Monipuolinen keskustelun virittäjä näkymä

(1)

70

Koulutuksen lumo -teos on Rei- jo Raivolan kunniaksi toimitet- RISTO HONKONEN (toim.

2002) Koulutuksen lumo - Re- toriikka, politiikka ja arvioin- ti Tampere University Press

MONIPUOLINEN KESKUSTELUN VIRITTÄJÄ

AIKUISKASVATUS 1/2002 KIRJA-ARVIOITA

tu juhlakirja hänen jäädessä eläkkeelle Tampereen yliopiston kasvatustieteen professorin vi- rasta. Mielelläni yhdyn niiden joukkoon, jotka onnittelevat häntä näyttävästä urasta ja toi- vottavat hänelle mukavia eme-

ritusprofessorin vuosia.

Juhlakirjoja ei nykyään enää toimiteta siinä määrin kuin taka- vuosina. Syitä lienee moniakin, yksi ehkä se, ettei tämäntyyp- pisissä teoksissa julkaistuja artikkeleita noteerata tieteellisinä

(2)

71

taustalla oleviin ajatuksiin.

Useimmille meistä on tuttua elinikäisen oppimisen käsitteen ja sen eri versioiden jatkuva lan- seeraaminen aina 1950-luvulta lähtien. UNESCO, OECD, Coun- cil of Europe ja viime aikoina EU ovat pyrkineet vahvistamaan uskoamme elinikäisen oppimisen välttämättömyyteen, jopa pakkoon. Harvemmin on voitu lukea kirjoituksia, joissa olisi todella kriittisesti kyseenalaistet- tu tämä ideologia tai kysytty, onko jatkuva oppiminen niin iloinen asia, kuin vuonna 1997 ilmestynyt ’Oppimisen ilo’-mie- tintö jo otsikossaan julistaa.

Kuten Tuomisto artikkelissaan toteaa, retoriikan merkitys on jälleen korostumassa. Sen avul- la taitavat demagogit suostut- televat oman näkemyksensä taakse niitäkin kansalaisryhmiä tai ihmisiä, jotka suhtautuvat epäillen heidän ja muiden val- lanpitäjien ajatuksiin ja uudis- tusvaatimuksiin. Tulee mielee- ni kysyä, missä määrin myös yliopisto-opetuksessa harjoite- taan samanlaista kritiikitöntä demagogiaa levitettäessä ilosa- nomaa elinikäisestä oppimisesta? Yhdyn Tuomiston ehdotuk- seen, että tarvitaan keskustelua siitä, mihin kukin elinikäisen oppimisen diskurssilla oikein pyrkii, kuka suostuttelee ketä ja millä keinoin.

Keskustelu työssä oppimisen merkityksestä käynnistyi käsittääkseni 1980-luvun lopulla ja koko 90-luvun ajan enene- vässä määrin keskusteltiin ja yritettiin tutkia sitä, mikä on for- maalin ja informaalin oppimisen keskinäinen suhde esimerkiksi ammattitaidon omaksumisessa ja sen kehittämisessä. Kuten Honkonen toteaa artikkelissaan, suomalaisessakin koulu- tuspolitiikassa työssä oppimi-

nen, tai työssäoppiminen, on nostettu erityisesti ammatillisen oppimisen paradigmaksi.

TYÖSSÄOPPIMISEN RETORIIKKASTA

Honkonen pyrkii osoittamaan, että työssäoppimispuhe on tek- nologisen funktionalismin läpi- tunkemaa eikä puhe ole miten- kään neutraalia kuvausta työs- tä ja oppimisesta, vaan tietyn historiallisen ajanjakson yhteis- kuntaideologian sävyttämää.

Kansainvälisessä kirjoittelussa aktiivisimpia informaalin oppimisen puolestapuhujia ovat olleet amerikkalaiset Victoria Marsick ja Karen Watkins, joi- den ajatuksia itsekin tunnustan opetuksessani välittäneeni opiskelijoilleni – usein sellaise- naan. Merkittävimpiä informaalin oppimisen kyseenalaistajia oli vuonna 1998 ilmestynyt J.

Garrickin teos Informal Learning in the Work-place. Unmasking Human Re-source Develop- ment -teos, johon Honkonenkin viittaa.

Honkonen liittää työssäop- pimisen retoriikkaan mm. koke- muksellisen oppimisen ja oppi- van organisaation käsitteet, joi- ta niitäkin viljellään usein turhan kritiikittömästi. Mielestäni Honkonen osuu oikeaan, kun hän artikkelinsa lopulla toteaa:

”Työssä oppiminen nojaa tekniseen funktionalismiin jopa vahvemmin kuin koulu- oppiminen, sillä edellisessä- hän juuri pyritään tuotta- maan välittömästi työssä hyödynnettäviä taitoja, kun muodollisessa koulutukses- sa pyritään yleensä myös muihin tavoitteisiin, kuten yleisen ja siirrettävän avain- osaamisen hankkimiseen, kriittisyyteen, kansalaisuu-

meriitteinä samalla tavoin kuin aiemmin. Jotenkin on vaikeaa sijoittaa tällaista julkaisua tämän päivän tieteellisten tuotosten joukkoon. Tarkastelenkin teosta nimenomaan juhlakirjana.

