Hiljaisuutta ja hyvää oloa Halmejoen luontopolulla

Hiljaisuutta ja hyvää oloa Halmejoen luontopolulla

Annastiina Turunen 234727 Itä-Suomen yliopisto Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Maantieteen pro gradu –tutkielma Huhtikuu 2016

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO TUTKIMUSTIEDOTE

Tämän pro gradu –tutkielman tarkoituksena on selvittää Halmejoen luontopolun maisemalle annettuja merkityksiä ja kokemuksia eri vuodenaikoina sekä niitä syitä, miksi luontopolulla liikutaan. Halmejoen luontopolku sijaitsee Ranta-Toivalassa, noin 17 kilometriä Kuopiosta pohjoiseen. Haastattelut on tehty kesällä ja syksyllä 2014.

Tein jo aiemmin kandidaatin tutkielmani maiseman kokemisesta ja sen merkityksestä. Tässä työssä tutkin äänimaiseman ja paikan merkitystä kahtena eri vuodenaikana, kesällä ja syksyllä.

Tutkielmassa haastattelen neljää alueella säännöllisesti liikkuvaa henkilöä maisemakävelyiden aikana.

Kiinnostuin äänimaiseman ja erityisesti hiljaisuuden käsitteestä kandityöni myötä. Mieluisa äänimaisema ja hiljaisuus ovat keskeisiä tekijöitä, kun ajatellaan luonnon elvyttävää vaikutusta ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Luontopolulla kulkeminen saa aikaan voimakkaita tuntemuksia ja tunteita, minkä koen erittäin mielenkiintoiseksi.

Halmejoen luontopolku on ollut minulle erittäin tärkeä paikka lapsuudesta asti. Olen liikkunut alueella lapsena jo ennen luontopolun rakentamista isovanhempieni kanssa ja nykyään käyn siellä lähes päivittäin, kun vierailen kotipaikkakunnallani. Koen luontopolun maiseman vahvana, muuttuvana ja myös yllätyksiä tarjoavana paikkana. Luontopolun jokaiseen kohtaan liittyy muistoja, jotka tekevät siitä minun luontopolkuni. Huomaan itse hakeutuvani luontopolulle liikkumaan, kun haluan rauhoittua, enkä niinkään silloin, kun haluan rankan juoksulenkin.

Teoreettinen viitekehys rakentuu maiseman, äänimaiseman, paikkatunteen ja paikan käsitteiden kautta. Käsittelen työssäni myös emotionaalista suhdetta paikkaan ja affektien ja tunteiden kokemista. Tutkielman aineisto on kerätty maisemakävelyiden ja teemahaastattelun avulla.

Teemahaastatteluaineiston olen analysoinut sisällönanalyysillä.

Tekijä: Annastiina Turunen Opiskelijanumero: 234727

Tutkimuksen nimi: Hiljaisuutta ja hyvää oloa Halmejoen luontopolulla Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta/maantiede Sivumäärä: 69

Aika: Huhtikuu 2016

Työn laatu: Pro gradu -tutkielma

Avainsanat: Halmejoki, maisema, äänimaisema, affekti, hiljaisuus, paikka, hyvinvoinnin hakeminen luonnosta

SISÄLLYSLUETTELO

1 LÄHTÖKOHDAT ... 1

1.1 Johdanto... 1

1.2 Luontokokemus hyvinvoinnin lähteenä ... 4

1.2.1. Luonto on kaikkea yhtä aikaa ... 4

1.2.2. Luonto ei ole vain virkistys- ja makuasia ... 5

1.2.3. Maiseman kokeminen on ruumiillista ... 8

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 9

2.1 Paikka koetaan maiseman kautta ... 9

2.2 Tutkimuksen sitoutuminen maantieteeseen... 10

2.3 Paikka ... 12

2.3.1 Sense of place –ajattelu ... 14

2.3.2 Paikan affektiivisuus ... 18

3 ELETTY JA KOETTU YMPÄRISTÖ ... 22

3.1 Maisema ... 22

3.1.1 Ääni ja äänimaisema ... 24

3.2 Maiseman kokemuksellisuus ... 28

4 AINEISTO JA MENETELMÄT ... 30

4.1 Teemahaastattelut luontopolulla ... 30

4.1.1 Maisemakävelyt – kohti maisemaa ... 31

4.2 Sisällönanalyysin vaiheet ... 33

5 TULOKSET ... 34

5.1 Maisema ja paikka tunnepuheen keskiössä ... 35

5.2 Halmejoen äänimaisema ... 43

5.2.1 Luontopolulta haetaan hiljaisuutta ... 49

5.3 Luontopolku kesällä ja syksyllä koettuna ... 50

5.4 Hyvinvointia Halmejoen luontopolulta ... 52

5.5 Luontopolulla koiran kanssa ... 56

6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTAA ... 58

6.1 Rauhaa ja hiljaisuutta luontopolulla ... 58

6.2 Halmejoen tulevaisuus on auki... 60

6.3 Lähiluontosuhde otettava nykyistä paremmin huomioon ... 61

6.3.1 Kuka kuuntelee kuntalaista?...61

6.3.2 Konsultti kysyi kuntalaisilta………...……62

6.3.3 Kyläläisten mielipide, vain melua tyhjästä?...63

Metsäpolku

Suosilmä, metsän syvä hiljaisuus / ja tuoksuntäysi kanervainen rinne ja pieni polku, joka ain’ on uus, / siks etten siltä kysy, mistä, minne se tulee, menee. Lammen ulpukoista / nään, ett’ on kesä ohi puolen, kanervoista nään, että syksy hiljaa saartaa tieni. / Jo tiedän kyllin, tiedän liiaks, polku pieni.

V.A. Koskenniemi, 1936

1 1 LÄHTÖKOHDAT

1.1 Johdanto

Halmejoen luontopolku sijaitsee Kuopion Ranta-Toivalassa luonnonsuojelualueella ja osittain myös Natura2000-alueella. Oma suhteeni paikkaan ja maisemaan on muodostunut lapsuudestani lähtien.

Nautin luonnossa liikkumisesta yksin ja koirieni kanssa. Paikkana ja maisemana mikään muu ei rauhoita minua samalla tavalla kuin Halmejoen luontopolku. Paikasta on muodostunut minulle erittäin tärkeä luonnon monimuotoisuuden vuoksi, ja halusin liittää tutkimukseni juuri kyseiseen maisemaan ja alueeseen.

Tutkielmani aihe varmistui viimeistään kandityöni jälkeen, kun olin kesällä 2013 New Yorkissa matkalla. Keskellä Times Squaren vilinää äänimaailma oli tukahduttava. Metropolin sykkeen keskellä päätin, että ensimmäiseksi kotiin palattuani lähden koirien kanssa luontopolulle. Ajatus jäi mieleeni ja kokemus oli hieno, koska pystyin palaamaan mielessäni omalle luontopolulleni tuhansien kilometrien päähän.

Tein myös kandidaatin tutkielmani Halmejoen luontopolusta. Päätin jo silloin, että laajennan tutkielmaani niin, että siinä otetaan huomion eri vuodenaikojen kokeminen. Liikun paljon alueella ja luontopolun eri maisemiin ja paikkoihin olen luonut omia merkityksiä ja kokemuksia. Paikat, kuten maisematkaan eivät ole staattisia tiloja, vaan ne muuttuvat konkreettisesti ihmisten ja eläintenkin toimesta. Toisaalta paikka voi pysyä mielessämme muuttumattomana ja aina samanlaisena. Halmejoen luontopolun maisema ja paikkatunne muuttuvat vuodenaikojen vaihtuessa, myös sukupolvet vaihtuvat ja samalla polun käyttäjät. Silti luontopolku säilyy paikkana ja itse Halmejoki pysyy ja virtaa maiseman halki vuodesta toiseen.

Mielestäni on mielenkiintoista, kuinka alueelle jo kauan sitten kiinnittyneet ihmiset kokevat maiseman ja kuinka he ottavat luontopolun osaksi arkeaan ja mihin he käyttävät luontopolkua. Olen tutkielmassani laajentanut maiseman kokemista ja merkityksiä maiseman käyttämiseen; ja kokemiseen eri vuodenaikoina; lisäksi selvitän paikan merkityksiä haastateltaville. Tutkielma keskittyy henkilöiden subjektiiviseen maiseman kokemiseen kesällä ja syksyllä. Tutkimukseni lähtökohtana on humanistinen maantiede.

Tutkimuskysymyksiäni ovat:

1. Miten Halmejoen luontopolun maisema ja paikka koetaan kesällä ja syksyllä?

2 2. Mihin luontopolkua käytetään paikkana?

3. Miten luontopolun äänimaisema koetaan?

Tutkimukseni olennaisimmat käsitteet ovat maisema, äänimaisema ja paikka.

Halmejoen luontopolku on osa luonnonsuojelualuetta ja Natura 2000-suojeluverkostoa. Halmejoen luonnonsuojelualue on noin 17 kilometrin päässä Kuopion keskustasta. Halmejoen lehto kuuluu Pohjois-Savon Life Nature - hankkeeseen, jonka tehtävänä on suojella arvokkaita metsä- ja lehtokohteita. Tavoitteena on lisäksi niiden palauttaminen luonnontilaisiksi. Halmejoen luonnonsuojelualueen pinta-ala on noin 24 hehtaaria, josta suurin osa kuuluu Euroopan Unionin Natura 2000 -verkostoon.

Halmejoen luonnonsuojelualueella on arvokasta lehtoa ja harvinaisia kasvi- ja eläinlajeja.

Tutkimuskohteenani on alueelle rakennettu noin 1.7 kilometriä pitkä luontopolku, jossa kuljetaan metsäpolkuja ja pitkospuita pitkin. Luontopolun avajaiset olivat vuonna 2003. Halmejoen alue on historiallisestikin tärkeä; siellä on käyty Suomen sodan aikaisia taisteluja. Sandells joukkoineen soti venäläisiä joukkoja vastaan Ranta-Toivalassa vuonna 1809.

Valitsin Halmejoen luontopolun tutkimusalueekseni, koska tunnen alueen erittäin hyvin.

