Saimaan alueen asukkaiden alueellinen identiteetti

SAIMAAN ALUEEN ASUKKAIDEN ALUEELLINEN IDENTITEETTI

Katja Pasanen & Jarkko Kääriäinen

Itä-Suomen yliopisto, kauppatieteiden laitos, matkailualan opetus- ja tutkimuskeskus Kesäkuu 2020

Tutkimuksella tukea – Savonlinna Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2026 -hanke

Tiivistelmä

Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia Saimaan alueen paikallisväestön identiteettien samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia sekä löytää rakennusaineita Saimaan alueen yhtenäisen alueellisen identiteetin sekä Saimaa-ilmiö2026 kulttuuripääkaupunkibrändin perustaksi. Tässä tutkimuksessa Saimaan alueen määritelmänä on käytetty neljän maakunnan kokonaisuutta, joita toisiinsa yhdistää Saimaan vesistöalue.

Alueella on lähes 700 000 asukasta ja kaksi perinteistä heimoa, savolaiset ja karjalaiset. Tässä viitekehyksessä ei aiemmin ole tutkittu alueellisten identiteettien välisiä eroja. Tutkimus pyrkii täydentämään tämän havaitun tutkimusaukon ja myös peilaamaan monimenetelmätutkimuksena kerättyjen aineistojen tuloksia aiempiin, valtakunnan tasolla tehtyihin tutkimuksiin. Tutkimuksen peruskäsitteistö kietoutuu eritoten maantieteellisen tutkimuksen parissa yleisesti käytettyjen termien ympärille. Näitä ovat muun muassa paikkaidentiteetti, paikallisidentiteetti, alueellinen identiteetti, paikkakiintymys sekä paikkatunne.

Saimaan alueen asukkaiden alueellinen identiteetti rakentuu tämän tutkimuksen tulosten mukaan alueella olevista kunkin omista sosiaalisista suhteista, pääosin perheen ja ystävien kanssa sekä luonnonympäristön kautta. Näiden molempien ympärille on muodostunut vuosien saatossa syvällinen kokemusmaailma, joka sitoo alueen asukkaita omaan kotiseutuunsa ja saa tuntemaan yhteenkuuluvuutta alueeseen. Tutkimuksen tulosten mukaan edellä mainitut perhe, ystävät sekä luonto, maisemat, vesistöt ja metsät luovat Saimaan alueen asukkaille paikkakiintymystä eli yhteenkuuluvuuden tunnetta alueeseen kaikissa tutkimuksen kohteena olleissa maakunnissa.

Tutkimuksen tulosten pohjalta voidaan todeta, että vaikka joitakin pieniä alueellisia eroja on löydettävissä, alueella asuu hyvin samankaltaisia ihmisiä maakunnasta riippumatta. Heidän arkensa ja elämänsä rakentuvat samalla arvopohjalle, he arvostavat samoja asioita, heidän identiteettinsä ja paikkaan kuulumisen tunteensa rakentuvat samanlaisten elementtien ympärille, ja heille vesistöt ovat osa jokapäiväistä elämää ja sielunmaisemaa. Itä-Suomen neljän maakunnan alueella asuu, jos ei vielä täysin Saimaan kansa, niin ainakin vesistökansa, jonka identiteetti on muovautunut samankaltaiseksi yhdistävän vesistön ympärillä.

Tämä raportti on osa Savonlinnan ja Saimaan alueen yhteistä projektia, jonka päätavoitteena oli jättää hakemus kulttuuripääkaupunkialueeksi vuodelle 2026 Savonlinna alueen nimettynä kaupunkina.

Kulttuuripääkaupunkiprosessi on nimetty Saimaa-ilmiöksi, ja se käsittää maantieteelliseltä alueeltaan Itä- Suomen neljä maakuntaa, Pohjois-Savon, Etelä-Savon, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Karjalan.

Avainsanat: Paikallisidentiteetti, alueellinen identiteetti, Saimaa, Itä-Suomi, Saimaa-ilmiö2026

Sisällys

1 Johdanto ... 5

1.1 Saimaa-ilmiö2026 kertoo Järvi-Suomen tarinan ... 5

2 Kirjallisuuskatsaus ... 6

2.1 Tutkimuksen keskeiset käsitteet – paikasta alueelliseen identiteettiin ... 6

2.2 Suomalaisen ja itäsuomalaisen identiteetin rakentumisen taustat ... 9

Suomalainen identiteetti on tarinoiden kokoelma ... 9

Historia ja yhteiset kokemukset osana suomalaisten ja itäsuomalaisten identiteettien muodostumista ...10

Saimaan alueen heimot ja murteet ...11

Vuoksen vesistöalueen teollistumisen merkitys alueellisten identiteettien syntymisessä ...12

Mökit ja monipaikkaisuus osana alueellista identiteettiä ...12

2.3 Aiemmat paikallis- ja alueellista identiteettiä koskevat tutkimukset...13

2.4 Kulttuuripääkaupunkihankkeiden vaikutukset paikkakiintymykseen ja -identiteettiin ...15

3 Saimaan alueen asukkaiden alueidentiteettitutkimus ...16

3.1 Tutkimuksen tausta ja tavoitteet ...16

3.2 Aineistot ja menetelmät ...17

4 Työpajojen tulokset...19

4.1 Paikkatuntemus ja paikkaan kuuluvuus...19

Mikkeli ...19

Savonlinna ...21

Kuopio ...22

Lappeenranta ...23

Joensuu ...24

Alueiden väliset erot ja yhtäläisyydet ...26

4.2 Asuinseutusi asuinalueena...27

Mikkeli ...27

Savonlinna ...28

Kuopio ...28

Lappeenranta ...29

Joensuu ...30

Alueiden väliset erot ja yhtäläisyydet ...31

4.3 Traditiot ...32

Mikkeli ...32

Savonlinna ...34

Kuopio ...35

Lappeenranta ...37

Joensuu ...39

Alueiden väliset erot ja yhtäläisyydet ...41

4.4 Vesistö ...43

Mikkeli ...43

Savonlinna ...44

Kuopio ...46

Lappeenranta ...47

Joensuu ...49

Alueiden väliset erot ja yhtäläisyydet ...52

5 Savolainen, karjalainen vai saimaalainen – kyselyn tulokset ...53

5.1 Kyselyn vastaajat ...53

5.2 Saimaan alueen asukkaiden kokemukset omasta asuinalueesta...54

5.3 Saimaan alueen asukkaiden alueellisen identiteetin rakennusaineet ...62

6 Yhteenveto – identiteetin rakennusaineet ja paikalliset erot ...66

6.1 Tutkimuksen rajoitukset ja kehittämisehdotukset ...68

Lähteet ...69

5

1 Johdanto

Itä-Suomen neljä maakuntaliittoa päättivät vuonna 2018 hakea kulttuuripääkaupunkititteliä yhteisellä hakemuksella, Savonlinna nimettynä hakijakaupunkinaan. Pohjois-Savon maakuntaliitosta lähtenyt idea konkretisoitui toukokuussa 2019, jolloin kaksi Etelä-Savon maakuntaliiton rahoittamaa EAKR-hanketta alkoivat viedä hakemusprosessia käytännössä eteenpäin. Hakuprojekti nimettiin Saimaa-ilmiö2026:ksi, ja projektien ympärille luotiin maakuntaliittojen ja keskuskaupunkien edustajista koostuva Sillanrakentajat- työryhmä. Hankkeiden toimenpiteet, aina tutkimushankkeen työpajoista hakemuskirjan kirjoittamiseen saakka, toteutettiin läheisessä yhteistyössä Sillanrakentajien kanssa.

Etelä-Savon maakuntaliiton hallinnoima päähanke, Kulttuurista elinvoimaa Järvi-Suomeen – Savonlinna Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2026 -hanke toteutti alueella osallistavia toimenpiteitä, tapahtumia ja viestintää sekä kokosi konkreettisesti hakemuskirjan sisällöt. Itä-Suomen yliopiston Tutkimuksella tukea – Savonlinna Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2026 -tutkimushanke puolestaan tuki päähankkeen toteuttamaa hakemusprosessia tuottamalla tietoa alueen identiteeteistä, haavoittuvuuksista ja kilpailueduista sekä luomalla kehyksen projektin evaluointiin vuosien 2021–2027 välille. Tämä raportti on ensimmäinen osa tutkimushankkeen tuloksia, jossa yhdistetyn monimenetelmätutkimuksen kautta tutkittiin alueen asukkaiden identiteettejä sekä pyrittiin löytämään rakennusaineita yhtenäisen alueellisen identiteetin sekä kulttuuripääkaupunkibrändin perustaksi.

1.1 Saimaa-ilmiö2026 kertoo Järvi-Suomen tarinan

Saimaan alueen kulttuuripääkaupunkihaun brändin, Saimaa-ilmiö2026:n, taustalla on maantieteellinen oivallus Saimaan vesistön luomasta luonnollisesta narratiivista, joka yhdistää itäsuomalaiset kaupungit ja maakunnat toisiinsa. Narratiivilla tässä yhteydessä tarkoitetaan tarinallista elementtiä, joka auttaa luomaan yhtenäistävän kertomuksen. Sen ohella, että vesistö on aina yhdistänyt toisiinsa neljä maakuntaa, Pohjois- Savon, Etelä-Savon, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Karjalan, Saimaa on myös osa Vuoksen vesistöä ja sen valuma- aluetta, joka ulottuu itäisen Suomen lisäksi myös Venäjän puolelle. Alueiden, sen heimojen, asukkaiden ja teollistumisen historiaa tutkiessa on selvää, että vesistöalueella on ollut kaikille näille osa-alueille merkittävä rooli. Edellä kuvailtu narratiivi luo kilpailuedun muihin Suomen hakijakaupunkeihin – millään muulla alueella Suomessa ei ole yhtä tekijää yhdistämässä näin suurta aluetta toisiinsa maan sisällä – mutta myös itärajan tuolle puolen. Alueen ihmisiä on järvinarratiivin ohella vuosien saatossa yhdistänyt etenkin sotahistoria, uskonnot ja heimot. Rajakahnaukset niin heimojen kuin valtioiden välillä ovat olleet keskeinen osa itäsuomalaista historiaa.

Vesistö itsessään on selvästi tärkeä osa itäsuomalaisten asukkaiden identiteettiä. Se, mielletäänkö lähellä oleva vesistö Saimaaksi vai kenties Pieliseksi tai Kallavedeksi, jakaa alueella asuvien ihmisten ajatuksia. Vaikka maantieteellisesti Saimaa on osa niin Pohjois-Savoa kuin Pohjois-Karjalaa, ajatus ja mielleyhtymät Saimaasta ovat vahvimpia Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa. Saimaan kulttuuripääkaupunkihaussa käytetty slogan

”Saimaa-ilmiö kertoo Järvi-Suomen tarinan” viittaa osaltaan juuri tähän ristiriitaisuuteen: Itä-Suomen maakunnissa järvi on ihmisiä yhdistävä ja tarinoita yhteen kokoava narratiivi, jonka keskeisenä elementtinä ja katalyyttina tässä kontekstissa on maantieteellisesti kaikkia yhdistävä Saimaan vesistö.

