Ville Kuronen
Julkaistu kirjana, published as a book
Ei kuu kuule, ei päivä näe, Kirjayhtymä 1978 Vasaran alla, Kirjayhtymä 1979
Kylätön tie, Kirjayhtymä 1980
Veren ja viljan maa, Kirjayhtymä 1982 Jehu, Kirjayhtymä 1983
Vihtori Kunnaspään perintö, Kirjayhtymä 1988 Julkaistu vain e-kirjana, published as e-book only Pojasta mieheksi? käsikirjoitus/manuscript 1997 Viron vuoro, käsikirjoitus/manuscript 1997
Tämä teos on tekijänoikeudella suojattu. Tarkemmat tiedot e- kirjan käyttöoikeuksista ovat teoksen lopussa.
This work is copyright protected. Further information is at the end of this work.
Julkaistu e-kirjana, published as e-book 2021 ISBN 978-952-7439-05-0 (PDF)
© Timo Kuronen
Koivumäen asemanseutu heräsi vitkalleen marraskuun tuu- liseen sunnuntaiaamuun. Ensimmäisenä syttyivät valot Ho- lopaisen ikkunoihin, vähää myöhemmin pariin lähiseudun mökkiin, ja vähitellen heräiltiin muuallakin. Vuosikymmen- tä aikaisemmin lähes keskeisintä osaa kylän elämässä näytel- leen asemarakennuksen ikkunat sen sijaan pysyivät mustina ja ennen meluisalla ratapihalla hujelsi vain kolea pohjoistuu- li. Rautateiden säästöbudjetti oli karsinut ensin aseman mie- hityksen, lopettanut sivuraiteilta lastaamiset sekä lopuksi kai- ken tavarankuljetuksen. Vain muutama paikallisjuna vuoro- kaudessa pysähtyi enää asemalle kuin ihmettelemään sen hil- jaiseloa.
Holopainen järjesteli huomiseksi kaupantakaista käsiva- rastoaan. Hän pinosi seinän viereen jauhopakkaukset ja muun pikkurihkaman sekä järjesteli erikseen rakennustarvikkeet.
Hänen lakaistessaan pitkävartisella harjalla varaston betoni- lattiaa kurkisti oven raosta sisälle Hirvonen, joka oli istunut yönsä eräässä lähiseudun mökissä pelaamassa kortilla viikon ansionsa.
– Terve kamu!
– Terve terve! Vuotahan ihan punanen minuutti. Mie sipa- sen nämä roskat, niin lähetään tuone hörppeemään kahvit.
Hirvonen köyristeli hartioitaan viluisempana kuin oli- kaan, jotta Olli olisi pehmennyt antamaan hänelle muutakin
lämmikettä, mutta Olli ei huomannut Hirvosen vilua. – No niin, hän sysäsi harjan seinää vasten. – Lähettiin... kai siulen kahvi käypi?
Kylvettyään lauantaisaunassa itsensä uuvuksiin Manne oli nukkunut yönsä kuin tukki. Hän heräsi vuosien tapaansa viideltä, herätti poikansa navettaan tuntia myöhemmin, tämä tunti oli pyhäaamun ylimääräinen lepoaika. Olgan puuhatessa yöpaitasillaan kahvia pöytään hän laittoi pesuveden, liippasi partaveitsensä kämmenselkään ja totisena, melkein yrmeänä kurttuista naamaansa peilin edessä väännellen alkoi ajaa.
Asiapapereilleen pyhitetyssä kamarissaan hän kahvin jäl- keen laski metsäkaupasta saamansa käsirahat, vaikka muis- tikin ne kympin tarkkuudella. Seitsemäntuhatta kaksisataa.
Heinäkuussa, hintaporrastuksen ollessa alimmillaan hän oli ostanut Holopaiselta traktorikuorman Super Y:tä. Hinnan ta- san seitsemäntuhatta, hän olisi voinut suorittaa normaalina kaupan aukioloaikanakin, mutta Manne halusi nimenomaan elää, ottaa irti kaiken siitä tunnelmasta, jonka näinkin suuren ostoksen kerralla maksaminen toi. ”Ei siulen joka hessu mei- jänkää kylässä tämmösii tinoja kerrala... jumalauta hyh...”
Vajassa hän tarttui vaistomaisesti mopediinsa, mutta het- ken harkittuaan jättikin sen paikoilleen. Povitaskussa pullot- ti jallupullo, jonka tyhjennyttyä hän tiesi Ollin etsivän lisää.
Ryypätessä voisi kauppasuhdetta vieläkin perusteellisemmin korostaa.
Vajaan kilometrin käveltyään hän huomasi takaa hyvää vauhtia lähestyvän auton valot. Auto pysähtyi kohdalla ja ovi aukeni.
– Hyppee koslaan!
– Kaah... mikäs, vaikka ois tässä tään matkoo siitänähen jalannii porskutellu... Tuulla myllistää halavattu, hän jatkoi ajajalle istumaan asetuttuaan. – Suattaa päivemmälä siitä pu- run tehä, vähä sen makusesti henkäilöö. Mihis sie out mänös- sä?
– Arveltiin Holopaisen kansa Joisuussa kävästä. Sielähän on tänäpäivänä se rintamamiehiin suurkokous.
– Katohaan, Mannen ääni kuulosti pettyneeltä, sillä hän arvasi menettävänsä niin maksamisen kuin ryyppyjenkin tuo- man nautinnon.
– Vai ihan työ koukoukseen... hyh.
– Piäset sinne samassa kyyjissä siekii.
– En tiijjä kehtoosko tuota. Taijja paljo semmosista ko- kouksista meikäläisen parta parata.
Holopaisen kaupalla Yrjön kiirehtiessä Manne lähti suo- raa päätä velkaansa suorittamaan ja lähes samassa ovenavauk- sessa Hirvonen puolestaan ulos.
– Viskoo kympilä! hän ryypynjanossaan tinki Yrjön auki veivaamasta ikkunasta. – Mie Ollilta par olutpurakkoo otta- sin.
– Ei kai se pyhänä olutta myö. Muuten antasihan mie.
– Ei sitä kukaa niä. Mie tyhjennän pullot saloo.
Pienen tinkimisen jälkeen Hirvonen sai kuin saikin kymp- pinsä jonka hän viiden minuutin kuluttua palautti. Jo ensim- mäistä olutkoria kellariin kantaessaan Olli oli ottanut asen- teen: Ei pulloakaan velaksi eikä normaalin kauppa-ajan ulko- puolella. Ei hän tosin mikään raittiusseuralainen ollut, mutta työasiat ja juhlimisen hän piti tiukasti erillään toisistaan.
Jalkamiehenä Hirvonen kuin luonnostaan kömpi kokouk- seen menevien autoon ja pienen empimisen jälkeen Manne- kin, vaikka olisikin mieluummin jäänyt Ollin kanssa kättä koukistamaan. Jahkailu kaupalla viivytti niin paljon kokouk- seen menijöitä, että kokoussalissa oli alkuvalmistelut suori- tettu ja puheenjohtaja selosti parhaillaan jatkoa:
– ...kansanedustajien puheenvuorojen jälkeen seuraakin sitten kokouksen mielenkiintoisin osa. Sana on vapaa. Toi- sin sanoen puhevalta siirtyy itse rintamamiehille. Lyhyt pu- he, jossa voi purkaa vuosikymmenien patoumat, tai sitten vain pelkkä valikoitu kysymys jollekin kansanedustajalle, he
ovat lupautuneet vastaamaan välittömästi. Mutta, puheenjoh- taja silmäili vakavana salintäyteistä miesjoukkoa, – kehotan teitä vakavasti: jättäkää räävittömyys ja sanokaa sanottavan- ne asiallisesti. Hulinoiden emme ole tätä maata puolustaneet, nytkään emme sillä mitään voita. Arvoisat kansanedustajat, olkaa hyvä!
Pienen epäröinnin jälkeen sosialidemokraatti Suontaus- ta nousi. Puhujamatkoillaan ja eduskunnassa hän oli saanut esiintymisvarmuutta, mutta tämä harmaantunut rintamavete- raanien joukko oli hänelle uusi vieras kokemus. Outo kutina selkäpiissään hän oli poikasena kuunnellut rintamamiesisän- sä tarinoita näiden sankariteoista. Miten oli työnnetty kone- kiväärille lysähtänyt, kaatunut tai haavoissaan voihkiva tove- ri sivuun ja tartuttu päättävästi verestä niljaisiin kahvaimiin.
Miten eräät hurjapäät olivat kasapanoksilla ja polttopulloilla tuhonneet voittamattomina pidettyjä vihollisen hyökkäysvau- nuja. Monet olivat palelluttaneet itsensä värjötellessään han- gella tulipalopakkasessa joko omaa H-hetkeä tai vihollisen hyökkäystä sydän kylmänä odottaessaan. Tuhansia olivat re- pineet kuulat ja kranaatit. Nyt, vuosikymmenien jälkeen oli eduskunta varannut näille sodissa terveytensä menettäneille summan, jossa ei ollut hurraamista. Suontaustan katse kier- si ympäri salia. Harmaantuneita hiuksia, uurteisia kasvoja, katkeamatonta yskänköhinää. Hallituksen ja eduskunnan toi- menpiteitä näiden miesten edessä oli vaikea puolustaa. Mutta hän oli päättänyt luoda uransa poliitikkona ja päättävästi tun- teilunsa taka-alalle työnnettyään hän aloitti.
– Hyvät rintamamiehet... veteraanit. Puolueemme ohjel- maan on jo kauan kuulunut rintamamiesten eläkeikärajan alentaminen viiteenkymmeneen viiteen vuoteen. Samoin on äsdeepee ajanut tinkimättä eduskunnassa kuten hallituksessa- kin myös muun rintamaeläkkeen myöntämistä tarpeessa ole- ville sotaveteraaneille. Edelleen olemme kiinnittäneet huo- miota rintamamiesten sosiaalisiin kysymyksiin kuten asumi-
seen, kuntouttamiseen, terveydenhuoltoon jne. Kaikenkaik- kiaan voin sanoa vilpittömästi puolueeni kannan olevan:
Te olette aikananne itseänne säästämättä uhrautuneet tämän maan ja jälkiänne astelevan nuoremman polven puolesta. Nyt on koittanut aika teidän siirtyä vanhan lepoon ja meille nuo- remmille tullut vuoro astua remmiin kantamaan vastuuta, jon- ka te aikananne niin raskaana koitte.
Jo useampia eduskuntakausia Arkadian mäellä istunut keskustaan lukeutuva Laihonen puhui seuraavana.
– Tämä paljon vatvottu rintamamiesten eläkekysymys on eduskunnassa lopultakin puitu niin pitkälle, ettei enää olekaan kysymys muusta kuin ajankohdasta, jolloin niiden maksami- nen alkaa.
– Sekö viisi miljoonaa riittää?
– Siitä napsahtaa puolitoista markkaa pekkaa päälle kuus- sa!
Miesjoukko alkoi herätä. Monien käsissä pyörivät kynät.
Saajien määrään nähden eduskunnan myöntämä summa kä- sitettiin enemmänkin pilaksi kuin vakavasti otettaviksi eläk- keiksi ja huutoja kajahteli. Eduskunnan puhujapöntössä pure- vampiakin välihuutoja kuullut puhuja vilkaisi joukkoa välin- pitämättömästi.
