Katja Havu
”NOW I’M FIVE AND I KNOW EVERYTHING”
Kerronta ja kognitio Emma Donoghuen romaanissa Room ja sen elokuvasovituksessa
Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto
Kirjallisuus Syyskuu 2017
Katja Havu Työn nimi – Title
”NOW I’M FIVE AND I KNOW EVERYTHING”. Kerronta ja kognitio Emma Donoghuen romaanissa Room ja sen eloku- vasovituksessa.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirjallisuus Pro gradu -tutkielma x 21.9.2017 96
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkimuskohteenani on irlantilaissyntyisen Emma Donoghuen romaani Room (2010), jonka lisäksi käytän vertai- lukohteena samannimistä elokuvasovitusta vuodelta 2015. Tutkielmassani keskityn tarkastelemaan lapsinäkökul- maa narratologisena keinona ja lapsen tajunnan ja todellisuuskäsityksen luomista erilaisten kerronnallisten ratkai- sujen kautta. Room-teoksessa on viisivuotias monin tavoin rajoittunut mutta myös tarinaa elävöittävä lapsikertoja, minkä vuoksi nämä pohdinnan aiheet nousevat kiinnostaviksi ja keskeisiksi. Preesensissä puhuva lapsikertoja on poikkeuksellinen valinta aikuisten romaaniin. Room kertoo tarinan nuoresta äidistä ja pojasta, jotka joutuvat elä- mään lukitussa pihavajassa vieraan miehen vankeina. Huone on viisivuotiaalle pojalle, Jackille, ainut elinympäristö ja huoneen seinät rajaavat sisäänsä myös hänen käsityksensä maailmasta ja todellisuudesta. Ahdistava tarina välit- tyy lapsen mielen kautta, joka käsittelee asioita naiivimmin kuin aikuisen mieli.
Tutkin kerronnallisia ja audiovisuaalisia keinoja, joilla lapsinäkökulmaa on toteutettu ja todellisuuskäsitys ja kog- nitio on välitetty toisaalta romaanin lukijalle ja toisaalta elokuvan katsojalle. Romaanissa keskeisin keino tähän on ensimmäisen persoonan lapsikertojan käyttämä kieli. Elokuvassa tarinaa ja näkökulmaa välitetään muillakin tavoil- la kuin keskittymällä pelkästään lapsen tapaan hahmottaa maailmaa. Elokuvassa mukaan tulevat esimerkiksi voice over, musiikki, värit ja kameran paikka.
Teoriapohjana käytän niin kognitiivista, klassista kuin jonkin verran retoristakin narratologiaa. Hyödynnän myös elokuvan kerronnan teoriaa ja hieman henkilöhahmo- ja adaptaatiotutkimusta. Lisäksi pohdin Room-teosta ana- lyysissani tilan käsitteen kautta. Sivuan työssäni myös teoksen sisältämää uskonnollista symboliikkaa, joka kytkey- tyy erityisesti keskeisimpiin henkilöhahmoihin.
Avainsanat – Keywords
narratologia, kognitio, kieli, elokuva-adaptaatio, audiovisuaalisuus, tila
Katja Havu Työn nimi – Title
”NOW I’M FIVE AND I KNOW EVERYTHING”. Narration and Cognition in Emma Donoghue’s Novel Room and in Its Film Adaptation.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirjallisuus Pro gradu -tutkielma x 21.9.2017 96
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
My research subject is the novel Room (2010) written by Irish born author Emma Donoghue. Additionally I use the similarly named film adaptation Room (2015) as comparison material. In my work I focus on examining the child’s point of view as a narrative technique and the creation of a child’s consciousness and understanding of reality through different narrative decisions. The five-year-old child narrator of Room is constricted in many ways, yet he enlivens the story, and as a result the deliberation of these subjects become intriguing and central. The child narra- tor speaking in present tense is an uncommon choice in an adult’s novel. Room tells a story of a young mother and her son, who are forced to live in a locked shed as captives of a strange man. For the five-year-old boy, Jack, the room is the only environment and the walls of the room limit his conception of the world and reality. The fraught story is transmitted through the child’s mind, which processes things in a more naive way than an adult’s mind would.
I study narrative and audio-visual techniques, that carry out the child’s point of view and how the cognition and understanding of reality are transmitted on one hand to the reader of the novel and on the other hand to the viewer of the film. The most essential technique in the novel to accomplish this effect is the language of the first person child narrator. In the film the transmitting of the story and the point of view are produced in multiple ways rather than focusing only on the child’s way to perceive the world. In addition the film has voice over, music, colors and camera positioning to name a few examples.
As the study’s theoretical basis I apply cognitive, classical and some rhetoric narratology. I also make use of the study of film narration and some adaptation and character theories. Additionally I analyze Room through the con- cept space. I also touch upon religious symbolism in the novel, which is connected particularly to the most signifi- cant characters.
Avainsanat – Keywords
narratology, cognition, language, film adaptation, audio-visuality, space
Sisällys
1. JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkimuskysymys ... 1
1.2 Aineiston esittely ... 6
1.3 Työn rakenne ... 10
2. TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT ... 12
2.1 Lapsinäkökulma narratologiassa ... 12
2.2 Lapsen kieli ja kognitio ... 20
2.3 Audiovisuaaliset kerronnan keinot ... 26
3. HUONEESEEN SULJETTU MAAILMA ... 35
3.1 11:n neliön koti ... 35
3.2 Rutinoitunut arki... 40
3.3 Mediumit eli todellisuutta välittävät tekijät ... 45
4. MERKITTÄVÄT HENKILÖHAHMOT ROMAANISSA JA ELOKUVASSA... 51
4.1 Henkilöhahmon teoriaa ... 51
4.2 Ma – Jackin äiti ... 55
4.3 Old Nick – paholainenko? ... 62
5. ULKOPUOLELLA – todellisuuskäsityksen murtuminen ... 69
5.1 ”I’ve seen the world and I’m tired now” – maailman kohtaaminen ... 69
5.2 Uusia Huoneita ja ihmisiä – tilojen ja sivuhenkilöiden tarkastelua ... 76
5.3 ”Has it got shrunk?” – Jackin hahmon kehittyminen ... 84
6. YHTEENVETOA ... 90
LÄHTEET ... 93
1. JOHDANTO
Tutkimuskohteenani on irlantilaissyntyisen Emma Donoghuen romaani Room (2010). Vertai- lukohteena sen rinnalla käytän samannimistä elokuvasovitusta vuodelta 2015, jonka Do- noghue on käsikirjoittanut. Room-romaanissa kerrotaan tarina nuoresta naisesta ja hänen po- jastaan, jotka joutuvat elämään lukitussa pihavajassa vieraan miehen vankeina. Nainen on siepattu ja hän on synnyttänyt poikansa vankeutensa aikana. Huone on viisivuotiaalle pojalle, Jackille, ainut elinympäristö ja huoneen seinät rajaavat sisäänsä myös hänen käsityksensä maailmasta ja todellisuudesta. Ahdistava tarina välittyy lapsen mielen kautta, joka käsittelee asioita naiivimmin kuin aikuisen mieli. Tutkielmassani keskityn tarkastelemaan lapsinäkö- kulmaa narratologisena keinona ja lapsen tajunnan ja todellisuuskäsityksen luomista erilaisten kerronnallisten ratkaisujen kautta. Nämä pohdinnan aiheet nousevat kiinnostaviksi ja keskei- siksi romaanin nuoren ja tavanomaisesta poikkeavan kertojan vuoksi. Jack on Room-teoksen lapsikertoja, joka on monin tavoin rajoittunut mutta samalla tarinaa elävöittävä. Preesensissä puhuva lapsikertoja on poikkeuksellinen valinta aikuisten romaaniin. Elokuvasovituksessa lapsinäkökulmaa on tuotettu eri tavalla, audiovisuaalisten keinojen kautta. Johdannossa esitte- len ensin tarkemmin tutkimuskysymyksiäni ja muita keskeisiä aiheita, joita tulen pohtimaan työssäni. Tämän jälkeen esittelen tutkimuskohdettani ja sen vertailuaineistoa. Lopuksi käyn läpi, miten työni etenee ja rakentuu.
1.1 Tutkimuskysymys
Emma Donoghuen romaani Room (2010) lukeutuu niihin lukuisiin fiktiivisiin romaaneihin, jotka käsittelevät vaikeita ja ahdistavia teemoja. Itsessään jo se tekee teoksesta tutkimuksen arvoisen. Room kuitenkin tekee erityisen vaikutuksen lukijaan poikkeavalla ja harvemmin käytetyllä lapsikertojalla. Ahdistavan tarinan kertomisessa hyödynnetään sitä, kuinka lapsen kognitio toimii. Kyseessä on pieni lapsi, joka ei pysty vielä näkemään maailman pahuutta aikuisen tavoin. Voisi myös ajatella, että viaton lapsi tarinan keskiössä vain voimistaa ahdis- tavuutta, mutta Room onnistuu käyttämään lapsen viattomuutta toisin; lapsikertoja Jack saa tarinaa seuraavan aikuisen hymyilemään, ihastelemaan lapsen tapaa kokea ja ymmärtää asioi- ta sekä välillä jopa täysin unohtamaan, miten vaikeita teemoja tarina käsittelee. Teemoina
Donoghuen romaanissa ovat esimerkiksi traumojen ja kasvatuksen vaikutus lapsen kogniti- oon, perhesuhteet, lapsen tapa hahmottaa maailmaa ja kertoa siitä, eläminen eristyksissä sekä äidin rakkaus.
