54 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 7 / 2 0 0 9
Kommunismin totaalihistoriaa
Kari Teräs
Tauno Saarela, Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008.
Tauno Saarela on tehnyt järkäle- mäisen, peräti 840-sivuisen, tut- kimuksen suomalaisen kommu- nismin historiasta vuosilta 1923–
1930, siis suhteellisen lyhyeltä ajanjaksolta. Teos on jatkoa hänen vuonna 1996 ilmestyneelle väitös- kirjalleen Suomalaisen kommunis- min synty 1918–1923, jonka tun- teminen auttaa hahmottamaan si- nänsä itsenäistä jatko-osaa. Tutki- muksen laajuus perustuu siihen, että Saarela haluaa rakentaa ko- konaiskuvan tästä monitahoisesta liikkeestä eikä keskittyä pelkästään sen yhteyksiin rajan taakse, siellä majaansa pitävään Suomen Kom- munistisen puolueen (SKP) joh- toon, Kominterniin ja Neuvosto- liittoon. Nämä liikkeen rajantakai- set yhteydet suhteutuvat Saarelan tutkimuksessa kommunistien toi- mintaan suomalaisessa yhteiskun- nassa. Hän tukeutuu valtavaan his- toriallis-empiirisen aineistoon ja antaa kirjaimellisesti faktan puhua.
Saarela käyttää suomalaisen kommunismin käsitettä määritel- lessään tutkimuskohdetta, vaikka tiedostaakin sen ongelmallisuu- den. Hän haluaa käsitteen avulla tavoittaa sen kokonaisuuden, jon- ka muodostivat Suomessa sosiali- demokraattien vasemmalle puo- len, ja ajoittain sen sisäänkin, or- ganisoitunut liike, Neuvostoliitos- sa päämajaansa pitänyt SKP:n johto ja sen Suomessa olleet maanalai-
set johtohenkilöt. Siihen sisältyvät myös näiden organisaatioiden pii- rissä esiintyneet ajattelu-, toiminta- ja organisaatiotavat. Suomalaisen kommunismin käsitteeseen latau- tuu jännitteinen suhde kansallisen ja kansainvälisen liikkeen, salaisen ja julkisen toiminnan, etujoukko- puolueen ja joukkojärjestöjen sekä kommunistisen liikkeen ja Suomen vanhan työväenpuo lueen perinnön välille. Suomalainen kommunismi on totaalikategoria, joka sopii pa- remmin kokonaisuuden hahmot- tamiseen kuin liikkeen moninai- suuden ja sen sisäisten jännitteiden analyysiin, mutta Saarela pyrkii ot- tamaan huomioon myös jälkim- mäisen – liikkeen luonteen ym- märtämisen kannalta – erittäin tär- keän seikan.
Saarela on kiinnostunut en- nen muuta siitä, miten suomalai- set kommunistit käytännössä teki- vät vallankumousta, ja sen selvittä- miseksi hän tutkii sitä, miten liike pyrki kokoamaan kumousvoimaa ja miten se pyrki murentamaan vallit- sevan porvarillisen järjestelmän pe- rustuksia. Hän käy yksityiskohtai- sesti läpi suomalaisen kommunis- min kaikki toimintamuodot, tarkas- telee sen suhteita eri väestöryhmiin ja paneutuu kommunistien toimin- taan suomalaisen yhteiskunnan eri osa-alueilla, aina edustuksellisesta toiminnasta populaarikulttuuriin saakka. Näkökulmansa ansiosta tut- kimus tuottaa uutta mielenkiintois- ta tietoa myös suomalaisen yhteis- kunnan keskeisistä instituutioista, kuten esimerkiksi kansalaisoikeuk- sista, väkivaltakoneistosta tai koulu- järjestelmästä.
Keskittyessään ensi sijassa toi- mijuuteen Saarela jättää vähem- mälle huomiolle sen, minkälaisek- si suomalaiset kommunistit kuvit-
telivat vallankumouksen jälkeisen yhteiskunnan. Sosialistisen yhteis- kunnan ääriviivat piirtyvät esiin lähinnä porvarillisen järjestelmän tinkimättömän kritiikin kautta.