– Puolueeni onkin tehnyt aloitteen määrärahan korottami- sesta kaksinkertaiseksi eli kymmeneen miljoonaan...
Laihosen sanat räjäyttivät ilmoille valtavan naurun, mutta nuijan paukkeen hiljennettyä salin puhuja tyynesti jatkoi:
– Me olemmekin puolueessamme kaavailleet alustavasti, ettei näitä eläkkeitä ihan kaikille maksettaisi. Ulkopuolelle jäisivät erikoisesti ne, jotka virka- tai työsuhteen perusteella saavat riittävän toimeentulon. Tähän ryhmään kuuluvat mie- lestäni pääjohtajat, kansanedustajat, armeijan esiupseerit ja maan ylin virkamiehistö, koska näiden työsuhteen perusteella saama eläke jopa ylittää aiotun rintamaeläkkeen...
Laihosen ääni hukkui jälleen nauruun. Valmistaessaan etukäteen puheensa hän oli aliarvioinnut kuulijansa. Kolu- tessaan vaalikiertueella maalaiskunnissa hänen otteensa piti.
Hän oli kansanedustaja, jota kuunteli hiirenhiljaa niin metsä- rikas ökyisäntä kuin puutteessa rimpuileva pieneläjäkin, mut- ta tämä miesjoukko oli kokonaan toista. Osa kuulijoista oli hyvinkin valveutuneita ammattiyhdistysmiehiä, joille keskus- talainen kansanedustaja oli puolueensakin vuoksi vastenmie- linen. Mutta ei puhujakaan mikään eilisen teeren poika ollut.
Salin hiljettyä hän jatkoi järkähtämättömän tyynesti:
– Näin eläkkeensaajien joukko pieneneekin jonkin verran.
– Älä huolehdi meistä Laihonen!
Hyvin pukeutunut Skdl:n kansanedustaja kiteytti puheen- sa sanoihin:
– ...ja ryhmämme yksimielinen kanta on, että näiden eläk- keiden pitää olla tuntuvia. Ettei tuikata vain muutamaa killin- kiä kuin maitotilkkaa mankuvalle kissalle.
Sitten oli vuorossa oikeistolainen kansanedustaja. Kiivet- tyään puhujakorokkeelle hän omille piireilleen esiintymisien- sä jälkeen näytti suorastaan hätkähtävän kuulijakuntansa yk- sitotista harmautta, mutta hänen sanansa olivat sitäkin lennok- kaammat:
– Te rakkaat harmaantuneet rintamamiehet! Katsellessa- ni teitä, uurteisia kasvojanne, kumaraisia varsianne ja suo- nikkaita käsiänne tunnen olevani syvästi liikuttunut. Ja tun- nen olevani myöskin osasyyllinen siihen, että asianne, hyvät rintamaveteraanit, ovat siinä mieltä masentavassa pisteessä, missä, häpeä sanoa, ovat vuosikausia olleet ja vieläkin ovat.
Miten pitkälle on esim. kehittynyt kipeästi kaipaamanne ter- veydenhuolto? Vastaan: ei sitten alkua pitemmälle, vaikka tie- dän teistä monien kärsivän sodista saatuja reumaattisia sär- kyjä ja tiedän myös sodan runtelemia haavojanne ankarasti kolottavan, vaikka valituksen sanaa ei huuliltanne kuulu. Sa- moin tiedän teistä monien kantavan taskuissaan monenlaisia
sydänlääkkeitä, ja aivan tunnen sisälläni, miten tuskainen kä- si puristaa kouristuksenomaisesti kohtaa, jossa pillerit ovat, jotta apu olisi mahdollisimman lähellä kun oikein tiukalle ot- taa. Nyt tulee asiaan muutos. Me Kansallisen Kokoomuksen piirissä...
Pienpuolueiden edustajat jopa ylittivät lupauksissaan ai- kaisemmin puhuneet. Heti rintamamiesten alettua muuttui nuotti. Tuhansille rintamamiehille olivat kellot soineet, ja tu- hannet tunsivat kehossaan niiden pahaenteisen kumun. Kun- touttamista ja varsinkin eläkkeitä perättiin terävissä puheen- vuoroissa. Valmiiseen tapaansa vastaajat pesaisivat puolueen- sa kuin kissa silmänsä. Porvarit moittivat huonosta asianti- lasta vasemmistolaisia, vasemmistolaiset porvareita ja kaikki yhteisesti ankeita aikoja, joka oli estänyt kaikkien sydämiä lä- hellä olevan rintamaeläkeasian hoitamisen. Muutaman tunnin kyselyjen ja vastausten jälkeen sai Yrjökin puheenvuoron.
– Hhmm hhmmm, hän selvitti kurkkuaan, sillä vuosia kestänyt äänenkäheys vaivasi häntä nytkin. – Mie kysyn kan- sanedustajilta yhteisesti, uskovatko he itsekään niihin suuriin lupauksiin joita he täällä alustuspuheenvuoroissaan ovat esit- täneet? Pienen supinan ja epäröinnin jälkeen Laihonen nousi.
– Uskomme... Uskovathan monet Raamattuunkin, vaikka eivät eläkään sen mukaan mitä kirja sanomallaan opettaa.
Rintamamiesten kysely jatkui kärkevänä, vaikka jotkut nousivatkin lähteäkseen. Kansanedustajain myönteiset kan- nanotot laidasta laitaan oli kuultu. Kolmen, neljän, ehkä vii- den vuoden kuluttua ne tultaisiin kuulemaan uudestaan. Hu- vittunut ilme suupielissään Yrjö suhkasi kyydissään tulleille:
– Eiköhän lähetä. Miula ne helevetin navettatyöt vuottaat.
– Kaah, joutaahan tiältä... hyh.
Kokoussalin lämpimästä miehet astuivat autolle kylki- myyryä silmiään räpytellen, sillä aamupäivän vähäinen lumen tuhuuttelu oli kokouksen kestäessä riehaantunut vinkuvaksi lumimyrskyksi. Manne hytisi viluaan vielä autossakin.
– Hyi... helevettii, mite se tähän vanhaan vilu tarttuu. Sitä- hä ennen rippailtiin näilä kylymilä oiki nöpsyssä, eikä se tok jumalauta hetkautellu. Nyt sitä ihan leuvat väkättäät.
Hänen lähes luonnottoman palelemisensa näkivät toiset- kin. Moiseen vilutautiin syytä tuntematta Olli ihmetteli:
– Kylläpäs tosiaan sinuu lekuttaa. Onko siussa huono ve- renkierto, van oiskohan sinuun ihan emäflunssa tulossa?
– En tiijjä. Siitähä se huluvattu aasialaisesta sillo muuta- mana talavena jäi. Ei minuu sitä ennen lekuttana... Kaah, mi- tee se poika töksäyttelöö keskelä katuu?
Yrjö heilautti peukaloaan.
– Mersu oikeelta pirunmoista vauhtii kiitää.
– Oisit tok päräyttänä eistä, jotta humahti. Ois tuosta miun kahtuissa kerinny. Meijjän Veke se ei Pösölä puahtaissaan lii- koja sumeile. Se poika humautteloo risteyksiin poikki, jotta rämähtelöö paikat. Vähä isääsä poika siinä suhteessa.
– Niih, Hirvonen takapenkiltä henkäisi. – Niihä se va- sikkakii ensimmäisenä päivänä pellolen laskettuu koipesa ki- peiks nelistää. Sittä viikon päivät piä viijentenä jalakana lii- kata lönttyvää.
– Niinpä se autolakii hurjastellessa monesti käypi. Kola- rin jäläkeen on piä kiäreessä ja kukkaro tyhjä.
Kuumeisimman kaupunkiliikenteen, vastaan suhahtele- vien autojen, kaulukset pystyssä kiiruhtavien jalankulkijoiden ja värikkäinä vilkkuvien mainosvalojen jäätyä taakse muisteli Hirvonen haikeana kokousta.
– Jokohan niistä meijän eläkkeistä lopultakii tos tuloo, ku ne nii ykstuumasii tuntu kaikki olevan?
– Ja paskanmarjat... mie sanon.
– En miekää siihen jaksa uskoo. Politiikantekiit vuan jou- kon eissä lupovaat semmostakii, jota eivät Arkadian mäilä yritäkkää toteuttoo.
– Vouhotustaha se huluvio ol järe. Varsinnii sen kokoo- muksen mamman puhe.
Yrjö käänsi hetkeksi tuulilasinpyyhkijöistä virran ja kuin sanojaan punniten seurasi lumihiutaleiden leikkiä lyhtyjen valokeilassa.
– Jos nuosta puhujista vouhotti yks, niin ne vouhotti sillon kaikki. Jos tuas jonkun lupaukset syystä tai toisesta toteutuu, ne toteutuu sillon kaikkiin lupaukset. Kyllä ne niin saman- suuntasii olivat. Vaikka kyllä toiveet rintamaeläkkeistä suap varmaan kymmeneks vuotta hauvata. Raha ei yksinkertaisesti riitä.
– Meitä on vielä suur joukko.
Hirvosen katse kiersi autossa miehestä toiseen. Kokouk- sessa hän useimpien maalaismiesten tapaan ei käyttänyt pu- heenvuoroa, mutta oli sitäkin tarkemmin seurannut osanotta- jien kuntoa.
– Varmasti meistä kymmenessä vuuvessa likimain puolet täyvelen rintamamieseläkkeelen piäsöö.
– Tarkotatko sie, Lessi, jotta meitä siinä ajassa niin run- saasti siirtyy ikuisiks maalaisliittolaisiks?
– Sitä justiisa. Tuollaa kokouksessa istuu köhötti kolome neljä satoo miestä ja niin kystä ukkoo valtaosa, jotta tuskin se Taivaan Isä montakaa lehtii kiäntää ku se jo tökkevää sormel- laan, jotta otetaanpas tuo tuosta.
Manne reuhautti itseään ja onnistui tavoittamaan kasvoil- leen parhaitten päiviensä itsevarmuutta uhoavan ilmeen.
– Ei tässä perkele sentähe tiijjä ruveta itelleen kirstun- lautoja varoomaan. Sitähän suattaa hyvässä lykyssä viistois- ta kakskymmentä vuotta männä porskutella pois poikkeen...
hyh!
– Elä, siehän tunnuttii olevan kova poika.
– Mikäs tässä ei ouk pollotellessa... Vaikka kyllä mie vii- me kevään korvala semmosen lunssan pein, jotta oksat pois.
Sittä se taut kuitennii läks ja mie jäin.
Kuin sanojensa vakuudeksi Manne tempasi takkinsa sisä- taskusta pullon ja hänen halakoihin silmiinsä syttyi innostuk-
sen kipinä. Hän avasi korkin ja sysäsi pullon Holopaiselle.
– Siinon! Riipasehan kopsut... ja Lessi kansa... Ota ota, mitee siinä kakistelet... suan miekii. Herkivää huluvattu le- kuttamasta.
Imaistuaan vuorollaan pitkät huikat Mannen uurteiset kasvot vakavoituivat, sillä viinan valuessa kurkusta hänen rin- taansa kirveli yhtä äkäisesti ja verisen tuntuisesti kuin ripo- tellessa suolaa avohaavaan. Hänen mieleensä tulivat keväi- set lääkärin sanat: Levätkää vuoteessa ainakin viikko. Muuten teille voi jäädä flunssasta arvaamattomia jälkitauteja.