Tärkeimmät tutkimuskysymykseni koskevat lapsinäkökulmaa: kuinka se on romaanissa tuo- tettu ja miten tarina sen avulla kerrotaan. Suhteessa elokuva-adaptaatioon pohdin, kuinka lap- sinäkökulma on siirretty romaanista elokuvaan ja millaisia keinoja lapsen tajunnan ja todelli- suuskäsityksen esittämiseen on käytetty toisaalta romaanissa ja toisaalta elokuvassa. Tutkin myös romaanissa ja elokuvassa käytettyjä kerronnan keinoja, jotka eroavat merkittävästi toi- sistaan. Lähestymistapani on narratologinen, ja käytän työssäni klassisen narratologian rinnal- la myös retorista ja kognitiivista narratologiaa. Kognitiivinen narratologia painottuu tutki- muksessani erityisesti lapsikertojan tajunnan ja tietopohjan tarkastelussa sekä tavassa analy- soida henkilöhahmoja. Tulkitsen henkilöhahmoja ihmisen kaltaisina, unohtamatta kuitenkaan tekstuaalista puolta. Tarinan sisällä fiktiiviset hahmot ovat tietenkin rakennettuja abstraktioita eivätkä ihmisiä, mutta niitä voi tutkia ihmisen kaltaisina, sillä ne on luotu ihmiskäsityksen pohjalta. (Rimmon-Kenan 1991: 45.)
Nykyaikana kognitiivinen kirjallisuudentutkimus kuitenkin korostaa sitä, ettei kaunokirjalli- nen teksti pyri jäljittelemään mitään. Kirjallisuuden pyrkimys on pikemminkin välittää kuvaa ihmisestä ja todellisuudesta, jossa hän elää, sekä hänen paikastaan tuossa todellisuudessa.
(Kajannes 2000b: 49.) Room pyrkii välittämään kuvan todellisuudesta viisivuotiaan silmin ja siitä, miten hän kokee olevansa osa todellisuutta. Viisivuotiaan Jackin todellisuuden havain- nointi, tajunta ja ymmärrys ovat rajoittuneita, ja tämä on havaittavissa myös kerronnan kautta.
Kieli ja kerronta mukailevat lapsen tapaa kuvata ja kokea maailmaa, ja ovat siksi erityislaatui- sia ja tarkastelemisen arvoisia. Kognitiivinen näkökulma on hyödyllinen, koska pohdin Jackin oppimaa kieltä ja sen suhdetta todellisuuteen. Hannele Dufva (2000: 23) kirjoittaa, että kogni- tiivinen näkökulma on tarpeellinen puhuttaessa kielen oppimisesta tai pohdittaessa sitä, mil- laisia tietoja ja taitoja löytyy arkipäiväisten kielellisten toimintojen taustalta. Kognitiivinen lähestymistapa auttaa myös Jackin muiden kognitiivisten toimintojen, kuten ajattelun ja ha- vaitsemisen analysoimisessa. Room-teoksen tarina rakentuu pitkälti lapsen havaitsemisen va- rassa, tai ainakin sellaisesta pyritään luomaan todenmukainen illuusio. Havaintoja kielelliste- tään ja kerronnallistetaan.
Kandidaatintutkielmassani Huoneeseen suljettu maailma. Lapsikertojan tajunta ja kieli Emma Donoghuen romaanissa Huone olen jo tutkinut romaanin lapsinäkökulmaa kerrontaa välittä- vänä ja todellisuutta kuvaavana tekijänä. Kandidaatintutkielmani tein romaanin suomennok- sen pohjalta, mutta tässä työssä tutkin alkukielistä eli englanninkielistä teosta. Lisäksi otan mukaan elokuva-adaptaation vertailuaineistoksi alkuperäisen teoksen rinnalle. Painotan työs- säni nimenomaan romaania, koska se on alkuperäisteos ja siinä lapsinäkökulma on vahvem- min näkyvissä. Mielestäni lapsinäkökulma on Room-teoksessa huomionarvoisin ja leimaavin piirre, ja siksi kiinnostavin tutkimusaihe.
Elokuvassa kerronta ei rajoitu samalla tavalla lapsikertojaan kuten romaanissa. Kun romaa- nissa Jackia ympäröivä todellisuus selviää lukijalle vähitellen vihjeitten ja dialogin kautta, niin elokuvassa katsoja saakin suoraa informaatiota Jackin tajunnan ulkopuolelta. Elokuvalli- sen fiktion katsominen on samankaltainen tapahtuma kuin todellisten ihmisten toiminnan seu- raaminen. Mielensisäisiä tiloja koetetaan ymmärtää ulkoista käyttäytymistä tarkkailemalla.
Kirjallinen fiktio taas painottuu kertojan antamaan informaatioon. (Bacon 2000: 173.) Eloku- vallinen fiktio kuitenkin välitetään tietoisesti ja harkitusti erilaisten keinojen kautta, jolloin sen seuraaminen ei ole yhtä luonnollinen tapahtuma kuin ihmisten seuraaminen tosimaailmas- sa. Vaikka Room-elokuvan katsoja saa enemmän suoraa, visuaalista informaatiota kuin Room- romaanin lukija, elokuvaa katsoessa jää silti enemmän tulkinnan varaa esimerkiksi hahmojen suhteen. Henry Baconin mukaan audiovisuaalinen teos voi tarjota haastavampia tulkintatilan- teita kuin kirjallinen kertomus (mp.) Nähdyt asiat voi tulkita monella eri tapaa ja elokuva voi herättää monenlaisia tuntemuksia, riippuen täysin katsojasta. Bacon (2010a: 255) pitää eloku- vakerrontaa myös luonnollisimpana kerronnan muotona, vaikka elokuvan tekemiseen ja esit- tämiseen vaaditaan edistynyttä teknologiaa. Syyksi tähän hän mainitsee ihmisruumiin luontai- sen ekspressiivisyyden, joka on yhtä lailla ihmisten välisen vuorovaikutuksen lähtökohta että elokuvan kerronnan liikkeelle paneva voima. Itseilmaisu ja muiden ihmisten ymmärtäminen tapahtuu suhteessa meitä ympäröivään maailmaan. Elokuva pystyy taltioimaan ekspressiivi- syyttä sekä tuottamaan analogioita ihmisen ruumiillisen maailmaan suuntautumisen ja ker- ronnan välille. (Mp.)
Aion myös tutkia ”tilan” käsitettä, jota käsittelen esimerkiksi Seymour Chatmanin, Henry Baconin ja David Bordwellin tutkimusten avulla. Jackille nimenomaan erilaiset huoneet näyt- täytyvät erilaisina tiloina. Käytän työssäni romaania mukaillen isolla alkukirjaimella kirjoitet- tua ilmaisua ”Huone” viitatessani lukittuun pihavajaan, jonka Jack kokee kotina. Iso kirjain kuvaa Huoneen merkitysarvoa Jackille, mistä kerron tarkemmin kieltä ja kognitiota käsittele- vässä luvussa 2.2. Kirjoitusasu ”Huone” kytkeytyy siis nimenomaan Jackin näkökulmaan.
Ulkomaailmassa Jackille vanha Huone vertautuu kotiin – hänelle tuttuun ja turvalliseen ym- päristöön ja koko häntä ympäröivään entiseen maailmaan. Uusina Huoneina tarinassa voi nähdä sairaalahuoneen Cumberlandin klinikalla, Jackin äidin huoneen lapsuudenkodissa, ko- ko mummin ja ukin talon, tukikodin asunnon sekä laajemmin ajateltuna koko maailman, joka avautuu vanhan Huoneen eli pihavajan ulkopuolella. Pohdin myös sitä, kuinka Jack ja hänen äitinsä kokevat erilaiset tilat eri tavoilla. Jackin tapauksessa Huonetta voi ajatella myös pään- sisäisenä mentaalisena tilana.
Kandidaatintutkielmassani tutkin Äitiä (Ma) ja Old Nickia osana Jackin elämää. Tässä työssä aion tutkia kyseisiä henkilöhahmoja syvällisemmin. Erityisesti Jackin äidin hahmoa aion ko- rostaa lisää. Yksi syy tähän on se, että elokuvassa äitiin on keskitytty mielestäni enemmän kuin romaanissa. Lisäksi äidin hahmon vuoksi koen elokuvan synkempänä kuin romaanin, vaikka kummastakin on toisaalta löydettävissä sama ahdistava kidnappaustarina. Elokuva pakottaa näkemään äidin reaktioita ja käytöstä suoraan, irrallaan Jackin kertovasta äänestä.
Käsittelen työssäni myös Jackin isovanhempia, eli Jackin mummia, ukkia ja ukkipuolta. Hei- dätkin on asetettu elokuvassa tärkeämpään rooliin kuin romaanissa. Tähän yksi syy vaikuttaisi olevan se, että elokuvasta on jätetty kokonaan pois Jackin äidin veljen perhe, jonka kanssa Jack viettää myös aikaa päästyään pois huoneesta. Otan Jackin isovanhemmat ja äidin veljen perheen mukaan analyysiini, sillä heillä on merkitystä Jackin todellisuuskäsityksen muutos- prosessissa ja vieraaseen ulkomaailmaan tutustumisessa ja sopeutumisessa. Erityisesti mum- mista tulee Jackille läheinen.
Lisäksi tulen pohtimaan sekä romaanissa että elokuvassa esiintyvää uskonnollista, tarkemmin katolilaista, tematiikkaa muun analyysin lomassa. Kummastakin on löydettävissä joitakin viittauksia Raamattuun. Keskeisin yhteys Raamattuun näkyy teoksen päähahmoissa: Jack
vertautuu Jeesukseen, Äiti Neitsyt Mariaan ja Old Nick paholaiseen. Donoghue itsekin (2011) on nostanut esille ajatuksen teoksessaan tapahtuvasta Neitsyt Marian ja paholaisen välisestä taistelusta, joka johtuu nuoresta Jeesuksesta. Nimi ”Old Nick” on englanninkielessä yksi kris- tinuskon nimitys paholaiselle. Romaanin suomennoksessa nimi on käännetty ”Vanha Kehno”, joka on myös paholaisen kutsumanimi. Old Nickille ei anneta teoksessa muuta nimeä. Lisäksi Room sisältää uskonnollisia rutiineja sekä viittauksia esimerkiksi Jumalaan, Taivaaseen ja Helvettiin.
