60
suhteen yhdellä tapaa. Luonnontieteellinen vaikuttami- nen hiukkaskiihdyttimissä on tapa laajentaa tavanomai- sen kohtaamisemme piiriä, mutta subjekti on upotettu myös tähän todellisuussuhteeseen.
Ideaaliset muodostelmat (mielikuvat, käsitteet, mal- lit) olisivat tällöin subjektin ja vastassa olevan "jonkin"
kohtaamissuhteen mallintamista. Tietävä subjekti on ol- lut kanssakäymisissä kohteen kanssa eräässä suhteessa ja on muodostanut tämän perusteella säännön, jota vas- takin voidaan kohde samassa suhteessa kohdattaessa soveltaa.
Kaukana oltaisiin silloin Popperin näkemyksestä, et- tä teoriat ja mallit kolmannen maailman olioina olisivat
"objektiivista" tietoa maailmasta maailman 2 "subjektii- visen" tiedon vastakohtana- ja sellaisina ne eivät tarvit- sisi "epistemologista subjektia" (s. 58).
Niiniluodon käsityksiä ja visioita "informaatioyhteis- kunnasta" käsittelen soveltuvin osin myös Aittolan-Pirt- tilän "Tieto yhteiskunnassa" kirjan arvioinnin yhteydes- sä.
Erkki Kmvonen
Tieto yhteiskunnallisena rakenteena
AITTOLA, Tapio & PIRTTILÄ, Ilkka. Tieto yhteis- kunnassa. Tiedonsosiologinen tarkastelu. Gaudeamus
Helsinki 1989. 130 s. '
Aittolan ja Pirttiiän esitys koskee samaa tieto ja yhteis- kunta -aihepiiriä kuin edellä esittelemäni Ilkka Niini- luodon kirja. Teokset eroavat perustavasti toisistaan.
Siinä missä Niiniluoto katsoo, että tiedon on määritel- mällisesti oltava todellisuutta vastaavaa ja sellaisena epäsubjektiivista, epäpragmaattista, katsovat Aittola ja Pirttilä, että tieto väistämättä aina on yhteiskunnallisten ja pragmaattisten sitoumusten puitteissa tuotettua. Kir- ja on ensisijaisesti teos tiedon tuottamisesta ja tämän tuottamisen sidonnaisuudesta.
Tarkastelulle luovat pohjan tiedonsosiologian oma traditio (Scheler, Mannheim, Gurvitch), sosiologian klassiset teoreetikot (Marx, Weber, Durkheim) ja uu- demmat yhteiskunnallisten tieto/valta -suhteiden ana-
Tiedotustutkimus 3!89
lyysit (Foucault, Bourdieu). Oma tärkeä osuutensa on myös Frankfurtin koulun ajattelijoilla.
Tekijät eivät suoranaisesti määrittelee sitä, mitä tieto on ja millä tapaa se olisi erotettava muista käsitteistä.
Silti määrittelystä käy luvun "Tieto kokonaisyhteiskun- nallisena ilmiönä" alku, jossa viitataan Durkheimiin.
Durkheimilaisittain tiedon ytimenä olevat ajattelun muodot (peruskategoriat) ovat "kollektiivisia repre- sentaatioita". Yhteisö on luonut ne ja yhteisö myös yllä- pitää niitä. Tietynlainen yhteiskunnallinen rakenne tuot- taa itseään vastaavan käsitteellisen (tiedollisen) raken- teen. Tämä määrätyn tiedon ja toiminnan rakenne pal- velee yhteiskunnan kannalta tärkeitä funktioita. Voi- daan sanoa, että tietynlaisenajatkuva yhteiskunnallinen elämä uusintaa arkipäiväisen käytännöllisesti itselleen adekvaattia ajattelun muotoa.
Tietoa on siis kognitiivinen järjestelmä, todellisuuden jäsentäiDisen tapa. Täten tieto on osa inhimillistä kult- tuuria, se on osa kulttuurisesti määrittyneitä merkitys- järjestelmiä ja myös osa sosiaalista järjestystä, todelli- suutta. Tieto on usein vahvasti ideologista, harhauttavaa sekä erityisiä yhteiskunnallisia käytäntöjä ja ryhmäint- ressejä tukevaa. Tietoa tuotetaan yhteiskunnallisesti määräytyneessä tilanteessa.
Tieto "totuutena" on kulttuurin ja tietyn praksiksen si- säinen asia. Kyse on siitä suhteesta, jossa todellisuus kohdataan ja mikä on tämän kohtaamisen kannalta kes- keistä, merkittävää, faktista, olennaista. Totuutta ei voi- da määritellä vastaavuutena todellisuuden sinänsä suh- teen, koska todellisuuden laatu vaihtelee sen mukaan minkälaisen praksiksen ja sen tuottaman ymmärryksen puitteissa se kohdataan. Erilainen kohtaaminen tuottaa schutzilaisesti sanottuna erilaisen tiedollisen relevanssi- rakenteen, eri tavoin merkittäväksi rasteroivan katego- riajärjestelmän.
