TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2020 79
Merkittävää tietoa keski- ajasta
Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika.
Kymmenen myyttiä keskiajasta.
Gaudeamus 2019.
Ajatus keskiajan pimeydestä elää sitkeästi nykyihmisten mieliku- vissa, vaikka uutta tutkimustie- toa keskiajasta on jo pitkään ol- lut tarjolla, myös suomen kielellä.
Huolitellusti toteutetussa kirjas- saan Pimeä aika Jaakko Tahko- kallio analysoi yleisiä keskiaikaan liitettyjä stereotypioita ja puoli- totuuksia, joita esiintyy omassa kulttuuripiirissämme, peraten nii- tä nykytutkimuksen valossa. Suh- teuttamalla piintyneet stereotypiat muihin aikakausiin – antiikkiin, hu- manismiin, valistukseen ja omaan aikaamme – hän osoittaa, etteivät ne olekaan leimallisesti keskiaikai- sia tai että puolitotuudet koskevat- kin vain tiettyä aikaa ja paikkaa.
Viholliskuvia keskiajasta maalail- tiin jo renessanssin aikana, mutta pahimpiin ylilyönteihin ovat syyl- listyneet myöhemmät tutkijat liit- tämällä ne modernin, liberaalin ja demokraattisen maailman nou- sun tarinaan. Arkipäivän kielen- käytössä ”keskiaikainen” tarkoit- taakin juuri modernin vastakohtaa.
Rajoitun arviossani keskiajan kou- lutukseen, tieteen harjoittamisen edellytyksiin sekä kirkon ja tieteen suhteeseen.
Kirkon on katsottu kontrolloi- neen ihmisten elämää keskiajal- la, mutta tosi asiassa vasta myö- häiskeskiajalla kirkko ja 1500- ja 1600-lukujen kuluessa sekä kato- linen kirkko että reformoidut yh-
teisöt ottivat jäsenensä tiukkaan otteeseensa. Konfliktejä uskonnon ja tieteen välillä esiintyi 1200-lu- vulla liittyen erityisesti Aristote- leen Fysiikka-teoksen tulkintaan Pariisin yliopistossa. Aristoteleen väitteet sielun kuolevaisuudesta ja maailman ikuisuudesta olivat risti- riidassa luomisen ja sielun kuole- mattomuuden kanssa. Opillisia ra- joitteita oli kuitenkin vähän, eikä niiden kyseenalaistamisesta ollut kovin pahoja seuraamuksia ”har- haoppisille”. Tahkokallion pun- tarissa painaakin enemmän se, että keskiajalla akateemiselle tut- kimukselle luotiin vakaa, jatkuva institutionaalinen pohja. Antiikin reetori- ja filosofikouluista ei ol- lut muodostunut pysyviä korkeam- man opetuksen instituutioita. Kirk- ko ja tiede ajautuivat varsinaiseen konfliktiin vasta Galileo Galilein (1564–1642) aikana, mutta silloin tiedettä vastassa oli kristillis-aris- toteelinen maailmankuva eikä kir- kon auktoriteetti.
Aristoteleen filosofialla oli vankka asema keskiajan yliopis- tokoulutuksessa, ja logiikan tutki- muksessa ylitettiin antiikin saavu- tukset. Sen sijaan luonnonfilosofia ei ottanut edistysaskeleita kuin paikallisesti. Tämä ei johtunut ajat- telun vapauden puutteesta vaan oli pikemmin antiikin jatkumoa sekin, sillä eivät myöhäisantiikin uusplatoniset koulutkaan olleet keskittyneet luonnon tarkkailuun vaan hyvän elämän ja maailman- kaikkeuden mystillis-maagisen jär- jestyksen pohtimiseen. 1300-lu- vulla Oxfordissa esitettiin uusia ideoita kehittelemällä matemaat- tista fysiikkaa niin sanotun Mer- tonin collegen kalkulaattoreiden piirissä. Myös Pariisissa Jean Bu- ridan (k. n. 1360) kehitti liikkeen teoriaa sekä pohti sitä mahdolli- suutta, että maa pyörisi. Platonin uudelleen löydetyn Timaios-dia- login kosmografiaa pohdittiin val- tavirran ulkopuolella, Orléansin ja Chartresin katedraalikouluissa.
Kiinnostus luonnonfilosofiaan oli siis ajoittain elävämpää siellä, mis- sä vaalittiin uusplatonismin mystil- lis-maagista maailmankuvaa ja an-
KIRJALLISUUS
80 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2020 KIRJALLISUUS
tiikin kaunokirjallista perintöä kuin yliopistojen aristotelisessa skolas- tiikassa. Samansuuntaisia esotee- risiä piirteitä oli havaittavissa seu- raavassa uuden tiedon aallossa, humanistien renessanssissa.
Myöhäiskeskiajan tunnetuim- piin runoilijoihin kuuluneen Geof- frey Chaucerin (1343–1400) sanat
”uusi tieto tulee vanhoista kirjois- ta” ovat monella tavalla totta kes- kiajan ja humanismin oppihistori- asta. Keskiajan kirkko ei suinkaan tuhonnut antiikin kirjallista perin- töä, mikä on yksi kirjassa torjutuis- ta kliseistä, vaan antiikkiin palattiin tietoisesti jo 800- ja 1100-luvuilla renessanssien myötä, joiden yh- teydessä lisää antiikin oppikirjoja ja kaunokirjallisuutta tuli käyttöön.
Aristoteleen teosten tunnetuk- si tuleminen ohjasi älyllisen kult- tuurin valtavirtaa 800-luvulta myö- häiskeskiajalle, ja Aristoteleen teosten asema yliopiston perus- opetuksen runkona jatkui 1600-lu- vulle saakka. Humanistit tekivät merkittäviä käsikirjoituslöytöjä, joihin kuului esimerkiksi Klaudios Ptolemaioksen maailmankartta, mutta hylkäämällä täysimittaisesti keskiajan skolastiikan saavutukset ja pilkkaamalla esimerkiksi Merton Collegen kalkulaattoreiden ide- oita, humanistit saattoivat ottaa myös askeleita taaksepäin.
Varhaishumanismi elvytti uusplatonisuuden, ja renessanssin merkittävin filosofi Marsilio Ficino (1433–1499) käänsi ensi kerran la- tinaksi sekä Platonin koko tuotan- non että Plotinoksen kirjoitukset.
Renessanssissa ihmisen ulkoinen maailma laajeni ja ihmiskäsitys muuttui, mutta luonnontieteet pääsivät kunnolla vauhtiin vas- ta 1600-luvulla. Vaikka uuspla- tonistisen mystisen kosmografi- an harrastus ei edistänyt luonnon tieteellistä tuntemusta, se tarjosi kuitenkin vaihtoehdon valtavirral- le, ja 1600- ja 1700-luvuilla tiede ja esoterismi kulkivat ajoittain käsi kädessä.
ANNELI LUHTALA
Latinan kielen lehtori ja dosentti Helsin- gin yliopistossa.
