T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 0 69 seksuaalisen vapautumisen lyhyt-
aikainen vaihe, ennen kuin siirryt- tiin tappion ja syyllisyyden hyvit- tämiseen työnteolla. Monille ve- teraaneille ryyppääminen tois- ten veteraanien kanssa jäi ainoaksi keskusteluterapiaksi, muutoin ah- distus oli sidottava jälleenraken- nukseen. Myös muissa maissa so- tasukupolvi turvautui viinaan vie- lä kauan. Sotasukupolven oli pakko pärjätä sodan jälkeenkin eikä sillä ollut varaa lamautua sisäisiin haa- voihinsa. On myös esitetty tulkin- toja, että jotakin sotakokemukses- ta olisi siirtynyt seuraaviin suku- polviin ankaruutena omaa heik- koutta kohtaan.
Loppuluku yhdistää sotasyylli- syysoikeudenkäynnin ja sotakor- vaukset sodan muistamiseen ja työstämiseen identiteettien osa- na. Vaikka Suomi selvisi sodasta vähin vaurioin verrattuna useim- piin muihin maihin, etenkin Puo- laan tai Viroon, joiden väestönme- netykset nousivat kolmannekseen tai neljännekseen, täkäläistä koke- musmaailmaa varjosti tappio. Aja- tuksia kahlitsi joutuminen Neu- vostoliiton etupiiriin ja länsivalto- jen puuttuva intressi Itämeren pe- rukkaa kohtaan. Muidenkin kuin historioitsija-upseeri Arvi Korho- sen mielestä toistaiseksi riitti kan- san biologinen henkiinjääminen, moraalisen oikeuden hakemi- nen tuntui vastuuttomalta haihat- telulta. Erik Heinrichs, Manner- heimin luottomies ja yleisesikun- nan päällikkö, laati kevättalvella 1945 ensimmäisen suunnitelman lounaisrannikon puolustamisek- si länsivaltojen hyökkäykseltä, jot- ta puna-armeijan ei tarvitsisi edetä sinne saakka. Sopeutuminen vält- tämättömään oikeutta hakemat- ta kantautui opetuksena suomet-
tumisaikaa pitemmälle. Ulkomaa- ilma on yhä uudestaan näyttäyty- nyt musertavana realiteettina, jota ei voi muuttaa. Sodasta olisi voi- nut lukea sellaisenkin opetuksen, että suuremmalle kannatti ainakin joskus panna vastaan, sillä suurem- pikin sopeutti vaatimuksiaan, kun niiden hinta nousi.
Meinander arvelee, että soti- en merkitys suurena kertomukse- na karisee kulttuurin monimuo- toistumisen myötä. En usko, et- tä vaikutussuhde on niin suoravii- vainen. Paradoksaalista kyllä, mitä enemmän globaalin kilpailun pai- ne repii ja riepottaa Suomea, sitä arvokkaammalta muisto yhteises- tä kamppailusta ja selviytymisestä tuntuu. Meinanderin teos sisältää sodan kaikki puolet ja nousee Ant- hony Beevorin veroiseksi sotilaal- listen termien paikoittaista horju- vuutta lukuun ottamatta.
Kun teos rakentuu ainakin osit- tain alkuperäislähteille, ottaa op- pineesti huomioon aikaisemman tutkimuksen ja esittää asiat kai- kille avautuvalla tyylillä, vältetään kansainvälisesti tasokkaan tutki- muksen ja yhteiskunnallisen vai- kuttamisen käsitteellinenkin erot- taminen. On kuitenkin odotetta- vissa, että kotimainen monografia kirjallisuudenlajina kuolee. Sen si- jaan julkaistaneen kapea-alaisia re- feree-artikkeleita englanniksi varo- vaisesti argumentoiden, oppikir- joja ja yleisteoksia suomeksi niin kauan kuin tekijänoikeudet pysy- vät tekijöillä ja pohdiskelevia es- seekirjoja jo tehdyn työn pohjal- ta, jos aikaa jää. On mukava näh- dä näiden tehtävien hoituvan vie- lä yksissä kansissa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suo
men historian professori.