Vain muutaman päivän Manne muisti lojuneensa petissä kun jo oli noussut liikkeelle, töihin, koska hän ei pelkästä pe- riaatteesta alistunut kenenkään ohjattavaksi. Siitä oli alkanut hengen ahdistus. Hänen hartioitaan painoi, käsivarsiaan pa- kotti ja verihuilakkeita nousi yskösten mukana. Keuhkotko hyö repeillööt. Hän tuijotti apeana vastaan kiitävää lumista tietä. Mutta kun viina alkoi lämmittää vatsanpohjaa hän no- peasti piristyi. Tässä tiijjä piruja seinilen mualailla. Arvele- matta hän hujautti äskeistä pitemmän ryypyn ja tönäisi Yrjöä käsivarteen.
– Paatko?
Vastaan jyristeli juuri raskas rekka, jonka takaa kiilui hen- kilöautojen valoja. Ilmavirran aiheuttaman puistelun ja häi- käisyn jälkeen Yrjö huoahti helpotuksesta.
– Olokaahan... mie heitä toiseen kertaan.
– Jeparijako sie pelekeet?
– Tässä tielä ajaa toisiikii.
– Elä elä, Manne, tyrkytä, kiirehti Holopainen sovittele- maan.
– Eihän se suitsimiehen auta kesken matkan ohjasta höl- lätä. Koivumäessä Yrjö pyöräytti Holopaisen kaupan eteen.
– Lähetkö sie kotiis... vai?
Manne vilkaisi veljeään empien. Pitkät huikat lopputai- paleella olivat kihahtaneet hänelle päähän, vaikka eivät vi-
lua täysin karkoittaneetkaan. Hänen ratkaisuaan helpotti Ho- lopainen.
– Lähetään sisään. Pietään pirskeet kokouksen piälen. Jo- ka mies. Heitä Yrjö autos tänne, et jurripäissääs törmäile.
– Mie sitä en tainna joutoo, tämä vastasi. – Se on lehmä semmonen työnantaja, jotta luonaa se pitää yhen miehen.
Kun toiset autosta laskeutuessaan ryyppyjen innostami- na kiittelivät Yrjöä kyydistä turhankin monisanaisesti katsoi Mannekin tarpeelliseksi sanoa jotain myönteistä.
– Ne jotkut sanoo tätä volokkii helevetin kylymäks au- toks... Vaikka ei tää miusta just sen holakampi ouk, ku tiä- läkää pellola on. Hyi, helevettii, minkälainen tuprakka pitää olla!
Lehmät hyrisivät parsissaan kärsimättöminä nälkäänsä. Var- sinkin pitkäkoipinen Lilla, karjan ikuinen hermokimppu. Yh yyh yyyyyyh...
– Yh yyh yyyyyyh... kiskotteli Yrjö takaisin samalla mi- talla heiniä pöytään jakaessaan. Se oli Liilalle enemmän kuin sietää jaksoi. Sen kaikki elkeet, karvaisten korvien luimu, kosteitten maurasilmien mulkoilu ja raippahännän sivahtelu osoittivat sen kärsineen veristä vääryyttä. Hyväntuoksuiset heinätkään eivät sille maistuneet, koska ne olivat kokonaista kolme varttia myöhässä. Se nujautti ne tukoksi sarviensa ym- pärille, perääntyi pöydästä ja hujautti menemään pitkin part- ta.
– Joha sie saakelin lypsikki!
Töintuskin malttoi Yrjö olla läimäisemättä Liilaa. Hän tiesi liiankin hyvin, että jos yhtä lehmää sivalsi, tarttui sama levoton kytö koko karjaan. Ne alkoivat pyöriä hännät kohol- la vettä sipukoistaan ripisyttäen, jolloin lypsäjä oli liemessä sekä todellisesti että kuvaannollisesti.
– Pien Lilla piijukkan... Eikö ne siulen aikanaa ruokoo an- taneet? Voi voi, hän alkoi leperrellä pehmeästi vieläkin sä- päkästi pyörivälle lehmälleen, vaikka ajattelikin mielessään:
Kuhan sie vuan lehmäks jouvut, mie nostan siut korkeelaita- seen. Loppuu temppuilemises.
Kielon takamus lösötti pehmeänä, luiltaan auenneena poi-
kimista varten. Kahtena edellisenä talvena se oli vasikoin- nut yöllä, rojottanut aamulla pitkin partta halvaantuneena. Es- tääkseen taudin uusimisen Yrjö sekasi sen suurukseen Paraa.
Sitä on käytävä yölä kahtomassa, hän ovella lähtiessään muis- tutti itseään. Jos se iltayöstä poikii ja halavaatuu, on uamula hautoominen eissä. Sitä ei pelasta elämälen eläinliäkär eikä poppamies.
Pimeän tallin ovella hän pysähtyi vanhasta tottumuksesta, vaikka lämpimästi hörhöttävän Hilan paikalla könöttikin per- soonaton kylmä traktori. Kaksi vuosikymmentä Yrjö oli ho- puttanut vanhetessaan hitaaksi laiskistunutta ruunaansa. Tui- jottanut tuhansia kertoja sen verkkaisesti hujahtelevaa jouhe- vaa häntää, joka auran kirahtaessa kyntäessä kiveen kohosi aina ja pöläytti altaan muikeat pierut.
– Anna männä! Pah pah pah... noo, johan nyt on piru...
– Suorastaan pirullisen piinaavasta ruunan venkuilusta huolimatta luopuminen siitä oli vetänyt mielen haikeaksi.
Kun karja-auto korkeat laidat saranoillaan vatkaten rumiste- li pihaan, oli Yrjö livahtanut tuvan taakse metsään karkuun.
Pehmeäksi hervahtanut luonto ei kestänyt katsoa pitkäaikai- sen työkaverin väkinäistä autoon kiskomista, ei otsajouhien alta syyttävinä pilkottavia silmiä eikä lerppuvan alahuulen ikuista höpinää: hö hö hö ööööh. Hevoskausi Tuohirinteessä, kuten monella muullakin tilalla noina koneellistumiskauden aikoina oli auttamatta ohi.
Tuvassa käänsi Lempi keittolevyn päälle.
– Ai, sie kerkisit lehmät lypsee. Käy samantien perunoita kellarista.
Noudettuaan perunat Yrjö romautti ne huuhdeltavaksi pe- suvatiin.
– Toitko sie maitoo?
– En. Eikös sitä vielä entistä ollu?
– Eikä ouk. Käy se maito samantien. Miula on tuas jalat nii kipeet. Luntako sielä satanoo?
Kova yhtämittainen raadanta yhteiselämän alkutaipaleella oli nujertanut Lempin parhaimman terveyden. Varsinkin hän tunsi kiduttavina sään muutokset, mutta muisti kuitenkin syö- dessä höyryävää kuoriperunaa vadista ottaessaan kysyä:
– Mitee ne kansanedustajat niistä rintamamieseläkkeistä sano? Lupasko ne niitä?
– Tietysti ne lupas. Mikä kansanedustaja se semmonen on, joka ei kaikkee hyvee lupoos..
– Mite suurii eläkkeitä ne lupail?
– Puoltoista markkoo kuussa.
– Puoltoistako? juuri keihästetty peruna Lempin haaru- kasta putosi muksahtaen lautaselle. – Eeii... eihän tuo liene totta. Jospa sie kuulit viärin.
– Enkä kuullu. Kyllä mie niihen puheista ihan tarpeeks hyvästi selevän sain. Miärärahoo on myönnetty viis miljoo- noo markkoo, ja meitä eläkkeen suajii on siinä kolomesatoo viiskymmentä tuhatta. Laske siitä.
– No kyllä ne huluviot kehtovaat! Lempin silmät pyörivät hämmästyksestä päässä. – Ja niin paljo kun niistä eläkkeistä onnii hölisty. Muuten, Ulla vasta päivälä soitti. Tinki rahoo.
– Johan se Ulla tämän kuukauven miärärahasa sai.
– Ne tuntuvat jo kaikki männeen.
– Miten paljoo se tinki?
– Kolomesatoo, Lempi räpytteli silmiään vaivautuneena.
– Ei tuntuna millää vähemmälä seleviivän.
– Soita huomena pankkiin, jotta laittaat. Miula on Hirvo- sen kansa tuo Harsokankaan savotta vielä kesken. Mie lähen sinne.
Holopainen ohjasi miehet tuiskuiselta pihamaalta myymälän takaiseen pieneen konttorihuoneeseen, josta lehahti vastaan kodikas lämmin. Edes istuutumatta hän nouti keittiöstä kuu- maa vettä ja sekasi höyryävät rommitotit. Manne hieroi har- tiat köyryssä kohmeisia käsiään.
– Hyi, huluvattuu, mite käit kohmeissa viellääk. Holakka tuo pojan rännäl. Taho kehnossa talavisaikaan tareta.
– Ottoohan nuo. Holopainen työnsi höyryävät totilasit kummallekin vieraalleen. – Eiköhän kohta ala vilu hellittee.
Sitten hän otti oman lasinsa ja nuuskaisi hivelevää rom- min tuoksua. – Nooh, napataanpas pienet! Tule Manne, tu- lukee molemmat tähän pöyvän iäreen. Toti kuumana ja tyttö nuorena. Ylyyys!
– Eikös ne kahviin tavallisesti naista vertoo?
Manne siemaisi suuntäyteisen ryypyn, havaitsi hyväksi ja kumosi lopunkin kurkkuunsa.
– Ääh... hyveehän tää pahkeinen kuumana on. Mitee tää siula on olevinaan muka?
– Rommii... Vahvinta mitä saatavissa on. Kuhan vähän lämmetään otetaan viskit, jos ei siulen tää tunnu käyvän.
– Ottaahan tuota siitänähe äksyssään tätäkii. Ainakii ky- lymääsä... Kun vuan ois mistä ottoo.
Hirvonenkin kallisteli ryyppyä himoiten lasiaan.
– Helevetin hyvä talo muute, on vua pitkät ryypynvälit.
Holopainen kaatoi miehille toiset lasilliset, jota pienin ryypyin naukkiessaan Hirvonen selasi jostain sieppaamaansa Jallua. Enää hän ei juossut viikonloppuina kaupungissa, ei ol- lut hinkua, sillä joka talvinen jäisten pöllien päällä istuminen eväitä syödessä oli tehnyt reissut tarpeettomiksi. Silti hän he- kumoi kauniiden naisten alastomuuskuvilla. Nytkin hän ahmi katseellaan ilkosillaan kelliviä tyttöjä punaisen kielen kärjen lipoessa himokkaasti suupieliä.
– Voi voii! Yhä koreemmiks vuan tytöt tuloo. Van mitää en mahtas, vaikka tuo tuosta alasti viereen kellahtas. Tuuti lullaata sais vuan Lessi-poika sillen illat lauloo.
– Ihanko tosissaan siula kaikki käsiin piälen panemiseks jäis?
– Ja muuten varmasti jäis. On jo monet ajat jiäny... voi voii!