Tutkimusalueena se on vaihtelevan maastonsa vuoksi hyvin monipuolinen, vaikka kyseessä ei ole kovin laaja alue. Kiinnostavuutta lisää alueen kuuluminen suojelun piirin. Halmejoella on runsas lehto keskellä vanhaa kuusimetsää. Alue saa nimensä sen läpi virtaavasta Halmejoesta. Siellä viihtyvät useat lintu- ja eläinlajit, kuten pikkutikka ja kuhankeittäjä, sekä hirvet ja valkohäntäkauriit. Olen nähnyt siellä liito-oravan ja piekanankin.

Paikan ja maiseman monipuolisuuden vuoksi maisemakävely oli mielestäni paras ja tehokkain keino selvittää haastateltavien suhdetta maisemaan ja siihen liittyviä muistoja ja merkityksiä. Mikä muukaan tapa herättäisi aistit ja muistot yhtä hyvin haastateltavien mieliin, kuin kävely läheiseksi koetussa elämyksellisessä paikassa. Luonnon keskellä liikkuminen ja kehollisuus on keskeinen osa luonto- ja maisemaelämystä.

3

Kartta 1. Halmejoen luontopolku sijaitsee luonnonsuojelualueella Kuopion Ranta-Toivalassa.

Copyright Maanmittauslaitos 2016.

4

Kartta 2. Halmejoen luontopolku sijoittuu Kuopion Ranta-Toivalaan. Copyright Maanmittauslaitos 2016.

1.2 Luontokokemus hyvinvoinnin lähteenä 1.2.1. Goethe: Luonto on kaikkea yhtä aikaa

Luonnon määritteleminen yksiselitteisesti on vaikeaa, ja aihetta onkin lähestytty eri tieteenalojen näkökulmasta. Saksalaisrunoilija J. W. von Goethen (1749–1832) mukaan luonnolla ei ole ydintä eikä kuorta; se on kaikkea yhtä aikaa (Laine 1989: 200).

Käsityksemme luonnosta on aikojen kuluessa muuttunut suuresti. Välillä ihmisen on koettu kuuluvan luontoon ja nähty elävän sen kanssa tasapainoisessa suhteessa. Toisaalta ihmisen elämää on kuvattu elämiseksi luonnon armoilla. Luontoa on tarkasteltu myös ihmisen henkisenä ja fyysisenä ravitsijana ja toisaalta myös uhkana ja vaarana. (Ampuja 2007: 196–200.)

Luonto on toiminut myös vastaparina kaupungille, kun on vertailtu kaupunkimiljöön ja luonnon eroja. Länsimaissa kaupungit on nähty pitkään epäluonnollisina ja samalla myös epäterveellisinä paikkoina asua, kun taas luonto on koettu terveellisyyden tyyssijaksi. (Ampuja 2007: 196–200.) Modernisaation ja teollistumisen myötä ihminen on nostanut itsensä luonnon hallitsijaksi, luonnon herraksi, jolla on valta käyttää hyväksi sen antimia. On syntynyt vahva kahtiajako ihmisen ja luonnon välille. Luontoa ei voida kuitenkaan loputtomiin hyödyntää yksipuolisesti. (Ampuja 2007:

196–200.)

5

Vähitellen on noussut esiin myös käsitys, että inhimillistä kulttuuria ja luontoa ei voida erottaa toisistaan. Tällöin esimerkiksi kaupunkipuistot on alettu nähdä luontona siinä missä kauempana sijaitsevat luontoalueetkin. Kahtiajako ei ole kuitenkaan hävinnyt. Tulkinnat riippuvat luontokäsityksestämme ja arvostuksistamme. Äänimaisematutkija Outi Ampuja lainaakin filosofi Manuel Castellsia, jonka mukaan lähestymme aikakautta, jossa kulttuuri irtoaa luontosuhteesta ja lähestymme yhä enemmän teknologian aikakautta, jolloin luontoa joudutaan pitämään keinotekoisesti hengissä suojelun kautta. (Ampuja 2007: 196–200.)

Luontoa tarkastellaan usein rakentamattomana tai rakennettuna ympäristönä. Käsitteenä se on kuitenkin moniulotteisempi. Monet määrittävät luonnon rakentamattomaksi ympäristöksi, mutta todellisuudessa luonto on läsnä joka hetki arjessamme.

Yhä useammat ihmiset asuvat kaupunkien keskustoissa kaukana luonnontilaisista metsistä.

Vaarana on, että myös yhä useampien liikkuminen keskittyy keskustan puistojen kaupunkimaisemiin. Keskustan lähiympäristön paikat tuntuvat tutuilta ja kaupungin tuoksut ja äänet kuuluvat jokapäiväiseen arkeen. Kaupungin koviin ja koveneviin ääniin on turruttu, eikä ihminen itse välttämättä tunnista itsessään, kuinka kovat ja haitalliset äänet lisäävät ja ylläpitävät kehon stressitasoja.

Luonnonmetsistä vieraantuminen heikentää ihmisen suhdetta luonnonympäristöön. Kaupungissa asuva henkilö voi kokea metsän jopa pelottavana ja uhkaavana. Luontosuhteen muutoksesta kertovat osaltaan myös yhteiskunnalliset päätökset luonnonalueiden rakentamisesta ja äänimaiseman rajusta fyysisestä muuttamisesta.

1.2.2 Luonto ei ole vain virkistys- ja makuasia

Luonto koskettaa ihmistä kaikkien aistien välityksellä. Se voidaan määritellä myös aika-tilaksi, kun aistikokemuksessa ruumis ja mieli yhtyvät osaksi luontoa. Tässä kokemuksessaan ihminen on erottamaton osa aistimaansa hetkeä ja sitä todellisuutta. Mielihyvä syntyy eri aistien välittämien tuntemusten kautta. Luonnosta haetaan juuri hiljaisuutta ja rentoutumista, kovaa fyysistä urheilua voi harrastaa muuallakin. Luonnonympäristön ominaisuuksilla on tärkeä merkitys hyvinvoinnille.

Usein juuri metsä koetaan psyykkisesti rauhoittavana ja toki myös sen ilmaa puhdistava vaikutus on suuri. Kulttuuriset ja henkilökohtaiset näkemykset vaikuttavat luontokokemukseemme, esimerkiksi siihen, minkä koemme kauniiksi ja rauhoittavaksi ja millaisia arvoja ja vaatimuksia meillä on luonnonympäristöistä. (Tourula, Rautio 2014: 13, 19.)

6

Luonnossa liikkumisen ja virkistäytymisen hyvinvointivaikutusten on todettu ilmenevän kolmella tavalla. Luonnossa oleskelu tuottaa esteettisiä elämyksiä ja mielihyvää, vähentää stressin vaikutuksia ja parantaa hyvinvointia. Toiseksi luonto kannustaa liikkumaan, mikä myös helpottaa terveyden ja jaksamisen ylläpitämistä. Kolmanneksi monet luonto- ja ulkoiluharrastukset auttavat sosiaalisten suhteiden hoitamista ja toisaalta antavat mahdollisuuden vetäytyä tarvittaessa omaan rauhaan. Ympäristöpsykologisten tutkimusten perusteella tiedetään, että verrattuna kaupunkiin luontoympäristössä oleskelu vähentää fysiologista stressiä. (Korpela 2010: 80.)

Luontoympäristön terveysvaikutuksia pitkään tutkinut professori, ympäristöpsykologi Kalevi Korpela tähdentää, että luontoympäristö pitäisi oppia näkemään hyvinvointi- ja terveysasiana, ei pelkkänä virkistys- ja makuasiana. Luonnossa liikkuminen voi viedä tehokkaasti ajatukset pois arjesta ja tarjota samalla ainutkertaisia elämyksiä ja hyvinvointikokemuksia. Hyväksi koettu ympäristö kannustaa liikkumaan ja auttaa käsittelemään epämieluisia kokemuksia ja palauttamaan keskittymiskyvyn. Luonto lumoaa eli vetää tarkkaavaisuuden puoleensa tahattomasti, ilman, että keskittyminen vaatii työtä ja ilman tahdonalaisen tarkkaavaisuuden kuormittamista. Henkisessä uupumisessa, henkilö väsyy juuri ylläpitämään tahdonalaista keskittymistä. (Korpela 1997: 366.) Luontokokemuksen myönteistä vaikutusta ihmiselle kutsutaan elpymiseksi. Sitä voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Voidaan puhua tarkkaavuuden elpymisestä ja stressistä elpymisestä.

Luonnon elvyttävä vaikutus näkyy lisääntyvinä myönteisinä tunteina: esimerkiksi pelon ja vihan tunteet vähenevät ja myönteiset tunteet lisääntyvät. Elpyminen näkyy lisäksi fysiologisina toimintoina, kuten verenpaineen laskuna sekä käyttäytymisessä, kuten juuri tarkkaavuuden vahvistumisena. Luonnon katseleminen parantaa mielialaa ja palauttaa kehoa fysiologisesti tehokkaammin kuin kaupunkiympäristön katsominen. Luonnonympäristöt vaikuttavat myönteisesti myös henkilöihin, jotka eivät kärsi uupumuksesta tai stressistä. (Salonen 2005: 64.)

Professori Korpela mainitsee vielä, että lähiympäristössä liikutaan sitä enemmän, mitä kauniimpi ja luonnonläheisempi alue on. Myös paikan helppokulkuisuus vaikuttaa luonnossa liikkumiseen ja siten myös hyvinvointiin. (Korpela 2007: 366–368.)

Luontoon hakeudutaan erityisesti silloin kun halutaan välttää ruuhkaa, melua, liiallisia ärsykkeitä sekä sosiaalisia paineita. Ihmisillä tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa, millaisessa ääniympäristössä he elävät. Hyvinvointia lisää tieto siitä, että melun kokeminen on itsestä kiinni ja että melun ja hiljaisuuden suhde on saatettavissa tasapainoon.

7

Ihmiset hakeutuvat luonnonympäristöihin, kun he haluavat tietoisesti ja joskus tiedostamattaankin toteuttaa psyykkistä itsesääntelyä. Luontokohteisiin lähdetään rentoutumaan ja nauttimaan ympäristöstä, tämä kognitiivinen ja emotionaalinen itsesääntely on tärkeä osa hyvinvointiamme.