Ruhtinas-johtajan aikakausi
Riitta Mikkola
John Simon: Koneen ruhtinas.
Pekka Herlinin elämä. Otava 2009.
John Simonin elämäkerta Koneen pitkäaikaisesta johtajasta Pekka Herlinistä oli viime syksyn puheen- aihe, eikä syyttä. Simon on kir- joittanut elämäkerran harvinaisen merkittävästä ja taitavasta yritys- johtajasta, joka nosti Koneen pie- nestä perheyrityksestä kansainvä- liseksi pörssiyhtiöksi. Samalla hän on kirjoittanut myös elämäkerran, jossa ei hyssytellä vaan kerrotaan päähenkilön raadollisetkin puolet hyvin avoimesti. John Simon tuo kirjassaan esille Pekka Herlinin alkoholismin, vaikean luonteen ja rikkonaiset suhteet lapsiinsa. Kir- ja-arvosteluissa ja keskusteluis- sa nousi keskeiseksi PH:n (kuten häntä kirjassa usein kutsutaan) vaikea luonne. Koneen ruhtinas on kuitenkin myös mielenkiintoinen ajankuva Suomen lähihistoriasta ja haastaa pohtimaan johtamisen ja yrityskulttuurin muutosta.
Pekka Herlin peri yrityksen isäl- tään Heikki Herliniltä 1960-luvun alussa. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt valmistua kauppatieteen maiste- riksi, olla rattijuopumuksen vuok- si vankilassa, mennä naimisiin ja perustaa perheen. Nuori mies oli rakkaudessaan epävarma ja kiivas, muussa elämässään välillä väki- valtainenkin. Kapakkatappelijana kunnostautunut Herlin ei vaikuta rajun nuoruutensa vuoksi tuleval- ta yritysjohtajalta. Toisin kuiten- kin kävi.
Tavallisuudesta poiketen elä- mäkerta ei lähde kohteensa lapsuu-
70 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 0
desta vaan lähestyy aihettaan tee- moittain. John Simon aloittaa kir- jansa sitaatilla Niccolo Macchia- vellin Ruhtinaasta ja menee sitten suoraan keväisiin neuvotteluihin vuodelta 1968. Tuolloin tehtiin so- pimus, jossa Kone osti puolet Poh- joismaiden johtavasta hissiyhtiöstä ASEA:sta ja aloitti nopean laajen- tumisen hissimarkkinoilla. Neu- votteluissa oli mukana myös pre- sidentti Urho Kekkonen. Konetta johti tuolloin vasta 35-vuotias Pek- ka Herlin, joka oli perinyt yrityk- sen toimitusjohtajan paikan isäl- tään kolmisen vuotta aiemmin.
Näistä suurista odotuksista Si- mon lähtee rakentamaan elämä- kertaa ristiriitaisesta johtajasta. On hauska huomata, että kun on jo tu- tustunut aikuiseen henkilöön, al- kaa lapsuuskin kiinnostaa enem- män. Kirjan hyvä ja huono puo- li onkin kokoaikainen psykologi- sointi: Herlinin aiempaa toimintaa selitetään usein myöhemmillä saa- vutuksilla. Lapsuusajan teot tun- tuvat merkityksellisemmiltä, kun tietää, mihin tekijän ura johti. Toi- saalta herää kysymys, tulkitseeko Simon liikaakin Pekka-pojan lap- suuden ja nuoruuden tapahtumia tulevaisuuden tekojen kautta. Oli- ko esimerkiksi Herlinin johtava asema koululuokassa selvä merk- ki siitä, että hänestä tulee aikuise- na ”suurempien ja monitahoisem- pien ryhmien johtaja”?