Manne nosti viluaan hytisten lasin huulilleen. – Mie lähä- tän täänni toisen yhtä kyytii... Heittää pahkeinen lekuttami- sen. Ka, niinpähän toillaa, ku ei vilu hellitä.
Holopainen vilkaisi huolestuneena aamusilla laskunsa suorittaneen asiakkaansa monenkirjavia kasvoja.
– Taitaa siula jo tosissaa vanhuus hirtenä niskan piälä pai- noo?
– En tiijjä piruko se minuu... Pumpussaha se liäkär arvel pikkuse vikoo olevan. Jotaa ahtaumoo, van mitähän lie sano- na. Van sitähän mie en usko ensinkää. Mikä se syvämmes- sä miula... sehä nyt on ihan kukkoja! Miehä en ouk ensinkää niitä miehii, jotka yksissä nurkkajuurissa kyhjöttäät. Mie oun liikkuna... hyh!
Holopainen sekasi Mannelle kolmannen lasillisen.
– Hujautahan vielä tämä, niin eiköhän vilustaminen ala vähitellen asettuu. Ainakii vähenöö se.
Manne otti. Parilla siemauksella kuten oli tyhjentänyt edellisetkin lasinsa. Kuulostellessaan ryyppyjen vaikutusta hän kuin vuosiensa taakkaa karkoittaakseen kohotteli hartioi-
taan ja hieroi käsivarsiaan. Pian hänen korvissaan alkoi hu- mista, punaiset läiskät kohosivat ahavan puremille poskipäille ja silmät hieman harittaen hän ryhtyi tarkastelemaan tuoliaan.
– Paljoko nää tämmöset myöpelit muka maksaa?
Konttorissa oli vaaleanruskealla keinonahalla verhoiltu kalusto ja pienen ryypyn ja vähän pitemmän miettimisen jäl- keen Holopainen vastasi:
– Mitähän ne nyt... Siinä ne tais puolentoista tonnin kiep- peillä olla.
Suuren asiantuntijan elein Manne viiletti sormellaan pit- kin tuolin käsinojaa.
– Melekeihän nämä aito nahkoo taitaat olla... Ja järennii- hän nämä aito nahkoo ovat, kun näitä vähä paremmin kahtoo.
Kyllähä mie vielä jumalauta nahkan tunnen. No, mitä ku pie- nestä pojannallikasta lähtee hevostakii ajana. Myötkö... väli- tätkö sie näitä tämmösii?
Raaskimatta irroittaa katsettaan polvet pystyssä sohvalla kellivästä tytöstä Hirvonen sanoi lehtensä yli:
– Ai, siekö tehä sipaseisit tuolkaupat. Osta siitä! Sehä oi- kee kauppamies myöp vaikka paijan piältään. Van mitä Olli?
– Mikäs, voinhan mie ne hankkii, vaikka en mie iteasiassa mikää huonekalukauppias ou. Maisteltuaan lusikalla totiaan Holopainen jatkoi: – Keinonahkoo nää on. Ei niitä aitoja ihan siihe hintaan napata.
– Elä jo perkuletta! Manne montakin vertaa enemmän eleillään kuin sanoillaan ihmetteli. – Vaikka kyllähän näitä jo miekii kahon, jotta eihä nämä paskat mitä oikeeta nahkoo ouk. Kyllähä sen vielä miekii nahkan tunnen. No helevetti ku tuomosesta... tuota korkeesta pojantallerosta lähtiin oun he- vostakii ajana... hyh, jumalauta!
Toisten ehtimättä hänen humalan siivittämää pettämätön- tä asiantuntemustaan enempää kiistää kuin myöntääkään kuu- lui ovelta naputus, ja rouvan kiharainen pää ilmestyi rakoon.
– Leppänen tuli tuonne keittiön puolelen. Käskenkö mie hänet tänne?
– Käske, Holopainen vilkaisi kysyvästi vieraitaan. – Ei kai teilä mitää sitä vastaan ouk?
– Käske perkule! Mukava mieshä se Jallu on... Van mitä tämä Lessi sanonoo?
– Käske käske! Vereksen virkkaaha se Jallukii.
Tuskin ehti rouva kunnolla poistua, kun Leppänen työn- tyi ryminällä sisään. Jo ovelta hän näki joukon juhlatunnel- man, arvasi Holopaiselta riittävän suun kostuketta hänellekin ja tervehti miehiä silmät riemua loistaen.
– Kas kas... teilähä taitaa aika tuiskeet olla! Eihän... joh- kohan mie satun vika-aikaan? Häirihenkö mie?
– Ouk tok saata... ja etkä halavattu mitä! Meijä sakiiha sopii rehellinen mies ainaak. Van mitä pojat?
– Miks et veljeni istu!
– Istu... tosiaan. Holopainen etsi lasin ja sekasi totin tuli- jallekin. – Maistelehan Jallukii... näät miksi tulet.
– Elähään, elähään, Leppänen vain jotain sanoakseen es- teli.
– No, jopas nyt jotaa. Työhän taijatta ihan tosissaanu olla.
– No järehän tässä jumalauta! Manne riemastuneena vi- lunsa hellittämisestä pamautti. – Nehä pirulauta herrat meilen rintamaeläkkeen lupasivat. Sillähän myö tässä... Heitä vua jo siekii se pinoin ympäri hyppiminen ja rupiik meijän kansa pe- missuonii nostamaan... valtiolta... hyh!
Leppänen ratkesi valtavaan nauruun.
– Hyyp, hyyp, pitää tästä vähä, jotta ei läiky pitkin ma- tin vatii. Ja tuotahan mie en vielä tältä syönniltä usko. Ei ee- iii! Meitä on vielä niin suur joukko, jotta se rintamaeläke on käytännöllisesti kahtuissa rahan taskusta toiseen mättämistä.
Eläke... meilen kaikilen laijasta laitaan... Ei ei, elekee kehata aikaista miestä naurattoo.
Päättävällä käden hujauksella Leppänen lopetti eläkkeis- tä keskustelun ja paikallisen urheiluseuran puheenjohtaja- na alkoi esitellä seuransa tulevaa ohjelmaa. Iltamien pitämi- nen seurojen talolla oli neitosten kaupunkeihin karkaamis- ten vuoksi jo aikoja jäänyt. Vielä jäljellä olevat nuoret mie- het nostelivat puntteja, uudelta vuodelta alkaisi sarjahiihdot ja myöhemmin talvella seuramestaruushiihdot. – Tässähän tätä onnii miun mielestä höpinee yheks talavii.
– On on, ihan liikookii, Holopainen vahvisti.
– Onko siinä hiihossa sarja meitä aikuisiikii varten, jos tässä vaikka Lessikii innostus latuselen lähtemään?
– On... vaikka eikös tuo meijän sarjalaisiin liene varmin- ta hiihtoo kesälä, nahkapohjala. Ikämiessarja, piälen kolome- kym...
Mannelle olivat vilun karkottamiseksi tiuhassa tahdis- sa naukatut rommitotit tehneet tepposensa. Silmät sameina, alussa hieman sammaltaen hän keskeytti Leppäsen.
– Elä... elähää sie Jallu... Mie... miule se sattu tässä tänä syksynä vähä... outo ta... tapaus... Ounko mie jo tästä teile huastana?
– Eet kai.
– Ai, kunko se karhu? Hirvonen oli jutusta toisen käden tietona kuullutkin, mutta kehotti siitä huolimatta: – Huastaha se nyt iha latukantasijaan, mitenkä siinä oikein käv.
Kun toiset kuuntelemaan hiljentyessään vain maistelivat totejaan kulautti Manne lasinsa kertaheitolla. Sitten hän alkoi.
Jo hänen ensi elkeistään näki, mikä armoitettu eläytymisen taito hänellä humalastaan huolimatta oli.
– Mie siinä meijän lähesuola... heinälaun katola tälleen is- tun, ku mehästä alakaa kuuluu pirunmoinen ryske... Mie, jot- ta hirvikö sieltä tulla touhottaa... Kahtuu tokotan silimät se- lällään. Eeii... jumalauta! Karhuha sieltä... iha sittä itek kor- ven kuningas korvat tälleen pystyssä... Astuu könttyvää ukko näinikää...
Konttorin karvalankamatto pöllysi, kun Manne nelinkon- tin takamus huojuen ja kämmenpohjat tanakasti matossa kiin- ni könttysi ympäri huonetta.
– Näinh... sehä on karhu kanta-astuja... tälleen... Ei se uk- ko hienohelemoin tavala varpaillaan sipsuttele... Siinä nur- miaijan vieressä se nous äkkii takasilleen ja vihelti kämme- niisä... vhllllll! Mitä liek olevinaa ukon korviin kuuluna ku se silleen... Mie hujelsi ukolen katolta vastaan...
– Etkö sie... eikä sinuu yhtää hirvittämään ruvennu, ku ite metä kuningas kohti tassutteloo ja sie yksinääs out?
– Mitä? Minuuko? Jottako oisin muka pelänny? Leppäsen huolettomasti heitetyt sanat kuohauttivat Mannen tolaltaan.
Hän pyörähti nyrkit pystyssä tämän eteen.
– Jumalauta... minuuha ei ouk vielä tähän ikään männes- sä säikytelly karhut enempee ku hukatkaa... Eikä miehet! Van haluutko koitella? Uju vuan, kuule, liiviin, vaikka outtii nuo- rempi mies. Hääh... ujutko!
Leppänen ei ujunut. Vanha metsämies kun oli, hän oli tottunut käsittelemään niin selviä kuin humalaisiakin miehiä.
Riuskana, kuntonsa säilyttäneenä urheilumiehenä hän tiesi tu- loksen etukäteen, joten Mannen uhoaminen ei pystynyt hä- neen. Holopainen kiinnitti Mannen huomion kysymällä:
– Mitä se karhu, kun sie vihelsit? Mehtäänkö se pötki?
– Eeii... eihä se mitä mehtää! Seuraavassa hetkessä Man- ne unohti Leppäsen ja keskittyi kertomaan juttuaan Holopai- selle. – Muurrrr! se karjas ja iski käpälällään nurmen pystyai- jan säpäleiks... Pieninä päreinä kuule vahvat aijakset lentel...
Jumalauta! Sittä se astu nurmelen... Vetel kauraseipäiltä rip- sii suuhusa näinikää... Köyryssä kyyhöttävän Hirvosen sarka- puseron selkämystä pöllysi kun Manne raastoi sitä kynsillään.
– Sittä se humautti suutuspäissään puolenkymmentä seivästä nurin... häärrr muurrr muurrrr...
– Helevetti sinuu... Hirvonen piteli kaksin käsin pusero- aan, jonka napit olivat vaarassa ratkeilla. – Etkö sie yrittänä-
kää sitä ampuu?
– Miekö? Miehä istun siinä laun harjala tupakala. Vetelin henkosii... hyh. Miulahan ol pyssykii melekein laun toises- sa piässä... Siinä samala katola kylläkii, va ei kuitenkaa käin ulottuvila. Kahok ku ei mehätyskää ollu vielä alakana. Mie- het ol mänössä passipaikolleen, Manne suu vaahdossa selitti.
