Alisteisuudesta ja rinnasteisuudesta vuorovaikutuslingvistiikan keinoin
Ritva Laury & Ryoko Suzuki (toim.):
Subordination in conversation. Studies in language and social interaction 24.
Amster dam: John Benjamins 2011. 244 s.
isbn 978 90 272 2634 1.
Keskeisenä lauserakenteen ominaisuu- tena on perinteisesti pidetty jakoa pää- lauseen ja alisteisen sivulauseen välillä.
Tämä kahtiajako on kuitenkin kyseen- alaistettu viimeaikaisessa kielentutki- muksessa esimerkiksi funktiokieliopin ja keskusteluntutkimuksen aloilla (esim.
Matthiessen & Thompson 1988; Thomp- son 2002; Englebretson 2003; Laury toim.
2008; Couper-Kuhlen 2011). Onkin eh- dotettu, että sivulauseita pitäisi tarkas- tella jatkumona, jossa toiset lauseet ovat alisteisempia kuin toiset (esim. Matthies- sen & Thompson 1988). Lisäksi on esi- tetty, että lauseiden yhdistämistä voitai- siin vaihtoehtoisesti tarkastella projek- tion kautta eli päälauseena pidetty alku- osa analysoitaisiinkin siirtymänä varsi- naiseen pääasiaan (mm. Hopper 2004).
Ritva Lauryn ja Ryoko Suzukin toi- mittama teos Subordination in conversa- tion tuo mielenkiintoisen lisänsä tähän keskusteluun tarkastelemalla alisteisuutta vuorovaikutuslingvistiikan keinoin.
Teoksen näkökulma perustuu funktio- kielioppiin, ja kirjoittajat lähestyvät alis- teisuutta sosiaalisena toimintana. Huo- mio kiinnittyy siis siihen, miten lausei- den yhdistäminen syntaksin tasolla liit- tyy keskustelun jäsentämiseen vuoro - vaikutuksessa. Aihetta käsitellään teok- sessa kahdeksan artikkelin ja toimitta-
jien kirjoittaman johdantoluvun voimin:
kaikki perustuvat International Prag- matics Conference 2007 -tapahtumassa pidettyihin esitelmiin (ks. myös Laury toim. 2008). Artikkelien aineisto nojau- tuu kuuden kielen keskusteluaineistoon eli suomeen, englantiin, viroon, rans- kaan, saksaan ja japaniin. Teos jakautuu temaattisesti kahteen osaan: Viisi ensim- mäistä artikkelia käsittelevät alisteisuutta syntaksin ja vuoro vaikutuksen näkökul- masta eli sitä, miten puhujat jäsentävät keskustelua perinteisesti alisteisina pide- tyillä rakenteilla. Kolme viimeistä artik- kelia pureutuvat alisteisuuteen kieliopil- listumisen kautta diakronisena ja synk- ronisena ilmiönä ja näkevät alisteisuuden jatkumona.
Alisteiset rakenteet keskustelun jäsentäjinä
Teoksen artikkelien enemmistö lähes- tyy alisteisuutta ja rinnastusta projektion kautta. Artikkelien käsittelemille perin- teisille päälauseille on yhteistä se, että ne ovat rutinoituneet ja toimivat projektiona lauseen pääkohdalle. Sivulauseena pi- detty osa nousee näin itsenäiseksi raken- teeksi, jossa kerrotaan varsinainen sisältö.
Teoksen ensimmäinen artikkeli on Susanne Günthnerin tutkimus saksan die Sache ist / das Ding ist -rakenteesta (’asia on niin että’) saksankielisessä keskustelu- aineistossa. Perinteisesti die Sache ist ana- lysoitaisiin päälauseeksi, jota seuraa sitä täydentävä alisteinen dass-komplementti- lause ja sivulauseen verbiloppuinen sana-
järjestys. Günthner kuitenkin osoittaa, että keskustelussa rakenteen täydentävä lause ei usein muodollisesti ole sivulause vaan esiintyy päälauseena tai muodos- taa pidempiä jaksoja. Die Sach e ist toi- mii projektiolauseena ja ilmaisee kuun- telijalle, että vuoro jatkuu: alku täyden- tyy vasta, kun koko loppuosa on sanottu.