Room-teoksen yhteyksiä muihin kidnappaustarinoihin voi myös pohtia, koska Room on saanut oletettavasti vaikutteita niin fiktiivisistä kuin todellisessa yhteiskunnassamme tapahtuneista kidnappaustapauksista. Teoksen ilmestyessä sitä verrattiin mediassa esimerkiksi kuuluisaan Joseph Fritzlin kidnappaus- ja insestitapaukseen. 1 Fritzl vangitsi oman 18-vuotiaan tyttärensä kellariin ja käytti tätä seksuaalisesti hyväksi monien vuosien ajan. Tytär synnytti myös lapsia, joista osa joutui elämään lukitussa kellarissa hänen kanssaan. Viihteessä ja taiteessa väkival- lan representaatioita hyödynnetään muun muassa erilaisten pelkojen työstäjänä. Pelon koke- mista ja siitä aiheutuvia reaktioita on helppo harjoitella viihteen ja taiteen avulla. Fiktiivinen kuvitellaan hetkellisesti todelliseksi, jolloin päästään käsiksi mieltä kuohuttaviin elämyksiin.
(Bacon 2010: 156.) Koska kidnappauksia tapahtuu tiedettävästi reaalimaailmassakin, Room tarjoaa mahdollisuuden työstää pelkoja liittyen ihmisten sieppaamiseen. Tosielämässä vastaa- vien pelkojen kohtaaminen olisi epämiellyttävää. Sen sijaan esteettisen kokonaisuuden eli esimerkiksi romaanin tai elokuvan stimuloidessa voimakkaita tunne-elämyksiä, niiden koke- minen muuttuukin nautittavammaksi. (Mts. 159.)
Valitsin Room-teoksen tutkimuskohteekseni, koska tutustuessani siihen vuosia sitten se teki minuun vaikutuksen sekä teemojensa että lapsinäkökulmansa kautta. Lapsikertoja Jackin vuoksi koin romaanin koskettavana ja sympaattisena. Poikkeuksellinen preesenskerronta lap- sen kielellä kiehtoi ja oli minulle jotain uutta, mihin en ollut aiemmin törmännyt. Kandidaa- tintutkielmassani tutkin teosta joiltakin osin, mutta pro gradu tarjosi mahdollisuuden laajentaa ja syventää tutkimusta.
1 Fritzlin tapauksen vaikutusta Room-teokseen on käsitelty esimerkiksi The Guardian-lehden artikkelissa.
(https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2010/aug/13/emma-donoghue-room-josef-fritzl) Tarkistettu 16.9.2017.
1.2 Aineiston esittely
Tutkimuskohteenani on Emma Donoghuen romaani Room (2010), jonka rinnalla käytän ver- tailuaineistona samannimistä elokuvasovitusta Room vuodelta 2015. Elokuva sai ilmestyes- sään positiivisen vastaanoton ja paljon tunnustusta.2 Elokuvasovituksen on ohjannut Lenny Abrahamson ja käsikirjoittanut itse Emma Donoghue. Donoghue on syntyjään irlantilainen ja asuu nykyisin Kanadassa. Hän on kirjoittanut fiktiivisiä romaaneja, näytelmiä ja novelleja, sekä jonkin verran kirjallisuushistoriaa ja kaksi käsikirjoitusta. Room on hänen tunnetuin te- oksensa.
Room-romaani kertoo tarinan viisivuotiaasta Jackista ja hänen äidistään (Ma), jotka elävät yhdessä ainoassa huoneessa lukkojen takana. Jack ei ole koskaan nähnyt ulkomaailmaa, tai
”ulkopuolta” (Outside), kuten he tuota Jackille vierasta ulottuvuutta nimittävät. Jackille ainoat todelliset olemassa olevat asiat löytyvät heidän huoneensa neljän seinän sisältä; olemassa on esimerkiksi vain yksi sänky ja yksi pöytä. Jackin mielestä hän ja äiti ovat todellisia, keske- nään ”samaa maata”, mutta esimerkiksi tytöt ja pojat sen sijaan eivät ole. Oikeasti he ovat huoneessa erään miehen vankeina, mutta sitä Jack ei tiedosta. Jack kutsuu miestä nimellä
”Old Nick”. Äidille tilanne on ahdistavampi, sillä hän on viettänyt pienessä huoneessa elä- mästään jo kahdeksan vuotta. Jackille Huone on kuitenkin koti ja turvapaikka, mutta samalla myös koko maailma ja todellisuus.
Kuva 1, 25:33: Jack ja äiti pöydän ääressä.
2 Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti Oscarin parhaan naispääosan kategoriassa. Sen ansaitsi
Brie Larson, Jackin äidin näyttelijä. Myös Jackin näyttelijä Jack Tremblay on saanut useita ehdokkuuksia ja palkintoja roolistaan.
Romaani jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee Jackin ja hänen äitinsä elä- mää huoneessa. Tämä osa keskittyy esittelemään päivärutiineja ja pienen Jackin ymmärrystä maailmasta. Toisaalta se kertoo myös tarinaa äidin ahdistuksesta ja menneisyydestä. Toinen puolisko käsittelee pakoa pois huoneesta ja elämää sen ulkopuolella. Jackin todellisuuskäsitys murenee pikkuhiljaa ja hän kohtaa suureen haasteen; huoneen ulkopuolella avautuukin valta- va maailma, ja sen käsittäminen ja siihen sopeutuminen osoittautuvat hyvin vaikeiksi asioiksi.
Elokuva on uskollinen romaanin tarinalle, joskin useita muutoksia on tietenkin tehty, esimer- kiksi henkilöhahmojen painotuksen suhteen. Merkittävin ero on kuitenkin tavassa kertoa tari- na. Romaanin erikoisuus on tarinan välittyminen viisivuotiaan Jackin kautta: hänen näkökul- mastaan ja hänen kielellään, mikä ei ole kovin yleistä aikuisten kaunokirjallisuudessa. Jack on siis romaanin minäkertoja, joka kertoo tapahtumia preesensissä. Romaanissa syntyy illuusio kerronnan ja kokemuksen samanaikaisuudesta. Elokuvassa hänen näkökulmaansa toki tuo- daan paljon esiin, esimerkiksi voice over -kerronnan kautta, mutta katsoja näkee kuitenkin jatkuvasti paljon enemmän kuin Jack kykenee ymmärtämään. Romaanissa kerronta on sidottu tiukemmin Jackin rajoittuneeseen todellisuuskäsitykseen sekä lapsen tapaan hahmottaa ja ko- kea maailmaa. Piilotetut totuudet tarinan todellisesta todellisuudesta, lapsikertojan ulkopuolel- ta, välittyvät aikuislukijalle pikkuhiljaa kerronnan lomasta.
Työni tarkoitus ei ole olla varsinainen adaptaatiotutkimus, vaikka tutkinkin Donoghuen tari- nan siirtämistä alkuperäisteoksesta elokuvaan. Room-elokuva omaa adaptaation tunnuspiir- teet, joista Linda Hutcheon puhuu teoksessaan. Sama tarina on tarkoituksellisesti ja tunnistet- tavasti siirretty romaanista elokuvaan ja sillä on laaja intertekstuaalinen suhde alkuteokseensa.
Se on myös tulkinnallinen ja luova toteutus alkuperäistarinasta. (Hutcheon 2006: 8.) Tutkin elokuva-adaptaatiota vain tietyiltä osin, koska pääpaino on romaanilla. Siksi varsinaista adap- taatioteoriaakin käytän vain vähän. Pidän elokuva-adaptaatiota kuitenkin merkittävänä omana kokonaisuutenaan, vaikka tässä tutkielmassa en siihen niin syvällisesti paneudukaan. Linda Hutcheonin sanoja lainaten ”(…) an adaptation is a derivation that is not derivative – a work that is second without being secondary” (mts. 9).
Room-teosta voi ajatella traumafiktiona. Varsinaista traumatutkimusta en kuitenkaan työssäni tee. Kidnappauksen ja vankeuden vaikutukset näkyvät selvimmin Jackin äidissä. Jackin koh-
dalla ne näkyvät eri tavalla, koska pieni Jack ei itse tiedosta kokeneensa mitään kamalaa.
Jackin silmin hänen ja äidin elämässä ahtaassa huoneessa ei ole mitään vikaa – se on hänelle onnellista elämää. Jos romaanin kerronta ei olisi kietoutunut tiiviisti Jackin näkökulmaan, olisi tarina siinäkin yhtä kauhistuttava ja ahdistava kuin elokuvassa. Romaanissa lapsen viat- tomuus ja hänen tietämykseensä rajoittuva kerronta tekevät rankasta aiheesta aikuiselle hel- pommin lähestyttävän. Tapahtumien naiivi kertominen Jackin näkökulmasta tarjoaa siis syn- kähkön sävyiselle teokselle valoisan puolen. Lapsikertoja auttaa aikuislukijaa näkemään, että synkän tarinan voi kertoa myös sellaisesta näkökulmasta, joka saa hymyilemään. Donoghue (2011) on sanonut, ettei ole pyrkinyt luomaan varsinaiseen rikosromaanien genreen kuuluvaa teosta. Room on hänen mukaansa monitasoinen teos, jossa on yhdistelty erilaisten lajityyppien piirteitä (mp.).
Romaanin lukijan on helppo lähestyä väkivaltaisia, ahdistavia ja vaikeita teemoja lapsen mie- len kautta, koska eläytyessään viisivuotiaan kokemukseen pahan maailman voi hetkeksi hyljä- tä taka-alalle. Lukija kuitenkin käsittää, ettei lapsi ymmärrä kaikkea kuten aikuinen. Lapsi ei koe maailman pahuutta samalla tavoin. Aikuislukijalle on mieluista irrottautua hieman omasta ajatusmaailmasta ja sulautua osaksi lapsen ajatusmaailmaa. Donoghuen teoksessa lapsinäkö- kulman käyttö on niin hallitsevaa, että lukijan on helppo nähdä tapahtumat kuten romaanin Jack. Elokuvassa erityisesti visuaalisuus tuo mukanaan synkän sävyn. Katsoja joutuu näke- mään lähes kaiken suoraan, eikä joudu samalla tavalla luomaan mielikuvia Jackin naiivin ker- tomuksen perusteella kuten romaanissa. Emme näe tapahtumia enää pelkästään Jackin silmin.