– Läksihän mie sitä pyssyy ottamaan ku se karhu niitä sei- päitä alako kuajella... Viimesen kerran sie miun kauraseipäitä repostelet, mie sottasin... Häär... muurrr murrrr... Eihä se uk- ko sielä kauraseipäilä ku ylty vuan riehumaan. Mitä liekkii kymmenen viistoista seivästä ollu jo nurin... hujan hajan, ku mie viimen kiväärin sain...
– Ja pamautit sitä het lonkalta?
– Mitä... lonkaltako? Sanotko sie, Lessi, jotta lonkalta?
– Mitenkä se karhu siulta vanhalta mehtämieheltä kuiten- nii karkuun piäs?
– No, katohaa kun mie siulen näytän... Se lato ol ensin- nää niinku tämä pöytä tässä... tälleen. Ja miula ol pyssy tiältä kahtuissa katon oikeela lappeela... tuossa nuon. Ja se karhu mellasti tuas niinku tuo Olli, kauppias tuossa. Nyt ku mie sitä harjoo myöte köntteen tälleen, ni se kiväär sattu miulen pa- kostakii oikeeseen käteen ja miun pit vasemmala liisii... täl- leen. Ja miehä en ouk vasenkätinen. Miulta ei se heittolaukaus vasemmala käilä liisiissä onnistu... Auta armias, jos ne kiväär ja karhu sattuvat olemaa tällä laun vasemmala puolela, niinku tuo Jallu kököttää tuossa, jotta mie öisin suannuk pyssyn va- sempaan käteen ja oikeela liisii... Mie sanon, pojat, jotta seus ukko keikonnu ja ihan enshepuula. Sen turkki ois miun suu- ren kammarin lattiila ja mie illat paljain varpain sen piälä as- tusin... ...Ja kutkuttasin sitä sormela leuvan alta tälleen: Ähä kutti! Tuleppas vielä miun paras aussihieho repimää ja kaura- seipäitä kuatelemaa, niinku sie viime syksynä teit. Ähä ähä, satutpas, ukko, kerrannii jären mehtämieheen... ähä ukko, ähä ähä...
– Nyt sen turkkiin tuskin tul nuarmun nuarmuu?
– Tuosta korvan juuresta kuula suhahti... tälleen! Näin mie. Ehän mie ummessasilimin sentähe pyssyy liisi... Van kyllä se karhu säikähti. Voi jumalauta tok kuitennii! Kerra- la pyörähti ympäri ja läks pötkimään tuloveräjeesä kohti. Täl- leen... mie näytän... eiku kaurasänget kahtapuolta sen töppö- sistä lentel...
Muutama tuoli keikahti kumoon, kun Manne nelinkon- tin, kahtapuolta kämmeniään viskellen pötki poikki huoneen.
Ovensuussa miehet näkivät hänen äkkiä horjahtavan, lysäh- tävän vasemmalle kyljelleen ja jäävän kynnysmatolle liikku- mattomana makaamaan.
– Siihen ukko lopultakii urvahti.
– Nukku. Leppänen iloisena totilasinsa ehjänä säilymises- tä naurahti. – Mitenkä monta lasillista se rommii ahmi, kun se nuon hirveessä kännissä ol? Ha ha ha... tanssi ja elämöi tuossa ympärilä kun karhu ikään.
– Sitä kylymi. Neljä tuplatotii se vähälen aikoo viluusa rii- pas. Miusta näytti alakuusa, jottei rommi vaikuta siihen tuota vettä. Van kun se lopultakii jämähti sillen päihin, niin se oli kyllä ukko humalassa kanssa.
– Ne sahanpurut tosissaan ukko-Mannen vintilä tuprus.
Hyi helevetti! Hirvonen kaiveli silmiään. – Kaurahelepeet viellääk silimissä kangertaat, semmosena purkuna ne tuanon lentel. Ihan tuprus tosiaan ku puimakoneen seulolta.
– Muurrr muurrr, Leppänen matki Mannen äskeistä kar- jahtelua.
– Älys kuitennii matolen kellahtoo. Uinuu nyt tuossa niin- ku kontio korvessa sammalmättäälä.
Kesken miesten ihmettelyn aukeni ovi ja sisään pyörähti talon rouva.
– Minä seinän taakse kahvin laitoin. Lähtekää kaikki juo- maan.
– Juotasko välilä kahvit? Holopainen katsoi kysyvästi vie- raitaan, jotka nyökkäsivät myöntyvästi. Kun hän vilkaisi tar- koituksella nukkuvaa Mannea, kiirehti rouva katsetta seuraten herättämään miehen.
– Hei, isäntä... Manne... nousehan kahville!
– Anna makovaa rauhassa, Hirvonen sanoi.
– Taitaa siitä miehestä un olla kahvii makiimpoo.
Rouva ei hellittänyt. Hän oli ehtinyt huomata nukkujassa jotain omituista, koska tarttui päättävästi hartioihin ja käänsi selälleen. Vastaan tuijottivat lasittuneet elottomat silmät.
– Ooh! hymy jähmettyi rouvan pirteille kasvoille ja suusta kirposi hätäinen huudahdus. Hän pyörähti nopeasti miehiin päin, jotka kohosivat hämmästyneinä tuoleistaan.
– Ette sanoneet... Ettekö te tienneet, että hän on...?
– Mitä... onko se mies...?
Kuin vastaukseksi kysymykselleen Holopainen tarttui Mannen ranteeseen ja kuunteli silmät jännittyneesti tuijot- taen. Kun hän nousi, järkyttyneet kasvot ilmaisivat mitä oli tapahtunut.
– Johan pit sattuu.
Iloinen humala haihtui, raskas painostava tunne jysähti tilalle. Alastomuuskuvilla hekumoineen Hirvosen poskipäil- lä noroilivat kuumat kyynelet. Nyyhkien kuin pikkulapsi hän hoki:
– Sen kaks lankoo... Lainan ja Martan miehet... viime ta- lavena äkkii kellahtivat... Nyt kuukahti ite tuohon... iha sili- miin eteen.
Rouva toipui joukosta nopeimmin. Sotavuodet kenttäsai- raalassa palvelleena lääkintälottana hän oli rintamamiehiäkin enemmän joutunut työskentelemään kuolevien ja kuolleiden- kin keskellä.
– Kuka teistä parhaiten osaa antaa tekohengitystä? No, Jalmarihan se. Nostakaa isäntä sohvalle. Minä soitan ambu-
lanssin ja... Hän vilkaisi huoahtaen miehestä toiseen. – Pitää kai sen kotiinkin ilmoittaa.
Mannen kotona olevat pojat ja sairaalan ambulanssi siree- nit ulvoen kaarsivat pihaan peräjälkeen. Ammattimiehen ot- tein he tunnustelivat ruumiin ja nostivat paareille.
– Ei mitään tehtävissä.
– Onko teistä joku omaisia?
Veikko liikahti hieman ja sanoi tukahtuneesti:
– Miehän mie... ja tämä Saku.
– Lähtekää mukaan... Jo kolmas tapaus tänä päivänä. Rin- tamamiehet olivat kaupungissa peräämässä eläkkeitään.
Vanhimmasta tyttärestä oli kodista erkaneminen Mannen per- heessä alkanut. Muutama vaatekerta matkalaukussa, tukka nutturalla ja ujouttaan punastellen Kaija oli laskeutunut Hel- singin meluisalle rautatieasemalle, tyytynyt ympäristöön tu- tustumisvaiheessa ennalta hankkimaansa kotiapulaisen paik- kaan, kohentanut kovan ponnistelun tuloksena työpaikkaansa aste asteelta ja esimerkkinsä innostamana vetänyt kohta pe- rässään kolme veljeään ja ainoan siskonsa. Vilkkaasta kau- punkielämästä otteen saatuaan ja isänsä kipakimman vimman hälvettyä he epäaitoa helsinkiläisslangia solkaten yksi toisen- sa jälkeen ilmestyivät perimään osuuttaan kotitilastaan.
– Joo, kirjotas, faija, mulle muutaman kymppitonnin shek- ki tai lue pulikat näppiin. Mä sielt Hesasta oon kattoo pääni päälle tsiikannu.
– Kalapi vua halavattu pitkin katuja... Kun kiireimpänä heinäaikana mies lähtöö.
– Älä ny faija, suotta hikeenny. Mä tartten sen asunnon ja kyl mä niiden tinojen edestä olen sulle tässä duunannu.
– Mitee halavattuu siekii muka... hyh jumalauta! Mies toillaa kesken kiireimmän heinänseivästyksen lähtöö noste- lemaan.
– Älä viitti faija, satuja sepitellä. Kyl ne heinät katon alla oli jo ennen mun lähtööni. Etkä sä mulle edes kunnon kuteita koskaan hankkinut. Ittes ja toisten vanhoja sä aina tuputit.
– Miekö... siulenko? Miehä ostin vuatetta, minkä siun ikä- nen pojanvokkelo tarvihtookii. Saatana ministerin hännysta- kissa tarvihe keskenkasvusen nulikan herrastella.
– Hännystakissa... Voi jumatsukka, että sä kehtaatkin.
Housujenki polvissa oli paikka paikan päällä ja pusakka rie- kalehti, että just ja just päällä kesti... Hännystakissa mies sa- noo... En mä kuule, niin helvetin nuija ole, et mä kaikki noi sun juttus nielen.
Rikinkatkuisen kiistan ja Olgan tyynemmän sovittelun jälkeen oli Manne taipunut. Oikeastaan hän syvimmässä mie- lessään olikin odottanut lapsiensa osille tulemista. Ellei jo- tain kahteen kolmeen vuoteen kuulunut hän etsi Helsingis- tä käsiinsä tytön tai pojan, kertoi tälle suurennellen tulevasta metsänmyynnistään samalla lupaavasti vihjaisten:
– Eihä sitä semmosesta talosta tarvihe paljain persein mualimalen lähtii. Niinku aikonaan mie kotpihasta läksin...
hyh.
Nyt henki suuri tupa alakuloista tyhjyyttään, kun Olga jäytävä huoli rinnan alla tuijotti tuiskuiselle pihamaalle. – Mi- kähä sillen toillaa ukolen? Ei se iha tavallista maha olla, ku ne pojat näi myöhää viipyy. Oha siltä Mannelta niitä käsvar- sii pakotellu, ja rintoosakkii oha tuo aina valitellu, kun vua millo kovemmin töitä teköö.
Myrskyksi kiihtynyt tuuli vinkui valittaen nurkissa, mikä vain lisäsi emännän kasvavaa levottomuutta. Päivällä lämmi- tetyssä uunissa tirisi kotoisesti pohjilleen kuivunut uunipaisti.
Olga avasi pellin, lisäsi pataan vettä ja ripusti kauhan hella- tankoon. Hänen mielensä helpottui, kun lähestyvän auton va- lot välähtivät ikkunaan, mutta jännittyi uudestaan, kun hän pi- havalot sytytettyään näki vain poikiensa laskeutuvan autosta.
Hän kuuli poikiensa kolistelevan porstuassa ja ehätti hätäise- nä kysymään ennen kuin nämä ehtivät kunnolla kynnyksen yli:
– Mikä sillen isälleeny ol sattuna?
Veikko viskasi supinahkahattunsa naulaan ja puolitakkia riisuessaan vastasi huolettomuutta ääneensä tavoitellen:
– Kaa, eipähän tuola enee... mikää.
– Minnekkä se sittä jäi?