Kulttuuripääkaupunkihaussa käytetty termi, Saimaa-ilmiö, juontaa juurensa Aki Kaurismäen vuonna 1981 ohjaamaan samannimiseen elokuvaan, jossa suomalaiset muusikot kiertävät laivalla Saimaan rantakaupunkeja aina Lappeenrannasta Joensuuhun ja Mikkelistä Kuopioon.

6

Kulttuuripääkaupunkihaussa käytetty historiallinen sekä alueellinen narratiivi, tarina Savonlinnasta Saimaan järvialueen tai neljän maakunnan keskeisenä paikkana, on myös osa alueen historiaa. Historian saatossa Suomen rajojen ja itäisten maakuntien rajojen vaihdellessa paikkaansa on Savonlinnan keskeinen sijainti ollut tärkeässä roolissa suhteessa muihin kaupunkeihin. Savonlinnan linnaläänin alue on suurimmillaan käsittänyt lähes koko itäisen Suomen alueen aina Etelä-Karjalasta Kainuun rajoille saakka, jolloin Savonlinna on ollut alueen hallinnollinen keskus. Alueella on paljon edelleenkin näkyvissä olevia esimerkkejä tästä ajasta;

esimerkiksi eri puolille vesistöä olevat Linnasaaret ja Linnavuoret, joiden nimien etymologia johtaa rajojen vartiopaikkoihin tai esimerkiksi siihen, että kyseiset paikat ovat olleet Savonlinnan linnaläänin henkilökunnan tai linnapäällikön levähdys- tai kalastuspaikkoja tai niissä on aiemmin sijainnut linnoitus. (Ruuth ym. 1947, 96.)

Aluetta on matkailun osalta historian saatossa markkinoitu useasti yhteisenä Itä-Suomen tai Saimaan alueena. Ensimmäisiä painettuja viitteitä on olemassa vuodelta 1938, jolloin vuotta aiemmin perustettu Saimaan markkinointivaltuusto tuotti ”Saimaa – Kauneinta Suomen” -esitteen. Esitteessä markkinoidaan rengasreittejä Savonlinnan, Joensuun, Kuopion, Mikkelin ja Lappeenrannan sekä Imatran välillä. Saimaan alueen kehittämiseksi on ollut suuria suunnitelmia, jotka ovat ulottuneet aina Venäjälle ja Sortavalaan saakka, mutta toisen maailmansodan syttyessä suunnitelmat keskeytyivät (Rautio-Teijonmaa 2018).

Myöhemmin esimerkiksi 1990-luvulla toteutettu kampanja Iloista lomaa Itä-Suomessa toi aluetta jälleen valokeilaan yhtenäisenä itäsuomalaisena alueena, mutta sittemmin yhteinen markkinointi on vuosien saatossa hiipunut. Vaikka matkailun parissa kehittämis- ja markkinointiyhteistyötä on alueella tehty, ei neljän maakunnan alueellisen viitekehyksen puitteissa ole aiemmin selvitetty alueen asukkaiden identiteettiin liittyviä kysymyksiä tai pyritty selvittämään niiden välillä olevia yhtäläisyyksiä tai eroavaisuuksia. Tämä tutkimusraportti pyrkii vastaamaan tähän havaittuun tutkimusaukkoon, johon Saimaan kulttuuripääkaupunkihaku tarjoaa erinomaisen viitekehyksen.

Raportin rakenne on seuraava. Kirjallisuuskatsauksessa luodaan katsaus tutkimusta tukevaan taustakirjallisuuteen, kuten alueen historiaan ja aiempiin alueellista identiteettiä koskeviin tutkimuksiin.

Luvussa kolme esitellään tutkimuksen tavoitteet, menetelmät ja aineistot. Luvuissa neljä ja viisi pureudutaan monimenetelmätutkimuksena toteutetun tutkimuskokonaisuuden tuloksiin. Viimeisessä luvussa esitellään tutkimuksen johtopäätökset peilaamalla eri menetelmin toteutettujen osioiden tuloksia toisiinsa ja pyritään muodostamaan kuva Saimaan järvialueella asuvien ihmisten identiteetin rakennusaineista.

2 Kirjallisuuskatsaus

2.1 Tutkimuksen keskeiset käsitteet – paikasta alueelliseen identiteettiin

Tämän tutkimuksen keskeisimpinä käsitteinä ovat paikka, paikkatunne, paikka- ja paikallisidentiteetti, alueellinen identiteetti sekä paikkakiintymys. Edellä mainittuja termejä on tutkittu paljon erityisesti humanistisen maantieteen, matkailumaantieteen sekä matkailututkimuksen tieteenaloilla.

Paikka on tila, johon ihminen arjen ja rutiinien kautta liittää merkityksiä. Erilaisten merkitysten kutouduttua paikasta muotoutuu merkityksellinen. Paikka ilmiönä saa merkityssisältönsä yksilön kokemuksista. (Haarni, ym. 1997, 16–17.) Koti [paikkana] voi fyysisen rakennuksen lisäksi sisältää abstraktitasojen kasvaessa

7

naapuruston, kylän, kaupungin, seudun tai maan ja lopulta koko maapallon (Tuan 2006). On sitten kysymys omasta kotitalosta, omasta maakunnasta, omasta maasta tai maapallosta, paikkaan liittyy paljon sosiaalisia rakenteita ja voimakkaita tunteita sekä elettyjä tarinoita, jotka luovat paikkaan merkityksellisyyttä. Yhteisesti luodulla historialla ja tarinalla sekä symboleilla voidaan nähdä olevan suuri merkitys siihen, mikä kenellekin tuntuu kodilta ja omalta paikalta.

Alue (region) nähdään tässä tutkimuksessa joko luonnollisesti tai keinotekoisesti rajattuna alueena, jossa rajat ovat poliittisilla päätöksillä tehtyjä, ja niiden sisällä nähdään kulttuurisia ja sosiaalisia yhtenäisyyden elementtejä. Aluerajat eivät kuitenkaan yksin riitä muodostamaan paikkaa, vaan siellä asuvat sosiaaliset rakenteet, historia ja ihmiset lopulta muodostavat alueen luonteen ja luovat sinne merkityksellisyyttä.

Esimerkkejä tämän kaltaisista alueista ovat maakunnat, kaupungit ja valtiot. (esim. Paasi 1986; Rosenberg 2019; Teerlouw 2001.) Paikkaan syntyvien yhteisöjen muodostumiseen tarvitaan yhteisiä tarinoita ja kertomuksia eli narratiiveja, joihin liittyy esimerkiksi elementtejä alueen historiasta. Narratiivit luovat alueen yhteisölle yhteisiä tai samaistuttavia viitekehyksiä ja uskomuksia. Näiden ympärille alueet rakentavat sosiaalisia ja hallinnollisia rakenteita sekä erottautumistekijöitä. Yhteisöllinen identiteetti perustuu yleisesti haluun erottautua muista (Löytty 2005). Yhteisölliset identiteetit ja stereotypiat puolestaan muodostavat mielikuvia niin ryhmän sisällä kuin sen ulkopuolella.

Paikkakiintymysteorian mukaan paikkaidentiteetti (place identity) voidaan käsittää yksilön identiteetin osana, esimerkiksi ihmisen kuulumisena ja identifioitumisena osaksi tiettyä joukkoa tai ryhmää.

Paikkaidentiteetti-termiä käytti ensimmäisen kerran Proshansky (1978), joka tuolloin määritteli paikkaidentiteetin ”oman identiteetin osaksi, joka muodostuu muistoista, ideoista, tunteista, asenteista, arvoista, mieltymyksistä, käyttäytymisen käsityksestä ja kokemuksista, jotka tapahtuvat paikoissa, jotka tyydyttävät yksilön biologisia, psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurillisia tarpeita” (Proshansky ym. 1983).

Suuria yhteisöjä ei olisi olemassa, jos ihminen ei olisi keksinyt niille kuvitteellisia puitteita, joihin uskoa.

Uskonnot ja erilaiset lait ja säädännöt ovat esimerkkejä kuvitteellisista ja ihmisen luomista järjestelmistä.

(esim. Harari 2019.) Tämän kaltaisten järjestelmien pohjille on läpi historian rakennettu yhteisöjä, identiteettejä ja arvopohjaa. Kuvitelluista yhteisöistä puhuu teoksessaan Imagined Nations myös Andersson (2006), joka määrittää esimerkiksi kansakunnan seuraavasti: ”Kansakunta on kuviteltu poliittinen yhteisö […]

Kansakunta on kuviteltu siksi, että suurin osa siellä asuvista ihmisistä ei koskaan tule tapaamaan tai kuulemaan toisistaan, kuitenkin heitä yhdistää usko yhteiseen yhteisöön.” (Andersson 2006, 6.) Samassa teoksessa muistutetaan myös nationalismin kehittyvän uskollisuudesta ja lojaaliuudesta omaa paikkaa kohtaan (Andersson 2006). Paasi (2003) toteaa alueellisen identiteetin narratiivin nojaavan moniin eri elementteihin: ajatuksiin luonnosta, maisemasta, rakennetusta ympäristöstä, kulttuurista ja etnisyydestä, dialekteista, taloudellisesta menestyksestä ja taantumasta, periferian ja keskustan yhteyksistä, marginaalisoinnista sekä alueen ihmisiin liittyvistä stereotypioista – mukaan luettuina ”me” ja ”nuo”, todellisesta tai keksitystä historiasta, utopioista ja väittämistä ihmisten identifioinnista. Yksilötasolla alueidentiteetti vastaa kysymykseen ”mihin minä kuulun”. Alueellinen identiteetti on täysin riippuvainen siitä, mihin sillä alueella asuvat ihmiset uskovat. Edellisen läänijakouudistuksen aikana (v. 1997) alueellinen identiteetti oli suuri keskustelun aihe, jonka aikana muun muassa 70 000 pohjoiskarjalaista vastusti läänin liittämistä osaksi Pohjois- ja Etelä-Savoa. Alueita esimerkiksi valtion sisällä erottavat edellä mainittujen asioiden lisäksi erilaiset dialektit, alueelle ominaiset murteet, jotka osaltaan luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta alueen sisällä. (Paasi 2002.)

