64 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 0 9
väite, että ns. synteettinen evoluu- tioteoria olisi muotoutunut juuri sopivasti Chicagossa vuonna 1959 järjestettyjä ”Lajien synnyn” sata- vuotisjuhlia varten. Eiköhän noi- ta satavuotisjuhlia vietetty muual- lakin kuin Chicagossa – ja lisäk- si synteettinen teoria oli muotou- tunut jo 1940-luvun alkupuolella, niin että vuosijuhlaan oli melkoi- sesti aikaa jäljellä! Tällaiset huoli- mattomuudet vaikuttavat pieniltä, mutta ne saavat miettimään, mitä kaikkia muita pikkuvirheitä kirjas- ta voisi löytyä.
Siellä täällä Janet Browne tuntuu itse ottavan kantaa Darwinin kir- jaan. Hän toteaa kuin moittien, että Darwin ei sanallakaan maininnut, mitä evoluutioteorialla oli sanot- tavanaan ihmisistä, ja samoin hän väisti keskustelun Jumalan läsnä- olosta luonnossa. Toisaalta Browne kyllä muistuttaa, että Darwinin kir- jan loppuluvussa mainitaan ihmi- sen alkuperän ja hänen historian- sa saavan paljon valaistusta. Olisi- ko Darwinin pitänyt tässä julistaa, että toistakymmentä vuotta myö- hemmin hän julkaisee ihmisen bio- logisesta historiasta ja hänen suku- laisuudestaan muihin eläimiin vie- lä kaksikin huomattavaa kirjaa?
Voidaan myös kysyä, miksi Dar- winin olisi pitänyt kirjassaan vielä pohtia Jumalaakin, kun kysymyk- sessä oli nimenomaan luonnontie- teellinen kirja. Ja teoksensa lopul- la Browne suurin piirtein niput- taa yhteen darwinistit, geneetikot, kraniologit ja rotubiologit, ei sen- tään kuitenkaan kreatio nisteja, jot- ka saavat häneltä kuulla kunniansa.
Mutta kun Browne huomauttaa, et- tä ”ihmisen ja apinan sukulaisuutta koskevien näkemysten välillä val- litsee ikuinen jännite”, jää ihmette- lemään, mitä hän tarkoittaa. Sitäkö,
että ihmisten ja apinoiden välises- sä sukulaisuudessa olisi vielä jota- kin epäselvää? Yksityiskohtia kos- kevia avoimia kysymyksiä on ja tu- lee olemaankin vielä toki runsaasti.
Jos Janet Brownen kirja on ve- tävästi kirjoitettu mutta paikoin poukkoileva ja huolimatonkin, sa- maa voidaan sanoa suomennokses- ta. Jo ensimmäisessä luvussa kerro- taan Darwinin ja Wedgwoodin lä- hipiirin jäsenten olleen ”koulu- tettuja kiertäviä pastoreita”, kun kysymyksessä olivat pätevät pai- kalliset pappismiehet. Näille jäi ai- kaa ”luonnonhistorian tai urheilun harrastamiseen”, vaikka kysymyk- sessä oli metsästys eikä mikä hy- vänsä urheilu. Darwinin äidinisän keraamikko Josiah Wedgwoodin yhteydessä mainitaan hänen ”kuu- luisa orjuudenvastainen kunnia- merkkinsä”, jolla ilmeisesti tarkoi- tetaan hänen teettämäänsä mita- lia tai medaljonkia. Josiah Wedg- wood nuoremmasta on parissakin kohdassa tehty Charles Darwi- nin setä, vaikka hän tiettävästi oli Charlesin eno – englannin ”uncle”
ei tunne tätä eroa, mutta suomen- tajan pitäisi se tuntea. William Dar- win Foxia sanotaan ”serkkupojak- si”, vaikka hän oli Charlesia muu- tamaa vuotta vanhempi pikkuserk- ku. Ja mehiläiset kävivät imemässä
”kukkain emästen pieniä mesipus- seja” – mitä nuo ”emäkset” lienevät- kään, kasvitieteessä on totuttu pu- humaan mesitaskuista.
Oudoksi jää myös puhe ”pe- rinnöllisyyden geneettisen perus- tan kartoittamisesta” – kenties ky- symyksessä ovat geenikartat tai sitten geenien materiaalinen pe- rusta? Myös voisi ihmetellä, mik- si Lamarckin ranskankielinen te- os vuodelta 1801 on annettu eng- lanninkielisessä muodossa samoin
kuin Pierre Teilhard de Chardinin Le phénomène humain, joka sen- tään ilmestyi vuonna1963 suomek- sikin. Eikö oikeita termejä ja nimiä olisi löytänyt kirjastosta tai vaikka netistä?