Lisäksi lauseen jälkiosa on sisällöltään usein kielteinen ja uhkaa keskusteluun osallistujien kasvoja. Rakenne on sak- sassa rutinoitunut, ja sen kommunika- tiivinen funktio on siirtää kuuntelijan huomio die Sache ist -rakennetta seuraa- vaan pääsisältöön.
Leelo Keevallikin artikkeli selventää neljää viron kielen rakennetta, joita taval- lisesti pidetään päälauseen ja epäsuoran kysymyslauseen yhdistelminä. Tarkas- teltavat rakenteet ovat ütle/öelge (’sano/
sanokaa’), räägi (’kerro/puhu’), (ei) tea (’(ei) tiedä’) ja predikaatti adjektiivi hu- vitav (’mielenkiintoinen’). Keevallik ha- vainnollistaa, että rakenteita seuraa- vat kysymys lauseet eivät ole alisteisia komplementtilauseita, sillä die Sach e ist -rakenteen tapaan päähuomio on siir- tynyt jälkiosaan. Rakenteen loppuosa muodostaa itsenäisen kysymyslauseen, ja ütle, räägi, tea ja huvitav toimivat par- tikkeleina, jotka järjestävät keskustelua.
Lauseen alku muodostaa kehyksen, joka aloittaa uuden topiikin ja joka osoittaa kuuntelijalle, että puheenvuoro jatkuu kysymyksellä (esim. palun öelge mis kell omme [kirj. homme] Siivelt Alo tööle tu- leb ’sanokaa olkaa hyvä monelta Siivelt Alo tulee huomenna töihin’). Syntaksin tarkastelu tukee edelleen tätä tulkintaa, sillä rakenteen jälkimmäisen osan sana- järjestys ei ole käänteinen ja lauseen lo- pussa voi esiintyä päälauseessa käytet- tävä ve/vä-kysymyspartikkeli. Itsenäi- seen lauseeseen viittaa lisäksi prosodia,
sillä paino on lauseen muissa elemen- teissä ja alun rakenne kuuluu laajempaan intonaatio yksikköön. Analysoidut raken- teet ovat siis osa keskustelijoiden keinoja esittää kysymyksiä.
Aino Koivisto, Ritva Laury ja Eeva- Leena Seppänen käsittelevät suomen että- lauseita: tarkastelussa ovat vuoron alussa ja lopussa esiintyvät että-partikkelit ja verbinjälkeiset objektikomplementti- lauseet, joista aineistossa suurin osa esiintyy puhe- ja ajatteluverbin jälkeen.
Vuorovaikutuksessa komplementti lauseet järjestävät keskustelua, mutta samalla ne kertovat puhujan asenteesta että-lauseen sisältöä kohtaan. Esimerkiksi fraasi se sano mulle että osoittaa kuulijalle, että puhe on referoitua ja että puhuja aikoo jatkaa vuoroaan. Prosodisten jaksojen al- kuun ja loppuun sijoittuvat että-raken- teet eivät myöskään ole syntaktisesti alis- teisia, vaikka lauseet liittyvät kiinteästi edellä sanottuun. Vuoronalkuisissa että- lauseissa puhujat tiivistävät edellisen pu- hujan kerronnan omin sanoin eli vuoro ei aloita uutta topiikkia. Vuoron päättävät että-lauseet puolestaan merkitsevät, että puhuja on valmis luopumaan puheen- vuorostaan. Niillä myös ohjataan vuo- ron tulkintaa ja jätetään varaa neuvotte- lulle. Vaikka vuoron loppuinen että ei ole syntaktisesti alisteinen, sen voi toisinaan kuitenkin ajatella toimivan alisteisena vuorossa aikaisemmin esitetylle päätoi- minnalle, johon puhuja palaa.
Simona Pekarek Doehler analysoi ranskankielisiä keskusteluaineistoja ja keskittyy kolmeen rakenteeseen: je veux dire + komplementtilause (’haluan sa- noa’), esittelevä lohkorakenne il y a NP (’on/olla’) ja relatiivialkuinen lohkolause ce qui / ce que x (’(se) mikä’). Aineis- tossa lauseen alkuosa muodostaa jälleen itsenäisen lauseen, joka toimii projek-
tiona ja jolla puhuja siis ilmaisee, miten aikoo jatkaa vuoroaan. Je veux dire -ra- kenne on kieliopillistunut, ja sen mer- kitys on enemminkin ’tarkoitan että’.