Alueellisen identiteetin ja paikkaidentiteetin erona on ennen kaikkea paikan määritelmä. Paikan määritelmä muuttuu abstraktiotasojen mukaisesti, ja myös paikkaidentiteetti muuttuu sen mukana. Alueellinen identiteetti taas on liitännäinen tiettyyn konkreettiseen alueeseen. Tätä olettamusta tukee Pohl (2001), jonka mukaan alueellinen identiteetti sijoittuu paikallisuuden ja kansallisuuden välimaastoon. Paikkaidentiteetti

8

(place identity) sijoittuu omaksuttuun tilaan, joka määrittyy abstraktiotasojen mukaisesti, paikallisidentiteetti (local identity) taas on sidottu vahvasti ystävä- ja perhesidonnaisuuksiin, yksilön henkilökohtaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja niistä muodostuvaan syvään kiintymykseen tiettyä paikkaa kohtaan. Alueellinen identiteetti (regional identity) puolestaan on paikallisidentiteettiä abstraktimpi:

henkilö tuntee alueen ja siellä asuvat ihmiset vain osittaisen kokemuksensa kautta. Symbolit ovat hyvä tapa muodostaa alueelliseen identiteettiin kuuluvaa yhteisöllisyyden tunnetta. (Pohl 2001.) Suomessa alueellisten identiteettien ja yhteisöjen tunnuksia voidaan nähdä olevan esimerkiksi kaupunki- ja maakuntatunnukset (Paasi 2002).

Alueelliseen identiteettiin ja paikkaidentiteettiin liittyvät vahvasti myös termit paikkakiintymys (place attachment) ja paikkatunne (sense of place). Quanchaon ja Xinlin (2017) mukaan paikkakiintymys aihepiirinä on kehittynyt psykologian peruskäsitteistöön kuuluvan kiintymysteorian ympärille, joka korostaa kiintymystä osana henkilön persoonaa. Paikkaidentiteetti puolestaan on samojen kirjoittajien mukaan paikkakiintymyksen yksi ulottuvuus. Paikkatunne (sense of place) puolestaan on tunnelatautunut käsite, jossa yhdistyvät yksilön tunteet, uskomukset, muistot ja kokemukset paikkaan liittyen. Yksilön paikkatunne rakentuu ns. sosiokulttuurisen miljöön rakennusaineista, joina toimivat esimerkiksi oma persoona, elämänhistoria, arvomaailma ja paikan kanssa koetut vuorovaikutustilanteet. (Kaltenborn 1997.)

Paikkatunne ei ole staattinen tai syntymässä peritty vaan muuttuva ja muovautuva, yksilöllisten, yhteisöllisten ja tiedollisten asioiden ja tunteiden yhteensulautuma. Paikkatunne muodostuu, kun eletään paikan tavanomaisuuden hetkiä, ja tästä syystä erilaiset tunnesiteet paikkaa kohtaan nousevat selvästi esiin vasta, kun jotain mullistavaa tapahtuu. (Kuusisto-Arponen 2007, 6.) Tätä teoriaa tukee myös Kanadassa tehty tutkimus, jossa tutkittiin, kuinka luonnonkatastrofi vaikutti paikallisten asukkaiden paikkatunteeseen.

Kyselyiden ja haastatteluiden tulokset osoittivat, että henkilökohtaisten ja monikerroksisten paikkasuhteiden merkitys korostuu etenkin silloin, kun luonnonkatastrofi on muovannut tuttua ympäristöä uudenlaiseksi.

Tämä näkyi haastatteluissa esimerkiksi voimakkaana yhteishengen kasvuna alueen asukkaiden kesken, minkä pääteltiin johtuvan yhteisesti koetusta kärsimyksestä. (Silver & Grek-Martin 2015.)

Paikkatunne voi sisältää historiallisia, kulttuurillisia, sosiaalisia, ekologisia ja fyysisiä elementtejä (Sullivan ym.

2010). Se on monimutkainen kokonaisuus merkityksellisyyttä, symboleja ja ominaisuuksia, joita yksilö liittää tiettyyn ryhmään tai alueeseen (Datel & Dinglemans 1984, 135). Paikkatunne yhdistää ihmisiä paikkaan sekä sulkee paikan ulkopuolelle ”muut” paikkaan kuulumattomat. Tähän liittyvät toiseuden ja itseyden käsitteet.

Toiseuden käsitteellä tutkimuskirjallisuudessa viitataan siihen, kuinka jokin ”itsestä” tai ”normaalista”

poikkeava merkitään ja ymmärretään itseä tai normaalia vähempiarvoiseksi. Toiseuden käsitettä seuraa myös ensimmäisyyden ja/tai itseyden käsitteet – itselle läheinen ja tuttu, helposti määritettävä asia tulee ensimmäisenä toisen jälkeen. Toiseus on samuuden kieltämistä, rajan vetämistä meidän ja muiden välille.

Toiseuden käsite on muodostunut erittäin tärkeäksi käsitteeksi yksilön identiteetistä puhuessa. (Löytty 2005.) Esimerkkejä tämän kaltaisesta me ja muut -tyyppisestä toiseuttamisesta voidaan nähdä esimerkiksi puhuttaessa suomalaisista ja ruotsalaisista tai maalaisista ja kaupunkilaisista.

Paikkakiintymys määrittää, kuinka ihminen yhdistyy useisiin paikkoihin ja näiden liittymäkohtien vaikutukset oman identiteetin kehittymiseen ja omiin näkemyksiin (Gieseking ym. 2014). Jotta kiintymystä paikkaa kohtaan voi syntyä, tarvitaan pitkä ja syvällinen kokemus paikasta ja myös kokemus paikkaan liittyvästä osallisuudesta ja kokemuksista. Rituaalit, myytit ja symbolit auttavat kiintymyksen vahvistamisessa, toiseuttamisessa, yhteisen ”uskon” luomisessa sekä ihmisten sitomisessa yhteen. (Löytty 2005; Relph 1976;

Tuan 1977.)

Edellä mainitut termit ovat monitulkintaisia, ja niiden merkitys on myös osittain päällekkäistä. Useissa tutkimuksissa todetaan, ettei selvää yksimielisyyttä termien suhteista toisiinsa ole olemassa (esim.

9

Hernandez ym. 2013). Tässä tutkimuksessa termien suhteista muodostetaan kokonaiskuva, jossa sateenvarjoterminä pidetään paikkakiintymystä ja jonka alle termit paikkatunne, paikkaidentiteetti, paikallisidentiteetti ja alueellinen identiteetti muodostavat omat osa-alueensa.

2.2 Suomalaisen ja itäsuomalaisen identiteetin rakentumisen taustat

Paikat ovat kertomusten kokoelmia, jossa tarinat syntyvät paikoissa olevien ihmisten ympärille. Uskonnot, myytit, historialliset tapahtumat ja yksittäiset kokemukset synnyttävät tarinoita, joista syntyy osa paikkojen historiaa. Historiasta puolestaan voi syntyä alueelle ominaisia traditioita. (Haarni ym. 1997.)

Suomalaisen identiteetin perustan pohjalle tarinoita ovat historiassa olleet kylvämässä erityisesti Mikael Agricola, Elias Lönnrot sekä Zachris Topelius. Suomessa myös uskonnot, kuten katolilaisuus ja ortodoksisuus, ovat olleet vahvasti vaikuttamassa suomalaisten yhteisöjen muodostumiseen sekä itäsuomalaisten identiteettiin. Uskonnollisilla yhteisöillä on historiassa ollut suuri merkitys osana suomalaista asutushistoriaa.

Esimerkiksi Kuopion historia osoittaa, että Mikael Agricolan suorittamilla piispantarkastuksilla on ollut suuri myötävaikutus kaupungin syntyyn ja siihen, mihin Kuopio lopulta alkoi rakentua. Agricola oli merkittävä henkilö, joka vaikutti suomen kielen syntymiseen. Yhtenä katalyyttina oman kirjakielen luomiseen toimi Agricolan visio Raamatun lukemisesta omalla äidinkielellä. Tuohon aikaan Suomessa puhuttiin erilaisia suomen murteita, mutta suomeksi julkaistua kirjallisuutta ei juuri ollut. Agricola julkaisi ensin 1500-luvulla piispoille ja papeille suunnatun suomen kielen aapisen ja tämän jälkeen ensimmäisen suomenkielisen version Uudesta testamentista. (Hoikkala & Björkstrand 2016; Soininen 1961.)

Noin 300 vuotta myöhemmin vuonna 1835 ilmestyi Elias Lönnrotin runokokoelma Kalevala. Itäsuomalaisten ja Vienan karjalaisten runonlaulajien kertomuksiin pohjautuva teos on ollut osaltaan määrittelemässä kansalle ja ulkopuolisille sitä, millaista Suomessa on, millaisia me Suomessa asuvat ihmiset olemme ja mikä täällä asuvia erottaa venäläisistä tai ruotsalaisista. Kalevalan onkin nähty olleen merkittävä teos suomalaisen identiteetin muodostumisessa. (esim. Kalevalaseura 2018a.) Kalevalan mielenmaisemat ovat inspiroineet myöhemmin taiteilijoita ja taiteen kautta kulkeutuneet ihmisten mielikuviin ja synnyttäneet halua lähteä etsimään karjalaista identiteettiä ja kalevalaista luontoa (Karjalan liitto 2020). Muutama vuosikymmen Kalevalan ilmestymisen jälkeen (v. 1876) ilmestyi kolmas merkittävä suomalaista identiteettiä kuvaileva teos, Maamme-kirja, jossa Zachris Topelius kuvailee yksityiskohtaisesti suomalaisuutta: alueen maakuntia, luontoa, heimoja, kansaa ja historiaa. Maamme-kirjan sanotaan olleen Suomen luetuin kirja Raamatun jälkeen (Lindfors 2006).

Kolin ja Punkaharjun kansallismaisemat ovat näyttäytyneet Kalevalassa kuvaillun ympäristön kaltaisina ja sitä kautta myös inspiroineet kansallistaitelijoita, kuten Juhani Ahoa, Eero Järnefeltiä, Akseli Gallen-Kallelaa, Jean Sibeliusta ja monia muita aikansa tunnetuimpia kulttuurivaikuttajia omissa tuotoksissaan (esim.

Kalevalaseura 2018b). Kansallistaiteilijoiden tuotokset ovat osaltaan alkaneet muodostaa mielikuvia suomalaisuudesta ja Suomesta myös Suomen rajojen ulkopuolella. Taiteilijoiden maalaukset, valokuvat ja musiikki luovat alueesta muistijäljen, pysyvyyttä sekä odotusarvoja aluetta kohtaan (esim. Durie ym. 2006;

Tuan 2006). Tässä tapauksessa mielikuvaa on luotu Kalevalasta inspiraationsa saaneiden töiden kautta esimerkiksi Suomeen tai Saimaalle tulevalle matkailijalle.