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian professori (emeritus).
Paljon melua tyhjästä
Markus Hotakainen Leena Tähtinen ja Chris Flynn:Universumin pimeä puoli. Ursa 2008.
Voisiko juuri riskialttiimpaa kir- japrojektia kuvitella? Tiedetoimit- taja Leena Tähtisen ja tähtitietei- lijäpuolisonsa Chris Flynnin kirja vaikuttaa äkkiseltään melkoiselta uhkayritykseltä: kokonainen kirja asiasta, jota ei nähdä, jota ei tunne- ta, jota ei välttämättä ole edes ole- massa. ”Universumin pimeä puoli”
ei vetävästä nimestään huolimatta kerro Darth Vaderin vääristynees- tä Voiman käytöstä, vaan maail- mankaikkeuden aineesta ja ener- giasta, josta peräti 95 prosenttia on hukassa. Hubble-avaruusteleskoo- pin ja muiden huippuluokan ha- vaintolaitteiden ottamissa tai nii- den mittauksista muodostetuissa kuvissa näemme alle viisi prosent- tia maailmankaikkeuden massasta.
Ovatko tähtitieteilijät epäon- nistuneet tutkimustyössään niin pahasti, ettemme tiedä maailman- kaikkeudesta käytännössä juu- ri mitään? Ei se tietenkään niin ole, mutta kosmos on täynnä yllä- tyksiä, joista yksi suurimmista tu- li tietoomme vasta kymmenkunta
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 0 9 65 vuotta sitten. Silloin kaukaisissa ga-
lakseissa räjähtäneistä supernovis- ta tehtyjen havaintojen perusteel- la todettiin, että alkuräjähdyksessä 13,73 miljardia vuotta sitten käyn- nistynyt maailmankaikkeuden laa- jeneminen ei olekaan tasaisesti hi- dastumassa, vaan se on noin yh- deksän miljardia vuotta sitten al- kanut kiihtyä. Mitä ihmettä?
Pimeä aine on ollut tuntematto- muudessaankin tuttu juttu jo vuo- sikymmenien ajan, ensin lähiga- laksien ja -galaksijoukkojen abst- raktina ”puuttuvana” massana, sittemmin reaalisena aineena, jo- ka vaikuttaa esimerkiksi galaksi- en pyörimisliikkeeseen. Sen luon- ne vain on pysynyt sitkeästi hämä- rän peitossa, sillä se vuorovaikuttaa tavallisen aineen kanssa ainoastaan vetovoimansa välityksellä.
Parinkymmenen vuoden ajan on yritetty erilaisin nerokkain ha- vaintojärjestelyin selvittää, mi- tä tuo näkymätön eli ”pimeä” aine on. Tällä hetkellä vahvimpana eh- dokkaana pidetään WIMPejä, hei- kosti vuorovaikuttavia massiivi- sia hiukkasia, joiden myötä maa- ilmankaikkeuden tutkimus on yhä selkeämmin levittäytynyt tähtitor- neista myös kiihdytinlaboratorioi- hin.
Mutta pimeä energia? Mitä – kuten sanottua – ihmettä se oi- kein voisi olla? Olipa pimeä ener- gia mitä tahansa, se ei vuorovaiku- ta tavallisen tai pimeänkään aineen kanssa, mutta saa silti koko maail- mankaikkeuden laajenemaan kiih- tyvällä vauhdilla. Pimeää energiaa ei pystytä havaitsemaan, mutta sil- ti se on levittäytynyt tasaisesti ko- ko maailmankaikkeuteen – toisin kuin pimeä aine, joka muodostaa valtaisan tiheämpien ja harvempi- en alueiden verkoston, eräänlaisen
kosmisen vaahdon. Ja kaiken lisäk- si pimeän energian vaikutus maail- mankaikkeuden laajenemiseen on aikojen kuluessa muuttunut radi- kaalisti.
Yksinkertaisin ratkaisu olisi pi- meän energian olemassaolon pal- jastaneiden havaintojen osoittau- tuminen tavalla tai toisella virheel- lisiksi, mutta kymmenen vuoden aikana on kertynyt jo sen verran paljon vakuuttavaa aineistoa, ettei tästä niin helpolla selvitä. Toinen vaihtoehto on, että pimeä energia liittyy vajavaiseen tietämykseem- me, joka itse asiassa on tieteelli- sen tutkimuksen peruslähtökoh- tia. Flynnin avittamana Tähtinen havainnollistaa hyvin tieteeseen keskeisesti kuuluvaa prosessia, jos- sa yllättävien havaintojen selityk- seksi laaditaan erilaisia teorioita ja niiden antamia ennusteita tes- tataan uusilla havainnoilla. Jos uu- det havainnot ovat ristiriidassa teo- rian kanssa, teoriaa muokataan tai se heitetään tyystin romukoppaan.