(Korpela 2007: 366–368.) Luonnossa sijaitsevassa mielipaikassa ihminen pystyy säätelemään olotilaansa ja samalla edistämään terveyttään. Useimmilla ihmisillä on oma mielipaikkansa ja paikka, jossa elpyä. Mielipaikka tai luonnonelementti vaatii löytämisen, ja se voi vaihdella eri tunnetilojen mukaan. Mielipaikat toimivat näin stressaantuneisuuden säätelykeinona. Luonnon ympäristössä pääsee helpommin eroon arkipäivän huolista ja kokemuksista. (Korpela 2007: 58.) Terveyden näkökulmasta tarkasteltuna, melulla tarkoitetaan ääntä, joka on vahingollista ihmisen terveydelle tai haitallista muulle hyvinvoinnille. Tarpeeksi voimakas lyhytkestoinenkin melu voi vaurioittaa kuuloa. Oma kokemus ja tunne vaikuttavat siihen, onko jokin ääni melua. Melusta puhuttaessa on otettava huomioon äänen ajallinen esiintyminen ja merkityssisältö ja useita muita yksilöllisiä ja yhteisöllisiä tekijöitä. Ääntä ei voi määritellä meluksi ilman sen vaikutuksia. Melun terveyshaitoista kiinnostuttiin Suomessa, kun maa teollistui nopeasti 1950- ja 1960-luvuilla. Melu nousi suuremman mielenkiinnon kohteeksi varsin hitaasti verrattuna moneen muuhun teollistuneen maailman terveysvaaraan. (Vuorinen, Heinonen-Guzejev 2014: 98–101.)

Tutkimuksien mukaan luonnonympäristöt ja –elementit vaikuttavat myönteisesti fysiologisiin toimintoihin sekä tunteisiin ja käyttäytymiseen. Korpelan (2007: 57) mukaan pelkkä maiseman katseleminen sekä luontoympäristössä oleskelu ja kulkeminen vaikuttavat positiivisemmin koettuun hyvinvointiin kuin kaupunkiympäristö. Mitä enemmän viheralueita ihmisen asuinympäristössä on, sitä terveemmäksi ihmiset itsensä kokevat. Ympäristöpsykologian alan tutkimuksissa on todettu, että ihmiset, jotka altistuvat melulle asuinympäristössään tai kotonaan, käyvät hieman muita enemmän luonnonpaikoissa. Tämä on todettu yhdeksi stressinhallintakeinoksi, jonka avulla melulle altistuvat pyrkivät lieventämään stressiä ja sopeutumaan meluun. Eli melun ja stressin kasvamisen myötä ihmiset hakeutuvat luonnonrauhaan.

Luonnon elvyttävät vaikutukset syntyvät nopeasti, koska jo 5-7 minuutin luontopaikassa oleskelu laskee sydämen sykettä ja verenpainetta. Elvyttävä vaikutus nopeuttaa sairaiden parantumista ja vähentää kipulääkkeiden käyttämistä. (Ampuja 2007: 205.) Samalla on toki muistettava, että osa luontoympäristöistä voidaan kokea epämiellyttävinä esimerkiksi äänien tai roskien takia (Korpela 2007: 57).

8 1.2.3 Maiseman kokeminen on ruumiillista

Luonnossa liikkumiseen ja maiseman kokemiseen kuuluu vahvasti aistimellisuus, joka on tutkielmassani keskeisessä osassa. Luontoa arvotetaan ja havainnoidaan vahvasti visuaalisesta näkökulmasta. Maailmamme on kuitenkin myös kuuluva, kosketettava, tuoksuva ja jopa maistuva, eli esille nousee luonnon materiaalisuus. Ja nämä kaikki koetaan samanaikaisesti eli esille nousee moniaistisuus. Tätä kautta maiseman ja paikan kokeminen ja tunteminen on ruumiillista.

(Karjalainen 2004: 54–55.)

Ihmisen hyvinvointiin vaikuttaa vahvasti hyvä ja tasapainoinen suhde omaan ympäristöön. Paikan ominaisuuksilla on suuri vaikutus kokijaansa: itselle tutuksi tullut paikka ja tärkeäksi muodostunut maisema lisäävät positiivista luontokokemusta. Vastaavasti päinvastainen kokemus ympäristöstä voi lisätä stressiä ja ahdistusta, jos ympäristösuhteemme on negatiivinen, eli koemme paikan esimerkiksi vaarallisena ja rumana. (Korpela 2007: 58.)

Melu voi olla jo syy paikan kielteiselle kokemiselle. Metsässä kulkemalla ja havainnoimalla luomme yhteyden luontoon tarkkailemalla ja kuuntelemalla. (Korpela 2007: 73.) Havainnoimme yhtä aikaa luonnon materiaalisuutta ja niiden välittämiä tunnetiloja itsessämme.

Tämän tutkielman luontoympäristönä on luonnonsuojelu- ja Natura-alue, joka on suojelun piirissä rehevän lehtokasvillisuutensa ja monipuolisen linnustonsa ansiosta. Tutkielmassa nousevat esille luontopolun kokeminen ja sen herättämät vahvat emotionaaliset tuntemukset ja luja tunnesidos luontoon. Luontopolulta haetaan hyvää oloa, onnentunteita ja joskus fyysistäkin kuntoilua. Metsä luontopolkuineen ja erityisine maisemineen luo henkisiä ja ruumiillisia kokemuksia, palauttaa mieleemme muistoja ja tuntemuksia (Laurén 2009: 13–21).

Kulttuuriset näkemykset värittävät aina tulkintaamme luonnosta: kuinka sen koemme ja millaisia merkityksiä luonnolle ja maisemalle annamme. Aiemmat kulttuuriset käsitykset vaikuttavat antamiimme luonnonmerkityksiin siten, että totumme pitämään joitakin luonnon elementtien muotoja kauniina tai rumina. Nämä ohjaavat käytöstämme luontoa kohtaan. Metsä ei kuitenkaan luonnostaan sisällä esteettistä kokemusta tai kaunista äänimaisemaa, vaan ne rakentuvat sinne ihmisen toimesta.

Perinteen ja kulttuurin tutkija Kirsi Laurén muistuttaa, että hyvinvoinnin takeena ei voi olla mikä ja millainen metsä tahansa. Metsän tulee vastata niitä odotuksia, joita sille on asetettu. (Laurén 2009:

13.) Hyvään luontoelämykseen on useissa tutkimuksissa todettu kuuluvan kauniit maisemat, rauha

9

ja hiljaisuus, kohtaaminen eläinten kanssa ja kasvien tunnistaminen, yhteisöllisyys tai oma rauha (Hallikainen ym. 2014: 36).

Luonnossa liikkuminen lisää emotionaalista hyvinvointia. Hiljaisuutta, oli se sitten luonnon tai kodin tarjoamaa rauhaa, käytämme ruumiin ja mielen tasapainottamiseen. Tutkija Outi Ampuja (2008: 218) katsoo, että melun ja hiljaisuuden välisen tasapainottamisen tarve nousee lopulta ihmisluonnosta. Ampujan mukaan emme ole ”biologisesti virittäytyneitä” urbaaniin ympäristöön, jossa yhtenä stressitekijänä on melu. Kun ihmisillä on valinnanvapautta, hakeudumme ympäristöön, jossa voimme hyvin. Kaupungissa varsinkin olemme koko ajan julkisesti esillä, jolloin tarvitsemme vastapainoksi yksityisyyttä. Merkittävä osa yksityisyyttä ovat luonnon rauha, hiljaisuus ja luonnon äänet. Tieto siitä, että emme ole jatkuvasti arvioinnin ja katseiden kohteina vapauttaa meitä.

(Ampuja 2008: 218.)

Luonnossa liikkuminen voimaannuttaa ja lisää arjen hyvinvointia. Se on tärkeä keino hallita arjen paineita ja ennaltaehkäistä monia sairauksia. Mielipaikkakäynnit pitäisi ottaa vahvemmin käyttöön yhtenä hyvinvoinnin edistämiskeinona. Ihmisiä tulisi kannustaa enemmän tutustumaan mielipaikkoihinsa ja tarkastelemaan niihin liittyviä kokemuksia ja elämyksiä arvoineen. Liikuntaa kertyisi huomaamatta ja ihmiset kiinnittäisivät huomiota tietoisemmin fyysiseen ympäristöönsä, sen laatuun ja paikan synnyttämiin kokemuksiin ja mielialoihin.

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS 2.1 Paikka koetaan maiseman kautta

Tämän tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu paikan, maiseman ja äänimaiseman käsitteiden kautta. Äänimaisemaa avaan tässä tutkielmassa maantieteellisenä käsitteenä, vaikka käsitettä on lähestytty monen tieteenalan näkökulmasta. Äänimaiseman kautta voidaan ymmärtää paikkakokemusta aistillisena ja kehollisena kokemuksena. Aistimellisuus ja kokemuksellisuus tuovat maiseman ja äänimaiseman käsitteitä lähemmäksi toisiaan. (Meinig 1979: 3.) Paikka on luonteeltaan jatkuvassa muutoksessa, kuten äänimaisemakin, joten paikan ja äänimaiseman muuttuva luonteet ovat jatkuvassa liikkeessä. Paikka koetaan maiseman ja äänimaiseman kautta ja

10

äänimaisema muuttaa paikantuntua ja kehollista olemista. (Kautonen 2011: 32; Massey 2008: 30–

31.)

Kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalainen (1986: 143) toteaa, että paikka ja maisema ovat aina yhteydessä toisiinsa, maisema kietoutuu paikan ympärille. Paikassa aina osa on maisemaa ja maisemassa paikkaa. Äänimaisema syventää näiden yhteyttä, sillä äänimaisema ympäröi meitä ja samalla me itse luomme sitä. (Rodaway 1994: 91–92.)

Kehollisuus nousee paikan kokemisessa merkittävään asemaan. Se liittyy oleellisesti ympäristön aistimiseen, tulkintaan ja havaitsemiseen. Viime vuosina aistien ja kehollisuuden tutkimus on maantieteessä lisääntynyt ja kävelyhaastatteluissakin on korostunut suuntaus, jonka voisi nimetä aistikävelytutkimukseksi. Näissä tutkimuksissa on systemaattisesti kartoitettu aistittava maisema hajuineen ja äänineen. (Jokinen ym. 2010: 262.)