Lohko rakenne il y a + NP toimii kes- kustelussa saman tapaisesti mutta esit- telee tarkemmin puheen aiheen: raken- teen substantiivi lauseke viittaa tavalli- sesti abstraktiin ilmiöön, jota puhuja tar- kentaa rakenteen jälkiosassa. Toisin kuin Je veux dire, joka liittyy aiemmin sanot- tuun, il y a aloittaa usein uuden aiheen ja liittyy sitä seuraavaan puheeseen. Ce qui / ce que -rakenne esiintyy tavallisesti tietty- jen puhe- ja ajattelu verbien kanssa, ja ra- kenne on rutinoitunut. Relatiivi alkuiset lohkolauseet ovat irrallisia sitä seuraa- vasta osasta ja esittävät puhujan aiheen.
Ryoko Suzuki seuraa diakronisesti ja- panin tte-referointipartikkelia kieliopil- listumisen kannalta. Japanissa tte esiintyy tavallisesti referoitavan lauseen lopussa ennen puheverbin sisältävää päälausetta.
Lisäksi tte liitetään tavallisesti virkkeen loppuun, kun referoidaan esimerkiksi alku peräisen puhujan asennetta. Suzuki erittelee kolme virkkeenloppuista tte- rakennetta, jotka muodostuvat vain yh- destä päälauseesta: Ensimmäinen näistä on kysymys–vastaus-rakenne, josta pää- lause jää vastauksessa pois, koska referoi- tuun puhujaan on viitattu kysymyksessä.
Toisessa lausetyypissä puhuja ilmaisee vain referoidun nimen tte-partikkelin jäl- keen ilman verbiä. Kolmannessa tyypissä puhuja toistaa edellisen puhujan vuoron ja lisää tte-partikkelin loppuun osoittaak- seen, ettei ole ymmärtänyt asiaa. Tar- kastelemalla puheenvuoroja 1800-luvun kauno kirjallisissa teoksissa Suzuki osoit- taa, että sekä päälausetta edeltävä että lauseen loppuinen tte ovat olleet käytössä 1800-luvun alusta alkaen. Lauseenlop- puinen tte ei näin ollen ole muodostu-
nut ellipsin kautta niin, että alkuperäinen päälause olisi yhdistynyt referoitavan lau- seen kanssa. tte esiintyy vaihtelevasti en- nen päälausetta ja koko virkkeen lopussa puhujan kommunikatiivisen tarkoituk- sen mukaan.
Alisteisuus jatkumona
Teoksen kolme viimeistä artikkelia ha- vainnoivat päälauseen ja sivulauseen suh- detta jatkumon kautta. Näistä ensimmäi- nen on Wolfgang Imon artikkeli, joka keskittyy saksan glauben-verbin (’uskoa’,
’ajatella’) sisältäviin objektikomplementti- lauseisiin. Glauben näyttäytyy aineis- tossa yleensä yksikön ensimmäisessä per- soonassa ja sen vahvuus vaihtelee laa- jasti. Alisteisuus on ilmeisintä, kun ich glaube esiintyy virkkeen alussa ja sitä seu- raa sivu lause. Virkkeenalkuisen raken- teen jälkeen voi tulla myös päälause, jol- loin alkua ei voida pitää matriisilauseena.
Ich glaube heikentyy tällöin diskurssin merkitsijäksi. Ich glaube -rakennetta voi- daan käyttää myös käänteisessä sana- järjestyksessä. Virkkeen lopussa esiintyes- sään glaube ich ei ole enää osa virkettä mutta ei täysin itsenäinenkään, joten sitä voidaan pitää modaalipartikkelina tai ad- verbina. Lauseen keskelle sulautettu ich glaube on puolestaan syntaktisesti, pro- sodisesti ja semanttisesti yhdistynyt sitä ympäröivään virkkeeseen, ja sen merkitys on kaikkein heikoin. Glaube ich on näin fraasi, jonka tarkoitus riippuu sitä ym- päröivästä jaksosta ja jonka mahdollinen kieliopillistuminen on vielä kesken.