Vastoin ilmeisen yleistä käsitystä tutkijat eivät etukäteen ”päätä”, mi- ten asiat ovat, ja survo sen jälkeen väkisin kaikkia tutkimustuloksia tähän valmiiseen muottiin.
Pimeän energian kohdalla tie- teellisen tutkimuksen periaate ko- rostuu, sillä sen myötä on uskallet- tu kyseenalaistaa jopa Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria, joka sentään on selvinnyt kohta sadan vuoden ajan lukemattomista tiu- koista testeistä. Tuskin Einstein väärässä oli, mutta hänen ajatuk- sensa maailmankaikkeudesta saat- toivat olla yhtä lailla rajallisia kuin Isaac Newtonin näkemykset olivat aikanaan. Suhteellisuusteorian laa- jennukset saattavat hyvinkin selit- tää mystisen pimeän energian tai poistaa kokonaan sen tarpeen.
Kirjassa on paljon vaikeita asioi- ta, joita ei voi ymmärtää siinä mie- lessä, että niistä pystyisi loihtimaan mielessään jonkinlaisen kuvan.
Mutta se on oikeastaan väistämä- töntä, kun puhutaan suurimmas- ta mahdollisesta tutkimuskohtees- ta eli koko maailmankaikkeudesta.
Ei kukaan pysty oikeasti hahmotta- maan edes tähtienvälisiä etäisyyk- siä, eivät edes tähtitieteilijät, mutta se ei estä määrittämästä niitä kym- meninä, satoina tai tuhansina va- lovuosina, jotka luovat maailman- kaikkeuden mittakaavan.
Tähtinen ja Flynn ovat kirjaa tehdessään pitäneet kaiken aikaa mielessään sen, että kirjassa esite- tyt asiat todellakin ovat vaikeita.
Asioita kerrataan ja tekstissä selos- tetut havainnot, teoriat ja spekulaa- tiot kootaan sopivin välein tiiviiksi taulukoiksi. Lukijaa muistutetaan jatkuvasti myös siitä, että pimeän aineen ja etenkin pimeän energi- an olemuksesta on useita teorioita, joista yhtäkään ei voi vielä väittää lopulliseksi tai välttämättä edes oi- keaksi – tai vääräksi.
”Universumin pimeä puoli” on tyyliltään kuin pitkä lehtijuttu. Sen kieli on elävää, eteneminen sopi- van leppoisaa, asioiden käsittely – joka usein tapahtuu kiinnostavien tutkijahaastattelujen välityksellä – niin yleistajuista kuin mahdollis- ta, kun kyse on maailmankaikkeu- den suurimmasta mysteeristä. Kir- jan alkupuolella Tähtisen paikoin rönsyilevä tyyli uhkaa käydä ra- sitteeksi, kun esimerkiksi lennät- timen välittämistä ”salaisista vies- teistä” siirrytään yhtäkkiä Turun puhelinyhdistyksen alkuvaiheisiin ja kirjoittajien kotitaloa rakenta- neiden kirvesmiesten kautta lat- tiaeristeiden puutteellisuuteen ja siitä johtuvaan villasukkien käyt-
66 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 0 9
töön. Onneksi tyyli selkiytyy, kun päästään varsinaiseen asiaan ja si- vuhuomautusten ynnä -polkujen määrä asettuu sopivalle tasolle, ha- vainnollistamaan sitä, kuinka mo- net toisistaan irrallisilta vaikuttavat yksityiskohdat yllättäen liittyvät- kin yhteen. Kuten tieteessä usein tapahtuu.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoi- mittaja.
Filosofiaa, joka ei ole vain korvien välissä
Outi Lauhakangas Pentti Määttänen: Toiminta ja kokemus. Pragmatistista terveen järjen filosofiaa. Gaudeamus 2009.