Kehollisuuden näkökulma nousee esille, kun ympäristöä luetaan. Kävelijät piirtävät jaloillaan päivittäiset arkireittinsä poluille samalla lukien maisemaa ja sen tapahtumia ja muistoja. Keholla esitetään myös kulttuurisia ja sosiaalisia tapoja liikkua. Kävely kertoo ympäristön materiaalisesta järjestyksestä, etäisyyksistä, alueen käveltävyydestä, turvallisuudesta ja mukavuudesta. Liikkeet määräytyvät ympäristön mukaan, kun kävelijä tekee valintoja ja sovittaa ympäristön omiin tarkoituksiinsa. Tämän tutkimuksen tavoitteena ei ollut selvittää haastateltavien liikkumisen rytmejä tarkemmin, vaan selvittää miten maisema ja paikka koetaan, aistimellisuus ja kehollisuus huomioiden. (Jokinen ym. 2010: 262.)

2.2 Tutkimuksen sitoutuminen maantieteeseen

Tutkielmani sijoittuu humanistiseen maantieteeseen, jossa korostuu henkilön subjektiivinen kokeminen ja aistein koettu ympäristö. Humanistinen maantieteellinen tutkimus nostaa keskipisteekseen ihmisen elämismaailman. Keskeisimpiä käsitteitä ovat paikan, tilan ja maiseman käsitteet ja tutkimuksen keskiössä ovat ihmisten ja paikkojen välisten suhteiden tarkastelu.

Keskustelu aistimellisesta kokemisesta, identiteetistä ja henkilökohtaisten muistojen merkityksestä on kasvanut humanistisen maantieteen keskuudessa (Rodaway 1994: 4-5.)

Humanistinen maantiede nousi kriittisen yhteiskuntamaantieteen rinnalle toiseksi positivismin kritiikiksi. Maantieteessä kritisoitiin eksaktin tieteen ihannoimista ja abstraktisuuden ylivaltaa, joten vaihtoehdoksi näille haluttiin tuoda elämismaailma ja ihminen kokevana ja toimivana subjektina.

(Haarni 1997: 16.) Humanistinen maantiede lähtee usein siitä, että ihmisten antamat merkitykset ja

11

erityisiin paikkoihin liittyvät tunteet ovat tärkeämpiä, tai vähintään yhtä tärkeitä, kuin tilan fyysisyys (Häkli 1996: 83). Humanistinen maantiede on tarjonnut vaihtoehtoja tekniselle maantieteelle ja tuottanut kuvauksia, jotka lisäävät ymmärrystä kulttuureista, joissa elämme.

Humanistisen maantieteen ansiosta maantieteilijät ottavat nykyään huomioon yhteiskunnan ja ihmisten elinympäristöilleen antamat merkitykset. (Häkli 1996: 92.)

Ilmiöitä tarkastellaan ihmisten kokemusten ja muistojen kautta. Tutkimuksessa teemoina ovat ihmisten paikkoihin liittämät merkitykset. Tutkijalle ne avautuvat subjektiivisten kokemusten, tunteiden, muistojen, arvojen ja toiveiden kautta. Tutkimuksen tavoitteena on tulkita merkityksiä siten, että pyrkimys tutkimuskohteen ymmärtämiseen korostuu. Kaikki maailmaa koskeva tulkinta suhteutetaan yksilölliseen kokemukseen, mielikuvitukseen ja muistiin. (Haarni 1997: 16.) Ihmisen tausta ja kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka ympäristö koetaan.

Keskiössä humanistisessa maantieteessä on, kuinka puhutaan ympäristöstä ja paikasta elettyinä maailmoina ja inhimilliseen olemassaoloon olennaisesti kuuluvina todellisuuksina. Karjalainen kirjoittaakin, että ihminen ja ympäristö eivät sijaitse vierekkäin, vaan sisäkkäin. Jokainen ihminen syntyy johonkin paikkaan ja samalla tuo paikan kulttuuriseen ja luontoperäiseen ympäristöön.

(Karjalainen 2007: 50.)

Tutkielmani sijoittuu maisemamaantieteeseen, koska käsitys maisemasta kokijansa subjektiivisena ja kokonaisvaltaisena ympäristökokemuksena kuuluu humanistiseen maantieteeseen.

Humanistisessa tutkimuksessa maisema ja paikka ovat nousseet keskeisesti esille niiden subjektiivisen ja holistisen luonteen vuoksi. (Raivo 1997: 198) Tutkielmani haastateltavat toivat maisemakävelyissä esiin oman inhimillisen tulkinnan ja merkityksensä maisemasta, heidän omasta maisemasta. Kukaan ei koe kyseistä Halmejoen luontopolun maisemaa samalla tavalla, mutta jokaisen tulkinta maisemasta on yhtä tärkeä. Haastateltavat rakentavat maisemasta merkittävän oman elämäntilanteensa kautta.

Maiseman rajaaminen pelkkään näköaistiin rajaa maiseman kokemisen ulottuvuuksia. Nähdyn maiseman lisäksi ovat olemassa äänimaisemat, mielenmaisemat ja tuoksumaisemat ja niihin kaikkiin liittyvät muistot ja kokemukset. Maisemaa itsessään, havainnoitsijasta erillään ei ole olemassa. (Raivo 1997: 198.) Humanistisessa tutkimuksessa maisema ja paikka ovat nousseet esille niiden subjektiivisen ja holistisen luonteen vuoksi. (Cosgrove 1985: 45.) Ihmisen ja hänen elämismaailmansa välistä kokemuksellista suhdetta on haluttu käsitellä paikan ja maiseman kautta (Karjalainen 1986: 143).

12

Humanistinen maantiede puolestaan keskittyi yksilön merkityksen korostamiseen: sen mukaan ihmisen ympäristösuhteen tuli olla yksi keskeisistä maantieteen tutkimuskohteista (Tani 1996: 103 ).

2.3 Paikka

Paikka on yksi humanistisen maantieteen tärkeimmistä käsitteistä ja se on ollut kiinnostuksen kohteena jo pitkään. Maantieteilijöille kartta on tärkeä työväline ja kartografisesti paikat voidaankin osoittaa leveys- ja pituuspiirien avulla, eli abstraktin matemaattisen järjestelmän avulla. Nämä järjestellyt paikat ovat universaaleja. Tässä tutkielmassa mielenkiinnon kohteena ovat elämämme paikat, jotka järjestyvät toisin, koska ne eivät ole mitattavia ja luokiteltavissa, vaan elettäviä ja koettavia. (Karjalainen 1997: 229–230.)

Miten meidän sitten pitäisi lähestyä paikkaa? Maantieteellisesti paikoilla on konkreettiset sijaintinsa, ja ne voidaan merkitä koordinaatein, mutta kulttuurillisesti tarkasteltuna paikka saa merkityksensä vasta ihmisen elämästä ja kokemuksista. Paikka ja sijainti eivät ole sama asia.

(Knuuttila 2006: 7.) Paikan käsitettä on lähestytty erilaisista näkökulmista. Paikan käsite on arkimerkityksessään totuttu liittämään nimettyihin kohteisiin maanpinnalla (Tani 1996: 103–104.) Tila muuttuu merkitysten ja elämismaailman kautta paikaksi. Paikkaan kiinnitytään siis elämisen kautta: elämismaailman neutraalista ympäristöstä muodostuu subjektiivinen paikka, joka koostuu ihmisten inhimillisistä tulkinnoista ja kokemuksista, paikkaa ei siis pidetä objektiivisena tosiasiana.

Elämämme paikat ovat täten koettavia ja elettäviä, jotka syntyvät tulkinnan ja merkityksenannon tuloksena. (Karjalainen 1997: 230.)

Paikka on siis muutakin, kuin vain sen fyysinen ilmenemismuoto. Vaikka fyysinen ympäristö on perustava osa paikkaa, se on aina tulkinnan tulosta. Paikan fyysinen olemus ei ole suoraan ja yksiselitteisesti merkityksellinen paikassa ja sen synnyssä, vaan se on aina ensin tulkittava ja kytkettävä paikkaan. Tulkitseminen voi tapahtua monella eri tavalla, koska paikan fyysinen ympäristö kytkeytyy historiallisesti osaksi toisia paikkoja. (Valkonen 2007: 3.)

Mielenmaiseman käsitteellä on viitattu ympäristön havaitsemisen ja kokemisen subjektiivisuuteen.

Näkemys liittyy humanistisen maantieteen traditioon, jonka mielenkiinnon kohteena ovat tavat, joilla ihminen luo ympäröivästä tilasta itselleen ainutlaatuisen paikan. Toiveet, pelot, ilot ja surut sekä faktat ja fiktiot luovat yksilölle paikan, joka täyttyy henkilökohtaisilla merkityksillä. Ihminen elää paikkaansa, mutta myös paikka elää ihmisessä. Paikan henkilökohtainen kokeminen ei sulje

13

pois ympäröivän kulttuurin vaikutusta merkitysten muodostamisessa. Kaikki elämismaailmassamme vaikuttavat tavat ja uskomukset vaikuttavat, kuinka ihminen paikkansa kokee. (Tani 1996: 103–104.)

Paikka ja elämismaailma korostavat sitä, kuinka ihminen kokee ympäristönsä subjektiivisesti ja paikat ainutlaatuisina. Tärkeät paikat elävät meissä, ne muuttavat meitä ja me niitä. Maantieteen ja ympäristökasvatuksen professori Sirpa Tani (1996: 103–104) käsittelee mielenmaisemia kolmen näkökulman mukaan. Mielenmaisemien syntymiseen vaikuttavat aistittu ympäristö, eli millaisena se avautuu aistiemme välityksellä. Mielenmaisemat rakentuvat suhteessa aikaan. Menneisyydessä koetut ja aistitut ympäristöt muuttuvat muistojen maisemiksi. Nämä maisemat vaikuttavat tulkintoihimme nykyisestä ympäristöstämme. Kolmanneksi näkökulmaksi Tani mainitsee ympäröivän kulttuurin, mikä vaikuttaa ympäristön tulkintaamme.

Paikka ei ole koskaan lopullinen tai viimeisessä olomuodossaan vaan se pitää sisällään ajallisen ulottuvuuden. Kuten paikat ovat luonteeltaan muuttuvia, myös ihmisten suhde paikkaan ja tunteet voivat muuttua. Tunteemme ohjaavat meitä paikasta toiseen, mutta tuntemuksemme voivat myös kiinnittää meidät paikkoihin. Ihmisten ja paikkojen välinen suhde on aina jatkuvan muutoksen alaisena, joten paikkojen tutkiminen ei välttämättä ole yksiselitteistä. (Bartos 2013: 89.)