Yuko Higashiizumin artikkeli on diakroninen katsaus japanin kara-kon- junktion (’koska’) kieliopillistumiseen, ja se osoittaa, että kara-lauseiden alisteisuus on ymmärrettävä jatkumona. Kara-lauseet ovat kehittyneet Hopperin ja Traugottin
(2003) esittämää kehitys kulkua mukaillen vaiheittain hypotaktisista parataktisiksi ja lopulta itsenäisiksi lauseiksi. Higashiizumi havainnollistaa, kuinka perinteinen hypo- taktinen rakenne, jossa kara esiintyy en- nen pää lausetta, harvinaistuu 1900-luvun kulues sa, kun taas päälauseettomat, itse- näiset kara- rakenteet yleistyvät 1950-luvun jälkeen. Lisäksi 1800-luvulta alkaen yleis- tyvät parataktiset kara-rakenteet, joissa kara-lause sijoittuu päälauseen jälkeen ja joissa kara määrittää episteemistä ilmaus ta tai puhe aktia. Japanin puhe kielessä kara- lause on näin yhä useammin itsenäinen tai parataktinen eikä perinteisen pää- ja sivu- lauseen yhdistymä.
Teoksen viimeisessä artikkelissa Ritva Laury ja Shigeko Okamoto vertailevat englannin I mean ja japanin teyuuka-ra- kenteita, jotka täydentyvät perinteisesti objektikomplementtilauseilla. Englan- ninkielisessä keskusteluaineistossa I mean esiintyy tavallisesti partikkelina lauseen alussa ilman komplementti lausetta, mutta sitä käytetään myös lauseen keskellä ja lo- pussa. Japanin teyuuka taas jakautuu näi- hin kolmeen paikkaan yhtä usein, ja toisi- naan se sijoittuu myös esimerkiksi subs- tantiivilausekkeen väliin. Pragmaattisilta funktioiltaan I mean ja teyuuka ovat ke- hittyneet suhteellisen samanlaisiksi. Ne aloittavat tavallisesti korjauksen, jolla muun muassa täsmennetään aikaisempaa lausumaa. Lisäksi vuoronalkuisella raken- teella voidaan viitata keskustelukumppa- nin aiempaan puheen vuoroon. Lauseen- loppuinen teyuuka puolestaan kertoo, että puhuja ei ole aivan tyytyväinen sano- maansa ja haluaa esimerkiksi suojella toi- sen puhujan kasvoja. Laury ja Okamoto toteavat, että I mean ja teyuuka toimivat vuoro vaikutuksessa samantyyppisesti, vaikka teyuuka on edennyt pidemmälle kieliopillistumisessa.
Lopuksi
Subordination in conversation tarjoaa monipuolisen katsauk sen alisteisuuden ja rinnastuksen rajoihin useassa eri kie- lessä. Artikkeli kokoelman vahvuus pii- lee erityisesti sen metodeissa, jotka pe- rustuvat keskusteluntutkimukseen ja vuorovaikutus lingvistiikkaan, sillä kir- joitetun kielen perinteinen jako rinnas- teisuuden ja alisteisuuden välillä hä- märtyy usein juuri keskustelussa: toi- sin kuin kirjoitetussa kielessä, erityisesti vuoro vaikutuksessa nousee esiin projek- tio, jolla puhujat järjestävät vuoroaan.
Keskustelun tutkimuksen etuna on lisäksi se, että tarkastelun apuna voidaan käyt- tää prosodiaa. Monet teoksen artikkelit tukevatkin analyysiaan sillä, että tutkit- tavat jaksot muodostavat myös prosodi- sesti oman yksikkönsä. Alisteisuutta jat- kumona tarkastelevat tutkimukset taas osoittavat, että tutkittavien rakenteiden käyttö on vuorovaikutuksessa hyvin jous- tavaa: sama rakenne, kuten saksan ich glaube, voi eri kontekstissa olla alistei- sempi kuin toisessa.