Taideteollisen korkeakoulun filo- sofian dosentti Pentti Määttäsen uusin teos, Toiminta ja kokemus, kirkastaa entisestään hänen länsi- maisen filosofian kokonaisesitys- tään. Määttänen ei näe mitään syy- tä käyttää hämäriä ja näennäistie- teellisiä käsitteitä, eikä hän tarjoile lukijoita hurmaavia uusia hokkus- pokkus-selitysmalleja. Riittää, kun selittää, miten asiat ovat. Riittää, kun näyttää, mitä taustaoletuksia ei pidä hyväksyä. Jos voidaan to- deta, että jokin käsite on käynyt tarpeettomaksi, siitä on luovutta- va. Määttänen rohkaisee lukijoita tulemaan toimeen tiedollisen epä- varmuuden kanssa. Voidaan lähteä siitä, että jotkin totuudet jäävät aina tunnistamatta, mutta tästä ei seu- raa, että kaikki olisi pelkkää har- haa, sopimustenvaraisesti nimet- tyä käsiterakennelmaa. Pragmatis-
ti asettaa filosofian perusongelman toisin kuin perinteinen ulkomaail- man käsitteeseen tukeutuva filoso- fia. Emme ole vain ”mieliä” ja niin- pä ymmärrämme ihmisinä maail- maa siinä määrin kuin osaamme toimia siinä. Myös kielellinen vuo- rovaikutus on kokemuksen piiriin kuuluva asia.
Pragmatistisen lähestymistavan toinen tärkeä ero perinteiseen ana- lyyttiseen filosofiakäsitykseen on, että siinä pidetään havaitsemista vain osana toimintaamme. Koke- mus on havaintokokemustamme laajempi käsite. Uusia asioita, to- tuuksia ja näkökulman vaihdoksen tarpeita tulee esiin, kun aistit har- jaantuvat. Silti aistit aina valikoivat tiettyjä asioita käyttäytymisen syik- si. Tästä antaa kehittyvä aivotutki- muskin jatkuvasti lisätietoa. Jos ha- vainnot tulkitaan, ne tulkitaan ai- na käsitteiden avulla. Tästä ei silti seuraa, että kaikki kokemuksemme olisi vain käsitteitä käyttävän kie- len varassa. Niin aistien kuin tie- teen instrumenttien ominaisuu- det vaikuttavat siihen, mitkä piir- teet maailmasta tulevat kokemuk- sen kohteiksi. Vastaavasti tieteen (ja taiteen) välineiden, metodien sekä kysymysten asettelun kehitys ja muutokset vaikuttavat yleisku- vaamme todellisuudesta. Yksi tär- keä ihmisen käyttämä instrumentti on tietysti myös loogisia periaattei- ta soveltava rationaalinen ajattelu, joka on parhaimmillaan vahvem- paa kuin pelkkiin empiirisiin yleis- tyksiin perustuva päättely. Silti ajat- telun normitkin ovat kokemukseen perustuvan tiedonhankinnan tuot- teita, eivät mitään kaiken ulkopuo- lella säteileviä edellytyksiä, puhtai- ta käsitteitä, a priori.
Pragmatismi tekee mahdolli- seksi luonnon ja kulttuurin (sym-
bolisen ajattelun) vastakkainaset- telun purkamisen. Tärkeä lähtö- kohta on jo siinä, että biologisen olennon ajattelemisen kriteerit ei- vät liity ainoastaan symbolien kes- kinäisiin suhteisiin. Ajattelun ja normatiivisuuden lähde ei ole säännöissä, vaan ihmisen ja luon- non vuorovaikutussuhteissa, Määt- tänen kirjoittaa. Lisäisin tähän, et- tä tietyissä toistenkin lajien yhtei- söissä vuorovaikutteinen ajattelun ja tapojen kehitys on oletettavaa.
Tietomme eläinyhteisöistä on vain vielä niukkaa. Määttäsenkin mie- lestä on liian kapea käsitys olettaa, että vasta luonnollinen kieli mah- dollistaa merkitykset ja että muihin asioihin liitetyt merkitykset olisivat myös kielestä peräisin. Pragmatis- missa keskeisen tavan muodostu- misen mekanismi ei edellytä inhi- millistä tietoisuutta ja symbolisen ajattelun kykyä.
Ihminen kokee maailman toi- min tamahdollisuuksina. Myös ajat- telun perusmekanismi on toimin- nan ennakointi. Tulevaisuuden en- nakoiminen perustuu kokemukseen menneestä, aikaisemman muistami- seen. Ennakointi perustuu siihen, että olosuhteet ja toimija ovat melko pysyviä. Tilanteet toistuvat ja syn- tyy toiminnan tapoja. Sosiaalipsy- kologina vakuutun pragmatistises- ta terveen järjen filosofiasta, jossa lähdetään siitä, että tietoisuuden al- kuperä on toisten toimintaan koh- distuvassa ajattelussa, monimut- kaisessa sosiaalisten vuorovaiku- tusten verkostossa ja hierarkiassa.
Tämähän on myös luonnollisen kielen edellytys. Määttänen viittaa kanadalaisen neuropsykologi Mer- lin Donaldin huomioon tietoisuu- den syntymekanismeista. Kun ih- misen on pakko ajatella useita ta- pahtumakulkuja samaan aikaan,