Kalevala on merkittävä suomalaisen mytologian aarreaitta, jossa myös pakanalliset ja luontojumaliin perustuvat uskonnot ovat vahvasti läsnä. Kalevala nähdään muun muassa kansallisidentiteetin

10

rakentamisessa erityisenä ja myös kansainvälisesti harvinaislaatuisena teoksena, joka on nostettu esiin suomalaisten juurien alkuperänä myös matkailubrändäystä koskevissa tutkimuksissa (Hakala ym. 2010; Olins 2002). Monet alueet ovat aloittaneet syvällisemmän perehtymisen omaan historiaansa ja kulttuuriin luodakseen kestävämpiä aluebrändejä – alueet ilman historiaa, myyttejä ja legendoja eivät ole kiinnostavia matkailijoiden silmissä. Täten voidaan nähdä, että juuri historia ja myytit luovat paikalle sen värikkään menneisyyden, jonka pohjalle [alueellinen] paikkatunne rakentuu. (Durie ym. 2006.)

Historia ja yhteiset kokemukset osana suomalaisten ja itäsuomalaisten identiteettien muodostumista

Kansallinen identiteetti sisältää hetkiä tapahtumista ja aihealueista, joissa historialla on merkittävä rooli. Se voi olla aihe, joka puhuttelee kansakuntaa – yhteisesti jaettu kokemus, joka kestää aikaa sukupolvien välillä.

(Kolbe 2009 ref. Hakala ym. 2010, 8.) Kansakunnan kollektiivisia muistoja yhdistävät hetket selviytymisestä sekä menestyksestä. Niiden asioiden määrittely, jotka lopulta ovat tarpeeksi vahvoja elementtejä määrittämään kansallista identiteettiä, ei ole yksinkertaista. Näitä voivat olla muun muassa sotaisat menestystarinat, teolliset saavutukset tai kulttuuriset menestykset. Historiallisten tapahtumien vaikutukseen ja alueellisten identiteettien muodostumiseen liittyen Jyrki Paaskoski (2019, 8) kirjoittaa seuraavasti käsitellessään eteläkarjalaisia yhteisöjä ja sotien vaikutuksia niihin: ”Maakunnassa vaikuttivat myös toisenlaiset rajat, jotka eivät olleet konkreettisia maastoon ja maisemaan hakattuja linjoja. Nämä rajat olivat sosiaalisia ja mentaalisia konstruktioita, jotka synnyttävät kuviteltuja yhteisöjä ja jakoivat ihmisiä meihin ja muihin. Etelä-Karjalan vuosien 1918 [Suomen sisällissota] ja 1939–1944 [toinen maailmansota] tapahtumat ja kokemukset, niiden muistaminen ja unohtaminen vievät maakuntahistorian lukijan tarkastelemaan ihmismielen syvärakenteita. Muistot ja muistaminen, suru ja unohdus sekä ihmisten omat, perheen ja suvun kokemukset vaikuttivat yksilön identiteettiin ja syvävirtana koko maakunnan olemukseen.”

Itäsuomalaisia maakuntia yhdistää länsisuomalaisia maakuntia huomattavissa määrin enemmän sodankäynti ja rajakahinat. Savon ja Karjalan alueet ovat olleet vaarallisia paikkoja asua. Suomen muodostuessa vuosisatojen saatossa savolaiset ja karjalaiset ovat joutuneet etsimään omaa identiteettiään milloin Venäjältä, milloin Ruotsista. Pähkinäsaaren rauhan (v. 1323) ja sittemmin Täyssinän rauhan (v. 1595) rajat olivat Suomen rajoista ensimmäiset, mutta eivät suinkaan viimeiset. Useita sotia niin heimojen kuin kansojen välillä on täytynyt käydä myös sen jälkeen. Suomen nykyiset rajat syntyivät vasta vuonna 1944 jatkosodan jälkeen, kun Viipurin lääni ja Karjala luovutettiin Venäjälle. Nykyisen Venäjän puolella asuneet suomalaiset (n. 430 000 siirtolaista, 11 % Suomen silloisesta väkiluvusta) joutuivat evakoiksi, ja heidät asutettiin ympäri Suomea isoimpiin kaupunkeihin. Itäisen Suomen alueelle näistä 430 000 siirtolaisesta asettui arviolta noin 120 000 evakkoa. (Karjalan liitto ry 2017.) Tämä on vaikuttanut vahvasti muun muassa Itä-Suomen alueen mielenmaisemaan ja traditioihin.

Tradition on määritelty olevan ”peritty, perustettu tai muokattu ajattelu-, toiminta tai käyttäytymismalli”

sekä ”tarinaan perustuva uskomus, tarinoiden kokoelma tai tarinoita menneisyyteen liittyen, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä, mutta eivät vahvistettuja ajattelumalleja” (Marriam-Webster 2020). Traditiot saavat usein alkunsa yhteisestä kokemuksesta tai uskomuksesta – näistä esimerkkejä suomalaisessa viitekehyksessä voivat olla esimerkiksi juhannussauna, erilaisiin juhlapäiviin liitettävät toiminnot tai käytänteet (laskiaismäki ja laskiaispulla, itsenäisyyspäivän presidentin vastaanotto) tai uudenvuoden ilotulitukset. Ne ovat pitkälti tiettyyn vuodenaikaan toteutettavia, samansisältöisiä elementtejä, joiden taustalla on jokin historiallinen tai uskonnollinen tapahtuma. Perinteet kuitenkin muovautuvat yhteisöissä omanlaisiksi. Jouluperinteissä on esimerkiksi paljon vaihtelua ruokaperinteiden suhteen tai laskiaispullan täytteenä suositaan eri raaka-aineita eri puolilla Suomea. Kulttuuriset ja alueelliset traditiot voivat olla vahvasti paikkaan sidottuja. Ne ovat tärkeitä paikallisille sekä luovat mielikuvaa myös alueen ihmisistä ja sen historiasta ulospäin. (Smith 2015.)

11 Saimaan alueen heimot ja murteet

Yhteisölliseen identiteettiin liittyvät läheisesti myös erilaiset yhteisöt, heimot ja murteet. Itä-Suomen alueella on perinteisesti ollut kaksi heimoa: savolaiset ja karjalaiset. Vuonna 1548 ilmestyneen Uuden testamentin toisessa alkupuheessa Mikael Agricola mainitsee suomalaisiksi heimoiksi (varsinais-)suomalaiset sekä hämäläiset ja karjalaiset. “Savo” alueena on mainittu ensimmäisen kerran Pähkinänsaaren rauhansopimuksessa, mutta savolaisten heimon sanotaan syntyneen karjalaisten ja hämäläisten

“sekoituksena” n. 1700-luvun tienoilla. (Lampén 1935.) Vaikka savolaisten ja karjalaisten läheiselo on kestänyt jo useita satoja vuosia, on heimojen välisiä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia tutkittu verrattain vähän.

Kumpaankin heimoon liittyy vahvoja stereotypioita, joista yhteneväisyyksiä on helposti huomattavissa etenkin vieraanvaraisuuden tai puheliaisuuden osalta. Karjalaista luonnetta kuvaillaan muun muassa vuonna 1929 ilmestyneessä maantiedon oppikirjassa sanoilla ”puhelias, toimelias ja reipas […] Karjalainen rakastaa laulua ja soittoa” (Yleisradio 2010). Savolaista kuvaillaan muutama vuosi aiemmin ilmestyneessä matkailijaoppaassa seuraavasti:

”Nyt sanotaan sitä kansaa, joka asuu Saimaan vesistön rantamilla, savolaisiksi. Nimi on johdettu maakunnan muinoin ehkä pääasutuksesta, Savilahden eli Savolahden paikkakunnasta Mikkelin kaupungin lähistöllä. Siitä sai koko maakunta nimen Savolahti eli lyhennettynä Savo. Ja maakunnan asukkaita on ruvettu sanomaan savolaisiksi. Karjalaisiahan ne kumminkin alun pitäen ovat. […]

Savolainen ei ole yhtä vilkas kuin aito karjalainen. Ei hän liiku niin ravakasti, eikä puhele niin nopeasti.

Hän tosin huitoo käsillään puhuessaan, mutta ei tee niin suuria ja äkkinäisiä liikkeitä kuin serkkunsa karjalainen, joka tässä suhteessa kilpailee venäläisten ja muitten itämaisten kansojen kanssa. — Karjalainen tässä käsitettynä vain siinä suppeassa merkityksessä, mikäli se koskee Raja-Karjalan väestöä. Muut karjalaiset eivät tee juuri minkäänlaista poikkeusta savolaisista. — Mutta vilkkaampi hän on hämäläistä, ainakin suustaan. Savolainen on nimittäin hyvin puhelias ja seuraa rakastava. Hän on tarinan mies ennen kaikkea, ehkä tässä suhteessa innokkain kaikista suomalaisista. Savolainen pyrkii aina »hoastattelemaan» lähimmäistään. Se, joka hoastattelloo toista, on hänen mielestään kohtelias ja vaatimaton ihminen. Tuppisuu taas hänen mielestään on koppava ja ikävä henkilö. Juuri savolaiselta olemmekin saaneet kirjakieleen sanan: haastatteluinterviuv. Kun savolainen kulkee rakkaassa höyrylaivassaan, antautuu hän puheisiin vennon vieraankin kanssa aivan yhtä kepeästi kuin suurissa kulttuurimaissa matkustajien on tapana.” (Suomen matkailijayhdistys 1926, 40–41, 50–51.) Edellä mainitut stereotypiat elävät edelleen 2000-luvulla hyvin vahvoina. Esimerkiksi Mielinkäinen (2008, 96) toteaa muun muassa savolaisstereotypioihin liittyen, että kielenkäyttö on savolaisuuden luonnehdinnoissa keskeisemmässä asemassa kuin muiden (maakunta)heimojemme määrittelyissä. Väitöskirjassaan Nupponen (2011, 210–212) arvelee, että savolaisiin liitetty ja savolaisten itse ylläpitämä stereotypia kieroudesta liittyy muun muassa puhumisen taitoon: ”ympäripyöreiden puhumiseen” ja siihen, että kierrellään ja kaarrellaan eikä mennä suoraan asiaan. Yleisesti ottaen savolaisista muodostuvat mielikuvat olivat sellaisia, että savolaiset puhuvat enemmän kuin muut ja savolaisten ovat puheliaita (Nupponen 2011, 214). Kannaksen siirtokarjalaisia yksilöidentiteettejä tutkivassa väitöskirjassaan Ilonen (2013) puolestaan jaotteli haastatteluaineistonsa karjalaisia luonne- ja persoonallisuuskuvauksia muun muassa seuraavan kaltaisiin alaluokkiin: puheliaisuus, vieraanvaraisuus, sisäinen yrittäjyys, iloisuus, vilkkaus, herkkyys, ylpeys, kyläily sekä laulumielisyys (Ilonen 2013, 106–135).