• • •
Tekijöiden mukaan tiedonsosiologisessa katsannossa valtiollisesti ohjaillun tietopolitiikan ja tietoyhteiskunta- keskustelun takana on suhteellisen naiivi funktionalisti- nen käsitys tiedon ja yhteiskunnan välisistä suhteista.
Tuollaista tietopolitiikkaa tekijät kutsuvat "realistiseksi tietopolitiikaksi" viitaten Raimo Tuomelan realistiseen tietoteoriaan.
Tämä suuntaus rakentuu tekijöiden mukaan seuraa- ville oletuksille: 1) oletetaan, että on olemassa yksiselit- teisesti määriteltävää tietoa, joten arvellaan voitavan tehdä ankara erottelu tiedon ja ei-tiedon välille, 2) ole- tetaan, että tieto on yksiaineksinen ja mitattavissa oleva suure, mikä mahdollistaa puheen tiedon kasvusta, 3) oletetaan, että tieto itsessään on autonomista, joten tie- don sisältöön eivät siten voi vaikuttaa mitkään hallinnol-
Tiedotustutkimus 3!89
Iiset, poliittiset yms .. toimenpiteet. (s. 121)
Rajaus tietoon ja ei-tietoon on tekijöiden mukaan yh- teiskunnallinen konventio ja puhe yksiselitteisestä tie- dosta ja ehdottomasta totuudesta on tämän vuoksi naii- via. Tiedonsosiologia osoittaa, että erilaisissa yhteiskun- nissaja samassakin yhteiskunnassa historiallisten olojen vaihdellessa tiedon ja ei-tiedon suhde vaihtelee huomat- tavasti.
Jotta tietoa ymmärrettäisiin oikein yhteiskunnallise- na rakenteena, ei sovi käsittää tietoa yksiulotteisesti kohdan 2 mukaisesti, vaan todellisuuden jäsennykset ovat laadultaan heterogeenisia.
Tiedon autonomisuutta (kohta 3) ei tiedonsosiologi- sessa katsannossa ole olemassa. Kaikki tieto. todellisuu- desta, kaikki kuvat maailmasta ovat yhteiskunnallisten käytäntöjen tulosta. J aukkotiedotus ei vain välitä tietoa, vaan se luo kuvaa todellisuudesta, uusintaa yhteiskun- nallisia ja tiedollisia rakenteita. Joukkotiedotus ja kou- lutus ovat instituutioita, jotka käyttävät yhteiskunnallis- ta valtaa: ne määrittelevät sitä mikä on "oikeaa" tietoaja mikä on "epätietoa".
Silti Aittola ja Pirttiläkin itsekin tulevat ehdottaneik- si erästä jakoa tietoon ja ei-tietoon. He toteavat, että
"kun pintatason tiedon eli informaation määrä yhteis- kunnassa lisääntyy, todellisen 'tiedon' merkitys on vä- henemässä" (s. 9).
Mitä on tämä todellinen tieto? Onko se kenties tär- keää, olennaista, merkittävää tietoa? Näin määritellen tieto on jonkin praksiksen tai ihmiselämän yleensä kan- nalta relevanttiajäsennystä. Tiedon merkittävyys raken- tuu intentionaalisuuden struktuurissa. Tämä jää Aitto- lalta ja Pirttilältä selventämättä.
Myös Pertti Hemanus ja Ilkka Tervonen objektii·dsen joukkotiedotuksen projektissaankäsittävät tiedon syväl- lisenä, tärkeänä, olemuksellisena. On oireellista, että tä- mä "tärkeys" on esimerkiksi Niiniluodolle liian prag- maattinen peruste, jotta sen voisi hyväksyä sisällytettä- väksi tiedon määritelmään.
Luvussa "Tieto modernin yhteiskunnan nykyisyydes- sä" luodaan katsaus teollisuusyhteiskuntien uuteen vai- heeseen. Luvussa "Millaiseksi tieto ja kulttuuri muuttu- vat?" pohditaan kehitystä tästä eteenpäin. Arviot ovat erilaisia. Tekijät erottavat ainakin kolme näkemystä: 1) teknoutopistien optimistiset visiot, 2) kriittisen yhteis- kuntateorian pessimistinen visio ja 3) postmoderni nä- kemys purkavasta ja ei-purkavasta tiedollisesta jäsen- nyksestä.
Myös Ilkka Niiniluoto asettaa kirjassaan Yoneji Ma- sudan ja Alvin Tofflerin ynnä muiden teknoutopistien valoisia näköaloja useimmiten marxilaisten kriitikkojen synkempiä visioita vasten.