Herääkin kysymys, miksi elokuvissa näytetään väkivaltaa ja pahuutta niin suoraan ja miksi katsojat haluavat nähdä sellaista. Vaikeita aiheita ja väkivaltaa käsitteleviä elokuvia ei tehtäi- si, jos niitä ei kukaan katsoisi. Bacon (2010b: 7–8) perustelee tätä sillä, että tiedämme tapah- tumien olevan kuvitteellisia – kenellekään ei oikeasti satu mitään eikä rohkeuttamme ja mo- raaliamme koetella, sillä emme ole velvollisia puuttumaan tapahtumien kulkuun. Voimme seurata katsojina sivusta ja kokea elokuvaväkivallan kiehtovana (mp.).
Vaikka katsojaa ei sidota tiukasti Jackin näkökulmaan, Jackin hahmo toki osaltaan lieventää ahdistavuutta myös elokuvassa, joka kuitenkin kokonaisuutena säilyy ahdistavampana kuin romaani. Tähän johtaa esimerkiksi visuaalisuuden mukanaan tuoma affektiivinen mimiikka.
Eläydymme herkästi fiktiivisten hahmojen kokemuksiin samaan tapaan kuin todellisten ih-
misten kokemuksiin. Elokuva tehokeinoineen nostaa tämän uudelle tasolle, sillä nähdessäm- me toisten ilmeitä alamme jäljitellä niitä ja kokea samanlaisia tunnetiloja. (Bacon 2010a:
258.) Esimerkiksi Jackin hymyn näkeminen saa meidät helposti hymyilemään. Mieluisampaa ja kevyempää on eläytyä enemmän Jackin eleisiin ja ilmeisiin, mikä toimii eräänlaisena todel- lisuuden pakoiluna Omaksumme kuitenkin yhtä aikaa molempien, sekä Jackin että äidin tun- netiloja. Äidin ahdistuneisuus tarttuu siis myös. Katsojina pyrimme etääntymään omasta to- dellisuudestamme ja sukeltamaan fiktiivisten henkilöiden maailmaan.
Elokuva pyritään luomaan rakenteeltaan usein sellaiseksi, että katsoja kokee erilaisia psyko- fyysisiä tiloja. Erityisen voimakas jännitetila saadaan aikaan nimenomaan fiktiivisellä väki- vallalla, joka järkyttää katsojaa. (Bacon 2010b: 7–8, 120.) Room-elokuvan adaptaatiossa vä- kivaltainen paha hahmo on Old Nick, joka pitää nuorta naista ja tämän lasta vankeinaan. Kat- sojan nähdessä viattomien kärsivän herää vaistomaisesti halu nähdä oikeuden tapahtuvan ja pahaa hahmoa rangaistavan. Näin elokuva saa aikaan jännitteen, joka purkautuu hyvien ih- misten saadessa jatkaa elämäänsä rauhassa ja pahantekijän kohdatessa rangaistuksensa. Ky- seessä on altruistinen rankaisemisen kaava, joka on perusta katsojassa heräävälle primitiivi- selle oikeustajulle. Primitiivinen oikeustaju oikeuttaa sen, että väkivallalla saa kamppailla väkivaltaa vastaan, mutta hyväksytysti. (Mts. 121.) Room-teoksessa väkivaltaan ei vastata kuitenkaan väkivallalla vaan nokkelalla huijauksella, mutta katsojassa herää silti jonkinastei- nen oikeustaju. Old Nick joutuu joka tapauksessa lopulta telkien taa. Varsinaista väkivaltaa protagonistit eivät Old Nickiä kohtaan tee, vaikka Jackin äiti on sitä joskus yrittänytkin – esi- merkiksi koettanut tainnuttaa Old Nickin wc-pöntön vesisäiliön kannella.
Vaikeita aiheita käsittelevää fiktiota on paljon. Vaikka fiktio olisi kuinka todentuntuista ta- hansa, sen lukeminen tai katsominen on aina reitti toiseen, ei-todelliseen maailmaan, etäänny- tettyyn kontekstiin. Ihmisen on helpompi käsitellä ja omaksua tietoa vaikeista aiheista fiktion kautta. Samalla tällaiset fiktiiviset kertomukset toimivat arvokkaina työkaluina elämän ja to- simaailman prosessoimisessa. Yksinkertaistettuna fiktio auttaa käsittelemään faktoja. Myös Room osallistuu keskusteluun vaikeista aiheista, kuten kidnappauksesta, väkivallasta ja van- kina olosta, ja etenkin siitä, millaista nuoren naisen ja pienen lapsen elämä kaiken sen kama- luuden keskellä on. Tutkimuskohteeni käsittelee vakavia aiheita ja teemoja, mitä pidän tär- keänä syynä teoksen tutkimiseen.
1.3 Työn rakenne
Toinen pääluku on teoriapainotteinen. Kerron lapsinäkökulmasta narratologisena elementtinä ja tarkastelen sitä myös kerronnan kielen kannalta. Ensiksi esittelen tarkemmin näkökulman ja fokalisaation käsitteitä, joiden esittelyssä käytän apunani Seymour Chatmanin ja Shlomith Rimmon-Kenanin teoksia. He kummatkin edustavat klassista narratologiaa. Nostan myös esil- le ajatuksen siitä, voisiko lapsikertojan taustalta löytyä toinenkin kertojan ääni. Tätä ja Jackin kertojuuden ristiriitaisuutta pohdin tukeutuen retorisen narratologian edustajien James Phela- nin ja Henrik Skov Nielsenin tutkimuksiin. Phelan pitää merkityksellisenä implisiittistä teki- jää, kun Nielsen taas puhuu persoonattomasta kertojasta. Pohdin myös lapsikertojan luotetta- vuutta ja tietämyksen laajuutta. Esittelen myös lapsikertojalle ominaista tapaa käyttää kieltä poimien esimerkkejä tutkimusaineistostani. Lisäksi käyn läpi millaisin audiovisuaalisin kei- noin näkökulmaa ja kerrontaa voidaan tuottaa elokuvassa, sekä pääpiirteittäin sitä, miten Room-teoksen ensimmäisen persoonan kerrontaa on korvattu ja muutettu romaanista eloku- vaan. Elokuva-adaptaatiossa lapsinäkökulma on vain yksi kerronnan keinoista eikä Jack ole elokuvassa kertojana kuten romaanissa, vaan ennemminkin suodattimena (filter) (Chatman 1990). Suuri osa tapahtumista suodatetaan hänen näkökulmansa läpi. Elokuvan kertojuutta pohtiessani hyödynnän erityisesti Chatmanin teosta Coming to Terms. Audiovisuaalisia ker- ronnan keinoja käsitellessäni tuon esiin esimerkiksi David Bordwellin ja Henry Baconin aja- tuksia.
Teorialuvun jälkeen siirryn tarkempaan analysointiin ja tulkintaan eli siihen, kuinka Jackin todellisuuden kokeminen ja hahmottaminen välittyy lukijalle kerronnallisten keinojen kautta.
Lisäksi aion pohtia sitä, kuinka teksti ohjaa lukijaa tekemään johtopäätöksiä tarinan todelli- sesta todellisuudesta – siitä, millaisessa tilanteessa Jack ja hänen äitinsä oikeasti ovat ja mil- laisessa maailmassa he todella elävät. Vaikka kerronta on toisaalta rajoittunut viisivuotiaan Jackin tajuntaan ja hänen tietämykseensä todellisuudesta, lukija pystyy silti vihjeiden avulla ymmärtämään enemmän kuin lapsikertoja. Kertojana toimiva Jackin ääni siis vihjaa enemmän kuin Jackin hahmo tietää. Analyysilukuja tutkielmassa on kolme, ja ne mukailevat kronologi- sesti romaanin jaottelua aikaan huoneessa ja sen ulkopuolella. Romaanin rinnalla kuljetan
elokuvaversiota mukana analyysissani vertaillen ja esitellen sitä suhteessa romaaniin huo- mionarvoisten kohtien osalta.
Kolmannessa pääluvussa käsittelen erityisesti Jackin rajoittunutta elinympäristöä ja todelli- suuskäsitystä huoneessa asuessa. Kuvailen Jackin ja Jackin äidin rutinoitunutta arkea, kuten päivärutiineja, leikkejä ja Jackin kehitystä tukevia aktiviteetteja. Käsittelen huoneen tilalli- suutta Henry Baconin ja David Bordwellin tilaa koskevien ajatusten avulla. Kerron myös huoneesta löytyvistä mediumeista, jotka välittävät Jackille tietoa ulkopuolisesta todellisuudes- ta. Pääluvussa neljä keskityn merkittäviin henkilöhahmoihin Jackin elämässä sekä heihin liit- tyvään symboliikkaan, johon liittyvät myös uskonnolliset viittaukset. Käyn läpi henkilöhah- mojen teoriaa ja luokittelutapoja James Phelanin ja Shlomith Rimmon-Kenanin teosten avul- la. Viidennessä pääluvussa keskeiseksi nousee kuvitelman ja todellisuuden välinen suhde, kun Jack kohtaa ulkopuolisen valtavan maailman ja hänen vanha todellisuuskäsityksensä rikkou- tuu. Tässä luvussa analysoin erilaisia tiloja ja sivuhenkilöitä sekä sitä, kuinka Jackin hahmo kehittyy tarinan aikana. Käsitellessäni tv-haastattelua erityisenä kohtana Room-teoksessa esit- telen useita mahdollisia selityksiä kertojan äänen väistymiselle. Jälkiklassista narratologiaa edustava Laura Karttunen on kirjoittanut niistä artikkelissaan, jota hyödynnän analyysissani.
Kuudes ja viimeinen pääluku on yhteenvetoluku.
2. TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT
Tässä luvussa esittelen työni teoreettisia lähtökohtia. Aluksi kerron lapsinäkökulmasta narra- tologiassa. Erotan toisistaan näkökulman ja fokalisaation käsitteet. Esittelen myös erilaisia ratkaisuja siihen, kuinka lapsinäkökulman ohi voidaan viestiä tarvittavaa informaatiota luki- jalle. Toisessa alaluvussa pohdin Room-teoksen kerronnan kieltä ja sen yhteyttä lapsikertojan kognitioon. Kolmannessa alaluvussa keskityn elokuva-adaptaatiossa käytettyihin audiovisuaa- lisiin kerronnan keinoihin. Käsittelen esimerkiksi voice overeita, joissa puhuu Jackin ääni, elokuvassa käytettyä musiikkia ja sitä, kuinka kertojuus rakentuu elokuvassa.