Karjalaisten heimosta on pääasiassa kaksi ryhmää: Suomen karjalaiset ja Venäjän karjalaiset. Identiteetin muovautumiseen Suomen ja Venäjän karjalaisten osalta ovat ajan saatossa vaikuttaneet merkittävästi kieli ja uskonnot. Suomen puolella puhuttiin suomea ja harjoitettiin luterilaista uskontoa, kun taas Venäjällä

12

valtakieli oli venäjä ja uskontokunta ortodoksinen. (Torikka 2014.) Karjala on myös suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon kuuluva oma kielensä, jota puhutaan nykyisin pääosin vain Venäjän Karjalassa.

Pähkinäsaaren rauha jakoi Karjalan ja Savon erillisiksi alueiksi, jossa toinen puoli kuului Ruotsille ja toinen puoli Venäjälle. Pähkinäsaaren raja oli jyrkkä ja erotti kaksi valtakuntaa, kaksi uskontoa ja kaksi kulttuuria erilleen. Savolaisen ja karjalaisen väestön välinen muuttoliike historian saatossa (esim. Stolbovan rauhan v.

1617 venäjäninkeriläisten pakkomuutto Venäjän puolelle) nykyisen Suomen ja Venäjän välillä sekoitti karjalan kieltä suomen kieleen ja lähemmin savolaisiin murteisiin, ja historian saatossa tästä on lopulta kehittynyt eteläkarjalaismurre, josta nykyinen Suomen sisällä puhuttu karjalaismurre on saanut alkunsa.

Karjalan murteen painotus ja esimerkiksi savolaismurteiden vaikutus karjalaisissa murteissa vaihtelee maantieteellisen sijainnin mukaan. Suomen karjalan murre on voimakkaimmillaan Etelä-Karjalassa, kun taas Pohjois-Karjalan puolella karjalan murteeseen sekoittuu selvästi enemmän elementtejä savon murteesta.

Kuitenkin karjalaismurteissa on lukuisia karjalankielisiä sanoja, joita ei löydy savolaisista murteista. (Torikka 2014.) Savojen puolella savolaismurre on vahvimmillaan Pohjois-Savossa, mutta niin ikään jopa Pohjois- Savon maakunnan sisällä puhutuissa murteissa on suuria eroja, mitä etelämmäksi maakunnassa edetään.

Etelä-Savossa taas savolaista ”viäntämistä” ei esiinny juuri lainkaan, vaan puhe on lähes kirjakielistä. Mitä lähemmäs itää mennään, alkaa taas savolaisesta puheenparresta kuulla karjalaisia liitteitä. Muunnoksia savolaismurteista voi kuulla eri puolilla Suomea, aina eteläisestä Savosta Hämeeseen ja Kainuuseen saakka.

(Savolainen 1998.)

Vuoksen vesistöalueen teollistumisen merkitys alueellisten identiteettien syntymisessä Itäistä Suomea yhdistävä vesistö on vaikuttanut merkittävästi alueen yhteisöjen syntymiseen. Savon asutushistoriassa alueen syntymisessä merkittävänä tekijänä mainitaan erityisesti alueen vesistö, jota pitkin kulkeneiden hämäläisten, karjalaisten tai lappalaisten heimojen, kalastajien ja metsästäjien, arvellaan asettuneen alueelle ensimmäisinä. Vesielementillä on ollut keskeinen rooli myös väestönkehitykselle esimerkiksi 1800–1900-luvulla alueen teollistumisessa. (Alho 1949; Paaskoski 1999; Ruuth ym. 1947.) Teollistumisen nopea kasvu, Saimaan ympärille syntyneet työpaikat ja eri puolilta Suomea alueelle saapuneet työntekijät perheineen ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, millaiseksi itäsuomalainen kulttuuriperimä on ajansaatossa muotoutunut.

Marko Paavilainen (2019) kirjoittaa Etelä-Karjalan talonpoikaisyhteisöistä ja niiden muuttumisesta teollistumisen myötä seuraavasti: ”[…] ajan myötä maalaispitäjien homogeeninen sosiaalinen rakenne muuttui. Teollisuus imi Etelä-Karjalaan työvoimaa ympäri maan, mutta etenkin Savosta. Voimakkaimman teollisuuspitäjän, Lappeen, asukkaista paikkakunnalla syntyneisiin kuului vuonna 1910 enää 65 prosenttia.

[…] Teollisuuden tuoma väestö moni-ilmeisti entisestään kulttuurimaantieteellisesti savolaisuuden ja karjalaisuuden välimaastoon sijoittuvan Viipurin läänin luoteiskulman alueellista olemusta.”

Mökit ja monipaikkaisuus osana alueellista identiteettiä

Saimaan vesistöalue on muodostanut alueelle myös niin kutsuttua monipaikkaisuutta. Saimaa on inspiroinut monia ostamaan esimerkiksi mökin tai vapaa-ajanasunnon järvimaisemista. Nämä alueen vapaa-ajan asukkaat tuntevat olonsa kotoisaksi oman asuinpaikkansa lisäksi myös mökkiseudullaan. Monipaikkaisuus on ilmiönä varsin uusi tutkimusalue, ja sen vaikutuksia Suomessa on tutkittu vähän. Sitran tutkimuksessa ilmiötä on kartoitettu ensimmäistä kertaa ja tuotettu tilastollista tietoa sen yleisyydestä (Haukkala 2011).

Haukkalan (2011) selvityksessä monipaikkaisuuden käsitteeseen kuuluvat useat merkitykselliset paikat, mistä seuraa uudenlaisten paikkaidentiteettien ja yhteisöllisten roolien syntymistä. Monipaikkaisuutta edustavat muun muassa vapaa-ajan asunto, kaupungissa sijaitseva ”työkämppä” tai ”kesämökki”, eroperheiden lapset,

13

kotipaikkaan palautuvat juuret sekä harrastusympäristö. Monipaikkaisuus tuo paikan ja alueen eli paikkaidentiteettien käsitteistöön uuden kerrostuman ja vaikuttaa muun muassa mielikuviin alueesta ulospäin: Saimaan alue on suomalaisille ennen kaikkea järven läheisyydessä olevaa mökkeilyaluetta. Tämä mielikuva on todettavissa myös tilastoista: Kuopiossa on eniten mökkejä Suomessa, ja muun muassa Mäntyharju ja Puumala ovat Saimaan alueelta vahvoja mökkeilykuntia, joissa kesämökkejä ja vapaa- ajanasuntoja on huomattavasti enemmän kuin asuttuja asuntoja (Suomen virallinen tilasto 2020).

Monipaikkaisuudesta käytetään yleisessä keskustelussa usein termiä citymaalaisuus. Käsite kuvaa ihmisiä, jotka haluavat elää maalla luonnon keskellä, mutta pitää kiinni myös urbaanista elämästä. (Peltoniemi 2020.) Ihmisillä voi näin ollen olla useita alueellisia identiteettejä – itäsuomalainen identiteetti voi tuntua omalta myös muualla asuvasta alueen vapaa-ajan asukkaasta. Tai toisaalta Saimaan alueen sisälläkin asukkaat voivat kokea paikkaan kuulumisen tunnetta useissa paikoissa Itä-Suomen sisällä. Tunnustamme tämän, mutta tästä huolimatta suljemme tämän tutkimuksen ulkopuolelle alueen vapaa-ajan asukkaat.

2.3 Aiemmat paikallis- ja alueellista identiteettiä koskevat tutkimukset

Paikkatunne, paikka- ja paikallisidentiteetti sekä alueellinen identiteetti, paikkakiintymys ja paikkatuntemus ovat olleet tutkimusten aiheina etenkin maantieteellisiä ja matkailutoimialaan liittyviä ilmiöitä tutkittaessa.

Yleisesti ottaen tutkimuksia on pääosin toteutettu kvantitatiivisin eli määrällisin menetelmin esimerkiksi kyselytutkimuksena. Kyselylomakkeissa on useimmiten käytetty kysymysten asettelussa Likertin asteikkoa.

Likertin asteikko on lineaarinen 5–7-portainen asteikko, jonka toisessa päässä on yleensä väittämä, kuten

”täysin samaa mieltä”, ja toisessa päässä ”täysin eri mieltä”. Asteikkoa on käytetty muun muassa mittaamaan vastaajan yleistä mielipidettä tai asennetta tietystä väittämästä tai sitä, kuinka tärkeänä vastaaja tiettyä väittämää pitää. (Jamieson 2020; Metsämuuronen 2006, 62.) Tutkittavissa aihealueissa painottuvat vastaajan tunnepitoinen, henkilökohtainen ja konstruktiivisesti rakentunut identiteetti, ja asteikko auttaa ymmärtämään vastaajan mielipiteitä ja arvomaailmoja liittyen esimerkiksi maanpuolustustahtoon, ympäröivään luontoon, kaupunkiympäristöön sekä sosioekonomisiin aihepiireihin (esim. Anton & Lawrence 2014; 2016; Bernando & Palma-Olivera 2012; Korpela ym. 2008; Lv & Xie 2017; Myyry 2009).

Kyselylomakkeissa on useasti sekoitettu laadullisen ja määrällisen tutkimuksen elementtejä. Näistä esimerkkinä ovat avoimet kysymykset, joiden analysoimiseen käytetään laadullisia menetelmiä, kuten sisällönanalyysia. Esimerkiksi Scannell ja Gifford (2017) toteuttivat kyselyn, jossa tutkittiin paikkakiintymystä ja sen tuomia kokemuksellisia psykologisia hyötyjä alueen asukkaiden parissa. Aluksi vastaajille kerrottiin lyhyt määritelmä paikkakiintymyksestä ja sen jälkeen vastaajia pyydettiin kertomaan yksi paikka, johon kokee olevansa kiinnittynyt. Tämän jälkeen vastaajia pyydettiin avointen kysymysten kautta vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Miksi tunnet kiintymystä paikkaan? Jos et ole paikassa, mikä saa sinut palaamaan paikkaan? Kerro yksityiskohtaisemmin, millainen paikka on? Mitä psykologisia tai muita hyötyjä näet siinä, että sinulla on yhteys tähän paikkaan? Tutkimuksen tulokset paljastivat, että paikkakiintymys yhdistyi erityisesti yhteisten muistojen ympärille. Historia on vahva tekijä luomaan alueellista paikkakiintymystä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta alueen asukkaiden keskuudessa. (Scannell & Gifford 2017.) Knez ja Eliasson (2017) puolestaan tutkivat monimenetelmätutkimuksena alueen aktiviteetteja, arvoja, kulttuurisia ja historiallisia identifioijia, henkilökohtaista ja yhteisöllistä paikkaidentiteettiä sekä yleistä hyvinvointia. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia ruotsalaisessa vuoristokunnassa asuvien henkilökohtaisia ja yhteisöllisiä identiteettejä liittyen ympäristöön ja maisemaan sekä tutkia näiden yhteyttä paikallisten hyvinvointiin. Tulosten perusteella arvostetuimpia aktiviteetteja paikallisille olivat vuoristomaisemien katselu, luontokokemukset, lepääminen, perhe sekä ystävät. Tutkimuksessa nousi esiin myös paikan ja kiintymyksen välisten suhteiden merkitys paikallisten hyvinvointiin; mitä tärkeämpi tai

14

läheisempi tietty paikka oli niin yksilö- kuin yhteisötasolla, sitä enemmän hyvinvointia koettiin näillä paikoilla käydessä. (Knez & Eliasson 2017.)