Viinanhöyryisen yrityskulttuu- rin kuvaamisessa kirja onnistuu erinomaisesti. Herlin työskente- li aamusta iltaan, mutta kaikki tär- keimmät päätökset tehtiin aamu- päivällä. Vaikka yritysjohtaja kuun- teli alaisiaan, päätökset hän teki ai- na itse. Lounaalta alkoi alkoholin nauttiminen, joka jatkui myöhään yöhön. Munkkiniemen kartanolle
kokoontui usein ”eräänlainen äly- mystön salonki”, josta perheenjäse- net ja sihteeri yrittivät – usein tur- haan – saada Herliniä kotiin. Nyky- päivän työkulttuurissa on erikois- ta ajatella, että Herlin saattoi toimia suuren yrityksen toimitusjohtajana käytännöllisesti katsoen puolipäi- väisesti. Loppuaika kun meni vii- nalle ja kavereille.
Kirja onkin täynnä miehiä. Ko- neessa ei Herlinin aikana ollut yh- tään naista päättävissä asemissa.
Naiset esiintyvät kirjassa sihtee- reinä, konekirjoittajina, vaimoina ja tyttärinä. Oliko niin, että yritys- kulttuuri oli juuri niin viinanhöy- ryistä, koska naisia ei ollut muka- na? Olisiko naisten mukanaolo bis- neksessä muuttanut perinteitä? Ei- väthän Kekkosenkaan saunaillat olisi olleet niin legendaarisia, jos miesten vuoro olisi kestänyt tun- nin ennen naisten vuoroa.
Herlin tuki Kekkosen vaalikam- panjaa vuonna 1962, myöhemmin miehet etenivät ystävyydessään hy- vä veli -asteelle. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, ettei Her- lin päässyt Kekkosenkaan suh- teen omasta egoistisesta luontees- taan eroon. Kummankin miehen piti olla keskusteluiden keskipis- teitä. Nähtävästi tästä syystä Her- lin ei osallistunut kuin kerran La- pin hiihtoreissuille Kekkosen kans- sa. Herlin oli kertonut tyttärelleen, miten oli tällä reissulla ladulla ohit- tanut Kekkosen, mikä ei kuulunut tuohon aikaan maan tapoihin. Uut- ta hiihtokutsua ei tullut.
Teoksen luettuaan jään miet- timään, onko tällaisen ruhtinas- johtajan aikakausi kokonaan ohi.
Voisiko joku johtaa yritystä ny- kyisinkin vielä noin itsevaltaises- ti? Onko yritys- ja hallintokulttuu- ri demok ratisoitunut? En väitä, et-
tä Matti Vanhanen on nykypäivän Macchia velli, mutta eikö ole eri- koista, että maan pääministeri ei keskustele keskeneräisistä asioista eikä vastaa kysymyksiin?
Simonin valinta edetä elämäker- rassaan teemoittain eikä kronologi- sesti toimii hyvin. Mielenkiinto säi- lyy paremmin, kun asioita käsitel- lään ajasta riippumatta saman ai- heen alla. Loppupuolella kuitenkin alkaa tulla toistoa, kun alkoholis- miin, vaikeisiin perhesuhteisiin ja narsistiseen luonteeseen on viitattu niin monessa kohtaa. Samoin on si- taattien laita. Simon käyttää paljon haastateltaviensa suoria sitaatteja, jotka ovat välillä pitkiäkin. Aluk- si ne elävöittävät tekstiä, mutta lo- pussa alkaa miettiä, millä perusteel- la sitaatit on valittu. Hiukan kovem- pi karsinta olisi tehnyt kirjalle hyvää.
Koneen ruhtinaan luettuaan jää pohtimaan, mikä on historiankir- joituksen tehtävä. Millainen kuva ihmisestä, joka on hyvin ristiriitai- nen, tulee antaa? Mitä merkitystä on saavutuksilla ja mitä sillä, mil- lainen ihminen lähimpiensä kanssa oli? Herlinin tapauksessa lapset sai- vat kaikki perinnökseen suunnat- tomasti omaisuutta, mutta samalla isä rikkoi lastensa keskinäiset välit.
Kirjan ansio onkin siinä, että viih- dyttävän ajankuvan antamisen li- säksi John Simon johdattelee luki- jan näiden perimmäisten kysymys- ten äärelle.
Kirjoittaja on yläasteen opettaja sekä Historian ja yhteiskuntaopin opet
tajien liiton puheenjohtaja.