Karjalainen (1997: 41) kirjoittaa, että elämisemme on maailmassa olemista, johon asettuvat meidän paikkamme. Osan paikoista unohdamme, mutta kaikkia paikkoja emme voi unohtaa, koska silloin unohtaisimme myös itsemme: emme tietäisi, keitä olemme, koska emme enää tietäisi mistä tulemme ja mihin olemme matkalla. Paikat kuuluvat siis jokaisen ihmisen elämään. Karjalaisen mukaan paikkaa voidaan lähestyä erilaisista näkökulmista. Paikka voidaan nähdä fyysis- sijainnillisesti, sensuaalis-emotionaalisesti ja sosiaalis-kulttuurisesti. Nämä kaikki ovat yhtä aikaa olemassa, vaikka keskittyisimmekin vain paikan emotionaaliseen ulottuvuuteen. (Karjalainen 1997:

41.) Tässä tutkielmassa ovat keskeisessä osassa juuri paikan ja maiseman kokemuksellisuus ja affektien syntyminen.

Arjessa emme useinkaan pysähdy miettimään paikan merkityksiä ja omaa suhdettamme kyseiseen paikkaan. Paikka on arkisessa elämässämme usein näkymätön. Kun muutamme muualle tai paikka olennaisesti muuttuu, nousee paikka esille. Samalla tavalla uudessa paikassa se muotoutuu hiljalleen meille tutummaksi ja muuttuu näkymättömäksi. Entiset paikat elävät mukanamme muistoissa ja vaikuttavat tulkintaamme uusista paikoista. Merkittävät paikat elävät mielessämme, jokaisella on omat biografiset paikkansa, ja näitä ei voi lopullisesti kartoittaa. Ne ovat syvästi

14

henkilökohtaisia ja inhimillisen muistin luomia, eihän kenelläkään ole aivan samanlaisia muistoja.

(Karjalainen 1997: 41–46.)

Paikassa olemiseen liittyy aina mennyt aika ja tulevaisuus: paikka asettuu saapumisen ja lähtemisen väliin. Karjalainen kirjoittaakin, että emme ole koskaan olemassa vain nyt. (Karjalainen 1997: 41–

46.) Aika ja paikka ovat aistimellisia kokonaisuuksia. Ne voidaan haistaa, maistaa ja kuulla. Nämä liittyvät muistamiseen ja kokijan muistoihin. Joku paikka voidaan muistaa juuri sen äänimaiseman vuoksi, kuten esimerkiksi Halmejoen luontopolun maisema.

Muisti ei ole koskaan pelkästään tahdonalainen, se on myös osittain tahdosta riippumaton. Mennyt maailma palautuu mieleemme ja havahdumme siihen. Aistimus avaa muistin portit, kuten ranskalaiskirjailija Marcel Proust (1871–1922) on asiaa kuvannut. (Proust 1984: 54.) Paikkasuhteemme ovat myös ruumiillisesti ja kaikkien aistien kautta koettuja tunnetiloja, niiden eläminen on Karjalaisen (1997: 41–46) sanoin lähikartoitusta, eli kohdetta koskettavaa havainnointia. Ruumiilliseen muistiin kuuluvat juuri eletyt paikkamme. Ruumiillisina olentoina meillä on aistijärjestelmämme kautta pääsy ulkopuoliseen maailmaan, koska näemme, kuulemme, haistamme ja tunnemme. Aistiemme avulla koemme jotakin, jolla on merkitys. (Karjalainen 1997:

44.)

2.3.1 Sense of place-ajattelu

Myös paikkatunteen käsite on kiinnostanut maantieteilijöitä vuosikymmeniä. Sense of place, eli paikkatunne muodostuu kokijalleen paikassa itsessään, kun otamme paikan haltuumme ja se muodostuu tutuksi. Paikkatunteella tarkoitetaan yksilön paikkaan kiinnittämiä symbolisia merkityksiä. Paikkatunteeseen vaikuttavat erilaiset tekijät, kuten aika ja sosiaalinen ympäristö.

(Stedman 2002: 562.)

Paikkatunne muodostuu paikan eri ominaisuuksista, jotka tekevät juuri siitä erityislaatuisen ja erottavat sen muista paikoista. Paikkatunne muodostuu kokemuksellisuuden ja emootioiden kautta.

Paikkatunne-käsitettä on lähestytty eri tieteenalojen näkökulmasta, mutta tyhjentävästi sitä ei ole voitu määritellä. Käsitteen tulkinta on vaihdellut ja synnyttänyt ristiriitojakin. Paikkatunne voi olla samaan aikaan tunne ympäristöstä tai paikan henkistä tuntemista. (Foote ja Azaryahu 2009: 98.) Poliittisen maantieteen tutkija Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen (2007: 5-6) taas toteaa, että paikkatunne muodostuu oman henkilöhistorian myötä, mutta tunteen rakentumisessa on myös yhteisöllinen ulottuvuus. Hänen mukaansa paikkatunne on kerronnallinen eli narratiivinen, mutta

15

myös koettavissa eri aistien ja kokemusten välityksellä. Paikkatunnetta voi siis olla hankala pukea sanoiksi. Tunnemuistot, jotka ovat muodostuneet tietyssä paikassa, voivat ohjata toimintaamme.

Joskus tiedostamme tämän, joskus emme.

Kuusisto-Arposen (2007: 5-6) mukaan paikkatunne on useiden yksilöllisten, yhteisöllisten ja tiedollisten asioiden ja tunteiden yhteensulautuma. Paikkatunne voi muuttua elämisen ja paikan mukana, joten se ei ole ominaisuuksiltaan staattinen. Se muuttuu ja muovautuu mukanamme.

Paikan olennainen muuttuminen tai pelko paikan häviämisestä muovaa ihmisen paikkatunnetta.

Paikkatunne rakentuukin elämällä ja kokemalla paikan tavanomaisuuden hetkiä. Sen vuoksi paikkakokemukset harvoin nousevat voimakkaina tuntemuksina yksilöiden arjessa.

Paikkasuhde on ruumiillisesti kaikkien aistien avulla koettu tunnetila. Havaitsemme, koemme ja tulkitsemme kohdetta aistiemme välityksellä. (Karjalainen 2004: 60.) Paikkaa ja maisemaa on lähestytty pitkään pelkän näköaistin ja visuaalisuuden kautta, mikä rajaa näiden kokemisen mahdollisuuksia. Paikkaan kiinnittyminen on kuitenkin erittäin emotionaalista, ja tärkeisiin ja myös vähemmän tärkeisiin tiloihin meillä liittyy laaja tunneskaala.

Paikkatunne vahvistuu liikkumalla. Liikkuminen ja kulkeminen tietyssä paikassa korostavat ajatustamme paikasta, että se on jotakin, joka mahdollistaa esteettisesti ja muillakin tavoin kiinnostavia liikkumiskokemuksia. Paikassa nousee esille liikkumisen mahdollisuus, voimme kulkea huoletta ja vaivatta jossakin tietyssä paikassa. Samalla esille nousee liikkumisen ruumiillinen merkitys: liikkuminen lisää hyvinvointiamme ja lievittää stressin oireita. Paikkoihin hakeudutaan usein siis liikkumisen helppouden vuoksi. (Naukkarinen 2006: 70.)

Maisema saattaa muuttua olennaisestikin rakentamisen ja liikkumisen helpottamisen vuoksi. Jo pienetkin muutokset, kuten luontopolkujen pitkospuiden uusiminen voi vaikuttaa henkilön muodostuneeseen paikkatunteeseen ja kokemukseen maisemasta.

Pysyvyys ja säilymisen tunne liitetään usein merkityksellisiin paikkoihin. Toivomme, että paikka pysyisi samankaltaisena, jolloin suhteemme siihen säilyisi ennallaan. Paikkojen kokemiseen liittyykin usein pelko paikan menettämisestä ja sen oleellisesta muuttumisesta. Oma minuuden tunto riippuu pysyvyydestä. Kun meille tärkeä paikka oleellisesti muuttuu, tuntuu siltä, kuin osa itseämme pyyhittäisiin pois.

Suojelualueilla on monia luonnon- ja kulttuuriarvoja, joiden takia luonto halutaan säilyttää mahdollisimman muuttumattomana. Ihmisillä on kuitenkin maantieteen professori Yi-Fu Tuanin

16

mukaan myös inhimillinen pysyvyyden tarve. Kaikki me tarvitsemme paikan, jossa tunnemme ajan pysähtyvän ja sellaisen paikan, jonne voimme palata ilman pelkoa sen muuttumisesta tai katoamisesta. Tarvitsemme paikan, jonka eheys lujittaa omaa eheyttämme. (Tuan 2006: 18.)

Yhteensopivuuden kokemus on osa elvyttävyyttä, se määrittyy henkilön päämäärien, tarpeiden, arvojen ja ympäristön vaatimusten ja mahdollisuuksien väliseksi tasapainoksi. Kun ihmisen tunne itsestä on sopusoinnussa ympäristön kanssa, syntyy tunne siitä, onko ympäristö sopiva itselle. Kun henkilön tavoitteet ja odotukset ovat samankaltaiset ympäristön kanssa, on mahdollista kokea ykseyden tunne paikan kanssa. Vaikka paikka tarjoaisi lumoutumisen ja stressistä vapautumisen tunteen, se ei välttämättä toimi elvyttävästi, ellei paikka tunnu sopivan itselle. Elpymiskokemuksen voi myös pilata jokin yksittäinen häiriötekijä, kuten melu. (Salonen 2005: 68.)

Tunne paikkaan kuulumisesta tuo paikan osaksi kokijaansa. Vieras ympäristö muuttuu tutuksi ja omaksi. Henkilö voi kokea kiinnittyvänsä paikkaan, jolloin abstrakti tila muuttuu subjektiiviseksi paikaksi. Paikassa liikkuminen tekee siitä henkilökohtaisen.

Esimerkiksi kartan avulla kuvattu Halmejoen luontopolku katkoviivoineen ja välimatkoineen näyttäytyy aivan erilaisena, kuin minun henkilökohtaiset paikkatunteeni Halmejoen luontopolusta maisemineen. Luonnossa kulkeminen synnyttää subjektiivisia ja merkityksellisiä aistimuksia ja emootioita, jotka auttavat määrittämään ja antamaan ensivaikutuksia muista vastaavista paikoista, joissa emme olisi koskaan käyneetkään.