Täysin laadullisin menetelmin aihetta on tutkittu verrattain vähän. Suurimpina syinä tähän voidaan pitää sitä, että paikkatunne on useasta tekijästä koostuva kokonaisuus ja laadullisin menetelmin sen tutkiminen voi olla hidasta ja paljon resursseja vievää. Vaikka laadullisin menetelmin kerätystä tiedosta voidaan saada esiin paremmin haastateltavien ”ääni”, voi haasteeksi osoittautua näytteen pienuus ja se, ettei näytteestä saada koko paikkaa edustavaa. (Mendoza & Morén-Alegret 2013.) Laadullisista tutkimuksista suurin osa on tehty puolistrukturoituina haastatteluina. Esimerkkeinä mainittakoon Kuusisto-Arposen (2007) laaja projekti, jossa hän tutki sotalasten paikkatunnetta haastattelemalla 63 sota- ja evakkolasta Pirkanmaalta ja Kymenlaaksosta. Yksittäisistä haastatteluista ja tarinoista hän loi kokonaiskuvan paikkatunteen muodostumisprosesseista. Tähän aineistoon perustuvassa artikkelissa hän mainitsee paikkatunteen muodostuvan yksilöllisten muistojen kudelmasta, johon liittyivät muun muassa ”kotoa” lähtemiset, perhe, tutut esineet, tapahtumat, paikat ja tuoksut. (Kuusisto-Arponen 2007.)

Suomessa alueellisia identiteettejä on tutkittu Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen (2018a) toteuttamassa tutkimuksessa ”Sittenkin samanlaisia? Tutkimus suomalaisten identiteeteistä”. Neljän julkaisun tutkimussarjassa tutkimuksen kohteina olivat eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien tutkiminen alueellisesti muun muassa paikkakiinnittymisen, paikkaidentiteettien, poliittisen kannatuksen, kansallistunteen, eriarvoistumisen, mediaan tai tutkijoihin suhtautumisen, kaupungistumisen, kielierojen merkityksen sekä pyhäksi koettujen teemojen osilta. Tutkimus toteutettiin vuosien 2017 ja 2018 aikana, ja siihen osallistui 6398 henkilöä eri puolilta Suomea. (Pitkänen & Westinen 2018a; 2018b; 2018c; 2018d.)

Pitkäsen ja Westisen (2018a; 2018b; 2018d) tutkimuksissa selvisi muun muassa, että valtaosa suomalaisista pitää itseään eurooppalaisena tai pohjoismaalaisena. Kansallistunteen merkitys nähtiin valtaosassa suomalaisia myös erittäin merkittäväksi asiaksi eri väestöryhmien parissa. Tutkimuksissa selvisi myös, että kaksi kolmesta suomalaisesta ajattelee, ettei suomalaisuus itsessään ole kiinni etnisestä taustasta.

Tutkimuksissa luotiin katsaus myös oman ympäristön tekijöihin ja niiden merkityksiin, joissa esimerkiksi aihepiirit, kuten kotikunta tai maakunta, ovat tärkeitä lähes kaikille vastaajille. Identiteettieroja isoimmin selittävinä tekijöinä nähtiin muun muassa ikä. Nuoremmille keskimääräistä tärkeämpiä ovat ystävät, koulutus ja harrastukset, ja yli 60-vuotiaat painottavat enemmän työtä. Lapsuuden kasvuympäristö nähtiin merkittävänä tekijänä etenkin maaseudun haja-asutusalueilla ja suurten kaupunkien keskustoissa varttuneille. Alueellinen kiinnittyminen vaihteli suuresti. Maakunnalliset identiteetit koettiin vahvimmaksi Karjalassa, Pohjanmaalla ja Lapissa, kun taas Päijät-Häme nähtiin esimerkkinä huonon maakuntaidentiteetin omaavasta maakunnasta. Uskonnot ja poliittinen kanta sekä yhteiskuntaluokka ovat tärkeitä etenkin vähemmistöille. Uskonnot yleisesti olivat tärkeitä vain kuudesosalle suomalaisista. (Pitkänen & Westinen 2018a; 2018b; 2018d.)

Tutkimuksissa tutkittiin myös, mitä asioita ihmiset tuntevat pyhiksi, sekä kaksikielisyyden tuomia eroja alueellisissa identiteeteissä. Pyhiksi koettiin uskonnot ja traditiot, ihmisarvo, yksilönvapaus, tiede, taide ja kulttuuri. Puoluekanta näyttää selittävän eroja suhtautumisessa edellä mainittujen tekijöiden tärkeyteen identiteetin osana. Esimerkiksi kirkkoa, uskontoa ja perinteitä pitää pyhinä erittäin arvokonservatiiveista noin kolmannes ja erittäin arvoliberaaleista vähemmän kuin joka kymmenes. Puoluekanta jakoi näkemyksiä myös ihmisarvosta ja isänmaasta. Suomea ja sen itsenäisyyttä pyhänä pitivät enemmistö perussuomalaisten, sinisten, keskustan ja kokoomuksen kannattajista, kun taas vasemmiston ja vihreiden kannattajista näin ajatteli noin neljäsosa. (Pitkänen & Westinen 2018d.)

Suomen- ja ruotsinkielisten osalta tulokset ovat yllättävän samanlaisia tutkittaessa identiteettejä, arvoja ja asenteita. Paikkaan kiinnittyvät identiteetit olivat sitä tärkeämpiä, mitä ruotsinkielisemmässä kunnassa

15

henkilö asui. Tulosten arveltiin osittain johtuvan vähäisestä muuttoliikkeestä ja ruotsinkielisten kyvyssä muodostaa tiiviitä paikallisyhteisöjä. (Pitkänen & Westinen 2018c.)

2.4 Kulttuuripääkaupunkihankkeiden vaikutukset paikkakiintymykseen ja -identiteettiin

Euroopan kulttuuripääkaupunkihanke (ECoC) on prosessi, jossa keskeisenä tekijänä ovat yhdessä tekeminen ja avoimuus. Prosessissa nostetaan keskiöön eurooppalaisten alueiden kulttuuria ja taidetta, historiaa, luovuutta ja perinteitä. Euroopan kulttuuripääkaupunkihaku voi parantaa elämän laatua sekä voimistaa yhteisöllisyyden tuntua kaupunkien sisällä. (European commission 2020.) Kuinka yksi tapahtumavuosi voi onnistua tässä?

Kysymys Euroopan kulttuuripääkaupunkiprojektissa ei ole ainoastaan itse juhlavuodesta, vaan merkityksellisempää on kaikki se, mitä tapahtuu juhlavuotta ennen ja sen jälkeen. Nemeth (2017) tutki väitöskirjassaan megatapahtumien hallinnointia. Tutkimuskohteena hänellä oli ECoC-prosessit Turun sekä Pecsin kaupungeissa, jotka molemmat olivat kulttuuripääkaupunkeja vuonna 2011. Megatapahtumiin liittyen fokuksena hänen tutkimuksissaan olivat paikallisten osallistuminen, hallinnointi ja verkostopääoman roolit.

Väitöskirjassa esitetyn mukaan megatapahtumat voivat olla tärkeitä imagon parannuskeinoja alueelle (tai koko maalle), joka luo alueellisesti positiivista energiaa, lisää aktiivisuutta, sosiaalista koheesiota sekä yhteisön itsetietoisuutta (Nemeth 2017, 22). Suurin arvo kulttuuripääkaupunkivuodella on alueelle yhteisestä tekemisestä alueelle jäävä perintö (legacy), jota voi olla esimerkiksi paikallisen kulttuuri-identiteetin vahvistuminen (Weimar 1999), positiivisen kuvan luominen (Antwerp 1993), uusien festivaalien tai kulttuuri- infrastruktuurin rakentaminen (esim. Thessaloniki 1997) (Nemeth 2017, 33).

Paikkatunteen ja yhteisöllisten identiteettien vahvistumiseen liittyen esimerkiksi Liu (2014) osoittaa kulttuurillisten tapahtumien lisäävän elämänlaatua, osallisuutta, kiinnostusta kulttuurisia aktiviteetteja kohtaan sekä sosiaalisia vaikutuksia paikkatunteen ja paikallisidentiteetin vahvistumisessa. Shukla (2006) puolestaan toteaa ECoC-projektien vaikuttavan positiivisesti alueesta ulkopuolella syntyviin mielikuviin ja tuottavan vaikuttavia seuraamuksia strategiseen mielikuvan hallinnointiin ja auttavan kestävien markkinointisuunnitelmien implementoinnissa sekä vahvistavan myös matkailijoiden mielikuvia kohteesta.

Halu muuttaa alueellisia mielikuvia voikin olla usein ECoC-projektien katalyyttina. Mielikuvien muuttaminen on myös Savonlinnan ja Itä-Suomen yhteisen hakuprojektin yksi taustatekijä. Saimaan järvialueen ympärillä olevalla neljän maakunnan alueella on paljon kyliä ja kaupunkeja, joissa negatiivinen muuttoliike on vahvistunut ja alueiden asukkaiden keski-ikä noussut. Itä-Suomi on tilastoissa sekä mielikuvissa aluetta, jossa Väisäsen (2019) mukaan ”lapsia ei tehdä ja työikäiset muuttavat pois”. Ennusteiden mukaan Itä-Suomesta voi seuraavan 20 vuoden aikana hävitä yhden maakunnan verran asukkaita (Väisänen 2019). Euroopan kulttuuripääkaupunkihakuprosessi voisi kulttuuria kärkenään käyttämällä tuoda Itä-Suomeen uudenlaista virtaa ja yhteistyötä ja auttaa alueen ihmisiä luomaan neljä maakuntaa käsittävästä, lähes 700 000 asukkaan alueesta yhtenäisemmän sekä yhteisen ylpeydenaiheen Euroopan neljänneksi suurimman järven Saimaan ympärille.

