystyväni tulkitsemaan, millaisia kokemuksia lapsen hädän huomaaminen aiheuttavat viranomaisille ja millaisiin asioihin viranomaiset kiinnittävät huomiota kotihälytyksillään. Tarinoiden osalta mielenkiintoni kohdistuu tarinan sisältöön ja siihen, millaisia merkityksiä viranomaiset tarinoissaan tuovat esille.

Narratiivisuus on konstruktivistinen tutkimusote, jolloin kertomuksia pidetään ihmisen tapana rakentaa tietoaan ja minuuttaan. Ihminen jäsentää kokemuksensa tarinan muotoon. (Kiuru 2015, 42;

Heikkinen 2015, 163) Flick (2009, 78) kuvailee konstruktivistista tiedonmuodostusta kolmiona.

Tiedonmuodostus alkaa tietystä kokemuksesta. Kokemus puolestaan konstruoidaan tekstin eli tarinan muotoon ja tarina on versio todellisesta maailmasta. Tarina puolestaan tulkitaan, ymmärretään ja siitä tehdään johtopäätöksiä. Tässä tutkielmassa tiedonmuodostuksen kolmion lähtökohtana ovat poliisien

ja sosiaalityöntekijöiden kokemukset kotihälytyksiltä. Kokemukset kotihälytyksiltä on kirjoitettu tarinan muotoon, ja tutkija on puolestaan analysoinut ja tulkinnut näitä tarinoita.

Laadullisessa tutkimuksessa pyritään kuvaamaan todellista elämää ja tutkimaan tutkimusaihetta kokonaisvaltaisesti (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2007, 157). Laadulliset menetelmät mahdollistavat ihmisten sisimpien kokemusmaailmojen tutkimisen ja ymmärtämisen. Saavutettu tieto rakentuu narratiivisesti, kirjallisesti kerättyyn aineistoon varsinaisen tutkimusjoukon usein jäädessä usein melko pieneksi, kuten tässäkin tutkielmassa. (Uusitalo 2006, 71–72.) Laadullisessa tutkimuksessa narratiivisuutta voidaan pitää näkökulmana aineistoon. Narratiivisuus on laadullista tutkimusta luonnehtiva ominaisuus, joka kertoo sekä tutkimuksen tekijästä että hänen käyttämästään aineistosta.

(Eskola & Suoranta 2000, 24.) Narratiivisen menetelmän valitsin siksi, koska kerronta on ihmiselle luontainen tapa jakaa kokemuksia. Tämän lisäksi työ poliisilaitoksella sosiaalipäivystäjänä on ollut näköalapaikka erilaisiin tarinoihin. Poliisit ja sosiaalityöntekijät kuuntelevat päivittäin työssään ihmisten kertomuksia elämästään ja erilaisista tilanteista ja toisaalta ovat itse osa tarinaa. Poliiseilla ja sosiaalityöntekijöillä on tämän lisäksi taitoa ilmaista itseään kirjallisesti tuottaessaan viranomaistarinoita. Kirjallisen ilmaisun taitoa edellytetään molempien työssä. Luotin lisäksi siihen, että molempien viranomaisten ihmisläheinen työ on tuottanut kokemuksia, joilla on merkitystä tälle tutkielmalle ja aiheen tarkastelulle.

Flickin (2009, 99) mukaan laadullisen tutkimusprosessin vaiheet ovat seuraavat: tutkimusongelman muotoilu, tarkempien tutkimuskysymysten muotoilu, herkistävien käsitteiden muotoilu, tutkimuskohteen määrittely, aineistonkeruumenetelmien suunnittelu, aineiston keruu ja aineiston käsittely, aineiston analyysi ja tulkinta, tutkimuksen arviointi ja yleistettävyyden pohdinta sekä tutkimusraportin kirjoittaminen. Edellä mainitut vaiheet eivät usein etene lineaarisesti, vaan osa prosessin vaiheista voi edetä samanaikaisesti. Tämä tutkielma eteni hitaasti vaiheittain ja jokainen vaihe oli ikään kuin portti seuraavaan. Viimeisiä vaiheita kuten arviointia, pohdintaa ja tutkimusraportin kirjoittamista tein rinnakkain.

Narratiivisuuden mukaan tarinat ovat ihmiselle luontainen tapa jäsennellä maailmaa ja kokemuksia.

Kertomukset ovat tapoja eheyttää ja tuottaa johdonmukaisuutta sekä jatkuvuutta. (Laitinen &

Uusitalo 2008, 111.) Kertomukset ovat aina merkityksellisiä. Narratiivisuus on inhimillinen