2.1 Lapsinäkökulma narratologiassa
Romaanin lapsinäkökulmaa tarkastellessani käytän teoriapohjanani narratologiaa. Klassisen narratologian puolelta hyödynnän Seymour Chatmanin ja Shlomith Rimmon-Kenanin näke- myksiä ja määrittelyjä käsitteistä näkökulma ja fokalisaatio. Hyödynnän myös retorisen narra- tologian puolelta James Phelanin ja Henrik Skov Nielsenin tutkimuksia. Käytän analyysini tukena Phelanin ajatuksia implisiittisen tekijän roolista kerronnassa ja Nielsenin käsitettä per- soonaton kertoja (the impersonal voice of the narrative). Tarvitsen näitä käsitteitä, sillä Jackin naiivi minämuotoinen kertojahahmo ei kykene välittämään kaikkea tarinan kannalta tärkeää informaatiota. Implisiittinen tekijä ja persoonaton kertoja mahdollistavat sen, että Jackin nä- kökulman ulkopuolelle jäävä totuus tarinan todellisuudesta välittyy lukijoille.
Teoksessa Room kaikki tapahtumat on kuvattu viisivuotiaan Jackin näkökulmasta – hänen havaintojensa ja ymmärryksensä pohjalta. Lapsinäkökulma on romaanin erikoisuus, joka sekä rajoittaa että värittää sen kerrontaa. Jack toimii myös minämuotoisena kertojana koko kerto- muksen ajan. Jackin kertojuuden rajoittuneisuus johtuu erityisesti kolmesta asiasta. Ensinnä- kin siihen vaikuttaa Jackin ikä; hänen tietonsa ja taitonsa ovat vielä kehitysvaiheessa. Toinen vaikuttava tekijä on eläminen yhdessä huoneessa eli rajatussa fyysisessä ympäristössä. Kol- mantena syynä ovat äidin opettamat asiat ja ajattelumallit, jotka ovat muokanneet Jackin maa- ilmankuvaa ja ymmärrystä todellisuudesta.
Näkökulman käsite on laaja eikä kovin tarkkarajainen. Chatman (1978) on antanut näkökul- malle kolme erilaista määritelmää. Hän puhuu kirjaimellisesta näkökulmasta (literal point of view), kuvainnollisesta näkökulmasta (figurative point of view) ja siirretystä näkökulmasta (transferred point of view). Jackin näkökulmasta puhuessani käytän kahta ensimmäistä käsi- temääritelmää. Kirjaimellinen näkökulma viittaa siihen, että tapahtumia kuvataan sen perus- teella, mitä joku näkee tai havaitsee. Kuvainnollinen näkökulma taas viittaa siihen, että tar- kastelemme tapahtumia jonkun maailmankatsomuksen ja ideologian kautta. (Mts. 151–152.) Chatman (mts. 153) erottaa toisistaan myös kertojan äänen (narrative voice) ja näkökulman (point of view) käsitteet:
(…) point of view is the physical place or ideological situation or practical life- orientation to which narrative events stand in relation. Voice, on the contrary, refers to the speech or other overt means through which events and existents are communicated to the audience. (Mts. 153.)
Kertojan ääni on ilmaisua, kun näkökulma taas kuvaa sitä perspektiiviä, jossa ilmaisu syntyy.
Ne voivat nivoutua samaan henkilöön, jolloin jokin tarinan hahmo toimii myös kertojan roo- lissa, kuten Jackin tapauksessa. (Mts. 153.) Room-romaanissa kummatkin, sekä perspektiivi että ilmaisu, näyttävät tapahtuvan Jackin kautta. Jack vaikuttaisi siis olevan yhtä aikaa sekä kertojan roolissa että henkilöhahmona tarinassa. Kertova ja kokeva Jack tuntuvat kuitenkin eroavan osittain toisistaan. Kokemukset esitetään selvästi viisivuotiaan Jackin näkökulmasta, mutta esimerkiksi kertojan ilmaisut tuntuvat välillä poikkeavan viisivuotiaan Jackin kielestä.
Näkökulman lisäksi voisi puhua fokalisoinnin käsitteestä. Ne ovat kuitenkin keskenään eri asioita. Näkökulma on visuaalisesti painottunut, kun fokalisointi sen sijaan sisältää visuaali- sen, kognitiivisen, emotionaalisen ja ideologisen alueen ja on siten laajempi käsite (Rimmon- Kenan 1991: 92). Rimmon-Kenan määrittelee fokalisoinnin (focalization) tarinan välittämi- seksi jostakin tietystä perspektiivistä. Kertoja esittää sen sanallisessa muodossa. Perspektiivi voi kuitenkin olla jonkun muun kuin kertojan. (Mp.) Sen lisäksi, että Room-teoksessa on ky- seessä Jackin näkökulma ja hän toimii kertojana, kertomus fokalisoituu hänen kauttaan. Foka- lisoinnilla ja kertomisella, eli yksinkertaistettuna näkemisellä ja puhumisella, voi olla yhtei- nen agentti (mts. 93). Room-teoksessa molempien agentti on siis Jack. Lapsifokalisoija löytyy myös Henry Jamesin romaanista Mitä Maisie tiesi (What Maisie Knew, 1897). Jamesin ro- maanissa tapahtumia kuvataan kuusivuotiaan pikkutytön, Maisien, näkökulmasta. Erona on
kuitenkin se, ettei Maisie ole romaanin kertoja, kuten Jack. Rimmon-Kenan (mts. 95) luon- nehtii fokalisoinnin ja kerronnan kuitenkin periaatteessa toisistaan erillisiksi toiminnoiksi – huolimatta siitä, vaikka kyseessä olisi ensimmäisen persoonan kerronta. Keskityn Jackin koh- dalla käyttämään ensisijaisesti näkökulman käsitettä, mutta puhun esimerkiksi lapsifokalisoi- jasta välillä romaanin yhteydessä. Fokalisoinnin käsite ei kuitenkaan sovellu tutkimaani elo- kuva-adaptaatioon. Mise-en-scene eli kaikki mitä kamera meille näyttää tai kuvaa ei voi olla yhden tietyn hahmon fokalisoimaa. Näemme aina enemmän ja näkemämme asiat synnyttävät meissä erilaisia ajatuksia ja tulkintoja. Bordwellin mukaan elokuvaa katsoessa tärkeämmäksi nousee tarinan sisältö kuin tapa, jolla se kerrotaan – tai hänen omien sanojensa mukaan: ”(…) we ’look through’ the how and concentrate on the what” (2008: 111). Tietenkin kerronnan tavalla on silti vaikutusta tarinan sisällön ymmärtämiseen ja elokuvaelämykseen. Bordwell itse käyttää elokuvan kerrontaa tutkiessaan näkökulman käsitettä, mutta viittaa sillä vain hen- kilöhahmon optiseen ja auditiiviseen perspektiiviin, sulkien muun pois. Hänen mielestään elokuvan kohdalla näkökulman käsitettä käytetään kovin löyhästi, koska usein siihen sisälly- tetään esimerkiksi kerronnan tietävyys, itsetietoisuus ja kommunikatiivisuus. (1985: 60.)
Romaanissa Jackin ensimmäisen persoonan kerronnan taustalta on löydettävissä myös impli- siittisen tekijän vaikutus kerrottuun. James Phelan (2011) on artikkelissaan nostanut esille implisiittisen tekijän osallisuuden ja merkityksen Room-teoksen kerronnassa. Phelan (mts. 58) kritisoi artikkelissaan Chatmanin narratiivisen kommunikaation mallia, joka kuvaa tarinan välittymistä todelliselta tekijältä todelliselle lukijalle:
Real author [Implied authorNarratorNarrateeImplied reader] Real reader (Mts. 58)
Phelan (mp.) näkee mallin puutteellisena, koska siihen ei ole otettu mukaan henkilöhahmoja tarinaa ja kerrontaa välittävinä tekijöinä. Tämän vuoksi malli vääristää narratiivisen kommu- nikaation havaitsemista ja vaatii kehittämistä. Huomionarvoista on, että henkilöhahmojen välinen keskustelu (character-character dialogue) on usein tapahtuman luonteensa lisäksi myös kerrontaa – eli yhtäaikaisesti sekä tarinaa että diskurssia. (Mts. 64–65.) Parannusehdo- tukseksi Phelan (mts. 66) esittää henkilöhahmojen lisäämistä malliin, minkä seurauksena syn- tyy ainakin kaksi kommunikaatiota välittävää kanavaa: tekijä-kertoja-yleisö ja tekijä- henkilöhahmo-yleisö. Jälkimmäinen kanava on erillään tarinasta ja kanavat ovat myös vuoro-
vaikutuksessa keskenään (mp.). Phelan (mts. 66, 73) analysoi esimerkkinä katkelmaa Room- romaanista, jossa kanavien vuorovaikutuksesta syntyvä viestintätilanne on merkittävämpi ja informatiivisempi kuin se, mitä kummankin kanavan kautta viestitään erikseen.
Phelan (2011: 72–73) käyttää tiettyä katkelmaa, jossa Old Nick eli mies, jonka vankeina Jack ja hänen äitinsä ovat, tulee yöllä käymään. Jack tuntee mustasukkaisuutta Old Nickin ja äidin maatessa samassa sängyssä ja pelkää äidin imettävän Old Nickia. Mustasukkaisuuden seura- uksena Jack käynnistää kauko-ohjattavan Jeepin ja se putoaa hyllyn päältä Old Nickin nis- kaan. Tapahtuneesta saa alkunsa seuraava tilanne ja keskustelu:
SMASHSHSHSHSHSH.
Old Nick roaring like I never heard him, something about Jesus but it wasn’t Baby Je- sus that did it, it was me. Lamp’s on, light’s banging in the slats at me, my eyes squeeze shut. I wriggle back and pull Blanket over my face.
He’s shouting, ”What are you trying to pull?”
Ma sounds all wobbly, she says,”What, what? Did you have a bad dream?”
I’m biting Blanket, soft like gray bread in my mouth.