61
"Optimistien mukaan tuleva informaatioyhteiskunta tarjoaa mahdollisuudet luonnonvarojen säästämiseen, työn tuottavuuden lisäämiseen, luovaan ja rikkaaseen vapaa-aikaan, ihmisten väliseen esteettömään viestin- tään ja demokratian kehittämiseen. Pessimistien mu- kaan tuloksena on luonnonvarojen tuhlaus, ympäristön kauneuden ja terveyden tuhoutuminen, työn mielekkyy- den katoaminen, rakenteellinen joukkotyöttömyys, ih- misten valvonta ja kontrolli,_itsekäs ja kovaan kilpailuun perustuva fasistinen luokkayhteiskunta" (Niiniluoto 1989, 71).
"Modernit marxilaiset nimittäin väittävät, että yhä in- tegroituneempi ja dominoivampi kapitalistinen järjes- telmä säilyy ja vain voimistuu. Kaikki uusi tieto käyte- tään tuon rakenteellisen harvainvallan suuntaisesti. Uu- si tieto tekee kapitalistisen maailmanjärjestelmän toi- minnan entistäkin täydellisemmäksi." (Aittola ja Pirttilä 1989, 84)
Ennen kaikkea voidaan kriittisesti kysyä: muuttaako tietotekniikkayhteiskunnan tuleminen millään tavoin työntekijän suhdetta tuotannon välineisiin, tuloksiin ja työprosessiin?
Aittolanja Pirttiiän mukaan ei ole ainakaanhavaitta- vissa kehitystä, joka olisi muuttamassa työn organisoin- tia positiiviseen suuntaan. Esimerkiksi yksinkertainen tietotyö (toimistotyö) voidaan taylorisoida tehokkaasti ja vaativa tietotyö voitaisiin alistaa formaaliin kontrolliin tietosysteemin kautta.
Tofflerilaisen unelmanmukaan kolmannen aallon yh- teiskunnassa keskityksestä luovutaan ja kehkeytyy uu- den kyläkulttuurin aikakausi, jossa ihmiset työskentele- vät kotonaan tietokoneiden välityksellä. Onko kaikki näin helppoa? Aittola ja Pirttilä ottavat esiin mielenkiin- toisen ajatuksen siitä miten tietotyökin tulisi jakautu- maan kahtia. Kapitalismissa työpaikat menevät sinne missä työvoimakustannukset ovat halvat: siispä toimis- totyö voisi siirtyä tehtäväksi teollisuusmaiden kehitys- alueille tai halvan työvoiman maihin. Vaativa tietotyö taas keskittyisi entisestään suuriin keskuksiin.
Optimistista ja pessimististä jäsennystä lupaavam- malta vaikuttaa postmoderni kulttuurinenjäsennys. Sii- nä tiedolliset jäsennykset nähdään yhteiskunnallisia ins- tituutioita uusintaviksi tai sitten niitä purkaviksi. Uusi tiedollinen jäsennys voi siis joko vahvistaa tai purkaa harvainvaltaisia ja hierarkkisia rakenteita. Tiedonmuo- dostusta voivat ohjata kriittiseen suuntaan mm. vasta- asiantuntijat,jotka suuntaavat vallan käyttöä ja tietoa ih- misen kannalta paremmin. Tämä tietää jatkuvaa reifi- koituneisiin rakenteisiin kohdistuvaa purkamistaistelua.
Niiniluodon ratkaisu tulevaisuuden yhteiskunnasta olisi puolestaan valistuksen viisausyhteiskunta. Tämä
60
suhteen yhdellä tapaa. Luonnontieteellinen vaikuttami- nen hiukkaskiihdyttimissä on tapa laajentaa tavanomai- sen kohtaamisemme piiriä, mutta subjekti on upotettu myös tähän todellisuussuhteeseen.
Ideaaliset muodostelmat (mielikuvat, käsitteet, mal- lit) olisivat tällöin subjektin ja vastassa olevan "jonkin"
kohtaamissuhteen mallintamista. Tietävä subjekti on ol- lut kanssakäymisissä kohteen kanssa eräässä suhteessa ja on muodostanut tämän perusteella säännön, jota vas- takin voidaan kohde samassa suhteessa kohdattaessa soveltaa.
Kaukana oltaisiin silloin Popperin näkemyksestä, et- tä teoriat ja mallit kolmannen maailman olioina olisivat
"objektiivista" tietoa maailmasta maailman 2 "subjektii- visen" tiedon vastakohtana- ja sellaisina ne eivät tarvit- sisi "epistemologista subjektia" (s. 58).
Niiniluodon käsityksiä ja visioita "informaatioyhteis- kunnasta" käsittelen soveltuvin osin myös Aittolan-Pirt- tilän "Tieto yhteiskunnassa" kirjan arvioinnin yhteydes- sä.
Erkki Kmvonen
Tieto yhteiskunnallisena rakenteena
AITTOLA, Tapio & PIRTTILÄ, Ilkka. Tieto yhteis- kunnassa. Tiedonsosiologinen tarkastelu. Gaudeamus
Helsinki 1989. 130 s. '
Aittolan ja Pirttiiän esitys koskee samaa tieto ja yhteis- kunta -aihepiiriä kuin edellä esittelemäni Ilkka Niini- luodon kirja. Teokset eroavat perustavasti toisistaan.