16

3 Saimaan alueen asukkaiden alueidentiteettitutkimus

3.1 Tutkimuksen tausta ja tavoitteet

Paikka-, paikallis- ja alueellisia identiteettejä on tutkittu vuosikymmenten saatossa paljon eri yhteyksissä kansainvälisesti. Myös Suomessa on ilmestynyt vuonna 2018 Pitkäsen ja Westisen valtakunnallinen tutkimus suomalaisten identiteeteistä. Tutkimuksessa vertailtiin myös eri maakuntien asukkaiden identiteettejä.

Kuitenkaan itäsuomalaisten ja Saimaan alueen asukkaiden alueellisia identiteettejä ei ole tutkittu aiemmin.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Itä-Suomen neljän maakunnan eli Saimaa-ilmiö2026 toiminta- alueen (kuva 1) paikallisidentiteetin rakennusaineita ja tarkastella, ovatko ne yhteneväiset vai onko niissä eroja eri maantieteellisillä alueilla. Tutkimuksessa nostettiin keskiöön Saimaa ja vesistöt muiden identiteetin rakennusaineiden lisäksi.

Euroopan unionin kulttuuripääkaupunkiasiakirjat painottavat kulttuuripääkaupunkiprosessin olevan erityisesti kulttuuriprojekti, jonka keskiössä ovat paikalliset asukkaat sekä heidän näkemyksensä ja osallisuutensa. Kulttuuripääkaupunkiprosessin on todettu vaikuttavan positiivisesti alueen asukkaiden alu- eellisiin identiteetteihin ja ylpeyteen omasta alueesta. On tärkeää selvittää Saimaa alueen asukkaiden lähtö- tilanteen paikallis- ja alueelliset identiteetit, jotta niiden kehittymistä on mahdollista seurata prosessin edetessä.

Tutkimuksen tulokset auttavat paitsi hahmottamaan, mistä alueen asukkaiden identiteetti rakentuu tällä hetkellä, myös rakentamaan alueelle tulevaisuudessa entistä vahvempaa yhteistä identiteettiä ja narratiivia.

Kuva 1. Tutkimuksen kohdealue (kuva: Saimaa-ilmiö2020 hakukirja, mainostoimisto Kixit)

17

Se, että nähdään tutkimustulosten valossa savokarjalaisen identiteetin yhdistävän täällä asuvia ihmisiä monilta osin, voi ehkä rohkaista myös ihmisiä tekemään entistä enemmän yhteistyötä.

Identiteettitutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää myös alueen ja kulttuuripääkaupunkihankkeen brändinrakennustyön tukena.

3.2 Aineistot ja menetelmät

Tutkimuskokonaisuus toteutettiin kaksiosaisena monimenetelmätutkimuksena, jossa hyödynnettiin sekä laadullisia että määrällisiä tutkimusmenetelmiä (ks. määritelmä Hurmerinta & Nummela 2020, 299–302).

Menetelmien yhdistämisellä pyrittiin vastaamaan kattavammin tutkimuskysymyksiin. Laadullisena menetelmänä tutkimuksessa käytettiin ryhmäkeskustelua ja määrällisenä kyselytutkimusta.

Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa järjestettiin syyskuussa 2019 viidellä paikkakunnalla, Mikkelissä, Savonlinnassa, Lappeenrannassa, Kuopiossa ja Joensuussa paikallisidentiteettityöpajat, jotka olivat ryhmäkeskustelutilaisuuksia. Työpajoihin pyrittiin saamaan mahdollisimman laajalla otannalla erilaisia ja eri taustaisia pitkäaikaisia paikkakunnan ja alueen asukkaita, jotta paikallisesta ja alueellisesta identiteetistä saataisiin mahdollisimman paljon ulottuvuuksia esiin keskusteluissa. Osallistujia työpajoihin rekrytoitiin lähettämällä sähköpostikutsuja laajalla otannalla erilaisten paikallisten yhdistysten jäsenille.

Kullakin paikkakunnalla työpajoihin osallistui pieni mutta sitoutunut joukko. Osallistujamäärät vaihtelivat yhdeksästä viiteentoista henkeen. Työpajoihin osallistui pääosin koulutusorganisaatioiden, kulttuuriorganisaatioiden, maakuntaliittojen ja kaupunkien edustajia, kulttuuritoimijoita, elinkeinoelämän edustajia sekä muutamien yhdistysten edustajia.

Ryhmäkeskustelutilaisuuksissa käytettiin World Café -työpajamenetelmää. Osallistujat jaettiin osallistujamäärästä riippuen kolmesta neljään keskusteluryhmään, jotka kiersivät viidessä pöydässä työpajan aikana. Kussakin pöydässä oli oma teema ja keskustelun tueksi kutakin teemaa tukevat alakysymykset.

Pöytien teemoista neljä liittyi alueellisen identiteetin selvittämiseen. Nämä teemat olivat seuraavat:

1) Paikkatuntemus / paikkaan kuuluvuus a) Tunnetko olevasi kotona täällä? Miksi?

b) Miksi asutte alueella?

c) Mitkä elementit saavat sinut tuntemaan yhteenkuuluvuutta alueeseen?

d) Mikä lisää tunnetta alueeseen kuulumiseen / mikä vähentää sitä?

e) Millainen mielenmaisemasi on?

2) Asuinseutusi asuinalueena

a) Millainen kaupunkisi on asua ja elää?

b) Miten kaupunki on muuttunut vuosikymmenten aikana?

c) Mitkä paikat ovat sinulle tärkeitä? Tärkeät paikat, joissa haluaa vierailla vuosittain. Miksi?

d) Mitä täällä voi tehdä eri vuodenaikoina? Elähdyttävät asiat, mitä tehdään eri vuodenaikoina.

e) Mitkä ovat erityisen tärkeitä asioita oman identiteettisi näkökulmasta? Millaiset tekemiset sitovat sinua paikkakuntaan?

3) Traditiot (myytit/uskomukset/rituaalit/murteet/tarinankerronta/ruokakulttuuri) a) Mitä traditioita meillä on? Mitä niistä on tänä päivänä jäljellä?

b) Mitkä traditiot ovat sinulle tärkeitä? Miksi?

c) Ovatko traditiot muuttuneet vuosikymmenten saatossa? Mitä lapsena tehtiin? Mitä isovanhempien kanssa on tehty? Mitä isovanhemmat ovat kertoneet?

18 d) Mitä traditioista on säilynyt omaan elämään?

e) Voisiko jotain traditioita tuoda tähän päivään?

4) Vesistö

a) Mitä vesi/vesistö sinulle merkitsevät?

b) Millainen suhde sinulla on veteen/vesistöihin?

c) Millaisia asioita teet vesistön äärellä / vesistössä?

Ryhmille annettiin noin 20 minuuttia aikaa keskustella kustakin kokonaisuudesta. Jokaisessa pöydässä oli fasilitaattori, joka toimi myös kirjurina. Hän ohjasi keskustelua ja kirjasi keskustelun pääpiirteissään ylös jo tilaisuuden aikana, jotta pystyi referoimaa seuraaville ryhmille, mistä pöydässä oli keskusteltu aiemmin.

Kirjurin tukena oli nauhuri, jonka avulla työpajamuistiot litteroitiin työpajojen jälkeen.

Työpajamuistioiden analysoinnissa hyödynnettiin laadullisen tutkimuksen tekemiseen tarkoitettua Atlas.ti- ohjelmistoa. Aineisto jaettiin kysymyksittäin omiksi tiedostoikseen traditiot-teemaa lukuun ottamatta (tämä oli yksi tiedosto per paikkakunta), jolloin yksittäisiä analysoitavia tiedostoja oli kaikkiaan 70 kappaletta.

Aineisto luettiin useaan kertaan läpi ja luokiteltiin kahdeksan teeman alle, jotka olivat: maisema; paikka;

traditiot; vesistö; muutos; vertailu Saimaan maakuntien välillä, savolaisuus vs. karjalaisuus; kehittämisideat matkailuun ja kulttuuriin sekä kehittämistarpeet. Teemat koodattiin edelleen pienemmiksi kokonaisuuksiksi.

Aineisto koodattiin kaikkiaan 76 eri koodin alle. Tekstistä poimitut viittaukset saattoivat kuulua samanaikaisesti useamman koodin alle. Tällä tavoin löydettiin useimmin aineistosta esiin nousevat elementit.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa osana Saimaa-ilmiö2026-kulttuuripääkaupunkiprosessia toteutettiin kysely, jossa selvitettiin Itä-Suomen neljän maakunnan asukkaiden paikallisidentiteetin rakennusaineita.

Kyselylomake rakennettiin pohjautuen aiempiin alueellisen identiteetin tutkimuksiin. Osana kyselyä hyödynnettiin myös työpajoista yleisimmin esiin nousseita paikallisidentiteettien elementtejä.

Kysely toteutettiin ajanjaksolla 20.1.–9.2.2020, ja se oli kohdennettu työpajaosallistujia laajemmalle kohderyhmälle, mutta kuitenkin ainoastaan Etelä-Savon, Etelä-Karjalan, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan asukkaille. Kysely toteutettiin Webropol-verkkokyselyalustalla. Linkkiä kyselyyn jaettiin Saimaa-ilmiön Facebook-sivulla sekä Itä-Suomen alueelle kohdennettuna Facebook-mainontana. Lisäksi kyselystä tehtiin tiedote kyselylinkkeineen, joka julkaistiin Pohjois-Karjalaa lukuun ottamatta kussakin maakunnassa vähintään yhdessä lehdessä. Kyselyyn saatiin kaikkiaan 707 vastausta, joista Itä-Suomen alueella asuvien vastauksia oli 624. Kyselyn vastaukset analysoitiin hyödyntäen tilastollisen aineiston käsittelyyn tarkoitettua SPSS-ohjelmistoa. Analysoinnissa käytettiin pääosin kuvailevia menetelmiä sekä ryhmien vertailuun soveltuvia menetelmiä.

19 Kuva 2. Mikkelin työpaja.

Kuva 3. Työpajan tuotoksia (oikealla).

4 Työpajojen tulokset

Viidellä paikkakunnalla järjestetyissä työpajoissa kerätyn keskusteluaineiston pohjalta pyrittiin selvittämään, kuinka eri puolilla Saimaata asuvat asukkaat suhtautuvat elämäänsä omalla kotiseudullaan ja millaisia heidän alueelliset identiteettinsä ovat. Erityisen mielenkiintoista oli selvittää, millaisia eroja eri alueiden asukkaiden identiteeteistä löytyy. Kuten edellä mainittiin, kukin työpajoissa esillä ollut kysymys käsiteltiin analysoitaessa omana tiedostonaan, mutta samoja teemoja sekä koodeja käytettiin useamman kysymyksen alla. Työpajojen osallistujien kommentit koodattiin sisältönsä mukaan eri koodien alle. Yksi kommentti tai osa kommentista saattoi samaan aikaan kuulua useamman koodin alle. Aineistoa analysoitiin paitsi laadullisesti, sitä myös kvantifioitiin eli siitä laskettiin esimerkiksi eri koodien esiintyvyyttä kunkin kaupungin osalta. Aineiston käsittely aloitettiin vertailemalla eri teemapöytien vastauksia kysymyskohtaisesti ja kokonaisuutena sekä vertaamalla eri kaupunkien osallistujien näkemyksiä niiden osalta toisiinsa.