Syntyi paikoilleen jähmettynyt piinallinen hiljaisuus, jon- ka rikkoi vain vanhan seinäkellon tasainen, tik tak... Tavan- omaisissa oloissa tuota ääntä tuskin olisi huomannutkaan, nyt se kajahteli korviin kuin kurikan iskut kuivan näretapin pää- hän: tik tak, tik tak...
Äänettömyyden katkaisi viimein Sakari istuutumalla tar- peettomasti kolistellen pöydän päähän, josta vilkaisi heitä to- tisin kasvoin tuijottavaa äitiään.
– Ol se vuan isäukko tuola Holopaisen kaupala joutessaan tekassu semmosen tempun, joka meiltä muilta on näihen päi- viin asti tekemätä jiänyk.
– Herraisä tok kuitennii... kuollukko se ol?
Marraskuinen sää värjötteli hautajaispäivänä kehnoimmil- laan. Kynnökset makasivat mustina ja vettyneinä, sillä viikon takainen lumi oli aukeilta täysin sulanut. Kolea koillistuuli su- hisi alastomissa pihapuissa ja matalalla roikkuvat pilvet vih- moivat uutta hyistä räntää.
Hopeaa hiuksissaan, uurteisin kasvoin kokoontui Tolva- sen laajalle hajaantunut sisarusparvi saattelemaan perheen nestoria maan multiin. Jalka painoi, askel oli useimmilla ly- hentynyt sitten nuoruuden päivien, mutta kielen terävyyttä ei- vät vuosikymmenetkään olleet hälventäneet.
– Kylläpäs tuokii Toini on vanheta rupsahtana. Voi jestas sentään.
– Niinpä tuota out itekkii. Etkä sie paljoo vanhempi ouk.
– Yrjö se vaan tukiaisia nostelee... ja autolla ajaa.
Perinteiseen maalaistapaan lepäsi vainaja kuusien ympä- röimässä avonaisessa arkussa keskellä pihamaata. Siinä hän- tä ohikulkijat kurkottelivat katsoa vakaviksi jäykistynein kas- voin, kunnioituksen sekainen pelko mielen pohjalla kanger- taen. Milloinkahan sitä itek tuolleen on kahottavana? Vain Juntunen pysähtyi hetkeksi arkun viereen.
– Sitä ei tämä imeinen yötilalta noustessaan tiijjäk, kenen- kä kelekkaan sitä iltaan männessä joutuu. Vaikka ei Manne enee pitempiin aikoin terve olluk. Mie jo hoi kotvasen sen hengenlähtöö vuottelin.
– Esko Salamo Veikko Sakar... kah keh nooh perkee!
Ylös siitä ja jalakselen! muistutteli puolestaan isänsä joka- aamuista herätysseremoniaa Leppävaarassa huoltoaseman johtajana kellistelevä Esko rappuja laskeutuessaan. Veljiään hoputtaen hän kohotti kätensä, jonka ranteessa välkehti kul- takuorinen päivyrikello.
– Eiköhän alettas lähtemään. Tästä on sinne kirkolle mat- kaa. Tummissa puvuissaan, vakavin kasvoin ruuvasi vainajan salskea poikaparvi arkun kannen kiinni ja nostivat tyhjäkäyn- tiä porpottelevaan ruumisautoon. Kuusikankaan isännän run- saan väkijoukon saattelema viimeinen matka alkoi.
Haudalta palattua nuoret miehet, joista useimmat ajoivat ajo- kortittomien vanhempiensa autoja, jäivät ulos surutalon väl- jälle pihamaalle. Tuulessa viuhottavine partoineen ja väljine takamuksiin ulottuvine villapaitoineen he nojailivat konepel- teihin, kaasuttelivat korvat herkkinä kierroksia kuunnellen ja maleksivat kädet syvällä housuntaskuissa auton luota toiselle.
– Ätäkkä peli luulisin. Miten paljo tämä pikitietä alleen nielee, kun oikein lätkä pohjassa painaa?
– Siinä se sataakuuttakymmentä viheltää.
– Älä helvetissä... Outko jo piästelly?
– En muuta kun ihan kokeeks. Kato, vaston vajaa viiston- nia lasissa. Ukko vieressä naama pelosta kalpeena jäkättää jo muutenki.
– Hei, mut katsokaa pojat! Jukan pytyssä on kaatuvat is- tuimet. Mut täähän on kiva.
Kuolema, niin peruuttamaton kuin se olikin, ei näitä pa- rikymmenkesäisiä koskettanut yhtä väkevästi kuin se kosket- taa vanhaa tai parantumattomasi sairasta. Kun tutiseva jalka siirtyisi hädin tuskin toisen eteen ehtisi kyllä hengenlähtön- sä ja kuolemattoman sielunsa puolesta murehtia tarpeeksi, he arvelivat.
Montakin vertaa enemmän kuin tuulisella pihamaalla oli suuressa tuvassa vilskettä. Pitokokit tarjosivat kylmissään hy- tisevälle saattojoukolle kahvia ja emäntä tervehti itkusta pu- naisin silmin haudalta joukkoon liittyneitä uusia vieraita.
– Kahvilen siitä, hän muisti kättelynsä lomassa tavan ta- kaa kehottaa. – Ihan paikala. Iliman joutavoo käskettämätäk.
Kahvin jälkeen aloitti rovasti muistopuheensa. Normaa- listi se tapahtui vasta ruoan jälkeen, mutta nyt oli rovastilla toisella laidalla pitäjää kastetilaisuus, joka pakotti hänet poik- keamaan totutusta järjestyksestä. Turpea käsi löysästi pöytään tukien hän keinahti muutaman kerran edestakaisin ja alkoi:
– Te rakkaat surun murtamat omaiset... seurakuntalaiset.
Olemme tänään, tänä koleana myöhäissyksyn päivänä saatta- neet haudan lepoon yhden... yhtä... niin yhtä...
Rovastin käsi puristi verisuonet pullistuen pöydän reunaa ja hämmentyneet ajatukset pyörittelivät suuhun sanoja: har- rasta, uskollista, vakaata seurakuntamme jäsentä. Ei, mikään näistä ei ottanut luontuakseen vainajan imageen. Alkusyksys- tä hän oli emännän pyynnöstä ajanut taloon pitämään hartaus- hetkeä. Tuokiota aikaisemmin Veikon kyntäessä sitkeätä nur- mikkoa oli traktorin siirtopumppu leikannut kuumetessaan kiinni. Vahinko, joka hetkeä myöhemmin ylikuumensi myös sähäkästi syttyvän isännän mielen. Hakematta nousi rovas- tin mieleen ilmielävä kuva vimmastuneesta miehestä, joka ri- kinkatkuisin sanoin suomi kaikki: arkana hyimistelevän kyn- täjän, öljyt ja korjaamon, jossa traktori oli viimeksi huollet- tu. Leppoisan, huolella valmistellun saarnansa asemasta oli- kin rovasti todennut itse joutuneensa tosi väkevän sanan kuu- lijaksi. Hienovaraisesti hän oli kanttorin kanssa luikkinut pi- han poikki tupaan, pitääkseen sinne kokoontuneille seurakun- talaisilleen lupaamansa hartaushetken ja lähtenyt sen jälkeen isäntää tapaamatta pois, mutta seisoi jälleen tässä. Ihmisten tuijottaessa häntä kummastuneena hän rykäisi, työnsi päättä- västi syrjään äskeisen mielikuvansa ja aloitti sana sanalta var-
mistuen:
– Niin, olemme todella saattaneet viimeiseen lepoonsa työteliään toimenmiehen. Kun katselemme ympärillemme täällä vainajan kodissa, näemme kaikkialla pitkän työpäivän suorittaneen, uupumatta ahertaneen perheenpään kätten töitä.
Olemme talossa, jossa raskaimmankin surun keskellä viriää toivo. Usko uuden, paremman elämän jatkumiseen...
Rovasti päätti kauniit muistosanansa lyhyeen rukoukseen.
Kyselemättä emännältä vainajan lempivirttä hän nuoren, ko- meaäänisen kanttorin myötäillessä alkoi laulaa:
Taivaassa, ratki taivaassa On autuus määrätön.
Siell enkelien seurassa On riemu ääretön...
– Rovasti ja kanttori, olkaa hyvät. Ennenkun ruoka jääh- tyy.
Puuhakas, hiki päässä touhuava pitokokki oli puolen viik- koa paistanut ja keittänyt yötä päivää, sillä kuuluihan vainaja kylän varakkaimpiin, ja saattoväkeä oli odotettavissa sen mu- kaan. Lähes läpi suuren tuvan ulottuva pöytä notkui.
Valitessaan ruokaa lautasilleen rovasti ja Terttu huoahti- vat. Edellistä oli lääkäri varoittanut kohonneesta verenpai- neesta ja kolesterolista, jälkimmäinen ei taas halunut pur- sua. Vielä kinkkuviipaletta valitessaan rovasti jaksoi pitäy- tyä ohuimpaan, mutta kullankeltaisten kotijuustojen kohdal- la hän antoi periksi. Hänen ensimmäinen kaunis, heiveröinen vaimonsa oli kuollut riutuen aasialaisen jättämään jälkitau- tiin. Vuoden suruajan jälkeen oli rovasti hullaantunut mene- mään naimisiin nuoren ja verevän kanslistinsa kanssa. Vii- si nopeasti kiitävää vuotta hän oli liidellyt onnensa kukku- loilla kunnes salakavalasti hiipinyt sokeritauti oli romautta- nut hänen elämänsä täydellisesti. Muutamassa kuukaudessa
hänestä ennen kunnokkaasta miehestä oli latistunut sänkyka- marin saamaton nahjus. Rovastin korkea otsa punehtui – ky- lällä kuiskittiin Helena-vaimon ja komean kuntasuunnittelijan romanssista. Mokomakin suunnittelija, rovasti happamasti tu- hahti. Helenan viekottelemista se mies suunnitteli enemmän kuin kunnan asioita.
Helenan vieraantumisen ankeutta lisäsi vielä lääkärin määrääminen tiukalle dieetille. Kaikki jäljellä olevat ilot hyl- lylle, rovasti toista juustoviipaletta nostaessaan huoahti. Vaik- ka kerranhan täältä oli erottava... laihojenkin. Onnellisempaa se oli kuunnella harppujen helinää Abrahamin helmassa kuin kieriskellä nokiset luut kolisten sarvipään käänneltävänä hel- vetin pätsissä.
Juntunen ei laskenut kaloreita, ei ajatellut kolesterolia enempää kuin verenpainettaankaan nostellessaan kaikkea tar- jolla olevaa kukkuramitoin lautaselleen, joita istuutui pistele- mään poskeensa rovastin ja Tertun väliin.
– Mie sitä en ouk ijällään tätä ruokoo lonina. Mie oun mättänä suuhuun, mitä tämä ruavas mies kehtovaa paljain ja- lon kiinni ottoo, hä hä hä yh yh hyh yyyyyh!
– Herra isä sentään tuon Juntusen isännän puheita! Terttu huudahti. – Ja niin epäterveellistä kuin sellainen onkin.
– Mutta terveenähän isäntä Juntunen on saanut olla, ro- vasti lauhkeana sanoi.