Siinä missä Niiniluoto katsoo, että tiedon on määritel- mällisesti oltava todellisuutta vastaavaa ja sellaisena epäsubjektiivista, epäpragmaattista, katsovat Aittola ja Pirttilä, että tieto väistämättä aina on yhteiskunnallisten ja pragmaattisten sitoumusten puitteissa tuotettua. Kir- ja on ensisijaisesti teos tiedon tuottamisesta ja tämän tuottamisen sidonnaisuudesta.
Tarkastelulle luovat pohjan tiedonsosiologian oma traditio (Scheler, Mannheim, Gurvitch), sosiologian klassiset teoreetikot (Marx, Weber, Durkheim) ja uu- demmat yhteiskunnallisten tieto/valta -suhteiden ana-
Tiedotustutkimus 3!89
lyysit (Foucault, Bourdieu). Oma tärkeä osuutensa on myös Frankfurtin koulun ajattelijoilla.
Tekijät eivät suoranaisesti määrittelee sitä, mitä tieto on ja millä tapaa se olisi erotettava muista käsitteistä.
Silti määrittelystä käy luvun "Tieto kokonaisyhteiskun- nallisena ilmiönä" alku, jossa viitataan Durkheimiin.
Durkheimilaisittain tiedon ytimenä olevat ajattelun muodot (peruskategoriat) ovat "kollektiivisia repre- sentaatioita". Yhteisö on luonut ne ja yhteisö myös yllä- pitää niitä. Tietynlainen yhteiskunnallinen rakenne tuot- taa itseään vastaavan käsitteellisen (tiedollisen) raken- teen. Tämä määrätyn tiedon ja toiminnan rakenne pal- velee yhteiskunnan kannalta tärkeitä funktioita. Voi- daan sanoa, että tietynlaisenajatkuva yhteiskunnallinen elämä uusintaa arkipäiväisen käytännöllisesti itselleen adekvaattia ajattelun muotoa.
Tietoa on siis kognitiivinen järjestelmä, todellisuuden jäsentäiDisen tapa. Täten tieto on osa inhimillistä kult- tuuria, se on osa kulttuurisesti määrittyneitä merkitys- järjestelmiä ja myös osa sosiaalista järjestystä, todelli- suutta. Tieto on usein vahvasti ideologista, harhauttavaa sekä erityisiä yhteiskunnallisia käytäntöjä ja ryhmäint- ressejä tukevaa. Tietoa tuotetaan yhteiskunnallisesti määräytyneessä tilanteessa.
Tieto "totuutena" on kulttuurin ja tietyn praksiksen si- säinen asia. Kyse on siitä suhteesta, jossa todellisuus kohdataan ja mikä on tämän kohtaamisen kannalta kes- keistä, merkittävää, faktista, olennaista. Totuutta ei voi- da määritellä vastaavuutena todellisuuden sinänsä suh- teen, koska todellisuuden laatu vaihtelee sen mukaan minkälaisen praksiksen ja sen tuottaman ymmärryksen puitteissa se kohdataan. Erilainen kohtaaminen tuottaa schutzilaisesti sanottuna erilaisen tiedollisen relevanssi- rakenteen, eri tavoin merkittäväksi rasteroivan katego- riajärjestelmän.
• • •
Tekijöiden mukaan tiedonsosiologisessa katsannossa valtiollisesti ohjaillun tietopolitiikan ja tietoyhteiskunta- keskustelun takana on suhteellisen naiivi funktionalisti- nen käsitys tiedon ja yhteiskunnan välisistä suhteista.
Tuollaista tietopolitiikkaa tekijät kutsuvat "realistiseksi tietopolitiikaksi" viitaten Raimo Tuomelan realistiseen tietoteoriaan.
Tämä suuntaus rakentuu tekijöiden mukaan seuraa- ville oletuksille: 1) oletetaan, että on olemassa yksiselit- teisesti määriteltävää tietoa, joten arvellaan voitavan tehdä ankara erottelu tiedon ja ei-tiedon välille, 2) ole- tetaan, että tieto on yksiaineksinen ja mitattavissa oleva suure, mikä mahdollistaa puheen tiedon kasvusta, 3) oletetaan, että tieto itsessään on autonomista, joten tie- don sisältöön eivät siten voi vaikuttaa mitkään hallinnol-
Tiedotustutkimus 3!89
Iiset, poliittiset yms .. toimenpiteet. (s. 121)
Rajaus tietoon ja ei-tietoon on tekijöiden mukaan yh- teiskunnallinen konventio ja puhe yksiselitteisestä tie- dosta ja ehdottomasta totuudesta on tämän vuoksi naii- via. Tiedonsosiologia osoittaa, että erilaisissa yhteiskun- nissaja samassakin yhteiskunnassa historiallisten olojen vaihdellessa tiedon ja ei-tiedon suhde vaihtelee huomat- tavasti.