4.1 Paikkatuntemus ja paikkaan kuuluvuus

Mikkelin kymmenestä työpajaosallistujasta vain kolmasosa koki vahvasti olevansa kotona Mikkelissä.

Kolmannes sanoi, että asia on monimutkainen tai kaksijakoinen; heillä on samaan aikaan tunne Mikkeliin kuulumisesta ja toisaalta ei. Viimeinen kolmannes koki olevansa kotona Savossa tai Etelä-Savossa, ei niinkään Mikkelissä. Kaikilla työpajaan osallistujilla oli kuitenkin useamman vuoden kestänyt sidos Mikkeliin tai Savoon ja useimmilla myös juuret Savossa. Vastaajista kaksi oli seudun kesäasukkaita ja sitä kautta vahvasti alueeseen sitoutuneita, ja kesäpaikat olivat olleet heillä vuosikymmeniä.

20

Kotoisuuden tunnetta Mikkelin työpajaan osallistujissa herätti erityisesti työ, perhe ja elämän edellytykset alueella. Toisaalta alueen kotoisuus ja tuttuus, tunne, että tuntee ihmiset ja paikat, olivat niitä tekijöitä, jotka saavat olon tuntumaan kotoisalta. Monelta työpajalaiselta puuttui kuitenkin syvällinen tunne Mikkeliin kuulumisesta.

”Tunnen olevani alueella kotona, en ehkä juuri Mikkelissä. Savonlinnassa en voisi asua, siellä on liian vähän ihmisiä. Mutta tämä alue on semmoinen. Puumalassa vietän paljon aikaa. Ehkä Saimaa on se juttu.”

”Koen olevani mikkeliläinen. Jos joku kysyy, mistä olen, niin Mikkelistä olen. Viisivuotiaana olen tänne muuttanut, ja vanhemmat asuu täällä. Välillä olen opiskellut ja työskennellyt muualla. Paluu tänne oli osittain omasta halusta, tuli tarjolle mielenkiintoinen työpaikka. Sitä hain ja sen sitten sainkin ja tulin.

Ei ole ollut kauheeta tarvetta sen jälkeen yrittää lähteä muualle. Oon miettinyt, että jos pitäisi jossain muualla asua, niin tulisi hirvee ikävä Saimaalle.”

”Itse kaupunki ei aiheuta mielihyvän tunnetta, mutta kun se koti on täällä, työ on täällä ja rakkaat ihmiset on täällä, niin silloin on myöskin kotona.”

”En ehkä ihan tunne olevani kotonani täällä, melkein, jotakin sen suuntaista. Ehkä se liittyy kasvamiseen, johonkin tiettyyn paikkaan ja maisemaan, joku kiinnittymisen fiilis puuttuu vielä Mikkelin osalta.”

”Savossa syntynyt ymmärtää toisia savolaisia, vaikkei ihan samaa savolaisheimoa ollakaan. Kyllä Savossa on helpoin kotiutua kuin muualle, koska on täältä alun perin lähtöisin.”

Syitä asua Mikkelissä olivat työ, perhe, ystävät ja arki. Moni sanoi, että on tullut työn perässä kaupunkiin tai palannut kaupunkiin työn vuoksi, mutta sittemmin arki ja perhe-elämä on rakentunut alueelle. Myös muutamia muita syitä alueella olemiseen mainittiin, kuten yhteenkuuluvuus alueeseen, kesämökki ja luonto.

”Työn perässä olen tänne tullut, päätin laittaa taulut seinälle pariksi vuodeksi, jäin sitten vähän pidemmäks aikaa. Nyt se miksi olen täällä edelleen, johtuu siitä, että tuli lapsia. Sit ei haluttu heidän kouluaikana niinku lähteä purkamaan sitä kotikaupunkiajatusta.”

”Tavallaan perhesyistä tulin tänne, sitten on vakiintunut arki tänne vuosien saatossa, itse olen tehnyt työt tänne. Ei ole tullut kilpailevaa tarjoustakaan. Helppoahan tämä, varttiarki.”

Yhteenkuuluvuutta alueeseen luovat ja lisäävät perhe, työ, ystävät ja ihmiset ylipäätään. Myös se, että kaupunki, kaupunkikuva ja paikat ovat tuttuja – tietää, mistä löytyy mitäkin ja keneltä voi kysyä mistäkin asiasta. Eläminen Mikkelissä on työpajaosallistujien mukaan mukavaa ja helppoa. Hienoja asioita Mikkelissä ovat luonto, metsät ja järvet, mutta erityisesti luonnon ja kaupungin läheisyys – pienellä paikkakunnalla molemmat ovat lähellä. Mikkelin sijainnin Suomen kartalla mainittiin olevan myös hyvä. Yhteenkuuluvuutta lisäävinä asioina mainittiin lisäksi yhteisöllisyys ja savolaisten oma huumori.

Työpajassa keskusteltiin paljon siitä, että ihmiset voivat myös vähentää yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Osallistuminen on vähentynyt, ja ihmisistä on tullut vähäpuheisempia, vaikka edelleen ventovieraiden kanssa puhuminen esimerkiksi kaupan kassalla on yleisempää Mikkelissä kuin esimerkiksi Lahdessa. Osallistujat kertoivat, kuinka mikkeliläisiä pidetään usein sisäänlämpiävänä porukkana, mutta tästä ei ehkä täysin oltu samaa mieltä. Useat työpajan osallistujat toivoivat, että mikkeliläiset voisivat ja uskaltaisivat rinta rottingilla sanoa olevansa kotoisin Mikkelistä.

21

Työpajaan osallistuvien keskusteluista nousi esiin, että Mikkelissä asuminen ei ole monelle välttämättä intohimon asia tai että Mikkeliin tunnettaisi syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Iso osa on palannut ja asettunut kaupunkiin työn ja sattumien kautta, vaikka on nuoruudessa poistunut paikkakunnalta lähes ”ovet paukkuen”. Mutta yhteenkuuluvuuden tunne Savoon ja Saimaan alueeseen kuului monen puheesta – alueen asukkailla ei ole toivetta tai halua lähteä betoniviidakkoon asumaan.

Negatiivisina asioina tai asioina, jotka saavat yhteenkuuluvuuden tunteen vähenemään, mainittiin tietynlainen negatiivinen asenne asioita kohtaan, huonot päätökset ja nurkkakuntaisuus. Myös ikiaikainen kisailu Savonlinnan ja Mikkelin välillä koettiin negatiivisena asiana.

”Tyhmät päätökset. Olen opiskellut muualla, mutta siellä ne tyhmät päätökset ei mene niin syvälle tunteisiin esimerkiksi, jos kulttuuriympäristöä revitään alas. Täällä tehtyihin huonoihin päätöksiin suhtautuu todella paljon vahvemmin. Jos Mikkelissä tuhotaan jotain, se raastaa todella syvältä, kuin joku sisäelin revittäisi irti.”

”Lisää se, että tämäkin alue ajan mukana kehittyy ja tänne tulee kaikkea uutta, eikä tää ole takapajula, niin kuin joskus 18-vuotiaana aatteli. Ja sit myöskin väestö monipuolistuu, tulee ihmisiä muualta töihin ja eikä oo pelkästään niitä samoja tyyppejä, joita on katellu koko elämänsä vaan monipuolistuu koko alue. Sit mikä sitten taas vähentää sitä, niin tällä alueella ollaan vielä vähän nurkkakuntaisempia ja suppeampia monessa asiassa, eikä uusia asioita oteta niin avosylin vastaan. Ehkä semmonen tietynlainen konservatiisuus, eikä haluta lähteä vielä mukaan kaikkiin semmosiin hömpötyksiin.”

Savonlinna

Savonlinnan työpajan 12 osallistujasta pääosa oli sitä mieltä, että he ovat kotonaan alueella. Osa on muuttanut Savonlinnan alueelle muualta, ja kotiutuminen on vienyt hieman enemmän aikaa, mutta nyt useimmilla on sellainen olo, että on kotiutunut alueelle vähintäänkin osittain. Alueelle juurtumisen haasteeksi muutamat mainitsivat savolaisen mentaliteetin, joka on erilainen kuin esimerkiksi pohjoiskarjalainen mielenmaisema. ”Savolaiset ovat kierompia, eivät sano mitä tarkoittavat ja vastuu jää kuulijalle.” Toisaalta osa koki, että Savonlinnaan on vähän vaikea päästä sisään – tuttavia saa helposti, mutta ei ystäviä. Keskusteluissa tosin myönnettiin, että omalla asenteellakin on vaikutusta siihen, kotiutuuko vai ei.

Muutamilla oli kuitenkin ajatuksia mahdollisesta pois muutosta esimerkiksi eläkkeen koittaessa tai talokauppojen toteutuessa.

Osalla työpajan osallistujista oli hyvin vahva tunne alueeseen kuulumisesta, jopa muualta muuttaneilla.

Tärkeimpinä alueeseen kuulumisen tunteeseen vaikuttavina asioina mainittiin koti, työ, maisemat ja ihmiset (ystävät, työtoverit, perhe, tukiverkot). Toisaalta tähän tunteeseen liittyi myös se, että tietää ja on tottunut siihen, miten asiat toimivat. Lapsuus- ja nuoruusvuosien muistoilla ja kokemuksilla oli myös merkitystä.

Positiiviset kokemukset ovat helpottaneet paikkakunnalle paluuta tai jättäneet muistijäljen, joka on saanut palaamaan alueelle. Alueelle on palattu, vaikka nuorena on ollut tunne, ettei ikinä tule takaisin tähän

”tuppukylään”.

Siihen, miksi alueella asutaan, mainittiin suurimpina syinä ihmiset ja työ. Moni on muuttanut paikkakunnalle joko oman tai puolison työn takia. Toisaalta useilla oli työn lisäksi jonkinlainen sidos paikkakuntaan, esimerkiksi alueella asuu sukulaisia tai siellä on tukiverkostoja, on itse alueelta kotoisin tai alueella sijaitsee perheen kesäpaikka. Osittain seudulle on palattu sattumankin kautta. Perheen perustamisen jälkeen lähteminen on tuntunut kuitenkin monesta lähes mahdottomalta ajatukselta, sillä lapsille on haluttu antaa mahdollisuus juurtua johonkin paikkaan. Yhdelle osallistujalle Savonlinnan Taidelukio jätti niin syvän positiivisen jäljen, että tämä osallistuja muutti sen ansiosta takaisin alueelle, vaikkei hänellä ole muita