Kiinnostava kysymys on myös se, kuinka vakavasti otettavan vallan- kumousvoiman suomalainen kom- munismi pystyi kokoamaan ja mis- sä määrin se kykeni heikentämään vallitsevan järjestelmän auktori- teettia. Saarela itse ei vastaa tähän aivan suoraan, mutta tutkimus pu- huu kokonaisuudessaan sen puo- lesta, että suomalaisen kommu- nismin ”saavutuksia” ja sen vai- kutusvaltaa on melkoisesti yliar- vioitu niin aikalaisarvioissa kuin myöhemmässä historiallisessa tut- kimuksessakin.
Vallankumous on Saarelan tut- kimuksen avainsana. Se määrit- ti kaiken kattavasti kommunistien suhdetta suomalaiseen yhteiskun- taan – johon he eivät tuntuneet saavan minkäänlaista otetta. Kos- ka tarkoituksena oli kumota val- litseva järjestelmä, näyttäytyi toi- minta sen sisällä ja sen ehdoilla helposti turhana ajanhaaskaukse- na. Erityisesti sellaisissa vaiheissa, joissa kansainvälinen kommunisti- nen liike arvioi kapitalismin olevan romahtamaisillaan, kommunistit pyrkivät aktivoimaan joukkotoi- mintaa ja muuttamaan sen välittö- mästi vallankumouksellisiksi käy- tännöiksi. Tämä aiheutti vakavia ristiriitoja esimerkiksi ammattiyh- distysliikkeessä toimivien vasem- mistososialistien ja kommunis- tien keskuudessa. Välitön vallan- kumouksellisuus karsi mahdolliset ja potentiaaliset liittolaiset vähiin, varsinkin kun sosialidemokraatit nähtiin kapitalismin uskolliseksi tukijoukoksi, ”noskeiksi”, tai peräti
”sosiaalifasisteiksi”.
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 7 / 2 0 0 9 55 Suomalaisen kommunismin
suhde sosiaalisiin reformeihin oli äärimmäisen ongelmallinen. Nii- den puolesta oli periaatteessa mah- dollista toimia tässä ja nyt, mutta ehdot olivat kovat: uudistusten täy- tyi haastaa koko kapitalistinen jär- jestelmä ja ne oli toteutettava jouk- koliikehdinnän kautta. Reformien toteuttamisen tapa ja niiden puh- dasoppiset perustelut olivat tär- keämpiä kuin niiden sisältö. Suo- malaiset kommunistit tasapai- noilivat Saarelan mukaan kahden lähtökohdan välillä: toisaalta uu- distuksilla oli mahdollista parantaa työläisten asemaa, mutta toisaalta reformit saattoivat sitoa heitä liiak- si kapitalistiseen järjestelmään. To- delliset uudistukset olisivat mah- dollisia vasta sosialistisessa yh- teiskunnassa. Näistä lähtökohdista oli työlästä leipoa kompromisse- ja. Suhde reformeihin oli myös yk- si niistä seikoista, joissa suomalai- sen kommunismin eri fraktioiden painotuserot tulivat esiin. Kaiken kaikkiaan suomalaisella kommu- nismilla oli suuria vaikeuksia luo- da yhteyttä sosiaalisten uudistusten ja vallankumouksen välille.
Yhteyttä yritettiin kuitenkin ra- kentaa parlamentaarisessa ja kun- nallisessa toiminnassa. Komin- tern ja sen vanavedessä SKP:n emi- granttijohto eivät uskoneet, että parlamentissa voitiin saada aikaan työväen oloja parantavia uudistuk- sia. Eduskunta kelpasi ainoastaan puhujalavaksi ja foorumiksi, jonka kautta voitiin nostattaa ulkopar- lamentaarista joukkoliikehdintää.
Kominternin mielestä eduskun- tatyöllä oli pelkästään instrumen- taalinen arvo, parlamentti saattoi toimia ainoastaan puhujalavana.