Sellaisena se on mielestäni on- nistunut tuntien Raivolan int- ressit tutkijana ja koulutuspoli- tiikan taustavaikuttajana.

Teos jakautuu neljään osaan:

koulutusretoriikka, koulutuspolitiikka, koulutuksen arviointi ja koulutus kansainvälisessä katsannossa. Käsittääkseni Raivo- lan ominta aluetta ovat olleet koulutuspolitiikka ja koulutuksen arviointi, mutta myös vertailevan kasvatustieteen alueella hänellä on näyttöjä. Retoriik- kaahan löytyy kaikkiin noihin kolmeen alueeseen liittyen.

Kun sain teoksen käsiini, en- simmäiseksi silmäilin, missä määrin juhlakirjan artikkeleiden kirjoittajat olivat ‘kumartaneet juhlakalua’ eli tehneet viittauksia Raivolan julkaisuihin.

Useinhan juhlakirjoista näkyy, että hyvin tarkoitushakuisesti on lainattu juhlimisen kohdetta.

Tästä teoksesta voidaan tode- ta, että itse asiassa juhlinnan kohteeseen tehtyjä viittauksia on yllättävänkin vähän. Eniten huomiota näyttää saaneen Rai- volan kirja Tehoa vai laatua koulutukseen vuodelta 2000.

MITÄ RETORIIKAN TAKANA?

Itseäni kosketti teosten osista ehkä eniten koulutusretoriikkaa koskeva osa ja sen artikkelit.

Varsinkin Jukka Tuomiston artikkeli ‘Elinikäisen oppimisen re- toriikka ja vallankäyttö’ ja Risto Honkosen artikkeli ‘Työssä op- pimisen retoriikat’ saivat minut pohtimaan omaa suhtautumista- ni kyseisiin käsitteisiin ja niiden

(3)

72

den valmiuksien oppimiseen, oppimaan oppimiseen ja luo- vuuteen.”

KOULUTUSPOLITIIKKAA Teoksen toiseen, koulutuspolitiikkaa käsittelevään osaan on myös saatu kiintoisia artikkeleita. Risto Rinne kysyy artikkelissaan, onko loppu näkyvissä kansalliselle koulutuspolitiikal- le globalisaation, tai kuten hän sanoo – pallottumisen – seu- rauksena? Keskeiseksi kysy- mykseksi näyttää Rinteen artikkelissa muodostuvan niin- sa- nottujen uusliberalististen aal- tojen vaikutus koulutusta kos- kevaan päätöksentekoon kansallisella tasolla. Rinne ei anna selkeää vastausta siihen, lop- puuko kansallinen koulutuspolitiikka, mutta koulutuspolitii- kassamme ilmenneiden muutos- ten alkuperäksi hän väittää kan- sainvälisissä koulutusideologi- oiden trendit enemmän kuin kansalliset poliittiset pyrkimyk- set. Koulutuspoliittisesta kes- kustelusta kiinnostunut lukija saa paljon ajatuksia Rinteen ar- tikkelista ja hyviä vinkkejä läh- deluettelosta.

Ulrich Teichlerin artikkeli korkeakoulutuksen monimuoto- istumisesta ja yksittäisen kor- keakoulun profiilista on todella ajankohtainen suomalaistenkin yliopistojen ja korkeakoulujen etsiessä omia profiilejaan ja vahvuusalueitaan ja pohditta- essa kaksiportaisen tutkintojär- jestelmän vaikutuksia koulutus- ohjelmiin. Valitettavasti vain Teichlerin artikkeli on jäänyt turhan lyhyeksi, jotta siitä saisi kunnon eväitä suomalaiseen korkeakoulupoliittiseen keskus- teluun. Pekka Ruohotien artikkeli ‘Oppiminen tavoitteena’

tuntuu jotenkin väärään koh-

taan sijoittuneelta, siksi vähän artikkeli sisältää koulutuspoliit- tista ainesta painopisteen olles- sa varsin tuttujen oppimiskäsi- tysten esittelyssä.

OPETUKSEN LAADUSTA Kolmas osa teosta käsittelee koulutuksen arviointia ja osa alkaa lupaavasti tunnetun ruot- salaisen kasvatustieteilijän Ulf P. Lundgrenin artikkelilla ’Voi- daanko koulujärjestelmää arvioida kansallisella tasolla?’ Ta- pausesimerkkinä koulujärjestel- mien kansallisesta arvioinnista Lundgren esittelee ruotsalaista, vahvasti komiteatyöskentelyyn nojautunutta koulujärjestelmän arviointi- ja kehittämistoimintaa.

Naapurimaan toimia seuranneil- le tämä esittely ei tuo uutta, mutta asiaa tuntemattomille se on hyvä tiivistys. Itse odotin artikkelilta enemmän arvioinnin teoreettis-metodologista tar- kastelua. Lundgren näyttää va- linneen helpomman tien pitäy- tymällä poliittis-hallinnollisessa arvioinnin tarkastelussa.