”Did you try something? Did you?” His voice goes downer. ”Because I told you before, it’s on your head if –”
”I was asleep.” Ma’s talking in a squashed tiny voice. ”Please – look, look, it was the stupid jeep that rolled off the shelf.”
Jeep’s not a stupid.
”I’m sorry”, Ma’s saying. ”I’m so sorry, I should have put it somewhere it wouldn’t fall. I’m really really totally –”
”OK.”
”Look, let’s turn the light off –”
”Nah”, says Old Nick, ”I’m done.” (R, 60–61)
Phelan (2011: 71) korostaa implisiittisen tekijän johtavaa ja merkityksellistä asemaa kertovas- sa kommunikaatiossa ja sen välittämisessä. Valitsemassaan kohtauksessa hän näkee ennen kaikkea implisiittisen tekijän viestivän meille asioita – sellaisia, joita yksikään kohtauksen hahmo, edes Jack, ei pysty meille kertomaan. Lukija ymmärtää implisiittisen tekijän avulla Old Nickin kuristavan äitiä. Jack ei pysty kertomaan tätä itse suoraan tai tulkitsemaan tilan-
netta luotettavasti, koska ei näe tilannetta komerosta. Lukija pystyy tulkitsemaan todellisen tilanteen implisiittisen tekijän vihjeitten avulla, jotka syntyvät rinnastettaessa Jackin kuulema äidin äänen sävy ja keskustelu äidin ja Old Nickin välillä. Yhdistämällä toisiinsa Jackin naii- vin esitystavan ja Old Nickin ja äidin välisen valtadynamiikan paljastuu totuus äitiä sekä Jackia ympäröivästä synkästä todellisuudesta, jonka äiti haluaa pitää Jackilta salassa. (Mts.
73.) Phelanin analyysi tuo siis hyvin esiin sen, että käytettäessä Jackin näkökulmaa kerron- nassa tarvitaan siihen kuitenkin jotakin lisää, jotta lukija voi ymmärtää kaiken sisällön mah- dollisimman kattavasti. Jackilla on kohtauksessa peitto silmillään, mutta hänelle jää silti tun- ne, että Old Nick on tehnyt äidin kaulaan ilmestyneet punertavat jäljet sormillaan. Tämä tulee ilmi Jackin pohtiessa tapahtunutta seuraavana päivänä: ”The marks on her neck are like when I’m painting with beet juice. I think the marks are Old Nick’s fingerprints.” (R, 69.) Jackilla on siis epäilyksiä, mutta hän ei silti ymmärrä, mitä kuristaminen on.
Kuva 2, 23:17. Jack koskettaa nukkuvan äidin kaulalle ilmestynyttä mustelmaa.
Samankaltainen kuristustilanne tapahtuu pian uudelleen. Tällä kertaa Jack hiipii komerosta Old Nickin takin luo Old Nickin ja äidin nukkuessa, koska on nähnyt Old Nickin kädessä tik- karin ja tietää tämän laittaneen sen takkinsa taskuun. Utelias Jack meneekin samalla katso- maan, miltä nukkuva Old Nick näyttää läheltä. Old Nick herää Jackin läsnäoloon ja tervehtii, minkä seurauksena äiti havahtuu ja alkaa huutaa ja huitoa, jottei Old Nick koskisi Jackiin. Old Nick suuttuu ja kuristaa jälleen äitiä, mutta tähän mennessä Jack on jo juossut takaisin kome- roon eikä näe tilannetta. Jackin kuuleman perusteella voi kuitenkin taas päätellä, mitä tapah- tuu: ”Then her voice gets blurry. (…) Ma is going mmmmmmm instead of words. (…) I hear her breath all scratchy.” (R, 92.)
Edellä mainitut kohtaukset on elokuvasovituksessa yhdistetty. Kuristamista Jack ei näe myös- kään elokuvassa, koska hän juoksee karkuun komeroonsa ja peittää silmänsä peitolla. Vaate-
komero on myös sijoitettu siten, ettei oven säleiden välistä ole mahdollista nähdä sänkyyn.
Elokuvassa kuristustilanteen näkee kuitenkin katsoja. Implisiittisen tekijän viesti on ilmeisen suora toisin kuin romaanissa, sillä elokuvan kertojalle on annettu lupa näyttää Old Nickin raju reagointi. Tilanteen näkeminen herättää katsojassa voimakkaita tunteita. Toisaalta pelkkä koh- tauksen kuuleminen Jackin näkökulmasta olisi jo riittävän vaikuttava keino, ellei jopa vaikut- tavampi. Henry Bacon (2000: 145) kirjoittaa, että elokuvalla on otostilan kautta mahdollisuus näyttää kuvatusta maailmasta tietty osa ja tietyt tapahtumat rajaamalla ne konkreettisesti ruu- dulle. Hän kuitenkin huomauttaa, että jos jotkut asiat jätetään tarkoituksella näyttämättä ja ne sijoitetaan kuvan ulkopuolelle, se voi olla tehokeinona toimivampi kuin näyttäminen (mp.).
Room-elokuvaversiossa kuristuskohtauksesta tulisi ahdistavampi, jos sitä ei näytettäisi. Katso- ja asetettaisiin Jackin kanssa koko kohtauksen ajaksi sokkona komeroon. Katsoja joutuisi miettimään kuulemiensa äänien perusteella kahta asiaa: millaiselta kuristuskohtaus todella näyttää sekä millaisia kauhukuvia säikähtäneen Jackin mielessä syntyy. Bacon näkee tapah- tumien näyttämättä jättämisen keinona johdatella katsojaa rakentamaan mielessään toimintaa, tilaa ja aikaa. Näiden konstruointi tapahtuisi nimenomaan ohi otoksissa eksplisiittisesti esite- tyn materiaalin. (Mp.)
Näemme kuitenkin jälkikäteen Jackin reaktioita väkivallan jälkiin eli mustelmiin (kuva 2).
Bacon viittaa Stephen Princen Hollywood-väkivallan esittämisen käytäntöihin, joista yksi on indeksisyys. Indeksisessä ilmaisussa väkivallan esittäminen toteutetaan näyttämällä väkival- lan vaikutuksia. Variantti tästä on esitellä reaktioita noihin vaikutuksiin tai väkivaltaan ylipää- tänsä. (Bacon 2010b: 131.) Jackin ihmetyksensekainen huolestuneisuus äidistä ja tämän mus- telmista tehoaa katsojaan ja saa aikaan entistä ikävämmän olon.
Jackia voisi kuvata osittain epäluotettavaksi kertojaksi. Seymour Chatmanin (1978: 149) mu- kaan epäluotettavan kertojan voi tunnistaa kertojan ja teoksen implisiittisen tekijän arvojen keskinäisestä ristiriitaisuudesta. Lukijoista epäluotettava kertoja voi tuntua epärehelliseltä tai hänen pätevyytensä kertoa todellinen versio tapahtumista herättää epäilyksiä (mts. 149). Jack ei ole kertojana epärehellinen, mutta rajoittunut hän sen sijaan on. Rimmon-Kenan (1991:
128) nimeää syiksi kertojan epäluotettavuuteen juuri kertojan rajoittuneisuuden sekä arvo- maailman ongelmallisuuden ja asianosaisuuden tarinaan. Nämä syyt nousevat esiin erityisesti nuoren kertojan kohdalla (mp.). Ensimmäisen persoonan kertojana Jack kuvaa tapahtumia
vain omasta näkökulmastaan ja osana tarinan tapahtumia. Hänen epäluotettavuutensa on siis tahatonta eikä tarkoituksellinen keino esittää valheellista tietoa. Jackin kertoma on lapsen ker- tomaa, naiivia – siihen suhtautuu vaistomaisesti hieman epäluuloisesti. Lisäksi voi havahtua pohtimaan, mikä tapahtumien kuvaamisen totuusarvo on, vaikka toisaalta lapsen kertoma on usein rehellistä ja totta – ainakin lapsen omasta mielestä. Rajoittuneen ymmärryksen ja tietä- myksen vuoksi Jackin kertomasta välittyy erilainen kuva kuin esimerkiksi silloin, jos kyseessä olisi tarinan ulkopuolella oleva kaikkitietävä kertoja. Erona rajoittuneeseen lapsikertojaan kaikkitietävä kertoja ymmärtäisi todellisuuden ja tapahtumat myös romaanin aikuisten henki- löhahmojen näkökulmasta. Jack on siis ehdottoman rehellinen lapsihahmo, mutta kykenemä- tön kuvaamaan todellisuutta ja aikuismaailmaa todenmukaisesti.
James Phelan pitää epäluotettavana kerrontana myös tilannetta, jossa teoksen yleisö saa enemmän tietoa henkilöhahmon kerronnasta kuin henkilöhahmo itse. Kyseessä on siis tilanne, jossa henkilöhahmo ei itse tiedosta kaikkea, mitä yleisölleen välittää. (Phelan 2005: 33.) Tä- mä pätee Jackin kerrontaan, koska aikuislukija ymmärtää enemmän lapsen kertomasta kuin lapsikertoja itse. Phelan määrittelee myös kuusi epäluotettavuuden tyyppiä: misreporting, misreading, misregarding, underreporting, underreading ja underregarding. Nostan näistä esille kaksi, jotka kaikista parhaiten sopivat Jackin hahmoon. Kun henkilöhahmo raportoi asioita virheellisesti (misreporting) on kyse epäluotettavuudesta esimerkiksi hahmojen, tapah- tumien ja faktojen suhteen. Se johtuu tavallisesti henkilöhahmon tietämyksen puutteesta tai arvojen väärinymmärtämisestä. (Mts. 51.) Tällaista epäluotettavuutta Jackissa esiintyy läpi romaanin. Myös underreading sopii Jackiin. Sitäkin aiheuttaa tietämyksen puute ja lisäksi rajoittunut näkökulma, jotka molemmat toteutuvat Jackin kohdalla. Nämä tekijät saavat ai- kaan sen, että tulkinnat muista hahmoista, tilanteista ja tapahtumista ovat vajavaisia. (Mts.
52.)