Jotta tietoa ymmärrettäisiin oikein yhteiskunnallise- na rakenteena, ei sovi käsittää tietoa yksiulotteisesti kohdan 2 mukaisesti, vaan todellisuuden jäsennykset ovat laadultaan heterogeenisia.
Tiedon autonomisuutta (kohta 3) ei tiedonsosiologi- sessa katsannossa ole olemassa. Kaikki tieto. todellisuu- desta, kaikki kuvat maailmasta ovat yhteiskunnallisten käytäntöjen tulosta. J aukkotiedotus ei vain välitä tietoa, vaan se luo kuvaa todellisuudesta, uusintaa yhteiskun- nallisia ja tiedollisia rakenteita. Joukkotiedotus ja kou- lutus ovat instituutioita, jotka käyttävät yhteiskunnallis- ta valtaa: ne määrittelevät sitä mikä on "oikeaa" tietoaja mikä on "epätietoa".
Silti Aittola ja Pirttiläkin itsekin tulevat ehdottaneik- si erästä jakoa tietoon ja ei-tietoon. He toteavat, että
"kun pintatason tiedon eli informaation määrä yhteis- kunnassa lisääntyy, todellisen 'tiedon' merkitys on vä- henemässä" (s. 9).
Mitä on tämä todellinen tieto? Onko se kenties tär- keää, olennaista, merkittävää tietoa? Näin määritellen tieto on jonkin praksiksen tai ihmiselämän yleensä kan- nalta relevanttiajäsennystä. Tiedon merkittävyys raken- tuu intentionaalisuuden struktuurissa. Tämä jää Aitto- lalta ja Pirttilältä selventämättä.
Myös Pertti Hemanus ja Ilkka Tervonen objektii·dsen joukkotiedotuksen projektissaankäsittävät tiedon syväl- lisenä, tärkeänä, olemuksellisena. On oireellista, että tä- mä "tärkeys" on esimerkiksi Niiniluodolle liian prag- maattinen peruste, jotta sen voisi hyväksyä sisällytettä- väksi tiedon määritelmään.
Luvussa "Tieto modernin yhteiskunnan nykyisyydes- sä" luodaan katsaus teollisuusyhteiskuntien uuteen vai- heeseen. Luvussa "Millaiseksi tieto ja kulttuuri muuttu- vat?" pohditaan kehitystä tästä eteenpäin. Arviot ovat erilaisia. Tekijät erottavat ainakin kolme näkemystä: 1) teknoutopistien optimistiset visiot, 2) kriittisen yhteis- kuntateorian pessimistinen visio ja 3) postmoderni nä- kemys purkavasta ja ei-purkavasta tiedollisesta jäsen- nyksestä.
Myös Ilkka Niiniluoto asettaa kirjassaan Yoneji Ma- sudan ja Alvin Tofflerin ynnä muiden teknoutopistien valoisia näköaloja useimmiten marxilaisten kriitikkojen synkempiä visioita vasten.
61
"Optimistien mukaan tuleva informaatioyhteiskunta tarjoaa mahdollisuudet luonnonvarojen säästämiseen, työn tuottavuuden lisäämiseen, luovaan ja rikkaaseen vapaa-aikaan, ihmisten väliseen esteettömään viestin- tään ja demokratian kehittämiseen. Pessimistien mu- kaan tuloksena on luonnonvarojen tuhlaus, ympäristön kauneuden ja terveyden tuhoutuminen, työn mielekkyy- den katoaminen, rakenteellinen joukkotyöttömyys, ih- misten valvonta ja kontrolli,_itsekäs ja kovaan kilpailuun perustuva fasistinen luokkayhteiskunta" (Niiniluoto 1989, 71).
"Modernit marxilaiset nimittäin väittävät, että yhä in- tegroituneempi ja dominoivampi kapitalistinen järjes- telmä säilyy ja vain voimistuu. Kaikki uusi tieto käyte- tään tuon rakenteellisen harvainvallan suuntaisesti. Uu- si tieto tekee kapitalistisen maailmanjärjestelmän toi- minnan entistäkin täydellisemmäksi." (Aittola ja Pirttilä 1989, 84)
Ennen kaikkea voidaan kriittisesti kysyä: muuttaako tietotekniikkayhteiskunnan tuleminen millään tavoin työntekijän suhdetta tuotannon välineisiin, tuloksiin ja työprosessiin?
Aittolanja Pirttiiän mukaan ei ole ainakaanhavaitta- vissa kehitystä, joka olisi muuttamassa työn organisoin- tia positiiviseen suuntaan. Esimerkiksi yksinkertainen tietotyö (toimistotyö) voidaan taylorisoida tehokkaasti ja vaativa tietotyö voitaisiin alistaa formaaliin kontrolliin tietosysteemin kautta.