Tuan tuo esille topofilian ja topofobian käsitteet. Tobofilia kuvastaa voimakasta paikkaan kuulumisen tunnetta, jolloin paikka näyttäytyy omana. Tobofobia tarkoittaa taas paikkoihin liittyviä negatiivisia tunteita. Molemmat tunteet vaikuttavat toimintaamme ja ne jäsentävät käsitystämme ympäristöstämme ja arkisesta elämismaailmastamme. (Haarni ym. 1997: 17.) Uudessa kulttuurisessa maantieteessä subjektiivinen kokemus on yhdistetty sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiinsa. Yksilö luo ympäristöstään erilaisia paikkoja riippuen omasta henkilökohtaisesta asemastaan. Ikä, sukupuoli, sosiaalinen asema tai vaikkapa kulttuurinen tausta vaikuttavat siihen, millaisia merkityksiä paikoille annetaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna paikka on aina henkilökohtaisen lisäksi jaettu, intersubjektiivinen. (Tani 1996: 103–104.)

Paikan henki, ”genius loci”, yhdistetään usein paikkatunteen käsitteeseen. Paikkatunne tarkoittaa siis tietoisuutta paikan hengestä. (Relph 1996: 910.) Paikkaa ilmiönä on tutkinut norjalainen arkkitehti ja tutkija Christian Norberg-Schulz. Käsitteellä genius loci, paikan henki, hän viittaa

17

paikkoihin, joissa on hyvä olla ja paikkoihin, joista löytyy oma henki ja ”se jokin”. Hänen mukaansa paikan elementit luovat ilmapiirin, joka vaikuttaa hyvinvointiimme. Paikan henki on aistittavissa, kun ihmisellä on hyvä suhde luontoon niin fyysisessä kuin psyykkisessäkin mielessä.

Ympäristöön on tutustuttava ja samaistuttava. Tämä on helpompaa, jos omat juuret ovat alueella tai on lähtöisin samankaltaisesta paikasta. (Kiuru 2006; Norberg-Schulz 1980: 18–20.)

Jo paikan hengen mainitseminen yleensä kertoo, että kyseessä on merkityksellinen paikka. Henki kuvaa, että paikka mielletään eläväksi, jopa ihmiseen rinnastettavaksi. Henki antaa elämän niin ihmisille kuin paikoillekin, vaikka sitä ei voi nähdä, sen voi tuntea ja tiedostaa. Norberg-Schulzin (1980: 21) mukaan paikkaan pitää voida samaistua, jotta voi tuntea sen hengen. Hänen mukaansa identifikaatio kuvaa, että olemme ystäviä paikan kanssa.

Näkökulma on psykologinen. Norberg-Schulz (1980: 21) lähestyy paikkaa eheänä ja suurena kokonaisuutena. Hän toteaa, että samaistumiskohteemme konkretisoituvat lapsuudessa opituista ja koetuista asioista. Jos uudet paikat ovat tuttuja, ne usein muistuttavat lapsuudesta. Paikka on näin yhteydessä aina kokijan persoonaan.

Paikan henki voi olla vahva luonnonympäristöissä ja rakennetuissa kaupunkiympäristöissä, mutta se ei välttämättä nouse esille joka paikassa. Sen huomaaminen vaatii herkistymistä ja esteettistä asennoitumista ihmiseltä. Kun herkistää itsensä paikalle ja tavoittelee olevansa yhtä sen kanssa, voi aistia sen todellisen arvon. Sanotaan, että paikan hengen tunteminen vaatii tietynlaista virittäytymistä. (Kiuru 2006; Norberg-Schulz 1980:19.)

Paikkaa käsiteltäessä on hyvä mainita tilan käsite. Paikka ja tila eivät tarkoita samaa asiaa, vaikka molempia voidaan lähestyä yksilön kokemuksen näkökulmasta. Tila voidaan hahmottaa myös affektiivisena tilana, josta käytetään yleisesti nimitystä ”tunnelma”. Tunnelma ja genius loci eli paikan henki ovat samankaltaisia ilmiöitä. Niitä molempia käytetään kuvaamaan paikan erityistä luonnetta ja identiteettiä. Tunnelman aistimiseen liittyy affektiivinen elementti, eli kokemiseen kuuluu aina subjektiivinen kokemus. Jokaisella paikalla on oma erityinen tunnelmansa, joka on muokattavissa. (Forss 2007: 110–111, 113.)

2.3.2 Paikan affektiivisuus

Yhteiskuntatieteissä on puhuttu ns. tunteiden käänteestä (emotional tai affective turn). Tunteiden käänne on teoreettisesti merkinnyt materiaalisuuden ja ruumiillisuuden korostumista. Tämän

18

käänteen myötä on pyritty pois tunteen ja järjen dualismista. Ihminen on alettu nähdä olentona, jonka keho ja mieli, ajattelu ja tunteet kutoutuvat yhteen ja toimivat yhdessä. (Korjonen-Kuusipuro, Janhunen 2015: 17.) Affektin käsitettä on käytetty usean eri alan tutkimuksen piirissä, ja juuri vaihtelevan käyttönsä vuoksi käsitteeseen on kohdistettu kritiikkiä (Santaoja 2015: 5).

Maantieteessä tunteet saavat aiempaa suuremman huomion. Puhutaan tunteiden maantieteestä ja emotionaalisesta maantieteestä. Emotionaalinen maantiede, emotional geography, on kasvava tutkimusala. Emootioiden ja affektien tutkimuksen on havaittu avaavan monia näkökulmia maantieteelliseen tutkimukseen paikan ja maiseman rinnalle. (Kenway, Youdell 2011: 131.)

Arkikäytössä suomen kieli ei tee eroa käsitteiden emootio, tunne ja affekti välillä. Tutkimuksessa affektiivinen, materiaalisuutta ja ruumiillisuutta painottava näkökulma on koettu kritiikkinä yhteiskuntatieteiden ns. lingvistiselle käänteelle, materiaalisuuden ja ruumiillisuuden sivuuttavalle representaatioiden ja merkitysten ylivallalle. (Kontturi, Taira 2007: 43.) Suomen kielen tunne–sana on hyvin laaja merkitykseltään ja hieman epämääräinen verrattuna englannin kieleen. Sanat emotion, feeling ja affect voidaan kaikki kääntää suomen kielessä tunteeksi. (Jokinen 2015: 18–19.)

Willman (2015: 31) kirjoittaakin, että fiilis (feeling) fyysinen tuntemus on aina yksilöllinen, subjektiivinen kokemus, affekti on taas aina yksilön ylittävä. Jokinen (2015) määrittelee affektin vielä ruumiillisemmaksi ja yhteiskunnallisemmaksi voimaksi verrattuna emootioon tai fiilikseen.

Fyysiset tuntemukset ja yksilön kokemukset ovat toki osa affekteja, mutta näkökulma on erilainen affektien kuvatessa kehojen välillä olevaa voimaa. (Jokinen 2015: 18–19.)

Affektit kiinnittävät ja suuntaavat kiinnostustamme eri elämänalueilla. Affekti-tutkimuksessa tehdään usein ero affektin, tuntemusten (feeling) ja tunteiden (emotion) välille Deleuzea ja Guattaria seuraten. (Taira 2007: 47–49). Monet tutkijat perustavat käsityksensä affekteista 1600-luvulla eläneen hollantilaisfilosofin Benedictus de Spinozan ajatteluun ja tarkoittavat affekteilla ruumiiden toimintakykyyn liittyvää intensiteettiä, tunnetta tai mielenliikutusta. Fenomenologisessa tutkimusotteessa affektit liittyvät läheisesti ruumiillisuuteen. Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze näki sen sijaan affektit olemukseltaan neutraaleina, ja erotti ne nimetyistä tunteista ja emootioista. (Taira 2007: 50.)

19

Affektuaalinen toiminta tarkoittaa, että toimintaa määrittävät toimijan emotionaaliset mielentilat (Willman 2015: 31). Kokijan mielialat vaikuttavat paikkojen kokemiseen, muistot eivät pysy staattisina, vaan voivat muuttua voimakkaasti tunnetilojen mukana (Haarni 1997: 17). Emootiot ohjaavat luonnossa liikkujaa ja voivat ohjata henkilön juuri tiettyyn paikkaan.

Ben Anderson kuvaa deleuzelaisittain affektia näkökulmasta, jolloin yksilöllä on taipumus tulla vaikutetuksi (to be affected) ja vaikuttaa (to affect) (Anderson 2006: 735). Affektiivisuus on kehollista, esitietoista virtausta ihmiskehon ja toisen kehon välillä. Anderson korostaa affektin välittömyyttä. Vaikutuksen syntyminen ei ole seuraus jostakin tapahtumasta: affekti on kohtaamisissa välittömästi läsnä. Andersonin mukaan fyysiset tuntemukset (feelings) ovat affektien hetkellisiä ilmentymiä kehossa, välittömästi tapahtuvia affektin arviointeja. Sama affekti voi herättää monenlaisia tunteita. Ne voidaan tulkita niin positiivisiksi kuin negatiivisiksikin tunteiksi.

Emootiot eli tunnekokemukset ovat affektien laadullista luokittelua ja tuovat affektin merkitysten maailmaan tiedostaen tulkittavaksi. (Santaoja 2015: 5; Anderson 2006: 735–737)

Affekteista puhutaan myös liikkeelle saavana voimana. Affektit saavat tekemään jotakin. Affektit saavat aikaan toimintaa, ne ohjaavat huomion ja muokkaavat kehon toimintakykyä. Affektit eivät ole riippumattomia kokijasta, niihin vaikuttavat henkilön tiedot, kiinnostuksen kohteet, motivaatio ja emootiot. Affektit eivät ole ainoastaan subjektiivisia, vaan niihin vaikuttavat kulttuuriset normit ja käytännöt, minkälaiset asiat ovat panostuksen kohteena ja mistä ihminen saa värinää elämäänsä.

(Taira 2007: 48.)

Kulttuurintutkimuksessa tutkijat määrittelevät tunteet sosiaalisina ja kulttuurisina ja käyttävät tällöin usein termejä emootio tai tunteet. Kun korostetaan ruumiillisuuden merkitystä, puhutaan yleensä affekteista. Tämä jaottelu on tosin herättänyt runsaasti kiistelyä. (Kontturi, Taira 2007: 43.)