Vaikka artikkelien enemmistö keskit- tyy nykypuhekielen tutkimukseen, on li- säksi ilahduttavaa huomata, että osa ar- tikkeleista hyödyntää myös diakronista aineistoa. Diakronisen lähestymistavan avulla voidaan muun muassa seurata ra- kenteiden kieliopillistumista. Higashii- zumi muun muassa osoittaa, kuinka ja- panin kara-konjunktio kehittyy diakro- nisesti alistuskonjunktiosta itsenäiseksi rakenteeksi. Monessa artikkelissa tu- lee edelleen esille, että tarkasteltavan ra- kenteen kieliopillistuminen on vielä kes- ken, kuten saksan ich glaube -rakenteen tapauk sessa.
Artikkeleja lukiessa herää kuitenkin toisinaan kysymys tarkasteltavien raken-
teiden yleisyydestä. Osa artikkeleista jät- tää nimittäin mainitsematta, kuinka ta- vallinen tarkasteltava ilmiö on aineistossa ja miten löydökset jakautuvat suhteessa toisiinsa. Esimerkiksi Günthner huo- mauttaa artikkelissaan, että aineistosta löytyy myös tapauksia, joissa die Sache ist -rakenne edustaa perinteistä päälauseen ja alisteisen sivulauseen yhdistelmää.
Artikkelissa ei kuitenkaan suhteuteta näiden tapausten määrää rakenteisiin, joissa die Sache ist toimii projektio- lauseena. Toisaalta taas osa artikkeleista selvittää rakenteiden frekvenssit hyvin seikka peräisesti, kuten esimerkiksi Kee- vallik tarkastellessaan viron epäsuoria kysymys lauseita. Tarkkojen lukumäärien esittäminen toisi teoksen muihinkin tut- kimuksiin hyödyllisen lisänsä.
Joissakin tapauksissa olisi myös kiin- nostavaa pohtia, vaikuttaako aineis- ton tekstilaji löydöksiin. Artikkelien ai- neistot vaihtelevat esimerkiksi radio- keskusteluista puhelinkeskusteluihin ja televisio väittelyistä kaunokirjallisuuden referoituun puheeseen. Useat artikkelit hyödyntävät monia erityyppisiä keskus- teluaineistoja, mutta tuloksissa ei kui- tenkaan erotella tarkasteltavien raken- teiden käyttöä eri korpuksissa tai teksti- lajeissa.
Kaiken kaikkiaan teos on kuiten- kin kattava ja ajankohtainen lisä alistei- suuden ja rinnasteisuuden tutkimiseen keskustelu aineiston avulla. Kirjan toimit- tajat mainitsevat tavoitteekseen alistei- suuden ja rinnasteisuuden rajan kyseen- alaistamisen. Vaikka teos ei muodosta yhtenäistä teoriaa alisteisuudesta vuoro- vaikutuksessa, kirjan artikkelit onnistu-
vat saavuttamaan päämääränsä esittele- mällä uudessa valossa perinteisesti alis- teisina pidettyjä rakenteita.
Anu Lehto etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Couper-Kuhlen, Elizabeth 2011:
When turns start with because. An exercise in interactional syntax. – An- neli Meurman- Solin & Ursula Lenker (toim.), Connectives in synchrony and diachrony in European languages. Studie s in variation, contacts and change in English 8. Helsinki: Varieng.
Englebretson, Robert 2003: Searching for structure. The problem of complemen- tation in colloquial Indonesian conversa- tion. Amsterdam: John Benjamins.
Hopper, Paul 2004: The openness of grammatical constructions. – Chicago Linguistic Society 40 s. 239–256.
Hopper, Paul – Traugott, Elizabeth 2003: Grammaticalization. Cambridge:
Cambridge University Press.
Laury, Ritva (toim.) 2008: Crosslinguistic studies of clause combining. The multi- functionality of conjunctions. Amster- dam: John Benjamins.
Matthiessen, Christian – Thomp- son, Sandra 1988: The structure of discourse and ”subordination”. – John Haiman & Sandra Thompson (toim.), Clause combining in grammar and discourse s. 275–329. Amsterdam: John Benjamins.
Thompson, Sandra 2002: Object comple- ments and conversation. Towards a realistic account. – Studies in Language 26 s. 125–164.