Tofflerilaisen unelmanmukaan kolmannen aallon yh- teiskunnassa keskityksestä luovutaan ja kehkeytyy uu- den kyläkulttuurin aikakausi, jossa ihmiset työskentele- vät kotonaan tietokoneiden välityksellä. Onko kaikki näin helppoa? Aittola ja Pirttilä ottavat esiin mielenkiin- toisen ajatuksen siitä miten tietotyökin tulisi jakautu- maan kahtia. Kapitalismissa työpaikat menevät sinne missä työvoimakustannukset ovat halvat: siispä toimis- totyö voisi siirtyä tehtäväksi teollisuusmaiden kehitys- alueille tai halvan työvoiman maihin. Vaativa tietotyö taas keskittyisi entisestään suuriin keskuksiin.
Optimistista ja pessimististä jäsennystä lupaavam- malta vaikuttaa postmoderni kulttuurinenjäsennys. Sii- nä tiedolliset jäsennykset nähdään yhteiskunnallisia ins- tituutioita uusintaviksi tai sitten niitä purkaviksi. Uusi tiedollinen jäsennys voi siis joko vahvistaa tai purkaa harvainvaltaisia ja hierarkkisia rakenteita. Tiedonmuo- dostusta voivat ohjata kriittiseen suuntaan mm. vasta- asiantuntijat,jotka suuntaavat vallan käyttöä ja tietoa ih- misen kannalta paremmin. Tämä tietää jatkuvaa reifi- koituneisiin rakenteisiin kohdistuvaa purkamistaistelua.
Niiniluodon ratkaisu tulevaisuuden yhteiskunnasta olisi puolestaan valistuksen viisausyhteiskunta. Tämä
62
erottuu esimoderneista vaihtoehdoista (Pentti Linkolan ja islamin malli) ja nykyisistä kovan kilpailun yhteiskun- nan vaihtoehdoista ( taitotietoyhteiskunta ja kulutusyh- teiskunta rinnan elävinä kääntöpuolina). V alistusyhteis- kunnassa vallitsevat arvot ovat: totuus, hyvyys, kauneus.
Tärkein tietotyyppi on tieteellinen perusteltu tieto. Tär- keimpiä tiedon tuottajia ovat tiedeyhteisöt
Arveluttavaa tässä on mainittujen arvojen abstrak- tius: kuka määrittelee niiden konkreettisen sisällön? Vai ovatko arvot platonisia ikuisesti muuttumattomia peri- aatteita? Toinen ongelma on tieteellisen tiedon keskei- syys. Aittolan ja Pirttiiän korostaman näkemyksen mu- kaan tieteellinen tieto on nykyaikaisen vallankäytön me- kanismin ytimessä uusintamassa vallitsevia rakenteita.
Erkki Karvonen
Tutkimuskohteena Hollywood
KERR, Paul ( ed.). The Hollywood Film Industry. Rout- ledge & Kegan Paul, London and New York; British Film Institute, London 1986. 290 s.
Yksi mielenkiintoisimpia piirteitä tiedotustutkimuksen sisäisten suhteiden kehityksessä viimeisten 20 vuoden kuluessa on ollut elokuvatutkimuksen aseman muutos.
Vaikka esimerkiksi Lazarsfeld piti 1940-luvun ohjelma- kirjoituksissaan elokuvaa radion ja lehdistön rinnalla mass communication researchin täysivertaisena kohtee- na, 1950- ja 1960-luvulla sen tutkimus kehittyi pääasias- sa tiedotustutkimuksen eturintaman ulkopuolella. Ti- lanne alkoi muuttua 1970-luvun taitteesta lähtien kun ensin semiotiikka ja marxismi ja sitten
psykoanal~si
ja feminismi kohtasivat. Varsinkin Metzin ja Screenin an- siosta elokuvatutkimus on säteillyt vaikutustaan ei aino- astaan muun elävän kuvan (varsinkin television) tutki- mukseen, vaan ylipäätään myös tiedotustutkimuksen metodologiseen ajatteluun. Ilman muun muassa sitä ei se innostus tekstitutkimukseen, joka nyt on arkipäivää, olisi voinut lyödä itseään niin laajalti läpi.Elokuvatutkimuksen liiallisen tekstihakuisuuden mu- kanaan tuomat rajoitukset muodostavat Paul Kerrin toi- mittaman artikkelikokoelman lähtökohdan. Kerr näet katsoo, että suunnilleen kaikki sodanjälkeiset elokuva- teorian ja -kritiikin suuntaukset (Frankfurtin koulukun-
Tiedotustutkimus 3/89
ta, realismikeskustelu, auteur-teoria, auteur-struktura- lismi, genretutkimus, semiotiikka ja psykoanalyysi) ovat kiinnittäneet riittämätöntä huomiota elokuvatalouden ja elokuvatuotannon historiallisesti vaihteleviin ehtoi- hin. Näin valtasuuntaukset ovat myös Kerrin mukaan ol- leet täynnä pitkälle meneviä yksinkertaistuksia. Tällai- nen on esimerkiksi puhe "klassisesta Hollywood-eloku- vasta" jonain jähmeänä ja monoliittisena ilmiönä.