– Kalakkii silimää liävee rapatessa roiskahti. Sen kävin liäkärillä pois otattamassa. Muun tauvin tautta en ouk vielä tarvinnu liäkärilöissä rahtaatuu.
Vasta nyt Terttu huomasi sanojensa koomisuuden. Yhdek- sääkymmentä lähentelevä mies käynyt vain kerran kalkkirois- keen takia lääkärissä. Hänhän jos kukaan olisi oikea henkilö jakamaan terveyttä koskevia neuvoja eikä ottamaan niitä vas- taan.
– Minut tämä meidän kunnanlääkärimme dieetille määrä- si, ähki rovasti palvattua lampaanreittä haarukkapaloina pop-
siessaan.
– Sanoi sepelvaltimoiden ahtautuneen. Kyllä minä vasta- mäessä helposti hengästyn, mutta en mitään rintakipuja ole eläissäni tuntenut. Enkä minä siitä dieetistä... Minä uskon ter- veyteni ihmisviisautta ylemmän tohtorin huomaan.
– Kyllähän se niinkin on, myötäili Terttu rovastin sanoja.
– Jumalan kädessä meidän elämämme loppujen lopuksi on, niin ruoan kuin terveydenkin suhteen.
– Kerinnöönkö tuo Jumala jokahisen suupaloo käistäpi- täin vahtimaa, jotta ota tuo, tuo heitä. Pysyt kuomenissaas.
Neun tiälä muan piälä monet asiit meijän omassa vallassaa- mu. Seun hengenlähtö eriksee. Sitä ei tää imeisviisaus suu- remmalti taija muutella hä hä hä yh yh yyyyyh.
Surutalon pieni nurkkakamari oli varattu tupakkamiehil- le. Täällä kehuttiin kilpaa erimerkkisiä traktoreita, joiden ve- tokyvyn ja ketteryyden korostus nostatti monesti mielet nos- tovarsia korkeammalle. Useimmilta ne romautti alas Tolvasen Asko, Sikosuon isäntä, jonka valtaisaa olemusta täydensi rö- meä, kiivastempoinen ääni.
– Nelikko nelikko! Nelikko se tään suonkyntäjän rakto- rin pitää olla! Asko kohensi itseään ja hänen mulkosilmiensä kiivas katse naulitsi kuin pistimellä kamarissa istujat. – Syys- kuun alakupäivinä vaihon... Suoho entinen härvel kyntäissä uppos. Mie sanonnii pojilen suoraan, jotta jumalauta... myö- hään ei monii kertoja rukoilla nuapurija raktorii suosta ket- tämää... Ei ei, sittä millää. No, mitee miekii sen seutukunnan suurin eläjä ja muutennii. Ehän mie semmosta häpiitä niskaan ota... Suurimpaan koneliikeeseen kaupunnissa astun ja sanon johtajalen suoraan, jotta nyt näytä johtaja semmonen masina, jolla piäsöö. Vaikka hetteestä. Nyt seisoo eissääs rahamies...
– Ja se johtaja näytti?
– Mitäh? No herranen aika! Johan senyt meikäläiselen.
Pikkusen vuan tuosta lompsoo leväytin, ni paikalahan ne tok revat aukes... Aja vuan tänne se entinen rakkinees, se johtaja
sano. Eihä se nykyajan isäntä kaksvetosela pärjee, se johta- ja sano. Viisas mies, viisas mies! Eihä se halvattu kaksveto- nen... ku pikkusenkaa missä lätäkköö kiiluu siihehä se kehno lätistyy ja pysyy kansa. Hauvan sille suap lukii. Van anna- han ku kauhauttelet nelikola... sehä hara persiissä lentosissaa hetteihen poikki kualaa. Semmonen mato seun nelikko kulu- kemaan. Tervetuloo vuan kahtomaa, jos ei ken muuten...
Emäntä musta villahuivi kaulallaan astui kamariin ja alkoi huiskia savua käsillään.
– Huh huh... Onpas tiälä savuu ku seppiin pajassa! Ihan- koha pitäs ov auvasta, ei näytä mitenkää ikkunasta kerkiivän.
Nooh, miehet, tupakat pois ja syömään. Paikala, paikala, ele- kee joutavoo käskettee. Syömää, syömää!
Hän avasi ulos johtavan oven ja alkoi huiskia huivillaan enintä savua. Juuri kun hän oli astumassa eteiseen kumar- tui Asko lähimmän miehen puoleen ja kuiskasi äänellä, jotta kuurokin olisi kavahtanut:
– Onpas huluvattu kutska talo! Ei niät isännän hautaisissa ies parailen vierailenkaa ryyppyy tarjota.
– Outko jo hitossa, ku emäntä ihan tuossa.
– Mitäh? Emäntäkö... olokaan! Ei sen vertoo toillaak, jot- ta yhtä pitslasillista... Miula ois koissa pitkä pullo konjakkii ollu. Ei vuan tullu taskuun tökättyy, kun Mannen eläissä... ai- naaha se näinikään parailen kaveriloilleen ryypyt tarjos.
– Manne on hauvassa.
Välieteiseen pysähtynyt emäntä häilyi hetken kahden vai- heilla. Hautajaisten herkimmän hetken seppeleen laskemisen kyynelet kirvoittanut mielenhaikeus oli tosin jo ehtinyt häl- vetä kun yksi ja toinen lapsenlapsista oli haudalta palattua ki- paissut mumminsa syliin. Niinpä hän puraisi lopun hentomie- lisyytensä ja perääntyi keskelle kamaria.
– Van vielä ne Askolen viinat pitäs olla. Kaikkii sitä kuu- lookii, ku ei paraan kaverin hautaisissa jaksettas selevänä ol- la.
Asko ojenteli kookasta ruhoaan rikkaan itsevarmuudella.
– Ruokaryyppyyhän mie, emäntä, tässä vuottelen. Eihä se tok muute meikäläinen. Ainaahan mie koissaak ruokaryypyt ennen syöntii otan. Tahok enee muuten meikäläiseltä...
Miehiä lähti kamarista naamat vahingoniloisessa virnees- sä, kun tajusivat nelikolla ajelevan kopaisevan ainakin tällä kertaa tyhjää. Kun vastassa oli yhtä rikas, oli vastauskin sää- limätön.
– Van vielä ryypyt... vähättelen mie tok moiselen. Etkä tarvihe luullakkaa, jotta sie tästä lähtii rehottelet tiälä öitääs mökyymässä niinku Mannen eläissä. Mie vähättelen siun re- muumista kuuntelemaan.
– Ruokaryyppyy, ruokaryyppyyhän mie vuan. Ehän mie sen enempee ouk pyytänäkää. Tää nyt helevetti taloo kuaja, jos muutaman ryypyn isännän hautaisissa sen paraalen suku- laiselen tarjovaa.
Emäntää ei hellyttänyt parhaan sukulaisensa nöyräksi pehmennyt anelu, vaan säälimättömyyden lippu korkealla lie- huen hän purjehti eteiseen, jossa entistä käskevämmin ko- mensi:
– Syömään miehet tiältääk ja paikala... Sielä on pestyjä lautasii. Syömää syömää, Hirvonen ja kaikki!
Yrjö asettui ruokajonoon Siirin jälkeen, jota hän yllytti tämän kapeita hartioita hipaisten:
– Syöhään tyttö kerrannii kyllältees, kun on hyvä tilai- suus.
– Säähän meinaat toimittaa mut pois päiviltä. Siitähän jo kirjoitellaan hesaria myöten, että pohjoiskarjalaiset syövät it- tensä kipeiksi... Ja kuolevat sydäninfarktiin voiasettiensa vie- reen... Vai mitä mieltä sää olet?
– Mie sanosin tuohon, jotta suomalainen osovaa soutoo vuan yhelä airola. Vasta piästiin ruikuttamasta korpikyläläi- siin nälästä ja kurjuuvesta. Nyt hölötetään yhtää suuren iä-
neen meijän ylensyömisestä ikäänku mitään välmuotoo nälän ja mässäilyn välilä ei ois ensinkään.
– Varmaan asia niin on. Nälkä se oli meidänkin lapsuu- dessa lähes jokapäiväinen vieras... Mut sanoppas mitä juus- too mä ottasin. Mää en tosta kotijuustosta erikoisemmin pidä.
– Ota tuota paimenjuustoo. Sitä ei varmaan kaupoissa ole.
Se kun on meilen tuottajilen tarkotettu.
– Ettäkö teitä hellitään ihan omalla juustollakin?
– Jos kulet silimät auki täännii Rasisalon kylän läpi, niin näät onko meitä hellitty. Talossa kun talosa alakaa vuan kö- pötellä vanhoja ja sairaita, joilla on silti työtä enemmän kun tehä jaksaat.
Varoen läikyttelemästä täysiä maitolasejaan he pujotte- livat väenpaljoudessa etukamariin, josta löysivät pienen va- paan pöydän. Syödessä Siiri, joka kotona oli kaikkein hiljai- sin ja arkaluontoisin Tolvasen tyttöparvesta, hämmästytti Yr- jön suhkasemalla tämän korvaan:
– Otappas kerrankin lomaa ja tuu Helsinkiin.
– Mitä mie sinne?
– Virkistymään... Käytäs jonain iltana Ateneumissa, toi- sena elokuvissa ja voitas me jonain iltana mennä ravintolaan tanssimaan ja kattomaan trippareita. Pitäisit kerrankin haus- kaa.
– Tuota kannattaa kyllä harkita, Yrjö huvittuneesti hy- mähtäen myöntyi.
– Älä jätä sitä pelkän harkinnan varaan, tuu kanssa. Sai- raaksihan sä tuut, kun sä vaan päivästä toiseen töissä raadat.
Martta tupsahti heidän viereensä ruokalautasineen.
– Mitäs nämä Yrjö ja Siiri niin salaperäisen näköisinä suhkaat?
– Mä esitin juuri Yrjölle, et tulis lomalle Hesaan... Vaikka viikoks, jos ei pitemmäksi aikaa jouda.
– Mukavahan se on rasisalolaisen viikko Helsingissäkin viettää, Martta myöntyi, mutta mää esitän sulle paljo paljo
parempaa. Ota lomaa koko tammikuu ja lähde mun kanssani Espanjaan. Mä sanon, ettet sitä matkaa tule ikänäsi katumaan.
– Hö hö... Yrjö naurahti. – Mistee sie luulet miun niin pit- käks aikoo karjanhoitajan nappoovan? Kun en täks iltoo sua- nu, jotta ei ois tarvinnu kesken hautaisiin navettaan lähtii. Ja kohan mie maksan kahen koululaisen lukemiset, niin milläpä rahola mie lomalisinkaa.
– Sääkö ne yhä maksat?
– Kuka ne sitten maksaisi.
– Heitä jo, Martta neuvoi. – Nuorien pitää antaa itsensä yrittää. Olethan tuon nähny meidänkin perheestä. Mitä enem- män äiti ketä helli ja passas, sen vähemmän siltä takaisin sai.
Siiri nappasi palan suolakurkkua suuhunsa ja virnisti hämmästyneesti.
– Huh huh... olipas se kirpeeksi maustettua... Parempaa sitä pitää lapsistaan toivoa muuten menettää elämänuskonsa- kin. Mää olen sitä mieltä, että kyllä nykynuoriso on siinä suh- teessa paljon valistuneempaa kuin meidän aikalaisemme.