Viime vuosina yleistyneet opetuksen laatupalkinnot ovat pakottaneet suomalaiset yli- opistot lopultakin kiinnittämään huomion tutkimuksen ohella yliopistoissa annettavan opetuksen laatuun ja tasoon. Myös virantäytöissä on alettu jonkin verran ottamaan huomioon opetusansioita tutkimusmeriit- tien ohella. Toisin sanoen ul- koiset sanktiot ovat vuosikym- meniä kestäneiden puheiden jälkeen johtaneet siihen, että yliopistoissa annettavaa ope- tusta ja opettajien opetustaitoa on alettua arvioida ja kehittää.

Matti Parjasen artikkeli ‘Onnis- tuuko amerikkalainen takaisin- syöttö suomalaisessa yliopistossa?’ on tässä mielessä ajan-

kohtainen katsaus opiskelijapa- lautteiden merkitykseen opetuksen ja oppimisen kehittämis- työssä. Parjanen esittelee erään amerikkalaisen opiskelijapalau- tejärjestelmän kokeilun tuloksia Tampereen yliopistossa. Vaik- ka tuon mallin käyttö sai osak- seen kritiikkiäkin, Parjasen pää- telmän mukaan palautemalleilla olisi käyttöä suomalaisissakin yliopistoissa. – Lisää amerikka- laisesta laadunvarmistuksesta tuo Stephen S. Winterin artikkeli ‘Testaaminen ja laadun kä- site Yhdysvaltain koulutukses- sa’. Tosin tässä lyhyehkössä esittelyssä painopiste on lähin- nä toisen asteen koulutuksen arvioinnissa.

Arviointijakson viimeisessä artikkelissa kokenut opetushal- linnon virkamies Reijo Laukka- nen tarkastelee evaluaatiota hallinnan ‘suurena’ lupaukse- na. Laukkasen kirjoitus on kiin- nostava, onhan suomalaisessa opetushallinnossa viimeisen kymmenen vuoden aikana py- ritty nostamaan arviointi keskei- seen asemaan hallinnossa jopa organisatorisin ratkaisuin.

Laukkasen mukaan tänä päivä- nä evaluaatio otetaan koulutoi- men eri asteilla vakavasti. Toi- saalta hän nostaa varoittavan sormen pystyyn toteamalla, ettei kaikkea päätöksentekoa voi eikä pidä perustella evaluaatiol- la. Evaluaatio voi parhaimmil- laan tuoda tosiasioita, näkökul- mia ja haastaa sisällölliseen kes- kusteluun. Huonoimmillaan se johtaa asioiden hallinnolliseen tarkasteluun, kuten Laukkanen artikkelinsa lopussa toteaa.

VERTAILEVAA KASVATUSTIEDETTÄ Viimeisessä teoksen osassa koulutusta tarkastellaan kan-

(4)

73

sainvälisessä katsannossa ja tämän jakson artikkeleissa on- kin vahva vertailevan kasvatustieteen näkökulma. Jürgen Schriewer osoittaa mielenkiin- toisella tavalla vertailevan kasvatustieteen näkökulmien ja lä- hestymistapojen muutokset historiallisessa perspektiivissä.

Artikkeli on lukijan kannalta ehkä koko teoksen vaativin teoreettis-metodologisesti mo- nitasoisessa tarkastelussaan.

Artikkeliin liittyy tavanomaista laajempi lähteistö, joten vertai- levasta kasvatustieteestä kiin- nostuneelle Schriewerillä on paljon annettavaa. Muita tä- män osan artikkeleita voidaan pitää tavanomaisempaa vertai-

levaa kasvatustiedettä edusta- vina, voisiko sanoa Schriewerin teoreettisen taustaosan empiiri- sinä sovelluksina.

Risto Honkosen toimittama juhlakirja sisältää kaikkiaan kak- sikymmentä artikkelia. Olen nostanut esiin vain niistä osan, nekin lähinnä oman mielenkiin- toni perusteella. Joku muu lukija katsoisi varmasti muita artikkeleita esittelyn arvoisiksi.

Teoksen hyviä puolia on sen monipuolisuus. Siinä liikutaan koulutustoiminnan keskeisillä alueilla luoden mukavaa raami- tusta kaikkein keskeisimmille toiminnoille – opetukselle ja op- pimiselle. Teos olisi voinut olla hieman suppeampi eli muuta-

man artikkelin toimitus olisi voinut jättää pois ja näin kirjan si- sällöstä olisi tullut tasapainoi- sempi ja luettavampi. Varsinai- seksi tenttikirjaksi en teosta ot- taisi. Sen sijaan käyttäisin sitä kasvatustieteen syventävien opintojen teemaseminaareissa yhtenä keskustelujen virittäjänä.

Tapio Vaherva

K

orkeakoulu- ja ylipisto- opettajan käsikirja on ilmestynyt.WSOY:n kus- tantaman teoksen ovat toimitta- neet Sari Ylänne-Lindblom ja Anne Negro Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitokselta.

Teos julkistettiin 10.2.