Korjatakseen tilannettaKerron koonnut yhteen 12 jo aiemmin julkaistua Hollywoodin elokuvateollisuuden yksityiskohtiin menevää tutkielmaa. NiissäJanet W asko käsittelee sitä, miten Griffith, "elokuvan isä", pikku hil- jaa menetti taloudellisen itsenäisyytensä ja joutui pank- kien hallitsemaksi. Edward Buscombe pyrkii puolestaan särkemään yksipuolista kuvaa Hollywoodin yhtiöiden taloudellisista ja ideologisista siteistä. Esimerkkinään Columbia vuosina 1926-1941 hän yrittää osoittaa, ettei Hollywood suinkaan kaikissa tapauksissa ollut Wall Streetin ja sen ajatusmaailman juoksu poika.
IdaJeter käsittelee artikkelissaan vähemmän tunnet- tua Hollywoodin puolta, ammattiyhdistystoimintaa. Hä- nen kohteenaan on FMPC:n (Federated Mötion Pictu- re Crafts) kuusi viikkoa kestänyt lakko keväällä 1937.
Kyse oli ammattiliitosta, johon kuului lavastemaalarei- ta, maskeeraajia, kampaajia ja piirtäjiä. Lakon tavoittee- na oli saada ammattiliitto tunnustetuksi ja kaikille eri työntekijäryhmille työehtosopimus. Jeter havainnollis- taa, kuinka lakko murrettiin Hollywoodin tuottajien ja kansainvälisesti suuntautuneiden ammattiyhdistysjoh- tajien yhteisvoimin liittovaltion seuratessa sivusta.
Metodologisesti mielenkiintoisin on Edward Brani- ganin artikkeli elokuvan historiankirjoituksesta. Esi- merkkinään värielokuvan synty ja vakiintuminen Brani- gan erittelee neljää erilaista ilmiölle annettua selitystä (Terry Ramsayen, Lewis Jacobsin, Douglas Gomeryn ja Jean-Louis Comollin). Comollin tunnettua, Cahiers du einemassa 1971-1972 ilmestynyttä analyysia Branigan pitää parhaana, koska Comolli on metodologisesti tie- toinen siitä, mitä tekee, ja koska hän pystyy antamaan uusia tulkintoja tunnetuille tosiseikoille.
Päinvastoin kuin liian monet kirjoitukset Hollywoo- dista ja sen elokuvista teoksen artikkelit pystyvät tar- joamaan lukuisia uusia tietoja Hollywoodin talouden, tekniikan ja tuotantotavan kehityksestä. Tällaisina ne tu- kevat hyvin Kerrin keskeistä teesiä siitä, kuinka akatee- misessa elokuvatutkimuksessa tapahtunut työnjako his- toriallisen (empiirisen) jaahistoriallisen (teoreettisen) tutkimuksen välillä tulisi murtaa. Tai sama sanottuna Althusserin ja semio-marxismin kielellä: elokuvaa ei tu- le tarkastella pelkästään ideologisena, vaan myös ta- loudellisena ja poliittisena koneistona. Vasta näiden eri
Tiedotustutkimus 3/89
puolten yhteenliittäminen voi antaa tyydyttävän moni- puolisen ja uskottavan kuvan elokuvasta. Kuten Kerr ko- rostaa, on otettava etäisyyttä Metzin väitteeseen, jonka mukaan talous olisi jollain tavalla "ulkoista" elokuvalle.
Vaikka monet kokoelman kirjoittajista valittavatkin sitä, kuinka alkutekijöissään vakava Hollywoodin teolli- sen tuotannon historiankirjoitus onkin, kokonaisuutena teos on hyvä osoitus elokuvatutkimuksen edistysaske- leista tällä suunnalla. Samalla teos kokoaa keskeisiä ni- miä (mainitun Braniganin ja Gomeryn lisäksi David Bordwellin ja Janet Staigerin) siitä anglo-amerikkalai- sen elokuvatutkimuksen "uudesta aallosta", joka on 1980-luvun kuluessa alkanut yhä äänekkäämmin kään- tyä marxo-psyko-semioottisen- so. Metzin, Althusserin ja Lacanin inspiroiman- elokuvateorian hegemoniaa vastaan. Koska artikkelit ovat pääosin jo 1970-luvun lo- pulta, ne osoittavat anglo-amerikkalaisen elokuvatutki- muksen "avantgarden" lähtökohtia.