Suomessa toimivat kommunistit ottivat etäisyyttä rajan takaa tullei-
siin ohjeisiin jopa siinä määrin, et- tä eduskunnasta tuli Saarelan mu- kaan ”suomalaisen kommunismin tärkein poliittinen foorumi”. Tä- mä liittyi ennen muuta ulkopar- lamentaarisen toiminnan suuriin riskeihin: liikkeen piirissä toimi- neet järjestöt olivat koko ajan ko- van poliittisen kontrollin kohteina ja joutuivat jatkuvasti pelkäämään toimintamahdollisuuksiensa puo- lesta. Eduskunnassa suomalaiset kommunistit koettivat nostaa esiin työväelle tärkeitä asioita, ennen muuta paljastamaan yhteiskunnal- lisia vääryyksiä ja epäoikeudenmu- kaisuuksia.
Saarela piirtää vakuuttavan ku- van toisaalta siitä, miten suoma- lainen kommunismi eristi itseään muusta yhteiskunnasta, ja toisaal- ta siitä, miten porvarillinen Suo- mi pyrki systemaattisesti ajamaan kommunistit yhteiskunnan ulko- puolelle, vähintäänkin sen margi- naaliin. Kun kommunistit koetti- vat kasvattaa vallankumousvoimaa puhdasoppisuudella, illegaalisuu- della ja objektiiviseen etuun vetoa- malla, oli heillä ylipääsemättömiä ongelmia rakentaa eläviä yhteyksiä kaupunkityöväen enemmistöön ja toteuttaa unelmaansa työväen ja ta- lonpoikien liitosta. Edellytyksiä tä- hän olisi ollut, mutta esteen muo- dostivat usein liikkeen omat sisäi- set ristiriidat. Saarela osoittaa, et- tä SKP:n Moskovassa ollut johto ja Suomen byroo olivat usein eri lin- joilla ja tarkastelivat asioita eri läh- tökohdista. Moskovasta tulleet oh- jeet olivat usein myöhässä, ylimal- kaisia tai niitä ei tullut lainkaan.
Pelkästään omilla toimilla suoma- lainen kommunismi ei olisi ajau- tunut niin eristettyyn asemaan kuin tapahtui, vaan siihen tarvit- tiin myös valtaapitävien repressii-
visiä toimia, jotka supistivat voi- makkaasti suomalaisten kommu- nistien toimintamahdollisuuksia.
Liike pyrki käyttämään jäseniinsä kohdistuneita kansalaisoikeuksien rikkomuksia osoituksina siitä, et- tä maan porvarilliset ryhmät eivät tosiasiassa välittäneet porvarillisen demokratian periaatteista.
Sosiaalisena liikkeenä suoma- lainen kommunismi oli eriskum- mallinen ilmiö. Sen kaksinapainen organisaatio, salaiset ja julkiset toi- mintamuodot sekä suoran ja edus- tuksellisen toiminnan välinen suh- de tuottivat erikoislaatuisia toimin- ta- ja organisaatiomuotoja. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon yritys kohottaa työpaikkatoiminta – to- sin huonolla menestyksellä – pe- rinteisen alueellisen poliittisen jär- jestäytymisen yläpuolelle tai järjes- täytymättömien työntekijöiden nä- keminen vallankumousvoimana.
Saarela ei liitä tuloksiaan sosiaali- sen liikkeen teorioihin, mutta niil- lä olisi paljon annettavaa alan tie- teellisiin keskusteluihin.
Tauno Saarelan vankka tutki- mus ei herättäne tänä päivänä enää vahvoja poliittisia intohimoja. Tuli kuitenkin mieleen, että samalla to- taalihistoriallisella metodilla ja vii- leällä analyyttisyydellä tulisi tehdä tutkimus 1970-luvun suomalaises- ta kommunismista. Se olisi omiaan rauhoittamaan ylikuumentunei- ta tunteita ja viemään pohjaa pois heppoisilta arvioilta dramaattises- ta vuosikymmenestä – mutta löy- tyykö halukkaita vastaavaan urak- kaan?
Kirjoittaja toimii Suomen historian professorina Turun yliopistossa.