Kulttuurintutkimuksessa on esitetty kolme affektioteorian tyyppiä. Teemu Taira perustaa jaottelunsa Lawrence Grossbergin työhön. Ääripäiksi Taira sijoittaa yhtäällä affektien ruumiillisuutta, energiaa ja intensiteettiä painottavan näkemyksen ja toisaalla affekteja ja emootioita synonyymeinä käsittelevän, sosiaalisia ja persoonallisia tunteita tarkastelevan näkemyksen. Näiden väliin Taira sijoittaa Grossbergin näkemyksen affektien roolista toimintakyvyn ja arjen tilallisten käytäntöjen rakentamisessa sekä suuntautumisessa siihen ”millä on väliä”. (Taira 2007: 47–49).

20

Ihmiskehot välittävät affektia, mutta välittävä keho voi olla myös jokin muu, esimerkiksi paikka (Duff 2010: 882). Massumin tulkinnassa kehot, joiden välillä affekti kulkee, voivat olla ihmisiä tai ei-inhimillisiä olioita tai asioita (Willman 2015: 31–32; Massumi 2002: 24–28.) Luontopolulla liikkuminen voi herättää kävelijässä voimakkaita emotionaalisia tuntemuksia. Kaikessa ympäristön havaitsemisessa aistimellisuuden asema on merkityksellinen. (Karjalainen 2004: 55.) Affekteihin liittyy siten myös yllätyksellisyyttä. Affekti on luonteeltaan vuorovaikutteinen ja se syntyy suhteessa johonkin, kuten kohtaamisen voimasta, tekemisen ja liikkeen seurauksena. Affekti nousee esille inhimillisten ja ei-inhimillisten kehojen välisessä suhteessa. Tällä tavoin se eroaa tunteista ja emootioista, jotka ovat yksilöllisiä tapahtumia. (Santaoja 2013: 52.) Affekti määritetään keholliseksi tapahtumaksi, joka tapahtuu mielen ulkopuolella. (Massumi 2002: 24–28.)

Andersonin (2006: 735–736) mukaan affekti ei ole subjektissa eikä objektissa, vaan se on jatkuvassa liikkeessä. Keskeistä tässä näkökulmassa on eronteko tunteiden ja affektin välille.

Tunteet ovat subjektiivisia ja sosiaalisesti rakentuneita ja kielellisesti tuotettavissa olevia kokemuksia (Anderson 2006: 735), kun taas affekti on persoonaton, ja usein kielellisesti tunnistamaton ilmiö (Massumi 2002: 24–28).

Edward Casey (2001: 689) on määritellyt paikat joko ohuiksi tai tiheiksi. Caseyn mukaan tiheä paikka rikastuttaa kokijaansa, koska ne avautuvat merkityksellisinä ja niihin kokija voi tuntea kuuluvansa. Tällöin paikkaan muodostuu affektiivinen ja vahva kokemuksellinen yhteys. Affekti voidaan yhden määritelmän mukaan kuvata voimakkaana tunnetilana ja elämyksenä. Caseyn mukaan ohuesta paikasta nämä ominaisuudet puuttuvat ja kokemuksellinen yhteys paikan ja sen kokijan välillä jää muodostumatta. Useimmat paikat jäävät ohuiksi. Tiheiden paikkojen on ajateltu parantavan yksilöllistä ja yhteisöllistä hyvinvointia. (Casey 2001: 689.) Halmejoen luonnonsuojelualueesta voitaisiinkin puhua ekologisesti tiheänä paikkana, koska alueella on havaittu pesivän ja kasvavan monen uhanalaisen lintu- ja kasvilajin.

Maisema voi affektoida kokijaansa ja paikka ja sen kokija ovat vuorovaikutteisessa suhteessa keskenään. Tuntemukset ja emootiot eivät synny ilman kokijaansa, eivätkä siten ilman maisemaakaan. (Casey 2001: 689.)

Luonnossa liikkuessa koetaan usein voimakkaita tunteita. Luontoa aistitaan monien aistien välityksellä ja niiden avulla rakentuu kuva ympäröivästä maisemasta ja paikasta. Sanotaankin, että aistein havaittu ympäristö muodostaa elämismaailman perustan. (Haarni 1997: 17). Luonnossa

21

liikkuessa meillä on ennakkokäsityksiä tietyistä paikoista, jotka ohjaavat meitä kulkemaan ja lähestymään luontoa (Rannisto 2007: 22).

Tunteilla on biologinen perusta, koska ne koetaan erilaisina tuntemuksina kehossa. Tunteiden kesto vaihtelee. Ne voivat olla nopeasti ohimeneviä tai kestää pitkiäkin aikoja. Tunteiden psykologista perustaa ei tule unohtaa. Tunteet kehittyvät vuorovaikutussuhteissa lapsuudesta lähtien.

Kulttuurisilla arvoilla ja uskomuksilla on vaikutus tunteiden kokemiseen, koska tunteiden takana vaikuttavat henkilön kokemus oikeasta ja väärästä. Tunteet saavat lopullisen muotonsa toiminnassa, jota säätelevät sosiaaliset normit ja roolit. Tunteiden sosiaalinen ja kulttuurinen tila muodostuu myös oppimisen kautta. Miten ja millaisia tunteita opitaan tuntemaan ja olemaan tuntematta, ja millaisia merkityssisältöjä tunteet saavat, perustuu sosiaaliseen oppimiseen. (Korjonen-Kuusipuro, Janhunen 2015: 17.)

Ihmisen keho ja mieli, tunteet ja järki eivät ole toisistaan erillisiä, kuten modernismin ihmiskuva on olettanut. Tunteilla on suuri merkitys sosiaalisessa elämässämme, ne eivät ole siten pelkkä fysiologinen ilmiö. Ne säätelevät toimintaamme, suhdettamme ympärillä oleviin ihmisiin ja asioihin ja lisäksi suuntaavat aktiivisuuttamme ja kiinnostustamme. (Lehtonen ym. 2015: 1)

Myönteisen luontokokemuksen kautta voimme kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta luontoon.

Luonto tuntuu silloin omalta kodilta, jonka säilyvyys koetaan tärkeänä. Luontoon liittyvä emotionaalinen kokemus voi olla myös kielteinen. Kokemus voi liittyä esimerkiksi saastumiseen, mielipaikan muutokseen tai häviämiseen. Ilmiöt voivat olla laajoja, mutta kokemus on omakohtainen ja paikallinen. Kielteinen luontokokemus voi vaikuttaa myös kielteisesti kokijan terveyteen, jaksamiseen ja jopa mielenterveyteen. Kokemus on silloin henkilökohtainen ympäristökriisi. (Salonen 2010: 112–116.)

Tunneyhteys luontoon ja myönteiset tunteet luontoa kohtaan eivät synny ilman luonnossa vietettyä aikaa ja siellä saatuja kokemuksia. Halu viettää aikaa luonnossa perustuu vahvasti lapsuuden kokemuksiin. Jos luonnossa liikkumiseen liittyy miellyttäviä tunne-elämyksiä tai yhteenkuuluvuuden tunnetta luontoon, muuttuvat myös asenteet ja käyttäytyminen luontoa kunnioittavimmiksi. (Ojala 2014: 114.)

Luonnon esteettinen ymmärtäminen vaatii ruumiillista osallistumista. Metsässä ei ole maisemaa ilman kokijaansa. Metsän kauneus ja sen synnyttämät vahvat tuntemukset muodostuvat meidän itsemme kautta. (Rolston 2003: 39.) Kokiessamme luontoa opimme ymmärtämään ja

22

havainnoimaan omaa tunne-elämäämme, maiseman välittämällä tunnelmalla on vastaavuutensa omassa mielentilassamme (Bonsdorff 1996: 33).

Tunteet ja kokemukset ovat yhteydessä toisiinsa. Kokemukset ovat osa ihmisen arkielämää. Arjen kokemuksia pidetään usein itsestäänselvyytenä, jopa merkityksettöminä. Tästä syystä ne saattavat jäädä myös tutkimuksen ulkopuolelle. Kokemuksen tarkasteluun liittyy ymmärtämisen haaste:

kuinka ymmärtää toisen ihmisen kokemuksia, joita ei itse voi sellaisenaan kokea. Toisten ihmisten tunteita on hankala tulkita, kuten kokemuksiakin. Tutkijoiden tuleekin huomioida kenen tunteita tutkitaan. (Bondi 2007: 4.) Kokemuksemme ovat pitkälti ruumiillisia ja osittain tiedostamattomia.

Kokemus voidaan tulkita prosessina, joissa tunteikkuuden ja minuuden elementit paikantuvat ja ruumiillistuvat. Kielen tarkastelu nousee merkittäväksi, koska kokemuksista kertominen ja niiden jakaminen pohjautuu kieleen. (Korjonen-Kuusipuro, Janhunen 2015: 18.)

3 Eletty, koettu ympäristö 3.1 Maisema

Maiseman käsite lukeutuu maantieteen peruskäsitteistöön, jolta positivistinen metodologia edellyttää tarkkuutta ja varmuutta. Humanistinen metodologia voi sen sijaan tarkastella käsitteen taustalla rakentuvan kokemuksellisuuden rakentumista, jolloin käsitteitä ei tarvitse ajatella matemaattisella tarkkuudella (Häkli 1999: 81.)

Maisemalla voi olla epämääräisiäkin arkikielisiä tulkintoja, mutta toisaalta elettyä maailmaa paremmin kuvaavia merkityksiä. Karjalaisen mukaan maisema voidaan ymmärtää luontoon ja paikkaan läheisesti sidoksissa olevana elettynä ympäristönä, joka rakentuu subjektiivisten kokemusten kautta. (Karjalainen 2007: 50–57.)

Maisema on sitä enemmän maisema, mitä enemmän se on tarkastelun kohteena. Oleellinen asia on maiseman yleisö, maisema syntyy kohteen ja yleisön vuorovaikutuksesta (Sepänmaa 1994: 16).

Käsite on hyvin laaja ja monitulkintainen. Maiseman käsitettä ei tule sekoittaa näköalan kanssa.