Sille, joka haluaa tutustua saman ajattelutavan saman aiheen myöhempään käsittelyyn, voi suositella Bordwel- lin, Staigerin ja Kristin Thompsonin laajaa tutkimusta The Classical Hollywood Cinema: Film Style & Mode of Production to 1960 (London: Routledge & Kegan Paul, 1985). Elokuvahistorian tutkimuksen metodologisista ongelmista ja temaattisista vaihtoehdoista kiinnostu- neen kannattaa sen sijaan valita jatkolukemiseksi Ro- bert C. Alienin ja Gomeryn Film History: Theory and Practice (New York: Knopf, 1985).
Tamw Malmberg
Baudrillard simuloi
hyperreaalista Amerikkaa
BAUDRILLARD, Jean: America. Verso. London and New York, 1988. 129 s.
Jean Baudrillard (s. 1929) on ranskalainen postmoder- nisti,joka kirjoittaa elävästi tästä ajasta, tästä maailmas- ta. Hän on kasvanut pitkän tutkija-opettaja, sosiologi-fi- losofi -uransa aikana ajattelijaksi, jolla on rohkeita ja kriittisiä visioita siitä, mihin länsimainen kulttuuri on menossa. Hän osaa kuvata yksityiskohtaisen tarkasti ja mielenkiintoisesti nykypäivää sortumatta liian raskaan
6J
teoreettisen koneiston mukana raahaamiseen. Baudril- lard liikkuu keveästi tasolta toiselle: teoriasta empiri- aan, sanasta kuvaan, Euroopasta Amerikkaan.
Baudrillard'n laajassa tuotannossa Amerikka-kirja lähenee suurta yleisöä ehkä rohkeammin kuin mitkään muut hänen teoksistaan. Siksi se on kirjoitettu äärim- mäisen poleemisesti: kantrasteja ja rinnastuksia käyttä- en. Baudrillard iskee kritiikkipiikkinsä amerikkalaisen yhteiskuntaruumiin arimpiin kohtiin. Pistoksen saa yhtä hyvin amerikkalainen teköäly(mystö) kuin perverssi kaksinaismoraalisuus. Tuon tuosta Baudrillard palaa orgioihin. "What are you doing after the orgy?", hän ky- syy. Saman kysymyksen hän on esittänyt jo samannimi- sessä artikkelissaan vuodelta 1984. Reaganin kaudella elettiin Baudrillard'n mukaan (kirja on kirjoitettu rans- kaksi 1984) "jälki-orgioiden" aikaa: sekä fyysistä että psyykkistä krapulaa, 1950-60-lukujen suurvallan nousu- kausi on ohi. On syntynyt "Neljäs Maailma", jossa rik- kaus ja köyhyys entisestään tiivistyvät. Amerikassa vael- taa yhä enemmän koditonta katukansaa ( street people ).
Päällä paljon väriä, mutta sisällä vankka mustavalko- kuva yhteiskunnasta ja sen toimintastrategioista. Näin voisi tiivistää Baudrillard'n ajatuksen Amerikasta. Hän on viehtynyt, suorastaan rakastunut amerikkalaiseen au- tiomaahan. Hän pitää sitä koko yhteiskunnan vertaus- kuvana tai varjokuvana, "simulacrana". Kirjan kantena on värikuva autiomaasta, sisäsivujen ensimmäinen ja vii- meinen mustavalkokuva ovat autiomaasta. Kuvavalinta on muutenkin johdonmukainen, tekstille virikkeitä an- tava. Mutta Baudrillard'n kirja ei ole kuvakirja, vaan vahvasti tekstiin luottava, tekstin erilaisia kielikuvia käyttävä semiologisen tekstinkäytön malliesimerkki- sukua Roland Barthesille ja Umberto Ecolle. Ehkä voi- simme puhua jo semiologisen kielipelin koulukunnasta. Näennäinen helppous, jolla teksti juoksee ja siirtyy paikasta toiseen ei tee Amerikka-kirjasta pinnallista ja helppoa luettavaa. Baudrillard on tarkka havainnoitsija. Hän sanoo ainoaksi tutkimusmetodikseen pyrkimyksen olla "naiivi", koska Amerikka itsekin on naiivi. Kirjan jo- kainen lause, jokainen kappale on "enigmaattinen" ko- konaisuus, joka herättää kysymyksiä ja edelleen vasta- kysymyksiä. Teksti on dialogista, siinä intellektuelli eu- rooppalainen (hän) ja moderni amerikkalainen (hän) käyvät paradoksaalista, skitsofreenista keskustelua. Kir- jan logiikkaa on turha hakea käsitteiden määrittelyn tai selkeän metodologian kautta. Postmodernismille omi- naisesti logiikka on epälogiikkaa. Ja mikä kohde olisi- kaan houkuttelevampi kuin "hyperreaalinen" Amerikka.
Baudrillard on autollaan matkustanut tuttuja reittejä: todeksi muuttuneessa satumaassa Disneylandissa, kali- fornialaisten paratiisillisten yliopistojen kampuksilla,