– On kuka on. Ei pelkkää myönteistä voi kaikista nuorista nykypäivänäkään sanoo.
– Minä kuusitoista mottia nuorena miehenä päivässä hal- koja hakkasin, puheli Antti mehevää tomaattiviipaletta pa- lotellessaan pikkusormi hienostuneesti koholla. – Ihan noin vaan... pokasahalla ja kirveellä... Poikki, halki ja pinoon. Sii- nä oli vauhtia... siinä oli tekniikkaa, tässä kohtaa hän suo- rastaan haltioitui sanoistaan. – Nämä nykyajan metsurit... voi voi, ha ha ha haa. Hänen ylähuulensa kohosi halveksivaan hy- myyn. Hän tunsi olevansa kaikessa yläpuolella näitä maalais- moukkia.
– Hyvä jos kolme neljä mottia moottorisahoineen pinoon saavat. Ja kaikki minun yönpäivän kanssa raatamiseni meni noin vaan... viuuh! Suvun hyväksi. Mitään en kodistani saa- nut... Niinhän se on maailma ennenkin hyväntekijänsä pal- kinnut. Ajatellaanpa vain Ranskan Petainia... Verdunin san-
karia. Ei kukkakimppua haudalle laskettu. Tyhjin käsin sain kodistani maailmalle lähteä... maatalousneuvojaksi... Raskas ammatti. Sinne saakka minä maalaisia neuvoessani raadoin kunnes sain veritulpan... sydänveritulpan. Ambulanssilla töis- tä suoraan sairaalaan kiidättivät... Lääkäri sanoi heti, että oli- sit repinyt enemmän. Sitä kauniimpi ruumis tulee, kuta nuo- rempana kuolee... Heti eläkepaperit vetämään pani. Sivistynyt mies... psykologiaa lääkärin toimensa ohessa lukenut... ym- märtää laajemmalti ihmiselämää. Sanoi minulle suoraan, että yritetään rehkimisesi edes tällä lailla korvata.
Hän haukkasi palan keltaista kotijuustoa ja maiskutteli suutaan katse sisäänpäin kääntyneenä asiantuntijain elein.
– Mjaah... sanoisinpa, jos olisin pikkusenkin ilkeä, että on jäänyt hieman epäkypsäksi... Kolmen neljän minuutin li- säkuumentaminen olisi saanut ihmeitä aikaan.
Mutustellessaan juustoaan hän arvostellen, ylähuuli ko- holla katseli pöydän ympärillä kuhisevaa hautajaisväkeä.
– Minun nuoruudessani tehtiin maalla töitä... Lujasti ja te- hokkaasti. Se oli kokonaan toista kuin nykypäivinä...
– Taitaa meijän paikan entinen isäntä olla?
Ehtimättä edes haukata voileipäänsä Leppänen oli kuun- nellut ja täyttynyt vieruskaverinsa kehusta kurkkuaan myöten ja lähtenyt uunin viereen syömään seisaaltaan ja Palokkaan Petri istuutui lautasineen hänen paikalleen. Antti nousi. Petrin ensi sanoista hän enemmänkin arvasi kuin tunsi tilansa uuden isännän ja aikoi lähteä, mutta Petri tarttui hänen hihaansa.
– Mites siula kaupungissa hurisee?
Pelastaakseen kasvonsa nuorilta kuulijoiltaan Antti yritti puhua, selittää selittämästä päästyäänkin, miten hän kynittynä ja hyljättynä kenenkään auttamatta oli joutunut myymään hä- nelle rakkaan kotitilansa. Puijaamisensa jälkeen hän oli kier- tänyt Mannea kuin ampiaispesää, mutta perikuntaan vaiku- tuksen tehdäkseen oli kyynelehtien laskenut seppeleensä hau- dalle ja ääni liikutuksesta väristen toivonut pikaista tapaamis-
ta sen virran tuolla puolella, josta ei soudeta takaisin. Nyt hä- nen paras vetonsa oli poissa. Tuon rotevan nuoren miehen virnistäessä hyväntuulisena vieressä hän ei saanut sanoihin- sa niille ominaista tunteeseen vetoavaa uskottavuutta. Tästä tukalasta tilanteesta hänet pelasti punatukkainen, pisamakas- voinen neitonen, joka asteli ohitse keinuvin lantein jälkiruo- kalautanen kädessä. Petri ehätti hänen jälkeensä.
– Hei... vielähän sinuukin näkee.
– Miks ei näkisi, eloisa välähdys käväisi tytön mantelisil- missä.
– Tottakai mä isäni hautajaisiin tulin.
– Sanoppas nyt nopeesti, mihin myö mentäs näitä syö- mään, jotta saatas muutama minuutti rauhassa jutella.
– Kuule... Heidän ohitseen vaelsi molempiin suuntiin is- tuimia etsiviä hautajaisvieraita. Virpi kuiskasi Petrille lopun.
Taakseen vilkuilematta he erosivat. Virpi jatkoi matkaansa lä- pi kamarien ja Petri perääntyi tupaan. Puolipimeässä kome- rossa vinttikamarin rappujen alapäässä he kohtasivat ja ki- pusivat kierteiset portaat puolijuoksua ylös.
– Mä kuulin, että sunkin isäsi kuoli viime syksynä äkkiä.
– Niin... mehtään, pinon viereen. Halakoo ol nähtävästi kyyristynä ottamaan ja siihen tuupertu.
Paloitellessaan leikkeleitään Petri katseli Virpiä ihailun välke silmissään. Kouluikäisinä he olivat pelanneet palloa, hypänneet narua ja leikkineet piilosta milloin kenenkin ko- tona. Kerran, se oli sattunut kouluvuosien jälkeen, leikkies- sään piilosta navetan vintissä, oli hän etsimisvuorollaan Vir- pin löydettyään siepannut kouransa täyteen heinänrupaa työn- tääkseen ne tämän housuihin, mutta olikin tytön tuoksun ja pehmeyden hellyttämänä pudottanut ruvat ja onnistunut su- jauttamaan paljaan kätensä kuminauhan alle housujen sisä- puolelle. Hänen pojantunteensa oli lehahtanut kuumaan pa- loon, kun heinäkasan alle piiloutunut tyttö ei enää tuossa vai- heessa tapellut vastaan eikä kiskonut hänen kättään pois, vaan
oli painanut huohottaen kosteat huulensa hänen suutaan vas- ten ja antanut hänen kosketella, hiljaa, polvet hieman koholla, hengitystään pidätellen, kunnes heinät sysättiin raa’asti hei- dän päältään ja niitä lehmille pudottamaan kiivennyt Olga ki- vahti:
– Mitäs nämä pennut tiälä heinäkasan alla vehtovaat! Piä- setkö siitä Petrikii kotiis... moinen orik! Ja meijännii tyttö semmonen lunttu... antaa toisen vaikka mitä tehäk.
Pitemmälle ei Petri Olgan motkotusta kuullut eikä Virpi- kään, sillä he olivat juosta viilettäneet kumpikin kotiinsa hä- peästä punehtunein poskipäin. Muistaakohan Virpi tuon? An- taisikohan se nyt sieltä koitella? Petri koetti hakea vastausta tytön kasvoista, katseestakin, mutta tämä pisteli niin tyynenä kermalla kuorrutettua luumukiisseliään, ettei pieninkään ilme kasvoilla kavaltanut menneistä mitään. Olgan suukopua pelä- tessään he olivat sen jälkeen karttaneet toisiaan kunnes Virpi oli lähtenyt Helsinkiin, mutta nyt istui tuossa. Hienostunee- na, vaikka ei hän mikään kaunotar ollut. Virpillä oli suuri tur- peahuulinen suu ja kulmikkaat kasvot, mutta yhtä kaikki hän tuntui reilulta tytöltä, kuten vuosia takaperin.
– Miten pitkään sie out Helsingissä ollu?
– Tammikuussa tulee täydet neljä vuotta.
– Tuskin olet montakaan kertoo kotonasi käynyt.
– Olen mä sentään joskus... Mut kato... määhän olen vasta-alkaja työssäni. Mulla on vielä lyhyet kesälomat. Ei sii- nä juuri ehdi matkustella.
– Viihytkö sie hyvin Hesassa?
– No jaa... mitähän tuohon sanos... Virpin vastaus oli vält- televä, ja siitä Petri päätteli tytön kotiutuneen huonosti kau- pungin oloihin. Se viritti toivon suhteen jatkumiselle. Nai- maikäiset tyttäret Rasisalosta kuten naapurikylistäkin olivat likaisiin navettatöihin kyllästyneinä karanneet kaupunkeihin.
Koivumäessäkin oli kaikenlaisten huvitilaisuuksien pitämi-
nen nuorien neitosten puuttuessa katkennut tyystin jo vuosia sitten. Täällä haudattiin toinen toisiaan.
– Mää kun en ole mitään ammattikoulua käynyt, niin mun palkkani on pieni. Isä lupasi keväällä ostaa osakkeen, mutta...
Virpin apea käsien leväytys kertoi paljon. Isä, rahoittaja oli poissa eikä liikeapulaisen palkalla osakkeita ostettu, sen Petri käsitti. Virpin rummutellessa pitkäkyntisillä sormillaan pöytää hän vilkaisi omia käsiään. Mustat surunauhat kynsien reunoissa. Traktorin vaihdelaatikko oli toissapäivänä upotta- valla metsätiellä raskasta tukkikuormaa kiskottaessa levinnyt ja hän oli lähtenyt hautajaisiin sitä korjaamasta. Vanha romu.
Sai lakkaamatta kädet nokirasvan tuhrimina kulkea. Pitäisi vaihtaa kuorma-autoon. Kulkisi puolta enemmän kuormaa ja olisi turvallisempi ajaa. Kaksi kertaa Petri oli elänyt hyytä- viä kauhun hetkiä luisuessaan vauhdin loppuessa Kontkalan rinteen kuormineen takaperin rotkoon ja toisella kertaa perä- kärryn luisuessa raviin kaatunut kuormineen. Uuteen autoon hänen varansa eivät yltäneet, mutta hän tiesi, että Helsingissä käytetyt kuorma-autot olivat halvempia kuin täällä, ja halusta jatkaa seurustelua Virpin kanssa hän yllätti tämän sanomalla:
– Mitäs sanot, jos mie lähen saattamaan sinuu Helsinkiin.
Virpi ei vastannut. Ei myöntänyt enempää kuin kieltänyt- kään, mutta hänen ruskeitten silmiensä välähdys lupasi sitä enemmän. Katse katseeseen uppoutuneina he nousivat ja lä- henivät. Heidän huuliensa kosketus oli ensin tunnusteleva, ar- ka, mutta Virpin lantion painallus ja halukkaasti pyörivä kie- len kärki pani Petrin suonen sykkimään. Mahdollisuudet tyt- töön olivat olemassa. Hän tiesi, hän tunsi mielessään Virpin olevan hänelle se oikea, ja että hänen seuraavat sanansa mer- kitsivät hänelle, heille molemmille hyvin paljon.
– Tuletko iltasila ulos, jos mie tulen tuonne pellon reu- naan vastaan?
– Tuu vaan, Virpi haukkasi huulillaan Petrin leukaa. – Mut älä kovin aikaseen. Mää en noilta vierailta pääse.