Kerronnassa syntyy kuitenkin tietynlaista ristiriitaa, sillä Jack on tavallaan asetettu myös kaikkitietävän kertojan muottiin. Jack kertoo esimerkiksi äidin käytöksestä ja ajatuksista ikään kuin pääsisi tämän pään sisälle, vaikka näinhän asia ei ole. Tämä tosin johtuu vahvasti siitä, että Jackin hahmo luottaa omiin havaintoihinsa ja niitten avulla tehtyihin päätelmiin.
Jack ajattelee esimerkiksi tv-haastattelun aikana äidin unohtaneen hänen olevan paikalla, kos- ka äiti ei katso häneen päin.
Ristiriitaisuus tulee esille myös silloin, kun äiti korjaa Jackin puhetta tai Jack kysyy jonkin sanan merkitystä. Aluksi Jack lausuu jonkin sanan väärin, mutta pystyy kuitenkin kerronnassa välittämään sanan oikean muodon lukijalle, vaikkei sitä heti itse oppisikaan ääntämään tai hahmottamaan. Samoin käy Jackille vielä tuntemattomien verbimuotojen kanssa. Yksi esi- merkki tästä löytyy romaanin kohdasta, jossa Jack arvelee Old Nickin hankkivan äidin särky- lääkkeet television sairaalaohjelmasta eli Jackin sanoin sairaalaplaneetalta, ”the medical pla- net”: ”’(…) He actually goes in TV. That’s where he got our killers in a store and brung them here.’” (R, 72.) Tämän jälkeen äiti korjaa Jackin lausuntaa: ”’Brought’ says Ma, standing up.
’Brought, not brung (…).’” (R, 72.) Kun otetaan huomioon, että kertojana on Jack itse, hän ei välttämättä osaisi kopioida ja välittää oikein äidin lausumaa ja korjaamaa sanaa ”brought”, jonka hän todennäköisesti kuulee vasta ensimmäistä kertaa. Samanlainen tilanne toistuu myö- hemmin ulkomaailmassa, mikä osoittaa, että Jack ei ole edelleenkään oppinut sanomaan
”brought”. Jackilla on siis vielä puutteellinen ja kehitysvaiheessa oleva sanavarasto. Toisaalta hän kertojana kuitenkin pystyy välittämään lukijalle hyvin selkeästi äidin puhetta ja sitä kautta äidin ajatuksia, ilman kompleksisten ja vieraiden ilmausten ihmettelyä.
Etenkin suoran esityksen eli sitaatein merkityn puheen esitys Room-teoksen kerronnassa he- rättää pohtimaan, onko toisten puheen suora ja oikeakielinen kopiointi Jackin kertomaa lai- sinkaan. Jackin vajavainen kielellinen kompetenssi ja virheettömät puhetta esittävät sitaatit eivät tunnu asettuvan saman kertojan suuhun. Henrik Skov Nielsen (2004) on löytänyt tälle ongelmalle eräänlaisen ratkaisun artikkelissaan. Hänen keskeinen pohdintansa kohde ovat kertovan minän eli kertojapäähenkilön lauseet, jotka eivät tunnu olevan hänen itsensä esittä- miä, vaikka ne on kerrottu hänen puhetyylinsä ja tietämyksensä kautta. Lukijat ovat taipuvai- sia mieltämään kokevan ja kertovan minän yleensä yhdeksi ja samaksi persoonaksi, vaikka kerronta välillä poikkeaisi hieman kertovan minän kielestä. (Mts. 136, 138.) Myöskään Jackin kohdalla ei tule välttämättä kyseenalaistettua hänen kuulemansa puheen poikkeavan virhee- töntä esittämistä verrattuna hänen omaan kertojan kieleensä.
Nielsen (2004: 139) on kehittänyt käsitteen persoonaton kertoja (the impersonal voice of the narrative) kuvaamaan kertovaa ääntä, joka pystyy kertomaan asioita samalla tavoin kuin en- simmäisen persoonan kertojapäähenkilö, muttei kuitenkaan ole hänen äänensä. Persoonatto-
man kertojan ääni ei siis kuulu kertovalle eikä kokevalle minälle. Persoonaton kertoja pystyy sanomaan ne asiat, joita kertova minä ei kykene kertomaan. (Mp.) Jackin tapauksessa tällaisia asioita ovat esimerkiksi muiden ihmisten väliset dialogit, joiden täydelliseen esittämiseen Jackin sanavarasto ei ole riittävä.
Laura Karttunen (2010: 243) muistuttaa kuitenkin, että suoralla esityksellä pyritään luomaan välittömyyden illuusio. Tällöin se toimii myös kaunokirjallisena konventiona. Lukijat ovat taipuvaisia luottamaan suoran esityksen tarjoamaan informaatioon eli uskomaan, että niin on fiktiivisessä maailmassa todella sanottu. Puheen jäljittely voi kuitenkin sisältää vääristynyttä tietoa. (Mts. 220, 243.)
2.2 Lapsen kieli ja kognitio
Lapsen ajattelu ja maailmanhahmotus tulevat romaanissa esille juuri kerronnan kielen kautta.
Kieli on yksi osa kognitiivista3 toimintaa eli tiedonkäsittelyä yhdessä esimerkiksi muistin, havaitsemisen, tarkkaavaisuuden ja ajattelun kanssa. Näitä kaikkia tarvitaan, jotta on mahdol- lista sopeutua ympäröivään maailmaan. (Kalakoski ym. 2005: 10, 12.) Tietämisen voi ajatella tapahtumaketjuna, jonka rakenteet ovat muuttuvia; kokemukset ja uuden tiedon omaksuminen tarkentavat ja muokkaavat aiempaa tietämistä (Kajannes 2000a: 14–15). Tiedon karttumisen prosessia voi seurata myös Jackin kohdalla, kun hän siirtyy pienen todellisuutensa ulkopuolel- le Huoneesta paon jälkeen. Room-romaanissa kerronnan kieli mukailee hyvin selvästi lap- senomaista puhetta ja osin vielä kehittymätöntä kykyä käyttää kieltä. Kieli onkin läpi teoksen puhetta mukailevaa kirjakielisen kerronnan sijaan. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, että se on kaunokirjallista tekstiä eli joka tapauksessa kirjallisesti esitettyä. Jackin ajatuksia kuvatessa kieli pysyy samanlaisena kuin Jackin hahmon ollessa äänessä puheen kautta. Kerronnan tyyli korostaa lapsikertojan tapaa ja kykyä käyttää kieltä sekä omaksua tietoa maailmasta. Yhdessä kerronta ja kieli tukevat Jackin tapaa jäsentää, kuvata ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta.
Katariina Kajannes (mts. 16–17) on tiivistänyt kielen osuuden tiedonkäsittelyssä ja maailman hahmotuksessa näin:
3 Sana ”kognitio” tulee latinan sanasta ”cognitio” eli ”tieto” (Kalakoski ym. 2005: 12).
Kieli helpottaa ja täsmentää asioiden ilmaisemista – se auttaa jakamaan kokemuksia ja tietoja. Siten se laajentaa ihmisen kognitiivista kenttää ja hänen maailmaansa. Kieli on perusasia ihmisen ja maailman suhteessa. (Mp.)
Jackin lapselle tyypillistä ja osin hyvinkin persoonallista kieltä määrittää vahvasti hänen kas- vatuksensa ja rajattu todellisuuteensa. Voidaan kuitenkin ajatella, että Jackilla kielen tuntemus on laajempaa kuin tietämys todellisuudesta. Kieltä Jack omaksuu pääasiassa äidiltään, kirjois- ta ja televisiosta. Näiden kautta hän on oppinut paljon sanastoa, jota hän ei pienen huoneen sisällä varsinaisesti tarvitse – eihän esimerkiksi kaikkia kirjoissa kerrottuja asioita ole oikeasti olemassa. Sanasto osoittautuu kuitenkin hyödylliseksi todellisuuden laajentuessa. Oman elä- män lähtökohdat ja perspektiivi – eli kuullut, koetut ja nähdyt asiat – määrittävät siis henkilö- kohtaisia kielenkäyttötapoja. Kielitieto ja -taito syntyvät muun elämän pohjalta, vuorovaiku- tuksessa sen kanssa. Yksilön oma kieli rakentuu hänen kohtaamiensa diskursiivisten käytän- teiden, puhetapojen ja eri kielien vaikutuksesta. Ymmärtääkseen ja tutkiakseen kieltä ja kog- nitiota tulee huomioida niiden kehityshistoria. (Dufva 2000: 35–36.) Jackin hahmon kohdalla se on erityisen tärkeää, sillä hänen historiansa on poikkeuksellinen.
Viisivuotiaan Jackin sanavarasto on vielä vajavainen, ja ongelmia esiintyy esimerkiksi sano- jen taivutuksessa, ymmärryksessä ja artikkelien käytössä. Jackin kielelle on ominaista erikois- ten sanamuotojen käyttö sekä itse keksityt vastineet sanoille. Esimerkiksi taivuttaessa adjek- tiivia ”nopea” Jack sanoo ”fasterer” eikä ”faster”. Nukahtaa-verbille Jackille on kokonaan oma termi: ”We try a nap but we can’t switch off” (R, 164). Elokuvassa Jack yrittää jopa he- rättää äidin television kaukosäätimellä. Lisäksi nähdessään uusia asioita ja tilanteita ulkomaa- ilmassa Jack nimeää niitä omalla tavallaan.