Kanadalaisen maantieteilijä Edward Relphin mukaan maisema on osa paikkaa ja se on myös paikan ominaisuus. Paikan henki piilee maisemassa Relphin sanoin (Casey 2011: 689). Paikalla on aina maisemansa, kun taas ei ole olemassa tilan maisemaa. Caseyn mukaan tämän eron käsittäminen on tärkeää, koska helposti maisema ajatellaan vähäisenä käsitteenä tilan ja paikan välissä. Caseyn

23

mukaan maisemalla on horisontti, toisin kuin paikalla ja tilalla. Horisontti muodostaa rajat, joka ympäröi erityisen paikan ja muodostaa maiseman. Maiseman tärkeisiin ominaisuuksiin kuuluvat lisäksi sen aistillinen kokeminen ja ilmaiseminen. (Casey 2011: 689.)

Maisema on mielletty hyvin ihmiskeskeiseksi, se on pitkälti ihmisen luoma ja ihmisen luontoa muuttavan toiminnan seuraus. Monet kulttuurimaisemat ovat ensisijaisesti ihmistä varten, kuten tienvarsi- ja peltomaisemat. Maisemaa voidaan rakentaa myös eläimiä ja luontoa varten, eikä ainoastaan ihmisiä ajatellen. Esimerkkinä ovat eläinten kulkuväylät ja luonnonsuojelualueet.

Maisemaa on lähestytty historian aikana monin eri tulkinnoin. Maisematutkimuksella on pitkä historiansa maantieteen alalla. Maisemaa lähestyttiin kauan vahvasti visuaalisesti nähtynä kokonaisuutena. Karjalaisen mukaan maiseman käsitteen muutos kertoo osaltaan maantieteen tieteenalalla tapahtuneista muutoksista. (Karjalainen 2007: 55.)

Karjalainen luokittelee maiseman muuttuneiksi näkökulmiksi objektiivisen, subjektiivisen ja representatiivisen maiseman. Objektiivisesti tarkasteltuna maisema näyttäytyy konkreettisena ja käsin kosketeltavina muotoina eikä ”aineettomina” merkityssisältöinä. (Karjalainen 1996: 89.) Ilman maiseman kokijaa maisemaa ei ole olemassa. Maiseman subjektiivista kokemista lähestyy moderni humanistinen maantiede. Representatiivinen maisema rakentuu kielen merkityksinä:

kaikenlainen maiseman tulkitseminen, selittäminen ja kuvaaminen ovat osa maiseman representoimista (Karjalainen 1996: 8-15.)

Filosofi Arnold Berleant puhuu maisemaan osallistumisesta, jolloin esteettisyys ja aistimellisuus nousevat pääosaan ympäristösuhteen perustekijöinä. Kun olemme osana maisemaa, maisema ei voi näyttäytyä vain ulkoapäin tarkasteltuna ympäristöelementtinä, vaan mielen ja ruumiin liikkeiden konstituoimana elettynä ympäristönä. Henkilökohtaisesti koetusta ympäristöstä muodostuu kokijalleen merkityksellinen muistojen ja odotusten paikka. (Karjalainen 2004: 55.)

3.1.1 Ääni ja äänimaisema

Kuulo on erityinen aisti. Kuuloaisti toimii vuorokauden ympäri, ja sen yksi tehtävä on varoittaa ulkoisista vaaroista. Ääni on vallitsevan ilmanpaineen pinnalla tapahtuvaa paineen vaihtelua, joka sisältää ihmiskorvalla kuultavia taajuuksia ja on tarpeeksi voimakasta kuultavaksi. Matalimmat äänet, joita ihminen pystyy kuulemaan, ovat taajuudeltaan noin 20 hertsiä. Tällaisia ääniä syntyy liikenteessä ja teollisuudessa. (Peltomaa, Saine 2014: 80–85.)

24

Kuuloradalla on yhteyksiä muualle keskushermostoon, varsinkin emotionaalisesta toiminnasta vastaavaan limbiseen järjestelmään. Tämä viittaa siihen, että ääniaistimuksia prosessoidaan muistin, tunteiden ja huomion kautta. Kahdella ihmisellä ei ole samanlaista kuuloa, normaalikin kuulo vaihtelee yksilöstä toiseen riippuen siitä, kuinka sitä käytetään ja minkälaisessa ympäristössä se kehittyy. Kuulo on siis jokaisella ainutlaatuinen. (Peltomaa, Saine 2014: 80–85.)

Keskushermosto vertaa kuullun äänen voimakkuutta ja taajuutta aikaisempiin kokemuksiin. Tämä voi vaikuttaa sydämen ja verisuonten toimintaan: verenpaine voi nousta ja sydämen syke nopeutua.

Äänten merkityssisällöllä on suuri vaikutus siihen, koetaanko ääni positiivisena vai negatiivisena.

Eri tilanteissa sama ääni voidaan kokea tavalliseksi tai uhkaavaksi ääneksi. Ei-toivottuna, voimakkaana tai toistuvana melu voi aiheuttaa stressireaktion (Vuorinen, Heinonen- Guzejev 2014:

110.) Ääniympäristöllä on siten merkittävä vaikutus hyvinvointiimme ja paikkakokemukseen.

Äänimaisematutkimuksella ei ole kovin pitkiä juuria tieteen historiassa. Äänimaisematutkimuksessa mielenkiinto ei painotu äänien tutkimiseen ainoastaan ympäristöongelmana, eli meluna. Tutkijat, jotka ovat kiinnostuneet äänimaisemasta, tarkastelevat erilaisia tapoja, joilla ihmiset käyttävät ääniä.

Äänimaisemat ovat merkityksellisiä ihmisten kommunikaation kannalta, heidän identiteeteilleen sekä heidän liikkumiselleen erilaisissa fyysisissä ympäristöissä. Tutkimukset koskevat usein äänimaiseman akustiikkaa ja juuri melua. Äänen toimiminen positiivisesti koettuna ympäristössä jää harvemmin kiinnostuksen kohteeksi.

Äänimaiseman käsitteen loi 1960- luvun lopulla kanadalainen kirjailija ja säveltäjä R. Murray Schafer. Schafer määritti äänimaiseman käsitteen kirjassaan Tuning of the World äänellisenä ympäristönä, joka on nykyään jo vanhentunut termi. Termi käsitti minkä tahansa äänellisen elementin ympäristön osana, jota voitiin tutkia, kuten sävellykset. (Schafer 1977: 274–275.)

Ampujan mukaan nykyään sävellyksistä ei puhuta enää äänimaisemina (Ampuja 2005: 13).

Hieman uudemmassa määritelmässä Schafer määrittää äänimaiseman sinä äänien kenttänä, joka koskee melua, luonnon ääniä, musiikkia, ihmisten ja teknologian äänien kokonaisuutta, jossa kulloinkin olemme.

Viestintätutkija ja säveltäjä Barry Truax korostaa, että äänimaisema ei ole synonyymi ääniympäristölle. Ampuja kuitenkin huomauttaa, että aina ei ole välttämättä syytä pitää näitä käsitteitä erossa toisistaan, koska yksilö ja yhteisö ymmärtävät ja kokevat aina suhteessa ympäristöönsä. (Ampuja 2005: 13.)

25

Aistien välityksellä havaittua ympäristöä on totuttu ajattelemaan todellisena. Maantieteellisessä tutkimuksessa ja traditiossa näkeminen on ollut hallitseva ympäristön havainnoimisen keino.

Keskustelu postmodernismista on kuitenkin muuttanut hiljalleen maantieteellistä ajattelua.

Visuaaliset kokemukset ovat lisääntyneet, mutta nähtyä on alettu tulkita yhä enemmän suhteessa kulttuuriseen kontekstiinsa. Samalla on korostunut muiden aistien merkitys maiseman kokemisessa.

Aisteilla on suuri merkitys ympäristön kokemisessa, mutta samalla on muistettava, että ihmisen omat kulttuuriset tulkinnat ovat aina läsnä. Havaitseminen on sidottu aina aikaisempiin kokemuksiin ja ympäröivään kulttuuriin. (Tani 1996: 104.)

Äänimaisema syntyy erityyppisistä ympäristön äänistä. Äänet ovat vaihtelevia ja monimuotoisia.

Vaihtelevuudella tarkoitetaan erityyppisiä ääniä ja monimuotoisuudella äänien eri vivahteita, jotka kuulijan on mahdollista tunnistaa. Äänimaiseman havainnoimisessa ja tuntemisessa taustalla ovat kulttuurillisesti opitut odotukset. Ihmiset ovat kulttuurinsa jäseninä omaksuneet tiettyjä keinoja hahmottaa lähtökohdat hyvälle äänimaisemalle. (Uimonen 2006: 61.)

Äänet rakentavat kuuntelijan suhdetta ympäröivään maailmaan ja välittävät tietoa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Äänimaisemassa kuulija tekee päätöksiä kuulemansa perusteella. Hiljaisuus ja melu kuuluvat äänimaisemaan, ne eivät ole monoliittisiä käsitteitä, joita voitaisiin käsitellä absoluuttisen hyvinä tai huonoina. Kun hiljaisuus ja melu asetetaan jyrkästi vastakkain, voi jäädä huomaamatta, että on olemassa monenlaista hiljaisuutta ja monenlaista melua.

Niitä ei voida jaotella vain hyvää tai pahaa tekevinä ilmiöinä (Uimonen 2014: 304.)

Ääniympäristöt vaihtelevat ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeiden, vuoden- ja vuorokaudenaikojen mukaan. Äänimaiseman kokemiseen vaikuttavat myös paikka, eletty elämä ja elämäntilanne. Näiltä alueilta on silti löydettävissä perusäänet, kuten veden ja tuulen äänet. Ihmiset tulkitsevat ääniympäristöään, mutta myös tuottavat ja muokkaavat sitä (Ampuja 2014: 19.) Ihmiset muuttavat toiminnallaan yhteistä ja yksityistä äänimaisemaa (Uimonen 2014: 304). Äänen kokeminen on yksilöllistä ja kulttuurisidonnaista (Ampuja 2014: 34).

Äänet koetaan hyvin eri tavalla. Liikenteen ääni voi olla jollekin epämiellyttävä melun lähde, kun taas toiselle se on merkki kaupungin normaalista elämänmenosta. Ääniympäristöllä voi siis olla merkittävä vaikutus elinympäristön kokemiseen. Se, kuinka ääniympäristö lopulta vaikuttaa elinympäristön viihtyisyyteen, voidaan selvittää usein kuitenkin vain äänen epäsuorien vaikutusten perusteella. (Saarinen 2014: 58–59.)