Tietyt objektit ja asiat kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, esimerkiksi ”Bed”. Isolla alkukirjai- mella viitataan siihen, että Jackin todellisuudessa on olemassa vain yksi sänky, joka löytyy huoneen sisäpuolelta. Iso kirjain tarvitaan myös siitä syystä, että Jack ei käytä artikkelia ”the”
puhuessaan tietystä Huoneen objektista. Jackin näkökulman painottumisen vuoksi käytän työssäni usein kirjoitusasua ”Huone” viitatessani pihavajaan, jossa Jack on elänyt elämänsä ensimmäiset viisi vuotta. ”Huone” on Jackille erityinen paikka, joten se kirjoitetaan yhtälailla isolla alkukirjaimella. Mielenkiintoista on myös se, että Jack puhuu useista objekteista pro- nomineilla ”he” ja ”she”. Esimerkiksi keinutuoli, vaatekomero ja kasvi ovat hänen mielestään
naispuolisia, kun taas hänen lempilusikkansa on miespuolinen. On ymmärrettävää, että leikki- ikäinen lapsi pyrkii elollistamaan erilaisia elottomia tavaroita kuten leluja. Jackilla taipumus elollistamiseen yltää myös huonekaluihin ja käyttötavaroihin. Vilkas mielikuvitus ja ystävien ja lelujen puute vaikuttaisi johtaneen siihen, että Jack pitää leluinaan tai jopa leikkikaverei- naan ja mielikuvitusystävinään huoneesta löytyviä vähäisiäkin asioita. Sitä on kuitenkin vai- kea sanoa, millä perusteella Jack kertoo tietyistä objekteista pronominilla ”she” ja toisista pronominilla ”he”. Elokuvassa merkityksellisistä objekteista puhuminen selviää joko konteks- tista päättelemällä, dialogista tai Jackin äänenpainosta. Artikkeleita Jack käyttää harvoin.
Jackilla ja hänen äidillään on myös joukko tiettyjä leikkejä, joita he säännöllisesti leikkivät yhdessä. Jokaiselle leikille on oma nimensä, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, esimer- kiksi ”Scream” eli kiljumisleikki ja ”Hym” eli laulujen hyräilyleikki. Leikkejä määrittää jo niiden nimi itsessäänkin, joka kertoo, minkälainen leikki on kyseessä. Iso alkukirjain on niis- säkin haluttu korostamaan ainutlaatuisuutta ja merkitysarvoa. Ison alkukirjaimen käyttö on siis lukijoille merkki siitä, mitä kyseiset käsitteet ja niiden viittauskohteet Jackille merkitse- vät, ja miten voimakas merkitys on. Ne ovat Jackille tärkeitä, ja jos niitä ei olisi, se tuntuisi Jackista oudolta. Ne ovat kiinteä osa hänen kotiaan. Jackille siis esimerkiksi käsite ”pöytä” on merkinnyt yhtä tiettyä pöytää. Käsitettä voi kutsua muistiedustukseksi, joka pitää sisällään useita jollain tapaa samaan luokkaan kuuluvia asioita. Esimerkiksi käsite ”tuoli” kuvaa esinei- tä, joilla voi istua, ja tuoleja voi olla monenlaisia. (Kalakoski ym. 2005: 111.) Jackilla monet esineitä koskevat käsitteet eivät kuvaa joukkoja, vaan yksittäisiä objekteja. Myöhemmin ul- komaailmassa Jackin tottumuksia ja todellisuuskäsitystä sekoittaa se, että samankaltaisia ja - nimisiä huonekaluja alkaa olla joka puolella. Sanojen kirjoitusasu alkaakin muuttua sen mu- kaan, onko kyse esimerkiksi huoneessa olleesta ”Pöydästä” vai jostain muusta pöydästä ul- komaailmassa. Tästä esimerkki on seuraava katkelma, jossa Jack juttelee mumminsa kanssa:
[Jack] ”Yeah, I climb on Table and on our chairs and on Bed thousands of times.”
[Jackin mummi] ”Not on my table, mister.”
I meant in Room. (R, 324.)
Erityistä isojen alkukirjainten käytössä on lisäksi se, että äiti eli ”Ma” kirjoitetaan isolla. Se korostaa ensinnäkin äidin äärimmäistä tärkeyttä Jackille, mutta myös muita asioita. Nimitys
”Ma” rinnastetaan teoksessa äidin kutsuma- ja erisnimeksi. Jack on kuullut oikean nimen,
mutta hän kutsuu sitä äidin ”toiseksi nimeksi” (other name). Koska Jackin näkökulma hallit- see kerrontaa, muuta nimeä ei ole tarpeen käyttää. Äidin oikea nimi tekisi hänestä Jackille jonkun muun, vieraan. Oikea nimi on siis tietoisesti jätetty kokonaan mainitsematta, korostaen sen merkityksettömyyttä Jackille. Myös elokuvassa äiti on Jackille ”Ma”, mutta äidin oikea nimi, Joy Newsome, tuodaan kuitenkin esille. Äidin hahmoa on korostettu elokuvassa, joten oikean nimen käyttäminen ei yllätä. Lisäksi elokuvan tekeminen olisi haastavaa, jos ihmisillä ei olisi nimeä, jolla puhutella toista. Elokuva on luonteeltaan erilainen – siinä ei ole haluttu sulkea Jackin ja katsojan korvia nimeä lausuttaessa. Esimerkiksi Jackin mummi puhuttelee tytärtään tämän oikealla nimellä.
Jackin kuulemia ääniä kuvataan romaanissa onomatopoeettisilla ilmauksilla. Jack käyttää ää- niä mukailevia sanoja esimerkiksi kohdassa, jossa äiti ja Jack leikkivät orkesterileikkiä ko- keillen, millaisia ääniä tavaroista lähtee:
I drum on Table and Ma goes knock knock on the legs of Bed, then floomf floomf on the pillows, I use a fork and spoon on Door ding ding and our toes go bam on Stove, but my favorite is stomping on the pedal of Trash because that pops his lid open with a bing. (R, 20.)
Jackille äänten kuvaaminen on helpointa koettamalla matkia niitä mahdollisimman osuvasti.
Hänellä ei ole vielä käsitteitä kaikille asioille, joten hän kuvailee ja pyrkii selittämään niitä aistihavaintojensa kautta. Ääniä jäljittelevät ilmaukset tekevät kielestä myös eläväisemmän.
Jackin kieli on myös pitkälti tajunnanvirtamaista, mikä on lapselle hyvin tyypillistä. Etenkin silloin, kun Jack on erityisen innoissaan tai peloissaan, kieli polveilee ja pomppii monien eri ajatusten välillä. Tajunnanvirtamaisuus näkyy esimerkiksi siten, että Jackin kertoessa yhdestä asiasta tulee hänelle siitä mieleen toinen, ja näin kerronta hyppää asiasta toiseen. Etenkin uu- sien ja kummallisten asioiden herättämät assosiaatiot muokkaavat kieltä tajunnanvirtamaisek- si. Esimerkiksi Jackin joutuessa ensimmäistä kertaa ulkomaailmaan hän on peloissaan ja ih- meissään, minkä vuoksi kerronnan kieli muuttuu paikka paikoin hyvin polveilevaksi. Tämä näkyy hyvin seuraavassa katkelmassa, jossa Jack on päässyt pakoon Old Nickin lava-autosta ja etsii jotakuta, jolta pyytää apua:
The ground breaks my feet smash my knee hits me in the face but I’m running running running, where’s Somebody, Ma said to scream to a somebody or a car or a lighted house, I see a car but dark inside and anyway nothing comes out of my mouth that’s full of my hair but I keep running GingerJack be nimble be quick. (R, 175.)
Katkelmasta huomaa sen, että kielen tajunnanvirtamaisuus voi tehdä romaanin virkkeistä erit- täin pitkiä ja monimutkaisia. Toisiaan seuraavien ajatusten ahtaminen yhteen virkkeeseen tekee kerronnasta nopeatempoista ja mukailee taitavasti pienen Jackin pelkoa ja paniikkia.
Kielestä voi jopa aistia Jackin hengästyneisyyden ja nopean sydämen sykkeen. Elokuvassa sama kohtaus on esitetty lähinnä audiovisuaalisin keinoin: sekavilla ja vaimentuneilla äänillä, kameran heilumisella ja kuvan epäselvyytenä, hengästymisen äänellä, pelokkaalla katseella ja kompuroinnilla. Elokuvassa lapsen kielellinen ilmaisu on siis korvattu usein audiovisuaalisilla kerronnan keinoilla, joista puhun lisää seuraavassa alaluvussa.
Katkelman lopussa on ote Jackin tuntemasta lorusta Jack Be Nimble. Erilaisia loruja esiintyy romaanissa muutenkin, ja monia niistä toistetaan useita kertoja tarinan aikana. Kerronnan kie- leen niillä on vaikutusta erityisesti juuri sen vuoksi, että Jack käyttää niitä osana ajatuksiaan ja kerrontaansa tapahtumista. Ne ovat yksi tapa Jackille ilmaista itseään ja jäsentää maailmaa.
”GingerJack” rinnastuu Jackin mielessä häneen itseensä, koska lorun hahmolla on sama nimi kuin hänellä. Loru kertoo urheasta karkuun juoksevasta Piparkakku-Jackista, joten lorun osat kerronnan lomassa viittaavat siihen, että Jack kerää lorun avulla rohkeutta ja pyrkii olemaan kuin ”GingerJack”. Jack on myös tajunnut äidin muuntelevan muiden lorujen sanoja siten, että niissä seikkaileva henkilö on nimeltään Jack: ”There’s Jackie Wackie pudding and pie, but when I figured out to read I saw it’s actually Georgie Porgie. Ma changed it to fit me (…). Same with Jack, Jack, the piper’s son (…).” (R, 41.) Myös näissä loruissa päähenkilö juoksee jossain vaiheessa karkuun. Vaikuttaa siltä, että äiti on jo pitkään yrittänyt hivuttaa Jackin mieleen ajatusta pakenemisesta. Lisäksi romaanissa mainitaan nimeltä satu ”GulliJack in Lilliput”, joka viittaa suoraan Jonathan Swiftin satiiriin Gulliver’s Travels, josta on olemas- sa myös lapsille suunnattuja versioita. Jälleen äiti on kuitenkin muuttanut tarinan päähenkilön nimeä.
Jackin pohtiessa tapahtuvia ja tapahtuneita asioita hän kertoo niistä lukijoille välillä ikään kuin tarinan muodossa. Yksi esimerkki tarinamaisesta kerronnasta on sanalla ”then” alkavien lauseiden käyttö: ”Then I do a huge burp. Then we go back to sleep.” (R, 224.) Maria Mäke- län (2011: 261) mukaan ihmismielen taipumus luoda kokemustensa ja oletustensa perusteella kertomuksia on juuri se tapa, jolla kognitiivinen narratologia olettaa ihmismielen menettele- vän. Erityisen luontaista sen voi nähdä olevan lapselle. Samalla, kun Jack kertoo romaanissa
